Miksi en osaa olla onnellinen? Ajatuksillaan pitäisi pystyä muuttamaan tunteitaan myönteisimmiksi, mutta miksi oloni on yhä alakuloinen ja ankea? Minunhan pitäisi jo osata vaikuttaa mieleeni niin, että olisin tyynempi ja rauhallisempi?
Itsensä kehittämisen polulla voimme välillä joutua melkoiseen vaatimusten myrskynsilmään tai ankeuden sumuun itsemme kanssa. Olemme saattaneet jo pitkäänkin harjoittaa myönteistä ajattelua ja pyrkineet kohti parempaa oloa. Olemme poimineet sopivalta kuulostavia ohjeita ja yrittäneet tunnollisesti noudattaa niitä. Ja siitä huolimatta kipuilemme, putoamme suruun, lamaannukseen tai kiukkuun, joten uskomme epäonnistuneemme ja olemme pettyneitä itseemme.
Haluaisimme niin kovasti olla kehittyneempiä yksilöitä, jotka ovat seesteisiä ja onnellisia, mutta tunnemme juuttuvamme yhä syvemmälle tunteiden suohon. Vaatiessamme itseltämme alituista auvoa ja tyyneyttä tyytymättömyys itseemme voi jopa kasvaa. Saatamme miettiä, olisiko siitenkin viisaampaa heittää kaikki self help -kirjat ja kehittävät podcastit menemään ja antaa vain itsensä olla juuri niin ankea kuin on.
Jos pyrimme koko ajan pysymään onnellisuuden ja henkisyyden aallonharjalla, unohdamme oman ihmisyytemme. Pinnistelemme kohti onnea ja puristamme itsetehtyä myönteisyyttä, jolloin aivomme vain stressaantuvat eikä levollisuudelle ja seesteisyydelle ole tilaa.
Henkisen kehittymisen polulla – niin kuin kaikessa muussakin tekemisissämme ja pyrkimyksissämme – ego ottaa usein vallan. Kun ego huomaa halumme kehittymiseen, niin se lähtee pyrkimään samaan suuntaan. Kun se ryhtyy suorittamaan henkisyyttä ja vaatimaan pysyvää onnea, viereemme ilmestyy mittatikku, jolla ego mittaa kehittymisemme ja osaavuutemme määrää. Koska emme ylety henkistyneen egomme vaatimuksiin, tuloksena on huonommuuden ja riittämättömyyden tunne.
Egomme saa meidät unohtamaan, ettei onnellisuutta voi vaatia tai ihmisenä kasvamista ei voi suorittaa.
Ihmisenä kehittymisessä ja henkisessä kasvussa ei mitata osaamistamme tai kyvykkyyttämme tai onnellisuustaitojamme. Itse asiassa siinä ei kasveta millään muotoa määrällisesti, ei isommaksi, ei paremmaksi, ei kypsemmäksi eikä henkisemmäksi. Mikään ei lisäänny eikä vahvistu, mihinkään ei tarvitse pyrkiä eikä mitään tarvitse oppia.
Sen sijaan luovumme opituista säännöistä ja egon vaatimuksista ja hyväksymme itsemme juuri siinä hetkessä sellaisina kuin olemme. Henkinen kasvu ei siis ole kasvua laisinkaan, vaan se on ihmisyyden hyväksymistä ja todellisen minuutemme muistamista.
Henkisessä kasvussa avaudutaan sille, mikä on jo olemassa. Henkisyys tarkoittaa sen tiedostamista, mikä on jo meissä. Avain tyyneyteen ja tasapainoon on rentoutuminen ja hyväksyminen. Kun hiljennymme ja antaudumme olemaan, aistimme sisällämme syvän levollisuuden, jossa tiedämme kaiken olevan hyvin. Olemme yhteydessä todelliseen minuuteemme ja sen kautta koko universumin läpi virtaavaan rakkauden energiaan.
Henkisyys ei poista sitä, etteikö minulla ihmisenä olisi huonoja päiviä ja ankeita olotiloja. Mutta henkisyys sallii ja hyväksyy ihmisyyden ja sen aaltoliikkeen, jossa ego välillä vie meitä tummiin vesiin ja jossa välillä avaudumme rakkauden valoon.
Ihmisenä kasvaminen on todellisessa minuudessa virtaavan rakkauden muistamista.
Henkisyys on itsemme hyväksymistä niin inhimillisinä ihmisinä kuin rakkauden energiana. Se on luottamusta siihen, että hankalinakin hetkinä todellinen minuutemme on rakkautta, johon voimme kytkeytyä heti kun muistamme sen olemassaolon.
Voit lukea lisää hyvän vastaanottamisesta ja aivojen rentouttamisesta levolliseksi kirjastani Olet kaiken hyvän arvoinen, joka löytyy kirjastoista ja äänikirjapalveluista.
Viime aikoina olen jälleen kerran ollut tämän teeman äärellä; tuntenut, että minun pitäisi erityisherkkänä pyytää anteeksi sitä, millainen olen ja miten elämän koen. Kuulostaako tutulta?
Olen kuitenkin itse päättänyt jo ajat sitten, etten sitä enää tee. Liian monta vuotta elin anteeksipyydellen ja herkkyyttäni piilotellen. Tämä turhauttaa ja suututtaa. Nykyään haluan seistä rohkeasti herkkyyteni puolella – mutta ensin minun piti oivaltaa jotain.
Erityisherkkyys on nimittäin synnynnäinen ominaisuus, joka ei toimi tahdonalaisesti on/off-näppäimellä. En voi karaistua vähemmän tuntevaksi, irti päästää murhetimisesta tai sammuttaa mielen kilpajuoksua.
Voin toki tehdä töitä itseni kanssa, kehittää ja oppia uusia toimintamalleja ja löytää työkaluja tilanteiden helpottamiseksi, kuten tunnetaidot. Minua saa myös lempeästi muistuttaa, jos murehtiminen lähtee laukalle. Mutta täysin toiseksi ja vähemmän tuntevaksi ihmiseksi en voi muuttua. Herkkyys on ja pysyy.
Olen koko ikäni ollut valmis työskentelemään itseni kanssa ja niin olen myös tehnyt – monet terapiavuodet, psykologian opiskelu ja itseni muu kehittäminen ovat olleet tärkeänä apuna, jotta olen sinut oman herkkyyteni kanssa.
Liian monta vuotta elin anteeksipyydellen ja herkkyyttäni piilotellen.
Merkittävin muutos ja kehitys onkin tapahtunut juuri siinä, miten itse suhtaudun itseeni. Olen opetellut hyväksymään herkkyytteni ja kunnioittamaan sitä. Itselleni riitän näin – ja se on tärkeintä.
Ja sen sijaan, että keskittyisin koko ajan erityisherkän haasteisiin, olen opetellut voimavarakeskeistä ajattelua ja lähestymistapaa. Tätä toivoisin myös muilta. Voisimmeko nähdä herkän vahvuudet ja kääntää huomiomme mielummin niihin? Meissä on valtavasti upeita piirteitä, jotka kuuluvat siihen samaan pakettiin kuin ne hieman haastavammatkin.
Tässä muistutuksena niitä ihania piirteitä:
• rikas tunne-elämä
• rikas mielen maailma
• kyky uppoutua syvällisiin pohdintoihin
• luovuus ja kauneudentaju
• luotettavuus ja tarkkuus
• myötäelämisen taito
• toisten tarpeiden vaistoaminen
• empaattisuus
• vahva intuitio
• vahva ongelmanratkaisukyky
En enää lähde taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, vaan enemmin sanon: ota tai jätä – tällainen olen. Herkkä ja tunteva. Suurella sydämellä elävä. Joskus liikaa murehtiva. Aidosti minä.
Lempeästi haluan siis muistuttaa myös sinua, että ole rohkeasti oma erityisherkkä itsesi – älä piilota sitä tai anteeksipyytele. Löydä elämääsi ihmisiä, joille riität juuri sellaisena kuin olet, ja jotka näkevät herkkyydessä kauneuden!
Näin olet rohkeasti oma herkkä itsesi:
Tutustu omaan erityisherkkyyteesi ja tunnista omat vahvuudet.
Keskitä huomiosi ja ajatuksesi näihin vahvuuksiin haasteiden sijaan.
Hyväksy herkkyytesi ja kunnioita sitä sekä tarpeitasi.
Lakkaa pyytämästä anteeksi ja piilottelemasta herkkyyttäsi.
Älä anna muiden väheksyä herkkyyttäsi, vaan ympäröi itsesi ihmisillä, jotka hyväksyvät sinut.
Ole rohkeasti itsesi ja herkkyytesi puolella!
Haluatko tehdä herkkyydestäsi vahvuuden? Lataa maksuton työkirja täältä.
Vietä kumppanisi kanssa eroottinen nautinnon hetki, jossa tärkeintä on kiireetön läsnäolo sekä itselle että omalle rakkaalle. Voitte olla joko alasti tai vaatteet päällä. Asettukaa aluksi mukavaan asentoon vierekkäin koskettamatta toisianne, niin että väliinne jää hieman tilaa.
Sulje aluksi silmäsi ja hengittele muutaman kerran oikein syvään.
Anna sisäänhengityksen kulkea kuin lempeä valon aalto, joka täyttää aluksi vatsasi ja nostaa lopuksi rintakehääsi. Pidä pieni tauko, ennen kuin annat ilman kulkeutua ulos pehmeästi. Pidä jälleen pieni tauko, ennen kuin hengität uudestaan sisään.
Jätä taaksesi kaikki odotukset siitä, mitä tämä hetki tulee pitämään sisällään. Sinun ei tarvitse suorittaa mitään tai kokea tätä hetkeä millään tietyllä tavalla. Anna kaiken tapahtua täysin luonnollisesti, kuin itsestään.
Anna itsesi laskeutua mielen tasolta sydämeesi ja tunnustele, mikä ihana rauha siellä vallitseekaan.
Avaa tämän jälkeen kiireettömästi silmäsi ja anna itsesi edelleen pysyä aivan rentona. Valmistaudu kohtaamaan rakkaasi katseen kautta – mahdollisimman aidosti, vailla mitään rooleja, odotuksia tai paineita. Kääntykää sitten kiireettömästi toisianne kohti niin, että näette toisenne kokonaan.
Kohtaa rakkaasi
Sinun ei tarvitse ajatella mitään, voit antaa kaikkien esille nousevien ajatusten lipua ohitsesi. Hengittele rauhallisesti ja anna katseesi tutkia rakkaasi kehoa. Voit muuttaa asentoasi niin, että sinun on mahdollisimman mukava olla katsojana tai katsottavana. Tuo vapaasti esiin ihanuuttasi, eroottisuuttasi, ujouttasi tai voimaasi – sitä, mitä oikeasti koet juuri nyt. Älä rakenna itsellesi mitään roolia vaan ole yksinkertaisesti oma, ihana itsesi. Anna tilanteen soljua kuin itsestään.
Seuraavaksi saatte koskettaa toisianne.
Vasemmalla puolella oleva koskettaa ensin. Kosketettava saa vain olla ja nauttia. Muista, että jos kosketus ei tunnu mukavalta, sinun tulee kertoa siitä rakkaallesi – tai siirtää hänen kätensä lempeästi joko pois tai sellaiseen kohtaan, joka tuntuu sinusta mukavalta. Tämä on tärkeä osa harjoitusta.
Kun olet läsnä, tunnet eron suorittamisen ja aidon kosketuksen välillä. Sama pätee myös sinuun, joka kosketat. Kun teet juuri niin kuin sydämessäsi haluat, olet läsnä. Silloin myös rakkaastasi tuntuu hyvältä, turvalliselta ja rakastetulta.
Muista koskettaa vain, jos haluat ja vain siten kun haluat.
Välitä kosketuksesi kautta niitä tunteita, joita koet sydämessäsi juuri nyt. Se voi olla esimerkiksi lämpöä, lempeyttä, rakkautta, turvaa, kiintymystä, ihailua, kaipuuta tai intohimoa. Jos olosi on hellä, älä yritä välittää intohimoa. Jos haluat vain pitää kättä rakkaasi vartalolla, älä silitä. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä. Sinun ei tarvitse yrittää mitään tai tehdä kosketuksellasi vaikutusta. Riittää, että olet siinä ja kerrot aidoista tunteistasi kosketuksesi kautta.
Nyt voitte halata hetken tai maata vain hetki vierekkäin. Miltä tuntuu?
Seuraavaksi teistä oikealla puolella oleva koskettaa. Lue ohjeet uudestaan tai kuuntele ne äänitteestä (ohjeet tekstin lopussa).
Voitte joko päättää yhteisen, eroottisen läsnäolon hetkenne tähän tai jäädä nauttimaan toisistanne kaikessa rauhassa, sen mukaan mikä teistä tuntuu tällä hetkellä oikealta.
Kiitä vielä itseäsi ja rakastasi lempeän eroottisesta parihetkestä.
Teksti on lyhennelmä Mitran Meidän vuosi -pariäänitteestä Eroottinen läsnäolon hetki parille.
Kuuntele Eroottinen läsnäolon hetki parille äänikirjapalvelusta! Löydät 5 erilaista Meidän vuosi -parihetkeä hakusanalla Meidän vuosi.
Kirjoittaja Ulla-Maija Soininen on AgeIn®palvelun ja Onnexi Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja. Hän on lähtenyt kansainväliseltä uralta yrittäjäksi parantamaan ikääntyvien hyvinvointia, osallisuutta ja mahdollisuuksia.
Ulla-Maija Soininen. Kuvaaja: Olli-Pekka Latvala.
Elätkö sinäkin ruuhkavuosien keskellä erilaisten tarpeiden ja vaatimusten ristitulessa? Aikaa pitäisi riittää omalle perheelle, työlle sekä ikääntyville vanhemmille, jotka ehkä asuvat vielä omillaan mutta kaipaavat apua. Silloin olet samassa veneessä meidän muiden kanssa.
Olin vuonna 2017 vaativassa kansainvälisessä työssä, ja meillä oli kotona kolme poikaa kasvamassa. Isäni menehtyi pitkään sairastettuaan ja yli 80-vuotias äitini jäi yksin 900 kilometrin päähän meistä asumaan ja ylläpitämään isoa kiinteistöä. Tunsin huonoa omaatuntoa ja kannoin huolta äitini pärjäämisestä. Olisin halunnut ostaa turvallisia ja luotettavia palveluita äitini avuksi. Mutta en löytänyt sellaista palvelua, josta olisin uskaltanut tilata ihmisiä äitini ovelle. Tätä asiaa lähdin ratkomaan.
Moni eläkeläinen kaipaa merkityksellistä tekemistä
Kun etsin äidilleni apua, löysin valtavan aarteen: ihmiset, jotka uskaltaisin milloin tahansa tilata äitini luokse, eläkeläiset!
Moni eläkkeelle siirtyvä on aluksi huojentunut ja helpottunut, kun aikataulutetusta oravanpyörästä pääsee pois. Mutta kun tilanne on tasaantunut ja voimat elpyneet, moni miettii, mitä päiviin voisi tulla tilalle.
Jotkut täyttävät päivänsä rakkailla harrastuksilla, vapaaehtoistyöllä tai lastenlapsien hoitamisella. Toiset kokevat jäävänsä tyhjän päälle, kun suuren osan elämää vienyt työ yhtäkkiä loppuu. Kalenteri onkin tyhjä, kukaan ei soita. Puoliso saattaa olla vielä työelämässä, joten hänestäkään ei ole seuraa päivisin.
Eräs korkeasti koulutettu, hiljattain eläköitynyt sosiaali- ja terveysalan ammattilainen kertoi, että nyt eläkkeellä hänellä olisi aikaa elää, olla avuksi muille ja huolehtia itsestään. Mutta elämänpiiri olikin alkanut kaventua. Harrastuksia oli alkanut jäädä pois, ja kotoa oli jo vaikea saada itsensä liikkeelle ihmisten pariin. Kynnys lähtemiselle oli kasvanut. Hänestä tuntui, ettei kukaan ei kaivannut häntä tai hänen apuaan. Hän ei ollut enää merkityksellinen kenellekään. Tämän kuuleminen särki sydäntäni.
Avun tarvitsijoita on paljon
Ikääntyessä voi tulla monenlaisia vaivoja ja samalla elinpiiri kaventua. Puoliso ja moni ystävistä saattavat mennä edeltä, ja yhtäkkiä sitä onkin yksinäinen – ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Yksinäisenä pienetkin asiat, oireet, ongelmat saattavat kasvaa suuriksi ja näkyä monella tavoin. Ruoka ei välttämättä maistu, kun sitä tekee pieniä annoksia yksin itselleen. Mieliala ja elämänhalu laskevat, harmaus valtaa alaa.
Kodeissa on myös monenlaisia tekemättömiä käytännön tarpeita, siivousta tai pieniä remontteja. Monilla tilanne on se, että kunto on liian hyvä varsinaisiin kotipalveluihin. Silloin tukeudutaan helposti omiin lapsiin, jotka samaan aikaan elävät kenties elämänsä kiireisimpiä ja stressaavimpia vuosia tai asuvat satojen kilometrien päässä. Jos he eivät pääse auttamaan tarpeeksi usein, kuka voisi auttaa?
Tuodaan avun tarjoajat ja tarvitsijat yhteen
Entä jos voisimme ratkaista nämä kaksi samalla kertaa? Jos voisimme parantaa ikääntyvien vanhempiemme hyvinvointia, lievittää yksinäisyyttä sekä toisaalta saada aktiivisille ja tekemisenhaluisille eläkeläisille heidän kaipaamaansa merkityksellistä tekemistä ja yhteyttä toisiin ihmisiin?
Perustamani AgeIn-palvelu on suunniteltu tätä tarkoitusta varten: tuomaan yhteen ihmisiä silloin, kun omat tukiverkot eivät riitä. Sen kautta naapurustossa asuva eläkeläinen voi tulla avuksi lapsiperheen arkeen, vaikkapa lasten kanssa pullataikinan tekoon tai pihatöihin, joista et itse nauti. Yllättävän läheltä saattaa löytyä joku, joka ilahtuu, kun pääsee nikkaroimaan sen kauan suunnitellun jätekatoksen tai kokoamaan lapsille leikkimökkiä.
Suomi ikääntyy vauhdilla, ja monen tärkeä toive on saada asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan. Samaan aikaan suuri hyväkuntoinen, koulutettu ja osaava 65–74-vuotiaiden eläkeläisten joukko kaipaa merkityksellistä tekemistä ja lisätuloja. THL:n mukaan tästä joukosta yli puolet – eli lähes 400 000 eläkeläistä – kokee olevansa täysin työkykyisiä. Heitä löytyy todennäköisesti myös sinun perheesi ja ikääntyvien läheistesi naapurustosta. Ostamalla heidän palveluitaan kaikki voittavat, myös yhteiskunta.
Tutustu AgeIn-palveluun ja löydä itsellesi avun tarjoaja tai tarvitsija TÄSTÄ.
AgeIn on kotimainen startup, joka pyrkii toiminnassamme vähentämään ikään liittyviä ennakkoluuloja ja mahdollistamaan työn teon jatkumisen yli 65-vuotiaille. AgeInille työ on ilon ja elämänenergian lähde, josta hyötyy sekä yksilö että koko yhteiskunta – sosiaalisesti ja taloudellisesti.
Arkielämäni muuttui uupumiskokemusten myötä – ja hyvä niin. Aloin pitää parempaa huolta itsestäni ja kuunnella kehoani tarkemmalla korvalla. Tarkastelin kriittisesti arvojani ja sitä, miten olin tottunut arvottamaan itseäni suoritusten kautta. Tutustuin herkkään ja taiteelliseen puoleen itsessäni ja opettelin keinoja tuon herkkyyden vaalimiseen. Ymmärsin, että herkkyys on kohdallani myös hermostollinen ominaisuus ja aloin kiinnittää huomiota hermostoni tasapainottamiseen ja riittävään lepoon.
Yllä mainitut oivallukset ovat olleet elämässäni käänteentekeviä. Ne ovat muuttaneet suhtautumistani paitsi itseeni, työhöni ja vapaa-aikaani, myös siihen, mitä pidän elämässäni tärkeänä. Omaan herkkyyteen tutustuminen on tuonut arkeeni lisää sävyjä, läsnäoloa ja syvyyttä. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että se tarina, jota kerroin itselleni herkkyydestä ja uupumuksesta piti sisällään myös rajoittavia uskomuksia.
Taustalla oli pitkään pelko, että uupuisin uudelleen. Että menettäisin kykyni läsnäoloon ja katoaisin takaisin loputtomalta tuntuvaan harmaaseen putkeen. Siksi olin vuosien varrella kuin huomaamatta alkanut kaihtaa kaikkea, mikä keikautti hetkeksi arkeni tasapainon ylikuormituksen puolelle. Pelkäsin pientäkin väsymystä ja koitin suunnitella arkeni aina niin, että minulla oli varmasti tarpeeksi aikaa levätä, elpyä ja palata takaisin niin sanotusti optimaaliseen hermostolliseen olotilaan. Tämä koski niin töitä kuin ihmissuhteita.
Varjelin omaa tilaa kuin hätäriepua. Opettelin pumpuloimaan itseni ja kalenterini, jotta en vahingossakaan palaisi vanhoille uuvuttaville urille. Aiemmin tutusta tehokkaasta ”suorittamisesta” oli tullut minulle kirosana, johon sortuminen sai oloni tuntumaan syylliseltä.
Koska uupumiskokemuksista toipuminen vei vuosia, luultavasti myös tarvitsin elämässäni huomattavasti kevyemmän ajanjakson, jolloin hermostoni sai levätä ja minulla oli tarpeeksi tilaa sisäiselle prosessoinnille. Tämä kaikki oli siis varsin tarpeellista, kunnes aloin jälleen kaivata uudenlaisia ammatillisia haasteita ja rohkeutta tarttua orastaviin unelmiin. Silloin tajusin, että myös tarinani herkkyydestä piti muuttua.
Huomasin tulleeni monessa asiassa araksi, koska en enää automaattisesti luottanut siihen, että jaksaisin ja selviäisin. Kuvittelin, että uupuisin, jos en pystyisi tekemään asioita täysin omassa rytmissäni. Epäilin hermostoni olevan niin yliherkkä, ettei minusta ehkä olisi enää ns. ”tavalliseen työrytmiin”, mitä ikinä se mielessäni tarkoittikaan. Tarina, jota kerroin herkkyydestäni oli alkanut huomaamatta rajoittaa käsitystäni itsestäni, kuten siitä, mihin pystyn ja mihin en.
Vaikka omaa herkkyyttään on hyvä oppia kunnioittamaan, ei sen tarvitse muodostaa koko identiteettiä. Olemme paljon enemmän kuin helposti kuormittuva hermostomme.
Olen kiitollinen siitä, mitä uupumuskokemukset ovat minulle opettaneet ja haluan jatkossakin pitää hyvinvointini arjen prioriteettilistan kärjessä. Vaikka uudet ammatilliset haasteet ovat tuoneet mukanaan stressiä ja aikapainetta, nuo kantapään kautta opitut taidot ja tarkistetut arvot ovat kantaneet. Arjen ajoittain hyvinkin intensiivisestä luonteesta huolimatta olen saanut ilokseni huomata, ettei luova intohimoni ole kadonnut minnekään (vaikka sille ei aina olisikaan yhtä paljon aikaa) eivätkä pelkoni uudesta uupumuksesta ole käyneet toteen.
Tuon ääneen sanominen ei tarkoita, että kannattaisin työelämän vinhasti liikkuvaa oravanpyörää tai pitäisin jatkuvasti kiireisenä olemista arvokkaana – päinvastoin. Olen edelleen sitä mieltä, että systeemimme on pahasti pielessä, ja että työelämällä ja -kulttuurilla olisi paljon opittavaa herkiltä ihmisiltä.
Haluan nostaa oman kokemukseni esiin, sillä koen, että myös herkkyyteen liittyvän minä-puheen kanssa voi mennä överiksi. Tällöin oma identiteetti alkaa pyöriä sen ympärillä, kuinka herkkä on, ja rajoittaa kokemusta itsestämme. Kun oikein monta kertaa uskottelee itselleen, ettei jaksa, pysty tai kykene niin kuin muut, alkaakin huomaamatta toimia sen mukaisesti. Silloin myös se aika, jonka on rajannut oman jaksamisen vaalimiseen, saattaakin hiljalleen alkaa kapeuttaa elämää.
Paradoksaalista kyllä, kun olen luopunut oman jaksamiseni ylikontrolloinnista, olen saanut lisää energiaa. Luottamus itseeni on vahvistunut ja olen löytänyt arkeeni uudenlaista vapautta ja joustavuutta. Hermostoni on edelleen sama, mutta suhtautumiseni herkkyyteen on muuttunut. En anna sen enää määrätä liiaksi arkeani.
Koska herkkyys ilmenee jokaisella meistä eri tavoin ja myös elämäntilanteet vaikuttavat kokemukseemme herkkyydestä, on loppuun hyvä muistuttaa, että tämä teksti on vain yhden herkkähermostollisen näkökulma. Sinun kokemuksesi voi olla täysin erilainen. Silti on hyvä joskus pysähtyä kuuntelemaan, minkälaista tarinaa herkkyydestäsi kerrot itsellesi. Mitkä osat siitä tukevat ja kannattelevat sinua? Mitkä rajoittavat – sopivasti suojellen tai joskus ehkä liikaakin määräten?
Lapsuudesta mieleeni ovat jääneet monet seikkailut ja leikit lähimetsässä. Luonnosta löytyi vaikka mitä tutkittavaa, upeita keppejä ja hienoja kiviä. Tykkäsin myös kerätä käpyjä ja pysähtyä seuraamaan perhosten lentoa.
Eräiden tiettyjen puiden oksien alta pääsi ryömimään hienoon majaan, joka toimi monissa leikeissä kotina ja pesäpaikkana. Maja tuntui turvalliselta, siellä oli mukava olla kaverin kanssa ja joskus yksinkin. Maja oli hyvä paikka pysähtyä tutkimaan mitä mullan alta löytyy tai käydä makoilemaan lehtimatolle kaikessa rauhassa. Maja oli yksi lempipaikoistani, siellä oli rauhallista ja viihtyisää.
Lapsuudessa koetuista luontohetkistä olen saanut paljon eväitä elämään. Sen lisäksi, että luonto on mainio ympäristö leikeille ja tutkimusretkille, se tarjoaa myös mahdollisuuden oppia monia taitoja, jotka kantavat elämässä pitkälle.Tässä esimerkkejä asioista, joiden oppiminen auttaa lasta myöhemmin elämän eri vaiheissa.
Pysähtyminen ja rauhoittuminen
Arjen velvoitteet, hektinen kaupunkielämä ja älylaitteet aistiärsykkeineen kuormittavat sekä aikuisen että lapsen mieltä, kehoa ja aisteja. Luontohetki voi olla tälle kaikelle vastapaino, luonnossa ei tarvitse suorittaa. Kun lapsi oppii löytämään luonnosta paikan pysähtymiselle ja rauhoittumiselle, hän voi hyödyntää sitä myös myöhemmissä elämänvaiheissaan.
Innostuminen ja uteliaisuus
Lapset ovat luonnostaan uteliaita tutkimaan ympäristöään ja suhtautuvat yleensä mielenkiinnolla uusiin asioihin. Aikuinen pitää monia asioita helposti merkityksettöminä ja itsestään selvinä, mutta lapsi hämmästelee pieniä luonnon ihmeitä ja innostuu tutkimaan havaitsemiaan asioita, esimerkiksi pikkuötököitä, kiviä ja keppejä. Utelias suhtautuminen maailmaan voi auttaa lasta myöhemminkin elämässä löytämään uusia näkökulmia ja luovia ratkaisuja kohtaamiinsa haasteisiin.
Omien tunteiden havainnointi
Luonnossa on tilaa olla kaikkine tunteineen. Luontoympäristö, jossa ei ole nopeita aistiärsykkeitä tarjoaa mahdollisuuden havainnoida, miltä itsestä tuntuu. Miltä tuntuu, kun katselee taivaalla liikkuvia pilviä tai muuttomatkalle valmistautuvia lintuja? Luontoympäristö voi auttaa lasta tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan, mistä on hyötyä elämän eri vaiheissa.
Lisää luontoon liittyviä tehtäviä uutuuskirjassani Minun luontoseikkailuni. Kirjan monipuoliset tehtävät ohjaavat tutustumaan luontoon ja pysähtymään hetkeen.
Riippuvuuksista irti päästäminen ei ole ollut minulle helppoa. Jos olisi, tuskin olisin käyttänyt niin suuren osan elämästäni niiden kanssa kamppailemiseen. Minulta on vaadittu roppakaupalla kärsimystä ennen kuin olen edes harkinnut suunnan muuttamista ja irti päästämistä.
Miksi jotkut jäävät junnaamaan vuosiksi, vuosikymmeniksi, loppuelämäksi samaan kuoppaan, samoihin tarinoihin. Ja miksi jotkut lähtevät muutoksen tielle?
Onko niin, että vaikka toisaalta on halu muuttua, on myös puoli, joka ei halua muuttua?
Missä kohtaa halu muuttua tulee vahvemmaksi kuin halu pysyä vanhassa?
Muutoshan on aina kivuliasta. Se heittää tuntemattomaan ja epämukaviin tunteisiin.
Milloin olen valmis ottamaan vastaan sen epämukavuuden, joka syntyy, kun en tartu riippuvuuden kohteeseen? Siitähän irti päästämisessä on loppujen lopuksi kysymys.
Näiden kysymysten pohtiminen sai minut muistelemaan taivaltani syömishäiriön kanssa. Se hiipi elämääni niin salakavalasti, etten edes ollut tajunnut, että minulla oli se. Selitin itselleni, että en ole bulimikko, koska oksennan vain silloin tällöin. En tee sitä joka päivä. Klassinen esimerkki riippuvuuteen liittyvästä kieltomekanismista.
Käännekohdassa
Minun kohdallani terapia ja mindfulness eli tietoisuuden taito olivat lopulta niitä ratkaisevia tekijöitä, jotka muuttivat koko elämäni ja riippuvaisen käytökseni suunnan.
Syömishäiriön kanssa olennaisessa osassa oli myös polulleni osunut ihminen, joka näki haitallisen käyttäytymiseni lävitse. Vaikka pystyin vedättämään itseäni, häntä en pystynyt.
Muistan hänen kysyneen, haluanko oikeasti luopua oksentelusta, ahmimisesta ja itsesäälistä. Ensiksi en halunnut. Se oli ookoo. Hän ei tuominnut minua. Minun oli vain myönnettävä itselleni, että halusin haitallista käyttäytymistä enemmän kuin irti päästämistä ja toipumista. Se oli karua, mutta se oli totuus.
Mindfulnessin ja meditaation kautta tietoisuuteni lisääntyi koko ajan. Asioiden näkeminen sellaisina kuin ne ovat ja totuuden myöntäminen olivat avainroolissa, kun aloin vähä vähältä nähdä sen tyhjyyden, joka ahmimis-oksenteluprosessiin liittyi. Kieltämällä ongelmani en voinut nähdä ongelmaa. Sitä kun ei ollut.
En pystynyt enää vedättämään itseäni sen jälkeen, kun aloin lähettää mentorilleni päivittäin listan niistä asioista, joita söin ja join. Aloin nähdä omien valintojeni ketjun ja toksisuuden. En päässyt karkuun minkään selitysten taakse. Olin täysin auki ja haavoittuva. Sitten tuli halu muuttua. Halu päästää irti.
Irti vanhasta, kohti uutta
Retkahduksia tuli muutaman kerran, kun palasin vanhoihin käyttäytymismalleihin. Niissä tilanteissa sätin ja arvostelin itseäni. Koin olevani täysi luuseri. Häpeä ajoi minua syvemmälle haastavuuteen ja retkahdin taas.
Tämän noidankehän katkaisi itsemyötätunto. Tiedostin sen kärsimyksen ja kivun, joka syömishäiriööni liittyi. Aloin suhtautua itseeni lempeämmin eli samalla tavalla kuin olisin suhtautunut hyvään ystävään. Tuskin haukkuisin häntä retkahduksen jälkeen tyhmäksi. Miksi sitten tein niin itselleni? Kun aloin olla itselleni ystävällinen, haastavat tunteet, kuten häpeä, eivät enää lisääntyneet. Paine alkoi laskea.
Aloin huomata myös entistä nopeammin, kuinka itse asiassa automaattiseksi luulemassani ketjussa oli kohtia, missä pystyin valitsemaan. Kysymys oli, mitä halusin valita. Ei-oksentaminen vaati sen, että jouduin kohtaamaan ne haastavat tunteet, jotka se auttoi sysäämään pois. Oli todella tukalaa olla oksentamatta, jos olin ahminut.
Pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän syy-seuraussuhteita. Tajusin, että minun täytyy vähentää sitä taakkaa, joka johtaa retkahdukseen. Eli pienentää syömisen annoksia ja käsitellä (lue: tuntea) haastavat tunteet.
Tapahtui ihme. Kun toin tunteita päivänvaloon, ne leppyivät ja niiden voima pieneni, Kun ei ollut haastavien tunteiden aiheuttamaa painetta, ei tarvinnut hankkiutua siitä eroon oksentamalla. Mikä vapaus!
Viisaampia valintoja
Edelleen silloin tällöin, kun ahmin itseni täyteen, tulee kuin salakavalasti halu oksentaa. En kuitenkaan jää keskustelemaan mielessäni tuon halun kanssa, vaan annan haastavien tunteiden olla läsnä vaikka vain hetken, kunnes tarvittaessa teen jotain, mikä saa ajatukset pois oksentamisesta. Seuraavalla kerralla voin kohdata haastavuutta hieman enemmän. Tietoinen välttely on joskus viisautta.
Tiedän myös sen, että jos annan itselleni luvan oksentaa nyt, seuraavan kerran kynnys luvan antamiseen on matalampi. Mutta jos sinnittelen, seuraava kerta vastustaa kiusausta on helpompi.
Minulla on nykyään valta valita. Minulle se on merkki siitä, että olen toipunut syömishäiriöstä.
Olo voi olla surkea, vaikka elämässä mikään ei ole erityisen pielessä. Kokemusta voi olla vaikea jäsentää ja pukea sanoiksi, mutta sisimmässä tuntuu siltä, että jokin on huonosti ja ikään kuin hiertää. Usein tilanteeseen liittyy myös kokemus siitä, että kaipaisimme enemmän huomiota, arvostusta ja rakkautta. Psykologi Meg Arroll kirjoittaa tästä kiinnostavasta ilmiöstä kirjassaan Pienet traumat – Henkisten haavojen suuret vaikutukset (Bazar 2024).
Tarvehierarkian näkökulmasta elämän pitäisi olla reilassa, kun on katto pään päällä, ruokaa pöydässä, mukava perhe, ihan ookoo työpaikka ja ihania ystäviä. Mutta entä jos ei yhtään tunnu siltä?
Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden ihmissuhteissa sekä muissa elämän myllerryksissä me kaikki saamme kolhuja ja haavoja, jotka nakertavat hyvinvointiamme. Moni tuntee pikku hiljaa luisuvansa kohti uupumusta, ahdistusta ja huonoa itsetuntoa. Näitä merkkejä ei kannata ohittaa, sillä jos asiaan ei puutu, tuloksena voi olla monenlaisia mielen ja kehon ongelmia.
Arrollin mielestä jokaisen kannattaisi opetella tunnistamaan omat haavansa ja kolhunsa, koska vain ymmärtämällä oman pienten traumojen ainutlaatuisen yhdistelmän ja sen vaikutuksen on mahdollista kääntää elämässä uusi sivu ja kirjoittaa itse oma tarinansa.
Kirjassa Pienet traumat – Henkisten haavojen suuret vaikutukset psykologi Meg Arroll auttaa tunnistamaan omia henkisiä haavojamme, huomaamaan niiden oireita sekä vahvistamaan kykyä selviytyä vaikeuksista ja vastoinkäymisistä oppimamme avulla.
Manipulointi on toisen ohjailua oman edun tavoittelemiseksi. Sinun halutaan toimivan jonkun toiveiden mukaan, ilman että huomaisit sitä itse. Manipulointi on epäreilu vaikuttamisen tapa, koska manipuloija ei sano suoraan, mitä tavoittelee.
Haitalliseen manipulointiin liitetään kolme keskeistä tekijää:
1. Pyritään vaikuttamaan toiseen ihmiseen huijaamis- tai pettämistarkoituksessa.
2. Tavoitellaan omaa etua toisen kustannuksella.
3. Käytetään hyväksi toisen ihmisen heikkouksia.
Tässä 14 tapaa, joita manipuloija voi käyttää
1.Epäsuora puhe
Manipuloija välttää suoraa puhetta ja suoraan kohdistettua viestiä. Sinua saatetaan syyllistää tai painostaa epäsuorasti tai sinun voidaan vihjailla toimineen väärin.
2. Kielteisten tunteiden herättäminen
Manipuloinnin taktiikoihin kuuluu keinoja, joilla herätetään kielteisiä tunteita. Toisen häpäiseminen ja arvosteleminen ovat tehokkaita tapoja saada toinen hiljentymään ja tottelemaan. Syyllistämällä, pelottelemalla tai uhriutumalla voidaan luoda painetta toimia toivotulla tavalla.
3. Myönteisten tunteiden herättäminen
Imartelemalla sinut voidaan ylentää ja saada tuntemaan olosi arvostetuksi. Manipuloija kohentaa oloasi ylistämällä ystävyyttäsi, kivaa vaatettasi tai tekee jonkin palveluksen. Seuraavassa hetkessä voi olla vaikeaa kieltäytyä hänen pyynnöstään.
4. Eettiseen toimintaan vetoaminen
Manipuloija vetoaa haluusi toimia eettisesti ja jonkin ihanteen mukaisesti.
5. Läheisyyteen vetoaminen
Manipuloija saattaa alkaa rakentaa näennäistä luottamusta houkuttelemalla toista kertomaan omista murheistaan, vaikka todellisuudessa hän ei ole niistä kiinnostunut, vaan hyödyntää saamiaan tietoja oman edun tavoittelussa. Houkuttelussa manipuloija saattaa avautua omista olemattomista häpeänsä aiheista ja kipukohdista, jolloin syntyy valheellinen vaikutelma läheisestä suhteesta.
6. Kiitollisuudenvelan synnyttäminen
Vastavuoroisuus tai vaihtokauppa toimii suostuttelutaktiikkana, koska luontaisesti ihminen haluaa tasavertaisuuden säilyvän vuorovaikutustilanteissa. Jos naapuri tuo vastapaistettuja leivonnaisia kotiovellesi, voi yllättävän lahjan jälkeen tuntua vaikealta kieltäytyä pyynnöstä ulkoiluttaa koiraa myöhemmin.
7. Valheiden kertominen selän takana
Juonittelu ja petollinen käytös piilottavat manipuloinnin, niin ettet edes välttämättä huomaa sitä. Saatat kuulla kiertoteitse, miten joku on kertonut sinusta valheita tai syyttänyt jostakin aiheettomasti kohentaakseen asemaansa tai ajaakseen omaa agendaansa.
8. Avuttomuuteen ja hätään vetoaminen
Avuttomuuden ja hädän hyödyntäminen, kuten manipuloijan osoittama uhriutuminen, houkuttelevat esiin empatiaasi. Jos ystävä vetoaa olevansa yksinäinen, saatat suostua helpommin muuttoavuksi tai seuraksi viikonloppumatkalle. Varsinkin jos kyse on hätätilanteesta, voi kieltäytyminen olla vaikeaa.
9. Henkinen väkivalta
Henkisen väkivallan muodot, kuten kiusaaminen, vihan- ja kiukunpurkaukset, voimakas rajoittaminen, uhkailu ja haukkuminen ovat erityisen painostavia ja kielteisiä manipuloinnin muotoja.
10. Sumuttaminen
Sumuttaminen eli gaslighting on hämmennystä aiheuttava psyykkisen manipuloinnin muoto. Harhauttamalla pyritään kylvämään yksilöön tai valitun ryhmän jäseniin epäilyn siemeniä, jolloin he kyseenalaistavat oman muistinsa, arviointikykynsä ja jopa mielenterveytensä. Sumuttaminen voi näyttäytyä esimerkiksi toisen tunteiden tai kokemusten mitätöintinä.
11. Eristäminen
Ulossulkeminen tai eristäminen liittyy henkiseen väkivaltaan. Manipuloija usein eristää manipuloitavan henkilön hiljalleen tämän ystävistä, perheestä, läheisistä ja muista sosiaalisista yhteisöistä. Hän ei ehkä kiellä suoraan yhteydenpitoa, mutta ärtyy, hermostuu tai reagoi muutoin kielteisesti muiden tapaamisiin. Manipuloija saa näin napattua henkilön entistä tiukemmin valtapiiriinsä. Manipuloitu taas ei saa enää tukea läheisiltään ja on sen jälkeen entistä helpommin manipuloitavissa.
12. Ryhmäpaineen luominen
Ryhmäpaineessa voi olla vaikeaa kieltäytyä tai jäädä ulkopuolelle jostakin. Manipuloija voi hyödyntää sitä, vaikkei tilanteessa olisi muita edes paikalla. Hän saattaa vedota siihen, että kaikki muutkin samassa asemassa tai tilanteessa olevat toimivat tietyllä tavalla. Kaikkein vaikeinta on kieltäytyä ryhmätilanteessa, kun muut läsnäolijat suostuvat johonkin.
13. Keskustelun sabotointi
Keskustelun sabotoinnissa manipuloija luo ilmapiirin niin myrkylliseksi, että lopputulokseen pääseminen on mahdotonta. Hän saattaa valehdella ja vihjailla tai liioitella ja purkaa tunteitaan, jotta ei itse joutuisi vastuuseen toiminnastaan. Hän syyttää muita kieroilusta tai ymmärtää asioita tahallaan väärin, jolloin hänen toimintaansa ei päästä käsittelemään. Puhe on usein joustamatonta ja mustavalkoista. Näin hän saa muut lopettamaan keskustelun.
14. Rankaiseminen ikävällä tunteenpurkauksella
Rankaiseminen kiukulla ja muulla negatiivisen tunteen ilmaisulla saa manipuloitavan toimimaan toivotulla tavalla. Kiukkua tai ärtymystä voidaan käyttää manipuloinnin keinona joko tietoisesti tai tiedostamatta. Negatiivisen tunnekuorman purkaminen ei aina ole avointa. Se voi ilmetä peiteltynä ja kuohua pinnan alla.
Kiukku ja negatiivinen tunnekuorma välittyvät helposti ja saavat ympärillä olevat hiljenemään ja varuilleen. Se saa muut toimimaan manipuloijan mielen mukaan niin, ettei kiukunpurkauksia tulisi jatkossa.
Mitä tehdä, jos huomaat, että sinua yritetään manipuloida?
Tunnetut psykologit Nina Lyytinen ja Satu Pihlaja perehtyvät manipulointiin, sen muotoihin ja sitä vastaan suojautumiseen kirjassaan Tunnista manipulointi ja löydä omat rajasi. Kirja vastaa esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin:
Kirjoittaja Joel Holmén on psykiatrian erikoislääkäri.
Huomaan itselläni monia ADHD:lle tyypillisiä oireita – voisiko minulla olla ADHD? Moni miettii tätä, ja siksi ADHD-tutkimusten kysyntä on suurta. Tämä on johtanut siihen, että diagnooseja tehdään ilman psykiatrista erikoisosaamista. Keskustelua on herättänyt varsinkin uutinen siitä, että osassa Suomea jopa 20% lapsista on saanut ADHD-diagnoosin.
Joel Holmén
ADHD-tutkimuksiin liittyvä kysyntä on ollut suurta, ja moni toimija sekä julkisella että yksityisellä puolella on pyrkinyt vastaamaan kysyntään luomalla erittäin kevyitä diagnostisia prosessipolkuja. Näissä poluissa psykiatrin rooli on jäänyt marginaaliseksi, joskus jopa olemattomaksi.
Muutos on radikaali, kun otetaan huomioon, että vielä aivan muutama vuosi sitten aikuisten ADHD:n diagnosointi kuului yksinomaan psykiatrian erikoissairaanhoidon tehtäviin. Tuolloin lääkärikunnassa vallitsi yksimielisyys – aikuisten ADHD-diagnostiikka on monimutkaista ja se edellyttää erikoislääkärin, siis psykiatrin teoreettisen ja käytännöllisen erikoisosaamisen.
Valvova viranomainen on pyrkinyt puuttumaan liian kevyeen diagnostiikkaan rajaamalla ADHD-lääkityksen määräämisoikeudet vain psykiatrian ja neurologian erikoislääkäreille. Muut lääkärit saavat nykyisellään uusia lääkityksen vasta, kun lääkitys on vakiintunut. Nähtäväksi jää, miten hyvin näillä toimenpiteillä saadaan villiksi käynyt ADHD-diagnosointi, tai hieman provosoiden, “diagnoositeollisuus” takaisin uomiinsa.
Miksi ADHD-diagnoosi ei selviä yhdellä kyselyllä?
Psykiatrinen diagnostiikka on lähtökohtaisesti ihmisen kokonaistilanteen hahmottamista. Vaikka diagnostinen järjestelmä tarjoaakin kategoriset kriteerit diagnoosin asettamisen rajoiksi, ovat psykiatrit koulutettuja tunnistamaan järjestelmän heikkoudet ja käyttämään yksilöllistä, kokonaistilanteen huomioivaa harkintaa tutkiessaan potilaitaan. Ilman osaamista tällaiseen kokonaisharkintaan tutkimusnäkökulma vääristyy helposti.
Psykiatrian erikoislääkärikoulutuksen kaikkein keskeisintä osaamista on ymmärtää ihmisen ongelman monitahoinen ydin ja osaongelmien väliset takaisinkytkennät. Näin psykiatrilla on parhaat valmiudet tarjota psyykkiseen ongelmaan oikeanlaiset hoidot, oli kyse terapiasta, lääkehoidoista tai neuromodulaatioista.
Psykiatri harjaantuu potilaita tapaamalla ihmisten ongelmien moninaisuuden hahmottamiseen. Muuttuvien elämäntilanteiden, psykologisten tekijöiden ja usein fyysistenkin ongelmien vyyhti on psykiatrin työmaa. Mielestäni psykiatria muistuttaa luonteeltaan paljolti esimerkiksi radiologiaa, jossa satoja tai tuhansia kuvia katsomalla opitaan pikkuhiljaa tunnistamaan tapaukset eri harmaan sävyjen joukosta. Psykiatri operoi harmaan sävyissä ja vain aniharvoin mustan ja valkoisen kentillä.
ADHD-diagnostiikka ei missään tapauksessa tee tässä poikkeusta. Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriössä on kyse monella tapaa ilmentyvästä ilmiöstä, joka nivoutuu vahvasti ihmisen elämäntilanteissa tapahtuneisiin muutoksiin, psykologisiin kuormitustekijöihin ja monituisiin ympäristötekijöiden asettamiin vaatimuksiin. Lisäksi ilmiö pitää hahmottaa kirjona, jossa diagnostisen rajan vetämiselle on kaikkein keskeisintä ihmisen elämässä aiheutuva haitan suuruus suhteessa hoitojen tuottamaan kuormitukseen, eli konkreettinen avun tarve.
Suurin osa meistä kykenee tunnistamaan itsessään ADHD:lle tyypillisiä piirteitä, jotka korostuvat esimerkiksi stressin tai kiireen kasvaessa. Tällöin kokonaiskuvan hahmottaminen nousee aivan keskeiseksi.
Omalla vastaanotollani käy paljon työssäkäyviä, akateemisessa ammatissa toimivia ja myös terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on joskus diagnosoitavissa ADHD ja jotka voivat saada avun elämäänsä hoidon myötä. Monella kuitenkin ulkoisesti ADHD:a muistuttavien oireiden taustalla löytyy jokin muu syy – tyypillisesti jotain, mitä henkilö ei itse ole tullut ajatelleeksi. Tällaisia ovat esimerkiksi estynyt tai vaativa persoonallisuus, jotka voivat ensivaikutelmana näyttää erehdyttävästi ADHD:lta.
Ymmärryksen luominen henkilön ongelmasta vaatii kuuntelemista ja tarkkaa arviointia. Suuri kysyntä on kuitenkin puristanut ADHD-tutkimukset niukempiin prosesseihin, joissa muilla ammattilaisilla on yhä suurempi rooli.
Prosesseissa on otettu käyttöön haastattelutyökaluja, jotka ovat sinänsä hyviä, mutta irrallaan alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan. Tällaiset työkalut on suunniteltu lisäapuvälineiksi psykiatreille osana tiedon keräämistä kokonaiskuvaa muodostaessa. Meillä Recurorillakin niitä käytetään oman Recuror Appimme kautta jaettuna, ja ne ovat kelpo apuväline. Niitä ei kuitenkaan missään nimessä pitäisi käyttää suoraa diagnostisten kriteereiden täyttymisen arvointiin, ikään kuin “raksi ruutuun” -menetelmällä.
Yksi tällainen työväline on strukturoitu haastattelu nimeltä DIVA, joka on saanut ylikorostuneen roolin monissa tutkimusprosesseissa. DIVA-haastattelun tehtävä on täydentää tietoa siitä, miten ADHD:n oirekuva on näyttäytynyt ihmisen elämässä. Oikein käytettynä se voi näin toimiakin, mutta tutkimusprosessissa väärin sijoitettuna se pahimmillaan ohjaa diagnoostiikkaa aivan väärään suuntaan.
Keskeistä kun ei ole niinkään se, onko jokin oire esiintynyt, vaan miksi, miten ja missä tilanteessa se on esiintynyt. Psykiatri arvioi tätä kuullessaan potilaansa kertomuksen oireista, sekä tapaa jolla hän oireista kertoo. Psykiatrin erikoisosaamista on osata tarkentaa tilannetta tarvittaessa huomioiden muut mahdolliset tekijät samantyyppisten oireiden ilmentymisessä.
Jos henkilö on täyttänyt DIVAn jo ennen hoitoa tai mikäli hoitaja tekee DIVA-haastattelun ennen psykiatrin arviota, kääntyy potilaan tilanteen purku ylösalaisin tarkoitettuun nähden. Joudutaan tilanteeseen, jossa tutkiva lääkärin on pyrittävä kiinni potilaan ongelman ytimeen ikäänkuin takaperin. Diagnostisen arvion vääristymisen riski kasvaa erityisesti, jos henkilö saapuu vastaanotolle käytyään muualla DIVA-haastattelussa, mielessään “muodollisuus”, jolla haetaan diagnoosi ja lääkkeet.
Tällaisissa tilanteissa kokonaiskuvan muodostaminen on ohitettu täysin, ja silloin on usein syytä palata monta askelta taaksepäin. Tämä ymmärrettävästi turhauttaa potilasta, joka ilman omaa syytään on joutunut tällaiseen edestakaiseen prosessiin.
Ollessani Tyksin neuropsykiatrian osastonylilääkärinä keskustelimme mallista, jossa DIVA-haastattelu olisi sijoitettu hoitopolun alkuun. Tästä oli neuropsykiatrian hoitajilla hyvin ongelmallisia kokemuksia – nämä kokeneet ja hyvän erikoiskoulutuksen saaneet hoitajat olivat yhtä mieltä siitä, että ilman psykiatrin alkuarviota diagnostinen polku lähti usein väärään suuntaan.
Meillä Recurorilla myös tutkimushoitaja voi psykiatrin arvion perusteella käyttää DIVA-haastattelua informaation keräämiseen, mutta tässä keskeistä on se, että psykiatri on arvioinut mitkä osuudet hoitaja voi tehdä, sekä se, että hoitajillamme on vuosien kokemus psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ja muusta psykiatrisesta diagnostiikasta.
Koulutuksensa ja kokemuksensa myötä he ymmärtävät myös, mitkä muut tekijät persoonallisuudessa tai elämäntilanteessa voivat aiheuttaa samantyyppisiä oirekuvia. Recurorin hoitajilla on valmiudet siirtää tällaiset epäselvät tapaukset psykiatrin selvitettäviksi. Monesti teen osan tai koko DIVA:n kokonaan itse, jos tilanteessa on epäselvyyttä. Hoitajamme osallistuvat myös kliinisiin kokouksiimme ja koulutamme heitä asiassa säännöllisesti. On edelleen pidettävä mielessä, että DIVA on vain yksi apuväline helpottamaan diagnostista pohdintaa, eikä useinkaan keskeisin osa diagnostiikkaa.
Diagnostinen arviointi ei pääty ADHD-diagnoosiin
ADHD-diagnoosin arviointi jatkuu myös diagnoosin saamisen jälkeen. Diagnoosipaperin tulostaminen ei ole taikatemppu, joka siirtää psykiatrisen diagnostiikan harmaan sävyistä mustavalkoiseen. Psykiatriassa on harvoin täyttä varmuutta diagnoosista. Diagnoosin osuvuuden ja hoitojen yksilöllisen hyödyttävyyden jälkikäteisarvioinnin tärkeyttä voi tuskin liiaksi korostaa.
Työnämme ei ole tuottaa tehokkaasti diagnooseja, vaan auttaa, ja jos apua ei saa, on syytä miettiä mistä tämä johtuu. Valvova viranomainen on asettanut juuri stimulanttilääkkeille ehdon, jonka puitteissa muu lääkäri saa uusia tämän vasta vakiintuneessa vaiheessa. Lääkehoidon ja muun hoidon toteutumisen yhteydessä psykiatri pystyy arvioimaan, onko alkuperäinen arvio osunut oikeaan. Itse mielelläni seuraan potilaitani vähintään vuoden, jotta saisin riittävän käsityksen siitä, onko alkuperäinen ongelma kyetty hoitamaan ja onko diagnoosi osunut oikeaan. Käypä hoito suosittaa tähän ainakin kolmea kuukautta sopivan lääkityksen löydyttyä.
ADHD ei tee immuuniksi muille psykiatrisille ongelmille. On merkittävä määrä tapauksia, joissa ADHD:n hoitoon tarkoitetut lääkkeet pahentavat näitä muita ongelmia. Koska psyykessä moni tekijä riippuu monesta, ja niiden välillä on yksilöllisiä takaisinkytkentöjä, lääkityksen käyttö vaatii usein seurantaa. Näin on erityisesti alkuvaiheessa, mutta komplikaatioita voi seurata myös myöhemmin.
Nopea diagnoosi ei ole oikotie onneen – Tärkeintä on on löytää ongelman ydin
ADHD on sekä alidiagnosoitu, että ylidiagnosoitu ongelma, jonka hoito voi parhaimmillaan muuttaa ihmisen elämää merkittävästi. ADHD:ta itsellään epäilevät ihmiset ansaitsevat kuitenkin asianmukaisen ja kattavan arvion ongelmatilanteessaan, jotta oikeanlaista apua pystyttäisiin varmasti antamaan – oli kyse sitten ADHD:sta tai jostain muusta. Oikotietä onneen ei valitettavasti ole ja psykiatrin työhön pitää pystyä antamaan riittävä aika ja panostus.
Lääkäriasema Recurorin kautta pääset ADHD-tutkimuksiin nopeasti.
Voimalliset sanat saattavat jäädä ihmisen mieleen pysyvästi. Sanotaan, että se, mitä sanot lapsellesi, on myöhemmin hänen sisäinen äänensä.
Hidasta elämää -kanavissa kysyttiin huhtikuussa, mitkä lapsuudessa kuulemasi sanat ovat kulkeneet mukanasi ja vaikuttaneet elämääsi myöhemminkin. Monet jakoivat kommenteissaan äitiensä lausahduksia. Osa niistä oli suunnattoman surullisia – ja osa onneksi kannustavan kauniita.
Äiti latisti ulkonäköä
Äitini arvioi ulkonäköäni, että et sinä ole kaunis mutta olet mukavan näköinen. Olen uskonut sen ja tyytynyt olemaan vain mukavan näköinen.
Kun sain 13-vuotiaana ekat silmälasit, sanoi äitini, ettei tuohon naamaan mikään sovi.
Äiti ei uskonut minuun
Äiti on sanonut, ettet sinä flikka osaa edes perunoita pestä.
Äiti hoki, ettei minusta tule koskaan mitään.
”Näistä ei ole ikipäivänä minkään tekijäksi”, sanoi äiti. Monista ajattelemattomista sanomisista juuri tämä suorastaan halvaannutti minut. Se oli niin perin juurin mitätöivä ja loukkaava. Tähän ikään mennessä olen kyllä kuitenkin jo tehnyt kaikenlaista kykyjeni mukaan, tieteen, taiteen ja erilaisten työnkuvien saralla, ja kerännyt kiitettäviä todistuksia monenlaisista asioista. Mutta sisimmässäni asuu edelleen se pieni tyttö, joka on pohjattoman epävarma osaamisestaan minkä tahansa uuden tehtävän edessä.
Äitini sanoi aina, että mene pois siitä, sä et osaa mitään eikä sinusta tule mitään. Väärässä oli!
Äiti vakuutti, että olen arvoton
Äitini sanoi: ”Sinähän oletkin vain pelkkä vahinko”.
Äidin sanoja lapsuudestani asti: ”Sinulla ei kakara ole paskankaan virkaa tässä maailmassa.”
Äitini sanoi, että olen isäni moka! Ettei mua ole tänne koskaan haluttu.
Kun pyysin jotain, äiti kysyi: ”Miksi sä sen ansaitsisit?”
Äiti on muistanut sanoa, miten olin pettymys ja välttämätön paha, joka pitää vain sietää, ja miten kukaan ei voi minua koskaan rakastaa.
Äiti kielsi tuntemasta tunteitani
Äiti käski ”purra hammasta”, jos tuli itku jostain tehtävästä, jota en osannut. Hän kertoi myöhemmin pelkäävänsä, että jos itken ihmisten edessä, minua kiusataan, ja siksi ajatteli, että tunteiden kurissa pitäminen on paras ratkaisu. Tämä lause on jäänyt päähän, ja aikuisiälläkin koulumaailmassa purskahdan itkuun, kun en jotain osaa, ja häpeän siinä hetkessä sitä, kun en osannut purra hammasta.
Opiskelemaan kun lähdin, tuli ehkä pahimmat äidin sanat: ”Älä nyt noin innostu, kun et tiedä miten raskasta se tulee olemaan.”
Äiti mitätöi kaikin tavoin
Äitini osasi tsempata muistuttamalla, että olin lihava, lahna, laiska, huora – mitä näitä muita kauniita sanoja onkaan.
Äiti teki selväksi jo silloin, kun olin pikkutyttö, etten osaa mitään, en tee mitään (en ainakaan oikein), olen ilkeä ja itsekeskeinen, ruma jne… Se on vaikuttanut ihan koko elämän ajan.
Onneksi äidit ovat sanoneet myös paljon kauniita ja kannattelevia sanoja.
Äiti auttoi luottamaan elämään
Äitini: Asioilla on tapana järjestyä.
Äiti sanoo aina vaikeissa paikoissa, että kaikki kääntyy parhain päin, älä ajattele mitään pahaa vaan asiat kyllä onnistuu.
Äitini sanoi, että luotan sinuun ja se on iskostunut päähäni. Yritän aina olla luottamuksen arvoinen.
Äitini sanoi joskus ensimmäisen eroni aikoihin, että ”putoan aina jaloilleni”.
Äiti on joskus sanonut, että tietää, että mä pärjään!
Äiti sanoi, että sinä pärjäät elämässä aina. Se on kantanut läpi koko elämän.
Äiti auttoi tuntemaan itseni riittäväksi
Äiti sanoi: ”Kun parhaasi yrität, se riittää.”
Onneksi äiti aina kannusti, että minusta voi tulla mitä vain ja olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Se paikkasi ilkeiden ihmisten tekosia.
Äiti uskoi, että pystyn mihin vain
Äitini on sanonut, että pystyn mihin vain, mitä ikinä haluan tehdä. Elämä ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta se voima jonka tuon sanominen kerta toisensa jälkeen lapsuudessa sai aikaan, on saanut minut nousemaan aina yhden kerran enemmän kuin olen kaatunut.
Äiti kertoi aina ihmisille tarinaa siitä, kuinka olin nelivuotiaana muutettuamme uuteen kerrostaloon lähtenyt kiertämään korttelia ja esitellyt itseni kaikille vastaan tulleille ihmisille. Hän kertoi sitä minusta ylpeänä, ja se on saanut osaltaan aikaan sen, että kasvoin ihmisistä positiivisesti ajattelevaksi aikuiseksi.
Olen monta kertaa miettinyt, että miksi minulla on niin hyvä itsetunto, vaikka olen kohdannut elämässäni aikamoisia haasteita. Pääsyy on varmaan äidin voimakas tuki lapsuudessa. Hänestä olin ihmelapsi Peppilotta Sikuriina, jolle kaikki oli mahdollista.
Kun lähtee lasten kanssa luontoon, saa yllättyä ja ilahtua siitä, miten täysillä he nauttivat luonnosta ja kokevat kaiken. Hilkka ja Hannele Heikkala ovat äiti ja tytär, joille luonto on lempipaikka ja tärkeä voimanlähde. Heidän juuri ilmestynyt tehtäväkirjansa Minun luontoseikkailuni (Bazar 2024) johdattelee yhteiselle tutkimusretkelle luontoon. Kirjasta saa ihania ideoita luontoseikkailuihin kaikkina vuodenaikoina oman lapsen, lapsenlapsen, kummilapsen tai vaikka hoitolapsen kanssa.
Hilkka ja Hannele Heikkala. Kuva: Sampo Korhonen.
Tässä Hilkan ja Hannelen kokemuksia siitä, miksi pienikin lähiluontoretki lapsen kanssa voi olla aivan erityinen elämys teille molemmille.
1. Tarttuva innostus ja ihmettely
Mitä kaikkia pieniä ötököitä maassa liikkuu? Miten muurahainen jaksaa kantaa niin suuria havuja? Millaisia kiviä ja keppejä luonnosta voi löytyä? Kuinka mielenkiintoisen mallisia pilviä taivaalla liikkuukaan!
Aikuinen voi antaa lapsen kulkea luonnossa edellään ja seurata, mihin kaikkeen lapsen huomio kiinnittyy. Ja miten ihmeelliseltä luonnon pienet asiat lapsesta tuntuvatkaan! Aikuinen pitää usein helposti monia asioita merkityksettöminä ja itsestään selvinä, mutta lapsen seurassa voi päästä kokemaan tuttuja asioita uudelleen kuin ensimmäistä kertaa.
2. Pysähdyksiä pienten ihmeiden äärelle
Aikuisella on usein paljon tehtävää ja suoritettavaa arjessa ja kotona. Luontohetki poissa omasta kodista ja pihasta voi olla tälle vastapaino, tila ja aika vain olla. Luontoseikkailulla ei tarvitse täyttää tiskikonetta, haravoida pihaa tai hoitaa asioita. Hassuttelu ja suorittamisesta irti päästäminen tekee hyvää aikuisellekin.
Voisitko ottaa mallia lapsesta, laskeutua vaikka lapsen kanssa sammalmättäälle makaamaan tai tutkimaan maassa kiemurtelevia matoja? Lapset ovat hyviä opettamaan, että elämää ei kannata ottaa liian vakavasti.
3. Mahdollisuus rauhoittua
Hektinen kaupunkielämä ja älylaitteet sekä niiden mukanaan tuomat aistiärsykkeet kuormittavat lasten ja aikuisten mieltä, kehoa ja aisteja. Luonnossa stressi tutkitusti vähenee, mieli rauhoittuu ja lihasjännitykset helpottavat.
4. Läsnäoloa kaikkien aistien kautta
Luonto on hyvä paikka harjoitella läsnäoloa hetkessä. Pysähtymisen ja rauhoittumisen myötä löytyy mahdollisuus olla nyt ja tässä, ei menneissä tapahtumissa tai tulevissa asioissa. Luonnossa on mahdollisuus tutkia ympäristöä käyttäen eri aisteja ja keskittyen aistimuksiin.
Miltä tuuli tuntuu kasvoilla? Miltä askeleet kuulostavat erilaisilla alustoilla? Miltä sammal tuntuu? Miltä syötävät marjat maistuvat? Millaisia ääniä syntyy, kun koputtaa kovaan tai pehmeämpään pintaan (esim. kiveen tai maahan)?
5. Uusia ideoita ja näkökulmia
Luonnossa ”leikkikaluille”, kuten kepeille, risuille ja kiville ei ole valmista käyttötarkoitusta, vaan lapsi saa käyttää mielikuvitustaan. Mielikuvituksen käyttäminen rikastuttaa lapsen maailmaa.
Aikuinen voi luonnossa ottaa tauon arjesta. Luonnossa liikkuessa mieli saa vaellella ja rauhoittua ja sitä kautta syntyy tilaa uusille ideoille ja luovuudelle. Luonnon ihmeitä tarkastellessa voivat omat haasteet asettua helpommin käsiteltäviin mittasuhteisiin, ja niihin voi löytää uudenlaisia näkökulmia. Saatat huomata, että mieltä vaivaavat asiat eivät luonnossa oleilun jälkeen tunnukaan enää niin suurilta.
6. Tutustumista tunteisiin ja omaan sisäiseen maailmaan
Luonnossa on tilaa olla oma itsensä kaikkine tunteineen. Luontoympäristö, jossa ei ole nopeita aistiärsykkeitä, tarjoaa mahdollisuuden tutustua omaan sisäiseen maailmaan. Millaisia tunteita minussa herää luonnossa? Muuttuvatko tunteeni luontohetken aikana?
7. Tärkeä yhteys lapseen
Kun lähdetään luontoon, voidaan jättää älypuhelimet sivuun ja keskittyä käsillä olevaan hetkeen, luonnon tarkkailuun ja yhdessäoloon. Luontohetki voi olla arvokasta yhdessä vietettyä aikaa. Aina ei tarvita yhä suurempaa ja hienompaa elämystä: lapsen mielestä eväsretki luontoon ei ole koskaan liian lähellä kotia.
Aikuisen on hyvä huomata, että lapselle aikuisen läsnäolo on tärkeämpää kuin erityinen evästelykokemus tai hienosti järjestetty elämys. Lapsi innostuu helposti näkemästään ja kokemastaan luonnossa. Aikuinen voi olla mahdollistamassa kiireettömän ajan yhdessä pysähtymällä tutkimaan ja pohtimaan asioita lapsen kanssa.
8. Vahvistuva luontosuhde
Kun luontoon tutustuu ja siellä viettää aikaa, alkaa huomata luonnon merkityksen hyvinvoinnin ja koko elämän kannalta. Luonnossa oppii ymmärtämään, että emme ole ihmisinä erillisiä luonnosta ja tarvitsemme luontoa monin eri tavoin. Tämä on totta jo perusasioista lähtien, esimerkiksi puut tuottavat tarvitsemaamme happea. Kun vietämme aikaa luonnossa, arvostus ja kunnioitus luontoa kohtaan lisääntyy.
Lisää ideoita, tehtäviä, havainnoitavaa sekä yhdessä pohdittavia kysymyksiä luontoseikkailuihin ja yhteisiin hetkiin lapsen kanssa kaikkina vuodenaikoina löydät ihastuttavasta tehtäväkirjasta Minun luontoseikkailuni.
