Sivu 140 – Hidasta elämää

Pieni inhimillinen teko voi merkitä toiselle ihmiselle suunnattoman paljon

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli

Muistan sen tilanteen elävästi. Se saa yhä, vuosien jälkeenkin, sydämeni pamppailemaan ja hengitykseni kiihtymään. Olin silloin passitoimistossa ja kädessäni oli vuoronumero, joka oli kaukana taululla näkyvästä numerosta. Pikapassihakemus piti jättää 10 minuutin sisällä, että ehtisin seuraavaan lentokoneeseen.

Tällä kertaa ei ollut kyse arkipäiväisestä kiireestä, vaan suuremmasta asiasta. Läheiseni oli joutunut vakavaan onnettomuuteen ja minua tarvittiin 3380 kilometrin päässä.

Pyysin hädissäni passitoimistossa jonottavien ihmisten edessä, että joku edelläni olevista vaihtaisi kanssani vuoronumeroa. Kerroin syyn, ja silti ihmiset kääntyivät pois. Yksi heistä tuli kuitenkin luokseni ja ojensi numeronsa ystävällisen eleen saattelemana. En tiedä hänestä mitään, mutta kiitän häntä ajatuksissani. Jospa tämä kirjoitus vie kiitokseni hänelle Onnettomuudessa ei käynyt hyvin, mutta ainakin ehdin perille.

Hyvyyden voima ulottuu kauas

Ehkä muistat elämäsi varrelta erityisiä auttamistilanteita tai tunnistat hetkiä, jolloin sisin kysyy: voisinko auttaa? Sydämen liikahdusten tunnistaminen ja niiden seuraaminen on osa ihmisyyttä. Sanat inhimillinen ja ihminen ovat samaa alkuperää.

Inhimillisen toiminnan ja toimimattomuuden seuraukset voivat joskus olla dramaattisia, mutta useammin kyse on tavanomaisista kaipauksista, joihin voisi vastata. Ne eivät vaadi suuria ponnistuksia, vaan pieniä liikahduksia oikeaan suuntaan.

Huomioinko vai huudanko? Tervehdinkö vai ohitanko? Entä kuulenko toiveen, jota ei sanota ääneen? Löytyisikö kireästä tilanteesta väylää huumoriin?

Ihmissuhteet ja vuorovaikutus ovat usein pienestä kiinni, sillä ihmismieli on herkkä kapistus ja altis vaikutteille. Ehkä voit tänään valita ikävän katseen sijasta hymyn. Se on ihan todellinen vaikuttamisen paikka, sillä et voi tietää, mihin hymysi päätyy. Ehkä maailman toiselle laidalle! Pienetkin teot voivat johtaa suureen hyvään, sillä ne luovat yhteyttä ihmisten välille.

Kiitollisuus lisää hyvää oloa

Aika paljon on nykyään puhetta paremmasta maailmasta. Suurille suunnitelmille on paikkansa, mutta niin on pienillekin. Maailman parantaminen lähtee läheltä – oikeastaan itsestä. Auttamalla ja huomioimalla viet valon viestiä.

Eikä auttamisen aina tarvitse olla näkyvää. Ilahduttaminen, jota ei tehdä huomion toivossa, on erityisen kaunista. Pieni, inhimillinen teko on vähäeleistä toivon kannattelua. Siitä tulee hyvä olo jopa sivusta seuraajille. Niinä hetkinä maailma on turvallisempi paikka ja tuntuu, että näin on tarkoitettu.

Naapuriapu, vastaleivotut pullat, kannetut kauppakassit tai epäreiluun tilanteeseen puuttuminen voivat palauttaa uskon ihmisyyteen.

Sanotaan, että ihminen syntyy epäitsekkäänä ja myötätuntoisena, mutta joskus nämä piirteet jäävät vähäiselle käytölle. Jos sinussa on myötätuntoa, joka joutaisi käyttöön, anna se eteenpäin. Pyyteettömästä auttamisesta tulee itsellekin hyvä olo – sekä arkikokemus että tutkimukset puoltavat tätä. Hyvinvoivalla ihmisellä on varaa olla hyvä toisille ja niin hyvä lähtee virtaamaan.

Elämän aikana miettii välillä: pitäisikö? Se on kai parempi kuin: olisiko pitänyt? Kaikkein paras olisi kai: ainakin yritin. Kun viljelee hyvää, kaikki jyvät eivät lähde kasvuun, mutta osa lähtee. Jos osa tämän tekstin lukijoista – sinä? – ottaa auttamisen inspiraation todesta, on siinä jo hyväntahtoisen vallankumouksen alku. Et voi aina tietää, kenen päivän tai jopa elämän saatat pelastaa, mutta kannattaa yrittää.

Kun muistat itse päivän tai koko elämän aikana kohtaamaasi hyvää, voit yllättäen tuntea olosi rikkaaksi. Laita hyvä kiertämään ja kerro, minkälainen pieni ele on tehnyt sinut onnelliseksi!

Tämän tekstin Sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.

Pelko voi näkyä lapsessa potkunyrkkeilynä ja aikuisessa paahtamisena tai piiloutumisena – silloin tarvitaan aina turvaa

Pelko syntyy aivojen vanhimmassa osassa: se on siis evolutiivisesti huolehtinut siitä, että ihmiset yhä pötkyttelevät täällä, eivätkä tallautuneet mammuttien jalkoihin ja joutuneet tiikereiden suihin. ⁠Kun pelko herää, syntyy hermostollinen jännitys- tai hyytymistila: pakene, taistele tai jäädy. Tuo tila sisältää ihan valtavan määrän energialatinkia jonka saa käyttöönsä, kun kuulee pelon alla olevan tarpeen: TURVAA tänne, kiitos. ⁠
⁠
Turva ei tarkoita turvarakennelmia, ratkaisuja tai sitä, että tietäisi mistä rahaa tulee lisää, kuinka tässä ihmissuhteessa käy tai miten mä tästäkin liemestä nyt pääsen selkeille vesille. Turvaa tulee itsensä hoivaamisesta ja parasympaattisen hermoston aktivoimisesta. Silloin meidän systeemimme saa viestin: ei hätää, täällä voi relata, meitsi (sisäinen vanhempi meissä / rakkaus itseä kohtaan) ottaa susta (sisäisestä lapsesta) koppia. Tuu tänne beibi, mennään kimpassa.⁠ Kun tulee turvaa olla sen kanssa mitä on, pelkoa voi kohdata, sen kanssa voi olla ja voi oppia sietämään elon epävarmuuskohtia. Jos pelon tunnetta väistää on erittäin haastavaa kulkea sydäntä kutsuviin suuntiin, kokeilla uutta, ottaa riskejä ja esimerkiksi päästää toisia syvästi lähelleen.
⁠
Turva synnyttää rohkeutta tehdä ja mennä pelon porteista läpi jänskäyksestä huolimatta. Pelko viestii aina siitä mikä on TÄRKEÄÄ ja olennaista. Vaikka se on kuumottava tunne, se on olennainen elossa etiäpäin menemisen kannalta. ⁠
⁠Minua eivät inspaa mitkään ”pelko tulee egosta ja on rakkauden vastakohta” -dualismiväitännät. Ne kumpuavat oikeastaan suoraan pelosta – joka niin monelle meistä on ollut kielletty tunne. Ei ole saanut olla pieni, pelokas myttykasa tai tulla lohdutetuksi pelosta kumpuavissa räyhäilyissään vaan on pitänyt olla ”reipas”. Jäätävää. Pelko on osa kokonaisuutta, tätä kaikkeuttamme, ja sitäkin saa rakastaa. Pelon pelkohan on juuri se, että rakkaus loppuu.

Kun lapsi osoittaa mieltään ”uhmaikäisesti” ja hyökyy suorastaan potkynyrkkeilijän lailla päälle, hän kertoo: ”Mua pelottaa, tartten turvaa. Oon vihainen, kun oon niin peloissani.”⁠ Ja loppujen lopuksi me kaikki olemme tällaisia peloissamme. Opimme ehkä vähän hillitympiä keinoja kuin ne thaiboxing -väläytelmät, esimerkiksi torjuntaa, passiivis-aggressiivisuutta, räyhähtelyä, välinpitämättömyyttä, hyytymistä ja ikuisia mentaaliselityksiä. Mutta meidän sisällämme on pieni henkilö, jonka pahin pelko on, että rakkaus, ilo ja elämä loppuvat. Se onkin pelon viesti: täällä tarvitaan rakkaudellista muistutusta siitä, että joku (aikuinen minä) huolehtii, hoivaa, hellii ja suojaa. Sitä saa aikuisena oppia, jos lapsena on joutunut oppimaan selviytymis- ja puolustuskeinot ja turvattomuus on jäänyt päälle.⁠
⁠
Turvattomuus (rakkauden, rakkaudettomuuden, riittämättömyyden, nähdyksi tulemattomuuden ja hylätyksi tulemisen pelot) näkyvät meissä aikuisissa suorittamisena, paahtamisena, piiloutumisena ja itsensä pienentämisenä, besserwisseröintinä, mentalisoimisena ja jatkuvana infon keräämisenä, itsen työstämisenä ja henkistelynä niin ettei voi relata ja olla ei-puristinen ja vaan nauttia elämästä. Höm, been there done that. ⁠Relaamisen / sisäisen turvan kautta tuleekin se tunne, että mä saan olla mä. ⁠Turvaa saa aikuisena opetella itsensä kanssa, ja sitä voi vahvistaa sisäisen turvansa löytäneen jeesaajan avulla (niin kuin olen itsekin opetellut – sen myötä sisäistä turvaansa oppii syventämään elämän myötä).
⁠

Ja nyt jos haluat kuulostella, mitä olisikaan, kun saisit vaan olla sinä – ihana sinä – lämpimästi tervetuloa rakastetulle voimautumiskurssimatkalle, Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut -verkkokurssille. 1.6. aukeaa kurssialue ja on käytössäsi elokuun loppuun asti. Milloin vain voi aloittaa ja kurssi sulkeutuu silloin elokuun lopussa. Lisää kurssista ja ilmoittautumisohjeet allaolevan linkin kautta.

Kuva: Unsplash Annie Spratt

4 kysymystä överiempaattiselle – Miten empatian vetäminen yli vaikuttaa suhteisiisi ja elämääsi

Mikäli aistit herkästi toisten tunteita ja otat niiden helpottamisen, suodattamisen, ratkaisemisen ja kannattelun vastuullesi, toteutat toimintamallia, jonka olen nimennyt överiempatiaksi.

Jos vedät empatian överiksi, on todennäköistä, että koet itsesi jatkuvasti kuormittuneeksi. Suurin osa voimavaroistasi kuluu toisten tunteista ja tarpeista huolehtimiseen. Silloin omat tunteesi ja tarpeesi jäävät väkisinkin sivuun. Et ennätä koskaan palautua kunnolla ja hyvinvointisi ja jaksamisesi ovat koetuksella.

Mikäli koet, että sinun on elettävä toisten tunteiden ehdoilla, jotta täyttäisit odotukset ja olisit hyväksytty ja riittävä, seuraavat kysymykset voivat auttaa sinua tutkailemaan, mistä tämä voi johtua ja miten se vaikuttaa suhteisiisi ja elämääsi.

Toivon, että saat kysymyksiä pohtimalla selkeytettyä itsellesi, mihin laitat energiaasi eniten nyt ja mihin haluat ohjata sitä tästä eteenpäin. Näin voit tutustua herkkyyteesi, empatiakykyysi ja itseesi entistä syvemmin.

1. Miten överiempatia ilmenee elämässäsi?

Herkkä ihminen, jolla on tapana vetää empatia överiksi, ottaa muissa aistimiaan tunteita liikaa omalle vastuulleen. Hän saattaa kokea syvää syyllisyyttä toisissa nousevista tunteista, vaikka niillä ei olisi suoranaisesti mitään tekemistä hänen kanssaan.

Överiempaattinen kulkee tuntosarvet suunnattuna ensisijaisesti siihen, mitä muissa ihmisissä tapahtuu. Hän on jatkuvassa valmiustilassa muokkaamaan sekä omaa sisäistä tilaansa että toimintaansa ympäröivän tunneilmapiirin mukaisesti.

Hän yrittää tehdä itsestään sopivamman, helpomman, hyväksytymmän ja rakastettavamman sivuuttamalla omat tunteensa ja tarpeensa ja käyttäytymällä niin kuin hän olettaa toisten häneltä odottavan.

Hän tekee parhaansa kiertääkseen konfliktit ja välttääkseen torjutuksi ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Tämä kaikki tapahtuu hänen omien tunteideensa ja tarpeidensa kustannuksella.

Överiempaattisen toimintamallin taustalla on uskomus, että ollaksemme kelvollisia suhteisiin, meidän täytyy lunastaa paikkamme laittamalla toisten tunteet ja tarpeet jatkuvasti omiemme edelle. Luulemme, että ollaksemme rakkauden arvoisia, meidän täytyy olla ensisijaisesti toisia varten. Vasta sitten voimme ottaa vastaan tukea ja tunnustusta muilta.

Usein tämä tuki jää kuitenkin saamatta ja mietimme, voimmeko koskaan kokea suhteita, joissa myös me tulemme nähdyiksi, ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi semmoisina kuin olemme.

Tunnistatko itsessäsi överiempaattisen toimintamallin?

2. Mistä överiempatia juontaa juurensa?

Överiempatian juuret ovat lähes poikkeuksetta varhaisissa vuosissamme. Sieltä kuljetamme sen tiedostamattamme mukanamme aikuisuuden suhteisiimme.

Kun herkkä ja voimakkaasti sekä omat että toisten tunteet kokeva lapsi kasvaa ympäristössä, jossa kaikenlaiset tunteet eivät ole sallittuja, hän saattaa kehittää överiempatian selviytymiskeinokseen.

Jos lapsi kokee, että hänen täytyy jatkuvasti aistia vanhempiensa tunteita ja tarpeita ja sopeuttaa itseään niiden mukaisesti saadakseen turvaa, huolenpitoa ja huomiota, hänen käsityksensä rakkaudesta ehdollistuu siihen, että hän toteuttaa överiempaattista roolia.

Hän ohjelmoituu uskomaan, että hänen selviytymisensä riippuu siitä, miten hyvin hän pystyy aistimaan huoltajiensa tunteita ja muokkaamaan omia tunteitaan, tarpeitaan ja toimintaansa tasaamaan ja harmonisoimaan kasvuympäristönsä tunneilmapiiriä.

Lapsi kasvaa luulemaan, että hänen omat voimakkaat tunteensa, jotka haittaavat tai heilauttavat vanhempien olotiloja, ovat vääriä.

Lapsi siis ehdollistuu palvelemaan herkkyydellään ensisijaisesti toisten tunteita ja tarpeita. Hänen tunteensa ja tarpeensa jäävät sivuun eikä hän tule koskaan nähdyksi kokonaisena omana itsenään.

Kenen rakkautta olisit halunnut lapsena eniten, mutta jota ilman koit jääväsi?

3. Mitä pelkäät menettäväsi, jos et enää laita toisten tunteita ja tarpeita omiesi edelle?

Kun energiamme on pääosin kiinni toisten tunteissa ja tarpeissa, meille ei jää riittävästi tilaa ja voimia keskittyä siihen, mitä me itse tunnemme ja tarvitsemme.

Silloin meidän on vaikeaa tehdä valintoja, joiden seurauksena voisimme elää aidosti itsemme näköistä elämää.

Kun koemme, että meidän täytyy jatkuvasti vastata toisten tunteisiin ja tarpeisiin, jotta olisimme hyväksynnän ja rakkauden arvoisia, olemme kiinni kierteessä, josta ei koskaan tule valmista.

Koska ihmiset, joiden kanssa toimimme överiempaattisesti, ovat tottuneet siihen, että olemme aina käytettävissä, he saattavat pitää jatkuvaa tukeamme itsestäänselvyytenä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olemme velvoitettuja olemaan uhrautuvan tukijan ja itsemme hylkäävän tunnesuodattimen roolissa lopun ikäämme.

Jotta voimme höllentää yli vedetyn empatian ja ylivastuullisuuden otetta itsestämme ja suhteistamme, meidän on hyvä tarkastella rehellisesti niitä pelkoja, jotka pitävät meidät kiinni jatkuvassa kuormittumisen kierteessä.

Nämä pelot saavat meidät luulemaan, että onnemme, hyvinvointimme ja rakastettavuutemme ovat kokonaan riippuvaisia toisista ja siitä, että annamme oman voimamme rajattomasti heidän käyttöönsä.

Mitä pelkäät menettäväsi, jos et enää toteuta överiempatian mallia parisuhteessasi, työelämässä ja sukulais- ja ystävyyssuhteissasi?

4. Mitä haluaisit kokea, tehdä ja luoda elämässäsi seuraavaksi?

Kun keskitymme käyttämään herkkyyttämme epätasapainoisesti toisten tunteiden lukemiseen ja itsemme sovittelemiseen niiden mukaisiksi, oma elämämme jää väistämättä elämättä.

Jatkuva toisten laittaminen itsemme edelle estää meitä ottamasta vastuuta omista tunteistamme, tarpeistamme ja visioistamme, koska energiamme ei vaan yksinkertaisesti riitä kaikkeen.

Silloin myös omaan hyvinvointiimme tarvitsemamme asiat ja herkkyyteemme liittyvät upeat ominaisuudet ja kyvyt jäävät tunnistamatta ja käyttämättä tavoilla, joista nauttisimme itsekin.

Mitä enemmän uskallamme olla ja elää linjassa sen kanssa, mikä tuntuu meille aidosti totuudelliselta ja oikealta, sitä enemmän myös ihmissuhteemme järjestäytyvät tukemaan totuutemme ilmentämistä.

Mikäli jotkut ihmissuhteistamme eivät ole tue sitä, mitä pohjimmiltamme olemme, ne saattavat tulla tiensä päähän. Aina ei kuitenkaan käy näin, vaan jotkut suhteistamme kehittyvät ja kasvavat mukanamme.

Saatamme myös yllättyä siitä, miten paljon rohkeutemme kuunnella itseämme herättää arvostusta ja inspiroi muitakin tekemään niin.

Se, mistä sinä unelmoit, haaveilet ja visioit, on tärkeää ja merkityksellistä. Se on merkityksellistä sinulle ja läheisillesi, mutta myös laajemmin. Koska herkillä ihmisillä, jotka pystyvät asettumaan toisen asemaan, on paljon annettavaa kaikilla elämän osa-alueilla.

Jo pelkästään se, että aistimukset ja tunteet nousevat meissä voimakkaasti pintaan, antaa meille mahdollisuuden sukeltaa niiden kautta yhä syvemmälle itseemme ja tutkia kaikkia puoliamme, mukaan lukien vaikeita tunteitamme ja niihin liittyviä uskomuksiamme itsestämme ja maailmasta.

Näin voimme halutessamme päästää irti niistä toimintamalleista, jotka eivät enää palvele meitä ja keskittyä suhteisiin ja toimintaan, jotka sytyttävät meidät ja vievät meitä elämässä eteenpäin.

Kun tunnemme itsemme ja hyväksymme herkkyytemme, voimme olla läsnä itsellemme ja muille entistä tietoisemmin ja rakastavammin.

Teitpä elämässäsi mitä tahansa, tämä rehelliseen ja rakastavaan itsetuntemukseen perustuva olemus ja energia tulee sinusta väkisinkin läpi ilman, että sinun tarvitsee ottaa toisten taakkoja kantaaksesi tai uhrata omaa hyvinvointiasi.

Se, että elät herkkyyttäsi ja haaveitasi kunnioittaen, on hyväksi kaikille muillekin. Se rohkaisee muitakin olemaan yhä aidommin sitä, mitä he ovat, kaikessa ihmisyydessään ja keskeneräisyydessään.

Loppuun saattamisen voima tekee elämästä onnellisempaa

Harry Potter -kirjoissa pimeyden lordi Voldemort yrittää tehdä itsensä kuolemattomaksi sijoittamalla palasia sielustaan erilaisiin esineisiin. Häntä ei voi tappaa, sillä hänestä on aina paikalla vain palanen.

Jäljelle jää sieluton kuori. Kuolemattomuuden hinta on siis ikään kuin elämättömyys: ikuinen elämä puolikuolleena.

Vaikka tämä pirstaleisuus on fiktiota, pohjaa se ilman muuta todellisuuteen.

Jokainen ihminen sijoittaa osan itsestään ja elinvoimastaan ulkopuolisiin kiinnikkeisiin. Palanen minusta on lapsissani ja puolisossani, mutta myös vanhemmissani, sisaruksissani, ystävissäni, minulle tärkeissä esineissä ja muistoissa… Tämä on inhimillistä, eikä täysi riippumattomuus ole mahdollista.

Sijoitamme kuitenkin palasia itsestämme myös vähäpätöisempiin, helpommin korvattavissa oleviin asioihin, kuten autoon, taloon, työpaikkaan tai ihmissuhteeseen, joka ei enää palvele.

Lista ei edes lopu tähän. Päivän aikana availemme monenlaisia lankavyyhtejä, joita kerimme auki hetken matkaa, mutta jonkin tärkeämmän asian ilmaantuessa jätämmekin pätkät lojumaan. Koska näitä asioita ei tule hoidettua loppuun saakka, jäävät ne ikään kuin ilmaan. Huomaamattamme meillä on tällaisiin asioihin jonkinlainen suhde ja sijoitamme niihin tiedostamattomasti elinvoimaa.

Jokaisesta ihmisestä lähtee monenlaisia näkymättömiä rihmoja, joiden ristivedossa elämme sätkynukkeina ja jotka menevät välillä solmuun. Nämä säikeet ovat itse sidottuja, mutta syytämme niistä usein muita.

Puoliso, lapset, työ tai aikataulut ”vaativat” meiltä jotakin, vaikka olemme itse sijoittaneet näihin kohteisiin niin paljon, että annamme niille ison vallan elämässämme. Tarvitsemme tällaisia kohteita, mutta olisi hienoa, jos sitoutuminen olisi vastuullista ja tiedostettua. Silloin ei tarvitsisi kiukutella minuun kohdistuvien vaatimusten äärellä, vaan tunnistamisen ja hyväksymisen kautta voisin suostua täysin siihen, että olen valinnut jakaa elinvoimastani näiden ihmisten ja asioiden kanssa.

Tietoisuutta kannattaisi laajentaa myös pienempiin asioihin. Jätämme itseemme rihman joka kerta, kun siirrämme asioita eteenpäin, emme tee päätöstä tai uskalla luopua jostakin, mistä kannattaisi jo päästää irti.

Vastaamattomat sähköpostit, pitämättömät lupaukset, uusia ideoita sisältävät ajatuksenpätkät (”mitä, jos hakisinkin vielä opiskelemaan”), asiat joita unohtelemme ja joihin emme luo suhdetta vaikka tiedämme että pitäisi ovat esimerkkejä säikeistä, jotka syntyvät mutta eivät pääty mihinkään.

Ajatuksia on mahdotonta kontrolloida, mutta tekoihin meillä on valtaa. Kaikkea ei mitenkään voi hoitaa aina hyvin tai loppuun, mutta monet asiat voisi. Joitakin asioita siirrämme eteenpäin ja roikotamme mukana kalenterissa, vaikka tiedämme ettemme tule keskittymään niihin koskaan.

Monesti rihman voisi katkaista paljon aiemmin myöntämällä, ettei aika ja energia riitä kaikkeen. Jos yrittää ehtiä liian moneen suuntaan, on oma sitoutuminen pirstaleista. Pirstaleisuus vie voimaa intohimolta ja tahdolta.

Asioiden loppuun saattaminen, myös päätös irti päästämisestä, vapauttaa valtavasti energiaa, joka voi suuntautua oikeasti tärkeisiin asioihin – mitä ne itse kullekin ovat.

Luopuminen, valitseminen ja intohimon suunnan tunnistaminen kasvattavat sitoutumista omaan sydämeen ja tekevät elämästä rehellisempää, totuudellisempaa. Tämä on tärkeää, sillä ilman sitoutumista ja rehellisyyttä on mahdotonta olla onnellinen.

Kun kuolema muuttui käsinkosketeltavaksi, elämäni tärkeimmät asiat kirkastuivat

Tapahtui erään kerran kuluvana vuonna.

Elin tukka putkella, kuin viimeistä päivää. Perjantai-iltapäivä, työviikon jämät, lasten haut ja viennit, to-do-listan siivous, edessä siintävä viikonloppu.

Kaiken hälinän keskellä vilkaisin seinällä olevaa kelloa. Näin sen kahtena. Vauhti pysähtyi. Liikutin päätäni edestakaisin ja räpytin silmiäni, mutta näköhäiriö ei poistunut. Googletin oireiden potentiaalisen vakavuuden ja hakeuduin välittömästi lääkärin pakeille.

Tohtori mutisi itsekseen ja heilutti valoa silmieni edessä. Hän ei lähtenyt arvailemaan, mutta määräsi minut välittömästi jatkotutkimuksiin silmätautien poliklinikalle. Tuntien odotus poliklinikan päivystyksessä koetteli kärsivällisyyttä. Aika ajoin hoitaja kävi ottamassa näytteitä tai lääkäri kyselemässä vointiani. Läheisimmät ihmiset, joille olin kertonut tilanteesta, lähettivät huolestuneina emojia puhelimeeni.

Tuntikausia kestäneen odotuksen jälkeen, kellon kolkuttaessa jo puoltayötä, lääkäri kutsui minut huoneeseensa. Hän totesi, että minut on saatava mitä pikimmiten aivojen magneettikuvaukseen. Kyse saattaa olla vakavasta diagnoosista, jonka vuoksi pahin mahdollinen on kyettävä poissulkemaan ensimmäiseksi. Pääsisin kuvaukseen kuitenkin vasta aamulla, sillä yö on ruuhkainen. Tohtori kehotti minua nukkumaan jämätunnit alta pois kotona.

Elänkö “oikein”?

Kas kummaa, yöllä uni ei maittanut. Tuntui äärimmäisen kliseiseltä pohtia elämän rajallisuutta, jopa sen ennenaikaista päättymistä. Eikö tällaista tapahdu vain kirjoissa ja elokuvissa, ei oikeassa elämässä?

Toivoin parasta, mutta halusin myös varautua pahimpaan. Entä jos seuraavana päivänä elämälleni lyötäisiin parasta ennen -päivämäärä? Olisiko se vuosia, kuukausia vai viikkoja myöhemmin?

Olen ymmärtänyt, että eksistentiaalisen kriisin keskellä monet kyseenalaistavat omaa arkeaan. Pelko siitä, elänkö “oikein”, nousee pintaan. Valmistauduin myös itse kriiseilemään, mutta hämmästykseni oli suuri kun oivalsin visioni olevan kirkas.

Tiesin tasan tarkkaan sen, missä haluan olla ja keiden kanssa. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, toisin kuin se selkeys ja varmuus, josta en aiemmin ollut tietoinen. Tiesin myös, ettei minun tarvitsisi matkata maailman ääriin ja kääntää kantoja ja kiviä, sillä kaikki haluamani oli jo läsnä arjessa. Siis ne asiat ja ihmiset joilla on merkitystä.

Seuraavana aamuna makasin tunnin verran liikkumatta putkessa kuvattavana. Kliininen paikka ahdisti ja mielessä pyöri tuleva diagnoosi. Jokin levollinen oli silti asuttanut itsensä kehooni ja mieleeni. Elämä tuntui hauraalta, eikä sen kokeminen ollut enää itsestäänselvyys, mutta tunsin kaikesta huolimatta itseni onnekkaaksi.

Päivitetty kartta elämiseen

“Minulla on hyviä uutisia”, lääkäri totesi, jonka myötä olin valmis pissaamaan alleni silkasta helpotuksesta. Vasemmassa silmässäni epäiltiin olevan äärimmäisen harvinainen ja kiusallinen syndrooma, joka todennäköisesti korjaantuisi ajan myötä. Aivoista ei löytynyt mitään, mikä olisi viitannut kasvaimeen tai infarktiin. Sain siis luvan jatkaa elämää ilman tietoa mahdollisesta kuolinajankohdasta.

Kiitos kysymästä, tällä hetkellä vasen silmäni voi jo paremmin, tosin ennallaan se ei ole. En ole silti hetkeäkään harmitellut tilannetta. Lopputulema olisi voinut olla jotain ihan muuta, joten otan tämän vastaan kiittäen ja hyväksyen (kuten toivon mukaan myös kaiken muun elämässä).

Olisi hieman mautonta väittää, että kuoleman muututtua ajatuksena hetken verran käsinkosketeltavaksi, olisin oivaltanut elämästä jotain oleellista. Näin ei käynyt. Enkelit eivät veisanneet kuorossa taustalla, eikä oman elämän filmikela lähtenyt pyörimään taaksepäin.

Omaa arkeani ja sen pohjaksi valettuja arvoja tapahtuma silti kirkasti. Sen myötä muodostui päivitetty kartta elämään. Jos suuntaviivat oli aiemmin vedetty huopakynällä, nyt ne vahvistettiin tussilla.

Sellainen olo, että kaikki on ihan jees mutta jotain puuttuu, kertoo sivuun sudituista tunteista

Tyhjyyden fiilis tai tunne, että jotain puuttuu, on usein sitä, että jollain lailla sudimme tunteitamme sivuun. Monella se on (ymmärrettävästi) jatkunut koko laiffin: jos omiin tunteisiin ei ole saanut rakentavaa peilausta, oppii väistämään surua, pelkoa, vihaa, pettymystä ja jopa iloa ja innostusta. Elämä voi olla ihan jees, mutta silti on olo, että kaipaisi jotain tai ettei ihan toteudu elämässään, koe merkityksellisyyttä tai tunne itseään. Se kertoo tunneyhteyden ohuudesta eli siitä, että pelko, suru, viha, pettymys ja ilo eivät ihan pääse virtaamaan systeemissämme. Ilo on varsinainen paradoksi: se kuplii siellä, missä kaikki muutkin tunteet saavat olla ja tuntua. Syvän hyvinvoinnin ja itsearvostuksen kannalta on totaalisen olennaista, että opimme tunnetaitoja (suurin osa meistä saa opetella asiaa aikuisena ihan alusta), koska vasta sen myötä alamme tunnistaa tarpeitamme ja voimme ottaa niistä vastuun.

Tunteet kertovat aina niiden alla olevista tarpeista, ja jokaisella tunteella on oma viestinsä. Jos tunteet ovat kiellettyjä – moni oppii lapsena nielemään kiukun ja pettymyksen tai ”olemaan reipas” pelkojensa keskellä – ei voi vastuullisesti antaa itselleen sitä mitä tarvitsee. Se näkyy elämässä lottovoiton, ihanan prinssin tai prinsessan odotteluna, uhriutumisena, kapean tuntuisina mahdollisuuksina, voimattomuutena, uupumuksena tai paahtamisena.

Eli: kun ei tunnista ja tunne tunteitaan ja niiden alla olevia tarpeita, pakenee puolustus- ja selviytymiskeinoihin. Suorittamiseen, toisia varten olemiseen, miellyttämiseen, turruttamiseen, lääkitsemiseen. Nämä ovat ihan yleisiä mekanismeja, eikä niistä tarvitse itseään niitata. Ei myöskään siitä jos huomaa, että jotkut tunteet on itselle vaikeita tai että niihin ei ihan ole yhteyttä. Hommaa saa oppia ja opetella, ja siihen tarvitaan sekä tietoa että turvallista peilausta ja ennen kaikkea oma, itselle lempeä valinta haluta voida syvästi hyvin, tutustua itseensä.

Perustunteita ovat ilo, suru, pelko ja viha. Kaikki niistä liittyvät muihin tunteisiin. Esimerkiksi kateus on pelkoa ja pettymys surua. Kun sisäisen turvan myötä oppii arvottamatta ja uteliaasti olemaan haastavienkin tunteiden kanssa (jonka ei tarvitse olla koko ajan jotain ylevää zeniä vaan prosessiin voi kuulua myös räkäistä möyhentymistä) on tosi paljon jeessimpää ja voimauttavampaa olla. Voimautuminen tapahtuu, kun kuulee, mistä tarpeesta kulloinenkin fiilis viestii ja oppii itse huolehtimaan tarpeistaan. (Selvitymis- ja puolustuskeinoista sekä tarpeiden tunnistamisesta lisää artikkeleita pian).

Läheisriippuvuus syntyy siellä, missä ei opi tunnetaitoja vaan selviytymis- ja puolustuskeinoja tarpeidensa täyttämiseksi. Läheisriippuvuus koskee lähes kaikkia – pohjimmiltaan se on läheisyyden, haavoittuvuuden ja sydänaukisuuden pelkoa. Se ei ole vakavaa ja vaarallista ja hommaan voi suhtautua uteliaasti: haluaisinko kasvaa, haluaisinko löytää syvempää itsearvostusta ja yhteyttä itseeni ja toisiin?

Miten tunteidensa kanssa oppii olemaan voimattavasti? Alla video, joka vastaa ytimekkäästi seuraaviin kysymyksiin:Ai mitkä tunnetaidot? Miksi opimme himmaamaan tunteitamme? Miten huonouden kokemus meissä syntyy? Entä toksinen syyllisyys? Miten läheisriippuvuus meissä syntyy? Kuinka se alkaa eheytyä? Mikä on tunteiden tarkoitus? Miten tunteita oppii tunnistamaan ja TUNTEMAAN? Miksi se on olennaista hyvinvoinnille ja itsearvostukselle? Kuinka pääsee alkuun? Tunteet itsessään EIVÄT OLE negatiivisia tai positiivisia – ne ovat neutraalia elämänvoimaa systeemissämme. Kun tunteisiin oppii suhtautumaan hyväksyvämmin, pääsee yhteyteen tarpeidensa kanssa.

Jos haluat oppia, opetella ja syventää voimauttavaa, lempeää yhteyttä itseesi, rakkaasti tervetuloa huippusuositulle Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut -verkkokurssilleni. Sitä saa käydä omassa tahdissaan koko kesän ajan ja mukaan voi hypätä milloin vain. Ilmoittautuminen aukeaa kesäkuun alussa ja allaolevasta linkistä pääset nettisivuilleni ja mukaan kurssille.

Kuva: Unsplash Vivek Doshi

Näitä merkkejä kannattaa etsiä, jos toivot turvallista parisuhdetta

Olen kirjoittanut useamman postauksen mm. Traumakiintymyksestä ja siihen liittyvistä varoitusmerkeistä. Sain useamman toiveen kirjoittaa siitä, että mitkä ovat sitten ns. ”Green flags” – eli hyvää ja turvallista suhdetta ennustavat merkit uuteen ihmiseen tutustuessa. Ja toki näitä voi tutkia myös omalla kohdallaan!

Tällaisia merkkejä suosittelen tutkailemaan, kun toiveissa turvallinen parisuhde.

Haavoittuvaisuuden ilmaisu: Kyky näyttää itsestään jotain inhimillistä, aitoa ja epätäydellistä on keskeistä toimivassa suhteessa ja vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa. Jos sellaista kaipaa suhteessa, niin kannattaa tähän kiinnittää huomiota jo toiseen tutustuessa. Miten toinen suhtautuu elämän keskeneräisyyksiin? Vai onko hänellä aina kaikkeen vastaus ja ratkaisu, onko hän kaikessa täydellisen itsevarma? On toki normaalia että ekoilla treffeillä ei tarvitse kaikkia syvimpiä traumojaan avata ja onkin viisasta antaa luottamuksen kypsyä ajallaan. Haavoittuvaisuuden ilmaisu voi tutustuessa olla vaikka sitä, että ihminen kykenee kertomaan jostain, missä on epävarma tai muuta vastaavaa. Toki myös terve itsevarmuus voi olla hyvä merkki, mutta terveeseen itsevarmuuteen juuri mahtuu haavoittuvaisuus ja epävarmuus – se ei ole inhimillisyyden yläpuolella olemista.

Itsereflektio taidot: Miten toinen pystyy reflektoimaan ajatuksiaan, tunteitaan ja valintojaan? Vai onko kaikki aina vaan muiden vikaa? Oliko kaikki exät vaan hulluja? Toimivaan suhteeseen kuuluu kyky tarkastella ja ottaa vastuu itsestä, inhimillisellä tavalla. Se on mahdotonta, jos itsessään ei huomaa mitään kasvettavaa ihmissuhteiden alueella. Itsereflektio ei tarkoita ylianalysointia, mutta se kysyy aikuisuutta ja oman osuuden tunnistamista. Itsereflektiota on esimerkiksi se että kykenee huomaamaan että itsessä herää erilaisia tunteita ja ajatuksia, mutta ne eivät ole absoluuttisesti aina totuuksia. Itse en ole ainakaan vielä tavannut ihmistä, joka olisi ihan oikeasti aina oikeassa. Olen sitä mieltä, että vastuunotto on hemmetin seksikästä!

Arvot: Millaisia arvoja toisella on ja onko hän ylipäätänsä pysähtynyt niitä miettimään? Ja jos ei ole, se ei tietenkään automaatiolla tarkoita, että suhde ei voisi toimia. Mutta on hyvä tietää, että hyvin erilaiset arvot tärkeissä asioissa ovat suhteelle usein haaste. Arvojen ei täydy tietenkään olla identtiset, mutta isoissa linjoissa ja ns. ydinarvoissa olisi viisasta olla samoilla linjoilla. Mitä arvoja sinulla on suhteessa ja elämässä? Ja miten se näkyy valinnoissasi? Ei näitä kysymyksiä tietenkään tarvitse kuulustelun omaisesti kysyä, mutta suosittelen niitä pohtimaan viimeistään ennen saman katon alle muuttamista 😉

Bonuksena suosittelen tunnustelemaan sitä, miten turvallinen olo toisen kanssa on puhua kenties vaativistakin teemoista, kuten vaikka rajoista ja tarpeista. Jokainen on tietysti yksilö ja ainutlaatuinen olento. Kannustan sinua tutkimaan omana itsereflektiona kysymystä, että millaisessa suhteessa uskot, että sinulla olisi turvallinen tila kasvaa?

ps. Ehkä huomasit, että sukunimeni on vaihtunut. No, se on pitkä tarina, mutta tämän kirjoituksen tuntomerkkien seuraaminen on omakohtaisesti todettu toimivaksi <3

TOIMITUKSEN VINKKI: Parisuhteen keskustelukortit

Mietitkö, miten kumppanin kanssa voisi keskustella suhteesta? Miten saada yhteys kumppaniin tai parantaa yhteyttä, joka on päässyt katkeamaan?

Parisuhteen keskustelukortit auttavat tutustumaan toisiinne syvemmin ja rakentamaan yhteyttä. Kortit sopivat hyvin sekä tutustumisvaiheeseen että pidempään suhteeseen. Kortit nostattavat esiin teemoja menneisyyden opeista, tästä hetkestä sekä tulevaisuuden toiveista.

Kortit sopivat Teille, jotka…

…haluatte vaalia suhdettanne

…haluatte tutustua toisiinne syvemmin

…haluatte ymmärtää toisianne paremmin

Kurkkaa kortit ja lue käyttäjien palautteita TÄÄLTÄ.

P.s. Sinkkujen oma Facebook -voimaryhmä Hidasta sinkkuelämää löytyy täältä. Liity mukaan!

Entä jos ihana ihmissuhde ottaa enemmän kuin antaa? – Mitä haastavat suhteet voivat näyttää meille itsestämme

Moni meistä on kokenut tai kokee jossain vaiheessa elämäänsä voimakkaan yhteyden tai haastavan suhteen, joka heittää meidät pois tasapainosta.

Mitä herkempiä olemme aistimaan toisten tunteita, sitä helpommin intensiivisten suhteiden tunne-energiat voivat imaista meidät mukaansa.

Kun voimakas yhteyden kokemus ravisuttaa herkkää ja voimakkaalla empatiakyvyllä varustettua ihmistä, on mahdollista, että hän reagoi siihen vetämällä empatian överiksi.

Toimiessaan näin hän virittää tuntosarvensa aistimaan pääosin toisessa nousevia tunteita ja ottaa niiden helpottamisen, ratkaisemisen ja suodattamisen omalle vastuulleen.

Mikäli toimintamallinamme on huolehtia muiden tunteista ja tarpeista oman hyvinvointimme ja jaksamisemme kustannuksella, toisen tunteiden mukaan eläminen saattaa vallata meidät joissakin suhteissa lähes kokonaan.

Etenkin, jos yhteys on romanttinen ja siinä on monen tasoista vetovoimaa, itselle voi tulla saman tien olo, että

”tässä tämä nyt on!”.

Kun yhteys tuntuu erityisen voimakkaana, saattaa tajuamattaan käyttää ihan liian suuren osan voimavaroistaan siihen, mitä tunteita toisessa nousee ja miten itse pitäisi käyttäytyä, jotta suhde onnistuisi.

Silloin vaarana on polttaa itsensä loppuun.

Haastavat suhteet paljastavat ydinhaavamme

Olet itse kokenut överiempatialla höystetyn, voimakkaan yhteyden useampaan kertaan. Jotkut näistä ovat olleet romanttisia, mutta olen käynyt läpi mukaansa tempaavia energioita myös muunlaisissa suhteissa niin työelämässä, harrastuksissa kuin muissakin sosiaalisissa piireissä.

Yhteistä tilanteille on ollut se, että olen käyttänyt niissä todella paljon energiaa toisten tunteiden kuulosteluun ja niiden ehdoilla toimimiseen. Samalla, kun olen keskittynyt tekemään suhteesta tai tilanteesta mahdollisimman ”sujuvan”, olen sivuuttanut omat tunteeni ja tarpeeni.

Olen vetänyt itseni ylikierroksille ja kuormittunut huomaamattani pisteeseen, jossa olen kokenut suurta pettymystä siitä, miten asiat ovat – tai eivät ole – menneet. Se, minkä aikaan saamiseksi olin investoinut itsestäni niin paljon, ei tapahtunutkaan. Torjutuksi tulemisen, riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteet siitä, että en ole ”onnistunut” odottamallani tavalla, ovat nousseet voimakkaasti pintaan.

Vaikka nämä tunteet ovat olleet raskaita, ne ovat myös syventäneet ymmärrystäni siitä, miksi olen päätynyt kerta toisensa jälkeen samaan tilanteeseen. Niiden kautta olen päässyt kiinni tunnetason ydinhaavoihini ja tiukassa istuneisiin uskomuksiini kelpaamattomuudestani ja arvottomuudestani.

Ehkä tuskaisin valoon tullut uskomukseni on ollut se, että olen jollain tapaa perustavanlaatuisesti vääränlainen ja siksi syyllinen jonkun vaikeaan oloon.

Tämä uskomus on vaikuttanut todella paljon siihen, miten olen toiminut erityisesti suhteissa, jotka ovat tuoneet molemmissa osapuolissa pintaan vaikeita tunteita. Kun olen aistinut toisessa nousevia raskaita tunne-energioita, olen kiihdyttänyt överiempaattisen toimintamallini huippuunsa ja kietonut itseni vaikka mille mutkalle ratkaistakseni hänen vaikean olonsa.

Toimimalla näin olen yrittänyt välttää sen, että tilanne nähtäisiin minun vikanani. Samalla olen yrittänyt tukahduttaa itsessäni nousevaa syyllisyyttä, riittämättömyyttä, arvottomuutta ja pelkoa ja tehdä itsestäni kelpaavan, toivotun ja tervetulleen.

Kun sitten romanttisissa suhteissa toinen osapuoli on valinnut jonkun muun kuin minut tai työssä ylennys on mennyt jollekin muulle, olen ottanut sen ”todisteena” siitä, että tilanteessa pintaan nousseet asiat ovat olleet yksinomaan minun syytäni, energiani on vääränlaista ja olen kelvoton olemaan missään tai kenenkään kanssa.

Näiden kokemusten jälkeen olen monesti sulkenut itseni muidenkin suhteiden ulkopuolelle ja laittanut sydämeni kiinni, ainakin osittain. Tämä on toki tarjonnut jonkunlaisen turvasataman ja tilaa tutkia itseään.

Samalla se on kuitenkin pitänyt kauempana sen tuen, rakkauden ja hyväksynnän, joita jotkut olisivat halunneet minulle silloinkin antaa.

Mitä eroa on rakkaudella ja oman voiman pois antamisella?

Sen takana, että otamme toisten tunteita ja tarpeita vastuullemme, on lähes poikkeuksetta tiedostamaton pyrkimys saada toiset antamaan meille sitä hyväksyntää, arvostusta, turvaa ja rakkautta, joita emme anna riittävästi itsellemme.

”Jos annan sinulle rajattomasti huomiotani ja energiaani, tulee vielä myös minun vuoroni saada sinulta sitä, mitä eniten tarvitsen.”

Jos annamme kaiken energiamme muiden käyttöön ”varmistaaksemme” itsellemme rakkautta, huolenpitoa ja hyväksyntää, laitamme vastuun meidän rakastamisestamme yksinomaan toisten harteille. Ja annamme samalla voimamme pois.

Kenenkään toisen ei ole tarkoitus olla hyvinvointimme, arvontuntomme ja minäkuvamme lähde eikä rakkaus vaadi tämän vastuun luovuttamista kenellekään muulle, päinvastoin: jos emme anna rakkautta itse itsellemme, meidän on vaikea tunnistaa sitä ja ottaa sitä vastaan keneltäkään muultakaan.

Yksi selkeä keino antaa rakkautta itse itsellemme on avautua tuntemaan, mitä tarvitsemme ja vastata tarpeisiimme paremmin itse – ja ylipäätään myöntää, että meilläkin on syviä, usein lapsuudesta asti mukanamme kulkeneita tarpeita, jotka odottavat tulla nähdyiksi ja täytetyiksi.

Jos jätämme näiden tarpeiden tunnistamisen ja niihin vastaamisen vain muiden käsiin, päädymme pyörimään voimattomuuden kierteessä, jolle ei näy loppua.

Samalla näen myös, että muut voivat tukea meitä tarpeidemme täyttymisessä. Siksi on rakastavaa sekä itseään että muita kohtaan harjoitella viestimään tarpeistaan rehellisesti, myötätuntoisesti ja aidosti. Silloin ne, jotka haluavat tehdä niin, voivat tukea tarpeidemme täyttymistä ilman, että se on kokonaan – tai edes suurilta osin – heidän vastuullaan.

Vaikka haastavat suhteet ja yhteydet vaativat meiltä paljon, niissä piilee myös mahdollisuuksia.

Ne voivat saada meidät kääntämään katseemme itsessämme siihen, minkä olemme sivuuttaneet, mutta joka kaipaa tulla meissä nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Niiden avulla voimme tuoda tunnetason kipupisteiden lataukset pintaan koettaviksi, muunnettaviksi ja vapautettaviksi ja syventää myötätuntoa ja rakkautta itseämme ja kaikkea meissä olevaa kohtaan.

Silloin meidän on myös helpompaa tunnistaa ihmiset, jotka ottavat vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan ja ovat sitoutuneita tutkimaan ja rakastamaan itseään ja kaikkia puoliaan yhä syvemmin. Heidän kanssaan voimme laajentua ja kasvaa vapauden, molemminpuoleisen tuen ja tasapainoisen rakkauden hengessä eteenpäin.

Pahoititko taas mielesi somessa? – Näin käytät sosiaalista mediaa voimauttavasti ja vastuullisesti

Kaikki se mille annamme huomiomme vaikuttaa meihin. Siksi on oleellista miettiä mitä se on. Some ei siis ole jotain, joka vain ”tapahtuu meille”, vaan tekemällä tietoisia valintoja voimme vaikuttaa hyvin paljon siihen mitä some meille tekee.

Sosiaalisesta mediasta puhutaan usein kriittiseen sävyyn ja sen uutisoidaan lisäävän ihmisten pahoinvointia. Somella voi kuitenkin olla todellinen voimauttava vaikutus meihin, jos käytämme sitä tiedostavasti ja vastuumme tuntien.

Ennenkaikkea on hyvä olla hereillä sen hetken kanssa, jossa jälleen kerran avaa somen. Tiedostanko edes tekeväni niin ja mitä tarkalleen ottaen olen menossa someen tekemään?

Someen muodostuu helposti riippuvuussuhde, jos emme valitse olla tietoisena sen kanssa miten sitä käytämme. Pilkuttelemme päiväämme vilkuilemalla kuvavirtaa tai selaamme illalla väsyneenä postauksia tiedostamatta oikeastaan edes mitä teemme.

Kannattaakin olla rehellinen sen kanssa kuinka paljon aikaa somessa käyttää ja kuinka paljon olisi sopivasti. On sallittua valita seurattavat sisällöt ja tahot huolella. Itse seuraan vain sellaista, jonka koen olevan voimauttavaa. Olen tehnyt omasta somestani hyvin pitkälle niin sanotun turvallisen tilan: kun avaan somen, voin olla varma, että kuvavirtaani ei lävähdä triggeröivää sisältöä, koska olen yksinkertaisesti valinnut niin.

Käytän erilaisia vaimennustoimintoja, jos en vaikkapa kohteliaisuussyistä koe voivani poistaa jotakin seurattavaa tiliä. Kuulostelen itseäni myös sen suhteen onko jokin voimauttavaksi tarkoitettu sisältö voimauttavaa juuri minulle: on sallittua jättää taakseen asiat, jotka eivät enää palvele – somessakin.

Uskallatko pitää tauon?

Koska some on niin moniäänistä ja monella tavalla mukaansatempaavaa, olen ottanut tavakseni pitää sometaukoja. Taukojen aikana en seuraa somessa tapahtuvaa, enkä postaa itse asioista. Somettomuus on itselleni tärkeä osa hiljaisuuden vaalimista omassa elämässäni.

Oman sisäisen äänen kuuleminen vaikkapa sen suhteen minkälainen somenkäyttö itselle sopii, on paljon helpompaa, jos pitää taukoja. Merkityksellinen osallistuminen vaatii ajoittaista pysähtymistä ja hiljaisuutta.

Kaikkeen ei tarvitse lähteä somessakaan mukaan. Ryhmäpaine saattaa saada innostumaan mukaan sellaiseen, joka ei lähemmin tarkasteltuna ole aidosti voimauttavaa. On hyvä pysytellä tietoisena siitä miksi haluaa vastata vaikkapa johonkin haasteeseen. Tai onko jotain postausta sittenkään pakko kommentoida.

Kannattaa tunnustella tunteiden ja kehon tasolla sitä miltä minusta tuntuu olla somessa tänään, haluanko jatkossakin lukea juuri näitä postauksia tai osallistua juuri tällä tavalla? Entäpä omat postaukseni: minkälaista maailmaa niillä luon?

Mieti voimalause, joka muistuttaa sinua siitä, miten haluat käyttää somea. Itselleni tällainen on seuraava: ”aidot tyypit & inspiroiva sisältö.” Muistutan toistuvasti itseäni tällä siitä, että somenkäyttöni tarkoituksena on voimautua ja inspiroitua – ja toivottavasti tarjota sama kokemus myös muille.

Lämpimästi tervetuloa tutustumaan henkisen kasvun ohjaukseen tästä

Miksi ihmisestä tulee narsisti?

Miksi ihmisestä tulee jotain sellaista, joka aiheuttaa jatkuvaa kohtuutonta kärsimystä erityisesti häntä kaikista lähimpänä eläville?

Mikä muovaa ihmisolennosta äärimmäisiä konflikteja tehtailevan ja niistä jopa nauttivan persoonan? Miksi ihmisestä tulee narsisti, joka rikkoo ja tuhoaa?

Rakkautta, sekä hellää, mutta jämäkkää turvaa

Me ihmiset tarvitsemme syntymästä kuolemaan asti tunnetta siitä, että meidät nähdään ja kuullaan. Kasvaessamme lapsesta aikuiseksi tarvitsemme jatkuvaa varmuutta myöskin siitä, että olemme rakastettavia ja hyväksyttäviä. Tarvitsemme myös turvallisuutta, kannustusta, tukea, turvallisia rajoja, sekä lupaa olla oma itsemme.

Lapsi tarvitsee turvallista aikuista myös siihen, että hän voi opetella tunnistamaan omia tarpeitaan, sekä täyttämään niitä ilman, että satuttaa itseään tai muita. Lapsi tarvitsee aikuisen tukea oppiakseen sietämään turhautumisen tunnetta, sekä muita negatiivisia tunteita.

Jos edellä mainitut jäävät pois tai ylikorostuvat persoonallisuuden ja minäkuvan kehitys häiriintyy. Tällöin käsitys itsestä ja muista, sekä rajoista minun ja sinun välillä vääristyy. Myöskin omien tarpeiden tunnistaminen vääristyy ja ihminen voi tavoitella niitä hyvinkin sairaalloisin, itseä ja muita satuttavin, sekä loukkaavin keinoin.

Kasvatus pääroolissa

Tutkimusnäyttö ei ainakaan vielä pysty osoittamaan varmoja syitä narsistisen persoonallisuushäiriön syntyyn.

Tämänhetkisen tutkimustiedon ja narsismia selittävien teorioiden valossa lapsuuden vaurioituneet kasvatusolosuhteet vaikuttavat kuitenkin olevan syy narsismin syntyyn.

Lapsen olemassaolo, sekä tarpeet on voitu täysin ohittaa ja kasvatus on voinut olla hyvin ankaraa, väkivaltaista, tunnekylmää ja nöyryyttävää. Lapsi on joutunut ansaitsemaan vanhempien huomiota uhrautumalla, suorittamalla ja pyrkimällä saavutuksiin, jotka eivät mitenkään päin mahdu kohtuuden rajoihin. Siltikään mikään ei ole riittänyt, eikä pieni ihmisen alku saanut koskaan tunnetta siitä, että olisi riittävä ja rakastettava juuri sellaisena, kuin on.

Ainoa malli, jonka lapsi on oppinut ihmisten kanssa olemiseen on ollut joko alistua tai alistaa.

Toisessa tapauksessa lasta on taas voitu pitää kuin lasikukkaa kämmenellä, suojellen normaaleiltakin vastoinkäymisiltä. Lapsen kykyjä ja tavoitteita on liioiteltu ja ylikorostettu. Rajoista ei ole ollut tietoakaan.

On luotu perusta persoonalle, jonka ei koskaan tarvitse kohdata haasteita, ottaa vastuuta ja jota nihkeät maalliset lait eivät koske millään tapaa.

Molemmissa tapauksissa on riski narsistisen persoonallisuushäiriön kehittymiselle. Molemmissa tapauksissa luodaan pohja äärimmäisen loukkaantumisherkälle, sekä huonosta itsetunnosta kärsivälle persoonalle, joka myöhemmin elämässään tuo näitä piirteitään esiin hyvin haitallisin, mutta myös hyvin erilaisin tavoin.

Narsismi aiheutuu siis rakkaudettomuudesta, sekä rajattomuudesta ja narsismin syntymistä estää kasvatus, jossa lapselle samanaikaisesti asetetaan selkeät rajat ja osoitetaan varauksetonta hyväksymistä ja hyvänä pitämistä fyysisesti ja henkisesti, silloinkin kun lapsi on luvattomasti ylittänyt hänelle asetetut rajat. (Mäkelä 2021).

Keinoja vaikeista kokemuksista toipumiseksi löydät kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta (2024).

Lähteet

Häkkänen-Nyholm Helinä. 100 kysymystä narsismista. Helsinki: Readme.fi 2018.

Mäkelä Raimo. Naamiona terve mieli. Kuinka kohtaan narsistin. Päivä Osakeyhtiö. 2021.

Miten olla rento, jos rentoutuminen ei suju luonnostaan? – Kokeile näitä vinkkejä

Saara Ruuska on kehollisuudesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostunut helsinkiläinen kuoronjohtaja-muusikko, pedagogi, ystävä, vaimo ja äiti. Hän on luopunut ylisuorittavasta elämäntyylistä ja valinnut tietoisesti lempeämmän, inspiroivamman ja värikkäämmän tien. Ruuska pitää Pink Warrior -blogia.

Jos minun pitäisi kuvailla elämäni muutosta ylisuorittamisesta luopumisen jälkeen yhdellä sanalla, olisi tuo sana varmaankin rentous.

Muistan, että sain ennen hyvinkin erilaisissa tilanteissa ohjeen: “ota rennommin”. Pidin ohjetta aika kyseenalaisena. En ajatellut, että hyvään lopputulokseen voisi päästä mitään muuta kautta kuin yrittämällä enemmän. Muistan myös, että minusta tuntui lähes mahdottomalta tehdä mitään ”rennommin”. Miten olla rento, jos omat odotukset ovat korkealla ja tarkkarajaiset?

Mihin rentoutta tarvitaan?

Mieheni on triathlonisti. Triathlonissa (ja varmaan monessa muussakin lajissa) huippusuorituksen erottaa keskiverrosta nimenomaan rentous. Rennot lihakset ja mieli ovat valmiustilassa: tarvittaessa niistä lähtee enemmän potkua.

Valmiiksi jännittyneet lihakset väsyvät helpommin ja syövät suoritukseen tarvittavaa energiaa. Rento mieli on valmis ottamaan riskejä ja loistamaan. Jännittynyt ja kireä mieli haluaa välttää virheitä, jolloin osa kapasiteetista on kiinni virheiden välttelemisessä.

Rentona sekä kehon että mielen tilanne on helpompi aistia ja näin ollen on helpompi olla joustava. Myös tekemisestä nauttiminen ja palautuminen on huomattavasti helpompaa.

Näiden järkisyiden ohella: rentous yksinkertaisesti tuntuu hyvältä.

Kokeile tätä, jos rentoutuminen tuntuu vaikealta

Jos rentoutuminen tuntuu vaikealta, yksi lähestymistapa on puhutella suoraan kehoa. Voit esittää itsellesi seuraavat kysymykset ja kehotukset:

Onko vatsa rento? Anna vatsan seudun ja lantionpohjan pehmentyä.

Ovatko leuat rennot? Anna ylä- ja alahampaidesi väliin tulla tilaa. Rentouta myös posket.

Onko kieli rento? Anna kielen levätä suussa ja anna myös kielenkannan rentoutua.

Onko kallonpohja rento? Nojaa hetkeksi tuolia, pöydän reunaa, seinää tai alustaa vasten. Tunne pään paino. Rentouta myös silmät painaviksi silmäkuoppiin.

Rentoutuminen on helpointa makuulla

Kehollista rentoutumista voi harjoitella ensin rauhassa yksin. Rentouden löytäminen on helpointa selinmakuulla. Ei ole tarpeen osata rentoutua ”täysin”. Rentoutumista ei voi pakottaa: suunta kohti rentoutta ja tutkiva asenne riittävät enemmän kuin hyvin.

Vatsan, leuan ja kielen rentouttamista voi kokeilla myös arjen (lievästi stressaavissa) tilanteissa, kaupan jonossa tai vaikkapa hieman rasittavassa keskustelussa läheisen kanssa. Lopulta sitä voi alkaa hyödyntää yhä tärkeämmissä tai vaikeammissa tilanteissa, kuten juuri ennen tärkeää suoritusta tai kohtaamista.

Rentous saattaa vapauttaa voimia, joiden olemassaolosta ei ehkä edes tiennyt.   Missä tilanteessa sinä voisit hyötyä rentoudesta?

Teksti on julkaistu aiemmin Pink Warrior -blogissa.

Kaipaatko myötätunnon sanoja juuri nyt? 4 lempeää voimalausetta

Nämä neljä ihanaa ja lohduttavaa voimalausetta löytyy Hidasta elämää -puodin uusista jääkaappimagneeteista💜

Tutustu näihin ja muihin ihanuuksiin Hidasta elämää –verkkopuodissa.

Magneetit ovat laadukkalla mattapintaisella painatuksella toteutettuja. Niiden halkaisija on 56 mm.