Vuoden loppupuolella on hyvä hetki pysähtyä ja katsoa taaksepäin menneeseen aikakauteen. Reflektointi voi johtaa syvempään ymmärrykseen omasta kehityksestä.
Ota ainakin 15 minuuttia aikaa tälle harjoitukselle. Monesti esimerkiksi joogaharjoituksen tai luonnossa kävelyn jälkeen on helpompi keskittyä. Lue kysymykset yksi kerrallaan.
Meditoi silmät kiinni vastauksia, hengittele muistojesi virrassa ja kirjoita sitten vastaus päiväkirjaasi tai paperille. Ole rehellinen itsellesi.
Mikä oli kuluneen vuoden yksittäinen tapahtuma joka oli sinulle suurin kasvun paikka? Mitä siitä opit?
Oletko huomannut tietyn teeman toistuvan puheissasi? Onko asia mennyt eteenpäin vai oletko jumissa?
Oletko kehittänyt itsellesi rutiinin, joka ei välttämättä palvele sinua? Vai rutiinin joka toimii ja sitä kannattaa jatkaa ja kasvattaa?
Lue vastauksesi ja jatka vielä vapaata kirjoittelua, jos tuntuu helpolta jatkaa taaksejääneen vuoden muistelua. Lopuksi katso itseäsi peilistä ja hymyile kuvallesi. Irvistele ja iloitse jokaisesta uudesta elämän ja kasvun merkistä kasvoillasi. Sinä olet ainutlaatuinen ihminen. Olet jälleen yhden vuoden viisaampi ja kokeneempi.
Ystäväni kuoli aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Hän oli lapsuuden paras ystäväni, jonka kanssa vietimme yhdessä miltei kaiken vapaa-ajan: juttelimme ja hassuttelimme lähnötellen, mutta myös vietimme ison ajan vapaa-ajastamme juoksuharrastuksen parissa. Juoksimme SM-tasolla, eli treenasimme paljon yhdessä.
Meillä oli myös kova viestijoukkue, jonka ensimmäistä osuutta ystäväni juoksi. Minä juoksin toista osuutta, eli ystäväni napautti kapulan käteeni satoja kertoja. Kisoissa kuulin hänen voimakkaan huutonsa: ”Sanna, anna mennä, sää pystyt siihen!” Huuto oli niin kova, että sain siitä varmasti myös myötätuuliapuja 😀
Noista sanoista on tullut elämäni voimallisimmat kannustussanat. Mitä ikinä teenkin, meinaan jättää tekemättä tai mikä jännittää, kuulen sisälläni ystäväni sanat: ”Sää pystyt siihen!” Ja tosiaan: minä olen meistä se, jolla on edelleen mahdollisuus. Jättäisinkö tosiaan tekemättä ja elämättä, kun minulla on (vielä) mahdollisuus? Vai kuuntelisinko ystäväni sanoja, painelisin menemään ja uskoisin, että mää pystyn.
Mikä tilanteesi ikinä onkaan, muista: Sääkin pystyt!
Näihin superhelppoihin joulumakeisiin on helppo ihastua. Jouluiset raakapallot valmistuvat käden käänteessä ja saavat makunsa muun muassa piparkakkumausteista, kuten neilikasta ja kanelista. Suutuntuma on täyteläisen pehmeä.
Raakaleivonnan idea on, että ne eivät yleisesti ottaen sisällä lainkaan viljoja, sokeria, maitoa eikä kananmunaa. Raakaleivoksien valmistuksessa lämpötila ei myöskään nouse yli 42 asteen, jolloin varmistetaan, että herkun tärkeät ravintoarvot säilyvät.
Kokeile raakaherkkuja vaikkapa vaihtoehdoksi muiden jouluherkkujesi rinnalle. Näitä nautiskellessa verensokerit pysyvät maltillisena ja saat kehollesi käyttökelpoisia ravinteita.
Ps. Makeiset sopivat hyvin myös ihan perheen pienimmille hyvien ravintoarvojensa ansioista.
Joulunmakuiset raakapallot
(Ohjeesta tulee noin 12 kpl)
50 g rouhittuja manteleita
15 kpl kuivattuja kivettömiä taateleita
2 isoa ruokalusikallista maapähkinävoita
0,5 tl kanelia
0,5 tl jauhettua neilikkaa
1 vaniljatanko
ripaus suolaa
Koristeluun:
Pakkaskuivattuja vadelmia
Raakasuklaata (sulatettuna)
VAIHE 1) Kiehauta tilkka vettä kattilassa. Lisää taatelit veden joukkoon ja anna niiden pehmentyä hetken aikaa kuumassa vedessä.
VAIHE 2) Tee vaniljatankoon viilto pituussuunnassa ja raavi sisällä oleva vanilja talteen esimerkiksi lusikan kärkeä apuna käyttäen.
VAIHE 3) Kaada vesi pois taateleista ja sekoita joukkoon kaikki ohjeen ainekset. Soseuta sauvasekoittimella tahnaksi. Pyörittele taikinasta kosteiden kämmenien välissä pieniä palloja.
VAIHE 4) Sulata raakasuklaa lämpimässä vesihauteessa. Pyörittele osa palloista esimerkiksi pakkaskuivattujen vadelmahippujen seassa ja kasta osa sulatettuun raakasuklaaseen.
Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan -sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.
Kun tiedostin, että minulla on mahdollisuus kirjoittaa teksti Hidasta Elämää -sivustolle, olin aivan intopiukeana. Olin jo pitkään haaveillut, että pääsisin kirjoittamaan jollekin isommalle sivustolle ja nyt se voisi vihdoinkin olla mahdollista. Oloni oli luottavainen ja voittamaton. Uskoin, että tilaisuus tuli kohdalleni tarkoituksella ja minun kuuluisi ehdottomasti tarttua siihen!
Mutta sitten, kun olin juuri imenyt itseni täyteen luottamusta ja varmuutta, joku tuli yhtäkkiä selkäni taakse ja rutisti minut tyhjäksi. Istuin keittiön pöydän ääressä, kun tunsin luottamukseni valuvan lattialle yksi pisara kerrallaan. Istuin siinä ja kutistuin kutistumistani. Selkäni kipristyi kasaan kuin vanhalla mummolla. Lopulta kaikki itsevarmuuteni lillui laminaatilla ja sukkani uivat lammikon keskellä läpimärkinä kuin kaksi harmaata kampelaa. Näytin kaikin puolin rumalta ja kurttuiselta. Olin pieni ja tyhjä.
Ennen kaikkea, olin peloissani. Mieleeni nousi ainakin sata “mitä jos” alkuista kysymystä. Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos tekstistäni ei pidä kukaan? Mitä jos en edes saa mitään tekstiä aikaan? Mitä jos mitä jos mitä jos -litania kumisi muuten niin tyhjässä päässäni ja imi maisemasta värit. Näin mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot ja ainakin sata syytä, miksei minun kannattaisi edes yrittää.
Pelko on siitä ovela kaveri, että se haistaa tärkeät ja merkitykselliset asiat. Pelon sieraimet tunkeutuvat varjojen lisäksi myös sinne, missä on eniten valoa, koska siellä pelolla on hyvät mahdollisuudet päästä parrasvaloihin. Sillä pelkokin haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Pelko huutaa sitä kovempaa mitä enemmän sitä yrittää hiljentää. Pelko seuraa niin kauan, kunnes se huomataan. Siksi pelon karkottamisessa ei auta välttely, piilottelu tai pakoilu.
Kun muistin, että pelkokin haluaa tulla nähdyksi, vedin syvään henkeä, kuroin kippuraisen selkärankani suoraksi ja käännyin katsomaan selkäni takana lymyilevää pelkoa silmiin. Hymyilin sille ja viitoin sitä istumaan pöydän toiselle puolelle. Tarjosin sille iltateetä ja kysyin: “Mitä kerrottavaa sinulla on minulle?” Pelko katsoi minua pöydän yli tuimasti, hampaat ojossa, mutta en kääntänyt katsettani vaan katsoin yhä sen silmiin ja hymyilin. Yhtäkkiä pelko purskahti itkuun. Nyyhkytyksen keskeltä se sopersi: “Hätäännyin, että sinusta tulisi suurempi kuin minusta, ettei voimani olisi enää riittäneet suojelemaan sinua!”
Minä hymyilin pelolle, koska tiesin sen puhuvan totta. Pelko hätääntyy aina, kun ihmisen sielu laajenee. Sielun kasvaessa pelkoa suuremmaksi pelko ei enää pysty kontrolloimaan tapahtumia – se tietää ettei sillä ole kohta enää osaa eikä arpaa ja siksi se yrittää vielä viime hetkillä epätoivoisesti vaikuttaa tilanteeseen.
Keskustelumme jälkeen halasimme pelon kanssa. Uppoutuessani sen karvaiseen turkkiin ymmärsin, ettei pelko ole viholliseni. Pelolla on aina viesti kerrottavana. Se on täällä suojelemassa minua, pitämässä minusta huolta. Vaikka pelko välillä puristaa hätäännyksissään minusta kaikki mehut irti, pohjimmiltaan se on aina minun puolellani. Kiitin siis pelkoa huolenpidosta ja pelko puolestaan pyysi minulta anteeksi, kun oli syöksynyt kimppuuni vailla todellista vaaraa. Se auttoi minua luuttuamaan lainehtivan lattian ja yhdessä joimme jäljelle jääneet voiman pisarat kuin mitkä tahansa afterworkit.
En kuitenkaan kertonut pelolle, että juuri tämä yömyöhäinen keskustelu jäähtyneen teekupin ja räkäisten nenäliinamyttyjen keskellä, oli tehnyt minun sielustani pelkoa suuremman. Juuri tämän keskustelun ansioista pelko oli kutistunut edessäni pieneksi rääpäleeksi, jota minä nyt lohdutin. Pelko olikin voimakkaan olemuksensa alla kuin pieni hätääntynyt lapsi, joka janosi syliä, lämpöä ja rakkautta ja rauhoittui vasta, kun sen tarpeet huomioitiin.
Halusin olla ystävällinen pelolle myös sen takia, koska tiesin, että se tulee kulkemaan vierelläni elämäni loppuun asti. Vaikka rohkeuteni kuinka karttuisi, pelko löytää kyllä aina aika ajoin luokseni, erityisesti ollessani tärkeiden ja merkityksellisten asioiden äärellä, koska se nyt vain on osa ihmisyyttä. Voidakseni laajentua minun täytyy joka kerta vakuuttaa pelko siitä, etten juuri nyt tarvitse suojelua, pärjään kyllä itsekin. Näin ollen, mitä myötämielisempi suhteemme on, sitä helpommin onnistun ja saan pelolta vapauden laajentua sinne, minne ikinä haluankin.
Lopuksi, katselin ikkunasta, kun pelko hiippaili marraskuiseen pimeyteen. Vilkutin sille hyvästiksi ja avasin tietokoneen. Päässäni ei pyörinyt enää yhtään “mitä jos” -kysymystä. Kursori alkoi liikkua nopeasti tyhjällä näytöllä. Hymyilin ja päätin omistaa ensimmäisen tekstini pelolle. Siitä syntyi varsin kaunis tarina, joka muistutti minua siitä, että pelko on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää – vaikkakin sen tapa osoittaa rakkautta on välillä hieman kyseenalainen.
Kerron tässä kirjoituksessa asiasta, joka voi auttaa sinua luomaan paremman kosketuksen siihen mitä mitä voit olla parhaimmillasi, löytäessäsi yhä paremman yhteyden siihen, joka olit kaikkein aidoimmillasi.
Huomaathan, että vaikka puhun aitoudesta, kirjoituksen tarkoitus ei ole sanoa, että sinussa on jotain valheellista tai huonoa.
Sille on hyvät syynsä, että kehitämme erinäisiä tapoja ja rooleja voidaksemme toimia maailmassa. On kuitenkin mahdollista parantaa elämän laatuaan sillä, että kykenee antamaan lisää tilaa sille mikä on noiden roolien alla.
Millaisia minuuksia on?
On olemassa se lapsenomainen osa meitä, johon maailma ei ole vielä paljoa vaikuttanut. Hän on toki jokaisella omanlaisensa mutta yleispiirteitä ovat esimerkiksi luottamus, välittömyys, luovuus, ilo ja avoimuus. Tätä osaa voi kutsua aidoksi sisäiseksi lapseksi.
Säilytämme aidon sisäisen lapsemme jatkuvasti avautuvia ominaisuuksia itsessämme, riippuen siitä kuinka turvassa ja tuettuina saamme kasvaa,
Toinen osa muovautuu sisäisestä lapsesta. Kun meitä ei nähdä sellaisena kuin olemme, saamme kritiikkiä ja vaikkapa tulemme torjutuksi, alamme sulkea tiettyjä osia (emme tietoisesti) pois itsestämme. Omaksumme saamamme palautteen ja vääristyneen käsityksen itsestämme. Tätä osaa voi kutsua vääristyneeksi sisäiseksi lapseksi.
Kolmas osa on se minämme, jota aloitamme rakentamaan voidaksemme toimia maailmassa. Se on myös ja kenties ennen kaikkea kompensaatio vääristyneen sisäisen lapsen vähentyneille voimavaroille ja saamallemme palautteelle. Tätä osaa voidaan kutsua vääristyneeksi aikuiseksi. Käytän sanaa vääristynyt, koska se rakentuu kompensoimaan vääristynyttä kuvaa itsestämme ja sen motiivit perustuvat vahvasti niiden asioiden korjaamiseen, jotka ovat pielessä vääristyneessä sisäisessä lapsessa. Vääristyneeseen aikuiseen pätee lausahdus: lapsi, joka näyttelee aikuista.
Neljäs osa on aito aikuinen. Aito aikuinen meissä kehittyy sen kautta, että saamme kosketuksen aitoon sisäiseen lapseen ja saamme sen kautta selkeytettyä käsitystämme siitä keitä olemme autenttisimmillamme. Aidon aikuisen toiminta ei perustu kompensaatioon, korjaamiseen tai sisällä olevien asioiden välttelyyn. Hän toimii maailmassa tietoisesti, sisällä olevia osia kunnioittaen. Keskeinen eri vääristyneeseen aikuiseen on myös se, että tämä aikuinen ei torju sisällään olevaa lasta kuten vääristynyt aikuinen.
Matka vääristyneestä aitooon käy sen kautta kun kykenemme tiedostamaan sen, että toimintamme perustuu osittain väärinkäsityksiin itsestämme. Lakkaamme pakenemasta sitä mitä koemme olevamme sisällämme ja annamme vääristyneelle sisäiselle lapselle aikuisen tukemme, jotta syvät väärinkäsitykset itsestämme voivat avautua ja aito sisäinen lapsi saa alkaa kukoistaa.
Vääristyminen voi olla voimakasta tai vähäistä
Optimi tilanteessa saamme tuen aidolle itsellemme kun olemme lapsia. Harva meistä kuitenkaan saa kokea näitä täysin optimaalisia olosuhteita. Mitä vähemmän olemme tulleet tuetuiksi, sitä suurempia vääristymät ovat. Jos ja kun meillä on hyvä tuuri, vain tietyt osat meissä vääristyvät.
Joillain meistä kasvumatka aidoksi aikuiseksi ja kosketuksiin aidon sisäisen lapsen kanssa voi sisältää monien haastavien asioiden kohtaamista ja saatamme tarvita siihen ulkoista tukea. Toisilla minä kokemuksen ja käsityksen vääristymiseen ei ole liittynyt esimerkiksi vahvoja traumatisoivia kokemuksia ja vääristymät voivat olla harmonisempia. Niissäkin tapauksissa asiaan tutustuminen kannattaa sillä se lisää voimavaroja, vapautta ja aitoa elämästä nauttimista.
Ei ole yhtä ainoaa tapaa vahvistaa aitoa aikuista ja syventää suhdetta aitoon sisäiseen lapseen. Se on kahdenkeskeinen asia.
Mitä tehdä tällä tiedolla käytännössä?
Ensimmäinen asia, johon on hyvä kiinnittää huomiota on se, että mitä reaktiivisempia olemme toiminnassamme, sitä vähemmän paikalla on aitoa aikuista tai sisäistä lasta. Reaktiivisuus on merkki kompensaatiosta. Aina kun olemme reaktiivisia, voimme harjoittaa läsnäoloa ja olla uteliaita siitä mitä reaktioidemme alla tapahtuu. Se tuo meitä lähemmäs vääristynyttä sisäistä lasta.
Oma esimerkkini: minun on haastava pysyä läsnä sellaisten asioiden äärellä, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Asioiden, joita haluaisin tehdä. Reaktiivisuuteni pitää minua etäällä näistä asioista, jos en ole siitä hereillä. Kun olen utelias ja annan itseni tuntea ahdistuksen, joka sisältä nousee, huomaan kokevani itseni kyvyttömäksi näihin asioinin. En osaa. Tämä on vääristyneen sisäisen lapseni kokemus ja käsitys itsestä.
Toinen asia on tutustua vääristyneeseen sisäiseen lapseen. Eli olla uteliaita siitä millaisia koemme olevamme syvällä sisällä. Koemmeko arvottomuutta, huonommuutta tai osaamattomuutta. Mistä nämä kokemukset ovat syntyneet? Kun maltamme olla läsnä tälle osalle itsessämme, asiat alkavat paljastua. Älyllinen ymmärrys yksin ei riitä muutoksiin vaan meidän on tärkeä muistaa myös kehon ja tunteen tasolla.
Oma esimerkkini: kun kysyn itseltäni miksi koen, etten osaa, huomaan lapsen sisälläni tuntevan kaipuuta siihen, että joku opettaisi ja näyttäisi. Koen olevani yksin ja ettei kukaan auta minua oppimaan. Kaipaan sitä, että minut otettaisiin mukaan tekemiseen ja minua autettaisiin tekemään sellaisia asioita, jotka kiinnostavat minua.
Kolmas asia voi olla se, että annamme lapselle se mitä hän kaipaa meiltä aikuisena. Se jo itsessään auttaa, että annamme hänelle hyväntahtoisen huomiomme. Se on arvostuksen, rakkauden ja hyväksynnän antamista. Mutta se voi olla myös käytännöllistä. Kenties niiden asioiden tekemistä, mitkä inspiroivat lasta.
Oma esimerkkini: kysyn itseltäni mitkä asiat ovat sellaisia, jotka inspiroivat ja sitoudun antamaan niille aikaa ja huomiota. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan mutta vääristynyt sisäinen lapseni teki siitä vaikeaa sillä jokainen kerta aloittaessani koin sen lähes mahdottomaksi. Vuonna 2018 kirjoittamani esikoiskirja oli yksi niistä muodoista, joissa osoitin sitoutumista itseeni ja autoin sisällä olevaa poikaa kokemaan, että kyllä hän pystyy. Kysyin säännöllisesti mitä hän tarvitsee, miltä hänestä tuntuu ja näytin hänelle aikuisena miten asia viedään loppuun.
Neljäs osuus, joka avautuu oman kokemukseni mukaan luonnostaan sen myötä, että vääristynyt sisäinen lapseni saa avautua huomioni ja tukeni voimasta, on se, että tutustun paremmin aitoon sisäiseen lapseeni. Muistelen, mitkä asiat ovat inspiroineet minua lapsena, kysyn mikä tekee hänet onnelliseksi ja nautin tästä keskustelusta vailla tuomitsemista ja hänen muuttamistaan.
Jokaisen ihmisen oikeus on kulkea käsi kädessä itsensä kanssa ja kokea tämän liiton tuoma hyvä pohjana elämälleen.
Aidon sisäisen lapsen ja aidon aikuisen liitto
Mitä vähemmäksi tarve kompensoida vääristyneen lapsen sisäistä tilaa käy, sitä vähemmän reaktiivisuutta meissä on. Opettelemamme tavat ja automaattiset kuvat itsestämme on silti asennettu hermostoomme ja muutos konkreettisen elämämme tasolla vaatii aitoa aikuista.
Aidon aikuisuuden perusta on läsnäolo. Oman elämänsä kypsyvä katselu tietoisin silmin ja vapaampana siitä, mitä kuvittelimme olevamme ja mikä on ok/mikä ei ole ok. Teemme valintoja elämäämme koskien voimavaroista, jotka vapaus meille antaa. Kuunnellen samalla sisällä olevaa luovuutta, iloa, avoimuutta ja rohkeutta, joiden lapsi sallii nyt virrata vapaammin saatuaan rinnalleen sen aikuisen, jonka hän tarvitsi.
Osaatko kuvitella maailmaa, jossa kukat jättäisivät kukkimatta ja linnut laulamatta? Maailmaa, jossa omenapuu olisi epävarma lahjoistaan ja lakkaisi tekemästä hedelmää. Runsaana puolukkavuotena mustikatkin happamoituisivat kateudesta ja kadottaisivat makeutensa.
Maailma jossa vain yhdenlainen linnunlaulu olisi toivottava ja vain muutama maku- ja värivaihtoehto suotava, kävisi nopeaa tylsäksi ja itseään toistavaksi. Eivätkö juuri monimuotoisuus, asioiden väliset kontrastit ja vivahteet, tee elämästä mielenkiintoista ja kaunista? Eikö se, että asiat kukoistavat sellaisina kuin ovat?
Useimmiten ne ihmiset, jotka tekevät asioita intohimostaan käsin, inspiroivat meitä eniten. Ihmiset joiden silmistä kiiltää lapsenkaltainen into ja palo tekemäänsä asiaa kohtaan. Sellaisilta ihmisiltä me myös opimme parhaiten, vaikka tuo asia olisi meille itselle kuinka vieras.
Inspiroituneilla ihmisillä, jotka jakavat inspiraatiostaan, on tapana inspiroida. Ne jotka ovat liikuttuneet syvästi asioista ja uskaltavat näyttää sen, usein liikuttavat meissä syvästi asioita.
“Maailma pistelee meihin reikiä, että me soisimme.” – Jari Tervo
Joskus elämän tulee ravistella, jotta avautuisimme sille ja oppisimme luottamaan sen kulkuun. Jos kiinnitymme liikaa ajatuksiin siitä, mitä meidän pitäisi olla, yritämme hallita tätä suurta ja jatkuvasti muuttuvaa mysteeriä, elämää. Kasvamme, kun luovumme yrityksestämme pakottaa elämää mielemme luomiin uriin ja astumme sen virtaan. Se ei tarkoita helppoutta, vaan tietoista hyväksyntää ja rohkeutta astua tuntemattomaan, antaen tilaa intuitiolle ja luovuudelle, seuraten sitä mikä inspiroi ja tuntuu oikealta.
“Jos haluaa elää täyttä elämää, on rohjettava elää täydesti.”
Vaatii suurta rohkeutta tulla näkyväksi omana itsenään, mutta jos haluaa elää täyttä elämää, on rohjettava elää täydesti, sillä elämä avautuu sille, joka avautuu elämälle. Itseään voi kantaa häpeillen ja elämää kaihtaen sydän saharalla, tai nähden oman ainutlaatuisuutensa siunauksena ja mahdollisuutena.
Jokaisella meistä on mahdollisuus luoda tähän maailmaan ennennäkemätöntä kauneutta oman itsensä kautta, antamalla itsensä-, eli oman luontonsa tapahtua. Olla oma itsensä, on olla sellainen olemisen muoto, syvyys, värit ja tapa, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Aito ja omaa valoaan säteilevä ihminen. Eikö se ole suurin lahja minkä itselleen ja maailmalle voi antaa?
Uni on tärkeää elossa pysymisen kannalta, mutta myös hyvinvoinnin ja tasapainoisen elämän kannalta.
Tässä tekstissä kerron 14 tavasta, jotka voivat auttaa nukahtamaan. Osa näistä ohjeista voi olla sinulle jo tuttuja. Muutama taas voi olla yllättävä.
Ongelmat nukkumisessa ja unen laadussa liittyvät usein kokonaisvaltaiseen elämäntilanteeseen, kuormitukseen ja valmiustilan kohoamiseen. Se, että illalla ei saa unta juuri tietyllä hetkellä, on itse asiassa heijastusta monista usein pienistäkin asioista, jotka ovat kasaantuneet.
Nämä ohjeet jakautuvat kahden näkökulman alle: unta tukevan ulkoisen ympäristön luominen ja autonomisen hermoston parasympaattisen tilan aktivointi eli fyysisen ja psyykkisen rentoutumistilan luominen. Tärkeässä osassa on myös oikeanlaisten rytmien luominen.
Huomaa myös, että on tärkeää myös, että tarvittaessa käyt lääkärillä selvittämässä unettomuuden ja huonon unenlaadun syitä, jotta näin voit sulkea pois mahdolliset hoitoa tarvitsevat fyysiset ja psyykkiset syyt.
Seuraavista vinkeistä vain yhden toteuttaminen ei todennäköisesti riitä, vaan on hyvä laittaa käytäntöön useita tai kaikki. Ota kuitenkin rennosti, äläkä luo niistä uusia stressin aiheita tai pitäisi-listaa. Muista, että kehosi on ”suunniteltu” nukkumaan hyvin, eli nyt haluat vain vapauttaa luontaiset unenlahjasi.
1) Mene metsään
Vietä aikaa luonnossa – palaa ihmiselle lajityypilliseen ympäristöön. Luonnolla on paljon myönteisiä psyykkisiä ja fyysisiä hyvinvointivaikutuksia. Voisitko sisällyttää päivääsi ulkoilua ja kävelyä, vaikka lähimetsässä?
Urheile ja näin auta purkamaan päivän aikana syntynyttä kohonnutta hyödyllistäkin valmiustilaa eli sympaattisen hermoston aktivoitumista. Usein nykyihmisen haaste on se, että päivän aikana ja työtilanteissa syntynyttä kohonnutta valmiustilaa ei voi purkaa intensiivisellä fyysisellä toiminnalla.
Nykyään saattaa vain päätyä liikuttamaan sormia näppäimistöllä tai puhumaan, kun elimistö olisi kaivannut intensiivistä isojen lihasryhmien liikettä. Kauan sitten savanneilla olisi todella taistellut tai paennut.
Tästä nykyihmisen stressihaasteesta kerron myös Metsässä-kirjani liiteosuudessa.
Tietenkin voit vaikka punnertaa ja kyykätä hieman päivän aikana, jos sellaiseen on mahdollisuuksia. Mutta tämän kohdan ohje on kuitenkin se, että käy vaikkapa lenkillä, salilla tai uimassa työpäivän jälkeen. On tärkeää huomata, että mitään vaativampaa ja intensiivisempää liikuntaa ei kannata tehdä ennen kahta tuntia nukkumaanmenoaikaa. Rauhallisen iltakävelyn taika kannattaa aina muistaa.
3) Syö sinulle sopivasti
Olen kuullut ohjeita, joissa neuvotaan menemään vatsa tyhjänä nukkumaan ja että mahdollisesta iltapalasta olisi hyvä tovi aikaa. Ideana on se, että ruuansulatuselimistön toiminta on jo ehtinyt rauhoittua. Jos taas syö juuri ennen nukkumaan menoa, niin elimistö ei pääse heti lepoon ja aloittamaan korjaavia prosessejaan.
Esimerkiksi Etelä-Euroopassa syödään kuitenkin hyvin myöhäisiä illallisia. Sanoisin, että jos nukkumisen kanssa on ongelmia, niin ehkäpä voisit kokeilla aikaistaa iltapalaasi tai myöhäistää sitä. Kuitenkin ihanteellisinta elimistölle olisi se, että syömisestä olisi jo aikaa ennen nukkumaanmenoa. Yrttiteehetki voi olla hyvä myöhäänkin illalla. Kamomillayrittiteen on klassisesti sanottu auttavan saamaan unenpäästä kiinni.
4) Valmistaudu ajoissa
Hyvän unen rakentaminen alkaa jo aikaisemmin päivällä. Joku voisi sanoa jopa aamulla tai edellisenä yönä. Huomaa, että voit vaikuttaa kuormitustasoon jo koko päivän aikana pienillä läsnäolo- ja rauhoittumishetkillä.
Koko elämäntyylisi vaikuttaa ja heijastuu siihen hetkeen, kun olet menossa nukkumaan. Ihan tietoisesti on hyvä alkaa valmistautumaan lepoon jo tunteja ennen ja valita tekemisiään niin, että on psyykkisen ja fyysisen rauhoittumisen polulla jo tunteja ennen sänkyyn menemistä.
5) Kunnioita rytmejä
Valon ja pimeyden seuraaminen on ennen luonut ihmisille luonnollisen aina toistuvan lepo- ja aktiivisuusrytmin. Nykymaailma on toki erilainen. Kuitenkin olen kuullut jopa niin radikaalin suosituksen, että läpi viikon ja myös siis viikonloppuna tulisi olla aina sama nukkumaanmeno- ja heräämisaika. Näistä kahdesta tärkeämpi on sama heräämisaika.
6) Ole ajoissa paikalla – hyppää unijunaan
Nukkumiseen on tiettyjä hyviä hetkiä illalla. Jos et pääse mukaan ”unijunaan”, niin seuraavan tuloon voi mennä aikaa. Eli, jos et nukahda tietyllä hyvällä hetkellä, niin saattaakin seurata pieni piristymisen hetki ennen kuin seuraava unijuna tulee taas.
Usein suosituksena on, että sänkyyn ei kannata jäädä tällöin pyöriskelemään, vaan kannattaa nousta sängystä tehdä jotakin pientä ja rauhallista, vaikka lukea ei liian inspiroivaa kirjaa pehmeässä valaistuksessa tai tehdä muuta rauhallista askaretta.
7) Löydä hyvä iltavalaistus
Luonnossa ennen kuin tulee yö, tulee hämärä. Käytä iltavalaistusta. Eli muutamaa tuntia ennen nukkumaan menon hetkeä sammuta kirkkaimmat valot ja anna näin aivoillesi merkki, että aurinko olisi laskemassa ja pian on levon hetki. Tämä neuvo sopii hyvin talvi-iltoihin, jolloin käytetään paljon keinovaloa.
8) Jätä ruudut pois
Lapsille on annettu ohje, että ei mitään ruutuja kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa. Ruutujen valo, erityisesti sininen valo, ja stimuloiva sisältö pitävät aivot hereillä ja valmiudessa. Kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa ruudut pois voi kuulostaa ehkä radikaalilta, mutta jos unen kanssa on ongelmia, niin ehkäpä tätäkin kannattaa kokeilla.
9) Luo rauhoittavat iltarituaalit
Ihminen on hyvin ehdollistuva olento. Hyödynnä tapojen voima. Luo itsellesi iltarituaalit, jotka toistuvat aina ennen nukkumaanmenoa – ehkä siinä on iltavalaistus, ruudut pois, rauhallinen kävelylenkki, rauhallista musiikkia, kamomillayrittiteetä kera tylsähkön kirjan. Sitten tulevat ne normaalit iltatoimet hampaiden pesuineen yms.
Älä kuitenkaan tee iltarituaalista jotakin, jossa olisi unen taika. Unen taika on sinussa ja vaikka olisit erilaisessa ympäristössä ja tilanteessa voit kuitenkin löytää hyvin unen. Usein lapset saavat nauttia hyvistä iltarituaaleista, mutta sinäkin olet omasi ansainnut.
10) Löydä sopiva huoneen lämpötila ja peiton paksuus
Varmista, että sänky ja makuuhuoneen/tilan ovat sinulle juuri oikeanlaiset. Osa kaipaa hieman viileämpää ilmaa. Jotkut kaipaat lämmintä peittoa, toiset ohuempaa. Valitse myös itsellesi sopiva tyyny. On myös puhuttu painopeiton rauhoittavasta voimasta.
11) Kokeile lämpimiä sukkia
Laita villasukat jalkaan. Muistan lukeneeni väitteen, että lämpimät sukat voisivat olla joskus unta edistävien lääkkeiden tehoinen. Suosittelen kokeilemaan.
12) Anna kiitollisuuden rauhoittaa
Onko tämä sitten yllättävä neuvo? Kiitollisuus rauhoittaa kokemukseni mukaan erilaista haluamista. Haluaminen on tunnetason suurta aktiivisuutta.
Ihmisellä voi olla kokemus ongelmista ja siksi vahva halu ratkaista ne ja löytää siten rauha. Tai ehkä menee oikein hyvin ja on suuri halu laajentua ja tavoitella uusia unelmia. Kiitollisuus rauhoittaa ongelmaista mieltä vahvistamalla, että näin moni asia on jo hyvin.
Kiitollisuus myös kertoo meille, että aivan kaikkea uutta hyvää ei tarvitakaan, koska nyt on jo niin paljon hyvää.
Pidä erilaista kiitollisuuspäiväkirjaa tai kertaa illoin aamuin 3–5 asiaa, joista olet kiitollinen.
13) Ravistele – koe voimallinen rentouden taika
Kun gaselli pääsee karkuun leijonalta, niin se saattaa tilanteen ohi mentyä päätyä tärisemään. Näin gasellin elimistö purkaa hyvin korkeaa sympaattisen puolen aktivaatiota eli taistele-pakane-jähmety-tilaa. Sama kuitenkin tapahtuu myös ihmisillä vaarallisen tilanteen jälkeen.
TRE-harjoituksilla ja seuraavaksi kuvatulla ravisteluharjoituksella voit hakea samaa vaikutusta. Opetan yleensä aina osana chi kung -harjoituksia (kiinalainen voimistelu).
Älä tee seuraavaa harjoitusta, jos olet raskaana tai sinulla on ollut tai on nyt joku syy, että et voi mennä koko kehon hierontaa tai lymfaterapiaan yms. Tämä harjoitus laittaa imunesteen (lymfan) liikkeelle ja saattaa lihakset ja sisäelimet hieromaan toinen toisiaan.
Kuinka ravistellaan?
Ota hartioiden levyinen asento. Koukista polvia. Aloita ravistelemaan kehoa niin, että liike lähtee polvista ja koko ylävartalo liikkuu yhtenä isona massana. Pidä kuitenkin pää pystyssä keskellä äläkä siis ravistele päätä. Anna käsien olla rentoina älä työskentele käsivarsillasi. Pidä suu raollaan tai kunnolla auki ja päästä suun kautta turhat jännitykset pois uloshengityksillä. Ehkä huomaat päästäväsi pientä puhallustakin ja ääntä suun kautta. Sulje silmät ja katoa liikkeeseen.
Kuinka kauan ravistelua tulisi tehdä?
Hieman pidemmin tietenkin, jos sinulla on paljon aikaa. Ainakin niin kauan, että huomaat muutoksen fysiologisessa ja psyykkisessä tilassasi. Yksi hyvä merkki on se, että suustasi pääsee spontaani syvä irti päästämisen huokaus. Tämä huokaus on varmasti sinulle tuttu. Kun ravistelet tarpeeksi kauan, niin se tulee kyllä tapahtumaan. Jos jatkat vielä pidempään ravisteluja, niin varmasti tulee vielä syvempiä ja syvempiä spontaaneja irti päästämisen huokauksia.
Kuinka monta kertaa päivässä?
Esimerkiksi sijoita yksi ravistelu heti työpäivän jälkeen. Tee vielä 1–2 kertaa ennen nukkumaan menoa. Älä kuitenkaan käytä ravisteluita hyvän latauksen purkamiseen, joka sinulla on vaikka ennen ison luennon pitämistä, asiakkaan tapaamista tai muuta ”jännittävää” tilannetta. Oma kokemukseni on, että tuo lataus ja jännite on arvokas ja sitä tulee vaalia ja suojella.
14) Meditaatio ja rentoutuminen – löydä tyyneys ja rauha
Meditaatio ja erilaiset rentoutumismenetelmät ovat hyvin suositeltavia illalla jossakin sopivassa vaiheessa. Meditaatio on myös menetelmä vaikuttaa kokemukseen koko elämän kuormittavuudesta sekä auttaa muuttamaan suhdetta huolestuneisiin ajatuksiin, joista osa liian korkeasta valmiudesta kumpuaa. Meditatiivinen ja läsnäolevampi elämäntyyli on hyvää unta edistävää.
Kysy itseltäsi myös, että milloin olet nukkunut erityisen hyvin? Minkälainen oli elämäntilanteesi ja mitä erityistä silloin teit? Pyri sitten lisäämään tällaisia olosuhteita ja toimintoja päiviisi.
Ota nämäkin univinkit rennosti. Jos teet nukkumisesta liian suuren projektin itsellesi, saatat vain häiritä levon löytymistä. Unen löytäminen ei ole vuorelle kiipeämistä vaan laaksoon laskeutumista. Vaivatta kuin vesi kulkee kohti laakson pohjaa, niin vaivatta anna itsesi vajota lepoon.
Jos sinulla ei ole äitiä, sinuun sattuu äitienpäivänä. Jos lapsellasi ei ole isää – tai isään ei voi pitää yhteyttä – sinua kouristaa lapsen suru päiväkodin isänpäiväaskarteluiden äärellä.
Jos olet lapseton, sinua viiltävät äitien väsymyksen valitukset tai joulujuhlien onnenkyyneleet. Jos olet eronnut, olet ehkä jouluna yksin – sitähän kukaan ei ainakaan ole, eikö niin?
Ihmisen yksi perustarpeista on kuulua joukkoon. Yhteenkuuluvuus luo turvaa ja tuo rauhaa. Ryhmään kuuluminen on kirjoitettu syvälle ihmisen perimään. Ihmiselle tulee syvältä kumpuava hätä, jos hän kokee jäävänsä ulkopuolelle.
Jos haituvan toisten ihmisten lämmöstä voi nähdä vain ikkunaruutujen takaa samalla, kun oma hengitys huuruaa ulkona pakkasessa, kylmyys hyytää muutakin kuin ihoa.
Ulkopuolisuuden haava avautuu joka kerta, kun näkee pariskuntien pusuttelevan kassajonoissa, tai kun mainoksissa äiti, isä ja kaksi lasta hymyilevät hassut jouluneuleet päällään. Kun kahvihuoneissa jutellaan joulupukeista, Lapin sukumökistä, imelletyistä perunalaatikoista ja lahjakasoista. Kun joku sanoo, ettei ikinä voisi olla jouluna erossa omista lapsistaan.
Minua kirvelee moni hetki. Vuodessa on monta juhlapyhää ja tavallista maanantaita, mikä pitäisi viettää jotenkin toisin. Jotenkin oikeammin, jotenkin yhteiskuntakelpoisemmin. Pikkuhiljaa osaa suhtautua, mutta kipeistä asioista harvoin tulee kivoja. Voi paistaa porkkanalaatikon ja piparit, mutta Facebookia tai Instagramia ei haluaisi avata.
Jokainen joukkoonkuulumaton hetki ehtii kirpaista ennen kuin järki ehtii suojaksi mukaan, kilveksi eteen. Joskus unohtuu, ettei ole pakko kuulua jokaiseen joukkoon.
Onneksi kuulumme aina johonkin. Jokaisessa päivässä emme tunne olevamme yhteiskunnan normien ulkopuolella. Kukaan ei ole äiditön, isätön, perheetön, puolisoton, sisarukseton, työtön, ystävätön, harrastukseton, lemmikitön ja naapuriton – tai lahjaton. Jotain meillä aina on. Kokonaan rakkaudeton on tuskin kukaan. Jollekin olet aina tärkeä. Johonkin ryhmään kuulut aina.
Ja muistathan, harvassa on ihminen, joka kuuluu kaikkiin ryhmiin. Ihmisiä, jotka ovat läpeensä yhteiskuntakelpoisia, on vain nimeksi. Tiedätkö ne keskimittaiset, normaalivartaloiset, onnellisten ydinperheiden vanhemmat, joilla on 1,2 lasta (tyttö ja poika tietenkin). Heillä on merkityksellinen ja vakituinen työ, hyvä koulutus, kaunis koti, harrastuksia, ystäviä, farmariauto ja kultainennoutaja. He viettävät sukujouluja, joissa kaikilla on kivaa, kukaan ei juo liikaa glögiä, ja isoäidin reseptillä itsetehdyt piparit sulavat suussa.
Ei sellaisia lopulta niin montaa ole. Meissä jokaisessa on jokin särö, ja niin kuuluu ollakin. Se tekee meistä oikeita ihmisiä. Tuntevia ja inhimillisiä.
Me olemme hyviä juuri näin. Välillä kuulumme joukkoon, välillä emme. Ja joskus joukkoonkuulumiseenkin voi hieman itse yrittää vaikuttaa. Ehkä lähipiirissä onkin ihmisiä, jotka tekevät jouluaatosta yhteisen sielunperheen. Ihmisiä, jotka lähtevät kanssasi äitienpäivänä keräämään valkovuokkoja ja asettavat ne maljakkoon sinun pöydällesi. Ehkä joku ampuu kanssasi pari rakettia, vaikket kuohuvaa kilistäisikään.
Ja lopulta. Vaikkei ketään jokua olekaan, sinä olet. Ripusta joulukuuseesi tähti siitä huolimatta, että kukaan muu ei sitä näkisi. Sinä riität ja olet juuri sen tähden arvokas. Sillä sinä olet oman elämäsi tähti.
Ja uskon, että monena päivänä olet sitä tosi monelle muullekin.
Stressi, ajatuksiin uppoutuminen ja voimakas samastuminen tunteisiin on meille kaikille tuttua. Myös rauha on meille kaikille ominaista. Viisaat väittävät, että rauhaa ja rakkautta on aina ulottuvillamme. Takuulla myös stressi ja turhat murheet ovat ulottuvillamme koska tahansa – mieli keksii siihen hetkessä kymmeniä syitä!
Miten mielestä voi irrottautua, ja onko se edes tarpeellista tai hyödyllistä?
On sanottu, että voimme koska tahansa vapautua kaikista ajatuksista, tunteista ja samastumisesta mieleen tai egoon. Tämä ratkaisisi koko stressiongelman kertaheitolla – yhtäkkinen vapautuminen. Se on varmasti mahdollista, mutta kovin harvat tuntuvat kokevan niin.
Jossakin toisaalla sanotaan, että meidän tulee kulkea tietynlaista etenevää polkua pitkin, “kuoria sipulia”, kunnes olemme valmiita näkemään sisäisen rauhan valtavan loisteen ja kaikkialla ulottuvan harmonian. Tämä tuntuu olevan yleinen taktiikka, joskin monet turhautuvat siihen, miten monta kerrosta tuossa sipulissa oikein onkaan.
Stressi johtuu usein vastustamisesta ja pelosta, sekä itsen ajamisesta liian tiukille. Toisinaan tätä ei tunnu voivan välttää, mutta suosittelen sinua hakemaan kaikki apukeinot stressaavien elämäntilanteidesi selvittämiseksi!
Erilaisten, ristiriitaisten neuvojen keskellä pieni ihminen seisoo hämmentyneenä ja stressaantuneena: toisaalta hän on tietoinen omasta laajuudestaan, johon hän saa kontaktin aina silloin tällöin, ja toisaalta hän on tietoinen inhimillisistä rajoituksistaan, jotka vain tuntuvat olevan ikuisen valon loisteen tiellä.
Sisäisen rauhan kokemus ylittää kaikki rajat
Sisin olemuksemme on rauhaa ja rakkautta. Ajatuksiin samastumisen ja rauhan kokemisen vuorottelukin on vain kokemus – kokemus äärimmäisestä laajuudesta ja kokemus totaalisesta rajallisuudesta.
Todellinen sisäinen rauha on vielä näidenkin kokemusten “yläpuolella”, kaikkialla kokemusten ympärillä ja niiden syvin olemus, mutta niistä riippumaton. Menikö liian lennokkaaksi?
Kumpikin taktiikka voi varmasti toimia, jopa yhtaikaa. Voit olla tietoinen siitä, että ajatuksesi eivät oikeasti ole sinä, ja silti tutkia rajoittavia uskomuksiasi vapautuaksesi niistä. Joskus tuntuu, että kaiken tämän pohtiminen on enemmänkin taakka kuin lahja. Pelkkä rauhassa oleminen on riittävää ja uskomattoman arvokasta.
Tee siis niitä asioita, jotka saavat sydämesi iloitsemaan ja jotka auttavat sinua unohtamaan mielen: tanssi, kuuntele kaunista musiikkia, meditoi, joogaa, kävele luonnossa, leivo, maalaa, laula, soita, naura, hoida puutarhaa, leiki.
Toivon Sinulle Rauhaa ja Rakkautta!
Lisää tätä? Löydät Mitran suositut kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Joulu on yhdessäolon, perheiden, hyvän mielen ja antamisen juhla – mutta ei ihan aina, ei ihan kaikille.
Joulu voi olla myös pelon, pettymysten ja perhekonfliktien juhla. Syyllisyyttä ja syyllistämistä, miellyttämistä, muiden asettamien odotusten täyttämistä.
Onko pakko viettää joulua ympäristössä tai seurassa, jossa ei viihdy? Lyhyt vastaus on ei. Jos syystä tai toisesta olet odotellut lupaa jättäytyä pois suvun joulunvietosta, tässä se on.
Läheskään kaikki joulu-uskomukset eivät enää ole nykyelämän tasolla. On korkea aika luoda uusia perinteitä. Yksi niistä voisi olla se, että päästetään irti syyllisyydestä ja syyllistämisestä. Luodaan joulusta salliva ja rento juhla omasta halusta, ei pakosta. Saa myös jättää juhlimatta, jos niin tahtoo.
Jos joulun henki painaa päälle turhan painostavasti, kannattaa kysyä itseltään muutama kysymys.
1. Millaisia odotuksia tai velvollisuuksia tunnet jouluun liittyvän? Vai oletko sinä se, joka odottaa kovasti muilta ihmisiltä jotain? Millaisia uskomuksia jouluun mielessäsi kytkeytyy? Mitä kuuluu tehdä? Mitä ei missään nimessä kuulu tehdä?
Joulun juhlinta on suuri uskomusten vyyhti. Kolmeen päivään on onnistuttu kytkemään iso kasa kirjoitettuja ja kirjoittamattomia joulusääntöjä, jotka koskevat kyläilyä (se joka viettää Martta-mummon luona pisimmän ajan, on hyveellisin ihminen), lahjoja (ostetaan vielä vähän ylimääräistä krääsää, jotta se ei varmasti lopu kesken) ja ruokaan (ota nyt vielä kolmas lautasellinen riisipuuroa, niin tädille tulee hyvä mieli). Jokaisella meistä on omat joulu-uskomuksensa, ja kun ne törmäävät muiden uskomuksiin, siitä saattaa olla joulumieli kaukana.
Uskomukset eivät aina ole totta, vaikka itsestä siltä tuntuisikin. Niitä voi ja kannattaakin välillä tarkastella kriittisesti ja muistaa, että uskomuksia on myös mahdollista muuttaa. Joskus voi vain hengittää syvään ja päästää irti perinteistä. Antaa toiselle tilaa tehdä omat ratkaisunsa.
Suuressa suvussa joulu voi sisältää myös kompromisseja ja tasapainottelua. Monta kertaa ihmisillä on kuitenkin taipumus kallistua aina johonkin suuntaan: jotkut vaativat muilta paljon, toiset mieluummin myöntyvät ja miellyttävät. Joskus on parempi asettaa selkeät rajat, jotta ei aina ole se, joka joutuu joustamaan muiden mielihalujen vuoksi.
2. Millaisia tunteita omien joulu-uskomusten takana oikein on?
Pinnallisten uskomusten takana on aina syvempiä tunteita ja merkityksiä. Se joka vaatii sukuaan aina saapumaan kylään, varmasti välittää läheisistään – mutta saattaa myös pelätä yksinjäämistä. Voi olla helpompi vaatia kuin päästää irti ja luottaa siihen, että minun luokseni halutaan tulla joka tapauksessa.
Se, jota odotetaan kylään, varmasti yhtä lailla välittää myös. Mutta hänellä voi olla joululleen myös muunlaisia toiveita kuin kyläperinteet. Hän tuntee usein syyllisyyttä, luultavasti hän pelkää tuottavansa pettymyksen. Tuntuu siltä, että on pienempi paha rämpiä perinteiden läpi kuin ilmaista omat toiveensa ja tarpeensa, saati sitten sanoa ei.
Syvimmistä tunteista ei aina ole helppo puhua, eikä niitä aina välttämättä edes itse tunnista. Mutta kokeile silti. Puhu toiselle osapuolelle sydämestäsi ja kerro, mitä joulutoiveidesi takaa löytyy. Toinen ei välttämättä osaa vastata samalla tavalla, mutta ainakin sinä olet yrittänyt parhaasi.
3. Tuottaako odotusten täyttäminen enemmän ahdistusta kuin mielihyvää? Jos olet ihan rehellinen itsellesi, mikä tekisi sinut tänä jouluna onnelliseksi?
Omalta tuntuvien valintojen tekemistä pidetään joskus itsekkyytenä. Mutta sekin on uskomus. Jos jättää joulukyläilyn joskus väliin, sen ei tarvitse tarkoittaa, etteikö välittäisi – välittää voi monin tavoin.
Toisaalta elämässä on erittäin tervettä olla ajoittain itsekäs. Ihmissuhteissa tarvitaan vastavuoroisuutta: jatkuva antamisen ja ottamisen epätasapaino ei ole kestävää. Usein se, joka aina vaatii toiselta enemmän, ei ole koskaan tyytyväinen, kun taas se, joka jatkuvasti uhrautuu, menettää voimansa ja elämänilonsa.
Jokaisella meistä on omat oppiläksymme elämässä. Siksi yksiselitteisiä ohjeita valintojen tekemiseen ja suvun joulurauhan luomiseen ei ole. Yhden haasteena saattaa olla odotuksista irtipäästäminen ja yksinolon kohtaaminen, toisen tehtävänä on oppia rajojen asettamista, omaan voimaan astumista ja omien tarpeiden ilmaisemista. Joskus harjoitellaan yhdessä kompromissien tekemistä.
Varmaa on se, että kaikki me voimme opetella tuomaan vielä paremmin esiin syvimpiä tunteitamme – ei pintakiukkua, ärtymistä ja loukkaantumista vaan sitä, mitä todella sydämessäsi toivot, tarvitset ja pelkäät.
Opettele tunnistamaan uskomuksesi ja odotuksesi ja kohtaamaan niiden takaa löytyvät tunteet. Silloin voit luoda joulurauhasi omasta voimasta käsin. Oman voiman valinta voi olla myös se, että menet kylään, joka ei ole kaikkein mieluisin. Pääasia on, että voit tehdä valinnan vapaasta tahdostasi – eikä siksi, ettei sinulla olisi muita vaihtoehtoja.
Lisää pohdintaa ja vertaistukea aiheesta Taikaelämää-podcastissa, jonka voit kuunnella tästä:
Minun sielunperheeni löytyi hiekkalaatikolta. Kaikkien muoviämpäreiden keskeltä löytyi sielunyhteyksiä, jotka sadevaatteet niskassaan kysyivät:”Onks sulla mitään ruokaa? Voinko tulla teille syömään?” Nämä ihmiset tulivat kotiini sellaisina kuin olivat, hiekkaisina ja kuraisina, tukka kampaamatta, ja söivät eilistä makkarakeittoa.
Tällaiset sielunperheen jäsenet saattavat tulla kylään tavallisena tiistaina, ottavat itse kaapista kattilan ja alkavat keittää teetä – ja kysyvät, haluanko minäkin. He rojahtavat sohvalle, pistävät jalkaansa lähimmät villasukat, säätävät patteria, ja jos se ei riitä – tai vaikka riittäisikin – tulevat viereen lämmittämään.
Sielunperhe on sellainen, missä naamiot riisutaan ja sydän avataan. Siellä kannatellaan tuulissa, potkitaan pyllylle, sanotaan asioita suoraan tai käärittynä pumpuliin. Joskus riidellään ja joskus parsitaan sydämiä. Sielunsäikeiden sisällä sanotaan ”olet nyt vähän hölmö”, ”lopeta toi suorittaminen” tai ”tule meille jouluksi”.
Sielunperheessä asiat tiedetään jo ennen kuin ne on sanottu ääneen, mutta salaisuudet eivät koskaan kasva virtahevoiksi olohuoneisiin. Yhteenkuuluvuuden tunteeseen ei tarvita verisidettä tai biologiaa, eikä perheeseen samoja seiniä, yhteistä kattoa tai sormuksia. Kilometrienkin välimatka on lyhyt jos sielujen saumat ovat samat.
Minut tämä perhe otti suojelukseensa sattumalta, eikä minua itseäni ole siitä kiittäminen. Minä pyyhkisin mielelläni pölyt ja kiillottaisin pinnan ennen kuin antaisin toisen kurkistaa aitojeni sisään. Minä siivoaisin elämisen jäljet ja hymyilisin kivun yli, mutta nämä eivät antaneet tehdä niin. Nämä olivat rohkeampia ja tulivat pyytämättä. Ojensivat käden ja antoivat omien säröjensä näkyä. Minä olin kyllin viisas tarttuakseni siihen.
Sielunperhe ei todennäköisesti löydy Instagramin kiiltokuvista, Tinderin muovimaailmasta tai suljettujen ovien takaa. Se löytyy raottamalla verhoja, kaatamalla aitoja ja katsomalla ulos. Se löytyy, kun uskaltautuu antamaan itsestään jotain sellaista, minkä haluaisi piilottaa. Näyttämällä kotinsa ”epämääräiset kasat”, petaamattomat pedit ja sielunsa haavat, voikin saada ympärilleen toisen rauhoittavat kädet. Sielunperheessä muistetaan, että täydellisyys ei lohduta ketään.
Sielunperheen tunnistaa siitä, että sen syleilyssä on hyvä ja turvallista olla. Sen ei välttämättä tarvitse olla syvää sielujen sympatiaa, vaan se voi olla vain samanhenkisten ihmisten hengailua yhdessä: yhteisöllisyyttä ja toisista huolehtimista ikään, näköön tai perhesuhteisiin katsomatta.
Sielunperheen jäseniin voi törmätä vaikkapa harrastus- tai asukastoimikunnissa, joissa koko kylä kasvattaa – niin lapsia, kuin meitä aikuisiakin. Esimerkiksi Asokotien asukkaista on muodostunut niin tiiviitä huolenpitoyhteisöjä, että naapurusto on järjestänyt synttärijuhlia sankareille tai jos naapuri ei ole hakenut aamulehteään, soitellaan perään.
Sielunperheessä ei yritetä taputtaa kenenkään rajoja muotteihin, vaan jokainen on ihan hyvä kakku sellaisenaan. Sylinsä avaamalla ja sisimpäänsä raottamalla voi saada vastalahjaksi jotain tärkeää, kaunista ja aitoa.
Hiekkalaatikon tähtimuottien ympäriltä löytyivät minun elämäni hiomattomat timantit. Ilman yhtäkään yhteistä geeniä on mahdollista olla syvemmällä yhteenkuuluvuuden ytimessä kuin yksikään ydinperhe.
Ketä sinun sielunperheeseesi kuuluu? Tai ketä siihen voisi kuulua, jos katsot perhettä uusin silmin?
Minun sydämeni on särkynyt monta kertaa vuosien varrella, mutta nyt se tapahtui ihan kirjaimellisesti. Pari kuukautta sitten sain vakavan diagnoosin, sydämeni oli pahasti sairas. Järkytystä seurasi häpeä: minä, joka opetan ihmisille elinvoiman ja nautinnon salaisuuksia, olenkin nyt itse aivan romuna. Päätin, että en jää sen häpeän alle, vaan jaan avoimesti tilanteeni.
Kerroin sairaudestani vetämälläni kurssilla ja Facebookissa. Elämäni suurimpia yllätyksiä oli se, kuinka paljon sydämellistä palautetta sain. Sadat ihmiset kommentoivat postaustani, lähettivät minulle viestejä, soittelivat, pysäyttelivät minua kadulla halatakseen, antoivat vilpittömästi tukensa ja jakoivat rakkauttansa.
Yllättävä oppiläksy
Tajusin että tämä olisi yksi suurimmista oppiläksyistä, mitä olen elämässäni saanut: Minä olen aina tottunut pärjäämään itse, lapsuudessa, kaveripiirissä, töissä, avioliitossa. Olen pitänyt itseni pohjimmiltaan yksinäisenä sutena, vähän erillisenä, valmiina reagoimaan ja valppaana, jotta selviytyisin mistä vain.
Voi kuinka sydämeni oli kaivannut lepoa ja antautumista. Ja nyt päätin sen tehdä, ottaa vastaan kaiken hyvän, rakkauden ja avun, mitä ihmiset minulle tarjosivat. Minä antauduin.
Tässä tuoksinassa olen myös opetellut rakastamaan itse itseäni aivan uudella tavalla, lempeästi ja kaiken sallivasti.
Lopulta hyväksyin että mitä tahansa minulle tapahtuukin, olkoon se vaikka kuolema, minä uskon että se on tarkoitettu ja jollakin tavalla minulle hyväksi.
Ihme
Uskon että tämä rakkauden vastaanottaminen ja sille antautuminen sai aikaan sen että sairaalassa tarkemmissa tutkimuksissa kaikkien yllätykseksi sydämestäni ei löytynyt mitään. Kaikki oli hyvin. Koin, että se oli ihme!
Me naiset olemme hyviä antamaan rakkautta, auttamaan ihmisiä ympärillämme, mikä on hieno asia, mutta sen täytyy olla tasapainossa vastaanottamisen kanssa. Muuten olemme kuin kuivunut lähde, joka yrittää kärsien juottaa janoisia viimeisillä pisaroillaan. Entäpä jos olisimme maljoja, jotka ovat niin täynnä, että ne pursuavat kuplien yli rakkautta ja runsautta.
Rakkautta voimme imeä kaikkialta ympäriltämme ja sisältämme. Sitä on luonnossa, tähtitaivaalla, toisten ihmisten silmissä ja kosketuksessa, omassa kosketuksessamme, sitä on jokaisessa solussamme, missä tahansa kunhan vaan pysähdymme ja herkistymme hetkeen. Antaudumme tälle elämän ihmeelle, joka on läsnä koko ajan.
Uuden edessä
Minun toipumiseni ei ole ollut ihan suoraviivaista. Olin tsempannut niin paljon, että mieleni ja kehoni romahtivat, vaikka uutiset olivat hyviä. Elämän oppitunnit ja kasvu eivät aina tule siinä paketissa kuin toivoisimme, mutta nyt tuntuu, että olen uuden edessä. Se on jotain pehmeää ja kimmeltävää ja jotakin, joka ei pelkää pimeyttä. Olisiko se rakkautta?
Kuva: Stanisa Martinovic/ Dreamstime
Kirsti Kuosmanen kutsuu sinut tutkimaan kanssaan vaihdevuosien aikaa henkisenä matkana ja seikkailuna, joka on yksi elämän suurimmista ja syvimmistä muodonmuutoksista. Hän jakaa Hehkuvan naisen voimavuosissa omia ja erilaisten naisten inspiroivia kokemuksia menopaussista. Katso kirja täältä.
