Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan?

Muistatteko Kirsi Kunnaksen runon tunteellisesta siilistä?

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.

Ja kelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!

Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

Ahaa-elämyksiä kuulkaa, sinisilmäisen ihmisen silmälasit alkavat höyrystyä. Olin eräässä työtehtävässä vasta ihan äskettäin. Jännitti ja pyysin, kuten usein vastaavassa tilanteessa pyydän, saada rauhaa ja voimaa. Niin tein nytkin ja sain vietyä tehtävääni mukavasti eteenpäin. Tunsin, ihan aidosti, rakkautta kuulijoitani kohtaan ja sitten alkoi haastaminen. Yleisön joukossa muutama esitti kritiikkiä, kapinoi ja halusi asettua muiden yläpuolelle ja se toki kuului tilaisuuden luonteeseen tai siihen on mahdollisuus, mutta jälkikäteen jäin kyselemään. Tunsin, että asiasisältö tai sen esittämistapa eivät olleet niitä, joihin reagoitiin vaan jokin minussa oli herättänyt ärtymystä. Ja itsekin reagoin – tulin epävarmaksi ja häpeä nosti päätään.

Eräs viisas mies arveli, kun asiasta hänen kanssaan keskustelin, että ”se oli varmaan rakkaus, mihin ne ihmiset reagoivat”. Jaa mitä? Minun haavemaailmassani rakkauteen vastataan rakkaudella tai vähintäänkin otetaan se vastaan. Mitä ikinä tilanteessa tapahtuikin, ei ole nyt tärkeää vaan aihe itsessään; rakkaus ja kyky sen vastaanottamiseen. Olen masentuneiden ihmisten kanssa keskustellessani huomannut vastaavaa: kun ehdotan erilaisia hoitovaihtoehtoja, puhun itsen rakastamisesta, on vastassa usein torjunta ja ärtymys – selkeä viesti siitä, että kiitos, mutta toi rakkaus ei oo mun juttu.

Ja mietitäänpä suurta osaa suomalaisia parisuhteita…huuhuu. Siinä vasta herkullinen alue käsiteltäväksi. Hyökkäys, torjunta, vastahyökkäys, mökötys ja katkeruuspankin kartuttaminen. Siinä suhteessa, jossa joskus oltiin rakastuneita ja tehtiin toiselle hyvää. Vähänkö esitin mustavalkoisesti, mutta joku juttu tämäkin on. Oletko koskaan pistänyt merkille sitä, että kun olet oikein hyvällä ja rakastavalla tuulella, saattaa tulla joku, joka niin sanotusta ”palauttaa sinut maan pinnalle”?

Lemppariaiheessani mennään. Ja ihan tosi isossa aiheessa: egossa ja rakkaudessa. Näiden kahden yhteiseloa on sitten kiinnostavaa seurata. Kumpi voittaa hei? Kumman annat voittaa? Siitähän siinä taitaa olla kysymys? Tutun kysymyksen äärellä mennään: valitsetko pelon vai rakkauden?

Mitä meissä tapahtuu, kun rakkaus lähestyy ja pelko nousee. Ja mikä on se osa meissä, joka pelkää? Se mitä ihmisestä tällä hetkellä ymmärrän, etsiytyy jälleen sisäisen lapsen läheisyyteen. Lähes jokainen meistä on lapsena tullut joskus jollain tavalla torjutuksi, on hylkäämiskokemuksia ja kaikenlaista näkymättömäksi tekemistä. Joillakin näitä kokemuksia on vähän vähemmän ja toisilla enemmän. Tuo haavoitettu lapsi asuu meissä yhä edelleen, jos emme ole saaneet tilaisuutta näiden haavojen tiedostamiseen ja työstämiseen. Joku sanoi joskus, että ego on sama kuin sisäinen lapsi. Ja joskus tuo lapsi on se, joka meitä ohjaa. Lapsi on kuski sen sijaan, että se istuisi takapenkillä turvaistuimessa. Kun lapsi on ratissa, on meno aika mielenkiintoista. Joskus parisuhteessakin on kaksi lasta kuskin paikalla: kaksi haavoitettua tenavaa, jotka taistelevat toistensa huomiosta ja siitä kumpi saa enemmän.

Pelko voi olla suojakerroin, automaatti, joka on hetkessä rakennettu, kun rakkaus lähestyy. Rakkaus on vaarallinen, koska se pääsee luikertelemaan herkälle alueelle, ihan perille asti. Rakkaus tekee herkäksi ja haavoittuvaksi ja herättää halun kiukutella. Sisimmässä on suuri kaipaus rakkauteen ja silti on turvallisempaa pistää punainen valo vihreän sijasta päälle. Tuttu on turvallista. Joskus on enemmän turvassa itseensä käpertyneenä kuin avoimena rakkaudelle. Monella meistä on kuoren sisällä iso rakkausaukko, tyhjä tila, joka ei tunnu täyttyvän, ei ainakaan itsen ulkopuolelta. Siksi onkin niin tärkeää tiedostaa, millaista roolia sisäinen lapsi minussa esittää ja huomioida se, mitä tarpeita ja kipuja se huutaa. Oppisinko rakastamaan sitä osaa itsessäni, joka aina vaan vaatii ja raastaa, vaikka häpeä herääkin ja kipu on joskus sietämätöntä?

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Hyväksy, päästä irti ja rakasta (Aaro Löf)

Osana Ilon ja valon markkinoita keväällä 2013 järjestimme tilaisuuden, jossa viisi erilaista ihmistä käytti 15 minuutin puheenvuoron. Jokainen puhujista jakoi yhden elämänsä suurista välähdyksistä.

Videolla valmentaja ja luennoitsija Aaro Löf kertoo tarinan anteeksiantamisesta ja rakastamisesta.

Tutustu myös Aaron blogiin ja kotisivuihin aarolof.com

Välähdyksiä olivat mahdollistamassa Pixoi, Divanne Oy, FreeFlowFactory ja Hidasta elämää Suomi Oy.

Miten voit vaikuttaa rintojesi hyvinvointiin?

 

Rinnat ovat varmasti meitä kaikkia kiinnostava asia. Monitasoisesti ne meidän elämäämme kuuluvat, välillä halliten, välillä ollen sivuroolissa tässä päivien näytelmässä. Voisin varmasti keksiä jonkin kaksimielisen kommentin tähän väliin, mutta jätän mahdollisuuteni käyttämättä. Sen sijaan mahdollisuutta antaa ajatuksia rintojen hyvinvointiin en voi jättää käyttämättä. Sen verran suuresta asiasta on kuitenkin kyse. Rinnat, rintasyöpä ja kaikki mitä tähän kuvioon kuuluu on länsimaissa varsin huomattava oire, jota elämme todeksi. Toivon, että luet tekstin avoimesti, hetkeksi jättäen pois värittyneet lasit, joita jokainen hieman eri tavalla kannamme. Ota vastaan, pureskele ja sitten päätä nielaisetko, vai syljetkö pois.

Rintasyöpä

Vaikka rintasyöpä on sata kertaa yleisempi naisilla, kuin miehillä, voivat myös meikäläiset sen saada. Kyseessä on yksi yleisimmistä syövän muodoista. Yli 6 biljoonaa dollaria menee pelkästään kampanjointiin ja rintasyövän tutkimiseen. Kyseessä on siis suuren luokan bisneksestä. Siellä missä on paljon rahaa, on aina myös paljon kullankaivajia. Naisellisuuden symbolina, äitiyden, hedelmällisyyden ja seksuaalisen vietin elementtinä rinnat ovat kiehtovuudellaan myös hyvä tapa kerätä rahaa – jopa niille, joilla ei ole aikomustakaan edesauttaa asian ratkeamisessa. Vai mitä luulet, ketkä hyötyisivät tämän oireen häviämisestä ja ketkä eivät olisi niin mielissään? Ja kohtuuden nimissä on sanottava, että varmasti tällekin keräämiselle, tutkimukselle ja tiedottamiselle on paikkansa. Niinkuin kaikessa toiminnassa on hyvä kysyä ja tarkastella ihmisten ja erityisesti organisaatioiden motiiveja tekojen taustalla.

Olen heikoilla jäillä, tunnen sen. Tarkoitus ei ole väheksyä, onhan kyseessä mahdollisesti terveydelle erittäin haitallinen oire. Motiivina on kuitenkin kysyä ja ehdollistaa tätä kulttuurillista tautia, johon olisi mahdollisesti helppojakin ennaltaehkäiseviä toimintamalleja.

Luonnollisesta näkökulmasta tarkasteluna voitaisiin ottaa käsittelyyn rintaliivit ja niiden hyödyllisyys. Mutta ennen sitä tarkastellaan toista elimistömme elintärkeää toimintoa, lymfajärjestelmää.

Lymfa

Kehon kuonanpoistojärjestelmä eli imuneste (lymfa), toimii verenkierron rinnalla kuljetusjärjestelmänä. Ikäänkuin sisäisenä roskien viejänä, roskakuskeina. Toimiva lymfa on elinehto kehon nestetasapainon ylläpitämisessä, sekä kehon puhdistuksen ja kuonien poistumisesta kehostamme. Kuonanpoisto toimii huomattavasti tehokkaammin, kun liikumme ja liikutamme kehoamme.

Toimiva lymfa parantaa immuniteettiamme eli vastustuskykyämme ulkoisia ”hyökkääjiä” vastaan. Nuorempana meidän systeemimme toimii huomattavasti paremmin ja mutkattomammin. Jos pidämme liikkeestämme huolta vuosien mittaan, pidennämme omaa elinikäämme. Ikään kuin pidämme systeemimme nuorekkaana ja toimivana kaiken aikaa.

Miten tämä liittyy rintoihin, saatat kysyä. Jos lymfajärjestelmää estetään toimimasta, silloin tulee kasaumia, vapaita radikaaleja estetylle alueelle, kuonakasautumia lyhyesti sanottuna.

Kulttuurillinen malli meille on iskostettu päähän, että naiset tarvitsevat rintaliivejä. Harva on kuitenkaan sanonut niiden haitallisuudesta, varsinkin tiukkoina versioina, jolloin ne estävät kehon omia puhdistustoimia toteutumasta. Kysymys tähän väliin, onko vallalla olevan muodin päätarkoitus terveytemme, vai mielikuviin perustava ihannemalli?

Tunteiden vaikutus?

Rinnat sijaitsevat lähellä sydäntä, johon yleisesti ottaen yhdistämme rakkauden. Idässä päin sydämen toimintoihin rinnastetaan usein rakkaus ja taas epätasapainossa viha ja julmuus. On olemassa ajatusmalleja, jotka kysyvät sairauden ja tunteiden välistä yhteyttä. Henkilökohtaisesti koen kehon, mielen ja sielun olevan yksi kokonaisuus, jossa jokaisen osa vaikuttaa olemiseemme. On helppoa katsoa kehoa pelkästään mekaanisena koneena, jossa painamalla nappia saamme halutun tuloksen.

Mutta entä jos tarkastelemme mielemme ja tunteiden vaikutuksia kehoomme, mitä saattaisimme sieltä löytää? Mikä on sen vaikutus kehoomme, jolloin emme pysty rakastamaan itseämme, emmekä muita ympärillämme? Tämä toimintamalli saatetaan omaksua esimerkiksi vanhempien välisestä suhteesta, josta on puuttunut läheisyyden tunne ja rakkauden kokeminen. Meistä jokainen kokee tunteita, osa meistä tuppaa ne kätkemään syvälle sisimpäämme, jossa ne muhivat ja kehittyvät ajan myötä niin isoiksi kasoiksi, että sairaus on ainoa keino saada jokin muuttumaan elämässä.

Toki niinkin suuri asia, kuin rintasyöpä, on moniulotteinen tapahtumaketju, johon vaikuttavat solujen sisäisten prosessien lisäksi genetiikka, erityisesti epigenetiikka (omien toimien vaikutus geenien aktivoitumiseen), kuten myös ympäristö, tunteemme, elintapamme ja käyttäytymisemme. Puhun tässä kirjoituksessa mahdollisuuksista, en ehdottomista totuuksista. Toivottavasti kuuntelet sydämelläsi, kirjaimellisesti.

Jos tunnepuoli vaikuttaa, niin miten tärkeää on saada tunteemme avautumaan ja päästä käsittelemään tuota osa-aluetta elämässämme? Joskus ne saattavat olla niin syvällä ja jopa niin kivuliaita, että emme halua tuota vaihtoehtoa käyttää. Onneksi kehomme on meitä muistuttamassa. Niin kivuliasta, kuin se joskus onkin. Ennenkaikkea rakastavasti, suvaitsevasti ja tilanteen hyväksyen, niin toisemme, kuin itsemme jokaisessa kauniissa olemismuodossamme.

Takaisin rintoihin. Jos tiukat rintsikat, joita naiset pitävät, estävät lymfajärjestelmää toimimasta sille kuuluvalle tavalle, miten edesautamme tilannetta?

Olen mies, ehkä sen olet huomannut jo. En voi siis mitenkään tietää sitä ajatusmaailmaa, jossa suurin osa naisista elää. Puhunkin siis pelkästään hyvinvoinnin vinkkelistä.

Olisiko mahdollista pitää rintaliivejä vähemmän aikaa päivästä? Olisiko mahdollista antaa rinnoille mahdollisuus olla ”vapaina ja villeinä”? Ovatko rintaliivisi kireät ja kipua aiheuttavat? Pidätkö niitä pelkästään sosiaalisen paineen takia? Ovatko ne osa identiteettiäsi, niinkuin esimerkiksi jollekin on auto tai oma hieno talo? Ovatko ne oikeasti sinun valintasi, vai kultuurillinen ehdollistuma?

Miten voit edesauttaa rintojesi virtaavuutta?

Hieronta lienee yksi parhaita tapoja saada lymfajärjestelmä toimimaan ja kehon nesteet virtaamaan. Hieronnassa tapahtuva kosketus luo myös meissä turvallisuuden tunnetta, sekä hormonien eritystä, varsinkin jos hierojana/hierottavana on vastakkainen sukupuoli. Uskoisin, että kovin monella miehellä ei olisi valitettavaa siihen, että pääsisi olemaan osana terveyttä edistävää rintahierontaa, jonka pääsee suorittamaan.

Liike

Liikunta rokkaa myös tässä kohtaa. Yksi ajatus minkä voisin kysyä, niin naisilta kuin miehiltäkin, onko tarkoitus mukauttaa kehomme jonkun liikuntamuodon vaatimiin vaatimuksiin, vai olisiko viisaampaa mukauttaa lajimme keholle sopivaan rasitukseen? Toisin sanoen yrittää ajaa liian isolla autolla pienestä tunnelista läpi, vai etsiä uudenlainen tunneli, johon auto mahtuu täydellisesti? Vastausta en tiedä, ehkä kehosi sen osaa kertoa.

Liikunta auttaa luonnollisesti meidän lymfajärjestelmää toimimaan, puhdistaen kehoa ja antaen mielellemme sen kaipaaman piristysruiskeen. Jos liikunta ilman tukea (rintaliivejä) tuntuu mahdottomalta, ehkä se voi olla paikallaan käyttää silloin tällöin lisätukea. Mutta jos haluamme minkä tahansa lihaksen tai kudoksen vahvistuvan, tarvitsee se liikettä ja rasitusta. Tässä mielessä en ole hirveän suuri kenkien ystävä, niiden köyhdyttäessä luonnollisia lihaksiamme. Kuulostele ja tarkastele. Pääasia, että liikut ja fiilistelet sitä mitä teet.

Syvähengitys

Yksi loistava ja ilmainen keino saada syville kudoksille happea ja puhdistavaa virtausta. Rintasi ja koko kehosi kiittää ja kumartaa.

Rakkauden antaminen

Olen tosissani tämän suhteen, vaikka se saattaa joitakin huvittaa. Rakasta rintojasi (tai mitä tahansa kehosi osaa, joka huolenpitoa kaipaa). Koskettele niitä, juttele niille, osoita rakkautta. Mikä hauskinta, suurin osa luultavasti pitää tätä ajatusta hupsuna. Kertooko tämä siitä vähäisestä kehollemme osoittamasta rakkaudesta, jota tämä kulttuuri on meihin ehdollistanut? Rakasta ja ota vastaan rakkautta. Vaikka kyseessä on keho, vaikutus on huomattavasti syvempi. Kävi miten kävi, tehdään parhaamme, rakastetaan, jaetaan ja koetaan. Kaikkea hyvää sinulle ystävä.

Elämän äärellä: Kiitollinen siitä…

…että ”pelkästään” hengittää? Kyllä, se on mahdollista.

Lueskelin aikakauslehtiin kirjoittamiani juttuja inspiraatiota etsiessäni ja törmäsin kolmisen vuotta sitten Kodin Kuvalehteen kirjoittamaani elämäni tarina -sarjan juttuun perheellisestä, alle nelikymppisestä naisesta. Hän oli parantumattomasti sairas ja kunto heikentyi. Silti hänen asenteensa oli valoisa ja teki minuun vaikutuksen. Hän muun muassa sanoi, että sairauden hyväksymisen jälkeen hän oli alkanut ajatella miksi minä -hokeman sijaan, että no, miksi en minä.

Jutun otsikoksi nousi haastateltavan oma lausuma Niin kauan kun hengitän, on toivoa. Se oli upeasti sanottu. Olen monesti toivonut, että pystyisinpä ajattelemaan samoin edes useimmiten. Kykenisinpä minä arvostamaan elämää yhtä paljon, kaiken aikaa. Paikoin nykyään pystynkin ja on kausia, jolloin sitä tuntuu pakahtuvan onnellisuudesta vain siksi, että saa olla osa tätä upeaa maailmankaikkeutta. Mutta on myös kausia, jolloin kerta toisensa jälkeen sorrun surkuttelemaan mitättömiä pikku asioita ja menettämään toisinaan hermoni – ja miten typeristä syistä.

Elämän rajallisuus tuntuu kaukaiselta, jos on säästynyt suuremmilta murheilta, sairauksilta ja menetyksiltä. Usein tietoisuus siitä, että jonain päivänä kaikki on ohi, nousee ajatuksiin vasta silloin, kun on vaarassa menettää jotain.

Äh. Onpa tylsää, että sitä voi vain hukkua arkeen, vaikka jokainen päivä on hieno mahdollisuus arvostaa kaikkea sitä, mikä on. Kun lapsi on herättänyt yöllä sata kertaa, ei sitä todellakaan tule aina herättyä aamulla kiitollisena miettien, että onpa hienoa olla elossa! Ensimmäinen ajatus itsellänikin on ollut monesti erityisesti pahimpina valvottuina öinä, että ei perhana, nytkö jo. Ei himputti, ei kyllä yhtään jaksais. 

Asioita, kuten sitä aamulla heräämistä, ei saisi sitäkään pitää itsestäänselvyytenä. Ehkä sitä pitää tiettyjä asioita niin normaaleina hommeleina, ettei ymmärrä arvostaa niitä niin paljon kuin niillea arvoa kuuluisi. Ei muka tarvitse, kun ne ovat niin joka päiväisiä juttuja. Buu.

Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut olemaan kiitollisempi. Se on tullut oivaltamisen kautta, ei itsestään. Olen oppinut myös paljon siitä, ettei jokaisen pikku vastoinkäymisen eli asian, joka menee eri tavalla kuin minäminäminä olisin tahtonut, ei tarvitse antaa lannistaa itseä. Että voi ja saa olla tyytyväinen ihan tässä ja nyt. Ja olisi suotavaakin, jos asiat ovat edes suhteellisen mallillaan. Elämä on tyyntä, elämä on myrskyä. Silti liki kaikista hetkistä voi kiittää.

Ja toki, tietenkin elämä voisi olla niin sanotusti parempaa. Aina voisi olla enemmän rahaa. Aina voisi olla hoikempi. Aina voisi olla iloisempi. Aina voisi olla isompi koti, hienompi auto, merkkilaukku ja täydellinen perhe.  Aina voisi olla sitä, tätä ja tuota. Mutta tuolle tielle jos lähtee, tuskin on ikinä tyytyväinen, saavuttaa sitten mitä tahansa.

Aika usein asiat, joiden annamme pilata päivämme, ovat mitäänsanomattomia pikku asioita. Sellaisia, jotka voisi ohittaa kevyellä hymähdyksellä. Sitä kohauttaisi vain olkiaan ja toteaisi, että nyt on näin. Ja vaikka kyse sitten olisi isommasta ärsyyntymisestä, senkin voisi käydä kerran kunnolla läpi ja sitten vain päästää irti, lakata jauhamasta. Näyttää vastoinkäymiselle, että on sitä vahvempi ja mennä eteenpäin.

Olisiko tänään siis se päivä, kun emme välitä, vaikka joudumme istumaan ruuhkassa normaalia pidempään? Se päivä, kun emme hermostu ruokakaupan pitkää kassajonoa? Se päivä, jolloin osaisimme laittaa asiat suhteellisuusjärjestykseen? Se päivä, kun emme valita vain valittamisen ilosta?

Olisipa ihan mahtavaa, että ilmankin todella vaikeita kokemuksia oppisimme heräämään kiitollisena joka ikinen aamu ja huudahtaisimme ensimmäisenä, että onpa ihanaa tämä elämä, suruineen ja iloineen. Että niin kauan kun hengitän, on toivoa.

Harjoitukset siis jatkuvat vaihtelevalla menestyksellä, ainakin omassa osoitteessani.

Leppoisaa torstaita.

Kesällä olin kiitollinen tästä maisemasta!

Väärinymmärretyt veljekset

Vaikka veljekset olivat – eivät ihmisten mielestä lainkaan toistensa näköiset. Olivat syntyneet samasta isästä ja äidistä, vaikka muitakin puheita oli liikkeellä. Kulkivat aina yhdessä, eivätkä halunneet olla erossa toisistaan. Syytä kysyttäessä, he sanoivat antavansa toisillensa elämän. Tätä mystistä vastausta moni mietti, useat luovuttivat ja harvat ymmärsivät.

Veljesten nimet olivat Rakkaus ja Itsekkyys. Tilannetta hämmensi ennestään samassa kylässä asuva nuorimies, nimeltään Ahneus. Ahneus oli kaikille tuttu, mutta ei kovinkaan pidetty. Moni uskoi Ahneuden olevan Itsekkyyden kaksoisveli.  Niin samannäköisiä he kyläläisten mielestä olivat.

Veljeksistä liikkui paljon huhuja. Eikä Ahneuden asuminen samassa kylässä tilannetta helpottanut. Kuitenkin huhujen pääasiallinen syy oli siinä, että kovin harva tunsi veljekset ulkomuotoaan syvemmältä. Koettiin ololtaan salaperäisiksi ja vaativiksi. Vaikka jokainen heistä puhui, jopa päivittäin, kaikki eivät olleet edes keskustelleet heidän kanssaan silmäkkäin. Useimmat tervehtivät kohdatessaan, mutta harva oli heidän kanssaan vuorelle kiivennyt.

Ne, jotka Rakkauden ja Itsekkyyden tunsivat, kertoivat, että veljekset olivat lämpimiä ja ystävällisiä.  Halukkaita avautumaan, jos keskustelukumppani oli valmis kyseenalaistamaan ennakkoluulonsa. Siinä olikin tekemistä, sillä suurin osa ihmisistä oli muodostanut heistä vankan ennakkokäsityksen. Moni, joka oli pitänyt kiinni ennakkoluuloistaan, oli heidän kanssa keskustellessaan mennyt kipeästi solmuun itsensä kanssa. Se oli kuulemma hankalasti avautuva kokemus.

Kaikki tämä aiheutti sen, että vain harva halusi aidosti tutustua veljeksiin. Tarinan kertojana voin paljastaa, että ongelma ei ollut niinkään veljeksissä, vaan siinä, että heidän kanssa keskustellessaan joutui tutustumaan itseensä. Jos todella halusi tutustua heihin, oli tutustuttava ensin itseensä. Tunnistettava omat ajatuksensa ja uskomuksensa. Se oli – ja on varmaan nytkin, niin pelottavaa touhua, että moni ei tohtinut ryhtyä.

Koska Ahneus oli lähes kaikille kyläläisille (valitettavan) tuttu, hänen temppunsa ja tapansa olivat laajalti tiedossa. Kaksosiksi kun uskottiin, Itsekkyydellä ajateltiin olevan samanlaiset tavat. Johan siitä nimikin kertoi. Ahneus taklasi kavereita  ja kiilasi jonossa saadakseen haluamansa.  Se oli innoissaan kullan kiillosta ja turvallisesta tavaramerestä ympärillään.

Tilaa tarvittiinkin koko ajan enemmän, sillä Ahneus halusi jatkuvasti jotain uutta. Uudet tavarat olivat hänen uusia ystäviään – joihin hän yleensä kyllästyi nopeasti. Hänelle oli tärkeää saada lisää tavaraa vaikka joutuisi kävelemään rehellisyyden ja itsekunnioituksen yli. Tavarat olivat hänen mittansa. Ahneuden oli useasti nähty pyyhkivän jalkansa luottamukseen ja niistävän nenänsä arvostukseen.

Ne muutamat, jotka olivat Itsekkyyden ja Rakkauden kanssa henkilökohtaisesti ystävystyneet, kertoivat tarinoita kokemuksistaan.

Kun itsekkyys oli kertonut, että se halusi kokea kaikkea hyvää ja itselleen merkityksellistä, moni oli röyhistänyt rintaansa ja mumisten todennut ”tätähän minä sanoin”.  Leukaluut olivat kuitenkin loksahtaneet hämmästykseen, kun Itsekkyys oli jatkanut ”Tärkeitä ovat esimerkiksi ilo, vapaus, kuulluksi tuleminen, myötätunto, yhteys toisiin ihmisiin, eheys, arvostus ja sen sellainen.”

Itsekkyys oli kertonut myös sen, miten näitä asioita sai mahdollisimman paljon itselleen. Niitä viljeltiin. Iloa, myötätuntoa ja arvostusta kylvettiin kaikkialle sinne, missä oli ihmisiä. Lannoittaa ei tarvinnut, mutta kylvää voi useampaan kertaan. Satoa tuli ympäri vuoden, säästä riippumatta. Viljely oli yksinkertaista ja sato varma, kunhan kylvön teki sydämestään, eikä muodon vuoksi.

Tämän kuultuaan muutamat olivat jopa kadottaneet tekohampaansa ja useimmat olleet suuresti häpeissään, kun olivat Itsekkyyden Ahneuteen sekoittaneet. Itsekkyys kylvi ilolla ja sato kasvoi itsekseen. Ahneus kahmi, eikä sen sato kasvanut kuin hometta.

Moni oli ajatellut, että Rakkaus oli lupaus ja sitoutuminen. Rakkaus itse oli kertonut olevansa vapaus. Sillä ei ollut mitään lupausta ja sitoutumista vastaan, mutta se halusi, että ne olisivat olemassa vain omasta halustaan – itsekkyydestä – eivät rajoitteina. Tämä oli ollut suuri uutinen, sillä vapautta oli pidetty Rakkauden vihollisena.

Joku oli ajatellut Rakkauden olevan valmius kärsimykseen ja uhrautumiseen. Mutta taas rakkaus oli kertonut aivan muuta. Se oli sanonut olevansa ilo ja nauru.  Se kertoi, että jos joku on valmis kärsimään tai uhrautumaan toisen puolesta, Rakkaus edellyttää, että hän tekee sen omaksi ilokseen – itsekkyydestä. Ilman iloa, kärsimys ja uhrautuminen pelkistyvät ajan mukana katkeruudeksi. Ja katkeruus on pelon lapsi – eikä se ole mitään tunnettua sukua Rakkaudelle.

Moni myös halusi omistaa Rakkauden. Kertoi, että se kuuluu antaa vain yhdelle ihmiselle. Siitäkin rakkaus oli toista mieltä. Se ei ymmärtänyt ihmisten halua rajoittaa sitä kahden henkilön väliseen suhteeseen. Toki rakkaus oli ilolla mukana siinäkin erityisessä suhteessa, mutta se halusi olla myös paljon muuta.

Rakkaus oli sitä mieltä, että kaikki olivat rakastettavia, kaikki ihmiset ja myös muu elollinen. Linnut, puut, meri ja taivas. Rakkaus rakasti niitä kaikkia. Eikä rakkaus mereen ollut pois rakkauden voimasta vuorien suuntaan. Rakkautta riitti kaikille, vaikka niin moni oli halunnut katsoa rakkautta vain olkipillin läpi. Se, joka rajoitti rakkautta, kumarsi todellisuudessa pelolle – eikä sitä useinkaan itse ymmärtänyt.

Oli selvinnyt myös Itsekkyyden ja Rakkauden suurin salaisuus. Miksi ne aina kulkivat yhdessä? Yhdessä ne olivat ehjä kokonaisuus. Itsekkyys oli Rakkauden voima ja Rakkaus oli viisaus, joka ohjasi. Parhaat ystävät tiesivät myös syvimmän salaisuuden, Rakkaudella ja Itsekkyydellä oli yhteinen sydän.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Antaudu kuin kivi

Teksti: Satu Laiho

Olen matkalla. Ehkäpä sinäkin olet? Etsin onnea vähän joka paikasta, viime aikoina lähinnä kaikenlaisista viisaista ajatuksista ja harjoituksista. Koen olevani melko henkinen tyyppi, mutta viime aikoina henkisyyskin on näyttäytynyt arjessani ristiriitaisena. Vaikka osaan kaikenlaisia jippoja, en ole oppinut sananvalmiiksi tai sanomaan ei. Suutun edelleen herkästi, huudan ja rähjään, kun ulkopuolisten korvat eivät ole kuulemassa. En siis edelleenkään ole sitä, mitä haluaisin olla, ja tunnen välillä olevani epäonnistunut henkisyydessäni. Hetkinen – voiko henkisyydessä epäonnistua? Onko henkisyys suoritus? Minulle henkisyys muuttuu helposti pakopaikaksi siltä, mitä en tahdo nähdä. Se antaa minulle toivon siitä, että vaikka tunnen edelleen liian usein olevani arvoton, teen silti jotain arvokasta. Siis, teen jotain arvokasta, mutta en silti koe olevani se arvokas. Äh, jouduinko taas umpikujaan?

On sääli, että monilla meistä on taipumus pyrkiä olemaan onnellisia täydellisyyden tavoittelun kautta. Oma täydellisen henkisyyden etsintäni johtaa turhautumiseen, kun en osaakaan olla niin tyyni tai rohkea kuin pitäisi. Myös ”oikeanlaiseksi” määritelty ura, vanhemmuus, vartalo tai ruokavaliokin voivat muuttua itsetarkoitukseksi sen sijaan, että ne olisivat nautinnon ja ilon lähteitä tai välineitä niiden saavuttamiseksi. Olen huomannut, että tuolloin ne johtavat vain kärsimykseen, kun ihanne löytyy jostain ulkopuolelta ja osoittautuu ennen pitkää saavuttamattomaksi. Itse olen ajautunut yhdestä ihanteesta toiseen, ja vaikka elämäntapani ovatkin matkan varrella parantuneet huomattavasti ja välitän itsestäni enemmän kuin ennen, kierrän silti samaa ympyrää. Nyt vain alan olla siinä pisteessä, että tämä kyllästyttää. Täydellisyydentavoittelu ja epäonnistumisten välttely ovat minulle edelleen pakopaikkoja, mutta siellä viettämäni aika on kerta kerralta lyhyempi – se on enää vain levähdystauko, jonka sallin itselleni.

Hyvänä hetkenä ymmärrän, että henkisyys ei ole turtuneisuutta ja pakotettua tyyneyttä, eikä se myöskään ole oikotie onneen. Todellinen onnellisuus tapahtuu arjessa. Ja se on juuri se pirullinen arki, joka tuo säröt ja kulmat näkyviin. Hyvänä hetkenä muistan, että juuri tuo oman epätäydellisyytensä ja rikkinäisyytensä näkeminen on oleellinen osa kasvua. Hyvänä hetkenä tiedostan, että onni asuu minussa itsessäni. Mutta se on jotain aivan muuta kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan, se ei ole ulkokuoressa, se ei ole siinä, mitä ihminen tekee tai mitä tunteita hän tuntee. Onni on kai ennemminkin siinä oivalluksessa, että me olemme sitä.

Hyväksyminen, antautuminen, irtipäästäminen, läsnäolo, tarkkaavaisuus, lempeys, armollisuus… Kaikki tuo tulisi sallia itselleen. Niin paljon kuin se riipaiseekin, niin kovasti kuin sitä tekee mieli vastustaa… Minä en ansaitse sitä. Aivan varmasti on jotain, minkä pitäisi muuttua. Ei tällaisen vain voi antaa olla. Olemme niin tottuneita vaatimusten tulvaan, että tuntuu täysin mahdottomalta ”vain antaa kaiken olla”. Silti, sanon niin itselleni kuin sinullekin: anna pelon olla, anna epämukavuuden olla, anna surun ja vihan olla, toisaalta suvaitse myös ilo ja nauru. Ennen kaikkea, anna kyynelten virrata ja puhdistaa. Me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä.

Antaudu kuin kivi, joka antautuu aaltojen pyöritykseen. Aaltojen, jotka hiovat kulmat ja säröt pehmeiksi ja sileiksi.

Matkaani voi seurata blogissani osoitteessa www.oivallustenpolulla.blogspot.fi

Terveys ja tunteet: Tunteemme ovat eläviä tässä ja nyt

Tämä on ensimmäinen julkaisuni Hidasta Elämää -sivustolla. Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen todella innostunut ja samalla minua hieman jännittää – perhosia vatsassa, positiivisella tavalla… ☺

Miksi juuri tämä aihe on minulle tärkeä? Tunteiden ja terveyden välinen yhteys on kiinnostanut minua jo vuosia. Mitä enemmän olen sukeltanut tunteiden maailmaan, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että hyvinvointia ylläpitävät tunteet ovat olennainen osa kokonaisvaltaista terveyttä. Ja käänteisesti; sellaiset tunteet, jotka aiheuttavat meille stressiä, voivat olla vaikuttamassa sairastumiseen.

Psykofyysisenä fysioterapeuttina työskennellessä on luonnollista havainnoida omia ja asiakkaan tunteita sekä kehontuntemusten että tunteisiin liittyvän tarinan kautta. Psykofyysisessä kohtaamisessa tämä prosessi etenee monella tasolla: asiakkaalla voi olla kehon oire, jota havainnoidaan tunnetasolla tai on jokin toimintakykyä rajoittava tunne (esimerkiksi pelko tai ahdistus), jota havainnoidaan myös kehollisesti. Kehoa ja mieltä ei voi erottaa toisistaan – koemme kaikki kokemuksemme ja tunteemme yhtä aikaa kehossa ja mielessä. Tunteemme ovat eläviä tässä ja nyt.

Miten elinympäristömme vaikuttaa tunteisiimme ja terveyteemme? Se on tärkeä ja laaja näkökulma, ja tällä palstalla tarkastelen sitä pääasiassa sosiaalisen ympäristömme kautta. Elämme aina suhteessa johonkin, toisiin ihmisiin, työhön jne.

Myös kaikki menneet kokemuksemme, erityisesti varhaislapsuuden kokemukset, vaikuttavat meissä vielä tänä päivänä. Osa kokemuksistamme vahvistaa meitä ja antaa energiaa, osa taas kuluttaa energiaa ja rajoittaa elämäämme vielä aikuisenakin, kunnes tiedostamme omat rajoittavat uskomuksemme ja tunteemme, ja sallimme itsemme vapautua niistä.

Ihan ikiomaa, itselle tarkoitettua elämänpolkua kulkeminen, siinä on ainakin itselläni ajoittain haastetta! Henkilökohtaisesti uskon, että erilaiset kehon ja mielen oireet tulevat aika ajoin haastamaan meitä tarvittavaan elämänmuutokseen. Kun olemme valmiita pysähtymään, kuuntelemaan ja tiedostamaan oireiden viestit itselle, voimme saada kehomieleltämme viisaita vastauksia. Kehomielemme on älykäs, se tekee kaikkensa, jotta pysähtyisimme oman tarkoituksemme äärelle. Hidasta siis elämää, niin aistit ja tiedostat enemmän!

 

Näistä ja paljon muistakin teemoista aion kirjoittaa tästä eteenpäin – tervetuloa Terveyden ja tunteiden maailmaan!

Karita

 

Kun suojelet itseäsi ahdistavien uutisten tulvalta, saat elämääsi lisää rauhaa ja hallinnan tunnetta

Oletko vapaaehtoisesti talutusnuorassa? Annatko kiskoa itseäsi joka suuntaan ja juokset koko ajan, jotta pysyisit ajan tasalla? Informaatiota on tänä päivänä niin paljon, että jos ei opettele pistämään mielen kaihtimia kiinni, on vaarassa läkähtyä ja ähkyyntyä sekä myrkyttää mielensä informaatiotulvalla.

Elätkö ilman oman elämäsi hallintaa ja toimit kuin talutushihnassa oleva robotti, joka suorittaa päiviään, viikkojaan ja vuosiaan? Jos lukee, katsoo ja kuuntelee kaikkea mitä maailmassa tapahtuu, on vaarassa antautua informaatiotsumanin vietäväksi.

Informaatiota on tänä päivänä niin paljon, että jokaisen on tärkeää jarruttaa ja opetella pistämään stoppi tiedolle ja sulkea samalla mielen kaihtimet kiinni. Näin elämään syntyy rakennetta ja hallinnan tunnetta.

Mielestäni mielen terveyden tärkeä edellytys on se, että valitsee mitä lukee, kuuntelee ja katsoo. Uskon, että on tärkeää kuunnella itseään ja vetää raja ja tehdä karsintapäätös. Pysähdy joskus ja mieti minkälainen informaatio tekee sinulle hyvää. Minkälainen tieto taas ahdistaa ja saa mielesi matalaksi. Kun tämän tajuaa, onko mitään mieltä myrkyttää oloaan ja vetää energiaansa alas päivästä ja viikosta toiseen?

Mikä ihanuus ja valinnan mahdollisuus! Nyt saa jättää hyvästit sellaiselle informaatiolle, jota ei ole tilannut. Inforoskaa on media tulvillaan ja roskat voi huoletta heittää tunkiolle. Ne kuuluvat sinne. Arkeen voi valita sellaista tietoa, joka tekee hyvää, rikastaa, innostaa ja kasvattaa. Toki infohömppää voi valita kuunnella, katsoa tai lukea, jos valinnan tekee tietoisesti. Tietoisena oleminen luo elämään suuntaa ja rakennetta.

Jos koet olevasi infopyörremyrskyn silmissä ja vaarassa vajota väsymyksen syövereihin, tee hätäjarrutus ja ryhdy muutamaksi päiväksi infopaastolle. Infopaaston aikana ei lueta lehtiä, kuunnella radiota, katsota telkkaria tai surffailla netissä. Ei räplätä älylaitteita. Paaston aikana kuljetaan luonnossa, puuhastellaan pihassa, tavataan ystäviä ja ollaan hiljaisuudessa. Paaston tuomasta hallinnan tunteesta on helpompi ryhtyä valikoivaksi informaation kuluttajaksi, kun on huomannut selkeän eron omassa olotilassaan. Pää ei tunnu niin tukkoiselta ja muistikin toimii paremmin. Suolisto on rauhallisempi ja niska- ja hartiaseutu rennompi. Olo tuntuu vapautuneemmalta kun talutushihnan on saanut katkaistua.

Informaatiotsunamin välttäminen on tärkeä osa aivoterveyttä. Jokainen voi vaikuttaa oman mielensä hyvinvointiin pelkästään jo sillä, että jättää huonot uutiset: sodat, taistelut, murhat ja lamat, lukematta. Niitä ei oikeasti tarvita. Näin kokee enemmän onnellisuutta, hallinnan tunnetta ja rauhaa. Jokaisen päivän voi kuvitella valkoisena paperina, johon piirtää oman informaatioruokalautasensa. Se millä infolautasensa täyttää vaikuttaa meidän aivoihimme ja mieleemme. Se rakentaa meistä niitä ihmisiä, joita olemme. Maailmassa on paljon kehittävää, innostavaa ja ahaa elämyksiä sisältävää informaatiota. On onni voida valita mitä infoa lautaselleen kauhoo.

Kun oivallemme informaation vaikuksen aivoterveyteemme, alamme itsestäänselvästi kiinnittää huomiota myös siihen, mitä infoa lapsillemme tarjoamme.

Ajatuksista tekoihin

Kaikki lähtee ajatuksesta.

Tyytyväisyys omaan elämään, muutos, kasvu, onni ja jopa terveys ovat esimerkkejä asioista, joihin voimme omalla kohdallamme vaikuttaa. Hyvä elämä lähtee liikkeelle hyvin pienestä. Ajatus saa aikaan muutoksen yksilössä, kansakunnassa tai koko maailman tilassa.

Ihminen on orgaaninen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei ole samantekevää, millaisella polttoaineella pidän itseni käynnissä: mitä syön, miten hengitän, miten nukun tai millä kuormitan aivojani – millaisia ajatuksia päässäni liikkuu.

Kundaliinijoogafilosofiassa sanotaan ajatuksen muuttuvan sekunnin osassa tunteeksi, joka muuttuu kehollisiksi tuntemuksiksi, jotka saavat aikaan halun ja impulssin toimia tai reagoida. Tämä tapahtuu tiedostamatta ja niin lyhyessä hetkessä, että vasta myöhemmin jää pohtimaan ”mikä minuun oikein meni”.

Aivojen impulssi ajatuksesta muuttuu tunteeksi aivokuoressa, aivojen uloimmassa kerroksessa. Aivan sen alla sijaitsee hypotalamus, jossa tämä tunne saa nopeasti siihen kuuluvia fyysisiä tuntemuksia. Hartiat jännittyvät pelosta tai ärtymyksestä, leuka kiristyy, kulmat menevät kurttuun, kädet puuskaan tai hymy nousee silmiin ja huulille, posket punastuvat, kainalot hikoavat, kylmät väreet kulkevat selkäpiitä, vatsassa kouraisee, jalat menevät veteliksi…

Nämä fyysiset tuntemukset voivat laukaista muiston aiemmista samantyyppisistä kokemuksista ja tuoda pintaan jotakin kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää: miksi minä taas reagoin näin?

(Tästä kirjoittaa myös Thomas Verny kirjassaan The Secret Life of the Unborn Child. Hän kertoo, kuinka odottavan äidin ajatukset tunteiden kautta vaikuttavat syntymättömään lapseen, itse asiassa jopa enemmän kuin lapsen syntymän jälkeiset tapahtumat.)

Tunteita ei voi ohittaa, ne on tunnettava, käytävä läpi ja vapautettava kehosta.  Muuten ne jäävät kytemään ja odottamaan sopivaa hetkeä päästä ulos. Useimmiten kehoon varastoituu sosiaalisesti vähemmän hyväksyttäviä tunteita kuten raivoa (jota aikuisen ei kenties ole soveliasta osoittaa tilanteessa kuin tilanteessa) tai vaikka surua (jota ihminen ei syystä tai toisesta kehtaa ilmaista juuri sillä hetkellä). Myös pelko, viha, katkeruus, kateus ja mustasukkaisuus varastoituvat herkästi. Pahimmillaan nämä tunteet sairastuttavan ihmisen fyysisesti, kuten muun muassa Deb Shapiro kirjoittaa kirjassaan Kehosi paljastaa mielesi.

Jos omia tunteitaan on painanut taka-alalle pitkään, ei niiden tunnistaminenkaan ihan helppoa ole. Tähän meistä jokaisella tosin on sisäänrakennettu taito, kunhan pysähtyy miettimään ja tunnustelemaan, mistä oikeasti on kyse. Addiktiot ovat tunteiden turruttamista. Ylensyöminen, sairaalloinen laihduttaminen, pelihimo, alkoholi- tai seksi-addiktio ovat oireita, joiden takaa todennäköisesti löytyy tukahdutettuja tunteita.

Asiat eivät tule eteemme sattumalta, sillä universumi on kokonainen ja täydellinen sellaisenaan. Ei ole olemassa mitään täydellisyyttä, johon pyrkiä. Muutos on silti jatkuvaa – johonkin suuntaan.

Oli muutoksen suunta mikä tahansa, vaatii se saman määrän energiaa. Voi päättää, katsooko mieluummin kohti valoa; onnellista, tervettä ja tyytyväistä elämää vai kulkeeko johonkin muuhun suuntaan. Ajatus ”rauhan puolesta” on merkittävästi erilainen kuin ”sotaa vastaan”. Jos haluaa elää pitkään ja terveesti, kannattaa ajatellakin elämän jatkuvan pitkään terveenä.

Miten ajatus muutetaan?

Harjoittelemalla ja päästämällä irti varastoituneesta kuonasta. Viemällä roskat ulos ja tuomalla uutta, innostavaa ja positiivisempaa energiaa sisään.

Tunteiden käsittelyyn ihmisillä on erilaisia tapoja. Jooga suosittaa alitajunnan puhdistamista meditaation avulla. Joku kirjoittaa päiväkirjaa tai keskustelee muulla tavoin itsensä kanssa, toinen harrastaa kestävyysurheilua tai pääsee fyysisesti irti esimerkiksi raivosta ravistelemalla itseään, huutamalla myrskyävälle merelle, lyömällä tyynyä. Joku visualisoi ja kiinnittää huomiota kehonsa tuntemuksiin ja pääsee sitä kautta alkulähteille. Toiselle toimivat positiiviset affirmaatiot tai innostava kirjallisuus.

Tunteilla on orgaaninen pohja: tunne-energia sitoo pranaa, elämän energiaa tiettyihin paikkoihin kehossa. Tunteilla on tietty, ennustettava tapa tulla esiin kehossa. Tunteet ovat elävä voima. Ne ovat sielun herkkyyttä. Ja syntyvät sinun ajatuksestasi.

Voitko hyvin?

Tunnustan. Oli aika, jolloin poistin varmistimen sanaiselta arkultani aina, kun kuulin Jari Sarasvuon avaavan suunsa. Nyt ylistän YLEn jakelupolitiikkaa mahdollisuudesta kuulla Jarin nauhoitteita missä ja milloin vaan. Jari nostaa kissan pöydälle ja silittää sitä vahvasti, mutta kunnioittavasti. Uskon mirrin kehräävän.

Hänen kirjoituksissaan on kritiikkiä hyvinvointivaltion väärin ymmärtämiselle ja väärinkäytölle. Nyttemmin ymmärrän pointin. Hyvinvointivaltio ei ole oikotie onneen. Se pitää hengissä ja on miltei välttämätön, vaan ei ihan riittävä edellytys onnelliselle elämälle. Siihen tarvitaan myös kansalaisen omaa panosta ja hyvää dialogia sen peilistä katsovan kaverin kanssa.

Tunnustan taas. Olen tottunut elämään yltäkylläisyydessä joka sokeuttaa. Minulla on vakituinen työ ja asunto, enkä todellakaan kärsi nälkää. Terveydestäni on myös huolehdittu tavalla, jota välttämättä en ole edes ansainnut.

Olemme yhdessä edeltäneiden sukupolvien kanssa luoneet järjestelmän, joka hakee vertaistaan maailmanhistoriassa. Näin meille sanotaan ja uskon sen olevan totta.

Olen kiitollinen siitä, että lapseni saavat erinomaista koulutusta ja terveydenhoitoa. Ja siitä, ettei lähipiirissäni kukaan ole menehtynyt aliravitsemukseen tai hoidon puutteeseen.

Mutta voinko hyvin? Vaihtelevasti. Tunnenko ihmisiä, jotka voivat tai ovat voineet todella huonosti? Tunnen. Ja luulen, ettei valtio voi sille mitään. Eikä kuulukaan voida.

Osa huonovointisuudesta kun kuuluu ihmisenä kasvamiseen. Siksi kanssaihmistensä auttajankin on hyvä olla hereillä. Välttämättömät kasvukivut jatkuvat läpi elämän, aiheet vain vaihtuvat. Psykologi Kari Kiianmaa sanoi viimeksi tavatessamme, että murrosiät kuuluvat ihmisen kasvuun ja jokaisella meistä on niitä monta. Epätieteellisesti arvaan saman lainalaisuuden kuuluvan myös ihmisten yhteisöön, yhteiskuntaamme.

Olemme vaiheessa, jossa sekä yksilöllisen hyvinvoinnin, että yhteisöllisyyden nousu on yhä ilmeisempi ilmiö. Polarisoitunut, ehkä, mutta tosi kuitenkin.

Voi käydä niinkin, että saamme tilaisuuden tehdä välttämättömyydestä hyveen. Joudumme ehkä miettimään samaan aikaan uudelleen hyvinvoinnin sisällön, suhteemme talouden kasvuun ja yhteisöllisyyden merkityksen.

En ole pessimistinen. Olemme päinvastoin tavattoman onnekkaita, kun saamme miettiä millä keinoin turvaisimme tulevankin hyvinvoinnin. Enemmistöllä kansoista ei ole tätä lähtötasoa.

Valtaosalla kanssaihmisistä ei ole myöskään sitä tietotaitoa, joka meillä täällä on käytettävissämme hyvinvointiimme. Tälläkin sivustolla on valtava määrä tietoa, ajatuksia, vinkkejä ja esimerkkejä siitä, miten jokainen meistä voi itse kohentaa omalta osaltaan hyvinvointiaan. Tutustutaan niihin kaikessa rauhassa. Mietitään, kokeillaan ja otetaan käyttöön. Ja kerrotaan myös lähipiirille.

Ja hei, kaiken innokkaan jakamisen keskellä, ÄLKÄÄ UNOHTAKO KUUNNELLA. Se voi olla joskus paras hyvinvoinnin lähde sille läheiselle, joka juuri nyt kaipaa tukeasi.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Kysy psykologilta: Mitä keinoja on oppia eroon katkeruudesta ja kateudesta?

Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastaa Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin. Voit esittää Helille oman kysymyksesi Hidasta elämää -keskustelupalstalla tässä keskusteluketjussa.

Nimimerkki Irti kaunasta kysyy:

”Olen työstänyt omaa kotoa opittua käyttäytymismallia jo pidempään. Olen 35-vuotias kahden lapsen naimisissa oleva äiti. Äitini on katkera lapsuudessaan kokemista asioista, vaikka ei koskaan niistä avoimesti puhukaan. Sodan jälkeiset traumat painavat edelleen. Isäni on samoin sota ajan jälkeen syntynyt ja varsinkin erilaiset pelot vaivasivat häntä paljon. 

Itse olen ollut perusonnellinen. Minulla on kaikki hyvin! Terveet harrastavat lapset, osallistuva mies, oma koti, hyvä työ jne. Silti mieltäni usein vaivaa katkeruus. Katkeruus ja kateus… Miksi välillä kateus toisten ihmisten ”parempaa” elämää kohtaan astuu esiin?

Mitä keinoja on oppia olemaan olematta katkera tai kateellinen? Kun siihen ei järjen mukaan ole mitään tarvetta ja se vain  vie turhaa energiaa. Onko jotain harjoitteita, mitä voisi tehdä jotta näistä täysin turhista ajatuksista voisi oppia eroon?”

Helin vastaus:

Kiitos tärkeästä kysymyksestäsi. Hienoa kun olet rohkeasti tarttunut ihmisyyden inhimillisiin varjopuoliin. Kuvaat hyvin sitä, miten traumat ja tunnekuormat voivat siirtyä sukupolvien ketjussa eteenpäin. Kotisi tunneilmasto, jossa äiti on tuntenut katkeruutta ja isä pelkoa, on siirtynyt sinuun – usein aivan solutasolle – vaikkei asioista ääneen puhuttukaan.

Sinun tehtäväsi/mahdollisuutesi on puhdistaa nämä ”jäämät” kehostasi ja mielestäsi. Tässä muutamia ajatuksia ja vinkkejä katkeruudesta ja kateudesta irti pääsemiseksi.

Katkeruuden ja kateuden kasvun paikat

Kateus on usein merkki siitä, ettei ole aivan tyytyväinen elämäänsä ja kaipaa jotakin. Katkeruus puolestaan voi kertoa siitä, että jokin menneisyydessäsi vaatii vielä huomiota ennen kuin voit päästää siitä irti.

Lisäkärsimystä aiheutuu siitä, että katkeruus ja kateus ovat myös egomme rakastamia (solu)myrkkyjä. Egon perusolemukseen kuuluu mm. tyytymättömyys, vertailu ja menneisyyteen takertuminen. Ego kuvittelee että katkeruuden vaaliminen sisällään jotenkin ratkaisee menneisyyden pettymykset tai auttaa kostamaan niille jotka ovat kaltoin kohdelleet.

Todellisuudessahan katkeruus ei suinkaan auta meitä voimaan hyvin, vaan ankkuroi kokijansa mustaan mutaan. Emme pääse vapaasti eteenpäin elämässä ennen kuin päästämme irti menneisyyden rajoittavista kokemuksista, tunteista ja ajatuskaavoista.

Kateus on egon järkytystä siitä, että joku muu onkin parempi kuin se ja ego ei hyväksy mitään muuta kuin voittopallin. Näin ollen kesyttämätön ego saattaa sabotoida onneamme jatkuvasti, koska ainahan löytyy joku parempi johon verrata. Usein tosin tämä kateus heijastetaan toisiin ihmisiin, koska se on niin epämiellyttävää huomata itsessä. Silloin voi näyttää korostetusti siltä, että ”ne muut” ovat niin kateellisia.

Mitä keinoja on päästä irti kaunasta?

Ensimmäinen askel on huomata ja tiedostaa tuntevansa katkeruutta ja/tai kateutta. Niin kauan kuin kiellämme kokevamme tällaisia ”alhaisia” tuntemuksia, niin ne jatkavat haitallista myyräntyötään meiltä piilossa. Tämän askeleen oletkin jo ottanut, hyvä.

Kannattaa seurata sitä, mistä asioista olet kateellinen toisille. Kysy sitten itseltäsi, haluaisitko niitä asioita elämääsi ja jos haluat, niin mitä aiot tehdä asian eteen. On myös hyvä käydä läpi katkeruutta ja kateutta synnyttäneet menneisyyden kokemukset ja niihin liittyvät tunteet esim. kirjoittamalla tai ammattilaisen kanssa, jotta on valmis luopumaan niistä. Energiahoito puolestaan auttaa puhdistamaan tunteita ja kokemuksia energiaolemuksesi kautta.

Tietoinen läsnäolo tunteiden kesyttäjänä

Olennainen osa vapautumista on jokapäiväinen tietoisuustyö eli itsensä avoin ja rehellinen havainnointi sekä läsnäolo tässä hetkessä. Aina kun huomaat tuntevasi katkeruutta tai kateutta, pysähdy kuuntelemaan tätä tunnetta kehossasi ja mielessäsi. Älä taivu egon yritykseen paeta tunnetta muihin ajatuksiin, tekemisiin tai muiden syyttämiseen. Sen sijaan avaa sylisi tunteille, täysin hyväksyvästi ja uteliaisuudella, anna tunteiden olla ja koe ne sellaisina kuin ne ovat.

Näe myös ajatuksesi ja uskomuksesi liittyen kyseisiin tunteisiin. Suhtaudu niihinkin neutraalisti ja mielenkiinnolla. Ja muistuta itseäsi että kyse on vain tunteista ja ajatuksista, ei totuudesta. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät. Ne eivät ole yhtä kuin totuus. Tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoitukset voivat olla suureksi avuksi tässä prosessissa. Matka ei ole helppo, mutta palkitseva.

Voit myös ymmärtää tunteiden yhteydet sukusi ja koko ihmiskunnan perintöön. Samalla voit nähdä sen, ettei kyse ole henkilökohtaisesta puutteesta tai viasta, vaan yleisinhimillisestä egon tason kokemisesta. Voit kyseenalaistaa tarpeesi pitää mukana näitä rajoittavia tunnemalleja.

Ajan kanssa, tietoisuustyöskentelyn avulla kyseiset tunteet alkavat laimenemaan ja harventumaan. Lopulta kun katkeruus ja kateus ovat enää satunnaisia ja lieviä väreitä pinnallasi, voit todeta kesyttäneesi ne ja tehneesi omalta osaltasi palveluksen meille kaikille. Kiitos.

Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.

Naisen sydän: Erokriisistä eheytyminen

Hylätyksi tuleminen on universaali kokemus, yksi ihmisen syvimmistä ja alkukantaisimmista peloista. Sen juuret ulottuvat elämän ensimetreille. Pienenä lapsena olemme täysin riippuvaisia vanhemmistamme. Lapselle on elintärkeää ylläpitää läheinen kiintymyssuhde hoitajaansa, sillä ilman hoitajan huomiota lapsi kuolee. Lapsena suurin pelkomme on tulla hylätyksi ikuisiksi ajoiksi pimeään ilman tukea ja turvaa. Aivomme on ohjelmoitu tuntemaan voimakasta hätää silloin kun kiintymyssuhteemme on uhattuna. Kannamme lapsuuden pelkoja huomaamattamme mukanamme aikuisuuden ihmissuhteisiin.

Olet ehkä kokenut hetken, jolloin rakkaasi valitsee jättää sinut ja hylätyksi tulemisen alkukantainen paniikki nostaa päänsä. Vihan ja epätoivon tunteet heräävät. Ihminen turhautuu tuntiessaan itsensä riippuvaiseksi ja voimattomaksi. Hylätty tuntee olevansa tuomittu pimeyteen ja yksinäisyyteen, jota ei ole itse valinnut ja johon ei voi itse vaikuttaa. Tunteet voivat yllättää voimakkuudellaan ja ne tuntuvat ottavan vallan. Jos jätetty hylätään toisen ihmisen takia, suru sekoittuu petetyksi tulemiseen ja mustasukkaisuuteen. Jos hylätyksi tuleminen tapahtuu yllättäen ja äkillisesti, ihminen on todennäköisesti shokissa ja epäuskossa. Voi mennä viikkoja ennen kuin jätetty pystyy edes kunnolla käsittämään mitä on tapahtunut.

Hylätyksi tuleminen ja tärkeän ihmissuhteen loppuminen on verrattavissa läheisen ihmisen kuolemaan. Menetys on menetys. Jättäminen tapahtuu kuitenkin toisen ihmisen vapaasta tahdosta. Hän valitsee katkaista olemassa olevan emotionaalisen siteen ja kiintymyksen. Hylätyksi tuleminen on torjutuksi tulemista ja jätettynä on helppo kyseenalaistaa oma arvonsa. Yhteiskunnassamme on paikka ja omat rituaalinsa ihmisille, jotka surevat läheistensä kuolemaa. Heitä ymmärretään ja tuetaan. Hylätyksi tulleilla ei ole samanlaista statusta. Ymmärrystä riittää vain tovi. Sen jälkeen on parempi nousta takaisin jaloilleen ja jatkaa entistä vahvempana eteenpäin. Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään. Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta.

Hylätyksi tuleminen on pahimmillaan vakava emotionaalinen kriisi. Se on kaikessa karuudessaan uuden elämän mahdollisuus, joka voi johtaa syvään itseoivallukseen ja kasvuun. Ilman tukea ja apua kaikki eivät kuitenkaan toivu rakkauden ja kiintymyksen menetyksestä. Käsittelemättömät tunteet ja haavat mätänevät syvällä emotionaalisessa alitajunnassa ja estävät avautumasta tulevissa ihmissuhteissa. Kokemuksesta toipuminen vaatii erittäin epämukavien ja vaikeiden tunteiden kohtaamista, niiden ymmärtämistä ja käsittelyä.

Kriisi on ajanjakso jonka aikana ihminen kokee intensiivistä häpeää, pelkoa, epätoivoa ja itsetunnon romahtamista. Tunteiden voimakkuus tai ylitsevuotavuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että kriisissä oleva ihminen olisi heikko, riippuvainen tai arvoton. Epätoivon tunteet ovat väistämätön osa toipumista. Vakava emotionaalinen kriisi on parantumisprosessi, joka ei kosketa ainoastaan viimeisintä menetystä. Hylätyksi tuleminen repii auki syvän ruman haavan, jossa elää aikaisempien menetysten, pettymysten ja sydänsurujen kipu. Kriisi on elämän tarjoama kutsu eheytymiseen.

Kävin itse läpi tuskallisen erokriisin. Se oli yksi elämäni vaikeimmista ajanjaksoista. Kriisin aikana tutustuin eropsykologiaan jolloin Susan Andersonin The Journey from Abandonment to Healing teki minuun vaikutuksen. Anderson erottelee hylätyksi tulemisesta toipumisen viiteen psykobiologiseen vaiheeseen ja antaa jokaiselle vaiheelle toipumista tukevan harjoituksen. Kirjoitan näistä vaiheista ja harjoituksista tässä blogissa tulevien kuukausien aikana.

Särkyminen (shattering) on kriisin ensimmäinen vaihe, jolloin matto on vedetty jalkojen alta ja elämä on yhtäkkiä menettänyt merkityksensä. Jätetty on shokissa ja kivussa ja kaikista yrityksistään huolimatta kokee kyvyttömyyttä pitää itsensä kasassa. Läheisen ja tärken emotionaalisen siteen katkaisu saa ihmisen väliaikaisesti tuntemaan ettei hän voi elää ilman menetettyä puolisoaan. Epätoivo on ylitsevuotavaa, ja riippuvuuden ja avuttomuuden tunteet ovat yleisiä.

Kriisin toinen vaihe, vieroittautuminen (withdrawal) muistuttaa huumeriippuvuudesta vieroittautumista. Tässä vaiheessa jätetty huutaa ja kaipaa menetetyn puolisonsa perään. Puolisosta ja suhteesta vieroittautuminen aikaansaa psyykkisiä ja aivokemiallisia prosesseja, jotka usein johtavat unettomuuteen, mentaaliseen yliaktiivisuuteen, painon menetykseen, ahdistukseen ja emotionaaliseen ja fyysiseen uupukseen.

Sisäistämisen (internalizing) vaihe on erityisen vaarallinen ihmisen itsetunnolle. On tyypillistä, että hylätyksi tullut idealisoi entisen puolisonsa omalla kustannuksellaan. Mieli täyttyy katumuksesta ja pettymys suuntautuu itseen.

Raivo (rage) on toipumisen neljäs vaihe. Kriisin alussa koettu viha on heikkoa uhrin vihaa. Vasta myöhemmin haavoitettu uhri on valmis seisomaan jaloillaan ja puolustautumaan. Viha auttaa asettamaan terveet rajat ja luopumaan uhrin asemasta. Raivo antaa tarpeellisen voiman puolustaa uudelleen syntynyttä itseä.

Kriisistä nouseminen (lifting) on parantumisen viimeinen vaihe. Vaihe alkaa hiljaa ja huomaamatta lyhyinä rauhan ja vapauden hetkinä, jotka sitten pitenevät tunneiksi ja myöhemmin päiviksi. Elämä kaikessa rikkaudessaan alkaa houkutella ja eron käsittely jää taka-alalle.

Hylätyksi tulemisen traumasta toipumisen vaiheet eivät seuraa toisiaan lineaarisesti vaan sulautuvat spiraalimaisesti yhteen. Vakavasta eron jälkeisestä kriisistä toipuminen on aikaa vaativa prosessi, jonka vaiheet ovat toistuvia ja limittäisiä. Yksi asia on kuitenkin varma. Ihminen joka kohtaa hylätyksi tulemisen trauman tukahduttamatta tunteitaan ja pakenematta kipua, eheytyy ja on kokemuksensa jälkeen viisaampi, emotionaalisesti itsenäisempi ja kykenevä rakastamaan syvästi.

Lue myös: Erokriisistä selviytymisen toinen vaihe – Vieroittautuminen

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image