Kuvittelin saavani vastauksiksi runsautta, kun esitin yllättäen kysymyksen erään ”muun aiheisen” porukkavalmennuksen päätteeksi. Hämmästykseni oli suuri, kun eräs neljänkymmenen eletyn vuoden etapilla oleva nainen purskahti hillittömään itkuun ja sanoi tajunneensa, että hänellä ei ole unelmia.
Vastaavaa on tapahtunut sittemminkin.
Mihin unelmamme katosivat?
Lapsina osasimme unelmoida. Estoitta ja isosti. Olimme prinsessoja, prinssejä, pupuja, lintuja, leijonia, hirviöitä ja ufoja ja sankareita. Unelmissamme meistä tuli isona lentokapteeneita, presidenttejä, laulajia, opettajia, jalkapalloilijoita, muotisuunnittelijoita ja astronautteja. Meistä oli moneksi. Mitä ihmettä sitten tapahtui?
Kuulimmeko matkallamme kenties liian usein hyvää tarkoittavia kehotuksia unohtaa haihattelu ja mahdottomuudet ja keskittyä asioihin, joiden toteutuminen on järkevää ja realistista?
Kuulimmeko sudenkuoppien, uhkien ja vaarojen liioittelua, epäonnistumisen todennäköisyyksiä? ”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”.
Saimmeko osaksemme unelmiemme vähättelyä, kun olisimme tarvinneet ihailua? Kuulimmeko olevamme lapsellisia ja sinisilmäisiä? Alkoivatko unelmamme vähitellen nolostuttaa?
Joidenkin tutkimusten mukaan pelkäämme eniten sairastumista ja kuolemaa. Omaa ja läheistemme. Mitä, jos kyseenalaistamme tutkimustuloksen?
Jospa pelkäämmekin eniten elossa olemista ja kadotamme siksi unelmamme? Kuolemme elämältä?
Unelmien kadottaminen kaventaa ajattelua, vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja näköaloja. Se liioittelee uhkia ja vaaroja. Se tappaa ideat ja innostuksen, intohimosta puhumattakaan. Koko maailma ja oma itse kutistuvat.
Unelmien kadottaminen lamaannuttaa ja tekee meistä pahimmillaan uhreja, jotka eivät voi millekään mitään.
Voisiko unelmien kadottaminen olla yhtä suuri tai jopa suurempi syy tyytymättömyyteen, tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteeseen ja elämättömään omaan elämään kuin rohkeuden puute, josta kuitenkin puhutaan enemmän?
Unelmointia voi oppia unelmoimalla. Tässä avuksesi muutama vinkki.
1. Varaa viikkoosi muutama hetki (vaikka puolituntinen), jolloin istut rauhassa unelmoimaan. Älä ole milläsikään, jos unelmia ei aluksi tunnu löytyvän. Mieli on luonteeltaan laiskanläntä ja toistaa helposti samoja vanhoja ja totuttuja ajatusratojaan.
Toistossa on kuitenkin myös mahdollisuutesi. Kun vain uutterasti annat itsellesi ajan ja luvan toistaa uinuvien unelmiesi herättelyä, niin jo vain alkaa tapahtua. Unelmat heräävät, kasvavat, saavat siivet ja lähtevät lentoon. Anna niiden lentää mielin määrin. Ei kaikkien unelmien tarvitse edes toteutua.
2. Älä anna itsesi, äläkä kenenkään muunkaan vähätellä unelmiasi, vaikka ne olisivat maapallon kokoisia. Älä myöskään, vaikka ne olisivat miten pieniä tahansa. Monesta pienestä kasvaa suurta.
3. Unohda realismi, äläkä piittaa minkäänlaisista huomautteluista siihen suuntaan. Kuka muka tietää, mikä on realistista ja mikä ei?
4. Unelmoi lottovoittoa mieluummin siitä, mitä haluaisit tehdä, oppia, kokea ja tuntea. Oppiminen, kehittyminen ja kasvu ovat useiden tutkimusten mukaan onnellisuuden tunnetta merkittävästi lisääviä tekijöitä.
5. Unelmoi uteliaisuudesta, innostuksesta, ilosta ja rakkaudesta käsin. Kuuntele sydämesi puhetta, älä egosi. Egon unelmat ovat aivan jotain muuta kuin sydämen unelmat. Egon halujen toteutuminen ei tuota hyvinvointia, toisin kuin sydämen halujen toteutuminen.
Voit lukea unelmien merkityksestä kirjastani Sinä olet enemmän – Palavalla sydämellä kohti omaajuttua. Kurkkaa ja osta setäältä.
Mitä on olla mies nykymaailmassa? Miten mies saa yhteyden luontoon, kasvaa ihmissuhteissaan, oppii puhumaan tunteistaan, mutta voi olla samalla oma itsensä?
Kirjailija, valmentaja ja suosittujen miesten viikonloppujen järjestäjä Teemu Syrjälän uutuuskirja Miehen vuoro tuntea kertoo miehen hyvinvoinnin tärkeimmistä elementeistä – juuri niistä asioista, joissa on kasvun ja elinvoiman mahdollisuudet. Se on miehen rehellistä puhetta miehelle. Alla Teemun ajatuksia asioista, jotka hän on huomannut erityisen toimiviksi työssään miesten ja itsensä kanssa.
Teemun 5 ajatusta, miten mies voi löytää oman täyden potentiaalinsa:
1. Etsi vierellesi miehiä, joiden kanssa saat olla rehellisesti oma itsesi, ilman tuomitsemista tai vaikenemista. On suunnattoman tärkeää, että löydämme ympärillemme miehiä, jotka voivat peilata meille rehellisesti omaa olemistaan ja antaa tukea sille, mitä olemme. Voimme lopun elämää mennä yksinäisen suden tietä ja yrittää raivata tietämme menestykseen, mutta jos emme saa toisilta miehiltä avointa, rehellistä ja läsnäolevaa palautetta, olemista ja kannustusta niin joku osa meissä jää vajavaiseksi.
Tätä vajavaisuutta yritämme helposti sitten täyttää jatkuvilla saavutuksilla, jotka eivät kuitenkaan tuo samaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin toisten miesten läsnäolo. Voimme löytää oman täyden potentiaalimme vasta, kun tulemme nähdyksi omana itsenämme, ilman tuomitsemista tai vaikenemista.
2. Ota vastuu omista tunteistasi ja käytöksestäsi. Kirjassani käyn läpi pojan ja miehen matkaa ja eroavaisuuksia ja yksi tärkeä erottava tekijä on vastuu. Vastuu siitä, mitä itse kokee ja tuntee ilman että syyttää muita. Vastuu omasta terveydestä, siitä mitä päättää tietoisesti laittaa kehoonsa. Vastuu omasta levosta ja aktiivisuudesta elämässä. Vastuu omista päätöksistä, joiden takana pystyy täysin seisomaan.
Vastuu ei tarkoita ylimääräistä kuormitusta, se tarkoittaa vapautumista ylimääräisestä syyttelystä, joka ei kasvata ketään.
3. Hengitä ja rentoudu. Vetämilläni miesten viikonlopuilla yksi tärkeä teema on hengityksen opettelu ja rentoutumisen ja aktiivisuuden vaihtelu. Hengityksen avulla on mahdollista päästä käsiksi syvemmälle itseen ja omaan kokemukseen kuin yleensä päivätajunnassa päästään. Se voi rentouttaa, vapauttaa, huojentaa ja purkaa ajatuksia, joista on saattanut muodostua rajoittavia laatikoita. Hengitä ja opettele rentoutumaan.
4. Hyväksy monimuotoisuus itsessäsi – ja muissa. Meissä miehissä on paljon eri puolia. Helposti jämähdämme johonkin rooliin, vaikka se ei enää palvele meitä. Katso luontoa, siellä on monimuotoisuutta aina, jos luonnon annetaan tehdä tehtävänsä ilman turhaa myrkyttämistä. Samoin on meissä ihmisissä. Meissä on paljon herkkyyttä, voimaa, aggressiota, himoa, syvyyttä, pinnallisuutta ja montaa muuta tunnetta. Tutustumalla monimuotoisuuteen voi löytää itsestään piileviä voimavaroja.
5. Tutustu myös epävarmaan puoleesi. Jatkona edelliseen, kannustan aina tutustumaan itsessä sellaisiin puoliin, jotka eivät ole tuttuja ja turvallisia. On hyvä ja tärkeää katsoa mitä sinussa nousee, kun et ole tutulla alueella. Tutustu asioihin, joissa et ole hyvä. Mikäli olet vakiintunut punttisalikaveri, niin kokeile joogaa. Mikäli joogaat ja syöt pirtelöitä, niin kokeile vetää maastavetoa ja syödä tukevasti. Mikäli olet toimitusjohtaja, niin kokeile olla viikonloppu tekemättä mitään. Mikäli olet löytänyt sisäisen rauhan tekemättömyydestä, niin kokeile vetää viikko kunnon liekillä.
Kokeile epävarmuutta hetken ja saatat huomata löytäneesi uusia voimavaroja. Samalla tulet ehkä huomanneeksi, että me ihmisinä saamme olla montaa erilaista, ilman että olemme mitään yhtä asiaa.
Moni meistä on jo varhain oppinut alitajuisen uskomuksen siitä, että rakkauteen kuuluu toisen pelastaminen.
Emme tietenkään näin ajattele tietoisesti, vaan se näkyy enemmänkin siinä, miten suhteessa olemme ja miten niihin menemme. Rakkaudessa ja parisuhteessa on mielettömän arvokasta voida tukeutua toiseen. Rakkaudessa on mielettömän kaunista tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Rakkaudella on suuri voima tehdä näkyväksi haavoja, ja parhaimmillaan ne pääsevät kuin turvalliseen syliin hengittämään tilaa olla se kuka on.
Mutta rakkaus ei ole sitä että:
Kunhan hän muuttuu, minäkin saan viimein turvaa
Kunhan hän vain ___________ , niin sitten minäkin saan ________.
Jokaisella meistä on ehdollistumia rakkauden alueella. Sellaista suhdetta ei olekaan, missä ei nousisi mitään kipuiluja esiin. Siinä me olemme kaikki samassa veneessä, vaikkakin erilaisin pelastumis-strategioin.Unohdamme helposti omat rajamme sillä ymmärrämme. Liikaakin.
”Mut mä ymmärrän sitä kun sillä oli kuitenkin niin traumaattinen lapsuus”
Niinpä. Yli empaattisuuteen taipuvainen ymmärtää ymmärrettyään.
Ja onhan empatia mielettömän arvokas lahja. Mutta se tarvitsee suojakseen rajat. Yliempaattinen on usein jo lapsena oppinut ”selittämään” miksi muut toimivat miten toimivat. Tämä selittäminen on eräänlaista itsensä rauhoittelua – se tavallaan oikeuttaa toisen toiminnan, koska hänellä on kuitenkin kipeitä kokemuksia taustalla.
Ja meillä kaikilla on. Ja silti me jokainen, olemme itse vastuussa siitä miten toimimme aikuisuudessa. Toisen historian ymmärtäminen voi tuoda valtavasti ymmärrystä ja se onkin parisuhteissa myös hyvin oleellista.
Mutta se mikä menee usein yliempaattiselta ohi, on se mikä olisi kasvua itselle! Ja monesti kyse on omista rajoista.
Sinun velvollisuutesi ei ole pelastaa toista. Ja jos katsot ihan rehellisesti, vaikka olet miten yrittänyt, se ei ole luultavasti toiminut kovin hyvin. Ja usein siitä syystä, että jos pelastaja on aina paikalla, toinen välttää ottamasta oman vastuunsa. Tällöin pelastajasta onkin tullut mahdollistaja.
Tämän näkeminen voi olla hyvin kirpaisevaa. Se mitä luulin rakkaudeksi, muuttuikin epätervettä suhdetta ylläpitäväksi voimaksi. Suurinta rakkautta siinä tilanteessa ovat rakastavat rajat. Se on rakkautta polttavassa, haastavassa ja samalla syvän armollisessa muodossa. Se on rakkautta, joka kutsuu kumpaakin olemaan oikeasti kokonainen. Mutta vain kukin meistä voi vastata tuohon kutsuun omalta kohdaltaan.
Istuimme taannoin ihmisryhmän kanssa kotonani. Siitä on noin kaksi vuotta kun viimeksi olen kutsunut vieraita ihmisiä kokoontumaan läsnäolon merkeissä kotiini. Kotiin kutsuminen on erilainen kokemus kuin se, että tapaamme vaikkapa retriitillä.
Kutsun ihmisiä tällaisessa hengessä luokseni tietysti siksi, että olen valinnut toimia ammatikseni tällaisen kutsujan roolissa. Minulla on kuitenkin myös henkilökohtaiset syyni. Yksi niistä on se, että se on minulle hyödyllistä.
Kotiin kutsuminen on henkilökohtaisempaa. Se tulee lähemmäs minua monella tapaa. Ja juuri tämä on se tärkeä asia. Kun ihminen, asia tai tapahtuma tulee minua lähelle, se näyttää minulle jotain itsestäni.
Ryhmä ihmisiä on kuin maailma pienoiskoossa
Kun istun alas ihmisryhmän kanssa, voin huomata kuinka yksi ihminen tuo minussa esiin tietynlaisia asioita ja toinen toisenlaisia. Kun maltan kuulostella reagoimisen sijaan, saatan huomata kuinka yhden ihmisen jakaminen herättää minussa myötätuntoa ja toisen ihmisen kriittinen olemus herättää minussa kritiikkiä häntä kohtaan. Jonkun näkemykset ärsyttävät ja toisia haluaisin tukea. Näin näen sen millaisiin uskomuksiin itse identifioidun.
Asiat, joita minussa tapahtuu ovat niitä samoja, joita minussa tapahtuu kun kuljen maailmassa. Toisinaan ne menevät minulta ohi koska en aina ole arjessani yhtä läsnä kuin tällaisessa läsnäolon syventämiseen tarkoitetussa illassa.
Päästämällä toiset lähelle, minun on mahdollisuus oppia enemmän
Kun käyn kertaluontoisessa itsetuntemus työpajassa, voin oppia itsestäni jotain. Koska luottamus syntyy ja tutut roolini rakoilevat vasta ajan kanssa, kertaluontoinen tapahtuma voi tarjota minulle rajallisesti mahdollisuuksia nähdä itseni.
Kun tapaan samojen ihmisten kanssa useita kertoja, kenties jopa hieman pidempiä aikoja, alan rentoutua ja paljastaa itsestäni asioita. Niin kauniita asioita kuin niitä vähemmän kauniita, jotka on usein varattu vain läheisille ihmisille, jos heillekään. Silloin kanssakäyminen alkaa palvella minua uudella syvyydellä. Tämän vuoksi pyrin itse tarjoamaan sellaista työskentelyä itsetuntemuksen parissa, jossa on jatkumoa.
Mitä enemmän ja toistuvasti altistun toisille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Kun vaikkapa jaan itsestäni näille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Mitä enemmän toiset jakavat itsestään, sitä lähemmäksi he voivat tulla.
Kun ihmiset ympärilläni ovat kiinnostuneita tuntemaan itsensä, edes jossain määrin, muodostamme yhdessä ympäristön, jossa voimme oppia. Mitä aidompaa ja läheisempää kanssakäymisemme on, sitä enemmän voin oppia halutessani.
Kanssakäymisessä voin oppia omista rooleistani
Vaikka intentiomme olisi ryhmässä se, että oppisimme tuntemaan itsemme, voin huomata pian, että tällaisessakin ryhmässä minä olen taipuvainen ottamaan jonkin niistä tutuista rooleista, joita minulla on. Huomaan tämän myös muissa. Se, joka on tottunut kertomaan näkemyksistään, on kertomassa niitä. Yhden tapa vältellä epämukavuutta on esittää sarkastisia kommentteja puhutusta sisällöstä. Yksi vetäytyy ja katselee kriittisesti toisia. Joku alkaa neuvomaan. Yksi on aina auttamassa kun joku paljastaa jotain surullista sydämeltään. Yksi on se, joka alkaa itkeä.
Ne samat roolit, joita elämme jokapäiväisessä elämässämme tulevat mukaan myös sinne, missä haluaisimme oppia erottamaan ne itsestämme. Juuri tämä tekee itsetuntemuksesta vaikean lajin. Minun pitäisi oppia näkemään itseni.
Jokainen ihminen elämässäni palvelee minua jos todella haluan nähdä itseni
Siihen tarkoitettu ryhmä on hyvä paikka itseni tuntemiseen. Samat periaatteet toimivat kuitenkin kaikkialla. Jos maltan harjoittaa läsnäoloa, jokainen elämäni hetki palvelee minua. Läsnäololla tarkoitan sitä, että maltan aistia, tuntea ja havaita mitä omassa kokemuksessani tapahtuu sen sijaan, että huomioni on lähestulkoon täysin ulkoisissa tapahtumissa.
Puolisoni, esimieheni, ystäväni ja kaupan kassa. Jos maltan olla läsnä, jokainen noista ihmisistä koskettaa minua jollain tapaa olemuksellaan ja mahdollistaa sen, että voin nähdä jotain itsessäni. Yhden reaktio paljastaa minun tapani reagoida tuollaiseen reaktioon. Jonkun suru palajastaa kyvyttömyyteni olla avoin tuntemaan sydämelläni. Yhden innostus näyttää sen kuinka jäykistyn ja tuomitsen. Ystävän instapostaus paljastaa minussa olevan kateuden.
Pienet lapset ovat erityisessä asemassa, sillä he eivät vielä osaa kovin hyvin pidätellä reaktioitaan. Siksi he vastaavat luontaisesti sinun olemiseesi kokoajan. He reagoivat jatkuvasti. Jos maltat noissakin hetkissä olla kiinnostunut siitä mitä koet itsessäsi, huomaat, että lapsen oleminen liittyy sinuun. Hän päästää sinut lähelleen koska ei vielä osaa kovin hyvin pitää sinua etäällä. Siksi hän toimii sinulle hyvin myös peilinä.
Lapsenomaiset opettajat
Erinäisissä ryhmissä on erilaisia opettajia. Vuosien varrella olen itse tavannut monenlaisia ja saanut myös kokea sen kuinka käsitykseni siitä mitä tällainen opettaja on, on muuttunut.
Opettaja voi tarkoittaa ihmistä, joka antaa minulle informaatiota tai työkaluja. Omalla kohdallani opettaja on ollut toisinaan myös ihminen, jonka kanssa olen tehnyt terapeuttista työtä. Kun oppimiskohteenani on kuitenkin läsnäolo, olen huomannut, että tärkein opettaja minulle on ihminen, joka jos osaa olla läsnä, olla avoin ja päästää inhimillisesti lähelleen.
Tällainen ihminen ei niinkään ole minulle niitä asioita, joita kaipaan. Hän on. Kuten lapsi, hän näyttää minulle sen miten se vaikuttaa häneen kun olen torjuva. Jos olen mielessäni levoton puhuessani hänelle, näen hänestä sen, että hän ei ymmärrä mitä puhun, koska en ole läsnä vaan mieleni maisemissa ja siksi sekava. Kun yritän saada hänestä jotain, tunnen kuinka etäännyn itsestäni ja siten hänestäkin. Hän antaa tämän kaiken tapahtua, usein ottamatta kantaa siihen.
Opettajan ja oppilaan suhde voi muistuttaa monella tapaa lapsen ja vanhemman suhdetta toisinaan. Oppilaana yritän toteuttaa omia roolejani suhteessa opettajaani, huomaten jokaisen niistä vievän minua etäämmälle. Opettaja antaa sen tapahtua. Hän ei opeta tai korjaa vaan antaa minun halutessani oppia, olemalla paikalla ja osa tätä välillemme muodostuvaa ainutlaatuista suhdetta.
Käsitykseni siitä, että on olemassa ihminen, joka voi auttaa minua matkallani on rikkoontunut monia kertoja. Palaan aina siihen, että minun on tehtävä työni ja ainoastaan itse voin nähdä itseni. Samaan aikaan arvostus ja ymmärrys sitä kohtaan kuinka arvokasta on löytää ihminen/ihmisiä, joka on käytettävissä sitä varten, että minä saan oppia, on kasvanut päivä päivältä.
Sitä, että joku ihminen suostuu olemaan kanssani ihmissuhteessa, suostuu päästämään minut lähelleen ja suostuu siihen, että minä askel kerrallaan näen sen mitä kaikkea tuon välillemme. Olemaan todellinen ystävä.
Itsetuntemus leikki on antamis- ja läheisyys leikki
Itseni tuntemisessa on kyse siitä, että tulen lähemmäs itseäni. Yhä intiimmin ja intiimimmin. Vuosia takaperin minulla oli monenlaisia ajatuksia siitä mitä itsetuntemus tai henkisyys on. Nuo ajatukset ja uudet uskomukset ovat hyvin eri asia kuin se aito kosketus itseeni ja todellisuuteen, johon olen sittemmin tutustunut paremmin.
Kun huomaan tuomitsevani, voin antaa itseni tuntea kuinka se työntää kaikkea kauemmas ja siten astua hieman lähemmäs itseäni. Kun huomaan kaipaavani, voin nähdä sen kuinka huomioni on kaipuun kohteessa sen sijaan, että tuntisin sisälläni olevan vajavuuden. Kun annan itseni tuntea sen, tulen lähemmäs itseäni.
Kun syytän toista, olen etäällä itsestäni ja siitä mitä koen. Kun maltan rehellisesti nähdä ja kokea sen mitä minussa tapahtuu, sen mistä syytän toista, tulen lähemmäksi itseäni. Kun arvostelen tapahtumia ja kerron näkemyksiäni siitä, voin huomata kuinka mentaaliseksi olen muuttunut ja kuin etäiseksi tunnen itseni tunne- ja kehon tasolla. Näin tulen lähemmäs.
Itseni antaminen on aktiivinen tapa mennä lähemmäksi elämää. Kertomalla läheiselleni rehellisesti siitä mitä koen sisälläni. Antamalla omaa energiaa ystäväni muuton auttamiseksi, pyrkien sielläkin olemaan läsnä. Ojentamalla auttavan käden kun ihminen pudottaa kaupassa ostoksen maahan. Hymyilemällä kun ystäväni kuulostaa vakavalta. Haukottelemalla silloin kun kanssani keskusteleva ihminen on levoton. Antamalla siis rehellisesti sen kuka olen siinä hetkessä.
Ihmiset ovat poikkeuksellinen apu matkallani sillä vuorovaikutuksessa on aina mahdollisuus olla läsnä ja antaa toisen koskettaa minua tavalla tai toisella. Toiselle antaminen on aina mahdollisuus aktiivisesti astua lähemmäs. Sitoutuminen on aina mahdollisuus päästää yhä lähemmäksi.
Ilman toisia minun on helppo jäädä piiloon itseltäni. Ilman peiliä on paljon vaikeampi nähdä itseäni. Ilman toisia on helppo uskoa siihen, että minä olen erillinen, itsenäinen ja irrallaan kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu.
Mitä se tarkoittaa, että toinen ihminen on peilini?
Asiassa on monia tasoja. Käytännöllisin tapa lähestyä tätä on mielestäni se, että kun olen tekemisissä peilin kanssa, se pyrkii aina osoittamaan itseeni. Peilin hyödyntäminen on siis kiinni siitä, kuinka halukas olen katsomaan itseeni kanssakäydessäni sen kanssa. Mitä minä koen, eli aistin tunnen ja havaitsen.
On helppo erehtyä katsomaan peiliä sen sijaan, että katsoisin sitä mitä se näyttää, eli itseeni. Kysymys siitä mitä tämä ulkoinen kertoo minusta ei avaudu jos katson yhä sinne ulos sen sijaan, että katson itseeni.
Jokaisella peilillä on oma juttunsa käynnissä. Hän on oma pelaaja tässä ihmeellisessä elämän pelissä. Hän kuitenkin palvelee minua siten, että hän tulee elämääni ja jos olen halukas, voin katsoa hänen sijaan hänen kautta itseeni.
Kun istun ryhmässä, koetan antaa itseni aistia, tuntea ja havaita mitä minussa tapahtuu. Näin katson peilin avustamana itseeni. Jokainen ihminen koskettaa minua jollain tapaa ja sillä syvyydellä millä olen valmis antamaan sen koskettaa. On oma valintani kuinka kiinnostunut olen sitä hyödyntämään.
Kiitän jokaista ihmistä siitä, että hän suostuu näyttelemään elämässäni sitä roolia, jossa hän auttaa minua tuntemaan itseni. Että autat minua näkemään sen mitä en rakasta vaan pidän etäällä.
Sydän kiihdyttää sykettään ja korvissa humisee. Katastrofiajatukset kerääntyvät pilvien lailla täyttäen horisontin. Ahdistus on epämääräinen, mutta selkeästi havaittava möykky rinnan ja vatsan välissä. Tuntuu kuin koko keho koittaisi viestittää ”älä tee sitä”.
Vedän syvään henkeä ja päätän tehdä sen.
Pelolla on ollut selkeä tarkoitus ihmiskunnan historiassa. Se on auttanut pysymään valppaana ja kirjaimellisesti estänyt meitä tulemasta syödyiksi. Keskimäärin hyvin turvallisessa ympäristössä elävänä ihmisenä tähän samaan reaktioon voi kuitenkin suhtautua varauksella.
Joka kerta kun luon jotain ja jaan sen ihmisten tarkasteltavaksi, minua hirvittää. Pelko ja tunne sisälläni viestittää suuresta vaarasta, vaikka suurin kohtaamani potentiaalinen riski on tympeä kommentti, häpeän ailahdus tai kokemus väärinymmärretyksi tulemisesta. Silti se pieni peikko sisälläni yrittää estää minua.
Olen taistellut pelkoa ja häpeää vastaan mm. kertomalla radiolähetyksessä erityisherkkyydestäni. Tänä syksynä minua pelottaa enemmän kuin koskaan. Aion julkaista omaa musiikkia ja minusta tuntuu, etten koskaan aiemmin ole asettanut itseäni yhtä alttiiksi. Pelkään kriittisiä kommentteja ja ivaa, mutta introverttina pelkään myös positiivista huomiota ja siitä mahdollisesti seuraavia asioita.
Kuitenkin tunnen vahvasti, että asioiden tekemättä tai julkaisematta jättäminen ei ole vaihtoehto. Vaihtoehto on opetella suhtautumaan pelkoon eri tavalla. Pitää pelkoa merkkinä siitä, että on tekemässä jotain tärkeää ja itselleen oikeaa. Suhtautua siihen luonnollisena osana omaa inhimillisyyttä. Pelon ja häpeän pyrkiessä pintaan katsoa taivaalle ja palauttaa asioiden mittakaavat.
Kun aikani loppuu, en halua miettiä asioita, joita pelko esti minua tekemästä. Haluan muistella asioita, joita tein pelosta huolimatta.
Sinä olet syntynyt tähän maailmaan loistamaan omaa kirkasta ja ainutlaatuista valoasi. Vuosien varrella olet kuitenkin saattanut unohtaa tehtäväsi. Olet alkanut pienentää itseäsi ja loistettasi, sopeutuaksesi harmaaseen väkijoukkoon. Tämä on kutsusi lopettaa itsesi himmentäminen ja muistaa oma kirkkautesi.
Kun olit pieni lapsi, et kysynyt keneltäkään lupaa loistaaksesi omaa valoasi. Luotit elämään, näit kauneutta ympärilläsi ja rakastit avoimesti. Loistit häpeilemättä, riippumatta siitä, keitä kohtasit polullasi. Sallit kaikkien kylpeä valossasi, sillä se oli luontosi.
Meistä jokainen on syntynyt tuo sama loiste rinnassamme. Valo on luontainen tilamme, sisäinen viisautemme, oikeutemme ja lahjamme. Kaikkien maailmojen kirkkaus ja valo on meissä – sinussa ja minussa.
Pian syntymämme jälkeen aloimme kuitenkin keräämään kokemuksia siitä, mitä on olla ihminen. Koimme pettymyksiä, pelkoja ja suruja. Satutimme itseämme ja meitä satutettiin. Sinua ja minua ohjattiin elämään osana yhteiskuntaa, valitsemaan paikkamme massasta ja sopeutumaan maailmaan, johon synnyimme.
Kokemus toisensa jälkeen himmensimme loistettamme. Kasvatimme ympärillemme kuoren, joka suojeli sisintämme. Tuo sama kuori, jonka tehtävänä oli suojella, piilotti alleen samalla myös kaiken sen kirkkauden, jota olemme. Pienensimme itseämme sopimaan harmaaseen massaan, jossa jokainen meistä kulkee läpi elämäänsä suojellen ja piilotellen omaa valoaan. Unohdimme todellisen luontomme ja tehtävämme tässä maailmassa.
Nyt on kuitenkin tullut aika muistaa.
Tuo valo, jonka olet vuosien saatossa pienentänyt, on olemassa sinussa tälläkin hetkellä. Se on odottamassa hetkeä, jolloin päätät kutsua sen esiin.
Kutsu valosi esiin…
• Kohtaamalla pelkosi. Pelkosi ovat ehkä joskus suojelleet sinua kivuilta, mutta nyt ne saattavat estää sinua kasvamasta todelliseen loistoosi. Kohtaa pelkosi tietäen, että sinua suojellaan.
• Vapauttamalla tunteesi. Tunne kaikki, mitä kehosi pyytää sinua tuntemaan. Liiku, tanssi, ravistele, naura, itke, tärise, kirjoita, puhu ja huuda esiin kaikki, mikä haluaa päästä pintaan.
• Tekemällä asioita, jotka lisäävät elämääsi todellista nautintoa. Listaa ylös 10 asiaa, jotka saavat sydämesi laulamaan ja sielusi kehräämään. Tee joka päivä yksi listan asioista ja salli itsellesi nautinto.
• Päästämällä irti kaunoistasi. Anna itsellesi lupa luopua vihasta, joka ei vie sinua eteenpäin. Valitse myötätunnon polku ja vapauta kehosi kaunojen myrkyistä.
• Hiljentymällä oman viisautesi äärelle. Anna mielellesi hyvin ansaittu tauko, sulje itsesi hetkeksi virikkeiden ulkopuolelle ja pysähdy kuulemaan ääntä, joka kumpuaa sisältäsi – sinussa on kaikki maailmojen viisaus.
Lopeta itsesi pienentäminen, sillä me kaikki tarvitsemme sinua ja loistettasi juuri nyt. Vapauta itsesi ja kutsu valosi esiin. Nyt on aika ja tämä on merkkisi.
Uskaltautuessamme antautua rakkaudelle, rakkaus näyttäytyy joka puolella. Koko ajan. Kasveissa. Puissa. Pensaissa. Niiden kukinnoissa ja kukintojenkin jälkeen marjoissa ja hedelmissä, joiksi kuvankauniit kukat kehittyvät.
Kesä on oivaa aikaa antautua elämälle ja kaikelle sille kauneudelle, eli kosmiselle rakkaudelle joka maailmassa vallitsee. Villikasvit, puutarhakasvillisuus ja auringon valo sekä lämpö avittavat siinä. Näillä leveysasteilla asuessamme on kuitenkin tärkeää että varastoimme tämän rakkauden, kepeyden ja luonnonmukaisuuuden tulevaa syksyä ja talvea varten, sillä vain näin voimme jaksaa tasapainossa itsemme ja ympäristön kanssa, läpi vuoden.
Kesäni on kulunut kansallismaisemissa Punkaharjulla ja vuorotellen Ruissalossa. Tällaisissa ympäristöissä kun saa asua ja työskennellä, on helppo puhua luonnon puolesta. Lisäksi lukuisilla työreissuillani ympäri valtiota olen saanut maistaa, oppia ja sisäistää kahdeksan vuodenajan sykliä, jota esimerkiksi Suomenkin alkuperäiskansa saamelaiset noudattavat.
Nämä vuodenajat ja dramaattiset ympäristön muutokset ovat meidän kaikkien ulottuvilla, muun muassa jokamiehenoikeuksien ansiosta. Sekä siksi, että Suomessa villi luonto on niin monen kaupungin välittömässä läheisyydessä, tai jopa keskiössä. Asumme siis paratiisissa, asuimmepa Helsingissä tai Kolarissa tai siinä välissä.
Juuri nyt olemme siirtymässä yöttömän yön sesongista sadonkorjuun sesonkiin. Olkaamme valppaina ja ahkeria, sillä kun nyt korjaa talteen kaunista, lääkinnällistä ja syötävää satoa, saa kiittää itseään sydäntalvella. Kaikesta siitä puhtaasta, vitamiini-, mineraali-, kuitu- ja informaatiorikkaasta ravinnosta, jota ympärillämme kasvaa, ympäri maata, intensiivisen kesäauringon alla.
Kesämielen mukana tuoma flow-tila, luonnon yltäkylläinen kauneus ja intensiivinen valo saavat aina runosuoneni kukkimaan. Tässä viimeisin runoni rakkauden ilosta, joka on omistettu Vaimolleni Lotalle.
KANSSASI
Kanssasi uskalsin
Uskalsin olla se, josta olin aina haaveillut
En edes tiennyt kuka olin
Ennen kuin olin kanssasi
Oli minulla tieto siitä mutta en uskonut itseäni, sillä minut oli muserrettu
Olin ihmisraunio, tuhannen päreinä, atomeina keskellä universumia jossa ei ollut tunteita, paitsi epävarmuus
Vaan sinä peilasit minut kuin tyyni järven pinta, jonka helmeilevä totuus oli väistämätön
Tiesin että olet olemassa
Yllätit minut kuitenkin täysin, tiedät sen
Sinä tiesit että minä olin jossain
Nyt olen kanssasi
Planeettojen liikehdintä on kosketeltavissa ja mittasuhteet stemmaavat kaiken muun kanssa
Kasvit saivat syvemmän merkityksen
Kuten jokainen puulajikin
Vuodenajat ovat nyt täydellisiä sellaisena kuin ne näyttäytyvät, kaikki kahdeksan vuodenaikaa
Kesytin sinut, vaikket sitä myönnäkään
Paitsi silloin kun haluat istua syliini
Ilona Mäki on hyvinvointimatkailuun ja metsän hyvinvointivaikutuksiin erikoistunut restonomiopiskelija, joka on osana opinnäytetyötään luonut vapaasti ladattavan Hyvinvoinnin metsäoppaan kaikille metsästä ja sen hyvinvointivaikutuksista kiinnostuneille.
Astelet metsäpolulle ja annat sen johdattaa sinut läpi metsämaiseman kohti rauhoittumista. Löydät sopivan rauhaisan paikan ja pysähdyt. Suljet silmäsi ja tunnet, kuinka tuuli hyväilee hiuksiasi ja kuulet ympäröivän hiljaisuuden olevan täynnä luonnon ääniä. Olet lempimetsässäsi ja tunnet olosi turvalliseksi. Metsä hyväksyy sinut ja sinä metsän. Olet osa luontoa.
Metsällä on elvyttävä vaikutus hyvinvointiimme, jopa silloinkin, kun emme sitä tiedosta itse. Hyvinvointiimme vaikuttavat metsässä monen eri tekijän yhteisvaikutus. Nämä 7 asiaa vaikuttavat siihen, kuinka hyvin metsä edistää hyvinvointiamme.
1. Metsäympäristön laatu. Hyvinvointiin vaikuttavat metsän koko, kauneus, houkuttelevuus ja maisemat. Oma mielipaikka luonnon keskellä on suotuisa ympäristö nauttia luonnon hyvinvointivaikutuksista.
2. Turvallisuus. Jotta elimistömme toipuu erilaisista rasituksista, turvallisuudentunne on oleellinen osa metsäretkeä.
3. Ilman puhtaus ja tuoksut. Metsässä sateen jälkeen ilma on puhtaimmillaan ja siellä hengittäminen on hyväksi. Metsän ja kasvien tuoksut rauhoittavat, helpottavat ahdistusta, aktivoivat ja lisäävät kehon valkosoluja sekä omaavat ominaisuuksia, jotka ehkäisevät tulehduksia.
4. Hiljaisuus. Hiljaisuuden on yhdistetty lisäävän positiivisia ajatuksia ja olevan elvyttävä. Hiljaisuus luo tilaa olla, ajatella, rentoutua, unelmoida ja olla luova. Se voi olla myös keino tavoitella omaa sisintään.
5. Luonnon äänet. Metsällä on ihmeellinen äänimaailma. Tutut luonnon äänet osana hiljaisuutta auttavat rentoutumaan, sillä ne lisäävät turvallisuuden tunnetta. Etenkin veden äänimaailma solisevine puroineen ja sateen rummutus mielletään rauhoittavaksi.
6. Metsässä vietetty aika. Mitä enemmän metsässä viettää aikaa, sitä paremmat ovat sen hyvinvointivaikutukset. Päivän metsäretken jälkeen on todennäköisempää, että seuraavatkin päivät voi viettää hyvällä mielellä. Toisaalta myös lyhyempi metsäretki tekee jo hyvää ja on tutkittu, että jo viisitoista minuuttia metsässä riittää alentamaan verenpainetta ja kohentamaan mielialaa.
7. Liikunta. Metsässä liikkuminen kehittää tasapainokykyä, koordinaatiota, kestävyyttä sekä parantaa kehon eri lihasryhmiä. Liikkuminen edistää myös sydämen sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön terveyttä. Liikunta, nauraminen ja auringonvalo lisäävät kaikki tahoillaan endorfiinia eli mielihyvähormonia.
Haluaisitko lukea lisää metsästä ja sen hyvinvointivaikutuksista? Lataa pdf-tiedostona Ilonan tekemä Hyvinvoinnin metsäopas, josta löydät lisää tietoa metsän hyvinvointihyödyistä sekä muun muassa luontoyhteydestä ja terveysmetsästä. Sieltä löydät myös Ilonan vinkit metsässä rentoutumiseen.
voit olla vahva ja kuitenkin lempeä.
Voimakas, silti herkkä.
Haavoittuvainen, mutta oman arvosi tunteva.
Voit olla avoinna maailmalle ja pitää samaan aikaan rajoistasi kiinni.
Voit ojentaa auttavan kätesi, mutta kurottaa myös itseäsi kohti.
Voit pitää kaikkia kipeitä palasia sylissäsi tai uskoa ne toisen kannateltavaksi.
Voit antaa valosi loistaa, mutta tehdä tilaa myös varjoille.
Voit astua rohkeasti omaan voimaasi ja kutsua myös muita tekemään samoin.
Voit katsoa myötätuntoisesti niitäkin osia itsestäsi, joita sinun on vaikea hyväksyä.
Ja voit hyväksyä sen, että kaikki eivät katso sinua yhtä myötätuntoisesti.
Voit iloita vahvuuksistasi ja syleillä heikkouksiasi.
Voit luottaa elämän virtaan ja virrata elämän lävitse.
Voit pitää jalkasi maassa ja antaa tuulen nostaa siipesi ilmaan.
Voit tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä polkusi tuo tullessaan ja tehdä rauhan sen kanssa, mitä on joskus ollut.
Voit antaa itsellesi luvan olla kaikkia niitä sävyjä, joita elämä on sinuun maalannut ja maalata itse lisää.
Voit päättää, että tästä lähtien sinä olet oman elämäsi taiteilija ja tämä on sinun taideteoksesi.
Sillä vaikka olisit joskus mennyt rikki, se ei tarkoita sitä, etteikö sinusta olisi ehjäksi.
Tämä vuosi on näyttänyt sen, kuinka yhteydessä kaikki onkaan. Jos joku olisi sanonut kaksi vuotta sitten, että koko maailma tulee keskittymään yhteen ja samaan asiaan, niin tuskin kukaan olisi uskonut.
Mutta mieti hetki, maailma todella keskittyi hetken ajan samaan asiaan. Jos katsomme monia meditaatioita, niin niissä keskitytään yhteen asiaan. Voisi jopa sanoa, että pienen hetken koko maailma meditoi samaan aikaan. Mieti mikä mahdollisuus tässä todella on, jos pysähtyisimme sen äärelle hetkeksi.
Maailmassa on moni asia osoittamassa sitä, että kun käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto, niin me olemme myös samassa veneessä. Olemme jollain ihmeellisellä tavalla viemässä itseltämme tulevaisuuden mahdollisuuksia vähemmäksi, piittaamatta seuraamuksista tässä hetkessä. Olemme kuvitelleet, että voimme myrkyttää pellot, maan, ruokamme, sekä vetemme ja tappaa maaperää ilman, että sillä olisi vaikutuksia. Kaikki on yhteydessä kaikkeen.
Meidän maaperässä, ilmassa ja merissä on miljardeja (ja paljon enemmän) bakteereja, viruksia, sienirihmastoja, jotka tekevät kaikesta yhtenäisen. Se, että me pelätään noista miljardeista muutamaa, kertoo, että emme luota siihen, että näillä kaikilla on paikkansa. Ne myös osoittavat minulle sen, että jokin ekosysteemissämme ei ole tasapainossa ja sen takia reagoimme näihin elementteihin tavalla, joka ei ole luontaista, ylikorostuneesti.
Ilma, jota hengitämme ei tuota puhdasta reaktiota kehossamme, johon sitten reagoimme.
Ruoka, jota syömme, ei rakenna terveyttä, vaan usein vie sitä.
Vesi, johon tiivistyy pienaineita, kuormittaa, sen sijaan, että se puhdistaisi.
Maa, joka tuottaisi ja parantaisi, ei enää löydä paljaita varpaitamme, koska pelkäämme sitä.
Ja samaan aikaan, kun olemme kääntäneet yhteenkuuluvuudelle selän, maan voima, lempeys ja yltäkylläisyys on läsnä. Se pysäyttää yhtäkkiä koko maailman katsomaan missä mennään, antaen palautetta ja ehkä ensimmäistä kertaa meillä olisi mahdollisuus muuttaa tulevaisuuden suunta omalle lajillemme. Se kertoo, missä kohtaa meidän oma terveytemme on, suhteessa maahan.
Pitkästä aikaa olen toiveikas. Olen toiveikas, että meillä on kyky ja mahdollisuus pysähtyä ihmisyyden äärelle. Pysähtyä kysymään, kuinka äitimaa voi ja kuinka voisimme alkaa häntä eheyttämään. Syy miksi näin tekisimme, on toki itsekäs, me itse hyötyisimme valtavasti siitä, jos ruoka ja vesi olisi puhtaampaa, ilma raikkaampaa, maaperä rikkaampaa monimuotoisuudeltaan. Ja näin käy joka kerta, kun maa saa hetken levähtää, hetken meditoida ja tehdä korjausliikkeet. Maa tulee elpymään joka tapauksessa, aina, kun lajeja häviää radikaalisti, se tarkoittaa, että maa ehtii kasata tästä informaatiosta seuraavaksi entistä monimuotoisempaa elämää. Sitä olisi kiva olla todistamassa.
Me ihmiset toimimme samalla tavalla. Pieni pysähtyminen voi mahdollistaa sen, että huomaamme, missä meidän toimintaamme on hyvä korjata. Ja huomaamme myös sen, kuinka yhteydessä olemme toisiin ihmisiin ja maahan, jossa jalkamme astelevat. Ja kun koemme yhteyttä, koemme myös arvostusta ja asian merkitykselliseksi. Tällöin voimme toimia ja alkaa toteuttamaan suurempaa suunnitelmaa, jossa meidän tuleville sukupolville riittää puhdasta vettä ja ruokaa, ilmaa, jota on ilo hengittää ja maaperää, jossa on riemullista temmeltää.
Olen toiveikas, että tämä on meidän herätyskello ja uskon, että moni on kuullut kutsun tehdä jotain yhteisen hyvän vuoksi. Koska kaikki ei tule näin tekemään, jokainen joka tekee on suunnattoman arvokkaassa roolissa, koska emme tarvitse, kuin muutamia roihuja, jotka sytyttävät inspiraation liekin siellä täällä. Voi olla, että olen turhan toiveikas, mutta kun katson ihmisiä silmiin, niin näen lähes poikkeuksetta hyvää ja hyväntahtoisuutta. Näin ollen uskon, että tahtoa löytyy tehdä hyvää on paljon olemassa.
Katson peiliin ja kysyn itseltäni – Mitä aion tehdä tänään itseni, heimoni ja lähiympäristöni eteen?
Viime kevät ja alkukesä oli kaunista aikaa sen vuoksi, että se teki muutoksen suunnitelmiin. Niihin tavanomaisiin askareisiin, joita siinä kohtaa olin tottunut toimittamaan. Siinä tilassa, jossa pöytä oli normaalia puhtaampi, oli helppo huomata kuinka kutsuvaa olisi joko puskea asioita käyntiin ja pysymään ennallaan tai passivoitua.
Kesä on ollut ollut mainiota aikaa seurata sitä kuinka vaikeaa on pysyä näiden kahden välissä. Rennosti aktiivisena.
Miten pysyä rennosti liikkeessä ja olla utelias siitä miten käyttää aikaansa rakentavasti kun aikataulu tyhjenee ja tietämättömyys on läsnä? Miten pysyä uteliaana ja keskustella säännöllisesti itseni kanssa siitä mitä tarvitsen ja mitä haluan rakentaa, kun aiemmin päiviäni muovanneet ohjenuorat eivät enää toimi?
Tietämättömyys ja läsnäolo eivät ole aina miellyttäviä kokemuksia. Se, että joudun itse aktiivisesti rakentamaan ohjenuoran omiin päiviini on vaativaa. Yritän ylläpitää tuttuutta ja toisaalta tunnen vetoa erinäisiin todellisuuspakoisiin toimiin, kuten vaikkapa tv -sarjat.
Olisi helppoa ajatella, että tämä kaikki johtuu ympärillä tapahtuvista asioista ja muutoksista. Tosiasiassa huomaan kuitenkin, että tämä sama puskemisen ja passiivisuuden kehä on aina ollut keskeinen osa elämääni.
Yksi väsyttävä tekijä on se, että pyrimme jatkuvasti ylläpitämään jonkinlaista kuvaa itsestämme. Tämä on puskemisen ydin.
Elämääni on aina värittänyt tavoite olla jonkinlainen. Ison osan aikaa en ole siitä kovin tietoinen. Minun kohdallani tuota kuvaa värittää tehokkuus, coolius, suoraviivaisuus, voima ja selkeys. Se on ihanne, jonka olen omaksunut jo varhain. Juuri tämä kuva ja sen eri versiot ovat se, joka synnyttää minussa puskemista. Täytyy tehdä näin, ei saa olla noin, tuo ei ole hyvä juttu ja niin edelleen. Vaikka nämä asiat ilmenevät minussa vuosien tutkimustyön jälkeen hienovaraisemmin kuin aiemmin, ne joka tapauksessa ilmenevät. Ja ne ovat ne samat asiat, joita huomaan toistavani, yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumukseni eivät muutu kovin paljoa, mikä on yhtaikaa ikävä asia ja hyvä asia. Ainakin tiedän minkä parissa työskentelen.
Kukapa tällaista yritelmää jaksaisi loputtomiin, tai no, ehkä jotkut jaksavatkin. En tiedä pitäisikö heitä kohtaa tuntea myötätuntoa vai kateutta.
Juuri tämä puskeminen ja yritys on se mikä synnyttää tarpeen myös passiivisuudelle. Yrittäminen on väsyttävää ja synnyttää kaipuun pois siitä elämästä, joka on väsyttävää. Mikä tahansa turruttava ja huomion pois itsestäni vievä toimii. Jokaisella meillä on oma viihteemme ja pakokeinomme. Yleensä monet niistä ovat miellyttäviä ja tarjoavat jonkinlaisen pikaisen rentoutumiselta tuntuvan kokemuksen. Mutta niistäkin jää tavalla tai toisella huono olo. Sarjojen jälkeen väsynyt olo, makeisista tunkkainen fiilis ja päihteet eri muodoissaan ottavat myös oman maksunsa.
On vaikeaa olla siellä niiden välissä. Ihan vain olla, olematta kuitenkaan passiivinen.
Olisiko sinustakin mukava kokea enemmän eloisuutta?
Kaikista kaunein puoli rennossa aktiivisuudessa on se, että silloin olen kosketuksissa itseni kanssa. Siihen ihannekuvaa, joka minulla on, ei mahdu spontaanisti sellaisia asioita kuten ilo, leikkisyys, innostuminen, välittäminen, epäitsekäs antaminen ja niin edelleen. Tunnistan kuvassani jopa niin tarkan yksityiskohdan, että rintakehän täytyy olla täydempi ja suurempi kuin vatsani. Miten ihmeessä voisin olla rennosti elämässäni, jos en voi edes antaa vatsani rentoutua? Miten voisin kokea luontaista elinvoimaani, jos minun täytyy jännittää se osa kehostani, jonka kautta olen kosketuksissa tuohon elinvoimaan, eli vatsani.
On sanomattakin selvää, että passiivisessa tilassa en koe yhtään sen autenttisemmin itseäni kun yrittäessäni ylläpitää elämääni ja ihailemaani kuvaa itsestäni.
Vaikka se eloisuus, jonka kanssa olen kosketuksissa ollessani läsnä ja luopuessani yrityksestäni olla jotain on nautinnollista ja elävöittävää, se herättää monenlaisia tunteita. Saatan huomata lapsuudestani peräisin olevia muistoja siitä miten tuohon autenttiseen persoonaani on suhtauduttu. Milloin huomaan jännittyväni koska tämä eloisuus on liikaa, milloin tunnen häpeää ja milloin alan pelätä, että tunteeni tulevat torjutuksi. Toisinaan huomaan myös pitäväni eloisuuttani, rentoa vatsaani ja tuntevaa sydäntäni ällöttävänä. Se on niin kaukana siitä kuvasta, jota olen oppinut ihailemaan. Ja tämä vatsa, joka pömpöttää, voi hitto soikoon..
Samaan aikaan monet asiat tuntuvat erilaisilta kun olen yrittämättä ja osaan luopua kuvasta. Olen aktiivinen elämässäni mutta autenttinen. Tunnen enemmän. Seksuaalisuuteni onkin moniulotteisempaa kuin aavistin. Minussa herää uudenlaisia inspiraatioita. Minulla on enemmän energiaa ja energisyys kestää. Levätessäni olen energinen ja toimiessani osaan samalla levätä. Nämä eivät yleensä mahdu samaan kokemukseen yhtaikaa.
Kuulostellessani näitä vaiheita kesän ajan tulin siihen johtopäätökseen, että minun on tärkeää olla aktiivinen. Näinhän sanovat maailman onnellisimmat ja pisimpään elävät ihmisetkin, salaisuus on siinä, että ei hoppuile mutta pysyy jatkuvasti aktiivisena. Tämä on minun mielestäni aika harvinaista yleisesti ottaen. Kun kadulla kävelee, rennosti ja avoimesti kulkeva, läsnäoleva ihminen on harvinaisuus.
Puskea, väsyä ja vetäytyä todellisuudesta lepäämään. Mitä jos pysyisi näiden välissä? Kirjoitin kirjassani Rohkea elämä tästä asiasta kirjan neljännen askeleen, Todellisen toiminnan kohdalla. Todellinen toiminta ei ole minäkuvansa ylläpitämistä tai puskemista. Se on spontaania, aktiivista toimintaa, joka perustuu rehellisyyteen siitä kuka juuri nyt olen ja millainen toiminta auttaa minua säilyttämään kosketuksen tähän hereillä olevaan tilaan, jossa en väsytä itseäni mutta olen aktiivinen elämässäni.
Osaatko kuvitella kuinka paljon enemmän saat aikaan kun toimintasi ei kuluta sinua samalla tavalla? Kuinka paljon enemmän aikaa sinulla on kun kiire hellittää? Kuinka paljon enemmän koet päivän aikana kun olet aidosti paikalla toimissasi?
Viikot tuntuvat hyvällä tavalla pitkiltä ja päiviin mahtuu monenlaista. Illalla menee ilomielin nukkumaan.
Olenko valmis luopumaan jostain, jotta saisin kokea tämän rikastuttavan eloisuuden?
Tästä todellisessa muutoksessa on aina kysymys. Siitä, olenko valmis luopumaan jostain minussa voidakseni antaa tilaa sille mitä on? Kumpi on tärkeämpää, sen saavuttaminen mitä olen yrittänyt tavoitella vai se, että saan kokea itseni ja ilmentää itseäni?
Tiedän, että sellaiset sanat kuten kokea itseni ja ilmentää itseäni voivat olla hämmentäviä. Mitä ne tarkoittavat? Se on asia, johon jokaisen meistä on itse tutustuttava kun päästämme hieman irti siitä jatkuvasta toiminnasta, joka värittää päiviämme, menemättä kuitenkaan passiivisuuden puolelle ja alamme toimimaan elämässämme kuulostellen. Harjoittaen sitä paljon puhuttua läsnäoloa.
Onko minun oltava niin vakavasti otettava, suora, cooli ja miehinen kuin sisällä kantamani kuva ehdoittaa? Voisinko ollakin rento ja hassu. Viattoman leikkisä? Kaipaava, inhimillinen ja herkkä?
Onko sinun oltava niin hyvä kaikille ihmisille, aina auttamassa tai tukena toisille? Vai voisitko sen sijaan ollakin hieman hiljaisempi, yksinäinen, kiukkuinen ja omaa tilaa tarvitseva?
Puskemisen ja passiivisuuden välillä menevä tie on aina alussa vähän ahdas. Siellä ovat aluksi kavereina kaikki ne sisälläni olevat ilmiöt, jotka olen sivuuttanut joko touhottaessani tai passivoituessani. Se on silti huomattavasti avarampi, värikkäämpi ja aidosti eteenpäin vievämpi tie kuin kaksi aiempaa.
Teksti julkaistaan kirjoittajan toiveesta nimettömänä.
Miehisyys ja sen tarkoitus nykymaailmassa tuntuu olevan todella yksiselitteinen. Mies ei näytä tunteitaan ja jos näyttää niin se tehdään humalassa poikien saunaillassa. Olin itsekin tuossa maailmassa lähes koko aikuisuuden, kunnes asiat vain räjähtivät käsiin. Asiat, jotka olivat tulleet mukana aina lapsuudesta saakka ja muovanneet minusta sellaisen kuin olin.
Olin näennäisesti tyytyväinen itseeni ja siihen mitä tein. En nähnyt metsää puilta enkä osannut käsitellä ongelmiani. Olin kuitenkin pitkän aikaa miettinyt omaa käytöstäni, joka aiheutti parisuhteessa isoja ongelmia. Henkinen ja fyysinen väkivalta tuntui olevan minulle ainut keino näyttää tunteeni. Väkivalta kuitenkin lakaistiin aina maton alle. Olinhan joka kerta vahvassa humalassa, ja aamulla ahdistuksissani en halunnut käsitellä asiaa.
Aikaa kului, ja pikkuhiljaa itsetunto-ongelmat karkasivat käsistä. Puolisoni ajautui samaan tilaan. Oli herättävä ja käytävä itse läpi mistä tämä kumpuaa. Kirjoitan tähän oman kasvumatkani ja toivoakseni pystyn hieman avaamaan tätä ilkeää ja häpeällistä aihetta.
Ongelmien juuri
Vain vähän aikaisemmin, kun otimme puolisoni kanssa asian kunnolla esille emmekä sallineet selittelyitä, kotikaupunkiini oli rantautunut Miessakit ry, joka auttaa kaltaisiani miehiä ongelmissaan. Lähdin puolisoni pakotettuna ensimmäiselle käyntikerralle, joka avasi minussa sellaisia asioita, joita en ikinä odottanut löytäväni.
Jokaisen käyntikerran jälkeen minulla avautui uusia asioita minuudestani ja siitä, kuinka olin sen kadottanut. Käynnin jälkeen ajattelin ”ei enää koskaan, en minä ole avun tarvitsija enkä voi muuttua”. Juuri ennen seuraavaa kertaa olin tukevasti jaloillani, valmiina kohtamaan seuraavan kerran.
Ongelmia käytiin alussa tosi suuripiirteisesti läpi, täysin sen mukaan mihin olin valmis silloin. Tuki, jonka sain näiltä käynneiltä rupesi muokkaamaan minusta miestä, jollainen olen aina halunnut olla, mutta jota ulkopuolinen maailma ja minä itse rajoitimme.
Olen aina ihannoinut vahvoja ja herkkiä miehiä, jotka osaavat puhua siitä mitä he tuntevat. Itku ei ole heikkous, itku on vahvuus. Aikani tapaamisissa käytyäni olin löytänyt omat kipupisteeni, jotka johtivat väkivaltaiseen ja rajoittuneeseen käytökseen. Kipupisteet löytyivät kaukaa lapsuudesta ja peloista, jotka tulivat huonon itsetunnon kautta nykyhetkeen.
Pelko, jonka jokainen tunnustaa, mutta jota itse en osannut käsitellä. Yksinjäämisen pelko on varmaan rakennettu jokaiseen ihmiseen, ja jokainen käy tätä aivan omalla tavallaan lävitse. Minun pelkoni osoittautui suuremmaksi ja turhemmaksi kuin olin ikinä ajatellutkaan. Sellaiseksi möröksi, jonka kanssa olin tietämättäni taistellut koko aikuisuuden.
Jokaisen vihanpuuskan aikaan näin unohdetun itkuisen pikkupojan hakemassa huomiota väärällä tavalla. Mitäs sitten? Nykymaailmassa olet sellainen kuin olet ollut ennenkin, ihminen ei voi muuttua. Nämä sanat ovat painautuneet syvälle mieleeni ja ohjasivat pitkän aikaa käytöstäni.
Ulkopuolisella on suuri vaikutus rikkoutuneelle mielelle. Jos tukea ei löydy, ajautuu vain syvemmälle eikä osaa tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. Jo rakennettujen mieltymyksien rikkominen osoittautui todella haastavalle, ja välillä huomasin olevani aivan hukassa. Käytännössä romutin itseni pieniksi palasiksi, joista pystyin noukkimaan ne asiat, jotka haluaisin nähdä huomisen minäkuvassani.
Tämä sama kehitys tulee jatkumaan niin kauan kuin minussa pihisee henki. Asiat eivät saa pysähtyä, muuten uskoakseni taannun samaan kuin aikaisemmin. Näen vielä paljon sellaista mitä en haluaisi nähdä. Aikuistuminen on ollut minulle todella palkitseva matka. Matka, joka olisi ehkä pitänyt aikaisemmin tehdä, mutta en ollut valmis. Asiat tapahtuvat silloin kuin niille itselleen sopii, ei yhtään aikaisemmin tai myöhemmin.
Pitkän aikaa ajattelin älynneeni asiat liian myöhään, menetinhän kuitenkin oman parisuhteeni, itseni ja samalla satutin kahta tärkeintä ihmistä: puolisoani ja itseäni. Ystävät ovat muistuttaneet moneen otteeseen oman itsensä tärkeyden ja näin rikkonaisena ystävät ovat ainoita, joihin voin turvautua.
Huominen?
Perheväkivalta on vakava asia ja turhankin yleinen, eikä sillä pitäisi leikkiä tai syyllistää. Tekijää ja uhria painaa usein itseään syyllisyys ja häpeä, eikä lähipiirin syyllistäminen auta käsittelemään ongelmia.
Tämän kaltaista käytöstä eivät sivulliset useinkaan huomaa, eikä omakaan lähipiirini suostunut uskomaan, mitä olimme tehneet toisillemme. Räiskyvää rakkautta niin sanan hyvässä kuin huonossa merkityksessä. Vuosia kestänyt väkivalta ajoi lopulta meidät erilleen ja jätti kumpaankin syvät haavat, jotka vaikuttavat loppuelämämme valintoihin eivätkä tule koskaan arpeutumaan.
Ihminen on kuitenkin erehtyväinen olento, eikä itselleen sovi olla liian ankara. Hyväksyminen ja unohtaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Me unohdimme asiat, ja se ruokki vain sitä väkivallan kehää, jota häpesin, mutta en osannut kohdata ja lopettaa. Nykyisin olen hyväksynyt itseni ja tekoni, olen jopa antanut anteeksi itselleni. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin asiat unohtanut ja jatkaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut, päinvastoin.
Itsensä ruoskiminen on hyvä tiettyyn pisteeseen asti. Sitä ei kuitenkaan saisi tehdä liian kauan tai vaarana on jälleen itsensä kadottaminen ja keskittyminen vain siihen huonoimpaan mahdolliseen. Helpommin sanottu kuin tehty.
Olen itse jatkanut ruoskimista ja puristamista liiankin pitkään, ja se on johtanut muihin lieveilmiöihin. Ikuinen kehä, joka pyörii huomaamattaan. Tuo kehä koostuu vieläkin pienistä ja isoista paloista käsittelemätöntä historiaa, häpeää ja syyllisyyttä. Aamuisin pystyn katsomaan jo peiliin ja kertomaan, kuinka pitkän matkan olen kulkenut lähtöruudusta, ja minun pitäisi olla siitä ylpeä.
Päivä huomisen jälkeen
Muista rakastaa itseäsi kuin rakastaisit parasta ystävääsi. Tee itsellesi niin kuin tekisit ystävällesi. Jos havaitset itsessäsi piirteitä, jotka eivät miellytä, älä yritä unohtaa, vaan kuuntele mitä niillä on sanottavana.
Itseni kuuntelematta jättäminen ajoi minut siihen pisteeseen, jossa oma peilikuvani yökötti, hävetti, ahdisti ja masensi. Samalla se heijasteli huonona itsetuntona parisuhteessa ja aiheutti isoja ongelmia niin fyysisen kuin henkisen väkivallan muodossa.
Toivoisin, että jokainen lukija pysähtyisi ja keskittyisi hetken itseensä. Itke itkusi pois, muistuta itseäsi tärkeydestäsi ja muista myös lähimmäisesi. Perheväkivalta on tabu, siitä ei haluta tai osata keskustella rakentavasti. Nopeasti saat leiman otsaasi, jonka kannat loppuelämän. Aivan sama miten paljon olet tehnyt työtä sen poistamiseksi ja kasvamiseksi paremmaksi versioksi itsestäsi, olet aina se sama, joka olet ollutkin.
Jos tunnet jonkun, joka kärsii joko tekijänä tai uhrina, anna tukesi ja kerro olevasi siinä hetkessä häntä varten. Uhrin ja tekijän yhdistävä häpeä on samanlainen, eikä siitä pääse irti ilman tukea tai halua päästä irti.
Häpeä on usein kehällä iso tekijä, joka pysyy mukana niin kauan, kunnes saa tuen ja anteeksiannon. Oli se hyväksyntä sitten itsesi antama anteeksianto tai puolison tai lähimmäisen antama anteeksianto. Teot ovat anteeksiantamattomia, mutta ihminen niiden takana kykenee muuttumaan omasta halustaan. Kukapa haluaisi olla se puolisoaan heittelevä nestepää?
Loppusanat?
Minkäänlainen väkivalta ei ole mukana hyvässä parisuhteessa. Silloin on aika istua pöydän ääreen yhdessä, myöntää tilanne niin itselle kuin puolisolle ja hakeutua avun piiriin. Tämä mörkö kulkee mukana huomaamatta, eikä sitä yleensä tajuta, ennen kuin tilanne on riistäytynyt käsistä.
Mitenkäs parisuhteen jatko tai päättyminen? Kaikki on kiinni parista itsestään, kuinka he käsittelevät asiat ja näkevätkö he vielä mahdollisuuden ja ovatko valmiita raskaalle tielle kohti väkivallatonta parisuhdetta.
Tilanteet ovat aina omanlaisiaan, eikä kukaan voi sanoa ulkopuolisena mikä on fiksua ja mikä tyhmää. Ulkopuolisen täytyy vain olla tukena, valitsi pari minkä tahansa reitin omaan onneensa. Jos parilla on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja antaa anteeksi, pitää huoli tulevasta valoisammasta tulevaisuudesta, mikä estää parisuhteen jatkamisen?
Parisuhteen tulisi katketa välittömästi siinä vaiheessa, kun tekijä ei halua tai pysty muuttumaan, unohtamatta uhrin anteeksiantoa. Myöskään jos asiaa ei voida jättää menneisyyteen, jatkamisesta tulee jatkuvaa pelon kanssa painimista.
Omat itsetunto-ongelmani ajoivat parisuhteeni väkivallan kierteeseen, ja lopulta kumpikin olimme voimattomia asian edessä. Asiat vain tapahtuivat, eikä niitä osattu silloin käsitellä tuoreeltaan, vaan vanhoina ja liian suuriksi möykyiksi kasvaneina. Asioita ei voitu jättää menneisyyteen, vaan ne tulivat esiin erilaisina pelkoina, jopa kammoina. Omalla kohdallani asia tajuttiin ja otettiin esille vasta, kun kummankin olo kävi tukalaksi.
Samantyylinen kissan nostaminen pöydälle kuuluu myös terveeseen, väkivallattomaan parisuhteeseen. Asioista pitää puhua ajoissa, ennen kuin ne kasvavat niin isoiksi möröiksi, ettei niitä enää jakseta nostaa pöydälle, vaan lähdetään eri teille. Parisuhteen ongelman ei tarvitse olla suuri, kun se vaikuttaa suhteen dynamiikkaan. Usein itse suhteessa ei ole vika, vaan vikaa kannattaa tarkastella peilin kautta.
