Oivalluksia: Elämäni elokuva

Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.

Olen hautautunut sohvan pohjalle, kainalossani on iso kippo poppareita. Minua jännittää, mitä tulee tapahtumaan. ”Älä luovuta, ei nyt, ei, ei, ei…”, parahdan ääneen. Päähenkilö on pelon vallassa ja tekemässä selvästi elämänsä hölmöintä tekoa. Ohjaaja tarjoilee yleisölle tunnetilan, jossa kuka tahansa katsojista olisi valmis hyppäämään päähenkilön tielle ja sanomaan: ”Sinä et saa nyt luovuttaa, haluamme nähdä onnellisen lopun.”

Teen nyt paljastukseen: tuo päähenkilö olen minä. Kun minun pitää tehdä jotain, mikä tekee minulle itselleni hyvää mutta mikä pelottaa minua kamalasti, siirryn päähenkilön paikalta sohvalle. Tarkastelen omaa elämääni ja tilannetta katsojan silmin. Mitä minä katsojana toivoisin päähenkilön tekevän? Millä päähenkilön valinnoilla elokuva saa onnellisen lopun?

Voin kertoa, että siirtymällä päähenkilön paikalta sohvalle tilanteen ratkaisuun vaikuttavat tekijät muuttuvat merkittävästi. Päähenkilön toimintaa häiritsevät tunteet katoavat, ja tilalle tulee katsojan näkemys asioiden yhteydestä, tapahtumaketjusta, joka jäisi ehkä turhaan toteutumatta.

Tietämättäni olen hyödyntänyt NLP:n perustekniikoita: assosiointia ja dissosiointia. Assosiointi on sitä, että ollaan tilanteen keskellä läsnä ja koetaan kaikki tunteet voimakkaina. Dissosiointi taas on sitä, että tutkiskellaan asiaa tai tilannetta hieman etäämmältä; siirretään itsemme mielikuvissa tilanteen ulkopuolelle, jotta voidaan nähdä kokonaisuus selvästi.

Parhaiten kuitenkin viihdyn oman elämäni päähenkilönä. Päähenkilönä voin tuntea, kokea, ymmärtää ja olla läsnä. Voin tuntea eläväni joka solullani. Samalla kuitenkin tiedostan, että jotta voin säilyttää elämänpaloni päähenkilönä, minun on pystyttävä tarkastelamaan objektiivisesti pelkojani ja egoani – sillä nuo jäbät yrittävät estää jokaisen elokuvan onnellisen lopun. Silloin on syytä ottaa popparit kainaloon.

Sohvalla lökötellessä on hyvä muistaa tuntemattoman sanat: ”Kaikki asiat ovat hyvin lopussa; ja jos ne eivät ole hyvin, ne eivät ole lopussa.”

Oivallus nro 3: On opittava tunnistamaan, milloin tunne tuo elämään syvyyttä ja milloin se estää elämästä.

Oivalluksia: Herkkänä sille, mistä kiireessä karsii

Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.

Kun tekemistä on liikaa, on pakko karsia jostain. Välillä aika ei vain millään riitä kaikkeen. Mutta mistä tulee karsittua? Työtehtävien laadusta tai määrästä? Yöunista? Harrastuksista? Ihmissuhteista? Elinvoimaisen ruoan valmistuksesta?

NLP-koulutuksen ensimmäisenä viikonloppuna jäin tuijottamaan tätä kuvaa vakavana.

Ajatellaan, että ihmisellä on akku, ja toimiakseen hyvin, moitteettomasti ja sulavasti akun pitää olla täynnä – tai ainakin se pitää saada täytettyä säännöllisesti. Akun saa täytettä niistä hyvistä asioista, joita kehomme, mielemme ja sielumme pyytävät. Samalla akku tyhjenee asioista, jotka kuluttavat meitä henkisesti, fyysisesti tai energeettisesti.

Kuten kuvasta voi päätellä, meidän ei suinkaan tarvitse vältellä asioita, jotka vievät energiaa ja kuluttavat akkua – mikäli voimavarat latautuvat samalla tahdilla. Mutta kun aika ei riitä kaikkeen, kummasta karsit: niistä jotka tuovat vai niistä jotka vievät energiaa?

Kuvaa katsoessani mietin, että energiasyöpöt ovat usein niitä asioita, jotka tulevat ulkopuoleltamme velvollisuuksina, pakkoina ja annettuina. Koemme voimattomuutta kieltäytyä tekemisestä, jolloin tuntuu, että energiaa vievistä asioista ei voi karsia.

Energiaa tuovat asiat taas kumpuavat sisältämme intohimoina, sydämenpalona ja ydintämme vahvistavana. Sisäinen äänemme kuitenkin muuttuu aina vain hiljaisemmaksi, mitä vähemmäksi voimavaramme käyvät. Alamme toimia kuin robotit, jotka tekevät, mitä vaaditaan, mutta joiden sisällä kumajaa tyhjyys.

Esimerkkinä voisi ottaa energian, jota saamme ruoasta ja jota kuluu koko ajan. Tarvitsemme tietyn määrän energiaa, jotta voimme elää, olla ja toimia. Jos saamme liian vähän energiaa, kehomme alkaa hiipua. Kun energia loppuu, ihminen kuolee. Sama pätee mielen ja sielun tasolla. Ne huutavat tasapainoa.

On uskallettava kysyä itseltään:

– Mitkä asiat tai ihmiset vievät energiaani?
– Mitkä asiat tai ihmiset tuovat energiaa?
– Millä konkreettisilla toimenpiteillä saan virtauksen tasapainoon?
– Jos akku ei lataudu konkreettisilla toimenpiteillä, mitä energiasyöppöjä en halua tai osaa nähdä? Tai tuoko jokin asia vain hetkellistä energiaa, mielihyvää? (Esimerkiksi kaikki ruoka tuo energiaa, mutta on eri asia tuoko ruoka hetkellisen mielihyvän vai kestolatausta. Tai uuden paidan ostamisen tuoma mielihyvä peittää alleen pahan mielen hetkeksi, mutta se ei poista sitä.)

Tasapaino on sitä, että energiaa tulee ja menee samassa suhteessa. On minun oma tehtäväni selvittää oman elämäni energioiden virtauksen logiikka. Vastaukset tulevat sisältäni – mikäli siellä ei kumaja tyhjyys.

On siis oltava herkkänä sille, mistä kiireessä karsii.

Oivallus nro 2: Energiat virtaavat minun kauttani, ja on minun tehtäväni olla herkkänä sille, mikä pitää minut kokonaisena. Itsenäni. Kenelläkään muulla ei ole siihen vastausta.

Puut ovat ihmistä viisaampia

Muisti on kummallinen asia. Sen ansiosta osaamme monimutkaiset asiat ja ihmeelliset yksityiskohdat. Sen ansiosta pystymme suorittamaan monta asiaa yhtä aikaa. Ylisuoritamme, sillä tekemätöntä työtä riittää. Stressaannumme, kiristelemme hampaitamme ja väsymme. Emme kuuntele elimistömme ääntä.  Jatkamme puurtamista. On mukamas tärkeämpää miltä asiat näyttävät ja mitä muut ajattelevat meistä kuin mitä itse tunnemme ja ajattelemme.

Elimistön on keksittävä erilaisia konsteja ylitunnollisten ihmisten pysäyttämiseksi. Tulee päänsärkyä, lihasvaivoja, ahdistuskohtauksia tai rytmihäiriöitä. Kuuntelemmeko elimistöämme? En minä ainakaan kuunnellut. Vedin vain hetken henkeä, ja jatkoin kahta kovemmalla höökillä.  Elimistön oli otettava kovemmat otteet käyttöön. ”Heikennetään sen muistia ja keskittymiskykyä! Sitten sen on pakko pysähtyä.”  Ja niin kävi. Oli pakko opetella hitaampi tahti, kun aivot tekivät kertakaikkisen stopin: ”Seis seis seis, liian monta asiaa yhdellä kerralla!”

Uskon, että kaikella on jokin kohtalonyhteys, muistin heikkenemiselläkin. Tasapainon häiriytyminen on elimistön puolustuskeino, ainoa konsti saada ihminen pysähtymään ja muuttamaan elämäntapojaan.   Alkuun meinasin juuttua rajoitukseeni ja toivoin, että muistini palaisi ennalleen. Miten siinä olisi käynyt? Tunnollisena ihmisenä olisin palannut takaisin työhön, jossa antaisin itsestäni liian paljon. Nykyinen hajamielisyyteni ansaitsee kunnioitukseni. Se suojelee minua ja ohjaa terveempään ja luonnonmukaisempaan elämään. Se on kehoni viisautta, joka antaa minulle luvan olla huolettomampi.

Tuntuu ettei koskaan ole ollut niin paljon pahoinvoivia ihmisiä kuin nyt. Yhteiskunnan kehityssuunta ei ole tuonut hyvinvointia. Olemme unohtaneet kuunnella sieluamme. Miten voimme kohdella itseämme niin ankarasti?

Luin Joshua Foerin kirjaa Kaiken muistamisen taito. Siinä oli mielenkiintoinen kohta, joka lohdutti ja johon olen valmis uskomaan. Meidän ei pidä eikä tarvitse muistaa kaikkea, sillä muistimme ei ole täysin mukautunut nykyiseen informaatioaikakauteen. Kuten näkökykymme, kielellinen kykymme, kykymme kävellä kahdella jalalla ja kaikki muut biologiset ominaisuutemme, muistimmekin kehittyi evoluution saatossa nykyisestä huomattavasti poikkeavassa ympäristössä. Evoluutio, joka muokkasi muinaisten esivanhempien alkukantaiset aivot nykyaivoiksi, tapahtui kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jolloin lajimme hankki elantonsa metsästäjä-keräilijöinä. Lainaus kirjasta:

“Tehtävät, joita meidän pitää nykyisin suorittaa ja muistaa eivät olleet yksinkertaisesti tarpeen siinä ympäristössä, jossa ihmisaivot kehittyivät. Esivanhempiemme ei tarvinnut muistaa puhelinnumeroita, salasanoja, työsuoritusten yksityiskohtaisia ohjeita tai historian kurssin yksityiskohtia, koska elämä oli yksinkertaista ja ihmiset elivät pienissä ja muuttumattomissa ryhmissä.

Hominidiesivanhempiemme piti muistaa, mistä he saisivat ruokaa ja tarpeellisia tarvikkeita, miten he pääsisivät takaisin kotiin ja mitkä kasvit olivat syömäkelpoisia tai myrkyllisiä. Heidän muistinsa olivat tarinoissa ja maisemissa. Esimerkiksi Australiassa aboriginaalit ja Amerikassa apassit sijoittivat kertomuksensa paikallisiin maanpinnan muotoihin ja lauloivat ne pitkin maisemaa. Jokainen mäennyppylä, kallio, vuori ja joki sai kertomuksessa jonkin osan. Myytit ja maisemat olivat yhtä.

Maisemaan upotettuihin kertomuksiin liittyy murheellinen sivujuonne: kun USA:n hallitus riisti alkuperäisiltä amerikkalaisilta maat, nämä menettivät kotinsa lisäksi myös mytologiansa. Sitä tärkeää opetusta emme saisi unohtaa.”

Isoin huolenaiheeni ei ole olekaan hajamielisyyteni, vaan pelko siitä, koska lähiympäristöni viimeiset, toistaiseksi avohakkuilta säästyneet, metsät hakataan nurin. Miten voimme kohdella luontoa niin ankarasti? Intiaanit ovat sanoneet: “Minkään puun oksat eivät ole niin hulluja, että taistelisivat keskenään.”  Mutta ihmiset taitavat niin hulluja olla.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Kun arki väsyttää – Millaiset oireet ovat sellaisia, että omasta hyvinvoinnista pitäisi olla huolissaan?

Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen on vastannut Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin.

Kysymys:

“Olen ollut yrittäjänä 3 vuotta ja palkkarahat sijoittanut yritykseen. Minulla on päiväkoti-ikäinen ja ala-asteikäinen poika. Mieheni tekee pitkiä työpäiviä sekä matkustaa työnsä vuoksi.

Hoidan usein päivät yrityksen asioita, haen pojat kaupalle ja kun kauppa suljetaan, menemme kotiin. Hoidan illan poikia ja sen jälkeen teen vielä jonkin verran töitä.

Nyt tilanne on mennyt siihen, että jos yritän olla illalla tekemättä töitä, ne pyörivät ajatuksissa. Illalla minulla on nukahtamisvaikeuksia, mutta nukun yhä yleensä ottaen hyvin. 

Miehelläni on todettu työuupumus, mikä on lisännyt omaa vastuutani kodin ja arjen pyörittämisestä. Teen monen ihmisen työt ja yrityksen asiat painavat mieltä. Lapsien kanssa tuohutusta ajasta en halua luopua!

Missä välissä pitää huolestua omasta hyvinvoinnista? Onko
nukahtamisvaikeuksia lisäksi jotain muitakin oireita?”

Kysyy nim. Arjesta väsynyt

Helin vastaus:

Kiitos kysymyksestäsi nimimerkki Arjesta väsynyt. Monella on vastaavia työn ja perheen yhteensovittamisen haasteita arjessaan. Kertomasi nukahtamisvaikeudet, väsymys ja työasioiden pyöriminen mielessä vapaa-aikanakin ovat selkeitä stressin merkkejä eli on paikallaan pysähtyä miettimään tilannetta.

Ihminen tarvitsee sekä lepoa että tekemistä sopivassa tasapainoisessa suhteessa. Työpäivän jälkeen tarvitaan vapaa-aikaa ja kunnon yöuni, jotta elimistö ja mieli palautuu. Myös vapaapäivät ja lomat ovat tärkeitä.

Kuulostaa siltä, että päiväsi menee yrityksen, kodin ja lasten asioiden pyörittämiseen, etkä taida juuri pysähtyä päivän aikana, joten ei ole ihme ettet illalla meinaa saada unta.

Stressin oireita

Pitkittynyt stressi voi aiheuttaa monenlaisia oireita sekä mieleen että kehoon. Jokainen reagoi omalla yksilöllisellä tavalla, joten olennaisinta on oppia tunnistamaan omat kuormituksen merkit.

Tyypillisiä stressin oireita ovat väsymys, univaikeudet, keskittymisvaikeudet, muistiongelmat, päättämättömyys, ärsyyntymiskynnyksen aleneminen, uuden oppimisen hidastuminen, eristäytymisen tarve ja monenlaiset kehon oireet kuten päänsärky, vatsavaivat, hartia- ja selkäkivut, korkea verenpaine, sydämen tykyttelyt jne.

Oireet toimivat hälytyskelloina, joihin kannattaa reagoida. Mitä aiemmin kurssia korjaa, sitä helpompaa se on.

Mitä tehdä?

Sinuna järjestäisin arjen selkeästi työaikaan ja vapaa-aikaan eli lopettaisin iltatyöt kotona, koska sillä katkaiset palautumisesi. Ajan kanssa kun taas pystyt todella irrottautumaan työstä, nukahdat helposti ja väsymys hellittää, niin silloin tiedät, että pahin stressi on helpottanut.

Mietintään kannattaa ottaa myös vastuunjako miehen kanssa sekä mahdollisuus ulkopuolisen avun käyttämiseen työn, lasten tai kodinhoidon kanssa.

Pysähdy miettimään mitä juuri Sinä arvostat elämässä ja muokkaa arkeasi sen mukaan. Kerrot arvostavasi aikaa lastesi kanssa. Onko siihen nykytilanteessa tarpeeksi aikaa vai haluaisiko muutosta?

10-10-10 -menetelmä

Pohdit myös myisitkö yrityksen. Hyvä apuväline päätöksen tekoon on esimerkiksi 10-10-10 -menetelmä, jonka amerikkalainen kirjailija Suzy Welch kirjassaan esittelee. Kirjan päällisin puolin amerikkalainen pinnallisuus kätkee sisäänsä käyttökelpoisen metodin:

1. Muotoile kysymys. Esimerkiksi “myisinkö yrityksen?”

2. Arvioi vaihtoehtojen seuraukset eri osapuolten kannalta 10 minuutin, 10 kuukauden ja 10 vuoden aikavälillä. Toisin sanoen välittömät seuraukset, keskivälin seuraukset ja pitkän aikavälin seuraukset. Sinun tapauksessasi voit arvioida vaikutukset esimerkiksi itseesi, puolisoosi ja lapsiisi.

3. Kartoita arvojärjestyksesi, mitä arvostat elämässä ja vertaa em. seurauksia arvoihisi.

4. Valitse vaihtoehto, joka sopii parhaiten yhteen arvojesi kanssa.

10-10-10 -metodia voi käyttää apuna arjen pienissä ja isoissa kysymyksissä, varsinkin silloin kun olet jumissa jonkun päätöksen kanssa. Aikaa tähän päätösprosessiin menee yleensä noin kahdesta minuutista kahteen viikkoon riippuen asiasta ja siitä, miten selvillä olet omista arvoistasi.

Me olemme jokainen vastuussa omasta elämästä ja siitä, että teemme siitä itsemme näköistä. Ihmisen on tarkoitus olla tyytyväinen ja nauttia elämästään. Askel askeleelta, pienistäkin teoista se alkaa. Onnea matkaan!

Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.

Laaja kulma: Pieni hyvinvointini

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Kulunut viikko oli hieman myrskyinen. Se alkoi taifuunilla, sisälsi kovasti työmenoja, molempien lasteni kolhuja, lääkärikäyntejä, huolta läheisteni ja omasta hyvinvoinnista. Ja lisäksi vuoden ja kuukauden Hanoissa asumisen jälkeen jouduin taksikolariin, tosin pieneen ja yhdentekevään.

Tämän kaiken keskellä sitten hengittelin. Mietin sitä, miten aiemmin ajattelin oman hyvinvointini olevan kokonaisuus, joka koostuu monesta palasta. Tästä lähtökohdasta jopa perustin ensimmäisen blogini tasan kolme vuotta sitten. Nyt kuitenkin huomasin miettiväni, voisiko hyvinvoinnin sittenkin maadoittaa pieniin mikrotason asioihin. Olisiko minulle kehittymässä sellainen taito, että pystyn voimaan suhteellisen hyvin, vaikka tornit ympärilläni kaatuvat ja hälytyskellot soivat?

Voinko, pystynkö nauttimaan hyvästä kupillisesta kahvia, nostamaan tämän hetken korkeampaan kaikesta kaaoksesta huolimatta? Voinko nauttia kauniisti kupruilevasta leivänkuoresta, näkemistäni orkidean- ja lootuksenkukista, päiväunen jälkeisestä raukeudesta? Voisiko hyvinvointini perustua tällaisiin pieniin suuriin asioihin – sen sijaan, että odottaisin voivani hyvin vasta sitten, kun kaikki huoleni ja kaikki läheisteni huolet on ratkaistu? Ja koska tällainen hetki on utopia, en koskaan?

Tajusin tällä viikolla vaalivani sellaista taitoa, jossa pienet asiat ratkaisevat ainakin tiettyyn rajaan asti. Eikä se ole itsekkyyttä, vaan taitoa suojella itseään. Ja sitä, että ymmärtää itsekin olevansa kovin pieni maailmankaikkeudessa.

Hyvinvoinnin kokemiseen auttaa myös se, ettei ole valmiita malleja onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Tämän olen oppinut epäonnistumisten kautta. Eteen tulee, mitä tulee, eikä se ole minun kontrollissani kuin hyvin pieneltä osin. Oman haavoittuvuutensa myöntäminen ja kaiken katoavaisuus tekevät pienistä hetkistä tärkeitä. Muuta ei ole.

Jos minulla on joka päivä hetkiä, joissa osaan iloita hyvästä kuumasta kahvista, tyttäreni tanssista tai ilmaa raikastuttavasta sadekuurosta, niin voin hyvin. Kokonainen hyvinvointi ei synny huolella valituista omaan elämään sopivista palasista, sillä tällaista palapeliä ei välttämättä elämän aikana ehdi syntyä. Kokonainen hyvinvointi syntyy hetki kerrallaan, joka hetki.

Valoenergiaa!

“Oleskele ulkona auringossa tai päivänvalossa vähintään varttitunti joka päivä täyttyäksesi valoenergialla, saadaksesi D-vitamiinia ja tasapainottaaksesi hormoneja. Otsan keskellä on alue, jonka täytyy saada hiukan päivänvaloa joka päivä, jotta kehon hormonitasapaino toimisi.”

– Kirjasta Sanna Edin: Enemmän energiaa! – Kohti rikasta, onnellista ja terveellistä elämää (Basam Books, 2012)

Oivalluksia: Etsiä vai ymmärtää?

Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.

Aloitin viime viikonloppuna NLP Practitioner -koulutuksen, nyt takana on kolme päivää opiskelua. NLP oli tullut vastaani monen monta kertaa eri yhteyksissä ja eri ihmisten puheissa, niin monta kertaa, että en voinut enää väistellä asiaa.

Pyöräillessäni lämpimänä elokuisena aamuna juna-asemalle, ajattelin, että tästä se etsintä alkaa: Mitä en ole vielä elämästäni osannut etsiä, mitä kiveä en ole osannut kääntää? Mitä tällä puolen vuoden matkallani tulen löytämään? Haluan etsiä itseni, löytää itseni.

Ylevät ajatukseni viikonlopun aurinkoisena aamuna ovat saaneet parin päivän sisällä käänteen. Luin nimittäin Perillä-bloggarimme Rauno Sainion Kiina-blogia, jossa hän kirjoittaa: “Olen alkanut ymmärtää, että parhaat asiat elämässä eivät aina löydy etsimällä.” Sitten muistin, että suuri henkinen ajattelija Eckhart Tolle on kirjoittanut jotain samansuuntaista, ja kaivoin ajatuksen esiin. Tuo ajatus menee näin:

“Älä etsi onnea. Jos etsit, et löydä sitä, sillä etsiminen on onnen vastakohta.”

NLP Practitioner -kurssin ensimmäinen viikonloppu ei todella auttanut minua etsinnässä. Ei. Se auttoi minua ymmärtämisessä: Itseään ei pidä etsiä, itseä pitää ymmärtää. Onnea ei pidä etsiä, sen lähteitä pitää ymmärtää. Yhteyttä muihin ihmisiin ei pidä etsiä, sitä pitää ymmärtää.

Viikonlopun yksi suurimmista oivalluksista on se, että minussa on jo kaikki, maailmankaikkeudessa on jo kaikki, ja löydän sen kaiken vasta, kun ymmärrän sitä. Ja huomaan jo nyt, kuinka voimallisesti NLP auttaa minua ymmärtämään.

En tarvitse mitään lisää löytääkseni jotain tärkeää. Sanan etsiminen sisältöönhän kuuluu olennaisena osana ‘jonkin sellaisen asian tavoittelu, jota minulla ei vielä ole’. Ymmärtäminen taas on tämän hetken ja tämänhetkisen tarkastelua sellaisenaan, täydellisenä.

Kouluttajamme Reetta Vanhanen sanoi moneen kertaan kurssiviikonlopun aikana: “Te olette täydellisiä sellaisena kuin olette.”

Oivallus nro 1: Minussa itsessäni on jo se kaikki onni, mitä voin koskaan löytää. Minun on siis opittava ymmärtämään itseäni.

Sarastus: Ruotsalainen Urheiluvaimo

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 

Isoja iskuja, havahduksia siihen, miten toisin asiat ovatkaan nyt elämässäni, tulee vastaani näemmä päivittäin. Viime viikonloppuna koin taas yhden kovan kolahduksen: ei muutto vieraaseen maahan rakkauden perässä ollutkaan mikään pikkujuttu, minullahan on nyt kokonaan uusi identiteetti – olen Ruotsalainen Urheiluvaimo!

Vaikka elän nyt toisen ihmisen kanssa, blogissani keskityn jatkossakin vain omaan muutostarinaani; siihen, mitä minulle tapahtuu etsiessäni uutta elämäntarkoitusta rankkojen yrittäjävuosien jälkeen. Tämä jääköön siis yhdeksi ainoista viittauksista Hänen elämäänsä – jaan tarinani siksi, että se on minulle kovin merkityksellinen kokemus uuden minäkäsityksen omaksumisesta.

Tärisin jännityksestä. Minun oli määrä mennä katsomaan Hänen ensimmäistä otteluaan. Olin ollut tyynen rauhallinen, kunnes aamulla ennen lähtöä ymmärsin: minä olen nyt yksi heistä, Ruotsalaisista Urheiluvaimoista, ja katsomossa jännittämisestä muodostuisi iso osa elämääni tulevaisuudessa.

Tunsin olevani ulkoavaruudessa mukavuusalueeltani – tästä eteenpäin en olisikaan enää se villi ja vapaa, juuri suurella helpotuksella ”bisnesnaisen” määritelmästä irrottautunut ihminen, vaan identiteettini rakentuisi nyt aivan uudella tavalla Hänen työnsä kautta.

Tunnen suurta ristiriitaa uudesta identiteetistäni erityisesti nyt, kun minulle ei vielä ole muodostunut omaa elämänrytmiä, elämänpiiriä eikä selkeitä rutiineja. Tuntuu, että maailmani koostuu nyt vain siivoamisesta kotona, lenkkeilystä ympäri kaupunkia, tietokoneen ruudun tuijottamisesta – ja tapaamisista toisten Ruotsalaisten Urheilijavaimojen kanssa! Apua, en minä halua heitä tavata, enhän edes koe kuuluvani heidän joukkoonsa! Oikeastaan juuri nyt en koe kuuluvani mihinkään joukkoon. Taaskaan.

Kuinka monta kertaa elämässä yhden ihmisen minäkuva voi muuttua näin totaalisesti? Haluaisin jo vihdoin tietää kuka olen, enkä rakentaa itsestäni taas uutta ihmistä.

Myönnettäköön, että pelkään. En halua lokeroitua ”vain Urheiluvaimoksi”, minulla on siihen liiaksi kunnianhimoa. Muuttuneesta tilanteesta huolimatta unelmani elävät edelleen. Haluan olla jotain suurta, haluan uuden uran, haluan tulla onnelliseksi myös omien saavutusteni kautta.

Nyt on löydettävä tasapaino kaikkein näiden roolieni välille. Kukaanhan ei vaadi minua luopumaan unelmistani, se minun tulisi muistaa. Päinvastoin, aivan kuten Hän minua rohkaisi: ”Nythän sinulla on elämäsi tilaisuus tehdä juuri niitä asioita, joita todella sydämessäsi haluat. Ei ole kiirettä. Tutustut ja rakennat uutta elämääsi nyt kaikessa rauhassa. Minä tuen sinua!”

Ja minä tuen Häntä; Ruotsalaisena Urheiluvaimona katsomossa jännittäen, ylpeänä ja kiitollisena uudesta identiteetistäni!

Miksi muita onnistaa, mutta minua ei koskaan?

Miksi minulle ei koskaan tapahdu onnenpotkuja?

Kaveri saa kutsun unelmaduunin työhaastatteluun, vaikka sillä on jo mahtava työpaikka, hyvä liksa ja passi täynnä eksoottisia leimoja. Tuttavapariskunnan rakkaustarina on kuin satukirjasta, niiden koti on kivasti sisutettu ja kolme lasta käyttäytyy kuin enkelit. Ystävätär löysi mielenrauhan meditaatiosta ja joogaa joka aamu. Joka aamu! Miten se saa itsestään irti? Naapuri voitti lotossa – miten käsittämätön tuuri voikaan osua niin lähelle, mutta samalla niin kauas? Miksi minä jään ilman?

”Miksi minä” on lähes aina turha kysymys. Miksi ei?

Maailmankaikkeus perustuu virtaukseen; voimaan ja vastavoimaan. Kun jotakin lähtee, täyttyy aukko pian uudelleen. Tämä on myös Newtonin luonnonlaki. Joogisen filosofian mukaan vauraus palaa takaisin antajalle, moninkertaisena.

Jos lähetämme kateuden signaaleja, täyttyy ympäristömme jatkuvasti uusista kateutta herättävistä asioista. Jos jaamme kiitollisuutta, tulee eteemme jatkuvasti uusia asioita, joista olla kiitollisia. ”Attitude of gratitude”, kehotti kundaliinijoogan mestari Yogi Bhajan valitsemaan elämänasenteeksi. Täytämme aukon sillä, mitä kutsumme luoksemme.

Kutsumme luoksemme sitä, mitä ajattelemme ja mitä tarvitsemme. Ajatus on kaiken lähde. Sen avulla rakennamme tulevaisuutta – tietoisesti tai tiedostamatta. Vedämme puoleemme asioita, joita ajattelemme, oli kyse sitten rahasta, rakkaudesta, epäonnesta tai mistä tahansa. Mitä palavammin jotakin ajattelemme, sen enemmän sitä saamme.

Vedämme puoleemme siis myös pahimpia pelkojamme, ja ne toteutuvat. Siksi ajatuksia kannattaa kääntää positiivisiksi. On merkitystä, toimimmeko jonkin asian puolesta vai sen vastakohtaa vastaan:  rauhan puolesta vai sotaan vastaan?

Mitä varmemmin tiedämme mitä haluamme, sen varmemmin sen saamme. Kulkeakseen kohti haluamaansa, ajatuksen on oltava suora, tahdon vankkumaton ja pitävä. Sana vahvistaa ajatusta. Haaveista ja päämääristä kannattaa puhua.

Elämässä ei ole kyse asioiden ”ansaitsemisesta”. Elämä on lahja, joka jokaisen tulee käyttää arvokkaasti, ilolla, itseään ja muita hyödyttäen. Olemme ansainneet kaiken elämässä jo syntyessämme. Toisen menestys ei ole minulta pois, päinvastoin. Menestys ja onnellisuus ovat rajattomia resursseja.

Maailman kaikki rikkaudet ympäröivät meitä juuri nyt.

(Lisää aiheesta ja meditaatioita mm. ajatusten kääntämiseen positiivisemmiksi löytyy suomeksi Inderjit Kaur Khalsan kirjasta Voiman tie.)

7 askelta kohti omaa ydintä – “Älä sensuroi tai kiellä omia tunteitasi”

Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Miten tunnistan oman ytimeni ja ääneni kaiken hälyn keskeltä? Deepak Chopra antaa seitsemän ytimekästä ohjetta teoksessa Salaisuuksien kirja (Basam Books 2011).

  1. Seuraa tiedostamisen virtaa.
  2. Älä vastustele sitä, mitä sisällä tapahtuu.
  3. Avaudu tuntemattomalle.
  4. Älä sensuroi tai kiellä omia tunteitasi.
  5. Ylitä rajasi.
  6. Ole aito, puhu oma totuutesi.
  7. Viihdy omassa keskuksessasi.

Lähde:

Deepak Chopra: Salaisuuksien kirja, Basam Books 2011

Tarina pojasta ja aasista

”Eräs matkailija pienellä kreikkalaisella saarella katseli, kun nuori poika yritti saada aasia liikkeelle. Pojan oli määrä kuljettaa vihanneksia, ja hän oli täyttänyt aasin kantokorit huolellisesti. Mutta aasi ei tahtonut liikkua. Tilanne alkoi ärsyttää poikaa aina vain enemmän. Hän kiskoi kovaa köydestä ja korotti ääntään komentaessaan aasia, joka seisoi hänen takanaan. Aasi vain painoi kavionsa päättäväisesti maahan. Erittäin päättäväisesti.

Ilman pojan isoisän apua köydenveto olisi saattanut kestää kauan. Hän kuuli metelin, tuli ulos talosta ja vilkaisi tuttua näkyä – aasin ja ihmisen epäsuhtaista taistelua. Lempeästi hän otti köyden pojalta. Sitten hän sanoi hymyillen: ’Kun se on tällä päällä, koeta tätä. Anna köyden roikkua väljästi kädestäsi näin, asetu sitten aasin lähelle seisomaan ja katso siihen suuntaan, mihin haluat mennä. Sitten vain odotat.’

Poika teki, kuten isoisä oli ehdottanut, ja hetken kuluttua aasi alkoi kävellä eteenpäin. Poika kiljahteli riemusta, ja matkailija katseli, kuinka poika ja aasi ravasivat vierekkäin pitkin tietä ja katosivat pian mutkan taakse.”

Lähde: Mark Williams & Danny Penman: Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä, Basam Books 2012

Kysymyksiä itselle:

  • Yritänkö kontrolloida asioita väkisin?
  • Yritänkö viedä asioita eteenpäin käyttämällä kaiken energian “oikeaan” suuntaan menemiseen?
  • Onko väkisin tekemisen energia hyvää vai huonoa? Mitä tuo energia tekee minulle?
  • Olenko huomannut, että yrittämisestä huolimatta asiat eivät mene kuten haluaisin?
  • Tekeekö yrittäminen minut onnelliseksi?
  • Mitä jos päästäisin irti liiasta yrittämisestä ja katsoisin mitä tapahtuu?
  • Voisinko luottaa elämään ja ottaa vastaan sen, mitä minulle annetaan?
  • Uskaltaisinko hetkeksi pysähtyä hengittelemään ja katsoa, mitä tapahtuu?
  • Pidänkö arvokkaina vain sellaisia asioita, joiden eteen olen tehnyt töitä? Vai osaanko nauttia myös niistä asioista, jotka minulle annetaan ilman, että tekisin mitään?

Sarastus: Äkkilähtö uuteen elämään

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 

Tässä sitä nyt ollaan; tuijotan ruotsinkielistä ostos-tv:tä levällään olevien muuttotavaroiden keskellä. Sama finnipesuainemainos pyörii ruudulla puolen tunnin välein, mutta joka keralla se tarjoaa minulle yhä syvemmän näkökulman ruotsinkieliseen ihonpuhdistukseen.

Valtava muuttourakka on takana, ja takaraivossani nakuttaa tieto siitä, että kuukauden päästä tämä rumba tehdään uudelleen, kun pääsemme muuttamaan pois väliaikaisesta kodistamme. Vaikka minun kai pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, voin tunnustaa, että lievästi ketuttaa. No, jos ei muuta, ainakin osaan kohta myydä vakuuttavasti finniainetta ruotsiksi!

Todellinen äkkilähtö tämä olikin. Kaikki on tapahtunut sellaista vauhtia etten ole itsekään pysynyt perässä. Ja nyt tässä, muuttolaatikoiden keskellä, mietin mistä on kysymys.

Mitä hittoa minä täällä teen? Olisiko pitänyt pohtia lähtöpäätöstä hieman pidempään? Nyt täytyisi aloittaa uusi elämä. Miten ihmeessä se tapahtuu?

Olimme ruokakaupassa, kun se iski – valtava järkytys. Tajusin, että tässä tämä nyt on. Tätä elämä nyt sitten on.

Mitä elämä nyt sitten on?

Enhän minä tiedä. Ei minulla ole hajuakaan siitä millaiseksi arkeni nyt muodostuu. Kaikki on uutta, aivan kaikki. On niin monta asiaa, joihin täytyy tottua: uuteen elämänrytmiin, uuteen kieleen, uuteen tapaan tehdä töitä. Häneen. Aivan kuin ei olisi jo riittävän hankalaa aloittaa yhteiselämä Suomessa ja nyt se täytyy tehdä toisessa maassa valtavan henkilökohtaisen murroksen kynsissä.

Minä, joka olen tottunut jos jonkinlaiseen muutokseen ja sopeudun helposti uuteen, tunnen valtavaa muutosvastarintaa. Minä, joka pidän uusien ihmisten tapaamisesta, ja jota vieraat kulttuurit kiehtovat, en halua kohdata ketään, en puhua kenellekään. Minä, joka olen kovasti rakastunut, haluan itsenäisyyteni takaisin. Minä, joka olen halunnut uuden mahdollisuuden, haluan paeta takaisin vanhaan, turvalliseen elämään.

Ja samalla janoan tätä seikkailua enemmän kuin mitään muuta. Sitähän tämä äkkilähtöni on; seikkailu, suuri lahja, joka minulle on annettu! Tämä mielessä rakennan arkeni päivä kerrallaan.