Kun uskaltaa antautua väsymykselle, löytää itsensä – Oleminen on joskus paljon olennaisempaa kuin tekeminen

Uskoin pitkään hyvän äidin olevan järkevä ja vakavan vastuullinen. Pakoilin tunteitani järjen maailmaan. Suoritin äitiyttä muiden antamilla ohjeilla ja säännöillä. Stressasin ja kontrolloin, elin aikataulutettua elämää, jossa unella oli suurin merkitys.

Paine tukahdutetuista tunteista oli niin suuri, että halusin vain paeta elämääni uneen. Kaksi ensimmäistä lastani olivat todella huonoja nukkumaan, herättelivät minua muutaman tunnin välein. Uni oli ainoa mitä ajattelin, ainoa mistä puhuin, ainoa mistä ajattelin saavani voimaa. Elämänvoimani ja iloni menettäneena olin aivan hukassa.

Kolmas, pirun pahantuulinen ja haastava lapseni opetti minulle, että voima tulee aivan muualta kuin unesta. Hän ei sietänyt vakavaa ja jäykkää, elämää kiireisenä suorittavaa, täydellisen äidin roolia esittävää äitiään. Tämä kaveri nukkui vain vartti kerrallaan ja teki näin rakkaudesta minuun! Hän halusi äitinsä hereille, eloon, pois pelon ja stressin jumista! Hänen kanssaan sain kokea, mitä on pohjaton väsymys ja miltä tuntuu totaalinen epäusko omiin kykyihinsä äitinä. Olin aivan koomassa ja ei auttanut kuin luopua kontrollista.

Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja, enkä voinut enää paeta elämääni enkä tunteitani mihinkään. Tunteet oli kohdattava, sillä en jaksanut enää järkeillä, olin siihen aivan liian väsynyt. Lapseni olivat opettajiani, minä oppilas. He hyväksyivät mukisematta kaikki aidot ja luonnolliset tunteeni. Kaksi vanhempaa lastani näyttivät olevan entistä iloisempia siitä, että äiti vihdoin tunsi! Nuorimman tehtävä oli edelleen kiukkuisena tökkiä jokaista tunnelukkoa, jota yritin vielä piilotella. Purkautui valtava lasti tunteita, ja aloin tuntea itseni kevyemmäksi ja pirteämmäksi.

Mietin, miten pelottava olin varmasti ollut jatkuvasti ärtyneenä. Vaikka olin menettänyt vihassani mieheni ja monia ystäviäni, lapseni rakastivat minua edelleen koko sydämestään. Miten ristiriitaisia viestejä olin lapsilleni antanut, kun teeskentelin täydellistä, vaikka olin hukassa ja epävarma. He olivat kannatelleet minua kaikki nämä vuodet, ja nyt he näkivät ja iloitsivat, kaikki kolme, että olivat saamassa oikeaa, aitoa äitiänsä takaisin. Sydämeni täyttyi rakkaudella ja kiitollisuudella heitä kohtaan ja aloin olla enemmän hereillä kuin koskaan.

Tarkkailin näitä pikku tunnegurujani ja hämmästelin, miten lempeästi he osasivat vastata tunteisiini ja tarpeisiini. Kun olin vihainen ja levoton, lapseni olivat rauhassa ja paikoillaan. Kun hävetti, he tulivat halaamaan. Kun syyllistin itseäni, he kehuivat minua. He tiesivät aina miten toimia, ja se toiminta oli päinvastainen reaktio omaani.

Tämä kiteytyi opiksi: ”Anna toiselle sitä, mitä hänellä ei sillä hetkellä ole.”

Kun oivalsin tämän, ymmärsin miksi olin ensin saanut kaksi niin iloista ja hymyilevää, helppoa lasta. Miten he tasapainottivat vakavuuttani, vihaani ja monimutkaista elämääni. Kun minä en osannut tuntea, en oikein antanut heillekään lupaa tuntea. Hyysäsin heidän ympärillään jatkuvasti, sillä ajattelin, että tehtäväni oli estää kaikki negatiiviset tunteet. Lapseni eivät pahemmin itkeneet, heillä ei ikinä ollut kylmä, kuuma, jano tai nälkä, sillä olin haukkana aina vierellä, tukahduttamassa mielestäni roihuavan vaarallisia tunteiden tulipaloja. Ei ihme, että väsytti ja ei ihme, etteivät lapseni nukkuneet.

Heidän elämänsä oli niin tunneköyhää ja tukahdutettua, että he halusivat elämännälkäisinä olla mahdollisimman paljon hereillä, saadakseen edes jotain tunnekokemuksia, joista elämää oppia.

Päätin olla syyllistymättä kaikista näistä vuosista, sillä olin tehnyt parhaani, sillä tiedolla ja osaamisella mitä minulla oli ollut. Kolmas lapseni oli lahja, ja selkeä merkki siitä, että olin valmis muutokseen. Aloin tuntemisen lisäksi myös tehdä kaiken päinvastoin kuin ennen olisin tehnyt. Aloin hidastaa elämää entisestään, sillä tunteminen ja tietoinen reaktioiden valitseminen vie aikaa. Otin kellon pois ranteesta ja heittäydyin tuntemaan elämää, lasteni opastuksella.

Ei tekemistä vaan olemista.

Ei kiirettä vaan rauhaa.

Ei kontrollointia vaan luottamista.

Ei odotuksia vaan hetkessä elämistä.

Ei pelkoa vaan rakkautta.

Ei vakavuutta vaan iloa.

Se suuri väsymys, koomatila, jota olin aina paniikinomaisesti vältellyt ja eniten pelännyt, antoikin minulle lahjaksi ilon ja vapauden. Kun antauduin väsymykselle, löysin taas itseni.


* Lisää lohtukirjoituksia äideille löytyy kirjasta Lasten oppeja äideille *

* Taran ja hänen lastensa tarina jatkuu kirjassa Äitipeli *

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: