Arkielämäni muuttui uupumiskokemusten myötä – ja hyvä niin. Aloin pitää parempaa huolta itsestäni ja kuunnella kehoani tarkemmalla korvalla. Tarkastelin kriittisesti arvojani ja sitä, miten olin tottunut arvottamaan itseäni suoritusten kautta.  Tutustuin herkkään ja taiteelliseen puoleen itsessäni ja opettelin keinoja tuon herkkyyden vaalimiseen. Ymmärsin, että herkkyys on kohdallani myös hermostollinen ominaisuus ja aloin kiinnittää huomiota hermostoni tasapainottamiseen ja riittävään lepoon.

Yllä mainitut oivallukset ovat olleet elämässäni käänteentekeviä. Ne ovat muuttaneet suhtautumistani paitsi itseeni, työhöni ja vapaa-aikaani, myös siihen, mitä pidän elämässäni tärkeänä. Omaan herkkyyteen tutustuminen on tuonut arkeeni lisää sävyjä, läsnäoloa ja syvyyttä. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että se tarina, jota kerroin itselleni herkkyydestä ja uupumuksesta piti sisällään myös rajoittavia uskomuksia.

Taustalla oli pitkään pelko, että uupuisin uudelleen. Että menettäisin kykyni läsnäoloon ja katoaisin takaisin loputtomalta tuntuvaan harmaaseen putkeen. Siksi olin vuosien varrella kuin huomaamatta alkanut kaihtaa kaikkea, mikä keikautti hetkeksi arkeni tasapainon ylikuormituksen puolelle. Pelkäsin pientäkin väsymystä ja koitin suunnitella arkeni aina niin, että minulla oli varmasti tarpeeksi aikaa levätä, elpyä ja palata takaisin niin sanotusti optimaaliseen hermostolliseen olotilaan. Tämä koski niin töitä kuin ihmissuhteita.

Varjelin omaa tilaa kuin hätäriepua. Opettelin pumpuloimaan itseni ja kalenterini, jotta en vahingossakaan palaisi vanhoille uuvuttaville urille. Aiemmin tutusta tehokkaasta ”suorittamisesta” oli tullut minulle kirosana, johon sortuminen sai oloni tuntumaan syylliseltä.

Koska uupumiskokemuksista toipuminen vei vuosia, luultavasti myös tarvitsin elämässäni huomattavasti kevyemmän ajanjakson, jolloin hermostoni sai levätä ja minulla oli tarpeeksi tilaa sisäiselle prosessoinnille. Tämä kaikki oli siis varsin tarpeellista, kunnes aloin jälleen kaivata uudenlaisia ammatillisia haasteita ja rohkeutta tarttua orastaviin unelmiin.  Silloin tajusin, että myös tarinani herkkyydestä piti muuttua.

Huomasin tulleeni monessa asiassa araksi, koska en enää automaattisesti luottanut siihen, että jaksaisin ja selviäisin. Kuvittelin, että uupuisin, jos en pystyisi tekemään asioita täysin omassa rytmissäni.  Epäilin hermostoni olevan niin yliherkkä, ettei minusta ehkä olisi enää ns. ”tavalliseen työrytmiin”, mitä ikinä se mielessäni tarkoittikaan. Tarina, jota kerroin herkkyydestäni oli alkanut huomaamatta rajoittaa käsitystäni itsestäni, kuten siitä, mihin pystyn ja mihin en.

Vaikka omaa herkkyyttään on hyvä oppia kunnioittamaan, ei sen tarvitse muodostaa koko identiteettiä. Olemme paljon enemmän kuin helposti kuormittuva hermostomme.

Olen kiitollinen siitä, mitä uupumuskokemukset ovat minulle opettaneet ja haluan jatkossakin pitää hyvinvointini arjen prioriteettilistan kärjessä. Vaikka uudet ammatilliset haasteet ovat tuoneet mukanaan stressiä ja aikapainetta, nuo kantapään kautta opitut taidot ja tarkistetut arvot ovat kantaneet. Arjen ajoittain hyvinkin intensiivisestä luonteesta huolimatta olen saanut ilokseni huomata, ettei luova intohimoni ole kadonnut minnekään (vaikka sille ei aina olisikaan yhtä paljon aikaa) eivätkä pelkoni uudesta uupumuksesta ole käyneet toteen.

Tuon ääneen sanominen ei tarkoita, että kannattaisin työelämän vinhasti liikkuvaa oravanpyörää tai pitäisin jatkuvasti kiireisenä olemista arvokkaana – päinvastoin. Olen edelleen sitä mieltä, että systeemimme on pahasti pielessä, ja että työelämällä ja -kulttuurilla olisi paljon opittavaa herkiltä ihmisiltä.

Haluan nostaa oman kokemukseni esiin, sillä koen, että myös herkkyyteen liittyvän minä-puheen kanssa voi mennä överiksi. Tällöin oma identiteetti alkaa pyöriä sen ympärillä, kuinka herkkä on, ja rajoittaa kokemusta itsestämme. Kun oikein monta kertaa uskottelee itselleen, ettei jaksa, pysty tai kykene niin kuin muut, alkaakin huomaamatta toimia sen mukaisesti. Silloin myös se aika, jonka on rajannut oman jaksamisen vaalimiseen, saattaakin hiljalleen alkaa kapeuttaa elämää.

Paradoksaalista kyllä, kun olen luopunut oman jaksamiseni ylikontrolloinnista, olen saanut lisää energiaa. Luottamus itseeni on vahvistunut ja olen löytänyt arkeeni uudenlaista vapautta ja joustavuutta.  Hermostoni on edelleen sama, mutta suhtautumiseni herkkyyteen on muuttunut. En anna sen enää määrätä liiaksi arkeani.

Koska herkkyys ilmenee jokaisella meistä eri tavoin ja myös elämäntilanteet vaikuttavat kokemukseemme herkkyydestä, on loppuun hyvä muistuttaa, että tämä teksti on vain yhden herkkähermostollisen näkökulma. Sinun kokemuksesi voi olla täysin erilainen. Silti on hyvä joskus pysähtyä kuuntelemaan, minkälaista tarinaa herkkyydestäsi kerrot itsellesi. Mitkä osat siitä tukevat ja kannattelevat sinua? Mitkä rajoittavat – sopivasti suojellen tai joskus ehkä liikaakin määräten?