Syksy ja sienet ovat täällä taas! Nyt siis kannattaa viimeistään lähteä poimimaan nämä täysin ilmaiset luonnon omat ravintopommit säilöön. Monien sienien ravintoarvo on melko lähellä lihaa. Ne ovat aminohappokoostumukseltaan täydellistä proteiinia ilman turhia kaloreita. Vitamiinejakin niissä on – lähinnä B-ryhmän vitamiineja, mutta lajista riippuen myös D- ja C-vitamiinia löytyy. Sienten ravitsemuksellisesti tärkein ominaisuus on kuitenkin niiden suuri kivennäis- ja hivenaineainepitoisuus. Plussaa sienissä on lihaan verrattuna myös niiden runsas kuitupitoisuus. Ahkeraa sienestäjää vatsakin siis kiittää ja mikä parasta, metsästä saa hyvää energiaa syksyn pimeneviin iltoihin.
Uskallan olla se joka olen
“Minä uskallan
löytää sen, mikä minussa
on valmista muuttumaan.
Joskus se on ahdistavaa
koska totunnaiset ajatusmallini
kamppailevat vastaan.
Hetken verran tuomitsen itseni,
mutta sitten löydän jälleen luottamuksen
ja kuuntelen sisäistä opettajaani.
Minä luovun aiempien kokemusteni suomasta helppoudesta.
En halua alati itseäni toistamalla
muuttua harmaaksi ja elottomaksi.
Vanhoissa, kuolleissa ajatuksissa riippuminen
kovertaa minut ontoksi.
Minä uskaltaudun uusille teille
ja toivon, että sen pinnan alla,
jonka minä kuorin,
kasvaa jo uusi, herkkä iho.”
Ulrich Schaffer : Uskallan… kohdata elämän kasvoista kasvoihin (Lasten keskus, 1988)
Oivalluksia: Olenko eksyksissä ilman karttaani?
Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.
Kouluaikoina pidin kovasti suunnistuksesta. Oli ihana pujahtaa metsään alkusyksyn valossa ja väreissä, olla keskellä koulupäivää vihreyden keskellä. Kartan ja maaston vertailu teki joskus myös tepposensa: tiedättehän, kun yhtä aikaa juoksee gasellin askelin ja tihrustaa karttaa, saattaa helposti löytää itsensä mättäältä rähmällään.
Kokemus ei ole kovinkaan kaukana elämän räpellyksestä. NLP-koulutuksessa olen oppinut käsitteet kartta ja maasto aivan uudella tavalla. Kartalla tarkoitetaan sisäisiä mielikuviamme, arvojamme, kokemuksiamme, geeniperimäämme sekä ajatus- ja tunnemallejamme. Kartta sisältää asioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisena maaston näemme.
Maasto taas on se todellisuus, jossa liikumme. Se, joka on. Jokainen meistä liikkuu maastossa oman karttansa mukaan, ja karttojen erilaisuudesta johtuen näemme maaston erilaisena. Mutta yksikään kartta ei vastaa koskaan todellisuutta.
Olen viime aikoina ollut rähmälläni mättäällä. En siksi, että mätäs olisi väärässä paikassa, vaan siksi, että olen tuijottanut ja uskonut karttaani niin intensiivisesti – en ole nähnyt, mitä edessäni on. Olen myös joutunut märässä sammaleessa toteamaan, että kartassani on suuria puutteita: se juoksuttaa minua samaa ympyrää – aina saman suon läpi.
Jossain vaiheessa sitä tulee sitten siihen pisteeseen, että joutuu hylkäämään vanhan karttansa. Sen, jota en edes itse ole piirtänyt. Sen on piirtänyt sisäinen tyrannini, ego. Siis se salakavala tyyppi, joka saa minut oikeasti luulemaan, että kun asiat menevät kuten olen suunnitellut, kaikki on hyvin. Se tyyppi, joka kertoo aina, miten asioiden pitäisi olla. Sama tyyppi, joka kertoo, että kun saavutan unelmani, olen onnellinen. Se liero, joka on piirtänyt karttaani synkkiä pöheikköjä ja isoja monttuja.
Mutta kun hylkään kartan, edessäni alkaa avautua laaja sielunmaisema ja ihmeellinen todellisuus. Todellinen läsnäolo maastossa on sitä, että voi aistia auringon, tuntea tuoksut ja kokea tietoisuuden – sellaisenaan. Niitä ei voi koskaan piirtää kartaksi. Todellisuuden katsominen tarkoittaa nöyrtymistä asioiden edessä sekä hyppäämistä ja antautumista siihen virtaan, joka on.
Meditaatio-opettajani sanoi, että elämä on virta, jossa ihminen voi välillä mennä vähän oikealle tai vasemmalle, mutta ihminen ei voi koskaan muuttaa virran suuntaa. Ja jos haluaa uida vastavirtaan, pysyy turvallisesti paikallaan – ja lopulta menettää kaikki voimansa.
Olenko sitten eksyksissä ilman karttaani? – Ei, en ole, itse asiassa ilman karttaa olen jo perillä. Kaikkialla ja joka hetki. Myös suossa.
Oivallus nro 4: Parhaimmillaan elämä ei mene koskaan niin kuin olen itse suunnitellut.
Jos tietää, minkä verran on tarpeeksi, on rikas
Eri ihmisryhmien arvioidessa väitettä ”olen tyytyväinen elämääni” rikkaimpien amerikkalaisten keskiarvo oli 5,8 pistettä ja Itä-Afrikan alkuperäiskansoihin kuuluvan Masai-heimon keskiarvo yhden kymmenesosan vähemmän eli 5,7 pistettä (asteikko oli 1-7).
Masait ovat paimentolaisista koostuva alkuperäiskansa. He asuvat lehmänlannasta, mullasta ja ohuista puunrungoista tehdyissä asunnoissa. Heillä ei ole sähköä, hanavettä tai muita mukavuuksia käytössään, mutta paimentolaisuus on turvannut näihin päiviin saakka heidän toimeentulonsa. Jos Masai haluaa käyttöönsä älypuhelimen hän saa siihen tarvittavat rahat myymällä lehmän nairobilaiselle lihakauppiaalle.
Mikä riittää? Mitä tarvitaan lisää ja mitä vähemmän? Maapallo on rajallinen. Yhteinen ilmakehä ja luonnonvarat jaetaan päivä päivältä yhä useamman ihmisen kesken. Jos esimerkiksi kaikki maailman ihmiset söisivät kuten amerikkalaiset, riittäisi ravintoa 2,5 miljardille ihmiselle. Mutta jos kaikki maailman ihmiset söisivät kasvispainotteisesti, kuten intialaiset, riittäisi ruokaa 10 miljardille ihmiselle.
Mistä johtuu, että vahvojen talouskasvuvuosien aikana (1950-2000) miesten itsemurhat ovat lähes kaksinkertaistuneet planeetallamme ja naistenkin itsemurhat lisääntyneet selvästi? Mistä se johtuu, että bruttokansantuotteen kolminkertaistuessa ihmisten tyytyväisyys elämään ei ole lisääntynyt? Onko tyytyväisyys tärkeää? Onko tyytyväisyys onnellisuutta? Onko tyytyväisyys osoitus hyvästä elämästä?
Miten ihminen tulee tyytyväiseksi? Viekö olemassaolon ihanteemme meitä sivuraiteelle elämässä? Miten elää, jotta tulevat sukupolvet olisivat meistä ylpeitä?
Apua ahdistukseen
Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurmukhin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Se on hetki, jolloin polun kulkija kyseenalaistaa oppeja ja päämääriään. Luovuttaminen ja uuden opin etsiminen ovat näennäisen helppoja ratkaisuja, kun taas sitoutuminen ja uskollisuus auttavat kulkijan kokonaan uudelle tasolle.
Kanssablogistini Maija kirjoitti edellisessä tekstissään ahdistuksesta. Siitä, miten kaiken pitäisi juuri nyt olla paremmin kuin koskaan, mutta olo on ärsyyntynyt, eikä mitään saa aikaiseksi. Kiitos rohkeasta kirjoituksesta!
Maija kysyy tekstin lopussa niin suoraan ”miksi”, että mieleeni tuli vastata.
En halua kuulostaa kaikkitietävältä. En myöskään halua neuvoa tai tuputtaa. Kunhan kerron, minkä olen itselleni kokenut toimivaksi. Kunnioitan nöyrästi elämää, muita ihmisiä ja muita elämänfilosofioita.
Ahdistunut olotila ei tarkoita sitä, että kaikki sitä edeltävä positiivisuus olisi ollut harhaa. Eikä se totisesti tarkoita, että naamalle pitäisi väkisin vääntää virne ja kirjoittaa blogiin epäuskottavaa diipadaapahöhöpöpmussunmussun-tekstiä, kuten Maija asian määrittelee.
En myöskään usko, että jokin positiivinen oivallus voisi sulkea elämästä pois kaiken negatiivisen. Tuntuu ajalle tyypilliseltä, että jatkuvasti on oivallettava uutta ja ”löydettävä totuus”. Ensimmäinen vastoinkäyminen uuden totuuden löytymisen jälkeen osoittaa, ettei se ollutkaan kestävä ratkaisu. On siis löydettävä parempaa.
Totuus, joka tulee hetken oivalluksesta ja muuttaa kaiken silmänräpäyksessä ei kuulosta pysyvältä. Se on kuin ihmedieetti.
Henkinen hyvinvointi on kuten fyysinenkin: siihen ei ole oikotietä. Jos ei jatkuvasti harjoittele, ei myöskään pysy kunnossa. Tietysti henkilökohtaiset, geneettiset ja muut edellytykset vaihtelevat ihmisestä toiseen.
Pohjaan nyt itselleni läheiseen traditioon eli joogaan ja meditaatioon. Jollekin muulle henkisen hyvinvoinnin harjoitukset ovat vaikkapa unien tutkimista, terapiaa, keskusteluja ystävän kanssa, mielen tyhjentämistä rankalla fyysisellä treenillä tai vastaavaa. Kyseessä on joka tapauksessa elämän mittainen matka. Tai jopa hyvin, hyvin monen elämän, kuten joogit uskovat.
”Miksi” ei minun mielestäni ole se olennaisin kysymys. (Siksi, että se on elämää.)
Olennaista on tämä hetki. Ei tarvitse mennä muualle. Hengittämällä pitkään ja syvään löytyy yhteys: syvällä sisimmässä on rauha, turva, luottamus ja onni elämästä.
Olen löytänyt joogafilosofiasta ja säännöllisestä meditaatiosta paljon vastauksia oman elämäni suuriin kysymyksiin. Kinastelen silti edelleen välillä puolisioni kanssa ja käyn kärsivällisyyteni äärirajoilla lasten kanssa. Tunnen toisinaan voimattomuutta tai riittämättömyyttä. Koen kuitenkin osaavani toimia näiden tuntemusten kanssa paremmin ja rauhallisemmin, ne menevät ohi nopeammin ja välillä jopa nautin niistä kiitollisena.
Ahdistavat ja vaikeat hetket ovat suurimpia opettajiamme. Silloin hyppäävät esiin mielen tuntemattomista sopukoista toimintamallit, joita emme hallitse. Se voi olla pelottavaa, turhauttavaa ja masentavaa. Varsinkin, jos ei voi turvautua itselleen toimiviin henkisiin harjoituksiin.
Jokainen saa juuri niin paljon kuin pystyy ottamaan vastaan. ”Suuret vastoinkäymiset tapahtuvat suurille ihmisille.”
Siteeraan edellä ja nyt vielä uudelleen kundaliinijoogan länsimaihin tuonutta joogamestari Yogi Bhajania: ”Kaikki mitä tarvitset on sinä. Sinä sinussa on hyvin tärkeä. Sinä ilman sinua on sotku. Sinä sinussa ja sisällä sinussa olevassa sinussa on ytimesi. Sinun on löydettävä se. Se on sinun kauneutesi.”
Elämä ei ole jatkuvaa ilotulistusta. Onnen löytäminen mielen kuohunnasta huolimatta on minun mielestäni tavoittelemisen arvoista. Minä uskon sen tapahtuvan vahvan sitoutumisen ja hyvin pienten askeleiden kautta. Siellä se elämän onni on, ihan tavallisessa arjessa.
Suru taistelee elämän puolesta
”Suru taistelee aina elämän puolesta. Sen tarkoituksena on mahdollistaa elämän jatkuminen, niin että voisimme olla oikeasti elossa niin kauan kuin elämää on. Suru voi tuntua raskaalta, kummalliselta ja joskus pelottavaltakin, mutta se on aina surevan puolella. Surun tärkein tehtävä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi.”
– Kirjasta Martti Lindqvist: Surussa ja toivossa
, (Kirjapaja 2009)
Kun kaikki on hyvin
Jaakko Halmetojan luennolta lainattua (lainauksen alkuperästä ei ole tietoa):
Kun kehoni ei ole häiriintynyt, lopputuloksena on terveys.
Kun mieleni ei ole häiriintynyt, lopputuloksena on viisaus.
Kun sydämeni ei ole häiriintynyt, lopputuloksena on rakkaus.
Kysy psykologilta: Kuinka löytää onnellisuus parisuhteessa?
Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastaa Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin. Voit esittää Helille oman kysymyksesi Hidasta elämää -keskustelupalstalla tässä keskusteluketjussa.
Kysymys:
“Kaipaisin neuvoa sinulta kuinka löytää onnellisuus ja päästä eroon epämääräisestä levottomasta tunteesta sisälläni.
Olen 26-vuotias nainen. Elän kohta toista vuotta kauko-suhteessa 29-vuotiaan miehen kanssa. Näemme viikonloppuisin 3–4 viikon välein. Itse olen jonkin aikaa tuntenut ajan olevan kypsä yhteisen elämän suunnitteluun ja muuttoon saman katon alle.
Poikaystäväni ei kuitenkaan ole siihen valmis vaan haluaisi vielä nauttia vapaudesta. Ymmärrän hänen tilanteensa, hän oli 4 vuotta parisuhteessa joka päättyi vain kuukausi ennen kuin tapasimme. Hän sanoo ettei haluaisi että joku taas rajoittaa hänen menemisiään ja harrastuksiaan, lisäksi hän matkustaa paljon työnsä vuoksi. Hän asuu ensimmäistä kertaa elämässään yksin ja on vihdoin päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä ja tuntee itsenäistyneensä.
Minua taas hänen riippumattomuutensa pelottaa ja tekee oloni epävarmaksi. Toisaalta taas elän ensimmäistä kertaa todella tasavertaisessa suhteessa jossa minuun luotetaan. Olen saanut ja joutunut järjestämään oman elämäni niin että minulla on ystäviä, harrastuksia, mielekäs työ ja tapaan perhettäni usein. Tosin, nämä asiat eivät enää tunnukaan niin mielekkäiltä tai en osaa niistä enää nauttia, samoin, kuin ennen suhdettamme.
Tunnen oloni erittäin yksinäiseksi ja alakuloiseksikin toisinaan. Yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen tarvitsen pari päivää jotta saan taas asioista kiinni ja että voin palata arkeeni. Tuntuu että suoritan näitä ennen niin ihania asioita nykyään vain tavan vuoksi. Ennen tunsin olevani helposti innostuva, iloinen ja kokeileva luonne. Nyt huomaan olevani jopa ystävieni seurassa ja työpaikalla vakava ja tylsä. En saa samanlaista tai edes siihen verrattavaa rakkauden tunnetta muualta kuin poikaystävältäni.
Tunnen suurta kateutta katsoessani ehjiä ja onnellisia perheitä. Haaveilen että joku päivä minä saan olla perhe lapsilleni ja vannon että lapseni eivät kasva ilman isäänsä.
Koetan aina ajatella positiivisesti asioista ja tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, mutta silti sisälläni palaa, haluan lähteä, mutta en tiedä minne, haluan että minua rakastetaan yhtä palavasti kuin minä rakastan. Olen iän myötä oppinut kuuntelemaan kehoani, sydäntäni ja mieltäni, mutta tällä hetkellä jälkimmäiset sanovat ettei minun ole hyvä olla näin.
Odotan kovasti vastaustasi ja haluaisin alkaa työstää näitä asioita, jos minulla vain olisi keinoja.”
Kysyy nimimerkki Etsijä
Helin vastaus:
Kiitos kysymyksestäsi nimimerkki Etsijä. Onnellisuuden löytäminen on suuri ja laaja kysymys. Tuon tässä esiin muutamia mahdollisia reittejä lähteä työstämään asiaa. Käytännössä voit vahvistaa jo olevia onnen aiheita ja työstää pois onnen esteitä.
Pysyvä muutos lähtee sisältä päin
Levoton olo sisälläsi on merkki siitä, että jokin asia ei ole kohdallaan tai jokin koputtelee pintasi alla tullakseen tietoisuuteesi. Toteat, että Sinun ei ole hyvä olla näin ja kaipaat muutosta. Tarvittava muutos voi tapahtua sisälläsi, omissa tunteissasi, asenteissasi tai olosuhteissa ja/tai parisuhteessanne. Pääperiaattena voi pitää, että vain sisältä päin lähtevä muutos ja kehitys tuottaa pysyvää vaikutusta. Me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään onnellisuutta ulkopuoleltamme. Pelkkä ulkoisten olosuhteiden tai toisen ihmisen muuttuminen tai muuttaminen tuottaa kuitenkin vain hetkellisen ratkaisun.
Mitä todella haluat?
Kysy itseltäsi, mitä todella haluat ja mikä on Sinulle tärkeää? Kuinka kauan jaksat odottaa suhteen etenemistä, on Sinusta kiinni. Ja kuinka kauan poikaystäväsi tarvitsee, kunnes on valmis sitoutumaan ja haluaako hän ylipäätään muuttaa yhteen kanssasi, on taas hänen päätettävissään. Hänen vastuullaan on käsitellä omat pettymyksensä edellisestä suhteesta, jotta hän osaisi suhtautua Sinuun sellaisena kuin Sinä todella olet eikä sellaisena kuin hänen entinen tyttöystävänsä oli. Sinä voit puolestasi työstää omia elämänkokemuksiasi vapautuaksesi menneisyytesi rajoittavista vaikutuksista.
Avaa tunnelukkosi
On inhimillistä ikävöidä rakastaan, kun tapaamisianne on melko harvoin. On luonnollista, että aikuinen kaipaa yhteen muuttamista rakkaansa kanssa. On hyvä asia tulevaisuuttakin ajatellen, että Sinulla on muitakin merkityksellisiä elämän sisältöjä kuin parisuhde. Kuvaamasi alakuloisuus, aikaansaamattomuus, kaipaus ja tyhjyyden tunne saattavat viitata myös lievään masennukseen ja/tai jonkin tunnelukon aktivoitumiseen. Tunnelukot taas voivat johdattaa työstämään niihin liittyviä onnellisuutta rajoittavia esteitä. Hyvä apuväline tähän on esimerkiksi kirja Avaa tunnelukkosi – Vapaudu elämään täydesti, Young & Klosko. Jos kyse on masennuksesta, vaikuttaisi se olevan elämäntilanteellista eli siihen ei auta mielialalääkkeet vaan oman elämän tutkiskelu ja oman näköiset ratkaisut. Myös ammattiapu voi olla hyödyllistä.
Lapsuuden perhemallin vaikutus
Lapsuuden perheen mallin toistaminen aikuisuudessa on yleistä, vaikka emme sitä usein tiedostakaan. Saattaa olla, että sillä, ettet ole tavannut isääsi ja että poikaystäväsi on kaukana arjestasi, on jokin yhteys. Uskotko ansaitsevasi rakastavan miehen lähellesi? Vai oletko sisäistänyt mallin, jossa elämäsi tärkein mies on kaukana? Yksi reitti päästä omalta osaltasi eteenpäin seurustelusuhteessa on työstää kokemuksesi suhteessa isääsi.
Oman totuuden kertominen
Suosittelen, että keskustelette poikaystäväsi kanssa avoimesti ja perusteellisesti suhteestanne ja katsotte, ovatko tarpeenne yhteiselämän osalta yhteen sovitettavissa. Kerro rehellisesti sydämesi äänellä mitä ajattelet, tunnet ja haluat. Kuuntele avoimesti mitä poikaystävälläsi on sanottavaa. Oman totuuden kertominen on paras tapa luoda perustaltaan vahva suhde (tai huomata, mikäli suhteella ei ole tulevaisuutta).
Onnen aiheiden vahvistamisen keinoja
Ja lisäksi kiteytettynä: Mieti mikä on hyvin jo nyt ja mistä olet kiitollinen. Elä tässä hetkessä ja pyri näkemään ja hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat juuri nyt. Hyväksyvä asenne mahdollistaa onnellisuuden tässä hetkessä epäkohdista huolimatta. Luo arvojesi mukaisia tavoitteita ja toimi käytännössä niiden suuntaisesti.
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Mitä palaute todella kertoo?
Olen työssä tai töissä, joissa esiinnytään tai ainakin ollaan esillä, ihmisten silmien edessä. Opettajana ja ryhmäliikunnanohjaajana otan mielelläni palautetta vastaan ja sitähän saa, kun sitä pyytää: kehuja ja kehittämisen aiheita.
Eräänä sunnuntaina tässä taannoin sain sellaista palautetta jumppatyöstäni, joka ei ihan egoa hivellyt. Nuori nainen antoi ilkeiden sanojen tulla suustaan ilman suodatinta. Tunsin kuinka kylmyys hiipi sisälleni eikä itku ollut kaukana: olin valmistellut tunnin huolellisesti ja ohjannut sen iloisella mielellä. Häpesin itseäni ja tekemääni työtä enkä tahtonut päästä palautteen yli.
Eräs työtoverini puhui siitä, miten työssä joutuu myymään itsensä kerta kerran jälkeen uudelleen ja miten se väsyttää. On raskasta laittaa itsensä likoon ja koko persoonansa peliin. Ihminen asettaa itsensä tuotteen rooliin. Minä yritän myydä itseni: otathan, älä jätä. Älä hylkää, älä käännä selkää. Tarvitsen sitä, että arvostat työtäni, minua itseäni, älä hylkää minua, etten joudu häpeään.
Taas kerran elämä istutti minut koulunpenkille. Katso, sanoo elämä, mitä tämä kertoo sinusta itsestäsi ja muista ihmisistä? Sana palaute. En ole kielitieteilijä, mutta leikittelen vähän. Palauttaa. Palautan tuotteen, koska en ole tyytyväinen. Palautan jotain, mihin en ole tyytyväinen. Palautan jumppatunnin, palautan rikkinäisen esineen, palautan sinut… ja annan ikävät tunteeni mukaan kaupan päälle.
Menin mietteissäni syvälle ja ymmärsin: palautteen takana on aina pettymys. Haluan jotain, enkä saa haluamaani. Turhaudun, kiukustun ja annan palautteen. Usein palaute on paikallaan: silloin, kun joku tekee väärin ja tietoisesti vahingoittaa toista ihmistä, on välinpitämätön tai kylmä silloin, kun pitäisi välittää ja olla ihminen ihmiselle.
Usein odotukset ovat kuitenkin vain odotuksia, halua tulla tyydytetyksi jollain tasolla. Odotus ja verbi odottaa kulkevat nekin käsi kädessä. Odotan sitä, että minun tarpeeni tyydytetään. Odottamisessa on passiivinen sävy. Nyt ymmärrän itse, miksi sanotaan, että olet itse vastuussa odotuksistasi. Ja niinhän se on. Aktiivisuus kannattaa. Saat usein tilaisuuden kertoa, mitä odotat. Vastapuolikin voi kysyä sinun odotuksiasi. Tärkeää olisi, että odotukset ja tarjonta voisivat jollain tavalla kohdata. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Ja jos petyt, olet vastuussa niistä tunteista, jotka pettymys sinulle aiheuttaa. Sinulla ei ole lupaa kaataa vihaasi ja pettymystäsi toisen ihmisen kannettavaksi. Se jos mikä on vastuuttomuutta ja varjon langettamista toisen ihmisen niskaan.
Joskus saattaa käydä niinkin, että kaadat palautteeseesi padotut tunteet, joilla ei ole mitään todellista tekemistä saadun palvelun tai muun suhteen. Kuppi vain menee jossain kohtaa nurin, pinna palaa ja palaute raikaa.
Mietitään ensin, mitä palaute kertoo minusta itsestäni ja minun maailmastani, ja lähdetään vasta sitten laatikolle lapun kanssa?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Sarastus: Ahdistus
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Viimeisen parin viikon aikana olen kirjoittanut kymmeniä blogin aloituksia. Olen tuijottanut tietokonettani lasittuneella katseella lukemattomia tunteja päätyen lopulta aina Facebookiin kyttäämään ystävieni elämää. Joka aamu olen herännyt ajatellen, että tänään on se päivä jolloin pistän vihdoin tuulemaan; laitan asiat järjestykseen ja sitten kaikki on valmiina uuden elämän aloittamiseksi.
Olin aikeissa kirjoittaa siitä kuinka viikko sitten Suomessa käydessäni koin taas yhden läpimurron: kuinka mennessäni siivoamaan tyhjää asuntoani luovutuskuntoon en enää tuntenut sitä kodikseni, vaan minulla oli koti-ikävää Ruotsiin. Kuinka oudolta minusta tuntui ikävöidä jotain, enhän ole pitkiin aikoihin tuntenut moista tunnetta. Kuinka totesin, että koti todella on siellä missä sydän on, ja sain varmuuden siitä, että olen todella tehnyt oikein ratkaisun hypätessäni taas tuntemattomaan.
Ja sitten se taas alkoi. Armoton vitutus (toim. huom: anteeksi kamala kielenkäyttö, mutta eihän tälle tunteelle yksinkertaisesti ole olemassa parempaa sanaa!): olen taas aikeissa kirjoittaa tätä epäuskottavaa diipadaapahöhöpöpmussunmussun-tekstiä, ällöä kuvausta siitä miten elämä kantaa ja asiat järjestyvät ja pitää vain olla maltillinen ja uskaltaa luottaa ja mennä eteenpäin pienin askelin ja elämä on ihanaa. Ja ketut, ei se niin mene, syvältä tämä on! Ahdistavaa tämä on!
Miksi en saa mitään aikaiseksi, miksi kaikki tuntuu niin vaikealta? Miksi olen koko ajan ärsyyntynyt, ahdistunut, huonolla tuulella, hermostun mitättömistä asioista? Miksi haluan vain nukkua, vaikka koko maailma olisi minulle nyt avoinna? Miksi minä, ennen niin aikaansaava ja toimelias ihminen olen nyt tällainen apaattinen lahna?
Miksi?
Onnen äärellä: Tehdään hyvää!
Terveisiä pitkäksi venähtäneeltä kesätauolta!
Viimeinen postaukseni ennen kirjoituspaussia käsitteli sitä, miten voimakkaat tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen ja millä tapaa hyvää voi lisätä. Läpi kesän ajattelinkin paljon sitä, miten toisten ihmisten oloa voisi helpottaa. Miten voisin olla avuksi ja tehdä pieniä, ystävällisiä tekoja arjessa. Siis siinä mittakaavassa, joka oli omassa elämässäni mahdollinen juuri sillä hetkellä. Yritin huomioida muita enemmän ja ehkä siinä onnistuinkin. Koin paljon onnellisuutta siitä, että pystyin ilahduttamaan jotakuta toista. Sain myös useaan otteeseen kokea, miten hyvä palasi takaisin kuin bumerangina. Erityisesti yksi asia jäi mieleeni lähtemättömästi:
Eräänä heinäkuisena maanantaina uhmasimme sadetta ja lähdimme kirein kukkaronnyörein kohti Särkänniemeä. Siinä vaiheessa kesää alkoi minun, freelancer-hoitovapaalaisen lomabudjetti olla tiukilla. Olin kuitenkin luvannut reissun keskimmäiselle tyttärelle, 11, joten en tahtonut tuottaa pettymystä, vaikka rahalle olisi löytynyt muutakin kiireellistä käyttöä.
Perille päästyämme törmäsimme kahteen teinityttöön, jotka kysyivät meiltä, aiommeko ostaa rannekkeet. Sitten tytöt alkoivat selittää, että heillä on sellaiset kortit, että heidän seurassaan kaksi perheestämme saisi rannekkeen ilmaiseksi. Ja että he mielellään antaisivat ilmaiset rannekkeet meille. He myös kertoivat, että olivat odottaneet jo kauan kohtaavansa vielä rannekkeettomat ihmiset. Ajatella! Hehän olisivat voineet vain mennä portista sisään ja olla välittämättä muista.
Ilahduimme valtavasti ja kiittelimme tyttöjä kovasti. Mikä tuuri meillä kävi! Juuri kun rahat olivat tiukalla, saimme tällaista helpotusta retkipäiväämme. Myös tyttöjen kasvot alkoivat loistaa iloisena. Hyvä mieli tuli siis sekä heille että meille. Lisäksi myös keskusteluamme seurannutta lipunmyyjää tilanne tuntui hymyilyttävän.
Olenkin yhä vain vakuuttuneempi siitä, että kun laittaa hyvän kiertämään, vilpittömin ajatuksin ja haluaa sydämestään jakaa hyvää, se palaa takaisin. Ei välttämättä juuri sen ihmisen kautta, jota itse on jeesannut, mutta palaa varmasti.
Ja parasta tässä on se, että toisen ilahduttamisen voi aloittaa koska vain, vaikka sitten tältä istumalta.
Retkeämme seuranneena päivänä löysin kirpputorilta kaksi mahtavaa elämäntaitokirjaa parilla eurolla. Tuntui, että tuosta tapahtumasta alkoi hyvien asioiden putki, joka vallitsi pitkään. Mutta toisaalta, miksipä ei hyviä asioita tapahtuisi!
Ihmisellä (myös minulla) vain tuntuu olevan kummallinen taipumus odottaa sitä huonoa, pelätä pahinta, olla uskomatta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ajatella niitä asioita, joita ei halua ja keskittyä siihen, mitä tahtoo välttää.
Tuo yllä mainittu ja sen päälle vielä voivottelu ja epäonnisten tapahtumien vatvominen kuluttavat energiaa, jota olisi paljon järkevämpää käyttää oman ja muiden arjen edistämiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
Toki vastoinkäymisiäkin tulee, ja voivottelu on toisinaan ymmärrettävää. Itse olen kuitenkin saanut viime viikkoina paljon irti siitä, kun olen opetellut ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista. Niin hyvät kuin huonotkin hetket. Kun tajuaa sen, että mikään ei jatku ikuisesti, on helpompaa olla myös kiitollinen.
Ja nytpä haastan sinut lisäämään hyvinvointia niin omaan kuin kenen tahansa kanssakulkijan arkeen. Miten viimeksi ilahdutit toista ihmistä? Entä itseäsi?
Tehdään itsestämme ja toisistamme onnellisempia! Ja muistetaan se, että onnellisuuteen kuuluvat myös ne päivät, jolloin aurinko ei paista risukasaan.
P.s. Tule piipahtamaan myös säännöllisesti päivittyvässä, kokonaisvaltaista hyvinvointia käsittelevässä Vastaisku ankeudelle -blogissani, joka löytyy myös facebookista!
Mitä ilman et voisi elää?
Oletko koskaan miettinyt, mitä ilman et voisi elää? Olen kuullut lukuisissa keskusteluissa, että robotti-imurin, auton, omakotitalon tai mikron hankittuaan niitä ilman ei pystytä enää elää. Saavutettu elintaso on se, mistä ei haluaisi karsia. Tai aurinkomatka kerran vuodessa on must.
Muistan kuinka uraputkeni kiihkeimmässä vaiheessa istuin pankin rahoilla ostetun kaksioni lattialla, uusien huonekalujen keskellä, meditoimassa. Hengittely ei tuntunut sinä päivänä hyvältä. Eikä se tuntunut seuraavanakaan päivänä. Siispä soitin meditaatio-opettajalleni kertoakseni, että minun on vaikea hengittää ulos. Se tuntuu pahalta, hmm, ahdistavalta.
Paljon myöhemmin ymmärsin, että tuo ahdistava uloshengitys representoi minulle menetystä. Saavutetun menetystä. Pelkäsin niin paljon, että menettäisin sen kaiken, mitä olin juuri saanut. Ja miten siinä kävisi, jos joutuisin irroittamaan identiteettini noista valkoisista seinistä, asuinympäristöstä, tittelistä ja ennen kaikkea siitä saavutetusta ”tunnen itseni tärkeäksi” -vauhdista? Enhän voisi elää ilman niitä.
Tämä tapahtuma tuli mieleeni menneenä kesänä, kun istuin rakkaan ystäväni olohuoneessa. Juttelimme elämästä ja kuolemasta. Juttelimme siitä, mitä meillä on ja miten ajatuksemme elämästä on muuttunut viime aikoina. Ystäväni oli elänyt monta vuotta ilman toista rintaa. Vuosia on vierinyt myös ilman hiuksia. Nyt hän elää myös ilman munasarjoja. Siksi, että syöpä ei enää leviäisi.
Kuunnellessani ystäväni rauhallista puhetta ja syvältä kumpuavaa viisautta, ymmärrystä elämän kiertokulusta, oivalsin, että mitä enemmän meiltä otetaan pois, sitä lähemmäksi tulemme itseämme. Kun luovuin seinistä, asuinympäristöstä, tittelistä ja vauhdista (enkä kuollutkaan – hengitys kulki aivan normaalisti), poistin yhden esteen matkalla itseeni. Kun ystäväni on joutunut luopumaan ruumiinosistaan yksi kerrallaan, hän näyttää samalla sytyttävän itsessään yhä intohimoisempaa elämänliekkiä, joka kumpuaa syvältä hänestä itsestään.
On naurettavaa ja loukkaavaa rinnastaa rahalla ostetut tavarat ja toisen kärsimä fyysinen luopuminen, vai mitä? Silti. Mietipä omaa elämääsi: Mitä ilman et voisi elää? Mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät asiat, joita ilman sinusta tuntuu tyhjältä, merkityksettömältä tai ei-itseltä? Mitä tapahtuisi, jos nyt todella menettäisit nuo saavutetut asiat?
Kyse ei taida sittenkään olla tavaroista, ihmisistä, ulkonäöstä tai ruumiinosista, kyse on päätöksestä elää joka tapauksessa. Kun ihmiseltä otetaan pois jotain todella tärkeää, hän havahtuu elämän rajallisuuteen. Kun ymmärrämme rajallisuutemme, tästä hetkestä ja kokemuksistamme tulee arvokkaampia. Ja mistä muusta elämä koostuukaan kuin arvokkaista hetkistä, hetkistä, jotka eivät koskaan palaa ja hetkistä, jotka voimme joka solullamme ottaa vastaan?
Jos totta puhutaan, voimme elää niin kauan kuin hengitämme. Mitä enemmän annamme merkityslatausta hengityksen ulkopuolisille asioille, sitä kauempana olemme todellisesta itsestämme.
Hengitän, siis elän*. Ja loppu on minusta itsestäni kiinni.
—–
*Rakkaan, viisaan ystäväni edit: Hengitän, rakastan – siis elän.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.