Näin unta, jossa esitin pääroolia ruotsinkielisessä näytelmässä. Istuin peilin edessä teatterin pukuhuoneessa ja maskeeraaja kokosi tukkaani sotkuiselle nutturalle päälaelleni. Huulilleni hän levitti kirkuvan punaista huulipunaa, joka taatusti näkyi teatterisalin takariviin saakka. Teatteri oli vanhassa natisevassa tuulen pieksemässä puutalossa jossain pienessä merenrantakaupungissa. Väkevä roolihahmoni oli yhdistelmä Myrskyluodon Maijaa ja Pikku Myy:tä: vapauden kaipuinen, rohkea, määrätietoinen, temperamenttinen ja järkkymätön rakkaudessaan. Näytelmässä liihotin lavalla nuttura uhmakkaasti tutisten. Olin voimakas ja vapaa! Jäin herättyäni hetkeksi vuoteeseen mutustelemaan unta ja sen tunnelmaa. Purskahdin itkuun, sillä unen roolihahmo edusti niin kipeän kauniilla tavalla monia sellaisia puolia itsestäni, jotka olen vuosien saatossa joutunut piilottamaan. Unessa olin vapaa olemaan kokonainen minä.

Olen vastakohtien ihminen: arka ja rohkea, sosiaalinen ja introvertti, iloinen ja melankolinen, armoton ja lempeä, synkkä ja valovoimainen, energinen ja rättiväsynyt, spontaanisti innostuva ja erittäin harkitseva, aikaansaava ja aloitekyvytön, ja vaikka mitä vielä. Sisälläni liikkuu paljon enemmän kuin ulospäin näkyy. Näytän ne vähemmän aurinkoiset puolet tai tulisuuden vain hyvin pienelle joukolle läheisiä ihmisiä. Olen näytellyt säyseää niin hyvin, että olen saanut kuulla olevani ”eteerisen rauhallinen”. Näkisittepä pääni sisälle! Mieleni on jatkuvassa liikkeessä ja sen meteli hiljenee oikeastaan vain mökkisaunan lauteilla, luonnossa samoillessa, musisoidessa tai silloin, kun onnistun meditoidessa pääsemään syvään rauhan tilaan. Välillä on kerta kaikkiaan uuvuttavaa asuttaa tätä kehoa ja mieltä.

Pienestä pitäen olen kokenut olevani toisenlainen kuin muut. Olin vakava, mietteliäs ja intensiivinen lapsi. Sain ala-asteen opettajalta palautetta ”Kunpa vain hymyilisit useammin.” Olin myös herkästi hermostuva jääräpää ja totuuden torvi. Ne eivät olleet varsinaisia huippuominaisuuksia ystäviä jaettaessa. Tyypillisesti minulla olikin vain yksi hyvä ystävä kerrallaan. Porukoissa oli hankala olla. Uppouduin usein omiin ajatuksiini ja olin aivan surkea sosiaalisten pelien pelaamisessa. Tässä yhteydessä en tarkoita mitään pihaleikkejä tai joukkuelajia, vaan niitä kirjoittamattomien sääntöjen kyllästämiä sosiaalisia roolipelejä, joita me kaikki näyttelemme ylläpitääksemme tiettyä mielikuvaa itsestämme ja saadaksemme erilaisia sosiaalisia palkkioita, kuten hyväksyntää. Koin jo varhain, että minun piti olla jotain muuta kuin olen kuuluakseni joukkoon. Itsenäni olin joko liikaa tai liian vähän. Olin usein yksinäinen ja väärin ymmärretty.

Teini-iässä yksinäisyyteni huipentui, sillä en todellakaan sopinut joukkoon. Minua eivät kiinnostaneet ikäisteni keskustelunaiheet tai mielenkiinnon kohteet. Olin ja olen edelleen aivan superallerginen kaikenlaiselle pinnallisuudelle ja ilkeämielisyydelle. Näissä molemmissa etenkin teinitytöt ovat valitettavan lahjakkaita. En kerta kaikkiaan osannut olla osana sellaista porukkaa, joten olin mieluummin yksin. Pärjäsin kuitenkin monin tavoin erinomaisesti. Menestyin koulussa erinomaisen muistini ansiosta, olin lahjakas taideaineissa, minulla oli mukava poikaystävä ja olin usein lavalla esiintymässä milloin missäkin produktiossa. Kulissien takana kuitenkin itkin yksinäisyyttäni ja rääkkäsin itseäni laihdutuskuureilla ja ylenpalttisella liikunnalla. 

Muistan edelleen sen hetken kun päätin ryhtyä toisenlaiseksi ja alkaa sensuroimaan itse itseäni sopiakseni paremmin joukkoon. Istuin opiskelukaverin kanssa lounaalla ja avauduin hänelle sydänsuruistani. Kesken paatokseni huomasin, että olin puhunut jo liian paljon ja liian avoimesti. Sen näki kyllä vastaanottajan ilmeistä ja kehonkielestä. Häpesin puheripuliani ja päätin visusti pitää tästä lähin syvimmät tuntoni omana tietonani ja olla vähemmän intensiivinen. Vuosien varrella näitä sosiaalisia kömmähdyksiä ja niistä seuranneita hylkäämisen kokemuksia ja häpeän tunteita kertyi sen verran paljon, että iso osa minusta meni piiloon. Sen hintana on ollut tunteiden patoutuminen, oman voiman ja omien rajojen hukkuminen ja useampi uupumus. 

Haasteistani huolimatta elän tänä päivänä onnellista elämää. Ympärilläni on rakastavia samanhenkisiä ihmisiä ja olen onnistunut luomaan itselleni olosuhteet, joissa saan olla sitä mitä olen ja luontaiset kykyni pääsevät esiin. Hyviä puolia on paljon! Luovan energian puuskassa saan valtavasti aikaiseksi ja pääsen sellaiseen flow-tilaan, että tekeminen on vaivatonta ja aika lentää kuin siivillä. Uhmakkuuteni ja jääräpäisyyteni ansioista olen toteuttanut monia haaveitani, vaikka niiden järkevyyttä on ihan asiantuntijoiden toimesta kyseenalaistettu. En ole koskaan kunnioittanut auktoriteetteja elleivät he ole kunnioitustani ansainneet, vaan ajattelen ja selvitän mieluiten itse. Siitä on ollut todella paljon hyötyä. Samoin siitä, että innostuessani uppoudun johonkin asiaan niin täysillä, että opiskelen siitä kaiken mahdollisen. Saan niin paljon ideoita, että voisin myydä niitä muille toteutettavaksi. Tarkastelen ihmisiä ja maailmaa ja opin sitä kautta paljon. Näen epäkohdat ja taistelen tärkeiden asioiden puolesta. Olen ominaisuuksieni tähden valinnut mahdollisimman vapaan työn, jossa saan itse sanella mitä teen, mihin tahtiin, missä ja kenen kanssa. Läheisissä suhteissani olen äärimmäisen lojaali. En siedä epäystävällisyyttä, ylimielisyyttä tai petollisuutta, vaan arvostan rehellisyyttä ja aitoutta. Omat haasteeni ovat auttaneet minua ymmärtämään monenlaisia ihmisiä ja olemaan tuomitsematta suoralta kädeltä. Ikinä ei voi tietää minkä asioiden kanssa toinen ihminen kamppailee.

Jos tunnistat itsesi tästä tarinasta, on hyvin mahdollista, että sinulla on niin sanotun neurokirjon piirteitä, kuten ADHD tai autismikirjo. Aivosi ja hermostosi toimivat toisella tavalla kuin neurotyypillisillä. Taustalla voi olla myös kehityksellistä traumaa ja PTSD-oireita (traumaperäinen stressihäiriö). On tärkeää ymmärtää, että vaikka haasteet eivät näy päälle, ne ovat todellisia, ja aiheuttavat merkittäviäkin haasteita toimintakyvylle. Lapset ja nuoret, joilla on neuropsykiatrisia haasteita tarvitsevat usein ohjausta ja tukea arkeen ja sosiaalisiin tilanteisiin. Oireiden varhainen tunnistaminen helpottaa paineita ja säästää monilta väärinymmärryksiltä. Aina ei tarvita diagnoosia, mutta itsensä on hyvä tuntea. Silloin tietää oman sietokykynsä rajat, heikkoudet ja vahvuudet, eikä tule niin herkästi laittaneeksi itseään tilanteisiin, joissa rikkoo henkisiä tai fyysisiä rajojaan. On tärkeää löytää ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Myös työyhteisössä olisi hyvä sallia erilaiset tavat kokea, hahmottaa ja tehdä asioita. Meillä ”epätyypillisillä” on kykyjä, jotka voivat olla iso rikkaus. Ne pääsevät kukoistamaan kun saamme tehdä asioita sellaiseen tahtiin ja tyyliin, ettei meidän tarvitse polttaa itseämme loppuun yrittäessämme sopeutua enemmistölle suunniteltuun maailmaan.