Suorittaminen on asia jolle tulemme helposti sokeiksi – siitä tulee uusi normaali.
Pintatasolla saatamme esimerkiksi uskoa, että ”Näin nyt vaan kuuluu elää” ja ”Mistä mä muuten rahaa saan”. Vaikka nämä ovatkin tärkeitä kysymyksiä, todelliset syyt suorittamiselle löytyvät syvempää. Pintatason haasteiden ratkaisuyritykset saattavat jopa vaan pitää suorittamisen mallia yllä.
Tiedän, miten todelta paine ja pelko tuntuu joka saa suorittamaan. Se tuntuu todella elämän ja kuoleman kysymykseltä. En halua lainkaan väittää, että tämän teeman kanssa työskentely olisi helppoa. Vähän vaan kato relaat ja silleen.
Menee usein ojasta allikkoon, jos emme tiedosta syitä miksi alunalkajamme aloimme suorittamaan. Koska sitähän se on, selviytymiskeino. Selviytymiskeinot ovat ihmispsyykelle erittäin tärkeitä. Niille ei kannata olla vihainen vaan muistaa, että niiden takana on jokin haava ja kipu.
Alla muutama esimerkki todellisista syistä suorittamisen takana. Nämä ovat niitä joidenka työstäminen ja tutkiminen myötätunnolla ja turvassa voi olla hyvinkin tärkeää ja aidosti eheyttävää.
1. Vaikeus luottaa itseen ja muihin
– En luota ihmisiin joten pakenen omaan maailmaani
– En luota elämään, addiktio on paras ystäväni johon uskon voivani luottaa
– En uskalla tehdä valintoja tai päätöksiä, addiktioni pitää minut paikallaan
– On helpompaa luottaa addiktioni sääntöihin kun luottaa kehenkään muuhun
– Jos olen ”tavallinen” minut torjutaan/hylätään
2. Vaikeus kohdata ja ilmaista tunteita
– En tiedä kuinka kohdata ahdistusta/vihaa/turhautumista, joten uuvutan itseäni työllä /kuritan kehoani/tms.
– Nielen helposti tunteeni ja mielipiteeni
– En kestä konflikteja tai erimielisyyksiä, katoan omaan addiktiomaailmaani
– Kontrollointi tuo tunteen, että hallitsen tunteeni
3. Tavoitekeskeisyys
– Sisäinen paine ”tehdä kovaa”.
– Tunne että on puristettava, vähempi ei tunnu missään,
– Ainoastaan kovan itsekurin kautta tulee tuloksia -ajattelu
– Kaipaisin ja haluaisin jotain ihan muuta, mutta käytän addiktiota esteenä
– Kontrollointi on todellinen saavutus. ”Mind over Matter”.
4. Halu olla Erityinen
– Saan kehuja/huomiota tekemisestäni/kehostani ja aikaansaamisestani.
– Minun kurinalaisuutta ihaillaan ja kadehditaan – Saan huomiota ja huolenpitoa
– Tämä asia saa minut jotenkin eroamaan muista – En tiedä kuka olisin tai mitä tekisin ilman tätä
– Tämä on ainoa asia jossa voin olla erityinen
Vaatii valtavaa rohkeutta tunnustaa näitä itselleen.
Joka kerta jos huomaat suorittavasi, voit pysähtyä kysymään, miltä minusta nyt todella tuntuu ja harjoitella tekemään sille tilaa.
Laulaja-lauluntekijä Mikko Harju vieraili kauniina helmikuisena iltapäivänä Hidasta elämää -toimistolla esittämässä uusia laulujaan. Videolla Mikko esittää hittinsä ”Mä olen tässä”. Lue lisää Mikosta ja tästä poikkeuksellisesta rakkauslaulusta täältä.
Meille tämä Mikon esiintyminen oli erilainen 15 minuutin meditaatio kesken työpäivän. Saimme laulujen lempeiden sävelten kantamana käydä lyhyessä ajassa läpi koko tunneskaalan. Mietimme myös, mitä tapahtuisi, jos tällaisia pieniä ”työhyvinvointihetkiä” järjestettäisiin useammin?
Tuntuu, että kuva itsestäni (naiseudestani) oli ensin kunnollinen ja hieman pidättyväinen kiltti tyttö. Olin hyvä sopeutumaan ulkoisiin odotuksiin, ja tämä on monen silmissä hyväksyttävää. Sitten päätin olla vahva ja pärjäävä bisnesnainen. Tämäkin oli roolissani hyväksyttävää. Kolmas aaltoni on olla vahva ja empaattinen naiseudessa. Nyt olen törmännyt usein sanoihin ”villi nainen”. Tässä on jotain vähän uudempaa ja jännittävämpää. Olen huomannut, että ymmärtääkseen paremmin itseään, on ymmärrettävä paremmin naiseutta, siihen kohdistuvia odotuksia ja menneisyyttä.
Villi ei tässä tarkoita kapinallista, kontrolloimattomuutta ja radikalismia, vaan enemmän sitä, mitä ”wild woman”(suom. villi nainen) on alkuperäiskansoille tarkoittanut, eli luontoyhteyttä.
Tällainen nainen on yhteydessä maahan ja villi suhteessa siihen, ettei alistu toisten sääntöihin ja normeihin, jos ne eivät ole totuudessa oman sydämen ja naisen intuitiivisen viisauden kanssa.
Ihmisten havahtumisesta syvempään yhteyteen ja itsensä löytämiseen puhutaan paljon. Tämä sisäinen kasvu muuttaa tapaamme tehdä töitä, toimia ihmissuhteissa ja suhtautua ympäristöön empaattisemmaksi, ja tulevia sukupolvia huomioonottavammaksi.
Voisiko naisten aito voimaantuminen olla merkittävä tekijä näihin muutoksiin?
Saimme jo länsimaissa täydet ihmisoikeudet mutta tarvitsemme vielä monien vuosisatojen ja sukupolvien aikana kertyneen häpeän puhdistamisen alitajunnastamme. Miksi tästä kehosta, tai miehenkään sen enempää, pitäisi olla jotenkin häveliäs. Häveliäisyys peittoaa alleen häpeää. Luonnollisessa tilassa olemme vaikka alasti iloisesti, sykkivästi, lempeästi ja luontevasti, eikä siihen liity estojen ja häveliäisyyden tunnetta kuin kulttuurin normien vuoksi.
Naiseuteen liittyy usein epävarmuutta, josta voi päästä eroon ymmärtämällä sitä paremmin. Candice Holdorf kirjoittaa hienosti, että sanat neitsyt ja huora ovat muokanneet naisten käsitystä itsestään (naiseudesta) monien vuosisatojen ajan. Alun perin sana lutka tarkoitti miestä, jolla oli paljon irtosuhteita. Sensuaalisuudessaan vapaa nainen on ollut pelottavan voimallinen ja siksi jotkin miehet ovat tehneet siitä häpeällistä. Huora on tarkoittanut ”sitä, joka haluaa”. Neitsyt yhdistetään naiseen, joka ei ole ollut sukupuoliyhteydessä, mutta alun perin se tarkoitti naista, joka omistaa seksuaalisuutensa, eikä ole sillä hetkellä naimisissa tai sidottu kehenkään mieheen. Uskonnon myötä tuli tavaksi, että nainen on isänsä hallinnassa kunnes menee naimisiin ja vastuu siirtyy seuraavalle miehelle. Miehet tekivät naisen seksuaalisesta kanssakäymättömyydestä ”hyveen”. Naisen seksuaalista käyttäytymistä yleistävillä sanoilla on enemmän hallittu kuin kunnioitettu naisen sensuaalisuuden voimistumista.
Seksuaalisuus liittyy voimakeskukseemme. Jos sensuaalisuus on arjessa täysin kateissa, on myös oma voima hukassa. Vahvuutta voi saada roolien ja suoritusten kautta, mutta luonnollisemmin se kumpuaa sisältämme, ja naisilla se on feminiinistä. Luonnollinen sensuaalisuutemme ei ole tekemisissä synnin, vaan luonnon viisauden ja tasapainon kanssa.
Hurjan määrän irtosuhteita ei tarvitse olla ratkaisu oman feminiinisyyden voimistamiselle. Kyse on enemmän sisäisestä olotilasta, oman kehon tuntemusten arvostamisesta, ylistämisestä ja siitä, miltä oma seksuaalisuus tuntuu, vaikka yhden miehen kanssa, kuin siitä, kuinka monta suhdetta kenelläkin on.
Naiseutta on vanhoissa kulttuureissa pidetty pyhänä, koska naisen kehosta syntyy uusi elämä, hänellä on usein läheinen yhteys luontoon ja eläimiin, tietoa hoitavista kasveista ja ymmärrys henkisyydestä.
Naisen sisimmässä asuu hoivaavuus, vahvuus ja iättömyys. Jocelyn Mercado kirjoittaa, että kun nainen vahvistaa uudelleen yhteyttään maahan, hän löytää sisäisen neuvonantajan, intuition ja oppaan, johon voi aina luottaa, ja jonka tuella on helppo toteuttaa omaa kutsumustaan maailmassa.
Joskus kaikki naiset ovat olleet villejä omassa voimassaan ja luontoyhteydessään. Olisi koko planeettamme kannalta hyvä, jos naiseuden pyhyyden arvostus nousisi uuteen kukoistukseensa.
Vanha metsä ja vanha nainen on pyhä, viisas ja ehkä arvokkainta, mitä meillä on, vaikka niitä ei tällä hetkellä pidetä kaikkein arvokkaimpina resursseina maailmassa.
Kirjoittaja Leeni Peltonen on kokenut journalisti; hänet tunnetaan mm. Kotilieden pitkäaikaisena päätoimittajana. Tammikuussa 2016 ilmestyi hänen omaan elämäntarinaansa perustuva tietokirja Valvomo, kuinka uneton oppi nukkumaan (Otava).
Kello oli vasta 4:47. Olin taas kerran herännyt liian aikaisin. Ajatuksiin salamana singahtanut työasia oli kiskaissut minut hereille, vaikka mieli ja ruumis olisivat vielä kipeästi kaivanneet lepoa.
Kiepuin sängyssä, hikisissä lakanoissa, yritin hengittää syvään ja rentouttaa lihakseni. Hapuilin unta takaisin, vaikka tiesin, että tuskin sitä enää tavoittaisin.
Tämä oli minulle liiankin tuttua. Olin koko elämäni ollut herkkäuninen ja kärsinyt unettomuudesta jo kymmeniä vuosia. Tiesin läpikotaisin, millainen ihminen on aamyöstä: herkkä, ohutihoinen, suojaton. Altis murehtimaan ja huolehtimaan. Taipuvainen syyllistymään ja pelkäämään pahinta.
Koska unesta ei ollut enää tietoakaan, lakkasin yrittämästä. Nousin ylös ja puin päälleni. Katselin ikkunasta, miten kevätaamu vähitellen valkeni ja sumu hälveni. Kun valo lisääntyi, yön haamut katosivat. Ajatus kirkastui.
Ulko-oven avatessani ilman viileys kirpaisi ihoa. Istahdin kuitenkin lempipaikkaani hirsitalon ulkorappusille, joille aurinko pian alkaisi vinosti paistaa. Siinä kahvia hörppiessäni tajusin, että minun on tehtävä elämälleni jotain. Olin jo kiertänyt ovelta ovelle etsien keinoja unettomuuden hoitoon. Olin haastatellut asiantuntijoita ja haalinut tietoa, joka auttaisi minut nukkumaan paremmin. Olin kirjoittamassa kirjaa unettomuudesta ja halusin siihen onnellisen lopun. En vain vielä tiennyt, millainen se olisi.
Kuten usein käy, tieto lisäsi tuskaa. Opin paljon siitä, miten haitallista univaje on. Miten se altistaa monille sairauksille, niin mielen kuin ruumiin pahoinvoinnille. Miten aivot kaipaavat lepoa ja miten oppimiskyky heikkenee ilman unta.
Tieto auttoi myös suhteuttamaan asioita. Nyt tiesin, että en valvoessani tosiaankaan ollut yksin, vaan että pelkästään Suomessa kanssani valvoi todennäköisesti joka yö yli miljoona ihmistä. Tieto univajeen vaikutuksista auttoi ymmärtämään itseäni paremmin: tiesin, että unenpuute haittaa muistia, oppimista ja motoriikkaa. En siis enää ihmetellyt, että nimet katosivat päästäni tai että tavarat putoilivat käsistäni.
Mutta portailla istuessani tajusin, ettei pelkkä tieto riittäisi. Minun olisi opittava muutakin: tuntemaan itseni paremmin. Sillä jostain sielujen sopukoista nuo aamuyön möröt hyökkäsivät. Olin aina ollut toimelias tyyppi, sellainen joka katsoo pikemminkin eteen- ja ulospäin, ei sisälle ja taakse.
Ei ollut sattumaa, että kärsin unettomuudesta. Siihen oli altistanut sekä perimä että eletty elämä. Päätoimittajan kiireinen työ, ahneus elämälle ja alttius innostua – siinä sytykettä univaikeuksiin.
Unettomuus sysäsi minut pohtimaan elämääni, tapojani ja arvojani. Olin hyvä huolehtimaan toisista, mutta itsestäni en osannut pitää huolta. Päivällä suoritin ja kiirehdin, yöllä murehdin, ennakoin ja tulkitsin. Mutta vaikka kuinka yritin, kaikkea en voinut hallita. En edes omaa elämääni, enkä varsinkaan yötäni. Muusta maailmasta puhumattakaan.
Päätin opetella päästämään irti. Yritän tehdä päivästäni sellaisen, ettei sitä tarvitse yöllä murehtia. Ja varsinkin opettelen hyväksymään itseni vaillinaisena, lopettamaan yritykseni hallita kaikkea. Täydellistä yötä on ihan yhtä turhaa tavoitella kuin täydellistä elämää.
Siksi kirjoitin Valvomo-kirjani loppuun Paremman unen manifestin. Sen ensimmäinen kohta kuuluu näin:
”Tutustu itseesi. Millainen olet juuri nyt, tässä iässä, tässä elämäntilanteessa? Tunnista oma unirytmisi ja kunnioita sitä.”
Ja kahdeksas kohta näin:
”Hyväksy itsesi. Aina ei voi nukkua. Lyhyilläkin unilla pärjää yllättävän hyvin. Vaikka yöt voivat olla huonoja, sinä et ole.”
Rikkaruohoilla on hieman huono maine, mutta he ovat äärettömästi mainettaan parempia ystäviä puutarhoissamme. Kaikilla kasveilla, niin myös näillä ns. rikkaruohoilla on monia rooleja sekä käyttötarkoituksia ekologisesti hoidetuissa puutarhoissa ja ovathan ne myös pyhä osoitus kasvillisuuden monimuotoisuudesta. Kulttuureissa, joissa ymmärretään kaikkien kasvien tarkoituksenmukaisuus, ei ole sanavarastossakaan sanaa rikkaruoho. Yleisesti ottaen rikkakasviksi kutsutaan kasvia, joka elelee ihmisen mielestä väärässä paikassa. Luonnossa ei ole rikkakasveja. Ennen kuin voimme mittaamattomasti arvostaa näitä ihmeellisiä kasveja, on meidän tutustuttava heidän elämäntarkoitukseen syvemmin.
Rikkaruohojen tutkiminen vie meidät väistämättä lähemmäs maaperää, jopa ihan konkreettisesti. Kyykisty, katso, haista ja maista. Nuo niin sanotut rikkaruohot herättävät usein ryöpsähtelyä puutarhureiden keveissä sydämissä teettäen työtä ja tuottaen tuskaa, mutta jos katsomme kasveihin syvemmin, voimme avautua ymmärrykselle, jossa näemme heidän suuren hyödyllisyyden ja tarkoituksenmukaisuuden. Voimme oppia rikkaruohoilta ja käyttää tätä oppia ruokkiaksemme puutarhaamme yhä suurempaan luonnolliseen kukoistukseen. Nämä kasvipioneerit, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä paljaaseen maahan ovat maan suojelijasotureita. Koskaan maan ei paljaana pitäisi olla. Jos olemme kuitenkin luoneet tällaisen tilanteen päälle maan, tulevat arvokkaat suojelijasoturit ja pyrkivät kaikin keinoin peittämään tuon tilan, hoitamaan maaperän haavoja. Kitkekäämme rikkaruohoja siis vasta, jos meillä on jotain parempaa millä korvata niiden luoma suoja. Suuremmoista, lannoittavaa suojaa antaa esimerkiksi ruohokate.
Rikkaruohot ovat pyhyydestä nousevia maan suojelijasotureita.
Rikkaruohoilla on ominainen kyky kerätä maan ravinteita laajalta alalta ja syvältä sekä tuoda näitä ravinteita pintamaahan, valmistellen näin maata (kasvuolosuhteita) toisille kasveille. Tämä ravinteidenkeräämiskyky selittää myös osaltaan rikkakasvien ravinteikkuutta. Jalostetut salaatit eivät koskaan pärjää ravinteikkuudessaan villeille. Olemme kitkeneet jalostuksella näistä lajikkeista kitkeryyden pois ja samalla olemme tulleet jalostaneeksi hyvin ravinneköyhiä salaatteja. Kitkeryys on yhtä kuin ravinteikkuus – kiitos siitä ja jatketaan villisti.
Puutarhan luonnonkasvit avaavat puutarhurille tietoa kasvupaikan maan laadusta. Maa on kasvien koti. Vaikkeivat ne kaikkea kerrokaan, niin aika tarkkaa suuntaa he meille kodistaan näyttävät. Ne kertovat omaa tarinaansa kuohkeudesta, ravinnepitoisuudesta ja veden läpäisevyydestä sekä happamuudesta. Kasveja tarkkailemalla ja ”lukemalla” meille paljastuu yhä enemmän kasvimaailman ihmeistä ja siitä, kuinka voimme hyödyntää heitä osana puutarhanhoitoa. Eri kasvit viihtyvät eri paikoissa ja hakeutuvat mahdollisuuksien mukaan suotuisimmille paikoille puutarhassa. Ominaisimmilta kasvupaikoiltaan ne huutelevat lempeästi esimerkiksi, että ” hei sinä ihana puutarhuri, tässä kohtaa tahdon kertoa sinulle, jotta aika tiivistä on tämä maa tässä. Minähän tässä kyllä viihdyn, mutta hieman epäilen tuota naapuriani.” Tiivistyneestä maasta indikoivat mm. leskenlehti, piharatamo, peltosaunio sekä voikukka.
Ravinteikkuudesta kertoo mm. iki-ihana, kaunis ja maukas pihatähtimö (Stellaria media) ja samaa tietoa jakaa myös ravintokasvi peltovalvatti (Sonchus arvensis). Kvinoan sukulainen, syväjuurinen jauhosavikka (Chenopodium album, syn. C. viride) elelee myös mieluusti multavassa, typpipitoisessa maassa ja tämä satoisa kasvi voidaan myös käyttää ravinnoksi tuoreena pinaatin tapaan, salaattina, hapattaa vaikka hapankaalen sekaan sekä pakastaa talven varalle. Pippurinen ja voimakkaan makuinen peltokanankaali (Barbarea vulgaris), oi tämä keltakukkainen ristikukkaiskasvi viihtyy parhaiten ravinteikkaassa, tuoreessa ja kuohkeassa maassa, vaikka onkin aika vaatimaton maaperän suhteen. Peltokanankaali kuuluu eniten C-vitamiinia sisältävien villivihannesten joukkoon. Nuoret lehdet sopivat jälleen kerran salaattiaineksiksi. Muita hyvästä maaperästä kertovia kasveja ovat villivadelma, nokkonen, vuohenputki sekä maitohorsma.
Jos puutarhassasi elelee elämäänsä esimerkiksi hauskaa peltohatikkaa, peltokortetta tai ahosuolaheinää, ne kertovat maanperän olevan hapanta. Kuivasta ja vähäravinteisesta maasta antavat vinkkejä mm. päivänkakkara, kiertotatar sekä suuremmoinen siankärsämö, joka tukee vierustovereidensa vastustuskykyä. Tämän vanhan rohdos – ja maustekasvin sallittiinkin muinoin ilolla kasvaa kasvimaan nurkissa. Kasvit kommunikoivat keskenään ja hakeutuvat seuralaisiksi täyttäen naapureidensa tarpeita. Sallitaan itsemme kuulla kaikkien kasvien tarinat ja ottakaamme nämä Kaikkeuden ekosysteemipalvelut vastaan vaalien heitä sopivilla elinpaikoillaan.
Katselin taaksepäin rakkauksiani. Ihania ihmisiä, toki. Mutta silti siellä on liuta miehiä, joita ajatellessani ihmettelen, miksi olen seurustellut heidän kanssaan. Ihan mukavia, ei siitä ole kyse. Mutta silti sellaisia, että olisin minä voinut sen aikaa jotain muutakin tehdä.
Sitten siellä on niitä, jotka ovat muistoissani edelleen rakkaita – siihen katsomatta minkälaisiin itkuihin suhde joskus on päättynyt. Sielunveljiä ja sydämeeni jälkensäjättäneitä.
Jokaisesta tällaisesta jälkikäteen ihmetystä aiheuttavasta suhteesta olen tiennyt suhteen alkuvaiheessa, että jotain tästä puuttuu. Jokin tässä häiritsee. Jotenkin on hiukan vaivaantunut olo. Ja silti olen antanut itseni jäädä siihen, antanut suhteen vakiintua. Olen vain liukunut suhteeseen. On ollut helpompi jatkaa, kuin kuunnella itseään ja lopettaa suhde.
Pieni häiritsevä tunne on kertonut, että jätä hei tämä tähän. Määrätietoisesti olen ollut piittaamatta siitä, ja halunnut katsoa, josko siitä kuitenkin syntyisi unelmien parisuhde.
Ystäväpiirissäni on rakkausbuumi. Rakastamme – ja pohdimme, miten olemme rakastaneet. Olemme tulleet siihen ikään, ettei elämä ole enää itsestäänselvyys. Aikaa ei ole hukattavaksi asti. On tehtävä välitilinpäätös. Jos haluaa rakastaa – ja mehän haluamme – on katsottava itseään ja omaa rakkaushistoriaansa rehellisesti. Jatkanko näin?
Pohdimme oikeita ja vääriä syitä rakastaa. Tiedämme, ettei oikeita vastauksia ole. Vastaukset ovat kullekin meistä erilaisia. Meillä on omat oikeat ja väärät syymme.
Erilaisten ja yksilöllisten oikeiden ja väärien syiden viidakosta löysimme joukon yhdistäviä tekijöitä. Olemme itse kukin olleet suhteissa paitsi rakkaudesta, myös pelosta olla yksin, tarpeesta olla turvallisesti jonkun kanssa. Olemme olleet suhteissa, koska suhteissa on helpompi olla kuin yksin.
Erottava tekijä oikeiden ja väärien syiden välillä tuntuu olevan se, onko ollut rehellinen itselleen. Onko ollut uskollinen itselleen? Pysynyt lähellä itseään? Onko joutunut valehtelemaan ja kertomaan tarinoita itselleen, jotta voisi rakastaa? Peittelemään ja vähättelemään epämukavuudentunnetta, vaientamaan pientä ääntä joka itsepintaisesti kertoo, että ei.
Pahinta näissä niin sanotuissa ”väärissä syissä” ei niinkään ole ollut se, että on ollut ”väärän” ihmisen kanssa. Onko sellaisia olemassakaan? Ihmiset ovat oikeita, todellisia, ihania. Syvempi jälki on jäänyt siitä, että on tehnyt sen uskottelemalla itselleen, että tunne on rakkautta. Toisessa ihmisessä ei ole ollut mitään väärää, epämukavuus aiheutuu siitä, ettei kuuntele itseään. On itse itselleen väärä.
Rohkeana hetkenä jokainen meistä tunnistaa, onko suhteessa siksi, että rakastaa vai siksi että pelkää. Rohkean hetken jälkeen tunnistaminen haalistuu, sitä voi olla myöhemmin vaikea enää muistaa. Tunnistamisen hetki peittyy arjen tapahtumiin, tottumukseen sekä tarinoihin ja ajatuksiin, jotka tekevät vaikeaksi nähdä omat motiivit. On niin mukavaa.
Mukavuudessa ei ole mitään vikaa. Mukavuushan on ihanaa. Emmekö me kaikki halua, että olisi mukavaa? Mutta jos mukavuuden hinta on epämukavuus olla omissa nahoissaan, on syytä pysähtyä. Pahimmillaan voikin olla niin, että olemalla uskoton itselleen ajautuu kauas itsestään ja on onnettomampi parisuhteessa, kuin olisi uskollisena itselleen ja ilman parisuhdetta.
Onko itseään vastaan toimiminen liian suuri hinta parisuhteesta? Vastaus kysymykseen riippuu omista arvoista. Oikeaa vastausta tuskin löytyy – oikea vastaus on kullekin erilainen. Jollekin yksin oleminen on ylitsepääsemättömän pelottavaa. Toinen sietää sitä paremmin.
Valitsemmeko rakastaa pelosta käsin? Oikeastaan jopa pelkäämme rakastaa? Ja voiko rakastaa, jos pelkää?
Brené Brown on kirjoittanut paljon haavoittuvaisuudesta. Brownin mukaan haavoittuvaisuus on kaikkien rohkeiden tekojen ja valintojen edellytys. Kykymme toimia maailmassa haavoittuvaisina – epävarmoina voitoista ja onnistumisista, toivotuista lopputuloksista, vastarakkaudesta – määrittää rohkeutemme ja potentiaalimme. Mitä enemmän varmistelemme ja peittelemme haavoittuvaisuuttamme, sitä kauempana olemme parhaasta mahdollisesta kauneudesta: luovuudesta, kyvystä heittäytyä tuntemattomaan, rakkaudesta. Kaikesta siitä, mihin voi saada yhteyden ainoastaan ottamalla riskin. Olemalla alttiina haavoittumiselle. Olemalla auki koko inhimillisessä haavoittuvaisuudessaan.
Tätä ajatusta vasten rakastaa koko haavoittuvuudessaan on lopulta ainut todellinen tapa rakastaa. Rakastaa koko paljaudessaan, aitoudessaan, inhimillisyydessään. Rakastaa silläkin uhalla, että sattuu.
Sillä mitä on rakkaus, jossa et alun alkaenkaan ollut auki, et haavoittuvainen, et hauras? Kilpiesi suojasta hait turvaa ja mukavuutta. Laitoit peliin pienet panokset – etkä siksi koskaan voittanut mitään mukavuutta kummempaa. Rakastaa hauraana tarkoittaa sitä, että pistää peliin kaiken.
Uskallatko? Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään.
Olemalla tyytyväisiä itseemme ja elämäämme saavutamme mielen tyyneyttä, joka tuottaa iloa myös muille. Meistä tulee myötätuntoisempi perheenjäsen ja työkaveri, jolla ei ole hermot kireällä. Itseään kannattaa kohdella hyvin ja myötätuntoisesti, mutta miten se onnistuu, kun suoritettavaa ja saavutettavaa on niin paljon?
”Mieleni ja kehoni ovat täydellisessä balanssissa. Olen harmoninen olento.”, kehottaa Louise Hay sanomaan itselleen. Tällainen affirmaatio voi varmasti auttaa jossain määrin mutta – jos todellisuudessa ei ole tasapainossa, kannattaako sellaista sitten sanoa?
Vai pitäisikö ensin, kuten AA-kerhossa, tunnustaa itselleen, että sisälläni on jotain avattavaa ja päättää katsoa, mitä sieltä löytyy.
Minuus rakentuu lukemattomista muistoista ja mielikuvista, jotka ovat punoutuneet yhteen mielemme ja kehomme kudokseen. Kuten Tommy Hellsten sanoo, kun näihin asioihin alkaa kiinnittämään sisäistä huomiota, syntyy psyyken prosessi, jossa se, mihin kiinnitetään huomiota, herää eloon ja asioita, jotka olivat ennen piilossa, alkaa nousta tietoisuuteemme.
Kerroin tapailemalleni miehelle, että hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa ystävinä, mutta meidän väliltämme puuttuu se kuuluisa fyysinen kipinä. Ajattelin, että voisin mielelläni nähdä häntä kaverina. Hän on älykästä seuraa, mutta pelkäsin hänen reaktiotaan, ja mahdollista haluaan katkaista yhteydenpito. Helposti pitkitämme ja vedätämme tilanteita, emmekä saa asioita sanottua. Olin päättänyt parantaa tapani tässä, vaikka se tuntui ikävältä.
Elokuvatraileristani nousi esille tunnemuisto siitä, kun ensimmäinen paras ystäväni lapsuudessa suuttui minulle niin kovin, että hän uhkasi sanoa ystävyyden irti. Vaikka en muista, mikä syy oli, muistin elävästi epätoivon tunteeni, pelkoni, ja kuinka sen jälkeenkin olen pelännyt aina, kun paras ystäväni on alkanut irtaantua tiiviistä suhteestamme. Olen sekä ystävyyssuhteissa että suhteessa miehiin halunnut pitää kiinni kaikista ja pelännyt ehkä sanoa ääneen joitakin asioita, jotta minusta pidettäisiin. Jälkeenpäin on ymmärrettävää, että ihmiset elämässämme tulevat ja menevät, mutta ei silloin, ja nuo pelon tunteet olivat vielä muistoissani. Sama pelkoreaktio käynnistyi nytkin, kun olin kertomassa totuutta nykyisessä suhteessani tälle miehelle.
Eläydyin esille nousseisiin muistoihin ja huomasin, että puristava tunnemuisto alkoi haihtua. Mielessäni on suuri määrä kuvia tilanteista ja ihmistä, joista osaan liittyy pelkoa ja surua. Ne ovat osa muistojen maisemaani. Kun menen sinne takaisin, muistikuvat jäävät, mutta niihin liittynyt pelottava tai ahdistava tunne saattaa hälvetä.
Toisten ihmisten muistot eivät ole usein samanlaisia. Nuo kyseiset tilanteet eivät välttämättä ole edes tallentuneet heidän muistipunokseensa.
Kyse ei siis ole tosiasioista, vaan tunteista, jotka ovat tallentuneet minun psyykeeni, ja vaikuttavat minun toimintaani, pelkoihini ja suhtautumistapoihini.
Myötätunnon ja rakkauden suuntaaminen muistoihin eheyttää niitä, mikä kasvattaa hyvää oloa ja rakkautta sisälläni. Haluan tuntea enemmän myötätuntoa kaikkia muistikuvissani olevia kasvoja kohtaan, vaikka nämä ihmiset olisivat aiheuttaneet kärsimystäkin.
Kun näin kasvot, jotka ovat tuottaneet minulle tahattomasti fyysistä kipua, huomasin, että inhon tunne nousi kehossani. Vapauttava tunne oli hyvin suuri, kun tajusin, että voin lähettää ainakin vähän rakkautta myös tälle muistolle. Rintakehäni laskeutui ja hengitin syvempään kuin aikoihin, inhon tunne poistui anteeksiannon ja myötätunnon tieltä. Myötätunto kohdistuu minuun, joka olen tästä kärsinyt ja tätä kuvaa kantanut.
Voin vaikuttaa sisäiseen maailmaani, vaikkakin se syntyy toisten ihmisen kautta. Tunsin hyvää oloa ja paljon rakkautta itseäni ja elämää kohtaan. Me kannamme turhaan paljon tällaisia kielteisiä muistoja.
Muistoni on kuin elokuvanauha päässäni. Aivan kuin katsoessaan elokuvan uudelleen, voi löytää siitä jotakin uutta, samoin voi muistojen elokuvastaan. Kuten elokuvan loppupuolella usein ymmärtää, miksi sankari koki kipua, mutta sai kuitenkin prinsessan, voi omasta elokuvastaan nähdä syitä ja seurauksia kirkkaammin, kun sitä pysähtyy katsomaan taaksepäin.
Ajattelin tulevaisuuden tuovan jotakin parempaa, kunnes tajusin, että minun pitää rakastaa otettuja askeleita. Keskittyä niihin enemmän kuin katsella taivaanrantaan ja kulkea jotakin kohti. Toki voi olla tavoitteita, mutta niissä ei pitäisi elää, vaan askeleissa. Jos aiemmat askeleeni muodostavat ikäviä muistoja, on hyvä pysähtyä katsomaan, olisiko aikaa jo kulunut riittävästi, jotta voin antaa anteeksi ja hyväksyä asiat, jotta ne eivät paina nykyisiä askeleitani.
Tässä kolme kysymystä päivänä, jolloin fokustetaan erityisesti ystäviin, ystävyyteen ja rakkauteen.
Voit pohtia kysymyksiä ja vastauksia vaikka ystävän kanssa. Voit laittaa silmät kiinni ja mietiskellä niitä. Tai voit ottaa kynää ja paperia ja vastailla rajoittamatta, mitä mieleen juolahtaa.
Läikkyykö sinulla työ vapaa-aikaan? Minulla on niin vapaa työ, että se heiluu miten sattuu, joskus ihan tsunamina iltoihin, viikonloppuihin ja joskus myös yöuniin. Tarkemmin sanottuna öihin, yöunien tilalle. Samaan aikaan työn vaativuus kasvaa. Pitää olla läsnä ja herkkänä, asiakkaiden kuuntelu ei suju väsyneillä aivoilla.
Pari linkkiä taustaksi, muutkin taitavat miettiä ja toteuttaa tätä ajatusta:
Se pärjää joka pitää aivoistaan huolta ”Kuka tahansa jaksaa paahtaa töitä yhden päivän. Se pärjää, joka on seuraavana päivänä palautunut edellisen päivän urakasta” – Minna Huotilainen
Urheile kesken päivän ”Liikunta on tutkitusti erinomainen tapa katkaista työt ja puhdistaa mieltä. Ja itse asiassa ajatustyötä tekevällä ihmisille niiden yhdistäminenkään ei ole mahdoton ajatus.” – työkirja 925
Sleep your way to the top We can sleep our way to increased productivity and happiness, and smarter decision-making – Arianna Huffington
Olen käynnistänyt vastaiskun. Projektini nimi on 4 1/2. Aion läikyttää jokaisen työviikkoni normaaleihin tunteihin puolikkaan päivän verran aikaa, jolloin teen juuri sitä mitä mieli ja keho sillä hetkellä pyytää.
Yleensä se pyytää liikuntaa, rauhoittumista, meditaatiota, nokosia. Välillä se haluaa juosta tai nostella puntteja, nostaa sykettä. Toisinaan se haluaa kävellä rauhallisesti, joogata tai vaan ravistautua jännitteistä. En halua tehdä tästä yhtä lisäsuoritusta kiireiseen työviikkoon. Olennaista on kuunnella omaa mieltä ja kehoa, ja tehdä juuri sitä mitä sillä hetkellä haluaa. Annan aivoilleni tilaisuuden palautua ja olla parhaimmillaan.
https://youtu.be/fONI2nsea7E
Pidän vuoden mittaisen kokeilun. Mittari: työviikkojen lukumäärä, jolloin kiireestä huolimatta varasin itselleni 1/2 päivän liikunta- ja meditointitauon. Vuodessa on 52 viikkoa, lomat ja juhlapyhät huomioiden työviikkoja on ehkä 45. Olen armollinen itselleni, asetan tavoitteeksi 35 onnistunutta työviikkoa vuoden 2016 aikana.
Tilanne tätä kirjoitettaessa: 5 kokonaista työviikkoa takana, joista 4 viikolla olen pitänyt 1/2 päivän tauon (no, yksi tauko oli 2 tuntia). Toki siellä on myös iltatöitä ja reissupäiviä, mutta olen vallannut sillanpääaseman.
Useimmiten olen liikkunut ja palautellut aivojani toimintakuntoon keskiviikkoaamuisin, kutsun sitä nimellä “keskiviikkokeidas”. Tiistai-ilta tuntuu perjantailta, kun tiedän seuraavan aamun alkavan meditaatiolla ja aamulenkillä.
Tarvitsenko luvan tähän? Työnantajalta? En tarvitse. Asiakkailta? En tarvitse. Itseltäni? Taisin tarvita, mutta olen sen nyt itselleni antanut. Nautin elämästä – myös työelämästä. Hyppään kolmiloikan: ilo-, terveys- ja tuottavuusloikan. Aivot ja asiakkaat kiittää.
1. Entä jos lepoa ei tarvitsisi aina ansaita vaikeimman kautta?
Yksi syy uupumiseen voi olla vanhakantainen uskomus, jonka mukaan työt tehdään ensin, sitten vasta huvitellaan. Töitä täytyy mielellään tehdä paljon, muuten on laiska ja saamaton, eikö? Vähempi ei riitä.
Työpäivä toki usein sijoittuu kalenterissa ennen vapaa-aikaa, mutta ongelma syntyy tunteesta, että KAIKEN täytyy olla valmista ja täydellistä, ennen kuin saa levätä. Sitä hetkeä ei koskaan tule.
2. Vaikka hellittäisit hetkeksi, elämä ei karkaa käsistäsi.
Kontrollin tarve synnyttää kiireen ja stressin tunnetta. Luottamuksen puute saa ihmisen juoksemaan edestakaisin, suorittamaan ja huolehtimaan. Kun yrität varmistella tulevaa, et huomaa hyvää tässä hetkessä. Kontrollifriikki kuvittelee, että hanskaamalla kaiken myös saa kaiken.
Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisit joskus antaa ohjat elämälle? Vaikka hellittäisit hetkeksi, kaikki langat eivät karkaa käsistäsi. Elämä ei ole Kaikki tai ei mitään -laji. Sinun ei tarvitse heittäytyä täysin holtittomaksi – kunhan hieman kevennät kuormitusta. Huomaat, että luottamus saa asiat hoitumaan päivä päivältä helpommin. Koet helpotuksen tunteen.
3. Sinulla on lupa tuntea, niin kuin tunnet, ja tarvita, sitä mitä tarvitset.
Sinulla on lupa olla väsynyt. Sinulla on lupa olla heikko. Sinulla on lupa tarvita apua, tukea ja lohtua. Siitäkin huolimatta, että naapurissa viiden lapsen yh-äiti näyttäisi kantavan vielä suurempaa kuormaa kuin sinä.
Toki kaikki on suhteellista, joten katkennutta kynttä ei kannata mennä itkemään todellisten pulmien kanssa kamppailevalle. Mutta uskomus, jonka mukaan ”Minun pitäisi kyllä jaksaa, koska tuo toinenkin näyttää jaksavan”, uuvuttaa entisestään. Pärjäämistä ja stressinsietokykyä elämän realiteettien edessä on mahdotonta ja vähintäänkin tarpeetonta vertailla. Jokaisella meillä on omat pulmamme ja ilonaiheemme, ja saamme kokea ne juuri niin kuin koemme.
Hetkinen mindfulness-vlogissa pääsen tällä kertaa fiilistelemään rakkaita juuriani: rinne-elämää!
Lumilautailu, laskettelu, monoskimbailu tai mikä tahansa rinnelaji on oiva tapa tarjota itselleen palautumis- ja uusiutumishetki arjen keskelle – kunnon kohottamisesta ja hyvää fiilistä lataavista sosiaalisista kohtaamisista puhumattakaan! Liikunta ja kehon fyysiset tuntemukset ovat monelle meistä vahva aistikanava, joka helpottaa läsnäoloa hetkessä. Kun taitomme huomioida ja havainnoida kehon tuntemuksia sekä aistimuksia kasvaa, läsnäolon vahvistumisen lisäksi kykymme päästämään irti turhista ajatusmyllyistä ja huolista kehittyy.
Katso videolta vinkkini, mitä on hyvä ottaa huomioon, jotta voit nauttia laskemisesta rinnesankarin läsnäololla.
Nautinnollisia hetkiä lumen äärellä!
Aleksi
Vielä ehdit mukaan maanantaina 15.2.16 alkaneelle Mindfulness työpäivä -verkkokurssille tästä!
Olimme jälleen opettajani kanssa aamukävelyllä rannassa, kuten usein olemme keskustelujemme aikana. ”Voitaisiinko me jutella tänään ihmissuhteista?”, kysyin häneltä. Katsoessaan minuun uteliaasti, hän vastasi ”Totta kai.”
Seurasi tuttu hiljaisuus, hän ei puhunut turhia. ”No mitä mieltä sinä olet niistä?”
”Kysy hieman tarkemmin”, hän vastasi.
”Minua mietityttää se, että mikä niiden rooli on tällä matkalla? Tai enemmänkin mietin sitä, mikä on parisuhteen rooli? Ja sitä, että onko meille olemassa se oikea ihminen? Tai kuuluuko meidän sitoutua yhteen ihmiseen? Silloinkin kun se on vaikeaa? Tai, että olenko minä esimerkiksi luovuttanut omissa suhteissa liian helpolla?”
En selvästi itsekään tiennyt, mikä aiheessa mietitytti. Hän antoi minun maistella sanojani hetken aikaa, kunnes jatkoin. ”Minä näen paljon sitä, että ihmiset on suhteissa, joissa ne on onnettomia. Tai sitten ne menee suhteesta toiseen ja päättää suhteen aina kun se alkaa tuntua vaikealta. Mietityttää se, että onko mun tarkoitus sitoutua? Ja mistä tiedän keneen mun kannattaa sitoutua?”
”Tarkoitatko kysyä, että kuuluuko ihmisen sitoutua yhteen ihmiseen?”
”Tavallaan kai. Ainakin se on yksi mun kysymyksistä.”
”Entä mitä sinä ajattelet asiasta?”
Kävelimme hetken hiljaisuudessa maisemia katsellen. ”No mulla on ollut hyviä suhteita ja huonoja suhteita. Tai kai niissä kaikissa on molempia. Mut oon jäänyt miettimään sitä, että onko mun elämä yhdestä suhteesta toiseen menoa? Musta on tuntunut, etten olisi voinut jatkaa noissa suhteissa, ilman, että olisin joutunut toimimaan itseäni vastaan. Mutta samalla pohdin, että jäänkö yksin? Tai, että tuleeko sellaista ihmistä, jonka kanssa minä ihan itsenäni sopisin yhteen?”
Otimme rauhallisesti askelia lumisessa maisemassa ja ykskaks huomasin huokaisevani syvään. Aloin rentoutua, koska oli tilaa olla, tilaa pysähtyä ja olla yrittämättä. Ilma alkoi tuntua raittiilta ja tulin ensimmäistä kertaa tänään tietoiseksi siitä, että hengitän. Näin nämä kanssakäymiset usein vaikuttivat minuun.
Hän todennäköisesti aisti rentoutumiseni ja aloitti oman pohdintansa. ”Yksi tapa ajatella asiaa voisi olla se, että ihmissuhteita ajattelee ikään kuin kouluna. Yksi parisuhde voisi olla kuin yksi koululuokka. Jos suhde on hyvä, se voi olla useampi luokka yhdellä kertaa. Mutta on hyvä muistaa, että matka jatkuu. Luokkia voi olla vielä monta edessä, ennen kuin on käynyt koulunsa loppuun ja saanut selville, mikä on se elämäntyö, jonka pariin haluaa ryhtyä.”
”Tai jos asiaa ajatellaan työelämän kautta. Sielläkin huomataan, että moni ei uskalla edetä kohti uusia haasteita. Eteenpäin meno olisi tärkeää omalle hyvinvoinnille ja ihmisenä kasvamiselle, mutta se pelottaa, koska emme tiedä mitä on edessä, kenties jäämme työttömäksi. Koulu-metaforan mukaan, emme uskalla siirtyä luokalta toiseen, tai uuteen kouluun, koska pelkäämme sitä mitä on edessä. Jäämme mieluummin luokalle.”
”Sanoit hetki sitten, että pelkäät jääväsi yksin. Usein juuri tuo pelko vaikuttaa ihmissuhteissa. Olemme valmiita jäämään luokalle, vaikka se tarkottaisi, ettemme löydä lopullista tehtäväämme, tai tässä tapauksessa ihmissuhdetta, joka olisi aikuiseksi kasvaneen itsemme kokoinen. Ihmissuhteissa ja etenkin parisuhteessa, törmäämme lapsenomaisen itsemme tarpeisiin, sekä yksinäisyyden pelkoon. Niiden vuoksi meidän on vaikeaa olla takertumatta.”
Huomasin, että keskustelu sai minut kiihtymään. ”Sinä tunnut suhtautuvan kaikkeen aina ihmisenä kasvamisen näkökulmasta. Onko sitten niin, että jos valitsen tällaisen kasvamisen tien, menen yhdestä suhteesta toiseen, ilman kumppanuutta?”
”Mitä sinä itse vastaisit?”
Joskus nämä kysymykset ärsyttivät minua, vaikka ne auttoivat minua löytämään omat vastaukseni. ”En minä tiedä,” vastasin ja katselin tien toisella puolella kulkevaa varttuneempaa pariskuntaa. Ehkä he osaisivat vastata, ajattelin.
”Entä oletko valmis selvittämään sen? Entä jos tähän ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vastausta? Yhteiskunta ja kulttuuri tarjoavat meille kyllä vahvan ohjeistuksen siitä, että meidän kuuluu olla jonkun kanssa. Tämän lisäksi meillä on vahva taipumus etsiä täyttymystä toisesta ihmisestä, koska emme ole kontaktissa itsemme kanssa. Mutta entä jos sinun vastauksesi siihen, kuuluuko matkaasi kumppanuutta, selviää vain elämällä ja katsomalla?”
”Mutta mistä sen sitten tietää, kun se ihminen tulee kohdalle, johon voisin sitoutua?”
”Niin, mistä sen sitten tietää? Olet puhunut viime aikana paljon siitä, että olet alkanut luottamaan elämään enemmän. Voisiko tässäkin asiassa luottaa siihen, että kun olet siihen kypsä, jos se siis kuuluu tiellesi, tiedät sen sillä hetkellä? Voisiko olla niin, että se ei vaadi minkäänlaista yrittämistä, kun on sen aika? Että päätös valita jokin ihminen tulee sisältäsi?”
”Voisiko olla niin, että kun olet käynyt koulutuksesi loppuun ja tulee aika harjoitella sitoutumista, tiedät hetken koittaneen?” Naurahtaen hän jatkoi vielä: ”Ja tuolla keveydellä en tarkoita, että päätös olisi helppo. Kuten varmasti muistat, ihmisenä kasvaminen pyytää sinulta aina sen, mitä egosi vähiten haluaa antaa.”
”Niin, kai se sama voi päteä tässä, mikä muussakin. Mutta miksi se on tässä asiassa niin vaikeaa?”
”Miksi se tuntuu sinusta vaikealta?”
Taas. Ärsyttävää. Tunsin kuinka jotain uutta syntyi kun kaivoin vastauksia sisältäni. ”Mua pelottaa, että teen virheen. Että en sitoudu kun mulla on siihen mahdollisuus ja huomaan liian myöhään tehneeni virheen. Minä jään yksin.”
”Kuulostaako tuo mielestäsi egon puheelta?” Hän odotti hetken ja kun en vastannut, hän jatkoi ”Egolla on taipumus saada meidät uskomaan, että jokin voi mennä väärin. Tässä tilanteessa se käyttää yksinjäämisen pelkoa ja epävarmuutta hyväkseen. Se sanoo, että saatat jäädä yksin ja lapsi sisälläsi säikähtää. Se muistuttaa sinua kaikista katsomistasi rakkauselokuvista ja siitä kulttuurimme tarinasta, että ihmisen elämän tarkoitus on löytää rakkaus. Ja niin se nappaa sinusta kiinni.”
”Nyt kun puhut, niin huomaan, että joku minussa ajattelee, että olisi jopa väärin elää siten, etten sitoutuisi. Että jos laitan oman itsetuntemukseni ja totuuteni ensimmäiseksi, toimin väärin. Itsekkäästi.”
”Hyvä huomio. Noissa tilanteissa elämä kysyy, olemmeko vihdoin valmiita astumaan kohti totuuttamme, vai annammeko pelkojen ja mukavuuden mennä sen edelle?”
”Kun joskus pohdin asiaa ja olen vaikkapa meditaation jälkeen, saatan todeta, etten ole oikeasti edes kypsä sitoutumaan keneenkään sillä tavoin. En vielä kykene olemaan oma itseni mennessäni tuollaiseen intiimiin suhteeseen. Toisen menettäminen alkaa pelottaa minua ja päädyn muokkaamaan käytöstäni, usein huomaamattani.”
”Niin, nuo pelot ovat voimakkaita.”
”No ovat kyllä. Yksi toinen asia jota olen pohtinut on se, että mun seksuaalisuuskin taitaa olla pelkkiä ulkoa opittuja kaavoja. Nyt kun olen huomannut sen, musta on alkanut tuntua, että haluan tutkia tätäkin asiaa rauhassa. Ehkä jopa useamman ihmisen kanssa, että saisin paremman käsityksen siitä, minkälainen mun seksuaalisuus on.”
”Ja mitä se ajatus sinussa herättää?”
”No se tuntuu siltä, ettei niin saisi edes sanoa. Sekin on itsekästä. Väärin. Mitä ihmiset musta ajattelis, jos ne tietäis?”
”Taas tullaan siihen, että kumpi on tärkeämpää? Se, että seuraa sisällä olevaa totuutta ja uskaltautuu tälle matkalle, vai pysyminen siinä, mikä on muiden mielestä hyväksyttävää? Entä jos elämä sinussa haluaa tutkia seksuaalisuutta? Ehkä se haluaa tutkia asiaa monelta kantilta? Kokeilla useita tapoja eri ihmisten kanssa?”
”Entä jos se nykyinen suhde, jonka eteen olet tehnyt paljon töitä, onkin vasta ensimmäinen niistä kymmenestä suhteesta, jotka kuuluvat kouluusi, ennen kuin tiedät mitä haluat, kuka olet ja miten tuo aikuinen sinä on parisuhteessa? Entä jos elämä ei ole ensisijaisesti kiinnostunut siitä, että löydät ihmisen jonka kanssa voit toteuttaa ulkoa opittuja haaveita unelma elämästä, vaan se haluaa, että tulet itseksesi? Olisitko valmis luottamaan siihen?”
Kävelimme pitkän aikaa hiljaa. Hänen sanansa saivat minut mietteliääksi. Tai jotenkin ne saivat minut aika tyhjäksi. Tuntui, että laskeuduin tuohon hetkeen ja hyväksyin hieman paremmin sen ajatuksen, ettei minun ehkä tarvinnut tietää. Kunnes jälleen. ”Pitääkö minun nyt siis vältellä suhteita? Tai kiintymistä? Äh, tämä tuntuu monimutkaiselta. Minulla on vain enemmän kysymyksiä kuin hetki sitten. Vain uusia näkemyksiä hämmentämässä mieltä.”
Hän naurahti lempeästi. ”Entä jos vain luottaisit? Jos sinussa herää kiintymys, voisiko siitä olla utelias ja tutkia sitä? Jos ei ole olemassa oikeaa tai väärää, eikä mikään voi mennä pieleen, voisiko antautua kokeilemaan? Olet kova analysoimaan ja etsit oikeaa tapaa toimia. Mutta entä jos kokeilisit ja antaisit vastausten tulla? Meditoisit säännöllisesti avataksesi silmiäsi ja ottaisit elämän leikkinä, jossa tutkit oppimaasi sekä hiot taitojasi?”
Päästin suustani jälleen syvän huokauksen ja huomasin, että olimme kääntyneet takaisin. Näin hänen hymyilevän ja se sai minutkin hymyilemään. Kävelimme vielä hetken, nautiskellen taakse jäävästä merestä. Olimme lähes perillä, kun huomasin uppoutuneeni ajatuksiini. Hieman kiihtyneesti avasin jälleen suuni. ”Mutta entä sitten lapset? Jos suhteeseen on ehtinyt jo syntyä niitä, muuttaako se tilannetta?”
Hän alkoi nauraa ääneen. ”Ehkä jatkamme siitä ensi kerralla. Saanen huomauttaa, että sinulla ei ole lapsia, tietääkseni vireilläkään. Ehkä asian pohtimisen voi jättää siihen hetkeen, kun se on ajankohtaista elämässäsi. Kenties vastaus siihen on löydettävissä vain silloin.”
Aloin itsekin nauraa. Tämä oli minulle tyypillistä, pohtia asiaa, joka ei ole edes läsnä elämässäni. Ehkä tosiaan voisin jättää vastauksen syntymään omalla ajallaan.
Tässä fiktiivisessä kirjoituksessa haluan avata sitä, että uskaltautumalla kokeilemaan, löydämme oikeaan paikkaan. Jos olisimme saaneet opetusta aiheesta silloin kun olemme sitä kaivanneet, tietäisimme tämän ja monta muuta asiaa.
Minusta on hassua, että vaikka saamme kouluja käydessä oppia monista asioista, kukaan ei koskaan ole opettanut meille niitä taitoja, työkaluja ja ymmärrystä, jolla saisimme parisuhteemme toimimaan. Joudumme arvaamaan ja löytämään tiemme niissäkin asioissa, jotka menisivät helpommin kun osaisimme perusteet. Siksi haluan kutsua sinut mukaan Toimiva Parisuhde – Verkkokurssille. Kurssi antaa sinulle ne perus työkalut, taidot ja ymmärryksen, jota toimivaan parisuhteeseen tarvitaan. Löydät kurssin tiedot täältä.
