Sivu 85 – Hidasta elämää

Erityisherkkä kantaa usein toistenkin tunteet – opettelemalla emotionaalisia rajoja elämä helpottuu

Erityisherkkä ihminen saattaa olla arka ilmaisemaan omia tunteitaan, tarpeitaan ja rajojaan. Se riippuu paljon henkilökohtaisista kokemuksista ja siitä mallista, minkä on saanut tunteiden käsittelyyn ja rajoihin liittyen. Moni vastaanotolleni tuleva herkkä ja empaattinen ihminen on oppinut huomioimaan kaikki muut ja sivuuttamaan itsensä. He poimivat ympäristöstään myös muiden tunteita ja kantavat niitä kuin omiaan. Se kerryttää ajan mittaan emotionaalista taakkaa, joka voi näkyä mm. väsymyksenä, masennuksena, suruna, passiivis-aggressiivisena käytöksenä ja fyysisinä vaivoina. Rajanveto sekä itselle että suhteessa muihin ihmisiin on onneksi taito, jonka voi opetella.

Mistä tietää että tarvitsee vahvemmat rajat?

Tässä joitain yleisiä kokemuksia ja tilanteita, jotka liittyvät puutteellisiin emotionaalisiin rajoihin:

miellyttämisen tarve ja konfliktien välttely oman edun kustannuksella
vastuun kantaminen toisten tunteista
toistuvat rajarikkomukset ja loukatuksi tuleminen
omien tunteiden tukahduttaminen
vaikeus ja pelko osoittaa aiheellista suuttumusta
vihan kääntäminen sisäänpäin, itseä kohtaan
omat tunteet tulevat vähätellyiksi tai mitätöidyiksi
toisten ainaisen kuuntelijan rooliin joutuminen
toisten emotionaalisten purkausten kohteeksi joutuminen toistuvasti

Miten niitä rajoja sitten asetetaan?

Terveiden rajojen opettelun voi aloittaa tekemällä itsetutkiskelua. Kannattaa miettiä mahdollisimman objektiivisesti ja rehellisesti mm. seuraavia asioita:

Miksi kokee tarvetta miellyttää muita?
Missä tilanteissa ja kenen kanssa rajojen pitäminen on erityisen vaikeaa?
Miten haluaisi tulla kohdelluksi missäkin tilanteessa?
Mitä rajoja olisi hyvä asettaa itse itsellensä?
Miten voisi konkreettisesti sanoin ja teoin ilmaista omat rajansa napakan selkeästi?
Miten rajoistaan voisi pitää kiinni silloinkin kun muut eivät pidä niistä?

Jos rajat ovat ihan hukassa, niin keskustelu ammattilaisen, esimerkiksi terapeutin kanssa voi auttaa selkiyttämään itselle, mikä on ok ja mikä ei, mitä ne rajat ylipäätään ovat, miten niitä asetetaan ja kuinka niitä vahvistetaan. Uusien rajojen vetäminen on ensi alkuun epämukavaa ja saattaa herättää syyllisyyden tunteita. Asiaan kuuluu myös se, että rajojamme ylittäneet ihmiset eivät pidä uusista rajoistamme. Työ on kuitenkin vaivan arvoista, sillä pikkuhiljaa elämä alkaa keventyä huomattavasti.

Hirmu herkullinen ja helppo banaanileipä – vain kaksi työvaihetta

Mä tykkään syödä leivän leipänä ja kakut kakkuina.

Hyvin usein kuitenkin yleisimmät banaanileipä ohjeet ovat makeita. Suorastaan kakkumaisia. Tykkään banaanikakuista valtavasti, mutta niille on eri tarkoitus ja mielestäni ne sopivat ruokapöydän sijasta kahvipöytään.

Tämä resepti syntyi siis tarpeesta. Halusin valmistaa banaanileivästä leivän. Sellaisen ruokapöytään sopivan version. Ja sellaisen version, jonka päällä voi nauttia, vaikkapa hummusta, voita tai juustoa.

Näin ollen leivän makea vivahde tulee ainoastaan banaanista. (Useissa banaanileipä ohjeissa on jopa 0,5 dl – 2,5 dl lisättyä sokeria/ leipä).

Banaanileivän koostumus on ihanan mehevä. Ja se sopii myös maidottomaan ja gluteenittomaan ruokavalioon.

Banaanileipä ohje

3 kypsää banaania

2 rkl kookosöljyä

2 kananmunaa

2,5 dl kaurahiutaleita

2,5 dl gluteenittomia jauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl suolaa

1 tl kanelia

(Koristele halutessa banaaniviipaleilla ja pähkinöillä)

VAIHE 1) Soseuta banaanit, kookosöljy ja kananmunat. Lisää joukkoon loput aineet ja sekoita hyvin

VAIHE 2) Kaada taikina voideltuun vuokaan. Koristele pinta halutessasi banaaneilla ja pähkinöillä ja paista leipä uunin keskiosassa 180 asteessa noin 45 minuuttia

Kun elämä uuvuttaa, pelastusrengas saattaa olla lähellä – näillä yksinkertaisilla tavoilla vahvistat jaksamistasi arjessa

Kun moni voi huonosti, tarvitsemme erilaisia tukimuotoja, kuten toimivia ja saavutettavia terapiapalveluita. Kuitenkin vähintään yhtä tärkeää olisi, että meillä kiinnitettäisiin enemmän huomiota ennaltaehkäisevään työhön ja hyvinvoinnin edistämiseen eikä vain tulipalojen sammuttamiseen.

Uupumuksesta toipuminen tai mielenterveysongelmien hoitaminen on aina ratkaisevasti hitaampaa ja työläämpää (ja yhteiskunnalle kalliimpaa) kuin hyvinvoinnin tukeminen arjessa.

Jokaisen kynnelle kykenevän on hyvä opetella luomaan pieniä ja silti pitkällä tähtäimellä tärkeitä tapoja, jotka pitävät terveyttä ja elinvoimaa yllä.

Kun olo on vetämätön tai kriisit painavat päälle, pelastusrengas saattaa olla hyvinkin lähellä. Yksinkertaisista rutiineista voi tulla tukipilareita, jotka kannattelevat vaikeina aikoina.

Ota arkeesi säännöllisesti jokin näistä – tai useampikin:

1. Mene tunniksi luontoon joka päivä. Jos et pääse luontoon, mene ainakin ulos. Jos et pääse tunniksi, mene puoleksi tunniksi – mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Jätä puhelin kotiin. Mene ja kävele vain. Hengitä raitista ilmaa.

2. Kirjoita intuitiivisesti 10–15 minuuttia päivittäin, esimerkiksi ensimmäisenä aamulla tai viimeisenä illalla. Unohda kirjoitussäännöt ja anna vain mennä. Kirjoita siitä, mitä mielen päällä on nyt ja miltä se tuntuu. Tyhjennä mielestäsi ylimääräistä kuormaa paperille.

3. Kokeile purkaa kehon jännityksiä ja stressiä vapaalla liikkeellä. Käy lattialle istumaan tai selinmakuulle. Laita taustalle sopivan rentoa (tai sinua juuri nyt houkuttelevaa) musiikkia. Unohda valmiit treeniohjelmat ja koreografiat: kytkeydy musiikin rytmiin ja anna kehon viedä. Tunnustele, millainen liike tuntuisi hyvältä. Loikoile rennosti, veny ja vanu, ravistele tai heilu villisti – kehosi löytää reitin kohti vapautta.

Näiden rutiinien avulla vahvistat ja palautat yhteyttä itseesi, kehoosi ja luontoon. Tunteet pääsevät purkautumaan luonnollisesti. Pienetkin annokset tekevät ihmeitä!

Rehellisyys ihmissuhteissa voi pelottaa, mutta sen kautta aito yhteys on mahdollinen

Moni ajattelee olevansa todella rehellinen ihminen. Rehellisyys on kuitenkin niin paljon enemmän kuin uskallusta sanoa asioita suoraan. Rehellisyys on monelle meille tärkeä arvo, mutta rakkaudellinen ja radikaali rehellisyys voi olla vaikeaa ja pelottavaa. Rehellisellä vuorovaikutuksella on vaikutusta ihmissuhteisiimme. Millaisiksi muuttuisivat parisuhteemme, ystävyyssuhteemme, suhteemme lapsiimme, vanhempiimme, jos olisimme totta, aitoja itseämme ja puhuisimme rehellisesti havainnoistamme, tuntemuksistamme ja siitä mitä kehossamme liikkuu?

Mitä rehellisyys on?

Rehellisyys on totuutta, aitoutta. Sitä, että olemme yhteydessä tunteisiimme, kehoomme, mieleemme, menneisyytemme, tarinoihimme. Rehellisyys, totuus lähtee aina rakkaudesta.

Rehellisyys on ennen kaikkea yhteyden halua. Rehellisyydessä on tarkoitus ylläpitää yhteyttä. Rehellisyys pitää ns.screenin puhtaana ihmisten välillä. Silloin välillemme ei tule tai jää asioita, tunteita, jotka saattaisivat haitata välejämme. Rehellisyys on vastuunottamista. Me otamme rehellisinä vastuun ja omistajuuden omista tunteistamme, ajatuksistamme.

Rehellisyys ei ole kaiken suoraan sanomista, tahallaan toisen tai itsen loukkaamista. Se ei ole vastuuttomuutta tai toisen syyttämistä tarkoituksen mukaisesti. Rehellisyys ei ole tulkintaa toisen motiiveista. Rehellisyys on itsestä kumpuavia havaintoja. Mitä minussa liikkuu kehossani ja mitä minä huomasin, mihin kiinnitin huomioni. Se on havaintoja itsestä mitä toinen herättää.

Mitä tapahtuisi parisuhteessa, jos kertoisimme rehellisesti sen mitä meissä liikkuu mielessä, tunteissa ja kehossamme kun kohtaamme kumppanimme tai toisia ihmisiä?

Mitä tapahtuisi ystävyyssuhteissamme, jos kertoisimme mitä havaitsemme ystäviemme toimivan tietyissä tilanteissa?

Mitä tapahtuisi suhteessamme lapsiimme, jos puhuisimme aidosti tunteistamme, jota he meissä herättävät?

Mitä tapahtuisi suhteessamme vanhempiimme, jos olisimme totta koko minuudellamme?

Mitä tapahtuisi työyhteisössämme, jos puhuisimme rehellisesti ajatuksemme, tunteemme ja kokemuksemme?

Millaisia ihmissuhteemme olisivat, jos olisimme rehellisiä?

Miksi emme ole sitten rehellisiä, jos se kerran on todella tärkeää?

Rehellisyys on pelottavaa. Ollessamme rehellisiä altistamme itsemme mahdolliselle hylkäämiselle jos toinen ei otakaan vastaan tunteitamme, kokemuksiamme, tarpeitamme. Meidät voidaan ohittaa, mitätöidä. Kuulija voi puolustautua tai lähteä syyttämään meitä koska kokee rehellisyydessä syytöksen. Pahimmillaan rehellisyys voi katkaista yhteyden ja sitähän kukaan meistä ei halua. Ihmisinä haluamme aina olla osa laumaa ja siksi valitsemme usein jättää sanomatta tai teeskentelyn. Emme halua tulla hylätyksi.

Totuuden puhuminen ei ole helppoa ja toisaalta se on tosi helppoa. Ihmissuhteet muuttuvat vain vähän erilaisemmiksi, kun olemme rehellisiä. Me teeskentelemme ettemme teeskentelisi ja silti kaikki teeskentelevät.

Rehellisyys tuo vuorovaikutukseen hitautta. On varmistettava, että ymmärsi toisen sanoman niinkuin toinen sen tarkoitti. ettemme lähde tulkitsemaan. Suurin osa väärinymärryksistä syntyy siitä kun tulkitsemme toinen toisiamme.

Rehellisyydessä olemme voimakkaammin läsnä omille tunteillemme, kehotuntemuksillemme ja yhteydelle tai sen katkeamiselle. Rehellisyys tuo syvyyttä ihmissuhteisiin. Emme yritä vain miellyttää toinen toisiamme vaan olemme aitoja tunteissamme ja kokemuksisamme. Rehellisyys tuo myös syvempää yhteyttä itseen sekä toiseen. Se lisää aitoutta ihmissuhteissa. Olemme enemmän sitä mitä olemme emmekä teeskenetele olevamme jotakin muuta.

Mitä rehellisyys voi herättää?

Rehellisyys voi herättää valtavasti tunteita, vanhoja muistoja. Kun joku on meille rehellinen saattaa meistä nousta esiin kokemuksia, jotka olemme unohtaneet tai kokemuksia, jotka ovat satuttaneet. Kun meille ollaan rehellisiä voi olla vaikea ottaa totuutta vastaan. Se voi satuttaa, mutta se voi vapauttaa ja luoda syvempää yhteyttä. Rehellisyys ei koske aina negatiivisia tuntemuksia vaan myös se jos ihailemme tai tunnemme ihastusta tai kiintymystä toista kohtaan, saatamme jättää nämä ilmaisematta.

On sanonta, että totuus satuttaa hetken, mutta valhe jättää ikuisen arven. On hetkiä jolloin voimme puntaroida onko parempi jättää jokin asia sanomatta. Silloin on hyvä punnita asian painoarvoa ihmissuhteelle. Usein ne ovatkin pienet asiat, jotka jäävät vaivaamaan. Valheellinen vuorovaikutus satuttaa aina. Rehellisyys on totuuden puhumista itsestä käsin.

Oletko väsynyt suorittamiseen? – 10 lempeää askelta muutokseen

”Armahdan itseni armottomuudelta” – nämä sanat kolahtavat edelleen sille toipuvalle ylisuorittajalle minussa. On hurja ajatella sitä, miten armoton olen ollut itselleni vuosien ajan – miten rumasti olen itselleni puhunut ja miten paljon olen vaatinut. Huomaan usein kysyväni itseltäni, onko aina pakko antaa kaikkensa?

Millainen on suorittajan mieli?

Edelleen armottomuus ja vaativuus itseäni kohtaan ovat asioita, joita työstän ja joiden kanssa saan olla tarkkana. Sisäinen puhe on kyllä muuttunut lempeämmäksi, mutta suorittajan mieli ei hetkessä muutu. Se on sisukas, mutta vaativa ja ankara.

Etenkin silloin, kun tarkastelen omaa käytöstäni, huomaan olevani välillä turhan tuomitseva. Tiedostan, että tunnetyöskentely on osa-alue, jossa minulla on edelleen harjoiteltavaa, mutta herkästi olen vaatimassa itseltäni siinäkin liian nopeaa kehitystä. Myös epäonnistumiset pistävät sisäisen suorittajani koville.

Epäonnistuminen voi tuntua epätodelliselta, kovalta kolaukselta ja isolta pettymykseltä. Näissä tilanteissa lempeämpi minäni alkaa kuitenkin rauhoitella – on inhimillistä epäonnistua. Nykyään pyrin tällaisiin hetkiin armottomuuden sijaan uteliaisuudella; mielenkiintoista, että tunnen näin. Mitä nämä tunteet kertovat minulle tai mitä voisin niistä oppia? Suorittajan mielelle tämäkin on ollut kieltämättä alkuun haastavaa.

Huomaan usein kysyväni itseltäni, onko aina pakko antaa kaikkensa?

Miten oppia uusia toimintamalleja?

Pikku hiljaa tällaisten tilanteiden ja oppikokemusten myötä, tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä, sisäinen suorittajani kuitenkin oppii uusia toimintamalleja – vaatimatta liikoja. Ja vaikka muutokseenkin on suhtauduttava lempeästi, on syytä iloita jokaisesta eteenpäin vievästä askeleesta. Uuden oppimiseen tarvitaan aikaa, harjoittelua ja kärsivällisyyttä – tärkeintä on luottaa prosessiin ja olla itsensä puolella.

Ennen lempeämpää elämää ja uusia myötätuntoisempia toimintamalleja olin kirjaimellisesti juossut ja suorittanut elämääni useiden vuosien ajan. Uusien toimintamallien avulla voin myös muokata sitä, miten maailman näen sekä koen. Minulla on mahdollisuus valita lempeys itseäni kohtaan suorittamisen sijaan. Lempeyden avulla voin hiljentää sisäisen suorittajani ja vaativan minäni. Minulle on tärkeää valita hellittäminen suorittamisen sijaan.

Uuden oppimiseen tarvitaan aikaa, harjoittelua ja kärsivällisyyttä – tärkeintä on luottaa prosessiin.

Mitä muutokseen vaaditaan?

Yritin vuosien aikana monesti hellittää ja jarruttaa tahtia, mutta sisäinen suorittajani piti aina tiukasti ohjaksista kiinni – aina vain lisää kaasua painaen. Nyt olen viimein oppinut ottamaan tähän kaikkeen etäisyyttä ja kulkemaan kohti muutosta. Tarinaani on viimeiset kolme vuotta kirjoittanut aivan uudenlainen lempeämpi minä – uudenlaisine elämänarvoineen.

Omalla kohdallani muutokseen vaadittiin totaalinen pysähdys. Uupumuksen ja sairastumisen myötä alkoi lopulta itsensä uudelleen löytäminen. Oli ymmärrettävä, että vastuu muutoksesta on minulla itselläni. Vaikka tällainen ajattelun- ja asenteenmuutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan vaatii paljon työtä itsensä kanssa, on se ollut kaiken sen uurastamisen arvoista.

Onko kaikki muutoksen jälkeen täydellistä?

Muutoksen myötä olen löytänyt aidon minäni. Se mikä ennen oli sisälläni rikki, on vihdoin päässyt eheytymään. Olen muutaman vuoden ajan kerännyt näitä särkyneitä osia paikoilleen – pala palalta. Samalla kuitenkin tiedostan, että uuden opettelu jatkuu edelleen.

Krooniset sairauteni aiheuttavat toki haasteita eikä elämä tule olemaan varmaan koskaan täydellistä – mutta kuka sanoo, että sen täytyisi sitä edes olla? Elämä on silti täynnä pieniä ihania hetkiä ja juuri niistä hetkistä koostuu mielestäni aito onnellisuus.

Myös unelmani ovat muuttaneet muotoaan enkä koe itseäni millään tavalla epäonnistuneeksi. Suorittajan mieli ei enää hallitse ajatusmaailmaani, vaikka se minussa asustaakin. Nautin siitä, että kuljen rohkeasti omannäköistäni polkua ja kuuntelen sisäistä ääntäni. Nautin herkkyydestäni ja lempeämmästä minusta – siitä, että olen itseni puolella.

Kannustan sinuakin ottamaan rohkeita askeleita kohti haluamaasi muutosta, päästämään irti suorittamisesti ja kulkemaan päättäväisesti omannäköistä polkuasi itsesi puolelle!

Myös unelmani ovat muuttaneet muotoaan enkä koe itseäni millään tavalla epäonnistuneeksi. Suorittajan mieli ei enää hallitse ajatusmaailmaani, vaikka se minussa asustaakin.

10 askelta kohti elämänmuutosta:

Uskalla pysähtyä, kuuntele sydäntäsi ja käänny sisäänpäin.
Hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin nyt olet – muutos vaatii aikaa.
Anna tunteillesi tilaa ja kohtaa myös mahdolliset vastustavat, lannistavat tai epäröivät ajatukset.
Mieti, mistä olet valmis luopumaan? Mitä vanhaa olet valmis jättämään taaksesi? Usein jonkun oven täytyy ensin sulkeutua, jotta uutta voi tulla tilalle.
Hanki tukijoukkoja ja tee suunnitelma. Älä kuitenkaan välitä liikaa muiden mielipiteistä, vaan kulje rohkeasti omaa polkuasi.
Aloita tarvittaessa ensin jostain pienestä ja kulje askel askeleelta lähemmäs muutosta ja haaveitasi. Huomaa onnistumiset!
Älä luovuta, vaan opettele sietämään keskeneräisyyttä.
Kerää rohkeutta, luota ja usko itseesi. Sinä pystyt siihen.
Kun on aika – uskalla päästää irti vanhasta, hypätä ja heittäytyä.
Nauti matkasta ja luota prosessiin!

”Muutos on alussa vaikeaa, keskellä sotkuista ja lopussa upeaa!”
Robin Sharman

Haluatko apua suorittamisesta irti päästämiseen ja itsesi puolella olemiseen? Tutustu Annukan Lempeämpi minä -palveluihin täältä.

Unelmoinnin kipeä puoli – Joskus unelma muistuttaa siitä, mitä niin kipeästi ei ole

Ihmismieli on hurjan luomisvoimainen, uudistumis- ja selviytymiskykyinen. Ihmettelen aika ajoin kaikkia niitä voimavaroja, joita löydän aina uudelleen jostain syvältä itsestäni tai joiden löytymistä seuraan sivusta toisten elämässä. Elämänvoima vetää kaikin voimin aina lopulta elämää kohti. Ja elämä vetää minua myös mysteeriä kohti. Sen jonkin luo, jota en vielä tunne, mutta joka vaikuttaa tuntevan minut.

Unelmointi on mielestäni osoitus ihmisen loputtomasta kyvystä ja taipumuksesta luovuuteen. Pystymme kuvittelemaan jotakin, jota ei vielä ole. Näkemään itsemme ja toisemme jollain ihmeellisellä tavalla, joka voisi olla. Emme turvaudu vain tämänhetkisiin arjen realiteetteihin vaan kurkotamme tuntemattomaan, siihen mahdollisuuteen ja kysymysmerkkiin, joka kytee jossain.

Mutta joinain päivinä unelmat tuntuvat enemmän kivistyksiltä sydämessä kuin toivon kipinöiltä. Jos katson taaksepäin, olen unelmoinut samoista asioista jo vuosia. Olen etsinyt ja etsinyt. Ja kun katson tätä hetkeä, en vain ole kulkeutunut sinne, minkä olen niin monesti kuvitellut mahdolliseksi. Olen päätynyt jonnekin muualle ja sekin on ihan hyvä näin.

Tämä hetki on todellisimman tuntuinen juuri nyt. Mutta samalla niin kummalla tavalla kaikki muutkin hetket ovat olemassa jossain. Ne, jotka olivat, ja ne, joita en ole vielä nähnyt, mutta jotka voin sydämessäni jo tuntea. Kaipuu jonnekin kuiskaa, että tämäkin on mahdollista, vaikket vielä tiedäkään.

Joinain päivinä tekisi mieli lopettaa unelmointi. Päättää, että tämä on viimeinen päivä, kun unelmoin. En halua joka päivä muistutusta siitä, mitä niin kipeästi ei vain ole. Ei vieläkään.

Joskus taas nimenomaan etsiminen tuntuu toiveikkaimmalta. Kivuliaaseen nykyisyyteen voi kyllä laskeutua olemaan ja hyväksyä, että näin vain on, mutta toivoa antaakin ajatus, että näin ei ehkä jatku ikuisesti. Silloin tässäkin hetkessä on hieman kevyempää.

Voiko olla niin, että jokin polku kestää vain paljon kauemmin kuin olisi luullut? Ja lopulta sekin on pelkkä silmänräpäys. Vuodet voivat sujahtaa yhtäkkiä supuksi ja pyyhkiytyä pois uusien tuulien mukana. Jokin mikä kesti pitkään, tuntuukin nyt niin lyhyeltä. Ja lyhyt hetki voi merkityksellisyydessään kattaa yhtäkkiä vuosikaudet.

Vaikka horisonttia ei olisi näkynyt pitkään aikaan, se ei tarkoita, etteikö vielä voisi löytää jonnekin perille. Perillä todennäköisesti huomaa, että tämäkin oli lopulta vain välipysäkki. Matka jatkuu aina vain jonnekin. Eteenpäin.

Joskus tuntuu siltä, kuin elämä olisi vain tuskallista unelmoimista, mutta en aio silti lopettaa unelmoimista koskaan.

Ethän sinäkään.

Sydämellä, Maaria

Rakkauden etsijän keskustelukorttien avulla voit avautua rakkautta kohti, olipa kyseessä sitten uusi tuttavuus, oma kumppani, ystävä tai sinä itse. Nosta kortti, vastatkaa vuorollanne ja antakaa keskustelun avautua. Nämä keskustelukortit sisältävät 60 ajatuksia herättävää tekstiä ja yli 120 kysymystä. Tutustu täältä.

Psst. Voit seurata minua Instagramissa ja kertoa, mitä ajatuksia kirjoitus herätti.

Artikkelikuva: Pexels.com

Tältä tuntuu neljänkympinkriisi

Täytän tänä vuonna 40 -vuotta ja syntymäpäiväjuhlani marraskuussa lähenevät. Minulla ei ole ollut mitään ikääntymistä vastaan, kunnes jokunen vuosi sitten se iski. Tunne siitä, että en haluaisi täyttää vielä neljääkymmentä.

Luulen, että syynä on osittain se, että en ole saavuttanut niitä tavoitteita, jotka noin 35-vuoden iässä itselleni ja elämälleni asetin. Erityisesti halusin saada lapsen ja valmistua tohtoriksi ennen kuin täytän neljäkymmentä. Se, että nämä tavoitteet eivät tule toteutumaan syntymäpäivääni mennessä ei onneksi tässä tapauksessa tarkoita, etteivätkö ne voisi vielä toteutua.

Toisaalta, olen saanut elämääni kehoa ja mieltä kehittävän kilpatanssiurheiluharrastuksen mahtavan miehen kanssa ja paljon sisarusten lapsia, joiden elämässä yhtenä läheisenä ja kasvattajana saan olla ja jotka kasvattavat minua myös. Nämä asiat tulivat elämääni helposti, ilman, että olisin tuntenut tekeväni paljon töitä tai kokemaan hankaluuksia niiden eteen.

Uskon omien ajatusten myönteisyyden tai kielteisyyden aiheuttavan meille joko paljon hyvää ja paljon hankaluuksia. Teenkin joka aamu ennen sängystä nousemista omien ajatusteni ja olotilojeni tiedostamisharjoitusta ja suuntaan ajatuksiani haluamaani suuntaan, joka sisältää kiitollisuutta ja rakkaudellisuutta itseä ja omaa elämää kohtaan. Kuten edelliset esimerkit omasta elämästäni osoittavat asioita voi katsoa ja arvottaa monella tavalla ja siihen voi itse vaikuttaa!

Olenkin ajatellut ottaa seuraavan vuosikymmen tavoitteeksi olla vielä tyytyväisempi siihen, mitä on, ja antautua tulevaisuuden tuntemattomuudelle. Sen sijaan, että elättelisin ”fiksattuja”, tarkkoja tavoitteita aikatauluineen, avaan itseäni joka päivä olemaan pehmeä elämän yllätyksille ja antamaan asioiden tapahtua minulle. Aikataulutetut tavoitteet eivät useinkaan toteudu! Kuten esimerkit osoittavat, voi elämään tulla mahtavia asioita, joita ei osannut edes kuvitella ja vanhojen tavoitteiden merkitys voi hävitä – jokaisella varmasti löytyy esimerkkejä molemmista. Itse voisin vaikkapa ajatella, että ekosysteemin ja epävarmojen aikojen näkökulmasta voi olla ihan ok olla saamatta lapsia.

Lisäksi, vaikka nuoruuden menetys ajoittain harmittaa, en toisaalta haluaisi elää niissä tunnetiloissa, joissa kolmekymppisyyden elin! Koen, että päälle kolmekymppisyys oli vaikeinta aikaa elämässäni ja olin todella hermoraunio sekä ahdistunut. Nyt tuntuu huomattavasti paremmalta, enkä usko enää vajoavani niin syvään ahdistukseen, koska tunteiden ja ajatusten käsittelytaitoni ovat paremmat kuin nuorena.

Olen kuluneiden vuosien aikana tunnistanut sisälläni kaksi erilaista suhtautumistapaa kokemuksiini: varauksellisuus tai uteliaisuus. Kolmekymppisyyden elin varauksellisuuden tilassa, jossa oli epävarmuutta tulevasta ja hankaluuden tunnetta. Nyt harjoittelen luottavaisen uteliasta asennoitumista kaikkia kokemuksiani kohtaan, mikä tuntuu todella hyvältä ja oikealta! Tuntuu vähän kuin antautuisin kohtalon käsiin, elämään, jossa minun ja egoni ei tarvitse tehdä ihan niin paljon hommia ja hosua sinne sekä tänne. Voin toimia kanavana niille asioille, joita eteeni nousee.

Jossain muistan hyvin sanotun, että ”Älä yhdistä nuoruutta onnellisuuteen”. Uskon myönteisen elämänasenteen (itse olen ikuinen optimisti) ja tietoisuustaitojen vaikuttavan omiin tulkintoihin, niin että omasta mielestä voi tulla taas tyytyväisempi, tyynempi ja onnellisempi kun keski-iän – varmasti kaikkia kohtaavat – haasteet on käännetty mielen voimavaroiksi. Hieman ristiriitaisin tuntein siis, tunnen kuitenkin pystyväni kääntämään katseen luottamuksella ja varmuudella eteenpäin kohti seuraavaa vuosikymmentä.

Kun lopulta myönnät itsellesi jonkin vaikean asian, voit jatkaa paljon vapaampana eteenpäin

Jotta ihminen voi elää terveenä ja onnellisena, hänen on oltava rehellinen itselleen. Asioiden pitäminen sisällä vie valtavasti energiaa: se tuottaa stressiä, jännitteitä ja selittämätöntä ahdistusta.

Oletko kokenut, miltä tuntuu myöntää itselleen jokin vaikea asia?

Ristiriitaiselta. Raadolliselta, silti vapauttavalta.

Aivan kuin olisi pidellyt sisällään salaisuutta, jota ei itsekään tiennyt. Sitten samalla sekunnin murto-osalla, kun ajatus pullahtaa tietoisuuteesi – jopa ulos suusta – tiedät välittömästi, että se on totta. Vaikka et sitä aiemmin halunnutkaan myöntää.

Tuo piilossa pidetty totuus voi olla vaikkapa se, että haluaa erota ihmisestä, jonka kanssa lupasi olla lopun ikäänsä.

Tai se, että haluaa irtisanoutua tehtävästä, jonka piti olla eläkeaikoihin jatkuva unelmaduuni.

Ehkä jonkin unelman toteuttaminen on alkanut tuntua niin raskaalta, että on aika luovuttaa.

Kun totuus tulee ilmi, saatat tuntea monenlaisia tunteita. Keveyttä ja vapautuneisuutta, haikeutta ja surua, pelkoa ja pakokauhua. Mitä ihmettä tästä seuraa? Mutta jokin osa sinussa tietää, että olet menossa oikeaan suuntaan.

Vaikka totuus voi olla pelottavaa, se on aina myös vapauttavaa. Saat voimaa kohdata itsesi ja elämäsi rehellisesti siitä, missä todella olet. Ja silloin voit jatkaa vapaampana eteenpäin.

Miten puhua kumppanin kanssa seksistä? – Näin pääsette alkuun

Kirjoittaja on Susanna Syld, erityistason seksuaaliterapeutti ja elämyshakuinen nautinnon tutkimusmatkailija. Hän kohtaa ihmisiä niin terapeuttina, kirjoittajana kuin kouluttajanakin. Susanna on herkkä kapinallinen ja ihmissuhteet ovat hänen intohimonsa.

Seksipuhe avaa kumppanin seksuaalisen maailman sinulle ja vahvistaa tarpeiden täyttymisen. Seksipuhe on mielestäni välttämättömyys suhteessa, mutta juuri sellaisena se nostaa esiin ahdistusta, syyllisyyttä ja häpeääkin. Tiedämme, että pitäisi puhua, mutta sanat eivät vain tule suusta ulos. Kukaan ei ole seksistä puhumaan opettanut, sanat maistuvat erikoisilta ja kiusallisuus työntää niitä piiloon. Miten siis oppia puhumaan seksistä?

Seksipuhe on kuin uusi kieli

Olen opetellut seksipuheen noin kahdeksan vuotta sitten. Oivalsin (vihdoin), että tämä teema on elämässä sellainen, jossa kukaan ei ymmärrä toista riittävän syvällisesti ilman sanoja. Ja mikä matka siitä alkoikaan.

Kukaan ei voi hypätä kokonaisvaltaiseen analyysiin seksuaalisesta maailmastaan, jos aakkoset puuttuvat. Lempeys ja armollisuus uuden kielen äärellä ovat itselle ja kumppanille tärkeitä. Mitä jos katsoisitte yhdessä seksiteemaisia ohjelmia tai podcasteja? Makustelisitte teille sopivia sanoja? Mitä jos ensin kirjoittaisitte vain lyhyitä viestejä, post-it -lappuja tai ajatuksia ranskalaisin viivoin?

Sanoista on hyvä löytää omaan suuhun sopivat. Tässä kielessä sanat saa valita täysin, kunhan ymmärrätte ne. Sanat voivat olla myös niin kauniita kuin tahdotte. Voitte kirjoittaa vaikka kokonaisen kielen kuvaamaan seksielämäänne ja sen yksityiskohtia. Omista sanoista saadaan omanlainen sointi ja ehkä arkisempi mahdollisuus. Moni vanhempi on löytänyt sanat, joilla voidaan puhua lastenkin aikana. Jos vulva on tulppaani, ja penis vaikka valtikka, ei kukaan ymmärrä kieltänne, ja hyvä niin.

Uutta kieltä on tärkeää toistaa

Ottakaa hetkeksi haaste, että puhutte päivittäin, vaikka vartin (tai vaihdatte viestejä) uudella kielellä. Tällä tavalla sitä opetellaan muitakin uusia kieliä ja toisto tekee ihmeitä. Tottumus tulee toiston kautta, ja mieli rauhoittuu uuden kielen arkisuudesta. Kokemus, että tästä voimmekin puhua, vie merkittävästi eteenpäin. Rohkeus kasvaa ymmärryksen myötä, joten antakaa toisillenne jatkuvaa palautetta siitä, miten kielen opettelu sujuu. On tärkeää tässäkin kuulla osaavansa ja edistyvänsä.

Miksi puhuisimme seksistä?

Mitä saat, kun opit seksikielen? Minä saan kuulluksi tulon kokemuksen ja tarpeeni täyttyvät sanojen myötä. Puhe on ainoa kanava ajatuksiini, ja ilman niiden ymmärrystä kumppanini ei voi niihin vastata. Jollekin toiselle motivaatio kasvaa siitä, että voimme puheen kautta parantaa seksiämme, ja ehkä myös löytää ne keinot, millä halua voidaan sytyttää, kun sitä ei ole. Toista kannustaa se, että rajoista on helpompaa pitää kiinni puheen kautta. Kun osaamme sanoittaa hyvää ja ihanaa, pystymme sanoittamaan helpommin myös sitä, mitä emme kaipaa tai halua.

Kuten vieraissa kielissä muutenkin, tämä kieli avaa reitin uuteen kulttuuriin, sinun ja kumppanisi yhteiseen. Lopulta se rikastuttaa nautintoanne, vahvistaa suhdettanne ja luo teille maailman, mistä ette ole voineet vielä tietääkään.

Irina Björklund: Tämä on elämän tarkoitus

Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Näyttelijä, laulaja ja kirjoittaja Irina Björklund kertoo, mitä hänelle tulee eri sanoista mieleen.

LUONTO – Villi luonto on minulle se voima, jota jotkut ehkä jumalaksi kutsuvat. Me olemme osa sitä. Ilman sitä, meitä ei ole. Sen monimuotoisuus on häviämässä päätähuimaavaa vauhtia. Itsesuojeluvaisto sanoo, että se on nyt kaikin voimin palautettava.

SIELU – Lapsena väitin, että puilla on sielu ja tunteet. Ehkä lapsena tiesin, mistä puhuin. Itselläni ainakin luonnonmetsässä vahvat tunteet heräävät. Uskon, että se johtuu siitä käsinkosketeltavasta energiasta, mitä puut ja kaikki metsän asukkaat toisilleen välittävät.

ELÄMÄN TARKOITUS – Rakkaus.

RAKKAUS – Elämän tarkoitus. Kyky katsoa pidemmälle kuin oman olemassaolonsa aikaa. Alleviivaan argentiinalaisen kollegani, Ramiro Blasin, väittämää kirjassani: “Me olemme se rakkaus, jonka jätämme jälkeemme.”

LUOMINEN – Se on se ihme mitä tapahtuu, kun antaa luonnolle rauhan tehdä työtään. Sama pätee ihmismieleen. Olemmehan osa luontoa.

KIIRE – Se sekoittaa ja pysäyttää luomisen.

TUNTEET – Ne nousevat pinnalle, kun jostain välittää.

TRAUMAT – Nekin tarvitsevat rauhaa ja aikaa parantuakseen.

SYKLISYYS – Se luonnon kiertokulku, joka on varmistanut ihmiskunnan hyvinvoinnin vuosituhansien ajan. Se varmuus, jolla tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa sataa, paistaa, viilenee, lämpenee, jäätyy, sulaa. Olemme lyhyessä ajassa onnistuneet sekoittamaan tämän kuvion. On ollut liian kiire kasvaa.

IHMISYYS – osata olla läsnä. Tässä hetkessä. Ilman hilavitkuttimia. Uskaltaa olla yksin itsensä kanssa, tuijottaa bussissa edessä olevaa penkin selustaa ja unelmoida. Osata olla kanssaihmisten kanssa ja nähdä heidät. Koskettaa ja tuntea. Oikeasti.

YHTEYS – kaikki se, joka tapahtuu älypuhelimien ja tietokoneiden ulkopuolella.

HERKKYYS – Se asuu siinä pienessä ikkunaan lentäneessä linnussa, jota pidät kädessäsi kun kiroat ne ikkunat, jotka menit toivomaan niin suuriksi.

UNELMAT – ne ovat kuvia niistä tehtävistä, joita juuri sinun kuuluu täyttää.

ROHKEUS – kun uskaltaa viedä ne unelmat loppuun asti, syteen tai saveen, eikä katso taakseen.

Kurkkaa Irina Björklundin Haikuja ihmiskunnalle -kirja:

Innostujakin voi uupua – siksi innostumisherkkyyttä on viisasta kaitsea

Sanotaan, että kiltit, hyväntahtoiset, herkät, avuliaat ja ylikontrolliin taipuvaiset ylisuorittajat sanovat liian usein kyllä. On helpompi myöntyä kuin pitää puoliaan, sillä rajojen piirtäminen on työlästä, vaikeaa ja jopa tuskallista. On kuitenkin vielä toinen ihmisryhmä, joka on myöntymisensä kanssa vaikeuksissa: nimittäin innostujat.

Minäkin olen niitä ihmisiä, jotka kiinnostuvat kaikesta: uusista asioista, ihmisistä, harrastuksista, haasteista, luovuudesta, työtehtävistä ja projekteista. Innostuminen ja jokapaikanhöyläys on ihanaa! Maailmassa on valtavasti asioita, joita haluaisin tehdä, kokea ja kokeilla. Jos saisin valita, vuorokaudessani olisi 48 tuntia tai enemmänkin.

Innostumisella on kuitenkin myös varjopuoli. Innostuja ei polta pelkästään yhtä kynttilää molemmista päistä, vaan tekee sen monella kynttilällä samaan aikaan. Innostuja sanoo monta kertaa kyllä, kun pitäisi sanoa ei. Innostuja ei myöskään tajua vaaran merkkejä ajoissa, vaan menee kohti kamelin selän kriittistä kohtaa kuin juna, aina uudelleen. Usein innostuja jaksaa, kunnes ei yhtäkkiä enää jaksakaan.

Innostumisherkkyyttäni tutkiessani oivalsin, että olen myös aikaoptimisti. Aikaoptimistit ovat niitä, joilla on aina aikaa siihen yhteen pikkujuttuun. Minulla on usein epärealistinen käsitys siitä, mitä yhdessä päivässä, viikossa tai vuodessa ehtii saada aikaan. Työpaikalla luulen ehtiväni ja voivani osallistua kaikkeen, ja esimerkiksi vapaan aamupäivän aikana ehdin mielestäni mainiosti kirjoittaa ylimääräisen työtekstin, syödä rauhallisen aamupalan, siivota keittiön ja leipoa tyttären kanssa muffinsseja.

Ajattelen usein, että kalenterini on kuin Barbababa, joka ottaa aina uuden mielenkiintoisen tehtävän edessä vaivatta uuden muodon. Niinhän se ei kuitenkaan ikinä mene – aikaa on kaikilla saman verran eikä vuorokauden tunnit lisäänny, vaikka innostuisin kuinka.

Lopulta käykin niin, että yhtäkkiä ei enää tunnu mukavalta vastata myöntävästi innostaviinkaan työtehtäviin, vaikka tunnollinen suorittaja minussa lupaa tietysti tehdä ne silti. Pian vapaa-aikaa ei enää olekaan ja arjesta häviää jousto.

Kun kalenteria alkaa turvottaa, aloitan ensin karsimisen hitaasta tekemisestä, kuten lukemisesta, Netflix-sarjoista ja neulomisesta. Niihin menee liikaa aikaa. Sitten nipistän liikunnasta, jota ei ole erikseen kalenteriin varattu. Erityisesti sellaiset liikuntatuokiot, jotka tuulettaisivat aivoja parhaiten ja ylläpitäisivät luovuutta ja hyvinvointia, mutta jotka eivät ole erityisen tehokkaita, saavat delete-tuomion. Näin tahti kiihtyy, vaikka pitäisi hidastaa.

Eräs etäisesti tuntemani viisas nainen sanoi: ”Sano haasteiden edessä aina kyllä.” Myös koomikko, juontaja Lotta Backlund kirjoitti kokonaisen kirjan reippaudesta ja rohkeudesta, joista Backlundin mukaan elämänmuutoksetkin saavat alkunsa. Tässä ”Sano kyllä” -manifestissa on erittäin hyvä tarkoitus. Kun jokin asia jännittää, hirvittää ja omaa osaamistaan epäilee, kannattaa pakottautua uskaltamaan. Rohkeudella sanoa kyllä myös silloin kun pelottaa voi saavuttaa elämässään paljon hienoja asioita ja kokemuksia.

Silti omaa innostumista pitää kyetä rajaamaan ja kaitsemaan, ja pyrkiä katsomaan hiukan kauemmaksi sen taakse. Jos hyppään hurmoksessa taas uuteen projektiin, on muistettava, että silloin joudun luopumaan samalla jostakin muusta. Haluanko tai voinko tehdä niin?

Kyse on balanssista ja arvomaailmasta. Ennen myöntävää vastausta kannattaa miettiä kaksi kertaa: jos myöntyminen verottaa jaksamista nyt tai pitkällä tähtäimellä liiallisesti, on osattava sanoa ei. Jos myöntyminen vie väljyyttä ja tilaa niiltä asioilta, jotka ovat omalle tai läheisten hyvinvoinnille tärkeitä, on kieltäydyttävä. Siksi innostumiseen taipuvaisen suorittajan on osattava sanoa ei myös itselleen. Erityisesti itselleen.

Lisää ajatuksia innostumisherkkyydestä, suorittamisesta, stressin vaikutuksista ja palautumisen tärkeydestä voit kurkata uutuuskirjasta Aina ei tarvitse jaksaa:

Kun et enää piilottele itseäsi (ja tuhlaa voimiasi suojakuoren kasassa pitämiseen) – silloin voit olla kokonainen

Kukaan meistä ei ole vain yhdenlainen. Meissä on monia puolia, monia kerroksia – ja monia niistä piilottelemme jossain pinnan alla. Emme uskalla näyttää kaikkea itsestämme muille – tai edes itsellemme.

Harva meistä tuntee itsensä kokonaiseksi. Tunnetko sinä?

Ehkä et ihan uskalla tehdä itsestäsi numeroa, herättää huomiota, haaveilla suuria, tuoda vahvuuksiasi esiin.

Tai sitten et uskalla sanoa ääneen, mitä pelkäät, mikä tuntuu pahalta, mikä saa sinut kutistumaan kokoon.

Asioita, joita usein piilottelemme pinnan alla:

1. Varjot. Varjot ovat usein haavoja ja kipukohtia, jotka liittyvät ihmisen ydinolemukseen. Lapsuudessa syntyneitä uskomuksia, kuten ”Minussa on jotain vikaa”. Niiden ympärille kääriytyy usein häpeän harmaa verho. Tekisi mieli vain piiloutua jonnekin ja lakata olemasta…

2. Varjot ovat myös tunteita, joita ei ole ollut lupa ilmaista, kuten ärtymys, kiukku, jopa viha. Ehkä sinua on rangaistu tai sinut on lapsena jätetty yksin, kun olet ilmaissut niitä. Ja kuitenkin tunteet ovat voineet johtua siitä, että rajojasi on rikottu tai sinua ei ole huomioitu. Mitään tunteita ei voi eikä kannata pitkällä tähtäimellä niellä… koska silloin ne jäävät muhimaan pinnan alle.

3. Pelot. Pelko on vahvasti elämää ohjaava tunne, se pitää sinut hengissä. Silti se myös turhaan estää monia toteuttamasta itseään, antautumasta aitoon yhteyteen muiden kanssa, ilmaisemasta inhimillisyyttä ja haavoittuvuutta, elämästä vapaammin ja rennommin.

4.Epävarmuus, pelon lievempi muoto. Ehkä et uskalla mennä kohti uutta, jos et tiedä varmasti ja tarkasti, mitä se tuo tullessaan. Moni kontrolloi elämäänsä jatkuvasti ja odottaa täydellistä varmuutta itsestään ja suunnitelmastaan, ennen kuin voi lähteä liikkeelle – ja yleensä se tarkoittaa, että jämähtää pysyvästi mukavuusalueelleen. Täydellistä kontrollia kun ei ikinä tule.

5. Ideat ja sielun kutsut. Moni tuntee sydämessään salaperäisen kutsun. ”Jokin vetää minua puoleensa…” Se voi olla haave, jonka toteuttaminen tuntuisi ihmeellisen ihanalta – mutta samaan aikaan niin tavoittamattomalta tai pelottavalta, että et anna itsesi edes haaveilla siitä. Epämääräinen luova idea (kuten vaikka unelma kirjoittamisesta, laulamisesta tai maalaamisesta), voi tuntua liian haavoittuvalta kenellekään kerrottavaksi. Idea nostaa esiin epävarmuuden ja pelon siitä, mitä muut sanovat. Pienten ja suurten unelmien toteuttaminen tekee meitä näkyväksi muille ja asettaa samalla alttiiksi arvostelulle.

***

Jos pitää aina olla varma ja tietäväinen, kadottaa helposti uteliaisuuden ja kunnioituksen – niin elämää, itseään kuin muita ihmisiäkin kohtaan. Jos itsessä ei ole tilaa keskeneräisyydelle ja hämmennykselle, on vaikeaa kohdata sellaista, mikä on uutta ja erilaista ja saattaa ravistella sisäistä maailmaasi.

Kun kohtaat näitä puolia itsessäsi, vapautat energiaa, jota aiemmin olet joutunut käyttämään itsesi kontrolloimiseen ja suojakuoresi säilyttämiseen. Koet vähemmän stressiä – enemmän luontaista iloa. Elämään tulee tilaa ihmettelylle, luovuudelle, uuden oppimiselle ja elämän ihmeiden näkemiselle.

Kun et enää piilottele itseäsi, silloin et ole vain pintaa – vaan voit olla kokonainen.
Kokonainen ei ole yhtä kuin täydellinen.
Kokonainen on ihminen, joka uskaltaa katsoa myös epätäydellisiä puolia itsessään hyväksyvästi.

Uskallatko sinä kohdata itsesi – niin varjosi kuin valosikin?

Opettele kysymään itseltäsi kysymyksiä, jotka vievät oman totuutesi äärelle. Tukena toimivat esimerkiksi Katri Syvärisen korttipakat Taikahetkiä elämään ja Anna valosi loistaa.