Voitko olla onnellinen, jos et riitä?
Tai voitko olla onnellinen, jos se mitä sinulla on, ei riitä?
Olen viime viikkoina pysähtynyt tämän kysymyksen äärelle yhä uudelleen. Sekä omassa elämässäni että työssäni lyhytterapeuttina olen huomannut, että tunne riittämättömyydestä voi hiipiä osaksi arkea huomaamatta. Se saattaa pintaantua silloin, kun ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Ja myös silloin, kun ei ole.
Oma vastaukseni on, että emme voi olla aidosti onnellisia, jos kaipaamme jatkuvasti jonnekin muualle kuin missä olemme. Tai jos mittaamme omaa arvoamme sen kautta, mitä muut meistä ajattelevat ja odottavat.
Psykologiassa riittämättömyyden tunteella viitataan kokemukseen, jossa ihminen ajattelee, ettei ole tarpeeksi hyvä, arvokas tai kykenevä suhteessa omaan ympäristöön, tavoitteisiin tai muihin ihmisiin. Se voi näkyä esimerkiksi näin:
- Vertailuna: Vertaamme itseämme muihin
- Saavutuksiin sidottuna itsetuntona: Arvostamme itseämme vain silloin, kun saavutamme, suoriudumme tai täytämme ulkoisia odotuksia
- Sisäistettyinä uskomuksina: Lapsuudesta tai aiemmista kokemuksista opitut ajatukset “En kelpaa”, “Minun täytyy yrittää enemmän” voivat jäädä elämään mielessämme totuuksina.
Tutkimusten mukaan jatkuva riittämättömyyden tunne voi altistaa ahdistukselle, masennukselle ja uupumukselle. Se on kuin kannattelisi näkymätöntä painolastia, joka vie voimia arjesta ja estää näkemästä jo olemassa olevaa hyvää.
Huomaan, että olen itse elänyt useita vuosia siten, että olen ajatellut seuraavan elämänvaiheen tuovan lopullisen tyytyväisyyden. “Sitten kun minulla on se oikea koti.” “Sitten kun työkuvioni ovat kohdallaan.” “Sitten kun olen saanut sen yhden unelman toteutettua.”
Olen huomannut toistavani päässäni: ”Sitten isona” ajattelua.
Kunnes eräänä päivänä pysähdyin ja ymmärsin, että olen jo tarpeeksi “iso” elämään sellaista elämää, mistä olen haaveillut. En tarvitse enää uutta vaihetta tullakseni enemmän joksikin.
Tämä oivallus ei tullut yhdellä kertaa, vaan monien hetkien kautta. Yksi niistä oli tänä kesänä, kun läheiseni sairastuivat vakavasti ja kuljin heidän rinnallaan. Kun elämän hauraus tulee konkreettisesti näkyväksi, alkaa etsiä entistä tietoisemmin merkityksellisiä hetkiä ja asioita, jotka kantavat ja vastaavat omaa arvomaailmaa.
Jos emme voi olla kokonaisia nyt, olemme aina matkalla kohti tyytymättömyyttä. Se on kuin juoksisi kohti horisonttia. Näemme horisontin lähestyvän, mutta se pysyy aina yhtä kaukana.
Lyhytterapiassa yksi keskeisistä työkaluista on pysähtyä tietoisesti huomaamaan se, mikä on jo hyvin. Harjoittelemme suuntaamaan huomiota pois puutteesta ja kohti kiitollisuutta. Tämä ei tarkoita, ettei voisi unelmoida tai pyrkiä muutokseen, vaan sitä, ettei oma arvo ja onnellisuus ole niiden varassa.
Itse kysyn nykyään itseltäni useammin:
- Mitä hyvää näen juuri tässä hetkessä?
- Mikä on jo nyt riittävää?
- Entä jos tämä olisi tarpeeksi?
- Mitä tarvitsen elämääni juuri nyt?
Ehkä onnellisuus ei ala siitä, että kaikki on täydellistä, vaan siitä, että tunnistamme oman riittävyytemme ja sen, mitä meillä jo on.
