Lensimme kuopukseni kanssa äiti luokse Espanjaan. Kirjoitin kirjaa rakastamisesta (Jotta voisin rakastaa) ja kirjan käsikirjoitus oli viimeistelyvaiheessa. Olin aivan poikki, kirjoittamisesta ja prosessista, jota kävin läpi kirjoittaessani. Halusin oppia rakastamaan. Halusin ymmärtää pelkoa, halusin ymmärtää rakkautta.
Pakkasin työt mukaani, päätin etten tee niille juuri mitään. Makaisin lähes tiedottomassa tilassa rannalla ja vastapainoksi keräisin lapsen kanssa tonnin rantakiviä. Oli aika valmistautua päättelemään projekti.
Äiti. Kuluneen vuoden olen käsitellyt ehkä elämäni kipeimpiä tunteita. Hyytävää jätetyksitulemisen pelkoa — ja sen taustoja. Kerros kerrallaan olen saattanut päätökseen prosessin, joka alkoi jo vuosia sitten. En tiennyt mihin se päättyisi. Nyt tiedän. Se päättyi ammottavaan, kuukausien ajan koko kehoa ravistelevaan paniikin tunteeseen. Niin voimakkaaseen, että sen läpi menemiseen tarvittiin koko vuosia kasvattamani henkinen kapasiteetti. Eikä se silti ollut helppoa.
Synnymme kohtaamisissa. Olemme sekä erillisiä yksilöitä että toisten kautta ja kanssa määrittyneitä: syntymästämme lähtien muodostamme kuvan itsestämme ja maailmasta suhteessa toisiin ihmisiin – jopa siinä määrin, että viimekädessä voi olla vaikea erottaa, kuka on se minä, yksilö, ja erillisyys, joka luulemme olevamme. Koska kuva itsestämme muodostuu peilaamisen, heijastuksen ja palautteen kautta, lopulta olemme myös ne, jotka meitä peilasivat, osa myös niitä, jotka kertoivat meille, keitä olemme. Muodostivat kuin puolestamme kuvan siitä, kuka olemme ja mitä meiltä odotetaan.
Olemme sisäistäneet katseet, sanat, kosketukset ihollamme. Hellät katseet, lempeät sanat ja rakastavat kosketukset, mutta myös väheksyvät katseet, julmat sanat ja kovat otteet – jos olemme sellaisia saaneet osaksemme.
Omien pelkojen läpi meneminen nostaa usein pintaan muistoja lapsuudesta. Hetkistä, jolloin on jäänyt vaille jotain, mitä olisi tarvinnut. Näkymättömyyden pelkoa, kauhua. Häpeää. Lapsen tunteita aikuisen kehossa.
Oman piilossa olleen kivun tunteminen pakottaa kokemaan kaikkea sitä, mikä on ollut pakkautuneena jossain sielun sopukoissa, tihkunut reaktiivisuutena ja ristiriitaisuutena, saanut eksymään ja etsimään. Tunteille täytyy antaa lupa ja samalla olla riittävän viisas ymmärtämään, etteivät ne ole totuus mistään. Ainoastaan kertovat jotain hetkestä, joka oli joskus kauan sitten: Näe minut, kuule minut, minua pelottaa olla näkymätön sinulle.
Stephen Porges toteaa eräässä haastattelussa, että ihmiselle, nisäkkään hermostolla varustetulle olennolle, kaksi asiaa on kuin suoria viitteitä kuolemaan. Toinen on pelko tulla väkisin estetyksi. Vapauden riisto. Toinen on pelko, että tulee eristetyksi omasta yhteisöstään, omasta laumastaan, muista ihmisistä. Kykenemättömyys selvitä yksin, ilman muita. Porgesin mukaan kaikki muut pelkomme ovat näiden kahden ydinpelon erilaisia johdannaisia, versioita, symboleita. Kaikkien muiden pelkojen juuret juontavat näihin kahteen.
Ajatus siitä, että vapaudenriisto ja eristetyksitulemisenpelko ovat ydinpelkoja ja muut niiden symboleita on kiinnostava. Harvoin ajattelemme tietoisesti kuolemanpelkoa ja sen aikaansaamia kauhun tunteita. Tosiasia, että elämä on viimekädessä täysin hallitsematonta, on sietämättömän suuri ja vaikea tiedostettavaksi. Joudumme harvoin vastakkain ydinpelkojemme kanssa. Vältämme kohtaamasta pelkoa paljaana, raakana, sellaisena kuin se on. Pelkomme ottaa muita muotoja.
En usko, että olen koskaan aiemmin ollut näin lähellä hyytävää kuolemanpelkoa. Kauhua siitä, että olisin näkymätön ja arvoton rakastettavaksi. Olisin maailman ainoa ihminen, joka jäisi kokonaan yksin.
Istumme Espanjan ilta-auringossa vastakkain. Minä ja äitini. Kerroin tunteistani ja muistoistani. Äiti kertoi minkälaisia huolia ja pelkoja hänellä oli niinä vuosina ollut. Tiesin niistäkin. Kuulen painajaisesta, jossa toistuu tietty teema. Sitä en tiennyt.
Tässä me olemme, puhumassa siitä, mitä pelkäämme ja miten pelkomme ilmenee. Äiti ja tytär. Kaikki pelkäävät. Se on osa ihmisyyttä. On suuri harha, että maailmassa olisi olemassa yhtäkään ihmistä, joka voisi poistaa ydinpelkomme, kuolemaa kohtaan tuntemaamme kauhua ja avuttomuutta. Ei edes äiti. Ei minun äitini, enkä minä itse äitinä.
Tunnen molemminpuolisen myötätunnon. Siinä hetkessä olemme yhtä. Rinnakkain, voimakkaita ja turvassa. Tunnustamme toistemme kokemuksen ilman tarvetta kilpailla, kumman kokemus on totuus. Jokin kauan kesken ollut on päättymässä. Maa järisee. Kuulen myöhemmin, että tuona hetkenä koimme 3,4 Richterin maanjäristyksen. Maailmankaikkeuskin näytti olevan sitä mieltä, että ympyrä on sulkeutunut.
Kaikki se mitä vaille joskus jäin on lopulta epäolennaista, sillä sain olennaisen: kyvyn ja kapasiteetin kasvaa, eheytyä. Uskalluksen ja viisauden mennä kipua kohti, jos sellaista onneni tiellä olisi. Sain rakastamisen kyvyn siemenet, ja minun vastuullani oli kasvaa ja muuttua niin, että voisin rakastaa. Itseäni, ja toista.
Kiitos äiti.
**
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness sivustolla.
Siinä hän nyt seisoo eteisessä. Lapsi tuoksuu erilaiselta. Puhtaalta, mutta vieraalta. Eri pesuaineilla pestynä. Hiukset, vaatteet. Sama tuttu hymy ja ilo. Kun tavataan ja halataan, puristavat kädet ympärillä tuntuvat tutulta. Ihan kuin hän olisi vähän kasvanut. Ei kai viikossa sentään?
Moni eronnut vanhempi tunnistaa tämän hetken, kun lapsi palaa kotiin oltuaan pidempään toisessa kodissaan. Vaihdetaan vanhempien kesken kuulumiset. Miten on mennyt, mitä tehty ja milloin on syöty. Tähän hetkeen kannattaa pysähtyä ja keskittyä olemaan läsnä. Kuuntele. Huomioi lapsi ja hänen läsnäolonsa. Mieti harkiten mitä sanot ja jätä sanomatta asiat, jotka voivat asettaa lapsen hankalaan tilanteeseen. Hyväksy hiljaa mielessäsi se, mistä et ilahdu, ja ilahdu kuulemastasi hyvästä. Kerro hyvä ääneen ja tee se näkyväksi.
Mitä meillä sen jälkeen tapahtuu, kun ovi sulkeutuu ja lapsen arki alkaa taas tässä yhteisessä kodissa?
Langan valmistuksessa on erilaisia vaiheita. Ainakin karstaus, kehruu, villan kehrääminen langaksi, langan kertaaminen ja viimeistely. Monia vaiheita on myös siinä, kun lapsi siirtyy kodista ja perheestä toiseen. Karstaamisen tavoitteena on saada kuidut yhdensuuntaisiksi. Lapselle villa on usein selvää, minulle välillä takkuista. Meistä kahdesta lapsi on elänyt toisen vanhempansa kanssa ne hetket, joissa on iloinnut ja nauranut tai ollut pettynyt. Minulla on ollut omat hetkeni. Tähän karstaamiseen menee kaksi tai kolme päivää. Aika riippuu mm. menneistä tapahtumista ja ikävän määrästä. Meidän molempien. Sen ajan se ottaa, että asettaudutaan taas samaan suuntaan.
Sitten alkaa kehrääminen. Se, kun ryhdytään tekemään villasta lankaa. Lapsen kokemukset ja tunteet omassa säikeessään ja minun omassani. Ja lapsen säikeessä myös mukana hänen toinen vanhempansa. Siinä on pätkiä joihin en kuulu, ja samaan aikaan kuulun joka kierteeseen. Jossain lapsen sydämessä mukana joka hetkessä molemmat vanhemmat. Nämä kaikki pitäisi saada kierrettyä yhteen. Kaikkien tunteet, toiveet ja odotukset arjesta ja elämästä. Kun säikeet kietoutuvat yhteen, syntyy kestävää lankaa. Ja lapselle ehyt arki.
Mietin, miten tämän prosessin ja vanhemmuuden tunteet voisi kirjoittaisi sanoiksi, jotta ne saisivat arvoisensa aseman ja merkityksen tapahtumissa. Tunteet, jotka tulevat heti jaetuiksi, sekä ne jotka jäävät vain mieleen ja sydämeen odottamaan omaa hetkeänsä tulla käsitellyksi. Se on raskasta, ennen kuin siihen tottuu. Suru väistyy joskus haikeuden tieltä. Nöyryys elämää kohtaan tuo tarvittavan lempeyden, armollisuuden ja hyväksynnän. Luopumisen opettelua. Kiitollisuutta, että elämässä on joku niin rakas, että häntä ikävöi. Joskus niin paljon, että se sattuu. Ja samaan aikaan rinnalla ilo! Suurimmaksi osaksi iloa lapsesta. Hän on täällä taas! Ja onnellisena juuri noin, pienissä hetkissä tässä ainutkertaisessa elämässään.
Voidakseen nähdä kaiken tämän, ihminen tarvitsee toivoa. Jokaisella on omat tunteensa ja ne ovat yhtä merkityksellisiä. Tunteiden tunnistaminen, erottaminen toisistaan ja toisten tunteista. Onko liian isosti sanottu, jos väitän että se ei ole vain tärkeää, vaan se on välttämätöntä?
Sinulla voi olla kaikki mitä olet aina halunnut ja silti voit tuntea jonkun puuttuvan. Joku sisäinen tyhjiö kertoo tarpeesta, jota ei ole vielä täytetty.
Lapsella on oikeus saada perustarpeensa tyydytetyksi mutta aina näin ei käy. Kaikki vanhemmat ovat kuitenkin tehneet parhaansa niillä taidoilla joita heillä on ollut, joten heitä on hyödytöntä syyttää.
Perustarpeitamme ovat nähdyksi (häpeä), kuulluksi (syyllisyys), tunnetuksi (apatia), tuetuksi (suru), kannustetuksi (pelko), arvostetuksi (viha) sekä haastetuksi (ylpeä) tuleminen.
Se, mikä on lapsena jäänyt vanhemmilta saamatta, jää odottamaan täyttymystään. Kohdistamme tämän odotuksen usein parisuhteeseen. Aivan kuten lapsena, toivomme tarvetankkimme täyttöä siltä ihmiseltä, joka meille on lähin ja rakkain.
Nyt aikuisena ei kuitenkaan voi jäädä voivottelemaan, tai olettamaan ja vaatimaan, että puolisosi kuin taikaiskusta osaisi ojentaa tarpeesi tarjottimella sinulle. Sinun pitää itse tunnistaa tarpeesi, antaa tai ottaa itsellesi mitä tarvitset ja kertoa rehellisesti puolisollesi tarpeistasi. Kun avaat sydäntäsi ja kerrot toiveistasi, rakkaimpasi varmasti haluaa auttaa sinua tuntemaan itsesi kokonaiseksi ja tasapainoiseksi. Mutta mitä sitten tarvitset?
Sisäisen lapsen meditaatio
Kun tunnet onton olon sisälläsi, muttet tiedä mitä kaipaat, kysy sisäiseltä lapseltasi. Kaunista olisi tehdä tämä lyhyt harjoitus puolison kanssa yhdessä, mutta voit myös tehdä tämän yksin.
Nojaa puolisosi kanssa selätysten, jotta tunnet hänen lämmön ja tuen. Jos teet tätä harjoitusta yksin, tee meditaatio turvallisessa ja rauhallisessa paikassa.
Hengitä syvään. Kutsu eteesi kuvaa itsestäsi pikkulapsena, alle 7-vuotiaana. Jo tämä saa esiin suuria tunteita. Kuinka suloinen ja viaton sitä onkaan ollut!
Millainen ilme sinulla oli? Miten olit pukeutunut? Mitä tykkäsit tehdä? Muistele lapsuuttasi hetki ja laskeudu hengityksesi turvassa yhä syvemmälle muistoihin.
Kysy tältä pikkulapselta mitä hän tarvitsisi lisää, mitä hän on vailla? Tunsiko hän olevansa näkymätön? Kaipasiko hän turvallisuuden tunnetta? Haluaisiko hän, että joku kuuntelisi häntä? Kaipaako hän enemmän huomiota? Toivooko hän, että hänet hyväksyttäisiin kaikkine tunteineen? Janoaako hän, että häntä kannustettaisiin ja kehuttaisiin? Onko hän silityksiä ja halauksia vailla? Eikö kukaan haastanut häntä, saiko hän tehdä mitä halusi, ilman rajoja?
Ota tämä lapsi – sinä pienenä – syliisi. Helli häntä ja anna hänelle juuri niitä asioita mitä hän kaipasi. Paranna sisäisen lapsesi sydäntä ehjemmäksi, luottamusta elämään vahvemmaksi. Kun hän tuntuu olevan tyytyväinen ja iloinen, voit kertoa hänelle mitä kaikkea ihanaa hänelle tulee tulevaisuudessa tapahtumaan! Mistä kaikista haasteista hän tuleekaan selviämään, miten mahtava elämä hänellä tulee olemaan ja miten kaunis, turvallinen ja jännittävä paikka tämä maailma onkaan.
Voit myös kysyä mitä sanottavaa hänellä olisi sinulle? Voit vaikka yllättyä, lasten suustahan kuulee totuuden!
Kuuntele sisäistä lastasi, se ei valehtele. Tunnista tarpeitasi, ole armollinen ja lempeä itsellesi ja myös puolisollesi. Kun annat rakkautta pyyteettömästi, voit olla varma että saat pyyteetöntä rakkautta myös takaisin. Yhdessä voitte parantaa toisianne, antaen toisillenne sitä mitä kaipaatte. Tämä pitää yhteytenne tiiviinä ja parisuhteenne avulla pääsette kohti tasapainoisempaa ja rikkaampaa elämää.
Lopettakaa toistenne arvostelu viikoksi – ja lopettakaa samalla itse asiassa kaikki muukin arvostelu! Mutta tehkää se vain viikoksi, eräänlaisena kokeena. Sopikaa kokeesta yhdessä, ja tehkää se keveästi. Tämä ei ole mikään tulikoe vaan kiinnostava kokeilu, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua ja suhteenne ilmapiiriä.
Sopikaa yhdessä myös jokin tapa, jolla ohjaatte toisenne pois arvostelusta, kuten: “Puhutaanko positiivisemmin?” tai lempeästi todettu: “Tuo kuulostaa arvostelevalta.” Tarkoituksena ei ole tuomita toista epäonnistumisesta, vaan kannustaa häntä yrittämään parhaansa.
Väsyneenä tulee helposti arvosteltua itseään, toisia ja olosuhteita. Siitä ei ole mitään hyötyä, eikä se vie rasittunutta oloa pois.
Mieli hakee luontaisesti kaikesta aina paranneltavaa, ja sen tavoite on olla aina oikeassa. Mielen näkökulmasta kompromissit tai periksi antaminen ovat tappio, sillä mieli suojelee itseään jatkuvasti ja haluaa oman näkökulmansa voittavan.
Irti päästäminen ja rakkaudelle antautuminen pelottavat mieltä, sillä täyden rakkauden vallitessa mieli hiljenee.
Arvostelu, ärsyyntyminen ja pikkuasioihin keskittyminen lähtevät aina mielen tasolta, eivät sydämestä. Lohdullista tästä tekee se, että sydämen rauha on saavutettavissa joka hetki. Palaamme rauhaan aina, kun lakkaamme kuuntelemasta mieltä. Sydämen tason ilmaisu ei ole aina helppoa, mutta se on hyvin vapauttavaa.
Koko keho rentoutuu, kun puhut totta. Silloin mielen luomat suojamuurit putoavat alas.
Kun keskityt hyvään, näet sitä ympärilläsi enemmän. Kuulostaako tutulta? Ärsyttävältä kliseeltä? Varmaankin kyllä, mutta se on silti totta. Arvostelu on mielen tapa pitää erillisyyden harhasta kiinni. Monet tieteelliset tutkimuksetkin vahvistavat sen, että negatiivinen puhe kuihduttaa elämää. Asiaa on tutkittu monin tavoin, esimerkiksi kiteiksi jäätyvällä vedellä ja viherkasveilla.
Jos mille tahansa elävälle organismille puhutaan tylysti, sen rakenne muuttuu huonoksi ja elämä siinä kuihtuu. Positiiviset puheet taas saavat elämän kukoistamaan ja loistamaan. Jos positiivinen puhe saa jo veden kiteytymään harmoniseksi kokonaisuudeksi, miten kauniisti voikaan käydä ihmiselle, jota rohkaistaan ja kehutaan?
Olet varmasti kokenut, miten upeaa on tulla kannustetuksi oikein aidosti.
Kannustuksen kuultuasi olet halunnut olla juuri niin ihana, kuin millaisena sinut on nähty. Olet oikein palanut sille, miten ihanaa onkaan loistaa omaa valoaan. Olet tuntenut, että pystyt siihen, ja että haluat antaa maailmalle parhaasi.
Omaa kumppania tulee välillä arvosteltua enemmän kuin kehuttua, varsinkin kiireisen tai tylsältä tuntuvan arjen keskellä (saati väsyneenä tai nälkäisenä). Kun olette pitäneet arvosteluvapaan viikon, voittekin kokeilla suoraan sen perään yltäkylläisen kehumisen viikkoa.
Kehukaa toisissanne kaikkea ihanaa – ja myös itsessänne, perheessänne, kodissanne, työssänne, harrastuksissanne, ystävissänne ja elämässänne yleensä. Tarkoituksena ei ole hokea teennäisesti, miten ihanaa kaikki on, vaan tuoda esiin aito sydämen kiitollisuus, joka on aina läsnä. Aikuiset ihmiset kokevat toisinaan, että valittaminen on helpompaa kuin aidon elämänilon ilmaiseminen. Riko tämä tympeä raja ja hyppää puolisosi kaulaan sanoen jotakin aitoa rohkeasti ja heleästi: “Ihanaa, että olet niin huumorintajuinen.”, “Olen kiitollinen siitä, että saamme olla yhdessä.” tai “Olet hyvä puoliso minulle.” Mitä kaikkea kaunista sanottavaa löydättekään?
Löydät Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Kun heräät aamulla lähteäksesi töihin, millaisessa mielentilassa suuntaat kohti uutta työpäivää? Lähdetkö liikkeelle innostuneena ja odottavaisin mielin, koska tiedät, että pääset toteuttamaan itseäsi ja luvassa on mukava päivä, tapahtuipa sen aikana mitä tahansa? Vai onko herätyskellon soidessa ensimmäinen ajatuksesi pikemminkin “voi ei, ei taas” ja vääntäydyt työpaikalle ensisijassa siksi, koska on pakko, että saat laskut maksettua?
Miltä tuntuisi ajatus siitä, että työtä ei tarvitsisi vain sietää? Että pelkkä työ itsessään voisi tarjota tekijälleen niin paljon, että työ olisi ilon ja innostuksen lähde?
Allaoleva teksti on poiminta tokiolaisen aivotutkija ja tietokirjailja Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Kun luet tekstiä, voit samalla pohtia, millainen työ tai tekeminen olisi sinulle niin mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, että se itsessään tarjoaisi sinulle nautintoa sydämen kyllyydestä?
* * *
Jos kykenet saavuttamaan psykologisen “flow”-tilan, jota on kuvaillut Unkarissa syntynyt yhdysvaltalainen psykologi Mihály Csíkszentmihályi, päivittäisten askareiden kaltaisista asioista tulee jopa nautinnollisia. Et tunne tarvetta saada työstäsi tai vaivannäöstäsi tunnustusta, etkä etsi minkäänlaista palkintoa. Ajatus jatkuvassa autuuden tilassa elämisestä, ilman ulkoisesta tunnustuksesta saatavaa välitöntä tyydytystä, on äkkiä ulottuvillasi.
Csíkszentmihályin mukaan flow on tila, jossa ihminen on niin uppoutunut tekemiseen, että millään muulla ei tunnu olevan merkitystä. Silloin löytää työn tekemisestä nautinnon. Työstä itsestään tulee päämäärä sen sijaan, että se olisi jotain, jota täytyy sietää, koska sen avulla voi saavuttaa jotain. Kun olet flow-tilassa, et tee työtä ansaitaksesi rahaa elämiseen. Ainakaan se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Teet työtä, koska työnteko itsessään tarjoaa sinulle nautintoa. Palkan ansaitseminen on bonus.
Sinä et ole mestari, työ on mestari, ja flow-tilassa voit samaistaa itsesi työhön iloisella, symbioottisella tavalla.
Japanissa antiikkiposliinia arvostavat sanovat joskus, että “tiedostamaton luominen” synnyttää parhaat mestariteokset. Väitetään, että nykyään taiteilijoista on tullut liian tietoisia omasta yksilöllisyydestään. Ennen vanhaan taiteilijat eivät tehneet luomuksiaan voidakseen lunastaa oikeutensa luojina. He vain tekivät työtään odottaen, että ihmiset pitäisivät tuotteita hyödyllisenä jokapäiväisessä elämässään. Ammoisilta ajoilta säilyneellä posliinilla on asiantuntijoiden mukaan tietynlainen puhtaus ja vilpittömyys, jota ei nykyään löydä. Näissä esineissä ilmenee nimetön kauneus.
Flow-tilassa oleminen, itsen taakasta vapautuneena, näkyy työn laadussa. Ehkä ymmärrämme tämän intuitiivisesti. Maailmassa, jolla on pakkomielle selfieihin, self-help-kirjoihin ja itsen ylenpalttiseen esilletuomiseen, tämä ajatus tuntuu entistäkin tärkeämmältä.
Flow-tilan tai työn ja itsen välisen suhteen osalta japanilainen asenne on kenties ainutlaatuinen, ainakin verrattuna länsimaissa vallitsevaan peruskäsitykseen. Toisin kuin kristinuskon perinteessä, jossa työtä on tapana pitää välttämättömänä pahana (joka vertauskuvallisesti johtuu Aatamin ja Eevan karkotuksesta Eedenin puutarhasta perisynnin takia), japanilaiset pitävät työtä asiana, jolla on itsessään positiivinen arvo. Japanissa suhde eläkkeelle jäämiseen on erilainen: siellä palkkatyöläiset ajattelevat tekevänsä jotakin työtä sen jälkeen, kun ovat saavuttaneet eläköitymisiän – eikä vain siksi, että heillä ei muuten olisi mitään tekemistä.
Csíkszentmihályin mukaan yksi hänen flowta käsittelevän työnsä inspiraation lähde oli, kun hän tarkkaili maalariystävänsä työskentelyä taulunsa parissa tuntikausia. Ilman tietoa saisiko taulun myytyä tai tulisiko työstä jotain rahallista palkintoa. Sellainen mielentila tai työetiikka, jossa vain upottaudut tässä ja nyt olemisen iloon kysymättä välitöntä palkkiota tai tunnustusta, on olennainen osa japanilaista ikigain käsitettä.
Teksti on ote Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Japanilainen Mogi on aivotutkija, tietokirjailija ja tunnettu tv- ja radiopersoona, jonka kirja ikigaista on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys.
Kuukautiset ovat niin näkyvä osa naisen elämää, että useimmiten emme ole tietoisia sisäisen kiertomme kaikista osista, koska huomio kiinnittyy lähinnä vuotopäiviin ja niitä edeltäviin päiviin. Se on ymmärrettävää, koska vuotaminen on näkyvää, ja koemme sen siksi todellisemmaksi kuin muut kierron vaiheet. Vuotovaihe onkin tärkeä, sillä siinä piilee vapauttamisen ja syvän uudistumisen voima. Tämän lisäksi tiedostamme selkeämmin asiat, joita emme enää halua elämäämme. Kuukautisten aikana on mahdollisuus olla kosketuksissa syvempään viisauteen, joten irtipäästämisen kohteet ovat tarkemmat ja tiedämme intuitiivisesti paremmin, miten toimia.
Vuodon lisäksi on olemassa selkeät kolme muuta vaihetta, jotka ovat follikulaarinen vaihe, ovulaatiovaihe ja luteiininen vaihe ja ne tuovat erilaista energiaa elämään kierron kaikissa vaiheissa. Eri vaiheet tapahtuvat kohdun ihmeellisessä, alati muuttuvassa tilassa, jossa on voimaa pitää käynnissä kuukausittaista uudelleen syntymää ja luopumista. Unohdamme helposti, että kaikki kierron vaiheet ovat yhtä tärkeitä. Kuukautisvuoto on nimittäin vain heijastus siitä, mitä syklissämme on aiemmin tapahtunut.
Kohtaa itsevarmuutesi follikulaarisessa vaiheessa
Heti vuodon jälkeen koemme kuukausittaisen henkiinheräämisen.Uusi sykli alkaa ja tuo muutosvoimaa tullessaan. Ilmassa on helpotusta ja valoa, kun raikas Nuoren neidon energia valtaa kehon. Sisäinen kevät alkaa uudelleen ja tuo avoimuuden ja vastaanottavaisuuden voiman. Kehoissamme koittaa taas kasvun aika ja hedelmät kypsyvät. Energiaa saattaa riittää vaikka muille jakaa ja meillä on taipumus olla fyysisesti aktiivisia ja meneviä. Olisi kuitenkin hyvä muistaa lepo – kehon pitäisi toipua vuodosta, joten syö ravitsevaa ruokaa ja ota aikaa myös hiljaisuudelle. Kohdun tila tuntuu vapaalta, mutta alkaa jo rakentua kohti syklin seuraavaa osaa.
Ovulaation aikana tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista
Tämä on tasapainottavaa, silti voimakasta Aikuisen naisen ja Äiti-energian aikaa. Kaunis hormonaalinen tanssi sisällämme tekee meistä hedelmällisiä – ei ainoastaan luomaan uutta elämää, mutta myös tekemään elämästämme sellaista kuin haluaisimme sen olevan. Nyt on itsevarma, hedelmällinen aika myös ajatuksille, luomiselle ja rakentamiselle.
Ovulaatio on merkki vahvasta terveydestä ja sen aikana naisen kasvot näyttävät jopa symmetrisemmiltä. Estrogeeni lisää verenkiertoa kasvoilla ja luo luonnollisen hehkun iholle. Tämä on lahjojen ja siunauksien vastaanottamisen aikaa niiden monissa muodoissa. Jos et odota tulevasi raskaaksi, avaa ovesi muille lahjoille, joita elämä sinulle tarjoaa. On aika elää isommin! Ideoiden esittäminen töissä ja sosiaalisissa piireissäsi toimii hyvin ja projekteista voi tulla hedelmällisiä. Tuo luovuutesi ja kommunikointitaitosi esille.
Keho on liittolainen – tue ovulaatiotasi
Ovulaation tukeminen antaa sinulle sujuvamman matkan kohti vuotoa. Epätasapainoisuudet ja kivut (PMS), joita koemme ennen vuotoa ja sen aikana, eivät tule vuotovaiheesta. Meidän tulee pitää huolta itsestämme koko syklin ajan. Keho on liittolaisemme, eikä ulkoinen taakka, josta meidän tulisi olla jatkuvasti huolissamme. Kehomme on temppeli, josta käsin koemme maailman. Kun tuemme elämäämme tiedostamalla luonnollisen kierron, myös kehomme tukee luonnollisesti tavoitteitamme.
Miten siis tuoda lisää elinvoimaa ovulaatioomme? Vinkit eivät ole yllättäviä, mutta unohdamme ne helposti:
1. LEPO
Follikulaarinen tila, eli aika kun kohtu alkaa jälleen täyttyä heti vuodon jälkeen on Nuoren neidon tila. Se on aktiivinen ja utelias, mutta oikeastaan se on vielä yin-aikaa eli lepoaikaa. Ota aikaa toipumiselle. Ajattele teini-ikäistä, jolla on paljon energiaa hyppiä harrastuksissa, mutta toisaalta nuori lepää syvästi ja nukkuu pitkään aina kun mahdollista. Ovulaation energia on samankaltainen.
2. RUOKA
Syö hyviä viljoja, papuja, siemeniä ja muita elämän voimaa antavia kasveja. Pureskele hyvin ja juo vasta aterian lopuksi. Vältä kylmiä ruokia ja lisää ruokaan laadukkaita kasviöljyjä.
3. LIIKE
Fysiologisesta näkökulmasta ovulaatio on tasapainottava tekijä, jota ei kannata ylenkatsoa. Tue hedelmällistä aikaasi avaamalla kehosi etupuolta lempeillä taaksetaivutuksilla. Hengitä syvään munasarjoihin asti ja ole positiivisella tavalla tietoinen kohdustasi.
Bloggaus perustuu Dona Tumacder-Estebanin kanssa käytyyn keskusteluun Kreikassa keväällä 2018. Dona on filippiiniläinen integroidun hyvinvoinnin ja ravitsemuksen neuvoja St. Luke’s Medical Centerissä Manilassa, liike-elämän stressi- ja energianhallinnan konsultti Itä-Aasiassa, perinteisen kiinalaisen lääketieteen harjoittaja ja johtava Embodiment ja Yin Yogan opettaja Filippiineillä.
Sanotaan, että suruprosessissa on viisi eri vaihetta – kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Monilla meistä on aikaa käydä näitä vaiheita läpi jo läheisen sairastamisen aikana, mutta monilla nämä vaiheet tulevat rajummin ja nopeammin, jos tieto läheisen poismenosta tulee yllätyksenä.
Miten sinä olet kokenut nämä surun vaiheet omassa elämässäsi? Mitkä vaiheet ovat olleet helpompia ja kestäneet hetken, mitkä vaikeimpia ja kestäneet kauemmin?
Itse olen joutunut kohtaamaan kuoleman aina äkillisesti ja menetykset ovat olleet suuria shokkeja. Ensimmäiset kolme vaihetta on pitänyt pikakelata ja masennuksessa ja hyväksynnässä on mennyt lopulta jopa vuosia. Luke Allnutin uutuuskirja Taivas on meidän kosketti minua syvältä, sillä sen ansiosta sain viipyillä pitkään surun eri vaiheissa ja todella pohtia niiden merkitystä itselleni sekä niiden vaikutusta ihmissuhteisiini. Kirjan päähenkilö on syöpään sairastuneen pojan isä, jonka rehellisen raaka kerronta ja välillä aika hurjatkin valinnat vievät lukijan mukaan tunnematkalle pohtimaan omia ihmissuhteitaan ja arvojaan. Mikä tässä maailmassa loppujen lopuksi on tärkeintä?
Mitä tarpeita sinulla on silloin kun suru ottaa vallan? Miten muut voisivat auttaa sinua hyväksymään menetyksesi?
1.KIELTÄMINEN – et näe, et kuule, et tunne
”Niin, hän on nyt vähän väsynyt”, minä sanoin yrittäen hillitä äänestäni kuultavan ärtymyksen. (Kirjasta Taivas on meidän)
Sairauden pelko on niin kaiken nielevä, että ummistat siltä silmäsi. Et pysty kohtaamaan sitä, joten rakennat ympärillesi suojamuurin. Sinun pitää olla vahva, kun rakastamasi on nyt heikko. Hätistelet sairauden oireet pois silmiltäsi kuin ärsyttävät kärpäset. Totta kai näet ne, ethän ole mikään idiootti, mutta jos sanot ne ääneen, niistä tulee totta, eivätkä ne SAA olla totta. Tämä on niin epäreilua!
Yritimme välttää totisuutta, joten näytimme iloista naamaa, näyttelimme, poikkesimme kotimatkalla jäätelölle. Musertavinta oli kaiken arkipäiväisyys. (Kirjasta Taivas on meidän)
Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ruokaa on tehtävä, töissä käytävä, hampaat pestävä. Ei ole aikaa keskittyä siihen, mikä voisi katkaista normaalin tuoman turvan. Arki, joka oli ennen ollut puuduttavan tylsää, on nyt jatkuvuuden köysi, johon tartut entistä tiukemmin. Hääräät tehokkaasti arkisten puuhien parissa, iloisesti ja liioitellun kevyesti. Surun musta ja painava peitto ei voi kaataa sinua, jos liitelet pinnalla ja pysyt aktiivisena.
”En usko, että Jack on rukousten tarpeessa”, minä sanoin. Janet käyttäytyi aivan kuin Jack olisi kuolemaisillaan. ”Se voidaan parantaa. Niin meille sanottiin.” (Kirjasta Taivas on meidän)
Ihmiset ympärilläsi ovat pahoillaan, huolestuneita, järkyttyneitä ja surullisia. He eivät tiedä, miten suhtautua kieltämiseesi – vähättelevätkö hekin sairautta kanssasi, jolloin he voivat vaikuttaa välinpitämättömältä, vai ovatko aidosti pahoillaan, jolloin voivat saavat niskaansa ärtymyksesi ja syytöksesi? Sinusta heidän surunsa tuntuu ylellisyydeltä, johon sinulla ei ole varaa. Heillä on aina mahdollisuus ottaa etäisyyttä ja palata hetken voivottelujen jälkeen omaan täydelliseen elämäänsä. Vihan tuli alkaa jo kyteä.
2.VIHA – kovaa kamppailua surua vastaan
Yleensä ympäröivää elämää ei huomannut – se oli vain kohua, humua taustalla. Siltä voi ummistaa silmänsä, sen voi torjua mielestään. Mutta nyt se oli äkkiä kimeää, kuulosti korvissani koirapilliltä. (Kirjasta Taivas on meidän)
Pian todellisuutta ei kuitenkaan voi enää paeta – se on kohdattava. Sairaus vaatii näkemistä ja kuulemista. Elämä on tässä ja se huutaa TUNNE MINUT, tunne apatia, tunne suru! Vajoa, anna elämän raadollisuuden hukuttaa sinut hetkeksi. Elämä lupaa, että löydät tien pois, kunhan ensin antaudut sille. Mutta sinä et luota enää elämään, et sen kannattavuuteen, et sen oikeudenmukaisuuteen. Maa jalkojesi alla on järkkynyt etkä usko enää mihinkään henkiseen, mihinkään tunteeseen. Nyt on tekojen aika, maa on paikattava, sairaus voitettava!
Hän oli ollut rohkea, he sanoivat, soturi. Taivaaseen oli saatu uusi enkeli. En pystynyt lukemaan enempää. Pelkkää ajanhukkaa, auringonlaskukuvia, toivon torstaita ja kiitoksen keskiviikkoa, mietteitä ”kiitollisuudesta” ja ”tietoisesta läsnäolosta”. Koska kaikki puheet ”urheudesta” ja ”siunauksesta” olivat harhakuvitelmaa, huijausta, sokerikuorrutus sille tympeälle totuudelle, että heidän lapsensa olivat kuolemaisillaan ja etteivät he tehneet mitään pelastaakseen heitä. (Kirjasta Taivas on meidän)
On helpompaa katkeroitua kuin surra, helpompaa vihata ja syyttää muita kuin katsoa peiliin ja nöyrtyä elämän haasteiden edessä. Katkeruus aiheuttaa vihaa. Miksi hän, miksi minä, miksi näin? Viha pitää maan pinnalla, se laittaa toimimaan ja peittää kaikki muut tunteet. Vihasi pelottaa muita ja he ottavat sinusta etäisyyttä. Viha kovettaa sydämesi ja eristää sinut, vie uskon ja toivon. Et voi ymmärtää muiden huolta, muiden tarvetta pysähtyä asian äärelle ja uskoa kaikella olevan tarkoituksensa. Ylemmyydentunne ottaa vallan. Muut ovat antaneet periksi surulle, mutta sinä et!
3.KAUPANKÄYNTI – kohtalon kello tikittää
Silloin kun sai elää rauhassa, kun huolet olivat pieniä ja arkisia, aika oli näkymätön: se vain virtasi, soljui jonnekin kuin taustalla hiljaa pyörivä sovellus. Mutta nyt aikaa oli mahdotonta olla huomaamatta: se oli uhkaava, lähtölaskentaa tikittävän valtavan Orwellin kellon sekuntiviisari. (Kirjasta Taivas on meidän)
Muut ehdottavat, että nauttisit ajastasi rakkaasi kanssa, mutta sinä vietät kaiken aikasi taistelutantereella, etsien, kokeillen, vertaillen, kiivaasti hengittäen, vihan tulta ammentaen. Sinä aiot ratkaista tämän ja sinulla on kiire! Olet valmis tekemään kaikkesi, antamaan vaikka paidan päältäsi. Mutta mitä jos et onnistu? Mitä jos tämä löytämäsi keino, ohut oljenkorsi johon kukaan muu ei usko, ei toimikkaan, mitä sitten? Sankarimainen vastuun viitta alkaa painaa harteillasi.
Mitä minä oikeastaan etsin? Lykkäystä? Erilaista ennustetta? Jotain internetin slummeista löytyvää akateemista tutkimusta, joka osoittaisi, että lääkäri oli väärässä? Täytyi vain kaivaa syvemmältä, seurata johtolankoja, linkkejä, hämäräperäisiä blogeja. (Kirjasta Taivas on meidän)
Huomaat pian, ettei sinulla olekaan enää sitä, millä voisit kauppaa elämän kanssa käydä. Ei uskoa, ei toivoa, ei muiden tukea, ei mitään. Alat vaipua itsesääliin, tiuskia rakkaimmillesi. Voimasi alkavat ehtyä joten luovutat vihdoin taistelun kohtaloa vastaan. Et voinut ylittää sitä, mikä oli tarkoitettu tapahtuvaksi, joten vajoat. Käperryt vierelläsi kärsivällisesti odottaneen surun mustan peiton alle.
4.MASENNUS – kiireen jälkeen on pakko pysähtyä apatiaan
Kaikki peittyi jälleen usvaan, tunsin olevani tässä mutten kuitenkaan, leijuin jossain ja katsoin itseäni. Maailma oli, mutta jossain muualla. Kuin sukeltaisi veden alle, tajuaisi vain hämärästi, mitä pinnalla tapahtuu. (Kirjasta Taivas on meidän)
Surun peitto pitää sinut turvassa muiden katseilta, muiden tunteilta, elämän sietämättömältä jatkumolta. Nyt saat luvan levätä ja kohdata hautaamasi häpeän ja syyllisyyden tunteet. Elät muistoissasi ja kyseenalaistat valintojasi. Olitko ”ollut tarpeeksi” tässä ihmissuhteessa? Annoitko aikaasi, tunsitko todella hänet, osallistuitko riittävästi hänen elämäänsä, kehuitko ja sanoitko rakastavasi? Mitä muistoja kiität, mitä kadut ja mitä niistä opit?
Välillä suru pusertaa niin, että haluat kuolla nykyhetkessä, mutta elämä pyytää sinua jatkamaan. Se haluaa sinut tulevaisuuteensa, se uskoo sinuun ja se pyytää sinua aloittamaan uudenlaisen elämän. Elämän kuoleman jälkeen.
Minunhan olisi pitänyt silmäillä joka ainoa päivä ja hetki hänen kasvojensa piirteitä, vaalean ihon jokaista tuumaa. Ei sitä unohda koskaan, niinhän sitä sanotaan. Ei koskaan. Heidän kosketustaan, sormien sileyttä, herttaista, hellyttävää hymyä, naurua, jonka kuulee äkkiä raikuvan huoneessa tiskatessaan astioita. Ei sitä unohda. Mutta kyllä sen unohtaa ja nopeammin kuin arvaakaan, ja sitten iskee häpeä – häpeä siitä, ettei ole rakastanutkaan tosissaan, että on pelkkä huijari. (Kirjasta Taivas on meidän)
Uusi elämä aloitetaan pohjalta, häpeän ja syyllisyyden mutaisesta suosta. Raskaat tunteet vaativat sinulta aikaa. Läheisesi, jotka surivat jo aikanaan, eivät ehkä ymmärrä, että tämä on nyt sinun aikaasi – irtipäästön aikaa. Sinun on annettava ja tehtävä itsellesi tilaa, tilaa jollekin uudelle. Kuolema muuttaa arvojasi ja sinun on luotava itsesi uudelleen, luotava arvojesi mukainen elämä. Tämä on tehtävä yksin, ilman kenenkään apua, sillä kukaan ei voi ymmärtää häpeääsi, ei poistaa syyllisyyttäsi, eikä surra puolestasi.
”Tämä on kauheaa aikaa, mutta et voi jatkaa noin. Sinun on alettava tehdä jotain. Ehkä voisit aloittaa taas työt, käynnistää jonkin uuden projektin…” (Kirjasta Taivas on meidän)
Kenelläkään muulla ei ole oikeutta päättää, koska on sinun aikasi nousta apatiasta ja osallistua taas elämään. Kuuntele vain itseäsi.
5.HYVÄKSYMINEN – tilaa ja aikaa vanhalle sekä uudelle
Ehkä se johtuu yksinolosta, punaisen kiven tyynnyttävästä vaikutuksesta, mutta täällä on helppo ajatella. Nyt maailmassa on kirpeyttä, se on kuin aamuinen kuura, niin haurasta ja puhtoista, että pelottaa astua askeltakaan. Huomaan ympäriltäni asioita, pikkuseikkoja, joita en ole ennen nähnyt. (Kirjasta Taivas on meidän)
Kun vihdoin alat kurkkia ulos surun peiton alta, näet aivan toisenlaisen maailman. Rakkaimpasi on lähtenyt tästä maailmasta, mutta maailma on täynnä rakkautta. Hän on edelleen täällä, hän elää edelleen. Tunnet hänet vierelläsi, puhut hänelle mielessäsi. Näet hänet läheisissäsi, joita kaipaat jälleen vierellesi. Tarinointinne yhteisistä ajoistanne muistuttavat siitä, miten merkityksellinen rakkaimpasi aika täällä maan päällä on ollut.
Aika menettää merkityksensä, sillä et ole menettänyt mitään, päinvastoin. Olet saanut kokea ja tuntea suurta ja ajatonta rakkautta, etkä vaihtaisi hetkeäkään pois.
Kyynel vierähtää, toinen, kolmaskin, niistä ei tule loppua, mutta en välitä, näkeekö joku itkuni junassa, katson vain, miten onnellisia me olimme auringon helliminä, kun mikään ei vielä tahrannut pientä maailmaamme. Siinä on meidän entisemme. Ihana entinen elämämme. (Kirjasta Taivas on meidän)
Et enää pelkää surua, sillä surusi sitouttaa sinut rakkauteen, herkkyyteen, pelottomuuteen ja vastuuseen. Elämä on nyt, tässä hetkessä.
Taivas on meidän (Otava 2018) on brittiläistaustaisen kirjailijan Luke Allnuttin esikoisromaani. Kirjassa kuvataan kamppailua sairautta vastaan. Mitä jää jäljelle, kun oma lapsi sairastuu parantumattomasti? Syvästi koskettavassa tarinassa toivo löytyy, kun kaikki on jo menetetty.
Eletty elämä, kaikenlaiset ihmis- ja olosuhteet aiheuttavat pettymyksiä ja surua. Rajojamme rikotaan silloin, kun emme osaa, pysty tai uskalla asettaa sisäisiä portinvartijoita puolustamaan itseämme. Nämä kaikki aiheuttavat vihaa.
Katkeruus on vihan yksi ilmenemismuoto, kuten ärtymys, suuttumus, kiukku ja kateuskin. Ajattelen niin, että katkeruus on jonkinlaista vihaan kiinnittymistä tai omaan kärsimystarinaan juuttumista. Haluatko todella pyhittää elämäsi katkeruudelle? Haluatko olla edelleen kiinni ”sata vuotta sitten” tapahtuneissa jutuissa?
Oletko jäänyt katkeruuteen kiinni?
Jokainen meistä tuntee jonkun, joka on katkeruudessa kiinni. Olo katkeran ihmisen lähellä on aika tukala. Katkeran ihmisen puhe on kitkerää, turhautunutta ja negatiivista, sanalla sanoen voimia vievää. Moni katkeruudesta kärsivä kaataa pahaa oloaan muiden niskaan välittämättä vastaanottajan olotilasta. Heillä on oikeus, koska heillä on niin vaikeaa. Ja ylittävät itse toisten rajoja juuri tuolla kaatamistaktiikalla.
Ei katkerana eläminen varmasti helppoa olekaan. Bensaa pahalle ololle on pakko saada, jotta katkeruusmoottori pysyy päällä. Mitä tapahtuisi, jos katkeruutta ei enää olisi? Voisi joutua kohtaamaan pettymyksen, surun ja kaikki ne rajanylitykset, joiden kohteeksi on joutunut.
Juuri tuo on varmasti se syy, miksi katkeruudesta on niin vaikea päästää irti. Katkeruuden kannen alla piilottelevat tunteet, jotka sattuvat. Ne saavat oman avuttomaksi ja heikoksi. Vihassa on voimaa, surussa ja pettymyksen tunteessa ei.
Työstä menneisyys ja päästä irti
Miten katkeruudesta voi päästä irti? Työstämällä pohjia myöten kaikki se vääryys, jota on joutunut kokemaan. Ei uhrina, marttyyrina vaan itsestään ja tunteistaan vastuuta ottavana aikuisena. Älä jää kärsimystarinaasi kiinni enää yhtään enempää. Syöt itseäsi turhaan sisältäpäin ja olet itse suurin vihollisesi. On lupa olla vihainen, mutta on lupa myös luopua vihasta. Vihasta luopuminen ei tarkoita sitä, että unohtaisit.
Ei ole mitään syytä pyhittää elämäänsä negatiivisuudelle. Oman energian voi vapauttaa myös hyvän palvelukseen. Haavojen työstäminen, vaikeiden tunteiden kohtaaminen, anteeksi antaminen ja irti päästäminen ovat mitä parasta rakkaustyötä.
Luin viihteen vuoksi erästä astrologiaan liittyvää keskustelufoorumia tovi sitten. Huomioni kiinnitti kommentti, jossa joku elämässään paljon vastoinkäymisiä kokenut, nytkin koettelevasti sairastava piti palopuheen siitä kuinka kärsimys jalostaa ihmisen myötätuntoa. Ja kuinka omien kärsimysten kautta osaa arvostaa syvyyttä ja kaikkea kaunista.
Ajattelen itsekin niin. Mutta kommentissa kuulsi läpi jokin muukin, jonka myös tunnistin itsessäni. Olen myös aiemmin ollut katkera siitä, miten jotkut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla, että eivät mitenkään voi samastua syviä sävyjä nähneiden väriskaaloihin.
Nykyään ajattelen myötätunnosta paljon muutakin. Uskon, että olen jollain tiedostamattomalla tavalla ollut vähän koukussa sellaiseen marttyyriuteen, jossa olen kärsinyt paljon kärsimysten olemassaolon vuoksi. Silloin huomionsa kiinnittää siihen mikä on dramaattista, epäoikeudenmukaista ja traagista. Se on ollut omanlaisensa sokea piste. Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä.
Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä
Mutta elämässään voi myös jäädä kiinni sellaiseen tarinaan, jossa katsoo lähinnä sitä, mikä kaikki on mennyt päin mäntyä. Ja kun tarinaan jää kiinni, toistaa kokemuksissaan samaa levyä ihan loputtomasti. Vetää puoleensa sitä, mihin huomionsa kiinnittää. Silloin on tarinan vanki ja odottaa, että tarina päättyy kun jokin ulkopuolelta tulee ja pelastaa, tai kun itse jonakin päivänä on ”kyllin hyvä”, jotta ei enää tarvitse kärsiä siitä, ettei mikään oma rakkausjuttu koskaan onnistu, että sairastaa aina, että rahat on loppu, että kukaan ei näe tai arvosta.
(Uhrius on selviytymiskeino siinä missä muutkin. Uhriuden selviytymiskeinon tunnistaa mm. usein toistuvasta itsesäälistä, voimattomuudesta, katkeruudesta tai siitä, että tietyt tilanteet ja kokemukset elämässä toistuvat uudestaan ja uudestaan jättäen kitkerän jälkimaun. Tunteesta, että aina multa lähtee matto jalkojen alta. Uhrius on joskus ylimielistäkin: halua auttaa, opettaa ja ojentaa: ”minä tiedän kärsimysteni vuoksi niin paljon enemmän”.)
Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä
Taannoin en ole ihan voinut ymmärtää kun minulle on sanottu, että olen jollain tavalla koukussa uhriuteeni. Että jotakin saan niistä samoista shittijutuista, joita elämässäni alitajuisesti toistan eli vedän puoleeni. Selviytymiskeinoni ei varsinaisesti ole ollut uhrius, mutta vielä muutama vuosi sitten astrofoorumia lukiessani en olisi pitänyt kärsimyksestä paasaavan kommenttia minään.
Sitten aloin toden teolla katsella rehellisesti, missä kaikessa uskoin, että kärsimys on jotenkin ”parempaa” kuin hyvän vastaanottaminen ja iiseys. Missä kaikessa itsepintaisesti pidin kiinni arvottomuudesta ja uskomuksesta, että en saa nauttia ja iloita. Missä kaikessa uskoin, että voin paremmin auttaa toisia jos tunnen kärsimyksen hyvin. Missä kaikessa en suostunut opettelemaan vastaanottamista ja itseni arvostamista (ne eivät tule ulko- vaan sisäpuolelta). Hommahan on melkoista salapoliisityötä; uskomuksemme ilmenevät niin älyttömän alitajuisesti – eihän kukaan järjellä ajateltuna halua takertua kärsimykseen. Eihän kukaan halua voida huonosti.
Kysyy ihan valtavasti myötätuntoa itseäkohtaan tunnistaa, missä kohdissa itsessä on uhriutta
Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä. Tämä voi kuulostaa ihan kamalalta, mutta puhun nyt ennen kaikkea itsestäni, havainnosta oman sisäisyyteni suhteen: kärsimystarinat tekevät ihmisestä myös itsekkään. Ihminen saattaa ajatella, että koska mä oon käynyt niin raffeja juttuja läpi, noi muut ei voi ihan ymmärtää – mutta minä sen sijaan ymmärrän kaikkia. Alitajuisella tavalla odottaa kärsimyksistään jotain suurta palkkiota. Itselleen kurjassa tapauksessa marttyyri kilttinä auttaa toisia ja ajattelee, että jotain hyvää mullekin kuuluisi, mutta ei itse asiassa ole avoin vastaanottamaan koska elää niin voimakkaasti kärsimyksen tietoisuudessa. Sitten, kun tapahtuu jotain hyvää, se on suuri ihme. Usein uhriuteen koukuttunut sabotoi alitajuisesti hyvätkin jutut, koska ne eivät mätsää siihen sisäiseen stooriin, jota itsestään ja elämästä huomaamattaan toistaa. Elämä pyörii sen ympärillä, kuinka huonosti voin.
Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti
Ei siinä ole mitään vikaa. Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti. Siksi uhrius on selviytymiskeino: se on syntynyt tosi varhain ja syystä. Mutta uhriutta ei tarvitse eikä voi ratkaista. Halu ratkaista on usein vähän sama kuin saman tarinan puhtaaksi kirjoittaminen uudelleen ja uudelleen sen sijaan, että heittäisi jo muistiinpanot tuleen. Sen sijaan itseään ja elämäänsä tarvitsee katsoa myötätunnolla ja päättää, haluaako katsoa loppuelämänsä risukasaa vai niitä rakoja, joista valo tulee sisään. Se on meille kaikille iso valinta – toiset ovat varmasti saaneet eväitä enemmän synkkyyteen, toiset valoon, mutta aikuinen saa päättää lopulta itse. Koskaan ei ole myöhäistä.
Ja siksi sanon jälleen: ei tarvitse tulla paremmaksi ihmiseksi. Ei haavojaan tarvitse eheyttää. ”Eheyttämistyöskentely” on joskus kärsimysenergian ylläpitämistä. Eheytymiseen tarvitaan myös kepeyttä, iloa, helppoutta ja rakkautta. Vastaanottamisen opettelua on se, että sallii itselleen hyvää ihan pienissä asioissa silloinkin kun tuntuu pahalta. Se on sitä, että vastaanottaa surunsa siitä mitä on ollut tai mitä on. Ja voimaantuu.
Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti – kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta
Kysyy todella paljon myötätuntoa itseä kohtaan tunnistaa oma uhriutensa ja alkaa valita uudelleen. Myötätunnon opettelu itseä kohtaan on meille kaikille tuhannen taalan valinta. Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti – kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta. Ei heittäydy kynnysmatoksi (enää), asettaa (uudet) rajat vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään, ei tee kompromissia omasta totuudestaan. Valitsee sitä mitä itse tarvitsee ja mikä omaa elämää rakentaa. Myötätuntoon tarvitaan myös sellaista sydäntä avaavaa ja ilahduttavaa, mitä ei referoida menneisyyden kärsimyksiin. Myötätunto on vastaanottamista, ei pelkkää antamista ja kärsimyksistä ammentamista. Myötätunto on transformaatiota: voikin alkaa nähdä itseään ja elämäänsä ihan uusista kulmista.
Minä olen löytänyt minut kaikkien kokemusteni kautta. Olen löytänyt voimani löytämällä sen, missä olen ollut voimaantumaton. En ole kukaan sanomaan mitään siitä, millaisia kokemuksia jonkun toisen sielu tarvitsee. Minä olen tarvinnut joka ikisen oman kokemukseni.
“Auttamistyön” ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään
Myötätunnossa itseäni kohtaan olen löytänyt jotain horjumatonta. En enää hylkää itseäni siksi, että ymmärrän tai tunnen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Aiemmin hoivasin ja autoin omalla kustannuksellani – eli toimin marttyyriudesta ja uhriudesta käsin. En määritellyt arvoani kaikkein tärkeimmäksi. Luulin voivani pelastaa tai fiksata toisen – luulin suorastaan, että se on tehtäväni. En enää usko, että toisen ihmisen elämän tai maailman pitäisi olla muuta kuin se on – varsinkaan mikään minun näkemykseni mukainen versio siitä mikä on reilua, ihanaa, rakkaudellista. “Auttamistyön” ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään. Uskon, että kun olen itse vastaanottamisen tilassa olen omassa voimassani, yhteydessä hyvin luonnolliseen hyvinvoinnin olotilaani, ytimeeni. Kun ammennan itse, voin virrattaa itseni kautta.
Jokainen parantaa itse itsensä. Ja kun niin käy, alkaa hyvä todella kiertää.
Kuva: Unsplash /Alexandre Chambon
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
Vanha viisaus kysyy: ”Oletko mielummin oikeassa vai onnellinen?” Vaikka sanonta on mielestäni nerokkaan osuva, se on myös vähän ärsyttänyt minua. Pitäisikö sitten vaan esittää onnellista, käymättä asioita oikeasti läpi? Se tuskin on tämän viisauden perimmäinen viesti. Itse uskon hyvän ja toimivan suhteen rakentuvan siitä, että haasteita voidaan kohdata ja käsitellä yhdessä.
Erimielisyyksien noustessa esiin jokaisella meistä on omat tottumuksensa toimia. Tyypillisillä taistele, pakene ja jähmety -reaktioilla on monta pikkuveljeä ja serkkua. Joku mököttää, joku inttää, joku huutaa, joku syyllistää, joku syyllistyy, joku jotain muuta.
Tällöin oma tai kumppanin käyttäytyminen voi joskus tuntua pienen lapsen käyttäytymiseltä ja tavallaan se onkin, sillä konflikteissa helposti taannumme pienen lapsen selviytymiskeinoihin. Silloin, kun näin käy, voi olla varma, että johonkin omaan herkkään kohtaan on osunut. Jollain tavoin tuntee itsensä ja rakastettavuutensa uhatuksi.
Lapsena tällaiset hetket ovat olleet ylivoimaisen kipeitä, joten on täytynyt vain selviytyä. Itse esimerkiksi lapsena menin piiloon itkemään. En kestänyt konflikteja enkä tuntenut oloani turvalliseksi, joten vetäydyin piiloon itkemään.
Tämä opittu malli on kulkenut parisuhteissani mukana. Konfliktien noustessa vetäydyin tilanteesta ja halusin lopettaa koko suhteen. Näin myös monta kertaa tein. Kunnes opettelin kohtaamaan raastavan kipeitä tunteita lähtemättä piiloon. Tämä muutos on vaatinut vuosia sisäistä työtä, terapiaa ja pariterapiaa. Ja silti välillä on hetkiä jolloin vanhat syvään omaksutut mallit huutelevat mielessäni, mutta onneksi osaan niissä hetkissä pysähtyä ja odottaa tunnehyökyaaltojen laskemista.
Parisuhde on niin intiimi suhde, että se lähes varmuudella nostaa esiin haavojamme ja pelkojamme. Turvallinen parisuhde on parhaimmillaan paikka, jossa voi saada ns. korjaavia kokemuksia. Korjaava kokemus voi olla esimerkiksi sellainen, että puoliso kuuntelee mitä sinulla on sanottavana ja haluaa ymmärtää. Tämä on valtavan korjaavaa, jos menneisyydessään on tottunut enemmänkin toisen defensiivisyyteen ja syyllistämiseen.
Parisuhde on elävä suhde, jossa tarvitaan taitoa löytää yhä uudestaan ja uudestaan me-henki.On hyvä ymmärtää, että molemmat tuovat suhteeseen myös historiaansa ja selviytymiskeinojaan. Kysyy nöyryyttä ja itsetuntemusta myöntää, että on hetkiä jolloin reagoin haavoistani käsin. Suhteessa olisi tärkeää, että puolisot voisivat liittoutua yhteen tutkimaan, miten kummankin haavat osuvat toisiinsa.Tämä lisää luottamusta, herkkyyttä ja ymmärrystä molempia kohtaan.
Vinkkejä käytäntöön
Aloita lisäämällä tietoisuutta hetkistä, jolloin sinä suojaudut. Miten silloin toimit? Mitä niissä hetkissä pelkäät? Mihin haavaan on silloin osunut? Tutki tätä kohtaa suurella armollisuudella ja inhimillisyydellä.
Keskustelkaa parisuhteessa suojautumiskeinoistanne ja siitä mitä niissä hetkissä kumppanilta oikeasti toivoisit. Esimerkiksi mököttäessä sitä saattaa ihan oikeasti toivoa syliä! Palatkaa yhä uudestaan ja uudestaan olemaan samalla puolella.
Kadotin ystäväporukkani valtavassa ulkoilmakonsertissa. Yritin soittaa, mutta puhelimen pirinä hukkui musiikkiin. Hetkessä tunsin oloni hyvin yksinäiseksi.
Tunne oli irrationaalisen voimakas: enhän ole vanhemmiltaan hukkaan ajautunut lapsi, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen. Seuraavassa hetkessä pohdin, miten tuhansien ihmisten keskellä edes voi tuntea itsensä yksinäiseksi.
Totuus on silti että helposti. Tilanne oli niin herkullinen, että halusin upota siihen syvemmälle. Mitä juuri nyt tapahtuu? Miksi minä koen lapsenkaltaista hylkäämistä keskellä väkijoukkoa?
~
Olin juuri paria päivää aiemmin pohtinut ihmisen erillisyyden kokemusta, ja huomasin että universumi toi minulle ystävällisesti lisämateriaalia pohdintoihini.
Pyrimme kovasti yhteyteen muiden ihmisten kanssa: janoamme hyväksyntää ja rakkautta, näkyväksi tulemista ja johonkin kuulumista. Tämä kaikki on täysin luonnollista ja kuuluu ihmiskokemukseen. Erillisyys tuntuu helposti yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.
Syntymä on meille kaikille traumaattinen kokemus, ja isolla osalla ihmisistä menee koko elämä siitä toipumiseen. Näkijä Niina-Matilda Kuusisto puhuu tästä kirjoissaan. Hän toteaa, että moni meistä ihmettelee koko elämänsä sitä, ettei kuulu mihinkään, ei juurru mihinkään, eikä sielu ikään kuin asetu ja tyydy mihinkään.
Siinä ei sinällään ole mitään pahaa. Monille tämä tiedostamaton erillisyyden pelko kuitenkin tuottaa paljon kärsimystä elämään. Niin kuin minulle väkijoukossa.
~
Syntymä on antanut kaikille tuskallisen kokemuksen erillisyydestä. Mutta kun nyt kerran olemme täällä ja meidän on mahdollistaa ELÄÄ, on itse asiassa aika kummallista käyttää tätä ainutlaatuista mahdollisuutta jatkuvaan rimpuiluun.
Joogan oppien mukaan olemme valinneet syntyä juuri tähän aikaan ja paikkaan; täksi ihmiseksi. Jostakin syystä tarvitsemme siis juuri meille suotuja kokemuksia. (Eikä tämä ole fatalismia: meillä on jatkuvasti oman valinnan mahdollisuus; mitä teemme meille annetuilla palikoilla ja miten niihin suhtaudumme.)
Syntyessämme meillä on elävä mielikuva yhteydestä vähintäänkin äitiin. Olemme olleet lämmössä, rakkaudessa, ykseydessä… ja kun rysähtäen saavumme maailmaan, olemmekin yhtäkkiä riippuvaisia muiden rakkaudesta, huomiosta ja hyväksynnästä.
Monen elämässä tämä siis kummittelee tiedostamatta. Löydämme kenties rakkauden toisesta ihmisestä, mutta sitten tuleekin riita, muistamme erillisyytemme, ikään kuin testaamme yhteyttä. Tai vaihdamme jatkuvasti asuin- tai työpaikkaa. Nämä ovat perin kummallisia tapoja pyrkiä ”takaisin kotiin”.
~
Jos olemme riippuvaisia ulkoisesta rakkaudesta ja hyväksynnästä, meidät on tuomittu erillisyyteen. Portti ykseyteen ja rakkauteen on nimittäin ainoastaan sisimmässämme. Niin hullunkurista kuin se onkin, tätä ykseyttä ja rakkautta voi tuntea aidosti vain tunnustumalla oman erillisyytensä ja hakeutumalla sisäänpäin: viihtymällä omassa seurassaan, arvostaen ja rakastaen itseään ja elämäänsä. Sitä kautta avautuu kaikki muu.
Olemme lähtöisin Ikuisuudesta, täydestä tietoisuudesta, mutta paradoksaalista kyllä, vaikka – tai koska – tämä tietoisuus on täydellinen, puuttuu siltä nimenomaan kokemus erillisyydestä, kyky kokea itseään, kyky luoda yksilöllisen ihmisen tarinaa.
Olemme täällä kartuttamassa kokemuksia, tunnistamassa itseämme ja elämässä omanlaista elämää. Jos pyydämme siihen lupaa, oikeutusta, hyväksyntää ja rakkautta muilta, olemme sivuhenkilöitä muiden tarinoissa.
Voinko nauttia musiikista myös yksin? Luottaa siihen, että minä löydän ja minut löydetään? Tunnustaa, etten voi jatkuvasti olla yhdessä kenenkään kanssa, vaan erillisyyden kokemus on myös tie omaan voimaani?
Niina-Matilda Kuusiston sanoin: olemme eriytyneet tarkoituksella, jotta voisimme kokea ja hahmottaa kokonaisuuden hienoimmat detaljit, joiden avulla taas saamme vaikuttaa omaan todellisuuteemme.
Eriytymisen suuri lahja on omanlaisen tarinan luomisen mahdollisuus. Elätkö sinä omaa vai jonkun muun tarinaa? Se on tärkeää myös siksi, että se mitä meistä lopulta tähän maailmaan jää, ovat tarinat.
