Hän vastaa kipakasti, vaikka hetken hengähdystauon avulla olisikin ymmärtänyt, ettei asia ollut niin vakava. Ei oikeastaan vakava ollenkaan: toinen todennäköisesti tarkoitti sen havainnoksi ja toteamukseksi, ei syytökseksi.
Hän kuitenkin loukkaantuu ja kerää syyllisyyden kuin magneetti.
Ehkä hän oli jo valmiiksi ärtynyt huonosti nukutusta yöstä ja lievästä päänsärystä, liian vähästä huomiosta tai mönkään menneestä palaverista. Hän kanavoi sen tilaisuuden tullen toiseen. Toinen tulistuu ja ampuu takaisin.
~
Lauseen väärä paino tai huolimattomasti valitut sanat muuttavat elämän hetkessä onnettomaksi. Näkymätön kynnys ylittyy, ja tunteella on ylivalta. Hetkeä aiemmin energian olisi vielä voinut valita käyttävänsä johonkin muuhun. Mutta nopean reagoinnin vuoksi neutraali mieli ei ennättänyt toimia.
Hänen toimintaansa ei ohjaa totuus. Hän reagoi toisen kommenttiin, toisen tunteeseen tai vielä monimutkaisempaa, siihen miten hän toisen tunteen tulkitsee. Reagoi. Ego reagoi. Ja vetää molemmat syvyyksiin.
~
Jooginen viisaus sanoo, että todellinen onni asuu teoissa, ei reaktioissa. Englanniksi merkitys on helpompi käsittää: Real Happiness lies in your action, not in your reaction. (Yogi Bhajan)
Kun alamme reagoida ympäristöön, kadotamme itsemme. Emme toimi omasta sisimmästämme käsin. Taistelemme tuulimyllyjä vastaan ja annamme epämääräisen tunteen viedä. Kadotamme yhteyden hengitykseen ja ryhdymme puolustuskannalle tyystin tarpeetta.
Samasta asiasta voisi selvitä olankohautuksella, huumorilla tai halauksella. Niin, että teostaan voisi olla ylpeä jälkeenpäinkin. Ollapa kunniakkaita tekoja, puhtaita ja suoria ajatuksia, voimakkaita ihmisiä.
Se on toisen toteamus. Se on toisen kiukku. Se on toisen mielipide. Se ei vaadi minulta reaktiota. Mutta minä voin vaatia itseltäni tekoja. Oman onneni eteen.
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Ajattelin ryhtyä energiansäästötalkoisiin. Tällä kertaa energiansäästö koskee kovin itsekkäästi itseäni.
Työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä omaa ja koko perheen energiankäyttöä on pakko (siis ihan oikeasti pakko) miettiä. Huonoista yöunista tai lapsiperhesairastelusta johtuvaa arkea ei jaksa, jos siinä on tuhat, tai edes viisi, liikkuvaa osaa. Mutta energiankäyttöä mietin myös lomalla. Omia akkuja ei ladata aikataulutetussa, eri intressiryhmien (puolisot, lapset, sukulaiset) ristiriidat käsittävässä lomasukkuloinnissa. Akkujen lataaminen vaatii usein hyödytöntä, haahuilevaa ja päämäärätöntä ajankäyttöä. Usein tällaista aikaa ottaa vasta sitten, kun ”kaikki” on jo tehty.
Myös itseään kohtaan voi olla taloudellinen ja välttää turhaa energiankäyttöä.Turha tarkoittaa tässä yhteydessä väärällä tavalla kuluttavaa energiaa tai pelkästään energiaavievää toimintaa. Aina ei tosin tiedä, viekö vai tuoko jokin toiminta energiaa – ja tätä ei auta kuin kokeilla. Kun itseään oppii tuntemaan paremmin, tajuaa myös omaa energiankäyttöänsä. Ponnistelu itselle tärkeän asian eteen ei ole oikea paikka säästää energiaa.
Fyysisen toiminnan lisäksi todellisia energiasyöppöjä ovat omat ajatukset. Toki myös välillä tietyt ihmissuhteet, tietyt tilanteet, paikasta toiseen siirtyminen ja rutiinit, mutta usein näihin ei voi vaikuttaa – omiin ajatuksiin suhtautumiseen sen sijaan voi. Monet ajatukset eivät edes näy mitenkään omassa toiminnassa, ne vain pitävät oman peruskulutuksen korkealla. Mutta jo tämän huomaaminen riittää. Se on alku uudelle suhtautumiselle omiin ajatuksiin.
Vaikka lomalla palautuminen on tärkeää, on arjen järjestäminen mahdollisimman helpoksi vielä tärkeämpää. Kukaan ei pysty pitkään elämään yli energiavarojensa, eikä yksi loma tätä paikkaa. Ja lisäksi, ylisuuret lomaodotukset johtuvat usein epätyydyttävästä arjesta. Jos arki on hyvää ja täynnä itselle mielekästä tekemistä, ei loma eroa arjesta kovinkaan paljoa. Riemukseni huomasin lomalla myös tämän!
Jos ei halua elää yli omien energiavarojensa, tarkoittaa se myös kivasta luopumista. Tämä on vaikeaa, koska ensimmäinen perusajatus kivasta luopumiselle on, että jään jostakin paitsi. Fakta on, että niin jäänkin, mutta tilalle saan jotakin muuta. Nykyisin pystyn jo ajattelemaan, että ihan sama mitä. Ei sen niin väliä.
Olen kuitenkin oivaltanut, että tietynlainen rentous ja luottamus elämään säästävät huiman, ehkä jopa suurimman, määrän energiaa. Mistä rentous, helppous ja luottamus sitten syntyvät? Kokeilemalla ja altistumalla itse elämälle, vaikka pelottaisikin. On pakko kokeilla, epäonnistua, etsiä, tyytyä ja nousta sängystä vielä seuraavanakin aamuna. Pienin askelin sitä oppii elämään sen kanssa, mitä on. Vastaanpyristely ja kontrolli kun vasta energiaa vievätkin.
Uskon ja toivon, että omaa energiaa voi oppia säästämään ja itseään lataamaan yhtä vaivattomasti kuin kännykkää tai kannettavaa. Joka ilta ei ole pakko mennä lopenuupuneena energiat käytettynä nukkumaan. Jonakin iltana, ihan pian, olen oppinut ihailemaan uskomatonta taivasta, ukkoskuuroa tai kaupungin siluettiin maalattua taidokasta sateenkaarta.
Oma hidastamisen muotoni on, että vaihdoin 40 tunnin työviikon 32 tuntiin. Tiedän, että on erittäin tärkeää muistaa kuunnella sisintään edes välillä. Työssäni en saa toteuttaa niitä asioita, jotka tuovat minulle eniten iloa. Kehittyi kaipaus korjata elämää tasapainoon, niin että aikaa jää enemmän harrastuksille, taideprojekteille, oman luovuuden toteuttamiseen.
Kriisi ja uusi idea lähtee usein liikkeelle tyytymättömyydestä, joka alkaa tuoda itseään yhä selvemmin esille. Työ alkoi tuntua liian usein vankilalta, jossa istutaan laskien minuutteja, milloin pääsee kotiin. Keksin vitsin. ”Moi mä oon Hanna kirjanpidosta. Miltäs osastolta sä tuut? -Suljetulta.”
Aloin laskeskella vaatimusten aikamäärää. Firmamme työaika on se maksimaalinen 40 tuntia, ei edes 38 tai 36 tai muu hieman lievempi. Siihen lisätään päivittäin lounastauko, eli läsnäolovelvollisuus on 42,5 tuntia viikossa. Ajan töihin puoli tuntia autolla, eli ajomatkoineen käytän työssäkäyntiin 47,5 tuntia viikossa. Tuntui paljolta.
Alkoi ahdistaa, että aina on kiire. Joka ilta on liian lyhyt. Kaikkea lykkää seuraavalle illalle ja siitä viikonlopulle, kun ei vaan ehdi. Jos huomaa maanantaina tarvitsevansa jotain sellaisesta kaupasta, joka sulkee klo 18, sen voikin sitten suunnitella samantien perjantai-illaksi, jolloin meillä on kaupat pidempään auki.
Ennen sitä ei kumminkaan ehdi; ajomatkan jälkeen saavun omalle kylälle juuri silloin, kun kaupat sulkevat oviaan. Odotan siis koko viikon pääseväni menemään yhteen normaaliin kauppaan. Oikeastaan naurettavaa.
Ja sitten, kun on kaunis sää, kun talvella aurinko nousee punaisena pallona ja laskee violettina ja vaaleanpunaisena taivaana ja on kuuraa luonnossa – millon siitä otan yhdenkään valokuvan? Koko viikon menen pimeässä töihin ja tulen pimeässä töistä takaisin joka päivä. Millon on tilaisuus ottaa yksikään maisemakuva, jota suunnittelee? Milloin? Ei yhtään Jumalan taukoa.
Ja milloin saa tehdä spontaaneja asioita? Saada idean ja toteuttaa sen. Sellasta ei ehdi 40 tunnin työn välissä. Sillon ei ole saumaa olla spontaani. Se ei koskaan sovi aikatauluun. Saa idean ja haluaa toteuttaa sen, mutta: on jo myöhä ilta ja huomenna pitää nousta seitsemältä, joten en alakaan harrastamaan. Tai: en voi alottaa yhtään mitään nyt, kun pitää lähteä töihin yhdeksäksi tunniksi; illalla sitten ehkä.
Eihän tässä ehdi tajuta elämän kauneutta, kun juoksee 40 h töissä. Ei ole sitä aikaa rauhoittua. On liian hengästyttävä ohjelma. On kiirehdittävä asioita, että saa kaiken vapaa-ajalla tehtyä. Ei se voi olla luonnollista niin. Mikä elämä on? Elämä ei saa olla pelkkää työntekoa!
Kun saa jonkin valmiiksi, seuraava tehtävä odottaa. Vaikka parhaansa tekisi ja olisi pelkästään ahkera vapaa-ajallakin, ei saa kaikkea tehtyä. Ja jos on ahkeraksi kasvatettu, ei anna itselleen rauhaa ennen kuin viimeinenkin tehtävä on toimitettu.
Ja sitä hetkeä ei tule.
Taas meni viikko, taas meni kuukausi, ja ennen kaikkea haaveili siitä, mitä tahtoisi tehdä, jos siihen olisi hetki aikaa keskittyä, juuri nyt, ja toteuttaa ideansa. Niin paljon menee minulta ohi, kun istun vain töissä.
On paljon ihmisiä, joilla ei ole tätä tunnetta. He ovat löytäneet tarkoituksen tekemistään töistä. Ovat onnistuneet kouluttautumaan alalle, josta pitävät, ja saaneet suuntaansa vastaavan työpaikan. On ihmisiä, joilla ei ole merkittävää harrastusta, ja joille työ on todella se tärkein mielihyvä ja täyttymyksen lähde.
Hyvä sekin.
Minulla taas oli polttava tunne siitä, että minulta menee paljon ohi sillaikaa, kun istun töissä; työpaikassa, joka ei vastaa intohimojani eikä elämäni tarkoitusta. Haluaisin elää elämää; havainnoida säätä, kulkea luonnossa, ajatella. Haluan myös kokea musiikkia, taidetta, kirjoja, runoutta, oivaltaa. Haluan itse luoda, kuvia, kirjoituksia. Kaikki tämä tarvitsee aikaa rauhoittua, ja aikaa tehdä.
Nonsense-proosarunoni tähän väliin:
Administrator on sama asia ku konttorirotta.
Siis tätä taiteen tekoa mä käytän yleisesti hyväksyttynä syynä elää.
Yleisesti hyväksytty ekskjuussi.
Commonly accepted excuse.
What’s your excuse?
Syy tai tekosyy.
Syynsä kullakin.
Suuri askel on jo tajuta, että vastuu on omassa kädessä, että tuntimäärästä voi neuvotella ja sen saa päättää itse. Olen onnekas, että tämä on mahdollista. Tässä länsimaassa minun ei ole pakko olla 40 h töissä maksaakseni välttämättömimmän.
Totesin myös, etten tällä tavallisella pienipalkkaisella työnteolla rikastu kuitenkaan. Palanen aikaa on sitä palkan palasta tärkeämpää. Kyllä tässä pärjää. Olen muutenkin säästäväinen.
Joten päätin ostaa itselleni yhden päivän viikossa aikaa elämään ja luomiseen. Malja sille. Keskustelin esimiehen ja henkilöstöosaston kanssa ja sain suostumuksen, että voin laittaa sisään hakemuksen neljän päivän työviikosta. Paradis. Tämä on pieni askel, mutta erittäin tärkeä muutoksen signaalina ja arjen kannalta. Neljä vai viisi päivää, siinä on minulle ero tyytyväisen ja turhautuneen työntekijän välillä. Siinä on minun itseni tekemä teko merkiksi siitä, että kuuntelen omia toiveitani ja oikeasti järjestän lisää aikaa sille, mikä on minulle tärkeämpää kuin työ. Itse sen päätän, että aika on niin arvokasta, että haluan ostaa siitä osan rahalla takasin itselleni. Ei kai tämä mikään radikaali asia ole kokonaisuutta katsoen, muttakuitenkin niin tärkeä saavutus.
Symbolisesti se on suurta siinä mielessä, että tällä hetkellä kehitys ei ole mahdollista oikein missään asiassa: työympäristö masentaa muutoksineen ja henkilöstövähennyksineen ja työmarkkinat tuolla ulkona eivät tarjoa vaihtoehtoja päästä mihinkään varsinkaan järkevään tai parempaan duuniin; olosuhteet tuntuvat pakottavan tyytymään tasan siihen, mitä on käsillä ja olemassa jo nyt. On sitäkin hienompaa, että näinä tukalina aikoina sittenkin onnistun yhdessä ajamassani hankkeessa, jossa otan päätöksen omaan käteen ja pysyn tiukkana, kunnes se on tehty.
Kiitän, että tässä asiassa esimies ja henkilöstöosasto tukivat muutosta ja mahdollistivat sen. Useita keskusteluja on käyty, ja kävin ne oikeaan aikaan, kunnes saatiin virallinen lomake täytettyä.
Nyt uskon, että kun tämä asia on kääntynyt parempaan päin ja toiveeni toteutettu, on helppo olla tyytyväinen monessa asiassa, rauhoittua, luopua turhautumisesta ja olla taas sisältä iloinen, kuten ihmisen kuuluu olla. Voin olla lempeä asioita kohtaan.
En hermostu ja säiky tyhjästä. Muistan hengittää ja jaksan keskittyä. Tällä on niin monia positiivisia vaikutuksia eri tasoilla… se on hienoa.
Toivon ankkuroitumista. Taitoa olla. Kiireen keskellä on niin leijuva, pintaa raapaiseva olo; kaikkea pitää sivuta, mutta mihinkään ei ehdi keskittyä.
Muutoksen jälkeen tunnen kuuluvani itse taas joukkoon, jolla on asiat hyvin. Olen päättänyt olla kiitollinen jokaisesta vapaasta keskiviikosta, jonka sain, muistaa sen, että tämä on tietoisen tavoitteluni tulos. Onnellisuus onkin nyt helppoa, kun uusi rytmi on juuri lähtenyt rullaamaan. Lähdin pyöräretkelle. Kevään ensimmäinen perhonen lenteli pyöräreitin varrella: sitruunaperhonen, iloisen keltainen. Eikö sen pitänytkin tuoda hyvää onnea vuodeksi. Ymmärsin, että sekin perhonen olisi jäänyt näkemättä, jos olisin ollut töissä. Ihanaa, että saan pyöräillä, nähdä maailmaa ja perhosia, ihanaa, että on 32 h viikko ja saa elää kevään ensimmäisiä kauniita päiviä ulkona. Itkin oikein onnesta, etten istunut toimistossa sinä päivänä.
Sitten tulee vanha kunnon syyllisyyden aspekti ja vastaan väittäjät käymään sisäistä taistelua. Saanko nauttia vapaa-ajastani? Olenko todella ansainnut tämän? Saanko olla onnellinen? Henkinen totuus on kumminkin, että on parasta huolehtia ensin omasta tyytyväisydestään, jotta voi olla hyvä muille ja jakaa onnestaan.
Vaihtoehtoinen elämänmuoto/elämänkatsomus nähdään usein uhkana, ja siitä nousee usein väittely. Kuitenkaan noudattamalla itsestä hyvältä tuntuvaa mallia ihminen ei välttämättä ollenkaan tahdo sanoa, että malli on jokaiselle oikea, tai ole tuputtamassa sitä muille. Itse pidän matalaa profiilia enkä hehkuta kaikille kohtaamilleni ihmisille vähempien työtuntien ilosanomaa. Törmäyksiä voi nimittäin tulla hyvin helposti, jokin seikka asiassa ärsyttää vaikkapa sitä kanssaihmistä, joka todella nauttii työstään ja haluaa omistautua sille maksimaalisella työajalla.
Tottakai on ihmisiä, jotka tekevät vuorokauden ympäri töitä omassa yrityksessään, ajavat asioita, tekevät tärkeitä asioita ja paljon ylitöitä eivätkä edes halua muuttaa asiaa. Ihmiset ja heidän motiivinsa, halunsa, kykynsä ja kiinnostuksen kohteensa ovat hyvin erilaisia. Toivoisin vain, etteivät paljon tai liikaa töitä tekevät olisi katkeria jokaisesta osa-aikatyöläisestä ja tuntisi rahoittavansa erilaisten lusmuilijoitten elämistä. Minä haluan rahoittaa itse itseni, juuri riittävässä määrin.
Työkaverini sanoi: ”Jos onnellisuutesi riippuu siitä, että vähennät työtunteja, silloin et ole oikeassa työpaikassa.” Se on totta. Minulle mikään työpaikka ei olekaan oikea, koska olen kuvataiteilija, taidekäsityöläinen ja kirjoittaja ilman pestiä, jossa minulle maksettaisiin näistä toimista. Työ on minulle rahan ansaitsemista sekä bonuksena ihmissuhteet, haasteiden voittaminen ja iloitseminen hyvin hoidetuista tehtävistä, onnistuneesta vastuualueeni organisoinnista ja kaikista sellaisista sisällön yksityiskohdista. Mutta intohimoni toteutuvat vapaa-ajalla eivätkä töissä.
Että lusmuilua, sanoo moraalitantta. Vanhat ajat. Siinä, kun leppoistamista moralisoidaan, puhuu vanha aika. Mikä se on se kristillinen työmoraali, tai siis luterilainen työn pakko? Ei se ainakaan Raamatusta tule. Siellä lukee, että katsokaa kedon kukkia ja taivaan lintuja ja olkaa huoletonna. Mistä tulee se ”raada, raada”, jota meille edelleen hoetaan? Miksi sitä tulee hokea, jos ei ole pakko tienata 40 h palkkaa elääkseen? Kuka sen pakon sitten minulle pakottaa päälle ja miksi?
Ymmärrän kyllä, että vasta vähän aikaa sitten oli kovat ajat. Oli sota, puute, jälleenrakennus. Silloin oikeasti tarvittiin jokaisen panosta. Mies raatoi rakennuksilla ja emäntä kotona. Emännällä oli elikot hoidettavana ja lapsikatras ja sukulaiset. Piioille, rengeille, työmiehille, kaikille, piti leipoa päivittäin leipää tai kerran viikossa aitta täyteen.
Mutta ajat ovat muuttuneet. Miksi minun pitäisi leipoa joka päivä leipää, jos minulla ei ole yhtäkään sukulaista sitä syömässä? Ei tule kukaan nälkäinen ovesta, vaikka leipoisin kuinka. Joten on mahdollisuus ottaa iisimmin ja päästää suorittamisesta välillä irti.
Me olemme nykyään niin onnekkaita, että meillä on mahdollisuus. Ehkä se ankaruus onkin kateutta: ”Miten noi kehtaa ottaa iisimmin, kun me emme siihen koskaan pystyneet? Meillä ei ollut siihen lupaa, miksi uudella sukupolvella pitäisi olla?”
Mutta ajat kehittyvät, olosuhteet muuttuvat, ja ihmiset muuttavat elämäntapaansa olosuhteiden mukaan. Ei lusmuilu rapauta yhteiskuntaa, vaan lusmuilu on vastaus siihen, että yhteiskunta on muuttunut, arvot muuttuvat, ihminen näkee uusia mahdollisuuksia ja ajattelu kehittyy. Nyt on uudet olosuhteet. Ehkäpä ne ovat paremmat kuin vanhat ajat.
Puhutaan vanhoista hyvistä ajoista. Mutta ehkeivät ne olleetkaan hyvät. Ne olivat ankarat ja piti olla aina ahkera, muuten tuli perikato. Nyt meillä on mahdollisuus hidastaa ja olemme siitä kiitollisia. Ei sitä ole syytä syyllistää ja pilata vanhoista ajoista kumpuavalla ankaruudella ja tuomitsemisella. Nykyään mitään katastrofia ei tapahdu, vaikkateemmekin vain 32 h töitä.
Monessa työpaikassa työntekijät aistivat sen, että työntekoa pitäisi alkaa mitata modernimmin, sisällön ja aikaansaatujen tehtävien mukaan, eikä niinkään asettamalla aikaraamit 8,5 tunnin läsnäolopakosta päivittäin. Kukaan ei voi olla tehokas tauotta 8 tuntia, ja silti sitä odotetaan työntekijältä edelleen. Työviikon lyhentäminen vaikutti itselläni positiivisesti työsuhteeseeni, työmoraaliini ja tehokkuuteeni. Jaksan paremmin ja paahdan mielelläni töitä hyvään tahtiin silloin kun tehtäviä on paljon, jotta saan nauttia vapaapäivästäni sen jälkeen. Työviikon lyhentämisen seuraukset voivat olla positiiviset myös työnantajan kannalta, kun työntekijän jaksaminen paranee, mahdollisesti stressin välillisesti aiheuttamat sairauspoissaolot ja burnout-tapaukset vähenevät jne jne.
Taloudelliset seikat tuodaan esille vasta-argumenttina: että nimittäin kaikilla kansalaisilla olisi velvollisuus tehdä maksimimäärä töitä, jotta verorahoja tulee valtion kassaan ja hyvinvointiyhteiskunta voi pitää itseään yllä. Ei minulla tähän ole tyydyttävää vastausta, paitsi että ajat ja trendit vaihtelevat. Aiempina vuosikymmeninä naiset olivat tyypillisesti kotiäiteinä eivätkä osallistuneet työelämään, silti silloinkin rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nykyään en ole sellaista miestä tavannut, jonka palkka olisi yksistään riittävän suuri koko perheen elättämiseen. Ennenvanhaan työpanokseni kodin ulkopuolella olisi ollut 0%, nyt se on sentään 80%.
Yleisesti ottaen näen asian niin, ettei ihminen ole tärkeimmässä roolissaan yhteiskunnan jäsenenä eikä ensimmäisenä prioriteettinaan talousjärjestelmän palvelija. Eivät finanssit ole koko totuus elämästä, vaikka uutiset edustavatkin tällaista maailmankuvaa. Ihminen on ensisijassa sielu.
Elämä, maailma, on täynnä ihmeitä. Tahdon kokea niitä. En unohtaa ne kiireeseen. Tahdon kokea ja kehittyä rauhassa. Tahdon löytää polkuja, joita jo niin kauan olen etsinyt. Tahdon, että minulla on aikaa kuunnella vaistojani.
Haluan olla kiitollinen elämästä. Siihenkään ei jää aikaa, jos on koko ajan kiireessä. Hidastamis-teema ja osa-aikainen työ on pohjimmiltaan henkinen asia. Henkinen päätös. Henkisyyttä tavoitteleva muutos. Henkisyys itsensä löytämisen uskontona.
Sielun asia.
Kodin Kuvalehti painoi sivulleen ”erään teini-ikäisen” netissä esittämän kysymyksen: ”Mitä eroa on downshiftaamisella ja lusmuilulla?” Kysymys jäi avoimeksi ja näin vertaillen sille onkin helppo naureskella. Mutta tähän on olemassa vastaus, nimittäin: henkinen aspekti.
On olemassa suurempia asioita kuin rahan ansaitseminen mihin tahansa tarkoitukseen. Velvoitteiden takana on olemassa vapaus, ja siitä haluan kokea pienen osasen rajallisen elämäni aikana. Elämä on lahja.
Shakti Pad -bloggari Noora Lintukangas vastaa Hidasta elämää -sivuston perinteisiin kysmyksiin.
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen Noora, kahden pienen tytön äiti, jogini, yrittäjä ja joogaopettaja. Olen naimisissa supermiehen kanssa, ja asumme Loviisassa parisataavuotiaassa hirsitalossa, jossa on hyvä hengittää. Tulen sieltä sun täältä ja olen matkalla kohti valoa.
Sain ensi kosketuksen kundaliinijoogaan 2006 aavikolla Egyptissä: brittiläinen opettaja veti täydenkuun aikaan myöhäisillan joogatunteja tähtitaivaan alla. Tunnin jälkeen syötiin ja nukuttiin beduiinimatoilla, aamuviideltä herättiin joogaamaan.
Olin mukana vain kerran, mutta kokemus oli erityinen ja jätti minuun pysyvän jäljen; jonkinlaisen kaipauksen kohti jotakin määrittelemätöntä.
Maisemat ja joogalajit vaihtuivat moneen kertaan ennen kuin päädyin kundaliinijoogan opettajakurssille. Jotakin loksahti kohdalleen. Olen hyvin sitoutunut joogaharjoitusten ja meditaation viitoittamaan polkuuni ja hyvin iloinen siitä, miten paljon tietoisuutta, kärsivällisyyttä, kiitollisuutta, pyyteettömyyttä, armoa ja onnea se on elämääni jo nyt tuonut.”
Millainen on tavallinen päiväsi?
”Herään tyttärieni kanssa, syömme puuroa, käymme puistossa, kirjastossa tai kaupassa. Lounaan jälkeen laitan lapset nukkumaan. Iltapäivällä touhu jatkuu ja teemme normaaleja lapsiperheiden askareita pyykinpesusta askarteluun ja ruoanlaittoon. Syömme yhdessä isän tultua kotiin. Jossakin välissä joogaan ja teen tietokoneen ääreen painottuvat työni. Ja jos suinkin mahdollista, nukun päiväunet.”
Miten hidastat arjessa?
”Lasten kanssa päivät ovat samaan aikaan hektisiä ja hitaita. Jos tuntuu siltä, että menee liian lujaa, hengitän pitkään ja syvään.”
Mottosi?
”Real happiness lies in that which never comes or goes but simply is. (Yogi Bhajan)”
Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?
”Kirjoitan arkielämän joogasta, sillä suurimmat joogaharjoitukset tapahtuvat joogamaton ulkopuolella. Tämä liittyy tietoisuuteen omasta itsestä, motiiveista, tunteista ja toimintatavoista, ennen kaikkea vuorovaikutustilanteissa.
Blogin nimi Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurbanin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Blogi on minun Shakti Padini, jonka kautta jäsennän omaa suhdettani joogafilosofiaan ja joka auttaa minua sitoutumaan. Enkä pane lainkaan pahakseni, jos joku muukin saa siitä omassa Shakti Padissaan voimaa ja toivoa.”
Poikkeuksellisesti keskiviikkokolumnistit Miia Leinonen ja Sanna Wikström keskustelevat yhdessä kesästä, kesälomasta ja sen ansaitsemisesta.
MIIA: Moni ystävä Facebookissa laskee päiviä loman alkuun. Eräänä päivänä olin kirjoittamassa ystävän seinälle ”Olet lomasi ansainnut”. Ja hetkinen. Enpäs laitakaan.
Jälleen kierrän ajatuksissani samaa rataa. Nytku on enää muutama päivä loman alkuun.
Sitku on loma. Ja siinä sitä taas eletään ihan jossain muualla kuin tässä hetkessä. Mitäs sitku loma on ohi ja sitku alkaa työ ja sitku tulee lumi ja pakkanen? Sitte ollaan suu mutrulla ja nenä nyrpeänä ja aletaan odotella joulua ja seuraavaa kesälomaa.
Ollaan me ihmiset kans. Osaispa nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta päivästä, säästä ja arjen huolista huolimatta. Mutta on se ihanaa, että on kesä ja lähestyvä loma. Saa pakata kissan ja tenavat autoon ja suunnata kohti mökkiä. Kun nelisen viikkoa on hyttysten syötävänä, on kiitollisuus katossa, kun palaa maalta kaupunkiin kunnallistekniikan läheisyyteen.
Mutta olenko lomani ansainnut? Mitä vuoden aikana on tullut tehtyä? Sainko sittenkään suoritettua tarpeeksi?
SANNA: Lomarahat ansaitaan, mutta lomaa tarvitsemme tasapainoiseen elämiseen pieninä palasina ympäri vuoden. 15 minuuttia päivässä ilman ajatuksia, tekemistä tai kontrolloitua aikaa. Pidempiä hetkiä vapaapäivinä. Mutta on myös totta, ettei loma tunnu lomalta, jos aina olisi lomaa. Tai kuten eräs opettajani sanoi: “On kivaa, että on kivaa, mutta kivakaan ei ole kivaa, jos on aina kivaa.”
Tasapaino, sitä me tarvitsemme kaikkina aikoina. Mutta se ei tarkoita sitä, että kesäkuussa tehdään käsillä ja jaloilla, että “olisi ansainnut kesälomansa”. Tuntuu, että se, joka hienoimmin kaatuu maaliviivalle, on ansainnut lomamitalin.
Minä ehdottaisin työpaikoille ohjattua lomalle lähtö-ja paluuretriittiä, joka varmistaisi liukuman lomalle niin, ettei ensimmäisiä lomaviikkoja tarvitsisi keräillä itseään. Loma ei olisi pelkkää pään tyhjentämistä, vaan voisi olla heti loman alusta tyhjällä päällä, leijailla kuin kevyt voikukan siemen.
Ja mitä sitkutteluun tulee, olisi sääli, jos kauniit ei-lomapäivät menisivät ohi, koska vain odotamme lomaa. Loma on täällä, jokaisessa hetkessä, kun annamme voikukan siemenen keveyden vallata mielemme, käymme lounaalla terassilla, pyöräilemme töihin ajan kanssa, nautimme ilta-auringon lämmöstä. Myös loman jälkeen, eikö niin?
MIIA: Luulen, että olemme, ihan jokainen, lomamme ansainneet. Ansaittu loma tarkoittaa monelle aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Loma tarkoittaa paitsi vapautta töistä tai työttömyydestä, arjen rutiineista, myös annettua aikaa muille ihmisille. Läheisemme ovat ansainneet meidät hetkeksi itselleen. Erityisesti loma-aikoina kerätään muistoja perheiden ja sukujen yhteisiin varastoihin.
Olemme myös ansainneet hetken aikaa auringossa. Suomessa paiste on niin harvinaista herkkua, että siitä nauttimista varten Suomessa on kehitetty kokonainen palkallinen lomakulttuuri lomarahoineen päivineen. Iloitaan kesästä suomalaiseen hienoon ja yksinkertaiseenkin tyyliin: käydään mökeillä, nautitaan järven tai meren tuoksusta, grillaamisesta ja jäätelöstä. Pysähdytään ostamaan mansikoita ja hymyillään kilpaa auringon kanssa. Viljellään hyvää oloa ja kuten Sanna ihanasti sanoitti: eletään voikukan siemenen keveydellä.
SANNA: Kun kastat varpaanpään, älä ajattele uimista. Kun ostat mansikoita, älä pelkästään pakasta, vaan nauti kesän ainutlaatuisesta mausta. Kun ajat pyörällä, unohda määränpää. Kun koet hetken, joka tuntuu täydelliseltä, älä pilaa sitä ajattelemalla, että kohta tämä loppuu.
Täydellisesti koetut kesähetket opettavat meitä rentoutumaan, päästämään irti ja luottamaan, että elämä kantaa. Niillä opeilla on hyvä jatkaa loman jälkeenkin. Tuon tunteen olemme ansainneet!
Aamulla hyväntuulisena herätessäni aloin miettiä, miten helposti toisen ihmisen päivän saa pilattua. Toisen mielen pystyy pahoittamaan sekunnissa, riippumatta siitä, onko kyseessä joku rakas ihminen tai aivan random ventovieras, jonka kohtaaminen voi olla monen sattuman summa. Ei tarvita kuin muutama huonotuulinen sana tai yksi ylenkatsova ilme, niin kas, tehtävä on suoritettu.
Tovi sitten kirjoitin Aalto-yliopiston ja Turun yliopiston tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että voimakkaat tunteet tarttuvat. Eli yksinkertaisesti: Negatiivisuus lisää negatiivisuutta. Ei hyvä. Onnellisuus lisää onnellisuutta. Erittäin hyvä.
Aina huonotuulisuutta ei voi estää, ihmisiä kun olemme. Meillä on omat murheemme, huolemme ja ongelmamme. Kuitenkin oman negatiivisen olon purkamista sivullisiin ihmisiin voi välttää. Jos omaa kupolia kiristää, silloin kannattaa pysähtyä miettimään, mikä minua vaivaa. Miksi teen näin? Ärsyttääkö minua todella se, että tuo tyyppi änkesi viereeni bussissa vai kenties se, että olen valmistautunut työtapaamiseen huonosti?
Haa, arvasin!
Oma olo ei parannu toisille kiukuttelemalla. Huonotuulisen purkauksen jälkeen oma fiilis on vähintäänkin tuplasti ensimmäistä olotilaa kammottavampi.
Mutta ajatellaanpas: jos huono tuuli tarttuu, niin sitä tekee myös hyväntuulisuus.
Toisiin ihmisiin on helppo vaikuttaa positiivisesti vain hymyilemällä, muutamalla nätillä sanalla tai ystävällisellä eleellä. Enkä nyt puhu mistään suurteoista, vaan pienistä arkisista jutuista, jotka on helppo toteuttaa. Aina voi pitää seuraavalle tulijalle ovea auki, aina voi tervehtiä bussikuskia iloisesti tai miksemme sitten vain hymyilisi vieraalle vastaantulijalle.
Ystäväni kirjoitti Facebookissa, miten hän oli kaupan kassalla huomannut, etteivät rahat riittäneetkään mehuun. Kassajonossa seuraavana ollut nainen huomasi tilanteen ja tarjoutui maksamaan mehun. Ystävä kiitti ja halasi naista, joka totesi, että ei mitään, kerrankin näin. Ihana tarina, joka sai ystäväni lisäksi varmasti myös kyseisen naisen ja muut tilanteen nähneet ja siitä kuulleet iloisiksi ja onnellisiksi. Minua alkoi hymyilyttää, kun kuulin tapahtuneesta. Teko ehkä kuulostaa pieneltä, mutta tuntuu suurelta. Olen varma, että se tuli sydämestä.
Ei ole yhtään noloa tai tuppautumista, jos kysyy tutulta tai tuntemattomaltakin, että mitä sinulle kuuluu. Voinko tehdä jotain puolestasi? Voinko auttaa sinua, jotta voisit paremmin? Pieni ele voi olla toiselle merkittävä. Ja jos toinen ei sillä kertaa kaipaa huomiota, hän osannee kertoa siitäkin. Mielestäni kannattaa toimia mieluummin kuin jälkikäteen pohtia, olisinko juuri minä voinut tehdä sillä kertaa jotain toisen eteen.
Myönteisyys lisää myönteistä energiaa. Myönteisen ihmisen läsnäolo lisää jopa toisten paikalla olijoiden tyytyväisyyttä itseensä. Minustakin on hauskaa viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka pitävät itsestään, ovat iloisia ja hyväntuulisia. Fiilarit tarttuvat. Sitä paitsi kun arvostaa itseänsä, kehoansa ja terveyttänsä muiden seurassa, se vie toisiltakin intoa valitella omia muka huonoja puoliaan tai mahdollisia kremppojaan. Tyytyväinen omaan elämään ja kaikkeen, mitä on, kannattaa minun mielestäni olla siis myös muiden seurassa. Ja kun itse sanoo, että voi miten ihana ja raikas kesäsade tai onpa mukavaa, että uusi viikko on alkamaisillaan, silloin eivät muutkaan jaksa märehtiä sitä, miten kurjaa on, kun sataa tai on maanantai.
Se mitä teet tai edes ajattelet, vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin. Tehdään hyviä tekoja! Ja kuten eräs ihastuttava, uudehko tuttavani kirjoittaa bloginsa esittelytekstissään:
Energioiden virtaus ja vaikutus ei ole pelkästään fyysinen asia vaan tietoisuudella ja mielellä on siihen sanansa sanottavana. Kaikki se mitä olemme kokeneet, on jättänyt jälkensä kehoomme. Päättyneet rakkaustarinat tai muut elämän myllerrykset jättävät aina energeettisen latauksen paitsi mieleemme, myös kehoomme. Joskus nämä menneet tapahtumat tekevät energiakenttäämme totaalisia tukoksia ja näiden tukosten avaaminen on erittäin oleellista tasapainoisen energiavirtauksen palauttamisessa. Energiahoidoilla voidaan suoraan vaikuttaa tämän virtauksen palautumiseen ja auttaa irtipäästämisprosessia ja siten myös mieltämme voimaan paremmin.
Hoidetaan syytä oireen sijaan
Energihoidon vaikutuksen huomaa solutasolla lisääntyneenä hyvinvointina. Sen vaikutusmekanismi on kuitenkin kvanttimekaaninen eli kaikki tapahtuu kvanttitasolla, sillä atomitasoakin hienovaraisemmalla tasolla. Siis juuri sillä tasolla, jolla tietoisuuskin temmeltää. Siksi energiahoito on aina tekemisissä suoraan sairauden tai epätasapainon syyn kanssa eikä pelkästään oireiden kanssa. Temppu tehdään juuri siellä missä pitääkin. Sen voi kuitenkin tehdä monella eri tavalla.
Koskettavaa hoitamista
Energiahoitoa voi antaa koskettamalla mutta yhtä usein siihen ei liity lainkaan kosketusta. Sitäkin enemmän siihen liittyy tietoinen energian kohdistaminen ja ajatus hyvinvoinnista ja paranemisesta. Quantum Touch –hoidoissa kosketetaan hoidettavaa kevyesti mutta esimerkiksi Reconnective Healing menetelmässä ei kosketusta tarvita lainkaan. Ja vaikka se kuulostaa uskomattomalta niin maailmassa on huima määrä esimerkkejä onnistuneista kaukohoidoista tuhansien kilometrien etäisyyksiltä. Etäisyydellä ei siis ole merkitystä. Tietoisuudella on. Weird or what?
Todella vanhaa viisautta
Energiahoito voi auttaa mitä moninaisimpiin kiusoihin migreenistä elimellisiin kiputiloihin ja vakaviin sairauksiin asti. Eikä pelkästään voi auttaa vaan todellakin auttaa, siitä minulla itselläni on lukuisia kokemuksia niin hoidettavana kuin hoitajanakin. Olen perehtynyt niin Reiki, Shamballa, Quantum Touch ja Reconnective Healing –menetelmiin ja kaikissa niissä liikutaan samalla tontilla. Nimellä ei oikeasti ole väliä, sen ovat osoittaneet jo vanhan kansan parantajatkin. Tämä viisaus on todellakin tuhansia vuosia vanhaa viisautta.
Aitoa hyvinvoinnista huolehtimista
Usein hoidoilla saavutetaan hyviä tuloksia silloinkin kun länsimainen lääketiede on jo nostanut kädet pystyyn. Kun tähän yhdistetään vielä muita holistisen hoitamisen menetelmiä ja perusteellisempi ymmärrys oikeasta ravinnosta, ollaankin jo tekemisissä selkeästi modernia länsimaista lääketiedettä älykkäämmän hoitamisen kanssa. Holistinen ymmärrys eri olemustemme ja kehojemme tasapainosta hoitaa nimenomaan terveyttämme ja ehkäisee sairauksia. Juuri se luo perusedellytykset hyvinvoinnille. Energiakehomme ymmärtämisessä on kyse kaikenkattavasta terveydestä huolehtimisesta eikä pelkästään jo ilmentyneen sairauden tai sen oireiden hoidosta. Ja siinä on aivan huikean suuri ero! Energiahoitaminen ja moderni lääketiede on yhdessä varsin oivallinen yhdistelmä ja siksi näistä hoidoista käytetäänkin usein nimitystä “Täydentävä hoito”. Energiahoitamisen pitäisi kuulua terveydenhuollon ammattilaisten perustyökaluihin. Ja kyllä se sinne vielä joskus kuuluukin.
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.
Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.
Ylös, alas.
Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.
Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme. En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!
Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.
Minä harhailen siellä täällä!
Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.
Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?
Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.
Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!
On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.
Eteenpäin!
Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.
Mihin?
Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.
Nauraminen on oiva stressilääke, eli se laukaisee tehokkaasti kehoon ja mieleen kertyneen stressin. Naurujoogi, lääkäri Madan Kataria jopa toivoo työpaikoille nauruhuonetta, jossa voidaan lievittää stressiä. Ehkä kahvihuonekin toimii, kun sinne tullaan oikealla asenteella!
Tässä syitä, miksi nauraminen on niin tärkeää:
Nauraessa stressihormonin määrä kehossa laskee radikaalisti. Näin keho ja mieli vapautuvat stressikuormituksesta.
Kehoon virtaa endorfiinia eli aivojen kemiallista hyvänolon täsmäainetta. Nauramisen jälkeen olo tuntuu huolettomalta ja kepeältä.
Verenpaine laskee, kivut vähenevät ja immuunipuolustus vahvistuu.
Kun nauraa yhdessä muiden kanssa, keho alkaa tuottaa myös onnellisuushormonia eli oksitosiinia.
Nauru vahvistaa palleaa sekä puhdistaa ja vahvistaa keuhkoja.
Ruoansulatus vilkastuu.
Treeninä 15 minuutin nauru vastaa 40 minuuttia soutulaitteella soutamista.
Nauraessa olo rentoutuu ja ihminen on läsnä tässä hetkessä.
Lähde: Kivinen, Keränen, Ruuti: Parasta aivoillesi – ohjeita aivojen hyvinvointiin (Otava 2010)
Vuonna 2003 aloin opiskelella alaa, josta ei tullut tulevaisuuttani. Elin arkea, joka oli onttoa ja jopa merkityksettömän tuntuista. Elin elämääni silloin tasolla, johon kuvittelin kykeneväni. Tasolla, joka oli kai minulle, pelkurille ja saamattomalle, tarkoitettu. Olin pelkuri niiden asioiden kanssa, joita sydämeni kaiutti sieluni pullolleen päivästä toiseen.
Vuonna 2005 erosin yliopistosta, koska en jaksanut roikkua luennoilla. Sen jälkeen kannoin yli puoli vuotta Tampereen yössä raskaita lehtinippuja jakaakseni lehdet tilaajille aamuyön tunteina. Se oli hirveintä työtä, mitä olen koskaan tehnyt.
Yliopistosta eroaminen ja noiden raskaiden lehtien jakaminen olivat kuitenkin kaksi verratonta elämänkoulua. Ne opettivat minulle joitakin sellaisia fundamentaalisia asioita elämästä, jotka kantavat hedelmää vielä tänäkin päivänä, ja uskoakseni koko elämäni loppuun asti.
Yliopistosta eroaminen oli ensiaskel sille tielle, jolla päättäisin aidosti itse, mitä elämälläni tekisin. Lehdenjakotyö opetti, että ainakaan sellaisen työn parissa en elämääni kuluttaisi. Päätin saman tien, että siitä eteenpäin tekisin vain työtä, jota kohtaan tuntisin intohimoa.
Puolentoista vuoden kuluttua yliopistosta eroamisestani aloitin opinnot ammattikorkeakoulussa. Olin edelleen saamaton pelkuri ja meinasin jättää opinnot kesken kahden viikon kuluttua niiden alkamisesta.
Sitten suunta muuttui tyystin.
Pian olin pakottanut itseni opiskelijayhdistyksen hallitukseen, vaikka mieleni oli empinyt ja koettanut vakuutella minulle, että tulisin pelkäämään työskentelyä toisten kanssa. Mieleni vakuuttelut olivat täyttä vedätystä. Toiminta toisten kanssa oli paras juttu elämässäni pitkään aikaan. Sitten tie vei kaikenlaisiin työryhmä- ja toimituskuntatehtäviin. Elämäni kääntyi ylämäkeen ja kulmakerroin nousi eksponentiaalisesti. Henkiset haasteet olivat suurimpia elämässäni, mutta palkkiot noihin haasteisiin vastaamisesta olivat vielä suurempia.
Tästä lyhykäisesti kerrotusta vaiheesta elämässäni opin, että yksi oleellisimmista asioista elämässä on tehdä sellaisia asioita, joita kohtaan tuntee intohimoa. Asioita, joita sydän kaiuttaa sielun pullolleen. Kun henkilökohtaiset arvot ovat samalla kohdillaan, ja ne arvostavat niin itseä kuin muitakin, erityistä hidastamista, väitän, ei välttämättä edes tarvita.
Kun arki täyttyy sydämen toiveiden polun seikkailuista ja ihminen vähät välittää yhteiskunnan tai viiteryhmien hälyäänistä, elämässä ei tarkoituksellisesti tarvitse hidastaa. Oman sydämensä äänen kuuntelu ja sen toiveiden toteuttaminen tuo mielettömästi onnellisuutta ja jaksamista. Se tekee elämästä merkityksellisempää taivallusta, jossa rauhallinen tempo kulkee mukana sisäänrakennettuna.
”Jokaisen ihmisen syntymäoikeus on olla onnellinen.”
Intialaisen joogamestari Yogi Bhajanin elämäntyö oli tämän viestin levittäminen.
Mietin nuoruudessani, onko onnellisuus tavoittelemisen arvoista. Rauhallisen ja seesteisen sijaan halusin paljon mieluummin aallonharjoja ja aallonpohjia. Tasainen oli tylsää, eikä siellä tapahtunut mitään elämisen arvoista. Onni kuulosti tasaiselta.
Jossakin vaiheessa ymmärsin, ettei asia ole noin yksioikoinen. ”Onnellisen” elämässä tapahtuu yhtä lailla notkahduksia sinne tänne. Onnellisuus ei ole elämän tapahtumien tuotos. Samainen joogamestari on todennut, että sillä mikä tapahtuu ympärillämme, on hyvin vähän tekemistä onnellisuuden kanssa. Todellinen onni on sitä, mikä yksinkertaisesti vain… on.
Onni kestää egojen oikut, tunnetilojen vaihtelut, ilon, surun ja vihan. Tasaista ei ole olemassa, mutta tasapaino on.
Ollakseen onnellinen on luovuttava onnettomasta olostaan ja poukkoilusta. On tehtävä valintoja. Onnellisuus on siis aktiivista?
Kyllä, ajelehtimalla ei osu onneen.
Ensimmäinen askel kohti onnellisuutta on valinta sitoutumisesta. On äärimmäisen raskasta heilua puolitiessä ja huomata ruohon aina olevan vihreämpää toisaalla. On raskasta vaihtaa työpaikkaa, asuntoa, maata tai kaupunkia, kumppania, harrastusta, kaveriporukkaa…
Onnellisuus kaipaa sitoutumista, jolloin turhan häilyvyyden voi jättää taakseen. Tavoitteet helpottavat matkaa ja auttavat keskittymään.
Sitoutumisella en tarkoita jääräpäistä pysyvyyttä – olosuhteet muuttuvat, suunnitelmat muuttuvat ja joskus suurinta sitoutumista onkin luopua tavoitteestaan. Turhasta kyseenalaistamisesta ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Elämässä kannattaa tehdä hyviä päätöksiä, niin omalta kuin muidenkin kannalta.
No mutta mistä sen sitten tietää? Milloin on aika siirtyä eteenpäin tai milloin kannattaa pitää sitoumuksesta kiinni? Luottamalla, kuuntelemalla, keskittymällä. ”Onnellinen” mielletään jopa negatiivisesti simppeliksi. Ja sitä se tavallaan on: yksinkertaista.
Sitoutuminen ja vakaus johtavat automaattisesti kohti seuraavia onnen askeleita. Mutta tärkeintä on ottaa se ensimmäinen.
Sitoutuminen itseensä, elämäänsä ja valintoihinsa on ensimmäinen askel onneen.
Hidastaminen merkitsee eri ihmisille eri asiaa konkretian tasolla. Olemme Hidasta elämää -sivustolla määritelleet hidastamisen tarkoittavan oman ominaisen elämänrytmin löytämistä, sen kunnioittamista ja sen mukaan elämistä. Mutta on kiinnostavaa, miten me puhumme hidastamisesta – käsitteestä, joka on tullut jo kovin tutuksi mutta joka aiheuttaa aika ajoin sekaannusta. Yleensä se sekoitetaan laiskotteluun.
Tässä on Facebookissa esitettyjä hienoja määritelmiä hidastamiselle:
Vauhdin vähentämistä, mutta ei pysähtymistä kokonaan.
Hypähdä alas oravanpyörästä, näet maisemat paremmin.
Jos on elämä kiireistä ja jatkuvasti tapahtuu paljon, eikä huomio meinaa keskittyä niihin näennäisesti vähäpätösempiin juttuihin, on hidastettava tahtia. Hidastaminen on sitä, että huomataan elämän pieniä tärkeitä asioita isojen keskellä. Hidastaminen voisi olla myös sellaista, että tehdään vähemmän asioita, säästetään voimia ja aikaa johonkin muuhun.
Hidastaminen on mielestäni itsen kuuntelemista ja asioiden priorisoimista. Koska ympärillä oleva maailma vaatii meiltä jatkuvasti jotain, on tärkeää löytää oma rytmi joka voi olla hitaampi kuin muiden muttei välttämättä tarkoita konkreettisesti hitaampaa tekemistä. Hidastamisen eli kuuntelemisen avulla oppii priorisoimaan niitä asioita joita todella haluaa tehdä. Hidastaminen on myös lempeyttä itseä kohtaan ja sitä kautta muitakin kohtaan, se on oman herkkyyden ja voimavarojen kuuntelemista ja tunnistamista, jatkuvaa oppimista ja kasvamista ihmisenä.
Hidastamalla ehtii nauttimaan elämästä. Elämä loppuu jokaisella joskus, miksi pitäisi sinne kiirehtiä?
Korvaan “määrän” tekemällä harvempia asioita, mutta keskittyen niiden tekemiseen ja siinä hetkessä läsnä olemiseen, minulle hidastaminen ei tarkoita jättäytymistä pois yritysmaailmasta, pikemminkin asenteesta jolla siellä teen töitä.
H i d a s t a sanon aina itselleni kun asiat alkavat vyöryä yli.Aloitan hidastamisen liikkeestä ja puheesta ja niin hidastuu kaikki tekeminen ja lopulta myös se “vyöry”.
Elämän leppoistaminen.
Mummuni jaksoi aina muistuttaa että “mihin meillä on kiire tässä valmiissa maailmassa? Eihän meillä muuta olekaan kuin aikaa, ja sitä jää tänne meidän jälkeenkin!”
Makustele, älä ahmi! Minun elämänohjeeni… siis että elää hetkessä kiinni … että kiinnittyy tekemisiinsä…että ei koko ajan vaan pompi….
Priorisoin asioita, mutta saatan silti (näin on ollut aina = tapani toimia) tehdä montaakin asiaa limittäin ja yhtä aikaa, mutta olen luopunut turhasta hössöttämisestä, sähläämisestä ja säntäämisestä. Keskityn sen hetkiseen tekemiseen enkä stressaa tekemättömistä – sillä yleensä ne ei karkaa minnekään, teen kun on niiden aika.
Hidastaminen on elämän ja itsen huomaamista. Se on kuuntelemista ja näkemistä. Hidastaminen auttaa heräämään.
Vaatimattomuutta.
Hengittelemistä, kuuntelemista ja läsnäoloa. Kunnioitusta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä itseään ja ympäristöään kohtaan.
Oma…oma…oma elämä…itsekkyyttä se ei ole…vain omaa elämää…suuntana nenä…oma nenä…
Hidastaminen on sitä, kun ihminen tunnistaa omat arvonsa ja pääsee kiinni sisimpäänsä. Ja alkaa ohjautumaan sieltä käsin.
Halua vähemmän = Mielenrauha
Tee vähemmän, nauti enemmän.
Hidastaminen on itsensä kuuntelemista. Jos ei kuule itseään, ei kuule muitakaan.
Vapautta, luovuutta ja rentoutta.
Juon kahvia olohuoneen sohvalla.
Fokusoituu tähän hetkeen ja ajattelee mikä on nyt tärkeää ja jättää huomisen Herran haltuun.
Hidastaminen on sitä, kun ehtii heittämään lasten kanssa sen toisenkin kepin jokeen ja katsoa, kun se alittaa sillan…
Läsnäolon taitoa, ei etukäteen buukattua kalenteria, vaan vapaus tehdä asioita spontaanisti.
Hetkessä elämistä.
Tempo sellaiseksi, että sielu kestää mukana.
Mihin ihmisillä on sitten kiire? Kaikki ovat hautaan kerenneet, minusta kyllä tuntuu siltä, että tämä kiireinen elämä on ohimenevä ilmiö, ei ole kohta muodissa.
Lomaillaan leväten eikä aikataulutettuina.
Hetkessä olemista, lasten lailla. Ja pienistä jutuista nauttimista.
Keskeneräisyyden ihastelua.
Hidasta elämää on se, että kotiin töistä tullessasi huomasit etanan tietä ylittämässä ja jäit sitä katselemaan!
Syventymistä. Jos kiitää liian nopeasti, jää syvyysulottuvuus kokematta ja kaikki pinnalliseksi. Vähän kuin vesisurffaaja ei tietäisi, mitä meri sisältää.
– ohjeita aivojen hyvinvointiin (Otava 2010)
