Sivu 414 – Hidasta elämää

Aaro Löf: Kolmas askel aikuiseen rakkauteen

Kolmas askel aikuiseen rakkauteen on rehellisyys. Syvää alastomuutta sekä valmiutta haavoittua, haavoittaa ja seisoa vahvana läsnä todellisuudelle.

Löydät näistä linkeistä tämän kirjoitussarjan alustuksen sekä ensimmäisen ja toisen askeleen.

Täydellinen alastomuus on ehkä pelottavin ja
antoisin asia jonka kohtaamme rakkaudessa.

Rehellisyys, kuten rakkauskin, on monin tavoin synonyymi avoimuudelle. Se on avoimuutta itseä, sinua ja elämää kohtaan. Tila jossa kaikki sinussa, minussa ja meissä saa liikkua kaikkiin suuntiin. Liikun vahvasti ja voimalla mutta samaan aikaan haavoittuvaisena. Alastomuus toimii sanana hyvin hahmoittaessamme sitä fyysistä, psyykkistä, emotionaalista ja hengellistä avoimuuutta johon viittaan. Aikuiseen rakkauteen kuuluva rehellisyys voidaan jakaa kolmeen eri osaan:

rehellisyys itseä kohtaan
rehellisyys sinua kohtaan
rehellisyys meitä kohtaan

Rehellisyys itseä kohtaan

Olen avoin ja rehellinen siitä mitä olen ja tunnen. Siitä miten toimin ja miten vaikutan toimillani minuun ja toisiin. Olen rehellinen tarpeistani ja kyvystäni rakastaa itseäni aikuisesti. Olen totta itselleni kaikesta siitä mitä on.

Rehellisyys sinua kohtaan

Olen rehellinen minusta sinulle. Rehellinen omista toiveistani, tarpeistani ja haasteistani. Mielipiteistä ja tuntemuksista sinua kohtaan. Otan myös vastaan sinun rehellisyytesi. Sinut kaikkena mitä olet.

Rehellisyys meitä kohtaan

Olen rehellinen siitä mitä me olemme yhdessä. Miten ja miksi ihmissuhteemme on sellainen joka se on. Mitä kaunista meissä on ja mikä meissä on haastavaa. Mikä on minun tuomaani, mikä sinun tuomaasi ja mikä yhteistä. Siitä mitä me olemme juuri nyt.

Olen rehellinen siitä miten annamme aikuisen rakkauden viittä perustekijää; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta.

Toimin totuudellisesti sinua, minua ja meitä kohtaan. Tiedostan, että valitsen ja olen valmis tekemään valintoja. Kannan vastuuni, kykenen luopumaan ja antaudun meissä tapahtuvalle muutokselle.

Alastomuus on haastavaa

Seuraavat katkelmat David Richo:n kirjasta Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa (Basam Books 2012) kertovat niistä totuuden ripauksista joita rehellisyydessä kohtaamme.

”Se, mitä tein sinulle, on sitä mitä itse tarvitsin ja halusin. Osoitin sinulle, miten halusin itseäni rakastettavan.”

”Totean syyttelemättä, mitä oikeasti tapahtui. (Sanon vain, että ”hän jätti minut”, enkä valita, että ”hän teki väärin ja epäreilusti jättäessään minut”.”

”Saatat esimerkiksi toivoa, että kumppanillesi sattuisi jotain ikävää. Jos huomaat haaveksivasi tällaisesta epäsuorasta kostosta, myönnä se, ja pyydä anteeksi. Kun nöyrryt näin sydämesi pohjasta, voit vapautua kostonhimoisista ajatuksistasi. Myöntäminen voi olla hämmentävää, mutta juuri itsensä paljastaminen saa ehdottoman rakkauden kukoistamaan.”

Esimerkkejä ja tilanteista on niin elämässä kuin kirjan sivuilla lukuisia. Valitsin nämä sanat koska minun on ollut vaikea olla rehellinen siitä, että antamisen sijaan olen yrittänyt saada. Samoin on ollut vaikea päästää irti syyllisyydestä sekä syytöksistä ja katsoa mitä todella tapahtui ja mikä on läsnä tässä hetkessä. Haastavaa on ollut myös hyväksyä kuinka vahvasti ja kostonhaluisesti haavani puhuvat sisälläni.

Rehellisyydellä luot ympärillesi maailman jossa sinun on hyvä olla.

Rehellisyys ei ole helppoa silloin kun sitä tarvitaan ja alastomuus pelottaa aina kun olen suojautuneena. Valitsen kuitenkin kohdata todellisuuden alastomana koska se tuo elämäni varjoihin valoa ja kuljettaa minua askel askeleelta lähemmäs sellaista todellisuutta jossa uskon meidän kaikkien voivan paremmin. Mikä tahansa muu ruokkii minussa ja ympärilläni rakkaudettomuutta ja pahoinvointia.

Lyhyesti:

Mitä et salli, suostu näkemään ja hyväksy itsessäsi?
Mitä sinussa et anna toiselle?
Mistä et ole toiselle rehellinen?
Mikä suhteessanne on sellaista miltä suljet silmät?

Aikuinen rakkaus edellyttää, että otat rehellisyyden yhdeksi elämäsi tärkeimmistä viitoista. Sen toimiva toteuttaminen vaatii rakkautta itseä kohtaan, sillä ilman sitä rehellisyys saattaa jäädä vain epätietoiseksi ja karkeaksi väkivallaksi itseä sekä muita kohtaan.

Lue tästä askeleet 1, 2, 3, 4 ja 5.

rakkaudella, aaro

Sannan kynästä: Kontrolli – mielen jekku

Lueskelin tyttärelleni satua. Siinä kolme seitsämästä pienestä kääpiöstä istuskelee sillalla ja tuijottaa vettä. Lumikin pyytäessä heiltä apua askareisiinsa, vastaus kuuluu: ”Meidän pitää vahtia, ettei joki lakkaa virtaamasta.”

Pöhölöä. Mutta toisaalta niin arkipäivää. Testaa, kuinka moneen kysymykseen vastaat KYLLÄ:

Valitsetko kahvipöydässä usein saman paikan?
Epäilyttääkö sinua lähteä etsimään vieraassa kaupungissa ravintolaa tietämättä etukäteen paikkoja tai ruokia, joita ravintolassa tarjoillaan?
Ärsyttääkö sinua, jos tuttu tuote on kaupassa loppu?
Tuletko levottomaksi, jos joku on myöhässä?
Ärsyynnytkö, jos olet suunnitellut ulkoilua ja alkaakin sataa?
Tuletko levottomaksi, jos tavaroita on mielestäsi väärissä paikoissa?
Oletko levoton etkä ”saa mielenrahaa” ennen kuin olet saanut pyyhkiä näkemäsi tahran pois?
Näetkö usein asioita, jotka ovat mielestäsi väärin tai voisivat olla paremminkin?
Yritätkö käännyttää muita, jos muiden näkemykset ovat erilaisia kuin omasi?
Koetko epäonnistuneesi, jos asiat eivät ole menneet kuten olit ajatellut?
Valitsetko usein saman ravintolan ja siellä saman ruoan?
Tuntuuko sinusta epämiellyttävältä valita ns. jokerimatkaa, jonka päämäärää ja majoitusta et tiedä etukäteen?
Stressailetko usein etukäteen aikatauluja ja haluat varmistaa etukäteen, miten ja milloin asiat tapahtuvat?
Teetkö usein listauksia siitä, mitä voisit tehdä paremmin ja miten niitä aiot edistää (esim. laihduttaminen, urheilu, ruokailu, meditaatio, opiskelu), ja jos et pääse tavoitteeseen, rankaiset itseäsi sättimällä?
Oletko mustasukkainen puolisostasi tai ystävistäsi?
Ärsyttääkö sinua, jos et saa asioita hoidettua silloin, kun sinulle sopii?

Usein elämä juuttuu samoille urille, koska jokin osa meistä haluaa pysyä tutussa ja turvallisessa. Voi olla, että turvallisuuden tunne tulee siitä, että meillä on ennalta todistettu tieto siitä, miten asiat menevät – tai ehkä meillä on toive siitä, miten asioiden kuuluisi mennä. Käytämme ison osan energiasta siihen, että saamme pidettyä asiat tuttuina ja turvallisina, omassa kontrollissamme. Kontrolloimme ajatuksilla, suunnitelmilla ja pyrkimällä pitämään asiat staattisina, muuttumattomina.

Kontrolli on kuitenkin vain mielen jekku. Se on pelon konkreettinen ilmentymä. Mitä kovempi kontrollin tarve on, sitä pienempi elinpiiri yleensä on, koska kaikki, mikä ei ole kontrollissa, on pelottavaa. Ja pelko aiheuttaa lisää kontrollia.

Kontrollin vastakohta on vapaus. Pelon vastakohta on rakkaus. Ja nuo vastaparit eivät mahdu samalle puolen pöytää. Myös niin, että jos kontrolloi, ei voi rakastaa, ja jos pelkää, ei voi olla vapaa.

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, jos vaan päästäisi irti, antaisi olla? Jos vaan luottaisi siihen, että joki virtaa? Jos vaan antaisi elämän tapahtua?

Teksti on julkaistu myös sannawikstrom.fi:ssä.

***

AJANKOHTAISTA

Sannan intuitiiviset energiahoidot ja yksilövalmennukset stressin poistoon, tunnekuorman keventämiseen ja oman voiman lisäämiseen MAANANTAISIN. Kysy aikoja sähköpostitse: wikstromsanna(at)gmail.com. (Lahjakortit verkkokaupasta)
Ilmoittaudu uutiskirjeen saajaksi (aihekenttään ”Uutiskirje”, niin saat ensimmäisenä tietoa koulutuksista ja tahtumista: wikstromsanna(at)gmail.com

Känkkäränkkäpäivä?

Olen aiemminkin kirjoittanut sisäisestä lapsesta ja päädyin jälleen kirjoittamaan hänestä. Lapsi on sitten kiehtova olento.

Pohdin paljon ihmissuhteita sekä omaan elämäntilanteeseeni liittyen että asiakastyöni innoittamana. Aina on kiviä käänneltävänä ihmisyyden ymmärtämisen matkalla. Ihmissuhteiden myllerryksessä matkaamme koko elämämme; pohdimme ja pyöritämme.

Ihmissuhteiden kiemurat taitavat olla niitä asioita, jotka aiheuttavat meille eniten kärsimystä. On äitiä, joka kahlitsee ja rikkoo rajoja, on isiä, jolle tuntee olevansa kuin ilmaa tai syntipukki. On puolisoa, joka tekee tai jättää tekemättä ja työpaikan tunaria, joka tekee jokaisesta työpäivästä vaativan.

Yksi iso asia ihmissuhteiden saralla taitavat olla haavoittuneet lapset. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla haavoitettu ja niin varmasti kuuluu ollakin – siellä missä on vajavaisuutta, on myös kasvun mahdollisuus, kohtuudella tietenkin.

Olen itse tutustunut sisäiseen lapseeni vasta jonkin aikaa. Mutta että sisälläni asustaa kiva pikkulikka: se tykkää kellohameista ja kynsilakasta ja sillä on sitten nätti nauru, joka saattaa tulla ilmoille milloin sattuu. Usein tuo nätti saparopää on kuitenkin jokseenkin turvaton ja häpeissään ja kaipaa syliin.

Meissä kaikissa asuu sekä lapsi että aikuinen. Minusta tämä on kiehtovaa, koska yhtälössä piilee tervehtymisen mahdollisuus. Kun toimin itselleni parantavana ja huolehtivana aikuisena, lakkaan odottamasta parantavaa käytöstä vääristä osoitteista. Tarkoitan tällä sitä, että ne ihmiset, jotka joskus meitä haavoittivat, eivät useinkaan syystä tai toisesta pysty näkemään haavojamme – koska ovat itse liian haavoilla.

Sisäiset lapset ovat mukana myös ihmissuhteissamme. On mielenkiintoista seurata sitä, milloin sisäinen lapsi aktivoituu ja kaipaa huomiota. Millä kaikilla tavoin lapsi yrittää saada huomiota? Jos ei vapaaehtoisesti, niin väkisin. Oletko koskaan ollut sellaisessa reaktiossa, josta et oikein tunnista itseäsi? Minä olen ja veikkaan, että noissa tilanteissa sillä kellomekkoisella on ollut sormensa pelissä.

Ristiriitaa ja sisäistä taistelua syntyy silloin, kun aikuinen ja lapsi sisällämme ovat kilpasilla. Joskus aikuinen on hyvin ankara eikä anna periksi ”lapsellisille” mieliteoille eikä ilolle, joka pyrkii pintaan. Lapsi haluaisi jäätelön, mutta aikuinen pitää laihdutuskuurista kiinni ja kieltää lapselta jäätelön ja ilon. Minä luulen, että laihiksiakin tarvittaisiin vähemmän, jos sisäiset lapsemme saisivat enemmän huomiota.

Eräänä päivänä tässä päivitin facebookia seuraavasti: ”Päädyin aamulla hyödyntämään lasten varauksetonta viisautta ja kysyin kautta rantain: Mitä jos pelottaa tosi paljon joku juttu ja kuitenkin on unelma, jota kohti tekis mieli mennä. Mitä pitäis tehdä? Johon pojista toinen: ”Pelon voi vaan antaa olla” ja nuorempi jatkoi: ”Ja sitte voi vaan ruveta tekeen sitä unelmaa”.”

Sisäinen lapsi on luonnostaan rohkea ja viisas – se tietää kyllä, mitä aikuinenkin on vailla. Iloa, valoa ja rakkautta – niitä me kaikki tarvitsemme kasvaaksemme.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Ruokakirjat: Hulluna hortaan

2010-luvulla ihmisten keskuudessa levinnyt superfood-innostus on nostanut myös villivihannesten eli hortan käytön uuteen nousuun. Ennen lähinnä hätäravintona käytettyjä kasveja on alettu uudelleen ymmärtämään ja niiden monipuolisuus onkin omaa luokkaansa. Myös muutamissa suomalaisissa huippuravintoloissa villivihanneksia käytetään sesongista riippuen runsaastikin, esimerkkinä tänä vuonna ensimmäisen Michelin-tähtensä ansainnut Chef & Sommelier sekä Ravintola Juuri.

Kirjan tekijöiden Raija ja Jouko Kivimetsän rakkaus villivihanneksiin ja hortoiluun on ilmiselvää. Jouko sai kipinän aiheeseen aikoinaan Kreetalla sikäläisten mummojen opeissa ja oli todella mielenkiintoista lukea, miten monipuolisesti ja ennen kaikkea paljon Kreetalla hortaa käytetään ja kuinka iso osa se on heidän ruokakulttuuriaan. Itse asiassa sana horta on kreikankielinen sana, josta se on sellaisenaan vakiintunut suomen yleiskieleen. Raija on sukunsa miesten innoittamana ollut tekemisissä villivihannesten kanssa koko ikänsä ja kirjoitti jo vuonna 2005 ensimmäisen kirjansa niihin liittyen. Hulluna hortaan – kirja (Mividata 2013) päivittää nyt aihetta 2010-luvulle.

Olin itse varautuneen kiinnostunut kirjaa aloittaessa, koska omat hortakokeilut olivat tähän mennessä melko suppeat. Pari kesää sitten keräsin voikukan lehtiä juhannussalaattiin ja kuivattua nokkosta olen käyttänyt melko harvoin ja lähinnä pirtelöissä. Hortoilun eri vaiheita ja hyötyjä esittelevän johdannon jälkeen olin aiheesta jo paljon enemmän innoissani, enkä olisi voinut kuvitellakaan, kuinka monella eri lailla hortaa voi hyödyntää ja kuinka ravintopitoisia villivihannekset ovat. Esimerkiksi juuri nokkonen on aivan omaa luokkaansa sisältäen runsaasti mm. rautaa, kalsiumia ja magnesiumia. Tunnistin monet villivihannekset kuvista, mutta en aiemmin tiennyt niistä oikeastaan muuta kuin nimen. Seuraavalla pyörälenkillä huomasin, että katse etsiytyi jatkuvasti penkereille ja peltojen vieruksiin: mitä kaikkea sitä voisikaan kerätä seuraavalle aterialle.

Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi hortan kerääminen ja käsittely, sekä miten villivihanneksista saa parhaiten maut irti. Kerättäviä lajikkeita esitellään riittävästi ja mielestäni juuri sellaiset villivihannekset, joita on helppo tunnistaa ja kerätä aloittelijankin. Reseptipuolella on paljon yksinkertaisia ja maukkaan kuuloisia reseptejä ja esimerkiksi vihersmoothien ystävälle kirja tarjoaa tärkeän muistutuksen: Jo pieni pussillinen pakastettua hortaa sisältää noin kymmenkertaisen määrän ravintoaineita verrattuna kaupan ruukkusalaattiin. Tajusin kirjaa lukiessa, että hortaa, oli se sitten kuivattua, tuoretta tai pakastettu, voi käyttää rikastamaan oikeastaan kaikkea mahdollista ruokaa.

Seuraavan kerran kun teet pestoa, kokeile basilikan sijaan valmistaa se nokkosista! Pestoon tarvitset:

5 dl tuoretta ryöpättyä nokkosta
1 dl pinjansiemeniä tai mantelirouhetta
2 valkosipulin kynttä
1 dl neitsytoliiviöljyä
2 rkl sitruunan mehua
½ tl laadukasta merisuolaa
vettä

> Tilaa hortajulkaisut pukinkonttin tästä <

Tarinoita kirkkaasta luolasta: Vain sinä voit ottaa vastuun elämästäsi

Tarinoita kirkkaasta luolasta on kuusiosainen artikkelisarja, jossa käsittelen rakkaussuhteen päättymiseen liittyvää tunnekäsittelyä logoterapeuttisesta viitekehyksestä. Logoterapiasta löysin filosofian omalle elämänkatsomukselleni. Kirkkaalla luolalla kuvaan tilaa, jossa ihminen elää elämäänsä silloin, kun ei ole parisuhteessa, vaan pystyy reflektoimaan omaa itseään sopeuttamatta käytöstään toiseen ihmiseen. Samalla omat toiveet ja halut löytävät selkeämmät ääriviivat ja mahdollisuus oppia kokemaan rakkautta kasvaa.

Parisuhde on kahden ihmisen muodostama vuorovaikutuskenttä, eikä sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta voi vastuuttaa vain toista. Se miksi tunnemme vetovoimaa tiettyä ihmistä kohtaan juontaa juurensa aikaan ennen suhteen alkua, usein lapsuuteen saakka. Puhutaankin liskoaivojen muistista. Siksi meidän tulee tutustua menneisyyteemme, jos aiomme olla seuraavassa suhteessa valppaampia.

Eroon ei ole milloinkaan yhtä syytä eikä siitä ole yhtä oikeaa tarinaa. Lopullinen ratkaisu voi syntyä perusteluna pettämiselle, valehtelulle, kyllästymiselle tai toisen muuttumiselle, mutta taustalla on aina ollut pitkä ja vaiheikas polku, jonka käänteet ovat johdattaneet kohti uusia tapahtumia. Jokainen on vastuussa ensi sijassa itsestään, toista ei voi rakastaa ehjäksi, jos toinen ei ole valmis muuttumaan.

Eronnut kokee pettymystä, häpeää, epäonnistumista, surua ja vihaa. Tunteita kokevat sekä jättäjä että jätetty. Niinkin käy että eroratkaisuun päädytään yhdessä, ilman selviä rooleja siitä kumpi oli aloitteellinen tai molemmat näkevät tilanteen johtaneet asiat eri tavoin.

Viktor Frankl haastaa ihmisen löytämään tarkoituksen kärsimyksestä. Hän kannustaa ihmistä sanomaan ”kyllä” elämälle silloinkin kun ulospääsyä vaikeasta elämäntilanteesta ei tunnu löytyvän. Tässä ihmistä auttavat asennearvot. Logoterapian motivaatioteorian tärkein tekijä on ihmisen tahto tarkoitukseen, jokaisella ihmisellä on tähän sisimmässään halu.

Rakkaussuhteen päättyessä on aika löytää tapahtuneelle tarkoitus, mutta myös monilta osin uusi merkitys omalle tulevaisuudelle. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja, on vain päätöksiä, jotka johtavat eri suuntiin.

Rakkaussuhteen päättyessä voi tuntua että tulevaisuus on peruutettu ja menneisyydeltä on riistetty sen arvo. Kovimpien tunnemyrskyjen jälkeen havahtuu kuitenkin huomaamaan että elämä jatkuu. Illat ja aamut seuraavat toisiaan. Puhutaan suruvuodesta jonka aikana pitää kohdata ensi kertaa yksin juhlapyhät, lomat, uudet traditiot, uusi sosiaalinen verkosto, mahdollisten lasten kanssa uuden elämän opettelu. Tämän vuoden aikana ihminen on herkässä ja vastaanottavassa tilassa. Kiusaus antautua uuteen suhteeseen on suuri ja houkuttava, ihminen on yksinäinen ja tarvitseva.

Eronneen kannattaisi kuitenkin malttaa olla yksin jonkin aikaa, jotta voisi tutustua itseensä rauhassa paremmin. Käyttää herkkyyskausi oman itsen tutkimiseen. Kuka minä olen? Mistä minä pidän? Mitä minä tarvitsen? Fisherin eroseminaarista tai muusta kasvuryhmästä voisi olla tällöin apua. Jos antautuu uuteen suhteeseen kovin pian, voi oma prosessi keskeytyä. Toisaalta, myös sopivan ihmisen kanssa on mahdollista kasvaa yhdessä. Tällainen ihminen voi olla rakastettu, ystävä tai terapeutti.

Avoimuus on sydämellesi hyväksi

Olemme kaikki kuulleet puhuttavan ”aivoravinnosta” ja muista elimiin vaikuttavista ravinteista, kasveista ja eri yhdisteistä. Myös arkikielessä oleva ”sydänystävällinen” on kohtuullisen tuttu juttu. Vaikka monet näistä leimoista perustuvat enemmän markkinointiin ja yleiseen linjaukseen, kuin todellisiin kehon tarpeisiin, ovat nämä elimistömme toimintoihin viittaavat termit tulleet jäädäkseen. Ajattelin ottaa käsittelyyn sydämen ja ehkä hieman yllättävästä kulmasta.

Sydänterveellistä ravinnetta lyhyellä kattauksella.

On olemassa vahvoja viittauksia siihen, kuinka aivot eivät olekaan kaikessa päätäntävallassa. Oletko esimerkiksi törmännyt siihen, kuinka sydämestä lähtee yhtä paljon hermoja kohti aivoja, kuin aivoista kohti sydäntä? Sydän puhuu ja kommunikoi meille kaiken aikaa. Jos haluamme, voimme noita viestejä kuunnella syvemmin ja tarkemmin. Näin saatamme joskus päästä ymmärrykseen siitä, mitä kehomme meille pyrkii viestimään.

Jos katsomme tilastoja, voimme maalaisjärjellä päätellä että sydän poloinen kaipaa apuamme. Olet varmasti kuullut kalaöljyistä, mausteista, marjoista ja muista ihmeellisistä luonnon antimista, joita sydämemme rakastaa. Kuitenkin kaikkein oleellisimmat jutut jäävät helposti laskuista pois.

Oman isäni kuolema sydänkohtaukseen käynnisti prosessin, jota tällä hetkellä pyrin jakamaan parhaan tietämykseni mukaisesti. Se on pistänyt minut myös pohtimaan sydäntä, sen toimivuutta ja erityisesti sitä, mitä tapahtuu silloin, kun se ei toimi. Muutamia teemoja nousee aina esille.

Keho–mieli -yhteys

Jokainen ymmärtää sen kuinka mieli vaikuttaa kehoon. Ei tarvitse kuin miettiä tulevia ensitreffejä, tai tulevaa tärkeää työhaastattelua. Keho hikoilee, pulssi nousee ja mahassa tuntuu kihelmöintiä. Ilman, että fyysisesti vielä edes olemme noissa jännittävissä tilanteissa, mieli tekee siitä totta. Ja keho toimii todenmukaisesti, eli jännittyneesti.

Silti jostain syystä lopetamme tämän yhteyden katsomista, mitä syvemmälle tunteissa sen kanssa tulemme. Rakkaus, viha, sulkeutuneisuus, avoimuus. Mitkä ovat niiden vaikutukset sydämeen, mitkä ovat sen fysiologiset tuntemukset, mitä syvimmässämme koemme?

Osalle nämä ovat ”foliohattu-kamaa”, osa tietää sen omasta elämästään täydeksi todeksi. Hassua tässä on se, että tiedekin selittää jo näitä ilmiöitä. Hitaasti mutta varmasti.

Kun koemme esimerkiksi sydänsuruja, kehon koko mekanismi kokee jättämisen ja surun, ehkäpä jopa pirstaleiksi menemisen. Väsymys ja poissa tolaltaan oleminen jättävät fyysisen stressitilan hetkeksi kehoon, aivan samoin kuin esimerkiksi raskas kuntoilu tekee. Mutta keho ei ole tyhmä, se haluaa korjata tilanteen ja tehdä kokonaisuudesta entistä vahvemman. Uudistaa kudokset, sulkea haavat ja rakentua entisestään. Se tekee myös meistä ymmärtäväisemmän ja ehkä jollain tasolla entistä inhimillisemmän, kaiken haavoittuvaisuuden jälkeen. Sydämeen jää varmasti jälki, mutta sillä on mahdollisuus uusiutua entisestään.

Miten vaikuttaa, kun jätämme vihaa sisäämme muhimaan? Kuinka sydän reagoi ja miten keho sen ilmentää meille jossain vaiheessa? Sulkeeko sydän itsensä kuoreen, jottei siihen sattuisi enää, vai pystymmekö ottamaan sydänsurut ja siitä kertyvät erilaiset tunteet lahjana, jotka tekevät meistä vahvemman?

Sydän vaatii riittävää tilaa toimiakseen, joten voisi kuvitella, että sydän rakastaa avoimuutta. Koska keho ja mieli ovat erottamattomasti yksi ja sama kapistus, on avoimuus yksi tärkeimpiä elementtejä, joka voi tuoda meille ja sydämelle hyvää oloa. Avoimuus antaa koko kehon avautua, valmistautua vastaanottamaan, sekä pistämään eteenpäin tarvittavat ravinteet. Sekä fyysisellä, että syvemmillä tasoilla.

Mitä enemmän pystymme avautumaan elämälle, sitä enemmän pystymme avautumaan rakkaudelle ja sen päivittäiselle kokemiselle. Mitä tapahtuisi kehollesi, jos jättäisit vihan ja suuttumuksen taaksesi, kuinka sydämesi tähän reagoisi ja muuttaisiko se sinun kokemustasi elämästä yleensäkin?

Tiedän, että isälläni oli patoutunutta tunnetta sisällään, se ilmensi hänen viimeistä kokemustaan elämästään. Minä aion tehdä kaikkeni, jotta olisin tuon läksyn oppinut tässä kehossani. Lempeästi ja luottavaisesti pyrkien avautumaan ympäröivälle maailmalleni. Askel askeleelta, mennään eteenpäin ja kuunnellaan sydäntämme.

Mitä mieltä sinä olet, mitkä asiat vaikuttavat sinun sydämesi kuntoon?

Onko aina pakko olla hyvä ihminen? – Tällainen on ylitarkka omatunto, jonka alle voi kadottaa itsensä

Tuntuuko Sinusta, että Sinun pitäisi olla aina hyvä ihminen? Soimaako omatunto helposti, kun olet sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin, mikä ehkä saattaisi loukata jotakuta tai aiheuttaa pettymystä? Iskeekö jälkiahdistus joskus, kun olet ilmaissut itseäsi ehkä ”liian” spontaanisti tai sanonut mielipiteesi tai tarpeesi ”liian” avoimesti ja suoraan? Tai kun tuntuu, että olet ollut ”liian” hiljaa tai ”liian” jotakin muuta? Tuntuuko vaikealta hyväksyä itselle oikeus ns. terveeseen itsekkyyteen? Vaaditko itseltäsi – ja ehkä myös muilta – epäinhimillisen täydellisiä suorituksia ja ominaisuuksia?

Tarkka omatunto ja herkkä syyllisyydentunne

Yli kymmenen vuoden aikana vastaanotolla ja koulutuksissani olen tavannut lukemattomia herkkiä ihmisiä. Näen toistuvasti, kuinka monella on korostuneen suuri tarve olla hyvä ihminen. Se voi ilmetä monin tavoin, joista tässä muutamia. Monilla omatunto on hyvin tarkka ja syyllisyydentunne alkaa kalvaa pienistäkin asioista. Voi olla vaikea hyväksyä itselle inhimillisiä unohduksia tai virheitä. Melko yleistä tuntuu olevan myös ”jälkipotku”, joka saattaa iskeä monen tunnin tai päivän päästä jostakin tilanteesta. Yht’äkkiä heräät yöllä tai havahdut ahdistavaan ajatukseen jostakin huolimattomasti valitusta sanasta tai tekemättömästä teosta.

Herkkä ihminen nauttii yleensä syvällisistä keskusteluista ja saattaa sopivan ihmisen seurassa olla heti kättelyssä hyvinkin avoin. Jälkikäteen saattaa kaduttaa ja hävettää, että on tullut puhuneeksi hieman liikaakin esimerkiksi henkilökohtaisia asioita. Tai yhtä lailla sisäinen kriitikkosi saattaa moittia siitä, jos esimerkiksi jännityksen vuoksi olet ollut hiljainen etkä ole ottanut omaa tilaasi.

Olen havainnut, että joillekin vahva syyllisyydentunne on suurena hidasteena terveen itsekkyyden ja omien rajojen ilmaisemisen opettelussa. Vaikka muiden mielestä olisi hyväksyttävää kieltäytyä lähtemästä seuraksi lenkille tai muuttoavuksi, saattaa kieltäytyjälle tulla siitä huono omatunto ja pelko, että on loukannut toista vakavasti.

Jokainen on vastuussa omista tunteistaan

Herkkä ihminen saattaa aistia niin vahvasti toisten tunteita, tarpeita ja toiveita, että on ehkä ollut aika luontevaakin oppia luovimaan ja mukautumaan ympäristöön. Moni on myös kuullut arvostelua itseensä tai herkkyyteensä kohdistuen sekä aistinut jopa läheisten arvostelevat ajatuksetkin.

Näistä kokemuksista on voinut vahvistua syvä vastenmielisyys konflikteja ja muiden pettymystä ja arvostelua kohtaan, koska ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä. Yksi ratkaisu tähän – useimmiten tiedostamatta tehty – on pyrkiä olemaan aina niin miellyttävä ja huomioon ottava, ettei kenelläkään tulisi mitään sanomista.

Äärimmilleen vietynä herkästä on voinut tulla kameleontti, joka muuntautuu joka tilanteeseen ja ihmiseen ja suorittaa elämäänsä kuin pakon edessä ponnistellen. Sellaisella on kuitenkin kova hintansa, kuten kaikella pakon edessä tapahtuvalla: voit menettää yhteyden omaan itseesi ja väsähtää kaiken miellyttämisen ja suorittamisen alle. Samalla muut eivät voi oppia tuntemaan herkän ihmisen todellista minää ja ihmissuhteet ovat vaarassa jäädä yksipuolisiksi tai etäisiksi. Pidemmän päälle on olemassa myös katkeroitumisen riski, kun itsensä hukkaaminen alkaa vähitellen harmittaa.

Jokainen ihminen on vastuussa omista ajatuksista, tunteista, sanoista ja teoista. Herkät ihmiset useimmiten kantavat tämän vastuun harvinaisen vahvasti ja joskus myös muiden puolesta. Antakaamme sama vastuu toisillekin heidän omista kokemuksistaan. Se on palvelus sekä itsellemme että toisille: meiltä lähtee toisten taakka harteilta ja toiset saavat mahdollisuuden oppia ja kehittyä omien tekojensa kautta.

Olet riittävän hyvä ihminen

Erityisherkkyyteen usein liittyvä ystävällisyys, joustavuus ja hienotunteisuus ovat hienoja piirteitä ja niitä tässä maailmassa kaivataan lisää. Liialliseksi vietynä niistäkin voi kuitenkin tulla kahlitsevaa pakkopullaa ja jatkuvaa painimista syyllisyydentunteen kanssa, kun ei ylläkään omiin ylimaallisen korkeisiin vaatimuksiin.

Onko siis pakko olla hyvä ihminen? Minun mielestäni ei ole. Pakko perustuu pelkoon – esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelkoon – ja kaikki pelosta lähtevä toiminta kahlitsee sisintä ja ruokkii lisää pelkoa. Uskon, että olemme riittävän hyviä ihmisiä ilman sisäistä pakkoakin, ihan vapaaehtoisesti.

Voisimme olla armollisempia itseämme ja sen myötä muitakin kohtaan. ”Riittävän hyvä riittää” on ollut tärkeä motto omassa elämässäni ja monilla asiakkaillani. Sen avulla on voinut vähä vähältä luopua liiasta yrittämisestä ja täydellisyydentavoittelusta. Vaikka haaveissa olisi niin ihana olla täydellisen hyvä ihminen, niin miksi tavoitella mahdotonta ja olla siksi jatkuvasti tyytymätön?

Kun sisäinen itseluottamus ja -arvostus kasvaa, pelko ja alttius muiden mielipiteitä kohtaan vähenee ja armollisuus lisääntyy. Armollisuutta voi opetella myös ajattelemalla vaikealta tuntuvan tilanteensa tapahtuvaksi jollekin rakkaalle ihmiselle. Miten kohtelisit häntä? Näkisitkö hänen kauneutensa ja hyvyytensä yksittäisen teon takaa? Kannustaisitko ja rakastaisitko häntä kaikesta huolimatta? Mikset tekisi itsellesi samoin? Ansaitset sen varmasti yhtä lailla kuin muutkin.

Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja se on kaunista, niin kuin luontokin on eheä ja harmoninen kokonaisuus kaikkine puolineen. Tiedostakaamme ja hyväksykäämme itsemme, toisemme ja tämä hetki sellaisena kuin olemme. Voisimme vihdoin rentoutua ja olla sitä mitä olemme. Kiitos.

Kurkkaa Helin kirja: Erityisherkän lapsen kanssa

Erityisherkkyyteen erikoistunut psykologi Heli Heiskanen on kouluttanut ja auttanut lukemattomia herkän lapsen vanhempia, perheitä ja kasvatusalan ammattilaisia. Heiskasen syvällinen ja käytännönläheinen kirja auttaa ymmärtämään herkkää lasta ja tukemaan häntä niin, että hänen ainutlaatuiset vahvuutensa ja lahjansa pääsevät esille. Runsaasti vertaiskertomuksia sisältävä kirja sopii myös aikuiselle, joka tunnistaa erityisherkkyyttä itsessään tai lähipiirissään.

Elämä on juhlan aihe – joka päivä

Vappupallo on suomalaisen kevään, työn ja opiskelijoiden juhlan symboli. Vappu ja juhannus ovat suomalaisia, ilon juhlia, joihin kytkeytyy monilla myös iloliemi, mutta se tuskin vahvistaa niiden juhlavuutta. Ne ovat niitä harvoja karnevaaliluontoisia hetkiämme, joiden juhlimista ei tarvitse erikseen perustella. Toki juhlia löytyy muitakin, kuten joulu, pääsiäinen, sekä syntymä-, hää- ja muut merkkipäivät. Niitäkin voi juhlia avoimen iloisesti tai sitten pönöttämällä. Jossain päin maailmaa myös hautajaiset ovat ilon juhlia.

Ilo ja juhla

Juhlan aiheita voi toki olla monenlaisia. Minä, kuten monet muutkin suomalaiset, olen huono iloitsemaan juhlimalla. Ei siksi, ettei ilon ja juhlan aiheita olisi, vaan jotain siihen suuntaan, että juhliminen koetaan pröystäilevänä ja liiallisena. Sana ”juhliminen” on monelle kirosanan luontoinen syntisyyden ilmentymä. Ehkä jostain tuon tyyppisestä kulttuurista johtuen avoimen iloitsemisen ja juhlan kulttuuri on jäänyt turhan vieraaksi.

Vaikka itse juhlin niukasti, ymmärrän, että elämän jokainen, itsestään selvältäkin tuntuva asia, olisi juhlimisen arvoinen. Olisiko niukan juhlimisen taustalla myös jonkinlainen mystinen uskomus siitä, että hyvä häviää jos sen tuo julki. Elämä on kuitenkin osoittanut, että ilo lisääntyy jakamalla.

Mikä on juhlaa?

Niin, ja mikä on juhlaa. Ei juhlimisen tarvitse olla suurta tai kallista. Uskon, että juhla syntyy siitä, kun koen juhlavaa tunnetta, jopa yksin. Ehkä tärkeintä on se, että tunnustan itselleni juhlan aiheen ja teen jotain arjesta poikkeavaa asian ”kunniaksi”. Minulle kyse on ensisijaisesti sen hyvän tunnistamisesta ja arvostamisesta, jota omalle kohdalle on tullut. Tästä näkökulmasta lupa iloita ja lupa juhlia kytkeytyvät mielessäni tiukasti yhteen.

Vieraat tekevät juhlan

Yleensä juhlissa on vieraita. Kun kutsun, vaikka yhdenkin henkilön, juhlimaan kanssani, hän tietysti haluaa tietää mitä juhlin. Silloin minulle tulee oiva tilaisuus kertoa oma iloni, onnellisuuteni tai tyytyväisyyteni ääneen. Samalla kun kerron sen toisille, vakuutan sen entistä vahvemmin myös itselleni. Siinä lienee yksi juhlan ja sen vieraiden keskeinen merkitys.

Muistanko eläneeni?

Meistä jokainen tietää, että arkielämän iloja, onnistumisia ja hyviä asioita ei tule huomioitua lainkaan niin usein, kuin olisi mahdollista ja myös syytä. Hyvät asiat tulevat ja menevät, jättämättä juuri mitään jälkeä elämääni. En huomaa niitä, koska en anna itselleni aihetta huomata niitä. Toisaalta kuitenkin koen, että juuri ne tulisi huomata.

Vappu on yhteinen juhla. Mitäpä jos aloitettaisiin tästä juhlakausi. Luvattaisiin itsellemme, että löydämme ja juhlistamme jotain elämämme hyviä asioita niin usein, että siitä muodostuu arkipäivää. Ei – emme me silti juhlaa menetä. Löydämme aina uudenlaisia tapoja juhlia.

Miltä tuntuisi, jos elämä alkaisi tuntua entistä enemmän juhlalta. Asialta, joka tuottaa muistoja, joihin on mukava palata ja kokemuksia, jotka kertovat että olemme eläneet. Elämä on juhlan aihe – joka päivä – ei vain tippaleivän aikaan.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Sielun soppa: Siunattu meditaatio

Kun aloin harjoittelemaan tietoista läsnäoloa, luulin sen olevan keskittymistä. Keskityin kainalot hikisinä ja otsasuoni pullottaen laskemaan hengityksiä ja lopettamaan ajattelun. Yritin pysäyttää alati lörpöttävää mieltäni saamatta aikaan kovinkaan kummoisia tuloksia. Luulin aidosti, että vain keskittymällä ja mahdollisimman puhtaalla suorituksella voisin saavuttaa mielentyyneyden. Jossain vaiheessa ajattelin ongelman olevan siinä, etten ollut vielä löytänyt oikeanlaista keskittymisen kohdetta ja niinpä kokeilin hengitysten laskemisen lisäksi muun muassa kynttilänliekin tuijottamista, useita erilaisia mantroja, numeroiden laskemista, ajatusten nimeämistä ja nenänpäähäni tuijottamista.

Sinnikkäällä harjoittelulla saavutinkin lopulta hehkuvia hiljaisuuden hetkiä meditaatiotyynyllä, mutta jostain syystä tyyneys ei oikein tuntunut koskaan kulkeutuvan arkeen. Harjoittelu väsytti enemmän kuin antoi energiaa. Minusta tuntui, että olin yrittänyt tukkia mieleni suun ilmastointiteipillä ja kun tietoisuusharjoituksen jälkeen otan teipin pois, mielelläni oli aika lailla sanottavaa teipityksestään. Tajusin lopulta, että olen itse asiassa jatkuvassa sodassa mieleni kanssa. Olin aiemmin yrittänyt pakottaa kehoni tiukkaan, kontrolloituun täydellisyyteen, ja nyt yritin tehdä mielelleni saman. Yritin pakottaa sen hiljaiseksi, tyyneksi ja selkeäksi. Oivallus oli sanalla sanoen mullistava. Tajusin, että minun oli löydettävä toisenlainen tie.

Minun täytyi löytää tapa, jossa en ollut jatkuvassa sodassa itseni kanssa. Lopulta löysin opettajia, jotka auttoivat minua tutkimaan mitä olin kuvitellut hyväksyvän tietoisen läsnäolon olevan. Minä olin ajatellut sen olevan vaikka mitä. Olin ajatellut sen olevan suoritus, johon kurinalaisuudellani voin päästä. Olin ajatellut sen olevan jonkinlaista hallittua ja hillittyä harmoniaa. Lähinnä tyyntä ja tyylikästä. Näin mielessäni hiljaisia, rauhallisia ihmisiä istumassa meditaatiotyynyillään tai haahuilemassa kävelymeditaation rauhassa puun lehtiä ihmetellen.

Halusin oppia kuinka voin olla läsnä itseni kanssa rauhallisemmin, vähemmän sotaisammin ja enemmän lempeämmin. Se tarkoitti myös uudenlaisen meditaation löytämistä. Tavan, joka ei ole niin sidottu tekniikkaan, vaan enemmän vain läheisyyteen sen kanssa mitä minussa kullakin hetkellä tapahtuu. Oikeastaan kyse on ennemmin tekniikan ja suorittamisen riisumisesta tai poisoppimisesta ja sitoutumisesta tai antautumisesta siihen, mitä kullakin hetkellä on. Meditaatio ei ole keskittymistä. Keskittyminen on aina kahtiajakoista. On joku, joka keskittyy ja toinen johon keskitytään. Meditaatio on rentoutumista tietoisuuteen, jossa kaikki on sallittua ja virtaavaa.

Paranemisessa yksi vaikeimmista ja tärkeimmistä askelista on palata omaan paranemisen sitoumukseensa ei niinkään tekona vaan asenteena ja aikomuksena. Jokainen toipumisen tien kulkenut on takuuvarmasti hetkittäin vajonnut takaisin ojaan. Se on vääjäämätön osa paranemista. Harva paranee heti ja kerralla. Paraneminen ei ole suoritus. Se on rakkauden sallimista. Se on palaamista yhä uudelleen turvaan, selkeyteen ja myötätuntoon. Se on avun pyytämistä rikkinäisenä ja rikkirevittynä, ja avun vastaanottamista. Vaatii valtavaa rohkeutta nöyrtyä kipeältä tuntuvan totuuden edessä. Totuudessa on kuitenkin aina mahdollisuus. Totuus tekee vapaaksi ja siinä jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Jokainen hengitys. Elämä on loputtoman armollinen. Se ei koskaan menetä toivoaan.

Sain eilen jakaa upean ihmisen kanssa jähmettynyttä, panssarin kaltaista rintakehää ja puristavaa painetta, kun hän yritti ilmaista omaa todellista tunnettaan. Omaa vihaansa. Hän oli pienenä oppinut, ettei vihaa ja omaa tahtoa ole turvallista ilmaista. Ainakaan äänekkäästi. Ainoastaan rakentavasti, etukäteen suunnitellusti ja hymy kasvoilla. Hintana oli turtunut ahmiminen ja patoutunut viha, joka naamioitui ainaiseen hymyyn ja ystävällisyyteen. Sain eilen kokea hänen kanssaan kauneinta tietämääni meditaatiota. Vapautumista, kun ihminen antaa luvan itselleen. Sain jakaa hetket, kun vanha kipu tuli ulos naamioitumattomana totuutena. Yksinkertaisina sanoina, jotka värisivät sitä mystistä kauneutta, joka on vain paljaudessa, haavoittuvuudessa ja totuudessa. Paraneminen on yksikertaisesti tietoisuutta, sallimista ja rakkaudelle luvan antamista. Kun kivun jälkeinen helpotuksen aalto huuhtoi asiakkaani yli, keho rentoutui, sydän pehmeni ja hengitys vapautui. Me molemmat täytyimme hiljaisuudesta, jossa on kaikki.

* Henriika

Sannan kynästä: Onko kokemus totta?

Tutkimustuloksia ja teoreettista ”totuutta” kunnioittavassa ympäristössä oma kokemus saattaa jäädä helposti huomiotta. Eikö oma kokemus sitten ole vakavasti otettavaa informaatiota, jos se näyttää olevan ristiriidassa tutkimustulosten kanssa?

Näin mielenkiintoisen mainosständin kampaamon ulkopuolella. Hiustuotteita mainostava teksti meni jotakuinkin näin: ”Yli 70% koki hiustensa näyttävän tuuheammilta jo 4 viikon käytön jälkeen.” Hiusten paksuutta ei siis ollut mitattu käytön jälkeen, vaan käyttäjät olivat jakaneet oman kokemuksensa. 70%, vautsivau! Se on iso prosentti ihmisiä, jotka kokevat saaneensa hyödyn tuotteesta.

Jokunen vuosi sitten menin valittelemaan jotain hormonivaivaani terkkarille. Terkkari naurahti minulle ja sanoi, että minulla ei voi olla sellaisia oireita, koska sellaisia ei ole todettu. Koin siis kipua, josta halusin eroon, mutta terkkarin mukaan asialle ei voitu tehdä mitään, koska minulla ei vaan voinut olla sellaisia oireita. Okei.

Mikä ikinä oma kokemuksemme onkaan – kipu tai kivuttomuus, hiusten tuuheus tai latteus – jos se tuntuu kehossa, se on meille totisinta totta. Jos kokemusta ei kuulla ja kuunnella kunnioittavasti vaan vedetään aina ensimmäisenä vastaukseksi tutkimustuloskortti hihasta, ihminen lakkaa olemasta ihminen. Ihminen ei ole kasa rajallisia tutkimustuloksia, ihmista ei voida kokonaisuutena määritellä teorioilla tai sanoilla. Yksikään ihmisen ulkopuolella oleva asia ei määritä häntä niin paljon kuin oma kokemus.

Kun ihminen kohdataan kunnioittavasti hänen kokonaisvaltaisen kokemuksensa kanssa, vasta silloin ihminen nähdään kokonaisuutena, todellisena.

Minä uskon siihen, että silmiin katsominen, kokemuksen kuunteleminen ja kunnioittaminen, lämmin kosketus ja parantava läsnäolo ovat luottamuksen perusta. Kun kokemus kuullaan ensin ilman vastustusta ja epäilyä, ihminen on myös vastaanottavaisempi tutkimustuloksille ja teorioille. Sillä kaikki on koko ajan hirvittävän loogista ja yhteensopivaa. Ristiriitoja ei varsinaisesti – pohjimmiltaan – ole, on vaan asennevammoja ihmisyyttä kohtaan.

Teksti on julkaistu myös sannawikstrom.fi:ssä.

AJANKOHTAISTA:

LAHJAKORTIT Sannan hoitoihin ja valmennuksiin esim. ÄIDILLE saa verkkokaupasta.
Avoimeen Tiedostava kirjoittaminen® -koulutukseen 24.-25.5. voi ilmoittautua täältä.

Uusi aika: Matkalla uuteen tietoisuuteen

Eletään melkoisen eriskummallista ja toisaalta hyvin erityistä aikaa.

21.12.2012 päivämäärään liittyi maya-kalenterin pitkän syklin taite ja sen odotettiin olevan mitä hurjimpien katastrofien aikaa. Mediarumban alle jäi syklintaitteen todellinen tarkoitus, ihmiskunnan tietoisuuden avautuminen. 2013 tuntui olevan kuin pehmeämpi siirtymä kohti uudistuvaa tietoisuutta, mutta vuoden 2014 alusta asti tahti näyttää ottaneen uuden vaihteen. Olemme olleet vuosisatojen ajan ruususen unessa ja nyt heräämme avaamaan silmät ja katsomme asioita uudella tavalla, ajattelemme omilla aivoilla ja toimimme vapaasta tahdosta ja avoimesta itseilmaisusta käsin. Olemme päivä päivältä yhä tietoisempia.

Uudistuva tietoisuus nostaa pintaa tunteita ja oivalluksia hyvin syvältä ja aiheuttaa monenmoista uudelleen arviointia ihmissuhteissa, työssä, elintavoissa ja kaiken tekemisen todellisissa vaikuttimissa. Näemme asiat entistä kirkkaammin ja selvätietoisemmin. Hyppy pois oravanpyörästä, tuntuu olevan päivän trendi ja esimerkki tietoisesta valinnanvapaudesta.

Tietoisuuden evoluutio

Vuoden 2014 alusta lähtien elämä on ollut monella ihmisellä hyvin haasteellista ja takkuilevaa. Koen että näiden prosessien taustalla on, sekä fyysisen, että psyykkisen itsen muuntuminen vanhasta uudeksi ja tietoisuuden avautumiseen liittyvä harppaus. Herkistymme aistimaan, tuntemaan ja kokemaan entistä kirkkaammalla tietoisuudella. Jos itsessä tai elämässä on jokin, mikä estää tietoisuuden vapaata virtaa, siinä kohdassa tunnistaa muutostarvetta, haastetta tai oireilua. Olemme läpikäymässä uudeksi syntymää.

Unettomuutta ja välillä jatkuvaa väsymystä, särkyjä, sairauksia, parisuhteiden päättymisiä, paradokseja, kränää ja jos jonkin sortin hässäkkää. Listaan kuuluu myös keskittymiskyvyttömyyttä, unohtelua ja muistamattomuutta! Voimakkaat tunnetilat saattavat aaltoilla ilman erityistä selitystä aivan laidasta toiseen. Syvä toivottomuus, itkuisuus ilman erityistä syytä, tai voimallinen onnellisuuden tunne sydämessä, kuin voisi rakastaa koko maailmaa.

Toisilla on vahvoja psyykkisiä kokemuksia ja erikoisia näkyjä tai unia, toisilla kohtaamisia avaruusolentojen tai enkeleiden kanssa. Syvällisiä sielukumppanuus kohtaamisia ja ihmeellistä synkronismia, omat toiveet toteutuvat yllättävällä tavalla. Telepaattinen kommunikointi lisääntyy.

Todellinen potentiaalimme näyttäytyy voimallisesti ja jokaiselle hyvin henkilökohtaisella tavalla. Haasteen keskellä on myös upeita mahdollisuuksia ja onnistumisia.

Kaiken pyörityksen keskellä on myös tunne, että jotakin suurta ja positiivista on syntymässä. Ilmassa tuntuu olevan, sekä varjon, että valon nosteet, ellei suorastaan kamppailu, ja itse voi valita kummalla aallolla ratsastaa. Voi luottaa, että taustalla on suuri suunnitelma ja kaikki tapahtuu juuri oikealla tavalla, juuri oikeaan aikaan. Vaikka lopputulos ei vielä ole valmis, helpottaa heti, kun hyväksyy tilanteen ja antautuu sille mikä on käsillä nyt. Kaikki selviää ja tällä kaikella on tarkoituksensa.

Aika

Vuorokauden tunnit eivät riitä enää kuten ennen. Aika nopeutuu ja samalla tuntuu, että kaikki tapahtuu yhtä aikaa! Kaikki elämän palapelin palaset on heitetty ilmaan ja mihin ne sitten laskeutuvatkaan? Valmiita vastauksia tähänkään asiaan ei tunnu olevan. On vain elettävä päivä kerrallaan ja luotettava oman sydämen opastukseen. Kokonaisuus hahmottuu juuri oikeaan aikaan.

Päätöksiä pitää tehdä nopeasti, suuriakin. Synkronismi lisääntyy ja tulevaisuuden ennustettavuutta ei ole. Suunnitelma muuttuvat lennossa. Mieli on kovilla. Sen on vaikea hahmottaa ja pysyä perässä näissä nopeutuvissa tapahtumissa. Intuitio ottaa entistä suuremman roolin, sen varassa on helpointa nopeitakin ratkaisuja.

Olen itse kokenut keskeneräisten projektien ja yllättävien käänteiden keskellä, että parasta on vain hyväksyä ja antautua tälle kaikelle. Yksi hetki ja yksi asia kerrallaan siedän, sitä että en tiedä. Luotan että omassa avautuvassa intuition ja tietoisuuden ohjauksessa, kaikki menee juuri parhain päin.

Hyväksy itsesi – kehosi kiittää!

Aikuisten ja myös enenevästi nuorten elämä tuntuu pyörivän erilaisten vaatimusten keskellä – myös hyvinvoinnin ja terveyden osalta. Eikä siis ihme, että meillä on niin paljon haasteita hyvinvoinnin ja jaksamisen kanssa.

Nykyajan ihminen tuntuu elävän suoritusyhteiskunnassa. Suoritamme työtä, opintoja, harrastuksia ja jopa syömistä sekä sitä, millaisia valintoja teemme näillä eri osa-alueilla (ovatko eri valinnat oikeita vai vääriä ja kenen mielestä). Kysymys kuuluukin, miksi suoritamme elämää ja jos luopuisimme vuorenkokoisten vaatimusten asettamisesta itselle, mitä siihen voisi tulla tilalle?

Mitä ja keitä varten suoritamme? Yritänkö työssä tai harrastuksessa tehdä kaiken mahdollisimman täydellisesti. Tai nuorilla ja opiskelijoilla: ovatko opintoihin ja arvosanoihin asetetut tulostavoitteet itse laatimia (omia voimavaroja kunnioittaen) vai opettajien tai vanhempien asettamia? Mitkä uskomukset ohjaavat minua työntekijänä tai opiskelijana? Millaiset ajatukset itsestäni vaikuttavat toimintatapoihini ja siihen, miten kenties stressaannun siitä mitä teen ja valitsen? Hyväksynkö itseni, vaikka en suorituksillani yltäisikään täydellisyyteen? Ja mitä minulle tapahtuisi, jos luopuisin täydellisyyteen pyrkimisestä?

Miksi harrastan, mitkä ovat syvimmät motiivini? Harrastanko sen vuoksi, koska niin vaan kuuluu nyky-yhteiskunnassa ihmisten tehdä, jotta kelpaisi. Ja perheellisten kohdalla, pitääkö lapsenikin harrastaa aktiivisesti monta kertaa viikossa, jotta perheemme olisi ”normaali”?

Liikunko kehon tarpeita kuunnellen, nauttien ja olemalla hetkessä, vai liikunko pakonomaisesti pelkoenergialla sen vuoksi, etten sairastuisi eikä painoni nousisi, ja että näyttäisin hyvältä? Jos olen sattunut syömään ja herkuttelemaan omasta mielestäni liikaa, lähdenkö sen jälkeen syyllisyyden ja jopa itsevihan taakka kehossani, hampaat irvessä lenkkipolulle tai jumppaan kuluttamaan ylimääräiset kalorit kehostani?

Ja ravintovalinnoissa; yritänkö noudattaa ”sitä oikeaa” tapaa syödä asiantuntijoiden antamien ohjeiden mukaan, vai kuuntelenko omaa kehoani, mitä keho kulloinkin tuntuu kaipaavan? Syyllistänkö ja jopa rankaisenko itseäni, jos en pysty noudattamaan ruokavalintoihin tai syömiseen liittyviä ohjeita ja sääntöjä? Millä tavoin rankaisen itseäni? Kriittisillä ajatuksilla itseä kohtaan ja sen myötä entistä kovemmalla suorittamisella, mitä tahansa se sitten onkin. Mitä arvelet, mitähän kehoni sanoisi tästä kaikesta, jos se kertoisi oman näkökulmansa ja totuutensa?

Minä ainakin sain muutaman uuden oivalluksen itsestäni ja uskomuksistani kirjoittaessani näitä kysymyksiä! Mutta tiedostin samalla, miten aikaisemmin olin hyvin kriittinen itseäni ja kehoani kohtaan, ja olen jo muuttunut näiltä osin paljon armollisemmaksi ja hyväksyvämmäksi, kun ikää ja elämänkokemusta on tullut lisää. Kaikista kokemuksista oppii.

Mielestäni pinnan alla kytee se, ettemme kykene hyväksymään itseämme sellaisena kuin olemme. Olemme sitten lapsia, nuoria tai aikuisia. Emme myöskään rakasta omaa kehoamme sellaisena kuin se on. Aina kehostamme löytyy pientä tai suurta vikaa, jota yritämme muuttaa ja muokata pois, toisenlaiseksi, täydellisemmäksi. Meidän aikuisten tulisi kaiken lisäksi toimia esimerkkeinä lapsille ja nuorille itsensä ja oman kehon hyväksymisessä. Kuinka lapsi oppii hyväksymään itsensä ja rakastamaan itseään, jos me vanhemmat emme sitä tee…

Pyrimme joskus hallitsemaan suorittamalla erilaisia asioita, liikkumista, syömistä jne. saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Joskus tämän jatkuvan suorittamisen taustalla voi olla myös pelko pysähtyä. Voinko kuvitella pysähtyväni kuuntelemaan sitä, mitä kehoni viestii – tai millaisia ajatuksia päässäni pyörii 24/7 – se voi olla hyvinkin pelottavaa kohdata.

Jos sinä olisit valmis pysähtymään itsesi äärelle, toivon että tekisit itsellesi seuraavat kysymykset ja vastaisit niihin sisimpääsi kuunnellen:

Mitä ajattelen itsestäni nyt, tänään ja tässä hetkessä?
Olenko tänään tehnyt parhaani, vai olisiko minun pitänyt pystyä parempaan?
Olenko ollut riittävän hyvä työntekijä, vanhempi, puoliso, omasta kunnostaan ja ulkonäöstään huolehtija…?
Pidänkö itsestäni sellaisena kuin juuri nyt olen?
Välitänkö itsestäni ja kehostani? Vaikka kehoni oireilisi ja kipuilisi, tai näyttäisi mielestäni epätyydyttävältä?
Rakastanko itseäni ja omaa kehoani, tässä ja nyt? Vaikka kehoni oireilisi ja kipuilisi, tai näyttäisi mielestäni epätyydyttävältä?

Tee vielä itsellesi nämä tärkeät käänteiset kysymykset, jotka ohjaavat sinua uusien mahdollisuuksien äärelle:

Jos ajatukseni itseäni kohtaan ovat hyväksyviä, miten se tuntuu omassa kehossani?
Jos tunnen työ- tai koulupäivän jälkeen tehneeni tänäänkin parhaani, millaisin mielialoin ja voimin loppupäiväni kuluu?
Jos ajattelen itsestäni armollisemmin työntekijänä, vanhempana, puolisona jne., miten se vaikuttaa itseeni ja ihmissuhteisiini kaikissa niissä rooleissa, joissa elämääni elän? Millaista energiaa minusta välittyy kanssaihmisiin?
Jos pidän itsestäni sellaisena kuin nyt juuri olen, eikä minulla ole tarvetta ryhtyä muuttamaan itseäni toisenlaiseksi, mitä tunnen kehossani ja millaisia tunteita koen? Nyt? Onnellisuutta? Iloa ja rauhaa sydämessäni? Hengityksen vapautta? Kehon rentoutta päästä varpaisiin?
Jos välitän itsestäni ja kehostani, millaisia valintoja teen hyväksynnän ja itseni arvostamisen ilmapiirissä?
Jos rakastan itseäni ja omaa kehoani joka päivä ja joka hetki, miten se muuttaa elämääni tästä eteenpäin?

Voitko huomata, että vaikka hyväksyt itsesi, välität itsestäsi ja rakastat kehoasi, et menetä elämässäsi mitään tärkeää! Itse asiassa kun vapaudumme jatkuvasta itsen ja kehon arvostelemisesta, saamme tilalle rauhaa, lempeyttä ja armollisuutta – ensin itseä ja sen seurauksena muita ihmisiä kohtaan. Keho alkaa luottaa enemmän isäntäänsä/emäntäänsä, jolloin alkukantaiset stressireaktiotkin alkavat haihtua pois tarpeettomina. Olemme luovempia ja voimme luottaa yhä enemmän kehon viesteihin, mikä juuri minulle sopii, tässä hetkessä.

Lukuvinkkejä:

Lise Bourbeau: Kuuntele kehoasi, rakasta itseäsi! (Basam Books 2012)

Tara Brach: Ehdoton hyväksyminen (Basam Books 2010)

Artikkelikuva: Timo Hölttä Photography