Sivu 431 – Hidasta elämää

Pitääkö minun tänään kuulla jotain erityistä?

Arjessa huomaa usein hykerryttäviä asioita. Usein sisäinen huumorinkukka saa osuman ja ilo alkaa kuplia sisällä. Ihmisten elämä ja kanssakäyminen on valloittavaa ja valtavan kiehtovaa.

Istuin elokuisen kirpakkana aamuna bussiin lähelle kahta noin viidenkymmenen ikäistä naista. Iloinen pulputus kuului lähipenkkeihin. Katselin toista naisista ja pistin merkille hänen valoisat vaatteensa: oranssia, punaista, valkoista, kaikki kenkiä myöten ihanasti sopusoinnussa – koko olemus viestitti iloisuudesta. Esteettinen elämys heti aamun alkuun. Nainen kyllä huomasi tarkkailuni, mutta jatkoi iloista pulinaansa. Ensin hän analysoi lastensa luonteenpiirteet ja siirtyi vuolaasti kertomaan työasioitaan. Puhui paljon ja eläväisesti, koko kehollaan.

Puhuva osapuoli jäi bussista pois noin puoli tuntia myöhemmin. Siinä vaiheessa kuuntelevan osapuolen vieressä istuva mies, ilmeisesti sen kuuntelevan naisen mies, kysyi kuuntelevalta: ”Missä toi oikein on töissä?”. ”Emmä oikein tiedä, mutta jonkinlainen asiantuntija se on”. Miten hersyvä tilanne, josta, kuinkas muutenkaan, nousi mieleeni monta ajatusta.

Bussikohtaus oli niin naisten elämää: puhutaan, jaetaan, nyökytellään, nauretaan, eletään mukana. Naisten keskinäisessä kohtaamisen tavassa on jotain niin upeaa. Ja vaikka toinen osapuoli puhuu tänään ja se toinen kuuntelee, ei se haittaa: huomenna voi olla toisinpäin. Nainen on usein kuin kameleontti tai jonkinlainen mato. Elää ja myötäilee toisen mielenliikkeissä, joustaa vaan ei katkea. Tänään voisin tehdä laulun naiseudelle.

Ja vakavammin puhuen. On paljon kohtaamisia, joissa en ihan aidosti voi tai halua tulla nähdyksi itsenäni. Puhun lapsista, työstä, säästä, mutta jätän aidoimman itseni keskustelusta syrjään. Aivan kuin eläisin jonkinlaisen pintakerroksen kanssa, mutta en päästä ketään näkemään todellista itseäni. Elämme häpeäkulttuurissa, näin uskallan varovaisesti sanoa, jossa paljon kysellään: uskallanko kertoa ihan oikeasti, mitä minulle kuuluu? Kehtaanko sanoa, että jokin asia vaivaa ja vie voimani? Onko noloa pyytää itselle hetkeksi myötätuntoista korvaa ja sydäntä? Ja päinvastoin: tiedän ja olen kuullut, että tuolle toisella on tapahtunut jotain ikävää. Uskallanko ottaa asian esille?, Kehtaanko kysyä vai leikinkö etten tiedä asiasta mitään ja välttelen puheessani kaikkea sitä, mikä voisi koskettaa arkaa aihetta? Haluanko nähdä toisen koko kauneudessaan?

Jon Kabat-Zinn kirjoittaa:

”On niin helppoa katsoa näkemättä, kuunnella kuulematta, syödä maistamatta, olla haistamatta kostean maan tuoksua sateen jälkeen ja jopa koskettaa toista ihmistä tuntematta tunteita, joita välitämme ja otamme vastaan. Näihin niin tavallisiin tilanteisiin, joissa ohitamme tässä aistittavana ja havaittavana olevan, koskipa se sitten silmiämme, korviamme tai muita aistejamme, viittamme yhteyden puutteena.”

Ihmisten kohtaaminen on kuin herkkää tanssia: tunnustelemista, yhteisissä askelissa pysymistä, varpaillekin astumista. Jokaisessa, pienessäkin, pysäyttävässä kohtaamisessa, näin itse ajattelen, piilee salaisuus, joka on tarkoitettu kohtaamisen osapuolille tai siitä jollain tavalla osallisiksi tulleille. Kuulenko mitä tämä keskustelu haluaa minulle sanoa? Pitääkö minun tänään kuulla jotain erityistä ja ottaa opikseni? Mitä tuo toinen, joka on opettajani, haluaa tietämättään minulle tänään opettaa – mitä kiehtovaa sanomaa hän kantaa mukanaan?

Saanko luvan?

Lähde:
Jon Kabat-Zinn: Kotiinpaluu. 108 ajatusta tietoisesta läsnäolosta. (Basam Books 2010).

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Nukkuminen oman tähden alla

“Jonain iltana sään salliessa varustaudu viettämään yö tähtitaivaan alla. Nukkumapaikan tulee olla vadelmien, viinimarjapensaiden tai viljaistutusten lähellä, ja sinun täytyy olla yksin. Paneudu makuulle sulkematta silmiäsi. Seuraavaksi anna katseesi ja ajatustesi pyyhkiä taivaankappaleita.

On tärkeää, että pysyt tällöin rentoutuneena ja että ajatuksesi ovat irrallisia ja vapaita. Yritä ensiksi ajatella parhaiten näkyvissä olevia taivaankappaleita, sitten voit alkaa uneksia hartaista toiveistasi, lähimmäisistäsi ja kaikista niistä, joille toivot hyvää. Älä missään tapauksessa päästä mieleesi kostonhimoista tai pahantahtoisia ajatuksia, sillä se voisi olla omaksi vahingoksesi.

Tämä yksinkertainen toimenpide aktivoi monista aivosoluistasi muutamia, jotka muuten uinuvat koko elämän ajan. Kosmiset voimat tulevat olemaan kanssasi ja auttamaan sinua mitä uskomattomimpien, valoisien unelmien toteuttamisessa ja mielenrauhan löytämisessä, samoin kuin läheissuhteittesi parantamisessa, heidän rakkautensa vahvistamisessa ja herättämisessä.”

– Kirjasta Vladimir Megre: Anastasia, OÜ Siberi Seeder, Minä Olen Kustannus Oy, 2011.

Anastasia on ensimmäinen kirja “Venäjän soivat seetripuut”-kirjasarjan kymmenestä kirjasta. Se kertoo tarinan ihmeellisestä naisesta, jonka venäläinen liikemies Vladimir Megre tapasi vuonna 1995 kauppamatkallaan siperialaista Ob-jokea myöten.

Anastasia elää keskellä villiä luontoa ilman lämpimiä vaatteita, viljeltyä ruokaa tai ihmisen tekemään suojaa sopusoinnussa ja rakkaudellisessa suhteessa ympäristöönsä ja luontoon. Näyttää kuin hänellä ei olisi mitään, ja kuitenkin hänellä on kaikki, elämän runsaus, yltäkylläisyys ja rakkaus. Ja niitä hän haluaa jakaa ihmiskunnalle.

* * *

Eläköön Luovuus -tapahtumassa Helsingin Kulttuuritalolla 29.8.2015 Vladimir Megre jakaa oman unelmansa ja vastaa moniin lukijoiden kysymyksiin. (Liput myynnissä täällä)

Tyytyväisyys on uhka hyvinvointiyhteiskunnalle?

Onko niin, että kulutusmyönteisyyden varaan rakennettu teollisen yhteiskunnan menestys ei pohjimmiltaan salli tyytyväisyyttä? Onko totta, että tyytyväinen kansalainen, joka ei tarvitse mitään lisää, aiheuttaa uhan jatkuvasti kasvavan kulutuksen varaan viritetylle hyvinvointiyhteiskunnalle? Eikö kuitenkin ole niin, että juuri yksinkertaiset ei-materiaaliset asiat tekevät ihmisen onnelliseksi jos perustarpeet (puhdas vesi, ruoka, koti ja energia) on jo tyydytetty? Onko tyytyväisyys elämän päämäärä?

Yhä useampi meistä miettii arvostaako pohjimmiltaan valintojen mahdollisuuksien määrän tuomaa vapautta vai terveeseen sitoutumiseen kuuluvaa rajoittumista? Lisääntyykö hyvinvointimme erilaisten shampoovaihtoehtojen määrän lisääntymisen myötä vai onko oleellisempaa satsata ihmisten välisen luottamuksen ja kiintymyksen rakentamiseen? Onko elämän ydin yhteisyyden tunteessa, ystävyydessä ja kiintymyksen osoittamisessa?

Pitkä eliniänodote on yleisesti tunnustettu indikaattori hyvinvoivalle yhteiskunnalle. Pitkä elämä ei vaadi sellaista materiaalista hyvinvointia, johon sen usein liitämme. Loppujen lopuksi tauluteeveen koolla on vain vähän yhteyttä onnellisuuteen. Esimerkiksi Costa Ricassa ihmiset elävät yhtä pitkään kuin britit, ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin britit ja silti heidän ekologinen jalanjälkensä on vain puolet keskivertobritin ekologisesta jalanjäljestä. Hyvinvointikäsityksen kyseenalaistaminen on keskeistä, sillä rajallisella maapallolla ei ole kaikki mahdollista meille kaikille – ei ainakaan jos “meihin” sisällytetään myös tulevat sukupolvet.

Aikamatkalla Alpeilla

Sveitsin Davosista löytyy nostalginen hotelli Schatzalp, joka vie esitteen mukaan vierailijat aikakauteen, jolloin ihmisillä oli vielä aikaa toisilleen. Mainoslause osoittautui todeksi kun pääsin lomareissulla kokemaan ainutlaatuisen tunnelman korkealla Davosin rinteillä. Alunperin hotelli on valmistunut vuonna 1900 luxus-sanatoriumiksi, johon varakkaampi väki hakeutui hoitamaan keuhkosairauksiaan. Hoidot olivat lähinnä istuskelua hoitolan terasseilla hengittämässä puhdasta vuoristoilmaa, joka vahvistaa hengityselimiä ja puhdistaa verta.

Vuodesta 1954 hotellina toiminut Schatzalp Snow & Mountain Resort on säilyttänyt menneiden aikojen tunnelman eikä sitä ole juurikaan modernisoitu. Toivottavasti televisiot ja minibaarit pysyvät poissa huoneista vielä pitkään. Parasta hotellissa on edelleen sijainti vuorten syleilyssä lähes kahden kilometrin korkeudessa, josta avautuu huikea maisema Davosin laaksoon. Suoraan ulko-ovesta voi lähteä alppiniityille vaeltelemaan tai tutustumaan hotellin yhteydessä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan.

Hotelliin ei pääse autolla vaan sinne tullaan yksiraiteisella vuoristojunalla. Davos on muuten Euroopan korkeimmalla sijaitseva kaupunki, 1560 metriä merenpinnasta, ja tunnettu myös urheilijoiden korkeanpaikan harjoitteluleireistä. Davosissa järjestetään myös maailmankuuluja kongresseja kuten WEF (World Economic Forum).

360 asteen virtuaalikuvia jutun art-deco hotellista voi käydä katsomassa nettisivustolla www.schatzalp360.ch. Majoittuminen kolmen tähden hotellissa on kohtuuhintaista varsinkin kesäkuukausina. Talven hiihtosesonki nostaa huonehintoja hieman.

Kirjavinkki: Nobel-kirjailija Thomas Mann vietti useita kuukausia sanatoriumissa vuonna 1912 keuhkosairaan vaimonsa kanssa. Vuorten inspiroimana syntyi yksi hänen pääteoksistaan The Magic Mountain. Kirjaa voi kysellä antikvariaateista tai tilata Amazonista.

Päivitetty 1/2016:

Leffavinkki: Hotellissa on kuvattu mielenkiintoinen elokuva Youth (2015), jossa pääosaa näyttelevät Michael Caine ja Harvey Keitel.

Nämä ovat elämäsi 7 suurinta energiavarasta – Uuvutatko itsesi istumalla liikaa?

Filosofian tohtori, immunologi Sanna Ehdinin kirjassa Enemmän energiaa! – Kohti rikasta, onnellista ja terveellistä elämää (Basam Books, 2012) luetellaan seitsemän suurinta energiavarasta.

1. Liian vähäinen uni

2. Tyhjät kalorit, roskaruoka ja nopeat hiilihydraatit (etupäässä sokeri- ja vehnäjauhotuotteet)

3. Liika ja liian pitkä istuminen.

4. Puhdistamaton, hapeton ja tuulettamaton huoneilma, tai väärä hengitystapa (esim. rintakehällä hengittäminen) ja liika hengittäminen (kuten suun kautta hengittäminen)

5. Mukanaolo tilanteissa, jotka tuottavat hajaannuksen, epätoivon tai toivottomuuden tunteita; erityisesti, jos syntyy voimattomuuden tunteita.

6. Kiusaaminen: joutuminen poissuljetuksi sosiaalisesta yhteydestä tai tunne siitä, että on tarpeeton.

7. Elämästä puuttuu syvempi tarkoitus ja/tai suuren henkilökohtaisen menetyksen läpikäyminen.

HARJOITUS

Kirjoita ylös, missä ja milloin energiatasosi putoaa: Millaisia tilanteet ovat ja kuka tai ketkä siinä ovat läsnä?

LÄHDE: Sanna Ehdin: Enemmän energiaa! – Kohti rikasta, onnellista ja terveellistä elämää (Basam Books, 2012)

Mun tunne on sun tunne

Tiedämmehän sen työkaverin, jolla on aina aamuisin kahvikuppi nurin, bussi on ollut myöhässä ja vettä on satanut (jos ei omalla paikkakunnalla, niin jossain päin Suomea). Tuolle työkaverille ideat eivät ole toteuttamisen väärtejä, innostus on liian jenkkiläistä ja pomo on perseestä.

Aalto-yliopiston ja Turun yliopiston aivotutkijat ovat tutkimuksessaan havainneet, että voimakkaat tunteet tarttuvat henkilöstä toiseen, eli aivotoiminnot muuttuvat samantahtisiksi. Tutkimuksessa aivojen välistä tunnekeskustelua tapahtui erityisesti negatiivisten tunteiden kohdalla.

Tutkimustulos selittää, miksi negatiivisuus on omiaan leviämään, kasvamaan ja lannoittumaan yhteisöissä: mun ruuhkabussikokemuksesta tulee sun ongelma. Kun voimakkaat negatiiviset aallot päästetään työpaikalla tai muussa yhteisössä valloilleen, levitessään se on pian koko kansakunnan sairaus.

Epideamiaan on onneksi olemassa myös lääkkeet: tiedostaminen ja toinen voimakas tunne. Tiedostaminen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että ensin tiedostan ja tunnistan tilaan vaivihkaa leijuneen nega-kärpäsen, ja sen jälkeen ymmärrän pysyä sen ulottumattomissa. Christopher K. Germer antaa kirjassaan Myötätunnon tie (Basam Books, 2010) vinkin tällaiseen tilanteeseen:

“Aina, kun voimakas tunne saa sinut valtaansa, lopeta se mitä olit tekemässä, hengitä syvään, tuo tietoisuus rintakehän alueelle, tarkkeile kokemaasi tunnetta ja nimeä se kahdesta kolmeen kertaan lämpimästi ja rakastavasti. Vaihtele tietoisuuttasi ankkurisi ja nimen välillä, kunnes tunne menettää otteen sinusta.”

On MINUN vastuullani, millaista tunnetta välitän eteenpäin. On MINUN vastuullani pysäyttää nega-kärpästen pörräys. Miksikö tekisin sen kanssaihmisilleni, jos hekään eivät tee sitä minulle? – Noh, siihen löydämme varmasti monta syytä. Mutta tärkein syy on se, että negatiivisten tunteiden ja ajatusten levittäminen syö kaikkein eniten MINUA itseäni. Jos alati olemme Jobin posteljooneja, koko elämämme synkronoituu samalle tasolle.

Toinen lääkitys, positiivinen energia, on aika voimakasta kamaa. Väittäisin, että tarpeeksi suurina annoksina se toimii kärpäspaperin lailla. Voimakkaan positiivisen tunteen syntyminen vaatii muutaman asian:

1) Uskallan tuntea, ajatella ja jakaa positiivista energiaa. Myönteiset tunteet ovat valmiiksi sisällämme, ja ne tulevat esiin, kun hyväksymme elämässä eteen tulevat tapahtumat sellaisenaan, emmekä yritä päästä niistä väkisin eroon.

2) Vahvistan positiivisia tuntemuksia ja ajatuksia toimimalla sisältä kumpuavalla energialla. Niitä voi myös vahvistaa lisäämällä ajatteluun superlatiiveja ja kannustavia sanoja.

3) Aina kun tunnen tai ajattelen jotain positiivista, sanon tai osoitan sen. (Viimeksi lenkillä huusin vastaan tulleelle tytölle, että ”kiva paita”; mitäköhän siitä lähti eteenpäin?) Älä pelkää torjutuksi tulemista, sillä kaikkein tärkeintä on se, mitä koet voimakkaasti (tutkitusti se vaikuttaa myös muiden aivotoimintaan).

4) Pidän aina sisäisen aurinkoni vahvempana kuin ulkoisen myrskyn.

Ja nyt en puhu tekopirteydestä, vaan siitä ytimestä, joka meidän jokaisen täytyy löytää itsestämme. Sillä se on siellä, aina, meillä kaikilla. Minä itse päätän, päästänkö sen näkyviin.

Lähteet:

Tiedostava kirjoittaminen

Aalto-yliopiston tutkimus

Christopher K. Germer: Myötätunnon tie (Basam Books, 2010)

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Päästä irti ajatuksistasi, avaudut itsellesi

“Tyhjentämällä itsensä, toisin sanoen päästämällä irti ajatuksista, suunnittelemisesta ja ajasta, ihminen avautuu muille ulottuvuuksille itsessään. Se sekä antaa energiaa että saattaa aiheuttaa kysymyksenasettelujen ja pohdintojen äkillisen selkiintymisen. Kun aika ajoin säännöllisesti, mieluiten joka päivä, pääsee tilaan, jossa on tekemättä ja ajattelematta mitään, voi joskus saada parhaan lopputuloksen.” – Kirjasta Sanna Ehdin: Enemmän energiaa! (Basam Books 2012)

Sarastus: Kesä mullisti elämäni

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

Olin stressaantunut. Lomani oli alkanut, eikä minulla ollut normaaliin tapaani varattuna kesälle kahta ulkomaanmatkaa, mökkireissuja ja lounastreffejä eleganteissa ravintoloissa. Mitääntekemättömyyden mahdollisuus ahdisti, eikä oloani yhtään helpottanut, että koko ajan satoi kaatamalla.

Loman ensimmäisenä päivänä vedin litimärkää koiraani perässäni ulkona kumisaappaat lätäköissä loiskuen, sadetakkiin verhoutuneena. Manasin kammottavaa keliä ajatuksissani, kun yhtäkkiä pensaasta pyrähti lintu suoraan kohti minua ja törmäsi kovalla voimalla jalkaani. Pysähdyimme molemmat paikoillemme ja tuijotimme toisiamme pöllähtäneenä silmästä silmään. Se pöyhi siipiään ja minä tuijotin keltaista saapastani, jolla se nökötti hämmentyneenä. Ja yhtäkkiä lintu oli poissa. ”ei taas!”, huudahdin. Kohtaaminen linnun kanssa oli aiemminkin ennustanut isoja muutoksia elämässäni.

Niin, vähänpä tiesin lomaani aloittaessa. Pääsisin sellaiselle matkalle, jonka aikana kokisin enemmän kuin yhdelläkään maailmanympärysreissulla koskaan voisin.

Aiemmin keväällä olin istunut mietteissäni olohuoneen sohvalla. Muistan kuinka nostin katseeni ylös kohti vastapäistä oviaukkoa ja kylmät väreet nousivat selkäpiihini; kunpa tuossa oviaukossa seisoisi joku minulle tärkeä ihminen, ajattelin kaihoisasti. Kului kaksi viikkoa, ja ovelle todella ilmestyi joku – Hän! Hän, joka oli minulle usean vuoden ajan ystävä, ja nyt yhtäkkiä aivan uusia tunteita oli herännyt välillemme.

Kevät ja kesä on mennyt kuin siivin, ihmetellen. Olemme viettäneet upeaa aikaa yhdessä: hidasta, rauhallista ja lämmintä. Olemme vaihtaneet viipyileviä katseita ja helliä kosketuksia; sellaisia joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Olen salannut tunteemme ja ajatuksemme tähän mennessä muilta, pitänyt ne vain minun ja Hänen välisinä. Mutta nyt se kai on kerrottava: Olen rakastunut ja muutan Ruotsiin!

Hän yllätti minut kysymyksellään totaalisesti; haluaa että jaan elämäni hänen kanssaan. Haluaa, että seuraan mukana hänen työkomennukselleen Ruotsiin. Kaikki on tapahtunut kovin nopeasti. Mutta miksi tämä tuntuu niin oikealta – oikeammalta kuin mikään pitkään aikaan? Elämä tarjoaa taas uutta mahdollisuutta ja taas minä hyppään, nyt yhdessä Hänen kanssaan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minäkin haluan!

En voi selittää tätä järjellä. Tarvitseeko? Kuinka ihmeellistä elämä voikaan olla, kun sen vastustelematta antaa tarjota kaiken hyvän, joka meitä varten on suunniteltu!

Laaja kulma: Rauhaa ilman hiljaisuutta

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Viime viikot ovat olleet paluu arkeen. Saunamaista ulkoilmaa olemme pakoilleet sisätiloissa. Mieleni on ollut levoton. Jatkuva liikenteen meteli ulkona ja lapsiperhesotkuinen mekastus kotona ei ole helpottanut tasapainoilua. Niinpä olen monta kertaa palannut ajatuksissani kesään ja Suomessa kokemaani hiljaisuuteen.

Lomalla Suomessa huomioni kiinnittyi monesti hiljaisuuteen, siitä puhumiseen ja jopa sen kokemiseen. Kun kävelin Helsingin keskustassa, kuulin variksen siiveniskut kävellessäni rautatieasemalle – missä muussa pääkaupungissa variksen siipien havina kuuluu päärautatieaseman vieressä? Silti jotenkin paradoksaalisesti jokainen tuntemani haluaa asunnon rauhallisella sijainnilla. Kyllä, hiljaisuus on suhteellista, ei absoluuttista.

Lomalla pääsin myös kokemaan kaipaamani hiljaisuuden. Vietin kaksi päivää retriitissä, jossa oltiin hiljaa. Kokemus oli vaikuttava, mutta vaikea. Koin surua siitä, että hiljaisuutta ei voi viedä mukanaan. Mutta sitten, ensimmäinen oivallus: hiljaisuus ei ole elinehto. Vaikka hiljaisuutta en voi viedä mukanani, niin voin viedä mukanani rauhan. Rauha ja rauhassa oleminen eivät välttämättä tarvitse hiljaisuutta. Ensinnäkin rauhaa voi harjoitella. Se ei kysy aikaa eikä paikkaa. Rauha on tunne, rauha ei välttämättä ole tila.

Toinen oivallus: Hiljaisuus ei tarkoita rauhaa, vaan silloin on koettava hiljaisuuden vaikea puoli. Silloin kuulee ja joutuu kuuntelemaan omia ajatuksiaan, eikä niitä pääse pakoon. Ne on kohdattava. Niihin on totuttava, ellei ole jo tottunut. Hiljaisuutta on helppo paeta tai käyttää sitä ”rentoutumiseen”, silloin kun itse haluaa. Mutta ei sitä tiedä etukäteen, mitä kokee, milloin rentoutuu ja mikä sen saa aikaan. Rentoutuminen ja sitä kautta rauha voivat tulla hyvin yllättävistä tapahtumista.

Kolmas oivallus: Elämäni on monella mittarilla hektisempää kuin aiemmin, mutta silti tunnen oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Ulkoisella melulla, liikkeellä, jopa omilla tekemisilläni tai tekemättömyydelläni on vaikutusta rauhan kokemiseen vain tiettyyn rajaan asti. Saan olla rauhassa, jos osaan ottaa oman tilani, oli ulkoinen maailma mitä tahansa.

Rauhoittumisen kykyä voi ja pitää harjoittaa, jos sen haluaa kehittyvän. Rauha voi olla missä vain. Ei tarvitse luopua edes tekemisestä, ei hektisestä elämästä, jos ei niin halua. Rauha voi olla siellä missä minäkin. Niin, ja joskus se on ja joskus taas ei.

Toisen romu on toisen aarre

Uskotko sattumiin? Minä en enää. Ennen luulin, että asiat olivat “ihmeellinen sattuma”, mutta sittemmin elämä on opettanut, että manifestointi tai asioiden “tilaaminen” on ihan ok.

Ystäväni kertoi juuri, että heillä oli tiukka rahatilanne, eikä heillä ollut varaa hankkia uuteen asuntoon mattoa. Hän kävi mielessään, millaisen maton haluaisi: vaaleanruskea tai harmaa karvalankamatto olisi kiva. Asia jäi sikseen, kunnes hän yhtenä päivänä oli viemässä roskia. Roskiksesta löytyi beige karvalankamatto, joka oli hyvässä kunnossa. No, näitä tarinoitahan riittää kerrottavaksi, mutta kerron nyt yhden omistani, joka tapahtui pari viikkoa sitten.

Kävin lauantaina kukkakaupassa fiilistelemässä elinvoimaa (huom! ihanaa ja ilmaista puuhaa). Siellä oli ihania “wanhan ajan” pelargonioita, ja ajattelin, että sellaiset sopisivat hyvin Rosalan pihalle. Keräsin kolme kukkaa pussiin, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole ruukkua. Katselin ruukkuja hetken, ja tulin siihen tulokseen, että ne ovat hieman tylsiä – ja turhan kalliita. Sitten keksin, että olisipa ihana, jos jostain löytyisi rikkinäinen tuoli, jonka istuinosaan kukat voisi sijoittaa. Päätin viedä pelargoniat takaisin; tulisin hakemaan ne sitten, kun tuoli löytyy.

Kun pyöräilin kukkakaupasta kotiin, minulla oli selvä visio siitä, miltä “tuoliruukku” näyttäisi. Sitten unohdin koko asian.

Keskiviikkona saimme vieraan. Hän toi mukanaan kolme pelargoniaa. No niin, ajattelin, tuossa ne nyt ovat. Enää vain se tuoli. Saman päivän iltana kävimme katsomassa ystäviemme uutta koiranpentua. Pihalla hengaillessamme huomasin heidän varaston takana rikkinäisen tuolin – josta puuttui istuin osa. Kysyin, että mikä mahtaa olla tuoli kohtalo. Sitä ei kannattanut enää korjata. Pian se oli autoni takaluukussa.

Tältä tuoli näytti ensin.

Näitä tarvitsin “kukkaruukun” tekemiseen.

Ja tällainen siitä sitten tuli.

Hidas sielu

Teksti: Kata Hyvärinen

Kaikki olette varmaan kuulleet jutun intiaaneista, jotka roudattiin lentokoneella jotain tuhat mailia pääkaupunkiin. Ja inkkarit tekivät 30 päiväksi leirin lentoasemalle odottaakseen, että sielut ehtisivät tavoittaa matkalaiset. Tämän tuloksena intiaanit missasivat sitten sen kovasti tärkeän tapahtuman, jota varten heidät alunperin paikalle roudattiin.

Tämän kaiken tarkoituksena lienee muistuttaa siitä, kuinka hitaita sielun liikkeet ovat verrattuna mielen liikkeisiin. Itse olen tullut siihen tulokseen, että sielun hitaus johtuu siitä, että se joutuu ottamaan huomioon myös tämän fyysisen olemassaolon eli temppelin. Siis kropan. Ruumiin, joka itsensä kodikkaasti vuoraa entisillä pettymyksillä, vanhoilla kaunoilla ja jumituksilla, jotka mieli tehokkaasti torjuu.

Sillä nykymieli on ympäristön vaikutuksesta pakotettu kaikenlaiseen informaatioähkyyn jostain esikoulusta alkaen, eikä kukaan meistä edelleenkään pysty kaikkea yhtaikaa käsittelemään. Onneksi työelämässä kamppaileville opetetaan erilaisia keinoja hallita tuota ähkyä: syytä pomoa, käytä post it -lappuja ja kanna läppäriä mukanasi töistä kotiin ja kotoa töihin, niin siinähän ne ähkyt kulkee mukana. Ja jos et sitä lappupinoa tai läppäriä mukanasi kanna, niin oma on syysi jos ylenpalttiset asiat ja tuohtumuksen aiheet jonnekin päin kroppaa kiinnittyvät.

Tämä on kovasti valitettavaa niille, jotka eivät tykkää koneista, joihin on melko helppoa dumpata kaikenmaailman ähkyn aihiot. Jos mitääntekemättömän informaation suunta ei kulje yksiselitteisesti ihmisestä tietokoneeseen, niin se jää yksinomaan siihen ihmiseen. Jumiin. Lojumaan. Kalkkeutumaan. Vaivaamaan. On siis parempi käydä tietokonekursseja, blogintekokoulutuksia tai joitain muita fileitä/plussia/traveleita kuin hyväksyä se tosiasia, että tallentamaton tieto jää leijumaan jonnekin sielun ja ruumiin välille.

Toiset kutsuvat tuota väliä aivoiksi. Itse näen asian niin, että sielulla ja aivoilla on tokikin yhteinen linja ja tavoite, mutta ne toimivat varsin erilaisina systeemeinä, jotka toinen toistaan täydentävät ja näiden kahden kohtaaminen tapahtuu ruumiissa. Eli se mikä ei ole vielä ehtinyt sielusta aivoihin, on matkalla sinne jossain kohden kroppaa. Ja se mikä on menossa aivoista sieluun, joutuu niin ikään kulkemaan tuon piinatun kropan kautta.

Ja auta armias, jos se kroppa on täynnä mitääntekemätönta informaatioähkyä, niin kulkuväylä on totaalisen tukossa! Eli sielu hidastuu entisestään. Jos tähän soppaan vielä lisätään mieli, jonka toiminnanohjaus lienee sielun tehtävänä, niin asia mutkistuu entisestään. Sielu ei pysty ohjaamaan mieltä ähkytetyn kropan kautta ja mielen valtaa… niin mikä? Kiire, paine, stressi, työ, hosuminen…

Mikä auttaisi tähän mielettömyyteen, sieluttomuuteen ja oman ruumiin väärinkäyttöön?

Vaihda objektiivisi laajakulmaan

Oli heinäkuun alun täydenkuun yö. Päivällä oli ollut hellettä. Nukuin ikkuna auki, jotta yö toisi viileyttä.

Heräsin kolmen aikaan aamuyöstä räkättirastaan räkätykseen. Päivällä olin kerännyt tien varrelta ahomansikoita maistiaisiksi. Niitä oli verraten paljon ja ajattelin kerääväni loput myöhemmin. Unohdin. Muistin sen vasta siinä räkättirastaan ääntelyä kuunnellessani. Sinne taisivat kadota ahomansikat parempiin suihin. Voi sentään, kylläpäs harmitti.

Räkättirastas jatkoi ääntelyään kuin sanoen ahomansikka, ahomansikka, hä hää hä hää. Sitten silmäni rävähtivät auki. Ei hyvänen aika, se syö minun puutarhamansikkani! On tämä sellaista touhua välillä, kun yrittää elää osin luontaistaloudessa. Mansikat muuttuvat elämää suuremmiksi asioiksi. Ensin keväällä tekee paikkausistutuksia, sitten kesän kastelee, kitkee, lannoittaa ja hoivaa. Miten olin saattanut unohtaa linnunpelättimen ja marjojen suojauksen? Nyt harmitti vietävästi.

Yön ajatukset junnasivat paikoillaan. Vaikene räkättirastas! Nukahdin uudestaan mutta heräsin taas neljältä. Tästä tuli nyt tällainen täyden kuun yö näköjään. Ryhdyin vuorostaan miettimään näitä Keskiviikkokolumneja. Onko minulla tarpeeksi aiheita? Mistä kirjoittaisin?

Olen aloittanut luontokuvauksen hiljattain. Opettelen kameran säätöjä ja zoomaan. Zoomaan aina vaan lähemmäs. Saanko perhosen siipien yksityiskohdat, värit ja tuntosarvet näkyviin? Vaihdan kohdetta. Saanko tallennettua ampiaisen työn touhussa, kun se irrottaa puunkuituja laudasta?

Ihmisen mieli on samanlainen. Zoomaamme huomiomme mieltä vaivaaviin asioihin: pesemättömiin ikkunoihin, katsastamattomaan autoon, maksamattomiin laskuihin, kirjoittamattomaan Keskiviikkokolumniin ja räkättirastaihin.

Aamuyöstä alkoi kuulua tiaisperheen ääntelyä, poikaset olivat lähteneet pesästään. Lokki kirkaisi, toinenkin. Keltasirkku aloitti säkeenkertaamisen, hömötiaiset ääntelivät metsän laidalla. Ikkunasta tuli mukava viileys. Laulujoutsen starttasi ja läpytti järven pintaa eteenpäin. Sen huuto ponnahti metsästä kaikuna. Miten taianomaisen kaunista! Kimalainen pörisi ikkunan alla. Sen touhukas ääni alkaa aina hymyilyttää.

Vaihdoin mieleni makro-objektiivin laajakulmaan. Heinäkuun päivät ovat lintumaailmassa jo aika hiljaisia, mutta heinäkuun aamuyö on vielä täynnä laulua ja ääntä. Tunsin itseni onnelliseksi ja kiitolliseksi, että olin herännyt kuulemaan tätä yöllistä konserttia. Laajakulma tuo koko maiseman näkyviin ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.

Ehkä pääsisin jatkossa helpommalla, kun kasvattaisin vaativia mansikoita vähemmän ja keskittyisin niiden sijaan helpompiin ja satoisiin marjoihin, kuten karviaisiin, saskatooneihin ja mustaherukoihin. Voisin kerätä enemmän marjoja metsästä. Ahomansikoita kypsyisi ja saisin vielä lisää maistiaisia. Marjoja riittää kaikille, niin minulle kuin rastaallekin. Voisin tehdä mansikkahillon sijaan raparperihilloa. Luonto tarjoaa niin paljon, kun vain osaisimme arvostaa sitä.

Jos minua väsyttäisi huonosti nukutun yön jälkeen, voisin viettää hellepäivän siestaa. Jos on olemassa ongelma, helpottaa tarkastella sen eri puolia. Ei pidä lannistua, jos heti ei löydy ratkaisua. Alitajunnalle on annettava mahdollisuus puntaroida asiaa.

Otin kynän käteeni ja ryhdyin kirjoittamaan tätä Keskiviikkokolumnia. Kello oli 4.30, linnut lauloivat. Olin jo työpaikallani.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.