Sarastus: Elämän tarkoitus: Vol 1

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 

Olen ollut masentunut viime päivinä. Masentunut siksi, että elämäni on käsittämättömän mahtavaa juuri nyt. Ihan kuin olisin vähän onnellinen? Masentuneisuuteni ei johdu siitä, että tuntisin syyllisyyttä onnellisuudestani. Olen alavireinen, koska olen tehnyt tärkeän, sellaisen läpimurtoa enteilevän oivalluksen. Löytänyt Elämän tarkoituksen: Vol 1*.

Pari vuotta sitten seisoin jonossa eräässä tilaisuudessa. Edessäni oli henkilö, jonka tunsin ennalta vain nimeltä. Jonottaessamme tärkeän äänettömästi johonkin erikoistärkeään paikkaan hän käännähti yhtäkkiä ympäri ja ykskantaan, mutta lempeästi kysyi: ”Oletko sinä onnellinen?”

Hiljaisuus.

Aivan yhtä äkillisesti, kuin samaa liikerataa jatkaen, akselillaan sulavasti pyörähtäen, hän kääntyi takaisin. Jähmetyin paikoilleni suu hämmennyksestä auki. Se oli kuin sellainen hidastettu hetki, jossa nanosekunti tuntuu ikuisuudelta ja sanat lipuvat ulos suusta horisonttiin äännähdys kerrallaan niin, että niistä voisi napata kiinni ja työntää takaisin ennen kuin niitä ehtii kuulla. ”Tietysti olen!”, huomasin huudahtavani hänen selälleen kärsivästi, odottamattoman tilanteen hämmentämänä ja närkästyneenä tunkeilusta.

Hän ei kommentoinut vastaustani millään tavoin, oli aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Tuollaisia älyttömyyksiä, puhua nyt onnellisuudesta tärkeässä erikoistärkeänpaikan jonossa!”, ajattelin hölmistyneenä, mutta tyytyväisenä. Olin näet taas kerran testannut teflonpintani kestävyyden. Ping, kysymys sinkosi piinkovalta kuoreltani pois yhtä nopeasti kuin se oli minuun iskenytkin, eikä minun enää tarvinnut ajatella asiaa. Sain jonottaa tärkeänä erikoistärkeään paikkaan, sitähän olin tekemässä!

Emme puhuneet asiasta sanallakaan jonokohtauksen jälkeen. Kesti kauan ymmärtää mitä tuossa hetkessä tapahtui.

Tämä ei ole ainoa tilanne, jossa arkijärjestystäni on horjutettu odottamattomalla kohtaamisella. Se on alleviivattu esimerkki siitä millaisia mahdollisuuksia olen sulkenut itseltäni pois. En ole antanut tilaisuutta arkipäivän pienille ihmeille. Tavatessani uuden ihmisen olen keskittynyt vain miettimään mitä hän minusta haluaa. Jos joku on heittänyt minulle arvaamattoman hymyn tai kauniin sanan, teflonkuori on suojellut minua ja torjunut sen.

Mitä olisikaan voinut tapahtua jos olisin heittäytynyt tuohon jonoimpulssiin, joka minulle tarjottiin? Hukkaan heitetyt ihmeiden aihiot saavat minut nyt alakuloiseksi. Miksi olen tyrmännyt niin monta mahdollisuutta?

Elämän tarkoitus: Vol 1 löytyy arkipäivän pienistä ihmeistä: hymyissä, kauniissa ajatuksissa, hennoissa kosketuksissa. Annamme toisillemme tietoisesti ja tiedostamatta valtavia määriä impulsseja, jotka voivat mullistaa maailman. Näitä ihmeitä kannetaan eteemme tarjottimella jatkuvasti, mutta me, joilla on selkeä suunta ja suunnitelma ja oma pää, potkaisemme tarjottimen kumoon – jatkamme omissa jonoissamme hiippailemista.

Elämän tarkoitus: Vol 1 on olla avoin näille arkipäivän ihmeille – mahdollisuuksien sarastuksille – tarttua niihin kiinni ja katsoa mitä syntyy. Maailmanvalloituksia niistä syntyy! Tiedän, sillä olen tänä keväänä tehnyt jo monta.

* Vol 1 siksi, että luulen elämän tarkoituksia löytyvän tässä matkan varrella vielä lisää.

Onnen äärellä: Ihmeitä kerrakseen

Olin (työ)reissussa ilman perhettäni. Tuntui todelliselta ihmeeltä matkustaa ilman, että joku kysyy jatkuvalla syötöllä, että milloin me ollaan perillä tai kauanks vielä kestää. Tuntui myös kovin ihmeelliseltä ruokailla kerrankin rauhassa ja hotkimatta ilman, että kiinnittää taaperolle ruokalappua tai siivoaa pöydälle kaatunutta maitoa.

Hausfraun pieniä iloja, nämä!

Ja kun on neljä päivää pois kotoa, arki likapyykkeineen, yöheräilyineen ja kaikkine kommervenkkeineen tuntuu taas mahtavalta. Eilen vain huokailin, miten upeaa on olla kotona! Tunsin itseni niin onnelliseksi. Olin kokenut hienoja asioita, mutta melkeinpä parasta oli se, kun sai tulla takaisin.

Joskus täytyy matkustaa kauas, että näkee lähelle.

Se kauas sijaitsi tällä kertaa Turkissa, Kappadokian maakunnassa. Neljän päivän aikana koin elämyksiä, jotka vetivät todellakin hiljaiseksi. Opin myös itsestäni uusia puolia, pärjäsin koti-ikävälle ja voitin pelkoni. Erityisesti jälkimmäinen teki minut onnelliseksi.

Tiesin jo etukäteen, että matkamme aikana nousemme kuumailmapallon kyytiin. Joskus ennen olisin varmasti kiljahdellut, että vau, joko lähdetään. Lasten saannin jälkeen olen löytänyt itsestäni nynnyn puolen. Kaikki tasapaksu ja rutiininomainen on juurikin jees. Huomaan ajattelevani kaikesta vähän hurjapäisemmästä, että ei, eihän sellaista voi tehdä. Kun voi sattua jotain. Nytkin etukäteen hermoilin palloretkeä ja kuten kirjoittamattakin lienee selvää, täysin turhaan.

Hieman aamuviiden jälkeen nousimme kohti taivaita. (Kaikki kuvat alinta lukuun ottamatta Jenny Belitz-Henriksson)

Yritin toki jo kotona miettiä, että pelkääminen on hyödytöntä. Ja sitähän se on. Pelkääminen on turhaa, sillä huomisesta ei kukaan voi tietää. Sen vuoksi jokainen päivä kannattaisi elää kuin se olisi ensimmäinen ja myös niin kuin se olisi viimeinen.

Toki joskus pelkoon voi liittyä vakava syy, mutta usein pelkäämme asioita, joita ei tarvitse pelätä. Sitä paitsi pelko estää elämästä. Se estää meitä tekemästä asioita, joita tahdomme tehdä. Se estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahdomme mennä. Se estää meitä sanomasta sitä, mitä haluamme sanoa. Se saa meidät myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.

Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin. Mutta pelkäämme usein niin turhan takia. Ja jälleen kerran tämä tuli todettua, omaan tyyliini uskollisesti kantapään kautta.

Joskus siedätyshoito voi olla ratkaisu. Niinpä minäkin nousin kuumailmapallon kyytiin. Ooh! Se oli todellinen kerran elämässä -hetki. Kokemus oli myös erinomainen tässä ja nyt -fiilistelyyn. Auringon ja kymmenien kuumailmapallojen noustessa taivaalle minun oli pakko nipistää itseäni, että onko ainutlaatuinen näky tottakaan. Keskityin nauttimaan maisemasta tuulen löyhytellessä kasvojani.

Palloja nousee Kappadokian taivaalle jopa sata kerrallaan.

Jälkeenpäin mietin, että tuntuipa lähes uskomattomalta, miten maisema voi rauhoittaa ihmisen niin kiitollisen hiljaiseksi. Luulin, että pakahdun siihen tunteeseen! Kuin olisin rakastanut koko maailmaa! Heh.

Reissussahan on itsestäänselvyys, että sitä pysähtyy ihastelemaan kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Samaa voisi harrastaa kotonakin, vaikka ihmeet ovat toki joka maailmankolkassa erityyppisiä. Kotona voi ottaa ihmeenä vaikka sen, että hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ja onhan meillä senkin lisäksi vaikka mitä, kuten vaikkapa tämä rakennus.

Sitä vain tulee niin usein kuljettua laput silmillä, ettei aina näe sitä, mikä on.

Wayne W. Dyer kirjoitti jossain kirjassaan, että jokainen päivä tulisi ottaa ihmeenä. Kunpa osaisin itsekin enemmän pysähtyä arvostamaan kaikkea sitä, mikä on. Kaikkea sitä, minkä voi nähdä, tuntea, haistaa, kuulla tai maistaa.

Fiilistellä asioita sitten vaikka vain pienen hetken ajan.

Kun on kiire, sitä ei aina muista.

Kun kaikki toimii, se unohtuu.

Päätin, että tästä hetkestä lähtien otan kaikki ne pienetkin, onnea tuovat asiat vastaan kuin ne olisivat maailman suurimpia ihmeitä. Katson asioita pienen lapsen tavoin arvostaen ja nauttien. No juuh, ainakin lupaan yrittää ja toivon, että muistan lupaukseni vielä ensi viikollakin.

Oikeasti elämähän on ihmeitä täynnä.

Se vain riippuu itsestä, miten asioihin suhtautuu.

Heppoja!
Kameli! Vaiko vain vilkas mielikuvitukseni!?
Huh! Pakahduttavan upeaa.
On helppo hymyillä, kun lämpöä piisaa ja maisemat ovat upeat! (kuva: Mikko Hieta/Outdoor Media)

P.s. Matkakuumeisen kannattaa mennä fiilistelemään lisää kuvia Kappadokiasta ja Istanbulista uuden matkailulehti Matkaston upeasta kuvakoosteesta.

Tutkimus: Kolmannes ei osaa rentoutua kesälomalla

Kuka livahtaa salaa mökin taakse lukemaan viestejä puhelimestaan?

Lähes kolmannes (29 %) suomalaisista ei osaa rentoutua kunnolla kesälomallaan. Töitä tehdään jopa kolme tuntia päivässä sen sijaan, että rentouduttaisiin uima-altaalla tai vietettäisiin aikaa läheisten kanssa. Pieni osa tästä joukosta on todellisia työnarkomaaneja.

Yksi kymmenestä (7 %) laiminlyö lomalla läheisiään ja ruokkii työriippuvuuttaan tekemällä töitä yli kolme tuntia päivässä. Nämä tiedot käyvät ilmi Reguksen uusimmasta tutkimuksesta, johon osallistui yli 16 000 vastaajaa yli 80 maasta.

Suomalaiset eivät pelkästään tee liikaa töitä lomalla. Liian moni (18 %) ilmoittaa tekevänsä töitä älypuhelimillaan ja kannettavillaan lähes normaaliin tahtiin auringonoton lomassa. Rentoutumisen ja läheistensä huomioimisen sijaan he yrittävät tasapainoilla työstressin, ärtyneiden puolisoiden ja pettyneiden lasten välillä.

Lomalla on tilaisuus viettää yhteistä aikaa ja rentoutua, ja sillä voi olla ratkaiseva vaikutus työntekijän terveyteen ja työuupumuksen estämiseen. Tutkimusten mukaan stressi lisää epäterveellistä ahdistuneisuutta, ja siksi on tärkeää pystyä aika ajoin irtautumaan töistä täydellisesti.

Reguksen edustaja Olivier de Lavalette toteaa: “Teknisen kehityksen myötätietoliikenneyhteydet ovat aina työntekijöiden käytettävissä, joten sähköpostien lukeminen ja työtehtävien suorittaminen onnistuu helposti missä vain. Älypuhelimien, kannettavien ja kaikkialla käytettävissä olevien Internet-yhteyksien vuoksi töiden unohtaminen täydellisesti on todella vaikeaa. Terveyden säilyttämisen kannalta on kuitenkin olennaisen tärkeää pystyä rentoutumaan ja viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa.”

Hän jatkaa: “Työnteon ja perheloman yhdistäminen ei yleensä onnistu. Lomalla työskentely lisää loppuun palamisen riskiä ja pilaa kaikkien lomailijoiden loman. Yritysten on ryhdyttävä etsimään tapoja tehokkuuden ja tuottavuuden parantamiseen, jotta työntekijöiden ei tarvitsisi tehdä töitä vapaa-ajallaan. Vain siten ne voivat varmistaa, että niiden työntekijät pysyvät terveinä ja tyytyväisinä ja tekevät työtä tehokkaasti. Hyödyntämällä joustavia työskentelytapoja ja vähentämällä työntekijöiden työmatkoihin käyttämää aikaa yritykset voivat lisätä tehokkuutta ja antaa työntekijöilleen mahdollisuuden unohtaa työt täydellisesti lomalla.”

Oletko läsnä?

Kun olemme tietoisesti läsnä, koemme olevamme joka solullamme tässä ja nyt. Chirstopher K. Germerin kirjassa Myötätunnon tie (Basam Books 2010) luetellaan tilanteita, joista voit huomata olevasi tiedottomuuden tilassa:

Kuva: Asko Kallonen
  • Unohdat ihmisen nimen heti sen jälkeen, kun hänet on esitelty sinulle.
  • Et muista, miksi tulit keittiöön.
  • Syöt, vaikket ole nälkäinen.
  • Hermoilet olevasi myöhässä liikenneruuhkaan juututtuasi.
  • Käyttäydyt kuin lapsi vanhempiesi luona käydessäsi.
  • Ajat tunnin moottoritietä, etkä muista siitä juuri mitään.

Kulje omaa polkuasi

 

“Jokainen ihminen on intuitiivinen ja voi halutessaan elää yhä enemmän vaistojensa varassa. Ja jos te kuuntelette omaa sisäistä ääntänne, nimenomaan kuuntelette ja sitten vielä kuulette sen, se sanoo: tule pois sieltä väkijoukosta, kulje toiseen suuntaan, kulje omaa polkuasi. Tämähän on kuvainnollinen ilmaus, sillä te voitte olla väkijoukossa ja silti loistaa omaa valoanne ja olla osa rakkauden verkkoa. Intuitiiviseen elämään liittyy paljon rohkeutta ja uskallusta. Paljon sydämen ääntä. Sitäkään ei voi maistaa, haistaa tai tieteellisesti todistaa.”

– Kirjasta Maiccu Kostiainen: Hiljaisen viisauden voima, Basam Books 2011

Mummun vuoteen äärellä

Äidilläni on tapana sanoa, että ”sitä, mitä sydän on täynnä, suu puhuu”. Niinhän se on ja pätee tänään, kun tartuin kirjoittamaan kolumnia.

Istuin tänä aamuna 91-vuotiaani mummuni vuoteen reunalla. Mummun vointi on heikentynyt kuluneen kevään aikana, ja hän pärjää yksin kotona vain vaivoin ja tarvitsee tietysti paljon läheisten apua. Minulle hyvin rakas mummu piti minua käsistä, silitti hiuksiani ja kertoi, kuinka paljon välittää. Ja kyseli: ”Miten minusta tämmöinen tuli?”. Vanha ja väsynyt. Ja puhui kuolemasta kuten niin usein ennenkin.

Ihmeellistä kyllä, nyt sen muistan, olen itse esittänyt saman kysymyksen kuin mummuni juuri suorittamiskeskeisimpinä vuosinani. Miten minusta tuli tällainen suorittaja? Miten unohdin sen, mistä olen kotoisin, lapsuuden maisemat ja läheiset ihmiseni? Missä vaiheessa kadotin itseni niin, etten enää tuntenut sisintäni?

”Hidasta elämää. Olet jo perillä.” –ajatus pitää sisällään vapaaehtoisuutta, aktiivisuutta ilman suorittamista, vastuullisuutta ja valinnan mahdollisuuksia. Se on mielen tila – yksi vaihtoehtoinen elämäntapa ja selviytymiskeino meille, jotka kärsimme stressiherkkyydestä ja kiireestä. Hidastamisen tavoitteleminen ja läsnäolon harjoittelu eivät ole olleet matkaa uuteen vaan päinvastoin: paluuta vanhaan ja jo olemassa olevaan – ydintä kohti menemistä.

Sanat ”hidasta elämää” saavat vanhuksen kohdalla uudenlaisen merkityksen. Moni vanhus elää hidastettua ja hiljaista elämää, meille ”downshiftaajille” ihanteelliselta kuulostavaa olotilaa. Hidastunut ja hiljainen elämä ei kuitenkaan ole jokaiselle vanhukselle, ikäihmiselle, seniorikansalaiselle (tai monelle muulle ihmiselle), itse tehty valinta vaan olosuhteiden pakosta syntynyt elämäntilanne. Liikkuminen voi olla vaikeaa ja vaivalloista tai siitä on joutunut luopumaan kokonaan, sairaudet ja yksinäisyys ovat osa jokaista päivää eikä pieni eläkekään välttämättä mahdollista matkustelevaista ja aktiivista vanhuutta. Sänkyyn ja muiden ihmisten ajan ja armeliaisuuden varaan sidottu elämä herättää varmasti kysymyksen ”Miten minusta tämmöinen tuli?”.

Tämänpäiväinen kokemus pysäytti ja jää varmasti ikuisesti mieleeni. Suru rikkoo ihmisessä jotain ja tekee raadollista työtään, puhdistaa ja syventääkin elämää jollain tavalla. Itselleni tämä suru ennakoi aikaa, jolloin joudun luopumaan osasta lapsuuttani ja kätkemään sydämeeni muistoja, joiden en koskaan toivoisi häviävän – kullanarvoisia hetkiä ja syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta suvun vahvojen naisten ketjussa.

 Mummun vuoteen äärellä koin täydellisen pysähtymisen hetken. Oli vain tarve istua ja olla, pitkittää eron hetkeä. Ja mielessä oli jälleen kysymys: ”Onko tämä viimeinen kerta, kun tässä elämässä nähdään?”. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hetkessä oli hyväksyvää läsnäoloa täydellisimmillään. Läsnä olivat tämä hetki ja perille pääsy, kuoleman läheisyys, iloa yhteisestä hetkestä ja ennakoivaa surua, luopumisen kipua ja paljon rakkautta.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Mistä elämässä on kyse?

arto_artikkeli

Ihminen kukoistaa, jos hän saa kokemuksen hyväksymisestä ja rakastettuna olemisesta, arvostuksesta ja kunnioituksesta sekä kokee kuuluvansa yhteisöihin, joissa hänen näkemyksillänsä on merkitystä.

Yksilökeskeisyyden lisääntyminen on huomattava kulttuurinmuutostrendi planeetallamme. Yksilön tavoittelema voitto on omiaan vähentämään yhdessä toimimista äärimmilleen viritetyssä kilpailukeskeisessä ilmapiirissä. Yhteisöllisyyttä syrjäyttävä ihmisten yksilökeskeisyys ja keskinäinen kilpailu johtaa ihmissuhteiden välineellistymiseen ja eriarvoistumiseen. Osallisuuden puute on yhteydessä elämän merkityksellisyyden vähentymiseen ja syrjäytymisen riskiin.

Elämmekö yksilökeskeisyyden sumussa, ajatellessamme ettemme enää vaurastuttuamme tarvitse toisiamme takaamaan ruoan, juoman, asunnon ja energian saantia? Vaurauden myötä lisääntyneet mahdollisuudet kuluttaa enemmän aiheuttavat samalla kyvyttömyyttä nauttia rahalla saavutetuista asioista. Myös valintojen määrän lisääntyminen ei enää lisää vapauttamme vaan alkaa tukahduttaa elinvoimaamme. Shampoon valitseminen 30 eri vaihtoehdon joukosta alkaa ahdistaa ja turhauttaa.

Onko niin, että rahaan ja materiaaliseen hyvään keskittyminen on jo kääntymässä hyvinvointia vastaan, sillä hyvinvoinnissa ei ole pohjimmiltaan kyse siitä, minkä kokoinen tauluteevee kotitaloudessa on tai onko sitä edes. Olemmeko jääneet loukkuun kiirettä tuottavaan materian tavoitteluun, vaikka yhä selvempää on, ettei se saa meitä kukoistamaan? Läpimaterialisoituneessa arjessamme lainaamme samalla huomaamattamme tulevilta sukupolvilta, sillä elämme planeetalla, jonka luonnonvarat ja saasteiden sietokapasiteetti on rajallinen.

Jokainen meistä tavoittelee onnellisuutta. Keskimäärin me ihmiset liitämme onnellisuuteen aineetonta pääomaa kuten tieto, ystävyys, itseilmaisu, yhteys muihin ihmisiin, ruumiillinen koskemattomuus, terveys, vapaus, kiintymys ja vapaa-aika. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus vähentää materiaalisten asioiden merkitystä elämässä. Jos saamme varauksettoman hyväksynnän yhteisössä helposti, meidän ei tarvitse varmistaa hyväksytyksi tulemista materiaalisella itsetehostuksella kuten uusimmalla älypuhelinmallilla. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen elämän merkitykselliseksi kokeminen ei enää ole riippuvaista uusista tavaroista vaan ihmisten toisiltaan saamasta voimasta.

Kun tansanialaislasta pyytää piirtämään omakuvan, hän piirtää siihen mukaan ystäviään, sillä yksilön identiteettiä ei ole olemassa ilman yhteisöä. Ikivanhan afrikkalaisen viisauden mukaan halutessasi edetä nopeasti, kulje yksin – jos haluat päästä kauas, kulje yhdessä muiden kanssa. Yksin kulkiessa suunnan varmistaminen on vaikeaa, sillä näkemyksen horjuttajia ei ole lähettyvillä. Nopeudenkin tuoma etu karisee, jos suunta osoittautuu vääräksi.

Kukoistamisemme perustuu osallisuuteen. Voimaannuttava yhteenkuuluminen edellyttää, että aika pysähtyy, kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Kohtaamisen pituuden kriteerinä ei ole kellon viisarien asento. Matka jatkuu vasta sitten, kun voidaan lähteä vahvempina kuin oltiin tilanteeseen tultaessa. Näin toimittaessa olemme sisäistämässä sitä tosiasiaa, että kädet pesevät toisensa. Mutta ympärillämme olevat sosiaaliset peilit eivät aina tätä tue: kiireen lausuminen ääneen liittää minut Helsingissä ”tärkeiden ihmisten joukkoon” ja antaa myönteisen signaalin itsetunnolleni. Sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi kiireestä kannattaa puhua vaikka kiirettä ei olisikaan.

Kukoistavassa yhteisössä ei ole läsnä elämänvoimaa tukahduttavia vaatimuksia vaan ehdoitta saatavan hyväksynnän tuomaa voimaa, joka tuottaa iloa ja kannattelee arkeamme.

Laaja kulma: Eri maailmat

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Lomani alkoi. Lensin perheineni 15 tuntia toisesta maailmasta toiseen. Ensimmäinen maailma oli kuuma (paikallisesti mieto kevät), kostea, meluisa ja täynnä ihmisiä. Toinen sen sijaan kylmä (paikallisesti kesä), raikas, uskomattoman hiljainen ja autio, vaikka pöllähdimmekin Katajanokan rannoille keskelle Helsingin keskustaa.

En lakkaa ihmettelemästä, miten samaan maapalloon voi mahtua niin täysin erilaisia maailmoja. Niin moninaisia, monimuotoisia, eri sävyisiä ja äänimaailmaltaan eroavia. Mutta kyse ei ole vaan tämän hetken ulkomailla asumisestani, vaan eri maailmoita löytää joka paikasta, vaikka mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, koululuokasta tai naapurin perheestä.

Ympäristön lisäksi ihmiset synnyttävät nämä eri maailmat. Eri ihmisille samat asiat voivat merkitä täysin eri asioita. Miten meillä samoilla inhimillisillä olennoilla voi olla niin monta tulkintaa samoista asioista ja vieläpä täysin eri tasoilla. Aurinko ei ole meille kaikille sama. Vaikka sanonta onkin vertauskuvallinen, niin käytännössä toisen se tappaa, kun puhtaasta vedestä ja ruoasta on pulaa. Toiselle se tarkoittaa aurinkosuojakertoimen valintaa.

Jotta pystyn elämään näiden eri maailmoiden ja erilaisten ihmisten keskellä, minun täytyy kasvaa vahvaksi. Vahvuus on jo sanana jotenkin pelottava. Se ei kuitenkaan tarkoita itsensä kovettamista. Vahvuus on ennen kaikkea sitä, että tunnen itseni pääpiirteittäin, osaan suojella omaa sisintäni ja uskallan oppia itsestäni vielä lisää. Jos en tunne itseäni, vaeltelen aika tiedottomana eri maailmoiden välillä kuulumatta mihinkään. Olisi sääli, jos tuntisin monia muita maailmoja, mutta en omaani.

Itseään oppii tuntemaan, kun kohtaa eri maailmoita. Kohtaaminen vaatii rohkeutta. Ilman rohkeutta ei kasva vahvaksi. Itseään ei nimittäin opi tuntemaan pelkästään positiivisten tuntemusten kautta. Itseään etsivä tulee kohtaamaan myös pelon, epätoivon, vihan ja surun. Kun nämä tunteet pystyy hyväksymään, on jo pitkällä.

Maapallo on ihmeellinen. Maailmat ovat ihmeellisiä. Elän omassa maailmassani, sinä elät omassa maailmassasi, ja hyvä niin.

Tämän hetken maailmassani, rakkauteni Helsingissä, annan tämän maailman ja tämän hetken olla sellainen kuin se on.

Saara ja Karita ovat kohtuullisia yrittäjiä

Samalla päivämäärällä, 1.9.2011, Helsingissä aloitti toimintansa toisistaan tietämättä kaksi e/e-yritystä, eli eettisiin ja ekologisiin arvoihin perustuvaa yritystä. Nyt nuo yrittäjät, kaksi tummaa ja pirskahtelevaa naista Saara Jalmanen ja Karita Sainio, istuvat ensimmäistä kertaa samassa pöydässä teekupposen äärellä.

e/e-yrittäjyyden lisäksi naisia yhdistää Hidasta elämää -sivusto: Karita toimi sivustolla tuottajana ennen yrityksensä perustamista, ja Saara kirjoittaa sivuilla Luomukoti-blogia.

Tietoisuuden herääminen

Saara on juuri avannut sisustustuotteiden – ja lastenvaatteiden Moonk-verkkokaupan. Verkkokauppa on tulosta vuosia kestäneestä prosessista, joka alkoi ruokakomerosta:

”Kun siirryimme mieheni vähitellen luomumpaan ruokaan, alkoivat ajatuksenikin kirkastua ja vähitellen minulle alkoi avautua, että en voi enää jatkaa sisustussuunnittelijantyötäni samalla tavalla. Tarvitsin työlleni myös arvopohjan.”

Saara väsyi aiemman työnsä nopeatahtisuuteen, jossa ei ollut mahdollista huomioida tavaroiden kiertokulkua tai tuotantoprosessia. Kaiken piti olla kerralla valmista. ”Se ei tuntunut hyvältä.”

Karitalla havahtuminen tapahtui vähitellen toimittajantyössä: ”Se oli monen vuoden kasvuprosessi, jossa huomasin vähitellen kiinnostuvani eettisistä ja ekologisista arvoista: Reilusta kaupasta, eettisestä muodista ja luomukosmetiikasta.”

Toimiessaan pitkään luomuun erikoistuneena toimittajana Karita huomasi, ettei toimittajia palvelevilla PR-toimistoilla ollut syvää asiantuntemusta eettisiin ja ekologisiin tuotteisiin.

”Toimittajana havaitsin, että lukijoiden tietoisuus alkoi kasvaa vauhdilla ja että he halusivat enemmän ja enemmän tietoa luomutuotteista. Suomessa tarjonta ei vastannut suureen kysyntään.”

Viime kesänä Karita kävi opintomatkalla e/e-arvojen mukaan toimivassa PR-toimistossa Berliinissä, ainoassa, mikä Euroopasta alalta löytyi. Opintomatkat tehtiin myös Lontooseen ja Tukholmaan ja pian syntyikin PR-toimisto Sugar. Nyt Sugar työllistää Karitan lisäksi kahdesta neljään muuta työntekijää.

Työtä uudella tavalla

Molemmat yrittäjät ovat nähneet tavan, jolla eivät halua tehdä töitä, ja yrittävät nyt ammentaa omasta elämänkoulustaan oppeja myös työn rytmittämiseen ja kohtuullistamiseen.

”Jo edellisessä sisustusalan yrityksessä sovimme yhtiökumppanini kanssa, että töitä ei tehdä viikonloppuisin. Nyt olen myös oivaltanut, että ei yritystoimintaa tarvitse aloittaa isosti ja isoilla kustannuksilla, on parempi edetä rauhallisesti”, Saara kertoo.

Rauhallinen eteneminen on tarkoittanut Saaralle muun muassa sitä, että hän ei aivan ensimmäiseksi hankkinut haaveilemaansa liiketilaa Helsingin keskustasta; verkkokaupalle riittää edullinen varastotila. Saara on myös pitänyt Moonkin tuotevalikoiman kohtuullisen kokoisena näin alkuun. ”Kaikkea ihanaa ei voi heti ottaa myyntiin, vaikka haluaisi.”

Karita tiesi jo Sugaria perustaessaan, että yrityksessä tullaan tekemään nelipäiväistä työviikkoa, se oli yrityksen perustamisen lähtökohta mutta myös arvovalinta.

”Asiakkaat ovat oppineet hyvin siihen, että perjantaisin meillä on putiikki kiinni. Sen sijaan työntekijöiden kanssa käydään viikottain keskustelua siitä, onko perjantaivapaa varmasti ok; niin syvässä yleiset käytännöt meissä ovat. Olen yrittänyt sanoa heille, että ei yhdellä ylimääräisellä vapaapäivällä viikossa ole mitään väliä, hommat hoituu kyllä”, Karita kertoo.

Karita on myös tehnyt tietoisen valinnan puhelimen ja meilien kanssa:

”Minulla on aina puhelin äänettömällä, jotta voin varmasti keskittyä käsillä olevaan työhön. Soittelen sitten takaisin, kun kaivan puhelimen esiin. Kenelläkään ei ole niin kiire, ettäkö asia pitäisi siltä istumalta hoitaa. Meilit luen kaksi kertaa päivässä”, Karita kuvailee meili- ja puhelinaikojaan, jotka tehostavat ja leppoistavat huomattavasti työpäiviä.

Ekoa

 

Saara ja Karita rupattelevat jo kuin vanhat tutut. Teekupposet ovat siirtyneet syrjään ja naiset katselevat Saaran tuomaa ekotapettikirjaa. Kaikkea ihanaa!

Uuden polven yrittäjät – ja uuden polven ekoyrittäjät – haluavat muuttaa mielikuvaa eettisistä ja ekologisista tuotteista:

”Joku kaveri kysyi, että eikö luomuvaatteet ole sellaisia vaniljan värisiä ja pyjaman näköisiä”, Saara nauraa ja jatkaa: ”Moonkin tuotevalinnoissa eettisyys ja ekologisuus on ollut kyllä lähtökohta, mutta kyllä minä teen kaikki tuotevalinnat kauneudesta ja visuaalisuudesta käsin.”

Karita komppaa: ”Eettisyys ja ekologisuus on noussut uudelle tasolle ihmisten ajattelussa, ei sitä tarvitse alleviivata tai korostaa, se on itsestään selvä lähtökohta.”

Artikkelin tapetit ovat Moonkin ekouutuuksia.

 

Sarastus: Minä, itsekäs?

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 

Olen yllättynyt blogini saamasta palautemäärästä, ja vilpittömän kiitollinen kaikista tarinoista, joita olette jakaneet kanssani. Sanalla sanottuna; ihmeissäni! Kiitos on aina mieltä hivelevää, mutta harvoin oikealla tavalla kehittävää. Kaikista kiitollisin olenkin ollut niistä kommenteista, jotka ovat haastaneet tekstejäni.

Palautteessa minua on ojennettu minäkeskeisyydestäni, siitä että maailmaani ei näytä mahtuvan juuri muita ja että toimin yksilökeskeisyyden airuena lietsoen yhteisöllisyyttä nakertavaa itsekkyyttä.

Tämä huomio sai minut todella pohtimaan: Missä menee raja, jossa itsensä etsiminen muuttuu itsekkyydeksi? Ovatko itsekkyys ja pyrkimys saavuttaa oman elämän hallinta sama asia?

Kyllä, tunnustan olevani yksilön asialla. Mielestäni kyse on siitä millä tasolla tätä sanaa saatan. Aikamme on yksilökeskeinen, ja olennaista minun näkemykseni mukaan on se, missä äärilaidassa tätä ajattelua kuljemme.

Koska rakentava kritiikki on aina ajatuksia kirvoittavaa, synnytin sunnuntaipäivän ratoksi oman jääkaapinovi- filosofiani, jonka nimeän nyt ”Itsekkyyden liukusäädin” -filosofiaksi. Tässä ajattelussa yksilökeskeisyys asetetaan janalle, jolla on kaksi ääripäätä: oman edun tavoittelu ja minäohjautuvuus.

Yksilökeskeisyys oman edun tavoitteluna on sitä, että keskitymme itseemme välittämättä kuinka tämä vaikuttaa muihin. Tässä päässä itsekkyyden janaa minäkeskeisyys esiintyy korostetun negatiivisena; millään muulla kuin minulla ei ole väliä.

Ajattelun toinen pää, minäohjautuvuus, on sitä, että toimintamme ohjautuu itsestämme, tarpeistamme ja tunteistamme käsin. Ohjaamme omaa elämäämme, ja siitä käsin ammennamme yhteisöihin, joissa toimimme.

Ehkä jostain tästä ääripäiden välimaastosta löytyy se kultainen keskitie, oikeanlainen yksilöllisyyden aste. Meillä jokaisella on käsissämme liukusäädin, jolla voimme säätää kutakin hetkeä parhaiten palvelevaan kohdan janalla.

Aikamme näyttää säätävän meitä nyt mielellään kohti jompaakumpaa ääripäätä. Tämähän on tavallaan se elämän logiikka; kun olemme ajautuneet riittävän kauas ”totuudesta”, joudumme etsimään uuden sellaisen usein juuri ääripäiden kautta. Ja sitten löytyy luonnollisesti se kohta, jossa olemme sopivassa määrin laumaeläimiä varustettuna omilla ajatuksillamme. Onnellisia yhdessä ja erikseen!

Ei maailma tietenkään pyöri jos ajattelemme sen sijaitsevan vain oman napamme ympärillä. Mutta oma napa on hyvä paikantaa! Ja koska itse en ole vielä sitä saanut asetettua kartalle, on tarpeen suunnistaa vielä hetki lisää – säätää oikeaa kohtaa omalla liukusäätimelläni.

Onnen äärellä: Pari sanaa kiitollisuudesta

Joskus arki haastaa ja silloin minun on vaikea muistaa olla kiitollinen yhtään mistään. Vaikka myös huonona päivänä syitä kiitollisuuteen olisi varmasti kymmeniä ellei satoja.

Eilen meidän huushollissamme oli sellainen päivä. Kun yrittää saada puolitoistavuotiasta syömään ja hän heittää täyden ruokalautasen lattialle kiukuteltuaan ensin puoli päivää joka asiasta, tarvitaan hyviä hermoja. Oloa ei toki helpota se, että taapero nukkumisen sijaan on bailannut taas muutaman yön ja itse tuntee olonsa niin väsyneeksi, että pökerryttää.

Toinen hetki epäkiitollisuudestani muistuu mieleeni muutaman kuukauden takaa: kun istuu rengasrikkoisessa autossa voileipäkakku takapenkillä omalla parkkipaikalla valmiina starttaamaan juhliin jo valmiiksi myöhässä, eikä voi ajaa metriäkään, on juhlatamineissa, liian vähissä vaatteissa ja ulkona sataa kaatamalla, on pakko myöntää, että vaikka kyse on pienestä asiasta, ensimmäinen ajatukseni ei ollut kiitollisuus eikä edes se, että mitä voin tästä oppia. Taisin tirauttaa pienen itkun. Inhimillistä. Aina ei voi olla joustava kuin kaisla myrskytuulessa.

Nämä ovat pieniä vastoinkäymisiä, mutta joskus sellaiset saavat omissa ajatuksissa valtavat mittasuhteet. 35-vuotisen elämäni aikana olen myös kohdannut toivottomaltakin tuntuvia haasteita, mutta ajan kanssa niistäkin on selvitty. Sellaisina hetkinä ei tosin tee mieli kiittää ketään eikä mitään, sitä tahtoo vain käpertyä itseensä ja ahdistua lisää.

Joskus on kuitenkin pakotettava itsensä uskomaan hyvään ja olemaan kiitollinen. Silloin on hyvä tehdä inventaariota siitä, mitä itsellä on. Hyvin voi aloittaa vaikka perusasioista: on terve, voi urheilla, on katto pään päällä ja ystäviä ympärillä. Kun on ollut omassa mittakaavassaan riittävän syvällä suossa, edellä mainitut asiat alkaa nähdä aivan eri näkökulmasta. Niitä ei pidä itsestäänselvyytenä. Ne ovat oikeasti merkittäviä. Ja kun alkaa arvostaa enemmän sitä mitä itsellä jo on, lisää myönteisiä asioita alkaa tapahtua.

Joskus kiitollisuutta ei tarvitse houkutella esiin, se tuntuu säteilevän sisältä omasta itsestä tuoden mielenrauhaa. Kiitollisuuden hetkellä kokee, että juuri näin on hyvä. Viikko sitten istuin juomassa aamukahvia parvekkeellamme ja kuuntelin lintujen laulua. Tunsin, että paremmin ei voisi olla. Olin onnellisimmillani. Juuri siinä hetkessä oli helppo tunnistaa kaikki se ympärillä oleva kauneus ja asioiden ihmeellisyys. Olin kiitollinen siitä, mitä itselläni on ja mitä ylipäänsä on. Olin kiitollinen aurinkoisesta ilmasta, läheisistä ympärillä, edellispäivän onnistuneesta työtehtävästä, lapsen naurusta, maukkaasta aamukahvista. Koin kiitollisuutta siitä, että saan olla olemassa osana tätä mahtavaa maailmankaikkeutta. Sellaisella hetkellä ei ole tarvetta mennä ja porskuttaa täysillä. Sitä hidastaa, tiedostaa ja todella näkee ja kokee kaiken ympärillä olevan.

Meillä on usein niin monta rautaa tulessa, että pysähtyminen ja kiitollisuuden harjoittaminen unohtuu. Se unohtuu silloinkin toisinaan, vaikka sitä on päättänyt treenata. Itse kirjaan silloin tällöin kiitollisuuden aiheita muistivihkoon. Pyrin myös illalla nukkumaan mennessäni käymään läpi päivän saldoa: mistä erityisesti olen kiitollinen ja mikä olisi voinut mennä toisin. Vaikka takana olisi epäonnen päivä, illalla rauhoittuessa huomaa ne pienet valonpilkahdukset, jotka päivän aikana jäivät huomiotta. Vaikka negatiiviseen on helpompi ja ehkä turvallisempikin tarttua, positiivisia asioita tapahtuu usein kuitenkin enemmän. Toki elämässä on todella stressaavia ajanjaksoja, mutta silloinkin kannattaa kirjata positiivisia asioita muistivihkoon. Erityisesti sellaisena haastavana hetkenä, oli kyse sitten läheisen kuolemasta, avioerosta, työpaikan menettämisestä, lemmikin sairastumisesta tai jostain kevyemmästä teemasta, kiitollisuuden harjoittamisella on hyötynsä. Se että on osannut aikaisemmin iloita pienistä asioista elämässä, antaa edes pienen toivon kipinän hetkeen, kun tilanne tuntuu mahdottomalta.

Ensi kerralla, kun ystäväsi kysyy sinulta, mitä sinulle kuuluu, ethän aloita keskustelua kertomalla asioista, jotka viime aikoina ovat menneet vikaan arjessasi. Yllätä hänet kertomalla asioista, joista olet kiitollinen ja jotka sujuvat. Ala tietoisesti huomioida päivän aikana tapahtuvia hyviä asioita. Sellaisia, jotka tekevät sinut iloiseksi, huolettomaksi ja saavat olosi turvalliseksi.

Kiitollisuus on tunnetila, ehkä jopa elämäntapa, eli paljon enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeän kiitos-sanan ääneen lausuminen. Kun avaan silmäni ja oikeasti tunnustelen, mitä minulla on, huomaan, että elämässäni on paljon hyvää ja minulle sopivia asioita.

Löysin linkin takaa paljastuvan youtube-pätkän jo taannoin. Minulla on tapana palata australialaisen Nick Vujicin mahtavan positiivisuuden pariin aina silloin, kun oma arki tuntuu itsestä raskaalta. Jokaisella meistä on omat murheemme, jotka koskettavat juuri meitä ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on hyvä muistaa, että elämä on nyt. Eikä elämä ehkä olekaan niin vaikeaa, miltä se joskus voi tuntua. Itse pyrin muistamaan sen, ettei tämä hetki ole mikään kenraaliharjoitus. Tätä hetkeä en saa takaisin, en enää ikinä.

On olemassa vain yksi paikka, missä voimme olla onnellisia. Se on tässä ja nyt.

Siitä kiitollisena, iloista kesäkuuta toivottaen!

Kiitollinen voi olla vaikka kesäsateesta, merimaisemasta, tuulessa huojuvista puista.

Energian Ihme: Tietoisuus on energioissa, energia on tietoisuudessa.

Tietoisuus on oleellisessa roolissa energiahoidoissa.

Energiahoito on tietoinen tapahtuma, jossa paitsi hoitajan on antauduttava rooliinsa, myös hoidettavan olisi suhtauduttava siihen myönteisesti. Tietoisuus on etäisyydestä riippumaton yhdistävä tekijä, joka toimii uskomattomalla hienoudella ja älykkyydellä. Tai siis oikeastaan viisaudella, joka ylittää tavallisen ajattelun käsityskyvyn.

Mitä tietoisuus on?

Tietoisuudessa informaatio siirtyy viiveettä ja ilman välittäjäainetta ja juuri siksi sillä on valtaisa voima. Sillä ei ole paikkaa tai aikaa, se on energiaa, joka on kaikkialla. Tietoisuus on kokonaisuus, jossa on mukana kaikki. Ympäristömme, ravintomme, tunteemme, ajatuksemme ja valintamme. Ihan kaikki. Tietoisuuteen voidaan ottaa koskeutusta monella tavalla ja yksi näistä tavoista on energioiden aistiminen ja tulkitseminen.

Välitöntä välittämistä.

Jo muinaiset vedalaiset tietäjät tiesivät että tyhjyydessä on kaikki. Siksi muinaiset kulttuurit nojasivat vahvasti tähän universaalin, näkymättömän ja hiljaisen energian ymmärtämiseen. Hiljaisuudesta nousevat puhtaat ja aidot innovaatiot tai sanottaisiinko ennemminkin aito luovuus. Se luovuus, jolla maailma muuttuu ja suoranaisia teknologia- ja tietoisuushyppyjä tehdään. Nyt ei siis ole kysymys uuden käyttöjärjestelmän kehittämisestä vaan kokonaan uudesta olevaisuuden oivaltamisesta, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei sen enempää eikä vähempää!

Mitä tiede sanoo?

Tiede tutkii tietoisuutta varsin intensiivisesti ja tämänhetkinen käsitys on että mielen, ajattelun, tunteiden ja itseasiassa kaiken olevaisen taustalla on yksi suurempi äly ja viisaus. Tämä merkittävä viisaus ohjaa sitä, mitä solujen, geenien ja DNA:n sekamelskasta syntyy ja juuri tämä ohjaava älykkyys on tietoisuutta. Tietoisuus vaikuttaa siihen mitkä DNA:n “bitit” kääntyvät päälle ja mitkä eivät. Se määrää kuka sairastuu mihinkin sairauteen ja mitä ominaisuuksia nousee vallitseviksi. Tämä viisaus on ulottuvillamme energioiden muodossa. Meidän pitää vain palauttaa energioiden ymmärtämisen ja hoitamisen taito hyppysiimme. Kirjaimellisesti. 🙂

Einsteinkin tiesi tämän.

Ihan yksiselitteisestä asiasta ei ole kysymys ja merkittäviä oivalluksia ovat tehneet mm. Michio Kaku, Deepak Chopra ja monet muut jo ennen heitä. Mm. Albert Einstein oli paitsi fyysikko, myös merkittävä tietoisuustieteilijä ja mystikko. Kaikki heistä ovat todenneet että aineen sisällä on valtavasti “tyhjää” ja juuri tämä tyhjä sisältää kaiken oleellisen. Siis todella oleellisen. Kaku peräänkuuluttaakin nykynuorisoa palauttamaan rohkeutensa tutkia universumia eri tasoilla sen sijaan että käyttävät aikansa sijoitusmarkkinoiden opetteluun. Tolkku ukko, sanon minä! Hän ymmärsi sen mikä oli ymmärretty jo tuhansia vuosia sitten. Juuri sen, mitä me jälleen kerran opettelemme.