Professorin ja opiskelijan väittely

Tässä ajatuksia herättävä tarina, joka on kiertänyt netissä vuodesta 2004, ja siitä on tullut suosittu “urbaanilegenda”.

 

Professori : Sinä olet kristitty, eikö niin?

Opiskelija : Kyllä olen, sir.

Professori :  Uskotko siis JUMALAAN?

Opiskelija : Ehdottomasti, sir.

Professori : Onko JUMALA hyvä?

Opiskelija: Totta kai.

Professori :  Onko JUMALA voimakas?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Veljeni kuoli syöpään, vaikka hän rukoili JUMALAA parantamaan itsensä. Useimmat meistä haluavat auttaa sairaita ihmisiä, JUMALA ei halunnut. Mitenköhän JUMALA siis voisi olla hyvä? Hmm?

(Opiskelija oli hiljaa.)

Professori: Sinä et siis osaa vastata kysymykseeni? Aloitetaanpas alusta, nuori mies. Onko JUMALA hyvä?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Onko saatana hyvä?

Opiskelija: Ei.

Professori: Kuka saatanan on luonut?

Opiskelija: Mmm… JUMALA….

Professori: Aivan. Kerropa nuori mies sitten, onko pahuutta olemassa?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Pahuutta on kaikkialla, eikö niin? Ja JUMALA loi kaiken. Eikö niin?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: No, kuka loi pahuuden?

(Opiskelija ei vastannut.)

Professori: No onko olemassa pahoinvointia, moraalittomuutta, vihaa, kamaluuksia? Eikö niin, että kaikki nämä kamalat asiat ovat tässä maailmassa?

Opiskelija: Kyllä, sir.

Professori: No, kuka ne loi?

(Opiskelija ei vastannut.)

Professori: Tiede sanoo, että on olemassa viisi aistia, joilla voidaan havaita ja havainnoida ympäröivää maailmaa. Kerropa nuori mies, oletko koskaan nähnyt JUMALAA?

Opiskelija: En ole, sir.

Professori: Kerrohan meille, oletko koskaan kuullut JUMALAASI?

Opiskelija: En ole, sir.

Professori: No oletko koskaan tuntenut, maistanut tai haistanut JUMALAASI? Onko sinulla ollut mitään aistihavaintoja JUMALASTA?

Opiskelija: Ei ole, sir. Ei ole.

Professori: Ja vieläkin sinä uskot JUMALAAN?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Kaikki tieteen haarat sanovat, että JUMALAA ei ole olemassa. Mitä siihen sanot nuori mies?

Opiskelija: En mitään. Minulla on vain minun uskoni.

Professori: Kyllä, usko. Ja se juuri on tieteessä ongelma.

Opiskelija: Professori, eikö niin, että on olemassa sellainen asia kuin lämpö?

Professori: Kyllä.

Opiskelija: Ja on olemassa kylmyys?

Professori: Kyllä?

Opiskelija: Ei, sir. Ei ole.

(Tämä käänne sai luennoitsijan hiljaiseksi.)

Opiskelija: Sir, sinulla voi olla paljon lämpöä, ja vielä lisää lämpöä, superlämpöä, mega lämpöä, valkoista lämpöä, vähän lämpöä tai ei ollenkaan lämpöä. Mutta meillä ei ole mitään “kylmää”. Me voimme mennä 458 astetta nollan alapuolelle – mikä ei ole lämpöä – mutta pidemmälle emme voi mennä. Ei ole sellaista asiaa kuin kylmyys. Kylmyys on vain sana, jota käytämme kuvaamaan lämmön puuttumista. Me emme voi mitata kylmyyttä. Lämpö on energiaa. Kylmyys ei ole lämmön vastakohta, sir, vaan sen puuttumista.

(Luennoitsija oli aivan hiljaa.)

Opiskelija: No entäpä pimeys, professori? Onko pimeyttä olemassa?

Professori: Kyllä. Mikä olisi yö ilman pimeyttä?

Opiskelija: Taas olette väärässä, sir. Pimeys on jonkin puuttumista. Sinulla voi olla vähän valoa, valoa, kirkasta valoa, säihkyvää valoa. Mutta jos sinulla ei ole valoa, sinulla ei ole mitään, ja tätä kutsumme pimeydeksi. Eikö niin? Todellisuudessa pimeyttä ei ole. Jos olisi, pystyisimme muuttamaan pimeää pimeämmäksi, eikö niin?

Professori: Mikä on siis pointtisi nuori mies?

Opiskelija: Sir, pointtini on, että filosofinen perusteesi on virheellinen.

Professori: Virheellinen? Kuinka niin, voitko selittää?

Opiskelija: Sir, työskentelette kaksijakoisuuden maailmassa. Sanotte, että on elämä ja on kuolema, on hyvä JUMALA ja on paha JUMALA. Näette JUMALAN jonakin rajallisena, jonakin, jonka voimme mitata. Sir, tiede ei voi edes selittää ajatusta. Tiede kyllä käyttää sähköä ja vetovoimaa, mutta ei ole nähnyt eikä ymmärtänyt kumpaakaan. Kun kuolema nähdään elämän vastakohtana, ei ole huomioitu sitä faktaa, että kuolemaa ei voi olla olemassa, se ei ole mikään olemassa oleva asia. Kuolema ei ole elämän vastakohta: se on vain elämän poissaoloa. Kerrohan professori, opetatko oppilaillesi heidän kehittyneen apinasta?

Professori: Jos tarkoitat luonnollista evoluutioprosessia, niin kyllä, tietysti opetan.

Opiskelija: Oletko koskaan nähnyt evoluutiota omilla silmilläsi?

(Professori pudisteli päätään hymyillen, alkaen käsittää mihin väite johtaisi.)

Opiskelija: Jos kukaan ei ole koskaan nähnyt evoluutioprosessia käynnissä eikä voi edes todistaa, että sellainen olisi käynnissä, niin opetatteko te sitten mielipidettänne? Ettekö te olekaan tiedemies vaan saarnaaja?

(Luokka oli sekasorrossa.)

Opiskelija: Onko luokassa ketään joka on nähnyt professorin aivot?

(Luokka puhkesi nauramaan.)

Opiskelija: Onko täällä ketään joka on edes kuullut professorin aivoja, tuntenut, koskettanut tai haistanut niitä? Kukaan ei näytä tehneen niin. Niinpä vakiintuneeseen empiiriseen, toistettavuuteen ja näyttöihin perustuvaan tieteelliseen käytäntöön nojaten, tiede sanoo, ettei teillä ole aivoja, sir. Kaikella kunnioituksella, sir, kuinka me voimme luottaa luentoihinne, sir?

(Luokka oli hiljaa. Professori tuijotti opiskelijaa kasvot jähmettyneinä.)

Professori: Luulen, että sinun täytyy vain uskoa siihen.

Opiskelija: Sitä se on sir, täsmälleen! Yhteys ihmisen ja JUMALAN välillä on Usko. Se pitää kaiken elävänä ja liikkeessä.

P.S. Muuten, kertomuksen opiskelija oli nimeltään Einstein.

Laaja kulma: Hidastamisen nopeus

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Hidastamisteema ui elämääni hieman vastahakoisesti kuutisen vuotta sitten. Olin väsynyt, keho ja mieli oireilivat ja lähes ainoa asia, mikä tuntui ongelmattomalta, oli joogaaminen.

Aluksi luulin, että nyt minun täytyy kävellä hitaammin, syödä hitaammin ja jaksaa hengitellä paikoillaan tuntitolkulla. Se tarkoittaisi, että olen läsnä. Tätä yritin ja yrittämiseltä se tuntuikin. Ja jos jotain yrittämällä yrittää, ei se ole palauttavaa toimintaa. Lisäksi syyllistin itseäni siitä, etten oikein osaa hidastaa.

Hidastaminen tarkoittikin minulle ihan ensin sitä, etten kuunnellut itseäni ja luonnollista nopeaa tempoani. En osannut kunnioittaa sitä, että olen pikalukija, tunnin työkokous tuntuu pitkältä ja kun jokin ajatus tulee, haluan kirjoittaa siitä heti. Vapaa-ajalla lepäsin pakolla, vaikka asioiden tekeminen olisi ollut rentouttavampaa.

Vasta vuosien jälkeen olen oivaltanut, että voin edelleen tehdä ihan kaikkea niin nopeasti kuin ennenkin. Nopeus on luonnollinen tapani olla ja tehdä. Sen sijaan hidastaminen tarkoittaa minulle erilaista asennetta: Teen vähemmän ja eri tavoin. Olen vähentänyt asioiden suunnittelua dramaattisesti. Sen vähän teen omalla nopealla tahdillani, ja aikaa jää olemiselle tai spontaanille tekemiselle. Vain näin nopea levoton mieleni ja kehoni jaksavat.

Äitiys opetti myös paljon hidastamistapoja. Jos ei jaksa, niin tehdään vain ihan pakollinen. Ihan pakollinen on ruoka ja lepo – ei ulkoilu, ei ystävien tapaaminen eikä siivous. Lapsille ei tarvitse rakentaa täydellisiä päiviä. Hekin oppivat riittävään jo pienestä.

Lisäksi olen sanonut jäähyväiset hienosäädölle. Tämä tarkoittaa sitä, että viimeinen silaus jää tekemättä. Keskinkertainen on hyvä. Se saattaa harmittaa, ettei parempaa nyt tule, mutta harmitukseen tottuu.

Jotenkin luulen, että hidastamisteema on erityisen suosittu nopeilla ihmisillä. Hitaammat omaavat tämän taidon jo muutenkin. Mutta hidastamisen ydin on myös siinä, että nopeat saavat olla nopeita ja hidastaa voi omalla nopeudella tai eri tavoin.

Olen edelleen se, joka on saanut hommat valmiiksi kuin muut vasta aloittavat. En edelleenkään jaksa odottaa, kun tyttäreni napittaa villatakkia. Kun katson kaunista maisemaa, totean aika pian, että nähty, voidaan mennä. Töissä olen kopiokoneelle juoksija. Olkoon näin. Voin luopua paljosta muusta, mutta en nopeudestani.

Vaali jokaista päivää ja yötöntä yötä – tee niistä elämäsi parhaimpia


Kesä. Monille vuoden rakkain aika on täällä. Kesää odotetaan ja kaivataan.

Ystäväni kertovat kaipaavansa nuoruutensa kesistä:

”Sitä, että silloin oli aikaa.”
”Maaseutua. Oli ihanaa viedä tonkissa soppaa heinäpellolla huhkiville ja poimia tien varrella kasvavia ahomansikoita.”
”Vapautta ja kesälomaa. Uimarannalle mentiin viettämään aikaa ja sai uida kokoajan.”
”Sitä, ettei välttämättä tarvinnut tehdä mitään. Sai katsella pilviä ja heittäytyä ihmettelemään kukkivaa kukkaa. ”

Tuntuvatko kesä ja nostalgiset kesämuistot parhaimmalta elämänajalta, koska niissä olemme meille luonnollisimmassa paikassa, lähellä luontoa?

Vietämme tänä päivänä liian paljon aikaa paikoissa, joissa meiltä halutaan tai vaaditaan jotain. Läsnäoloa, työpanosta, huomiota, rahaa ja suoritusta. Luonto ei vaadi meiltä yhtään mitään. Luonnossa olemme riittäviä itsellemme. Saamme voimia, ahaa-elämyksiä ja suhteellisuudentajua siihen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Luonnossa saatamme kokea jotain ainutlaatuista, joka ei koskaan enää toistu. Saamme siitä muistosta ja mielikuvasta loppuelämäksemme voimaa.

Kun olemme alakuloisia, stressaantuneita ja masentuneita, ajattelemme, että töissä on ollut liian rankkaa, olen nukkunut liian vähän, olen ylirasittunut tai talven pimeys masentaa. Emme tule ajatelleeksi, että alavireisyyden syy voi olla se, ettemme ole olleet aikoihin luonnossa.  Luonto ei vie voimiamme, se ainoastaan antaa sitä.

Mitä minä kaipaan nuoruuden kesistä? Elämännälkää. Oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Elämänkiihkoa. Sitä tunnetta, kun sai ottaa selvää, kuka oikein on. Jokaisen kesäpäivän ja hetken halusi elää täysillä. Kun pyöräilin aikaisin aamulla kesätyöpaikkaani, jossa toimin vanhainkodin hoitajana, kiersin aina rannan kautta ja pulahdin nopeasti viileään veteen. Silmät aukesivat yön juoksujen jäljiltä ja tunsin saaneeni voimaa. Elämä tuntui erityiseltä, iloiselta ja kevyeltä.

Halusin tehdä elämässäni hyvää. Ruokatauollani vein vanhainkotiasukkaita järven rannalle ulkoilemaan. Osa asukkaista ei ollut käynyt ulkona yli vuoteen. Vuoropäivin he kulkivat mukanani, istuivat pyörätuolissa ja pitivät eväitä ja pyyhettä, kun pikaisesti kastauduin järvessä.  Vanhukset ihastuivat näistä pikaretkistä ikihyviksi. Kuulin vanhusten tarinoita ja sain loppuelämäkseni muistoja.

Kului aikaa. Elämä, ja työ, ei ollutkaan niin yksinkertaista.  Inhimillisyys jäi jatkuvasti kasvavan kiireen jalkoihin. Kului kesiä.  Vuosia. Kokemukset elämästä jättivät tyydyttämättömän tunteen. Asioita ei ehtinyt sulattaa tai omaksua, arvojaan noudattaa. Uimaan ei jaksanut mennä eikä ruokatunteja ehtinyt pitää. Vanhainkotiin rakennettiin lisärakennuksia, luonto väistyi.

Maailma ei muutu. Me muutumme.  En halunnut olla se, millaiseksi olin muuttumassa. Halusin tuntea elämännälkää. Halusin ottaa selvää kuka oikeasti olen. Hidastin vauhtia. Pysähdyin. Hiljalleen muutin elämäni luonnonläheisemmäksi. En ajattele enää melankolisesti kesän lyhyyttä. Kesäpäivät ovat pitkiä, yöt lämpimiä ja valoisia.

Ajattelen elämän lyhyyttä. Vanhenemme niin äkkiä. Kuinka monta kesää saan vielä kokea? Ainakin yhden vähemmän kuin vuosi sitten. Luonnossa, tai kuoleman läheisyyttä ajatellessa, olemme paljon tietoisempia elämästämme ja fyysisestä ympäristöstämme. Olemme silloin virittäytyneet eri taajuudelle. Tämä taajuus on kuitenkin saavutettavissa jokainen päivä.

Elätkö itsellesi oikealla tavalla? Tuntuuko elämä erityiseltä? Mikä lisää hyvinvointiasi, mikä pahoinvointiasi? Koska kävit viimeksi luonnossa, lempipaikassasi? Hakeudu sinne tänä kesänä usein. Varjele luontoa. Makaa rannalla, katso pilviä, käy uimassa. Vie iäkäs läheisesi ulos syömään. Tee vaikka yksi heinäseiväs. Poimi ahomansikoita. Anna itsellesi aikaa havaita kaikki ne ihanat asiat, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta joita ei vain ole ehtinyt huomata.

Kesä on täällä. Elämä on nyt. Vaali jokaista päivää, yötöntä yötä. Tee niistä elämäsi parhaimpia.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Vanhan ja nuoren intiaanin keskustelu

Christopher K. Germerin kirjassa Myötätunnon tie (Basam Books 2010) kerrotaan isoisän ja lapsenlapsen keskustelusta:

Vanha cherokee-intiaani kertoi eräänä iltana lapsenlapselleen ihmisten sisällä tapahtuvasta taistelusta. Hän sanoi: “Poikani, meidän kaikkien sisällä taistelee kaksi ‘sutta’.”

“Toinen on Paha. Se on kiukku, kateus, mustasukkaisuus, suru, katumus, ahneus, ylimielisyys, itsesääli, syyllisyys, inho, alemmuudentunne, valheet, väärä ylpeys, ylemmyydentunne ja ego.”

“Toinen on Hyvä. Se on ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, lempeys, hyvänsuopuus, empatia, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.”

Lapsenlapsi ajatteli asiaa hetken ja kysyi sitten isoisältään:

“Kumpi susi voittaa?”

Vanha cherokee vastasi yksinkertaisesti:

“Se, jota ruokit.”

Energian Ihme: Mitä energiahoidossa tapahtuu?

Energian aallot

Mitä energiahoidossa tapahtuu?

Vanhan kansan pika-apu lapsen kolhiutuneeseen polveen oli käden laittaminen kipeän kohdan päälle. Kyseessä ei ollut pelkästään symbolinen ele vaan konkreettinen värähtelyiden tasaaminen. Kipeän kohdan värähtely on alhaisemmalla taajuudella kuin terveen kohdan ja kun tämän kipeän kohdan läheisyyteen tuodaan korkeammin värähtelevää, rakastavaa energiaa, alkavat värähtelyt harmonisoitua.

Tähän samaan fysiikan ilmiöön perustuu esimerkiksi Quantum Touch energiahoito ja itseasiassa monet muutkin energiahoidot. Hoitaja ohjaa konkreettisesti energiaa kohteeseen tietoisella kohdistamisella ja konkreettisesti käsillä ohjaamalla.

Energiakehossamme on useita erilaisia energialinjoja ja kädet ovat niistä tärkeimpiä sillä juuri kätemme ovat tavallaan hoitojohtimet, joilla energiaa on helppo ohjata toivottuun suuntaan. Käsiemme kautta kytkeydymme myös maailmankaikkeuden suurempiin energialinjoihin.

Hoitaja on kanavavoija

Energiahoidossa on kysymys myös paljon suuremmista asioista. Hoitaja on kanava hoitavalle energialle, joka kyllä osaa ohjautua juuri sinne missä sitä tarvitaan. On tärkeää muistaa, että hoitajan pitää käyttää itseään vain kanavana energialle. Omaa energiaa on turhaa käyttää hoitoon sillä silloin on omakin hyvinvointi vaarassa.  Eihän ole tarkoitus että hoitaja kuivattaa itsensä omasta energiastaan kun kerran energiaa on saatavilla rajattomasti. Sitä puhdasta, hoitavaa energiaa.

Energiaa monessa muodossa

Voiko äänellä hoitaa? Miksi muinaiset esi-isämme lausuivat mantroja? Entä valo, mihin se vaikuttaa?

Ääni

Äänellä voi todellakin hoitaa, äänen suora fyysinen vaikutus on selvä. Rohkaisen kokeilemaan esimerkiksi äänimaljahoitoa ja tarkkailemaan itseään hoidon aikana ja sen jälkeen. Tai kokeilemaan gongia tai rumpua, nämä kaikki tekevät samaa asiaa eli laittavat kehomme alttiiksi värähtelyille. Saman tekee myös sopiva musiikki. Aidosti harmoninen musiikki tunnetusti edistää henkistä ja fyysistä tasapainoa. Maailmassa on jammailtu kautta historian.

Jo yli 6000 vuotta sitten määriteltiin tuleville lapsille äänimantroja, joiden värähtely vastasi sen hetkistä maailmankaikkeuden värähtelyä tuolla paikkakunnalla. Tätä mantraa hyräiltiin jo lapsen ollessa kohdussa ja samaa hyräilyä jatkettiin lapsen synnyttyä. Näin mantra personoi lasta enemmän kuin mikään nimi tai muu tunniste. Tällaisessa mantrassa äänen värähtelyllä on suurempi merkitys kuin mahdollisella sanallisella merkityksellä. Ääni on siis värähtelevää viestiä selkeimmillään.

Valo

Aivan sama koskee valoa, sekin on värähtelyä. Lähes kaikki tunnistavat kevätauringon merkityksen omalle vireydelleen. Valo vaikuttaa tunteisiin ja tuntemuksiin ja tietenkin myös ajatuksiin ja tekoihin. Siksi tunnetaan valohoitoja, jotka tepsivät hyvin meihin kaamoksen masentamiin pohjoisen eläjiin. Siksi myös meditaatio aamulla auringon noustessa on erityisen tehokasta. Olet tavallaan tervehtimässä päivää ja toivottamassa valon tervetulleeksi hoitamaan itseäsi ja muita.

Harmoniasta tässä on kysymys

Niin äänelliseen, visuaaliseen kuin muuhunkin energeettiseen hoitamiseen pätee sama sääntö: Harmonia. Harmonia tarkoittaa tasapainoa ja tasapainoisuutta eri elementtien kesken. Energian värähdellessä harmonisesti kehosi ja mielesi ovat luonnollisessa tasapainossa. Se on se perustila, johon sinut on luotu. Tuo harmonia odottaa sinua valmiina sisälläsi joten eikö olisi ihan kohtuulista että voisit nauttia siitä joka päivä?  Kyllä vain, ihan kohtuullista se on. 🙂

Lopuksi pieni harjoitus:

Istu ryhdikkäässä asennossa silmät suljettuina, kädet sylissäsi kämmenet ylöspäin ja hengitä syvään sisään. Pidätä hetki hengitystäsi ja päästä ulos. Hengitä uudelleen sisään ja päästä vapautuneesti ulos. Anna hengityksesi nyt tasaantua omaan tahtiinsa. Kuvittele nyt hengittäväsi valoa jokaisella sisäänhengityksellä. Anna hengittämäsi valon jakautua jokaiseen soluun ja tunne kuinka alat säteillä puhdasta valoa jokaisella hengityksella yhä kirkkaammin ja kirkkaammin. Kuvittele mielessäsi tämä valo jokaisella hengityksellä. Jatka näin esim noin kymmenen minuutin ajan ja nauti kohonneesta värähtelytasostasi. Se tekee hyvää niin mielelle kuin kehollekin. 🙂

Värähdellään lisää ensiviikolla ja otetaan tietoisuus mukaan leikkiin!

Tarina mellastavista lapsista

Stephen R. Covey kertoo kirjassaan Tie menestykseen (Gummerus) tarinan, joka muuttaa asennetta, jolla kohtaamme toisemme:

”Muistan kuinka ajattelutavassani tapahtui pienoinen muutos eräänä sunnuntaiaamuna New Yorkin maanalaisessa. Ihmiset istuivat vaitonaisina, jotkut sanomalehteä lukien, jotkut ajatuksiinsa vaipuneena, jotkut silmät ummessa leväten. Näkymä oli tyyni ja rauhallinen. Sitten vaunuun yhtäkkiä tuli eräs mies lapsineen. Lapset olivat niin äänekkäitä ja riehakkaita, että tunnelma muuttui hetkessä.

Mies istuutui viereeni ja sulki silmänsä ikään kuin unohtaen koko ympäristön. Lapset ravasivat kirkuen pitkin vaunua, heittelivät esineitä ja jopa nappasivat käsiinsä ihmisten sanomalehtiä. Meno oli todella levotonta. Vieressä istuva mies ei tehnyt mitään.

Tilanteessa oli vaikea olla ärsyyntymättä. En saattanut uskoa miestä niin välinpitämättömäksi, että hän antaisi lastensa säntäillä edestakaisin tekemättä asialle mitään, ettei hän ottaisi heistä minkäänlaista vastuuta. Oli myös helppo nähdä, että kaikki muutkin vaunussa olivat käärmeissään. Niinpä sitten käännyin miehen puoleen – mielestäni hämmästyttävän kärsivällisesti ja pidättyvästi – ja sanoin: ’Anteeksi, mutta lapsenne häiritsevät matkustajia aika tavalla. Voisittekohan panna heitä hieman kuriin?’

Mies kohotti katseensa ikään kuin tiedostaen tilanteen ensimmäistä kertaa ja sanoi hiljaa: ’Te olette ihan oikeassa. Kai minun pitäisi tehdä asialle jotain. Tulemme juuri sairaalasta, jossa heidän äitinsä kuoli tunti sitten. Olen vähän sekaisin, ja niin taitavat olla lapsetkin.’”

Miten sinä katsot toisia ihmisiä?

Sarastus: Kirje Minulle

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 

Löysin laatikon, johon olin pakannut tavaroita vanhasta toimistostani. Tutkiessani sen sisältöä käteeni tarttui kirje, jonka kuoressa luki ”Maijalle”. Käsiala oli minun, mutten voinut muistaa mikä tuo kirje on ja milloin se on kirjoitettu. Repäisin kuoren auki. Löysin tämän. Nyt on fiilis, että se kannattaa jakaa kanssasi:

”Maija,

Minulla on yksi toive. Toivon, että lukiessasi kirjeeni olet löytänyt vastauksen. Piilotin sen, jotta ehtisit unohtaa sen olemassaolon. Tiedän, että löydät tämän juuri oikealla hetkellä, kun olet valmis vastaanottamaan päässäni nyt pyörivät ajatukset. Minä en ole vielä valmis, mutta ehkä sinä olet?

Olet upea ilmestys. Käytöksesi on itsevarmaa, esiinnyt vakuuttavasti ja puhut sujuvasti. Sinua pidetään hyvänä seurana, olet vitsikäs ja hyvä tyyppi, aina iloinen. Olet aina kontrollissa, hallitset jokaisen tilanteen – täydellistä, eikö totta!

Rakastat hauskanpitoa, juot samppanjaa hienoissa ravintoloissa, naurat tarttuvasti. Pukeudut tyylikkääsi, näytät hyvältä ja elinvoimaisella. Aina, kun pieni epävarmuus iskee, ostat uuden paidan ja hymy palaa kasvoillesi. Jos olet itkenyt yöllä yksinäisyyttä ja väsymystä, peität turvonneet silmäsi aamulla meikillä piiloon. Aina on näytettävä hyvältä, eikö?

Oletko varmasti rehellinen itsellesi, Maija? Vaikka olet siinä edessäni, täynnä elämää, huomaan, että naurusi kuulostaa joskus ontolta. Että sydämesi ei aina ole läsnä. Huudat huomiota, saat sitä ja nautit, mutta vain hetken kunnes tarvitset sitä taas lisää. Koitatko piirtää itsestäsi täydellistä kuvaa, vaikka edes Michelangelo ei ole sellaiseen pystynyt?

Haluat että sinut huomataan, mutta et huomaa itseäsi!

Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä epävarmuutesi näkyykin ulospäin? Peität pahan olosi koska pelkäät, ja silti se loistaa silmistäsi, kuultaa eleistäsi. Olet läpinäkyvä minulle!

Pyydä apua, kerro huolesi muille, ei elämä ole kärsimystä. Ole rohkeasti heikko ja haavoittuvainen – se tekee sinusta rakastettavan, kukoistavan ja ainutlaatuisen yksilön, jolla on paljon annettavaa maailmalle. Sinun voimasi kumpuaa aitoudesta ja rehellisyydestä! Olet valovoimainen juuri tuollaisena.

Anna itsellesi rauha, anna armo. Kukaan muu ei sitä sinulle voi antaa. Nauti jokaisesta naarmusta ihollasi, kyyneleestä silmässäsi. Päästä irti, rentoudu, anna palaa. Ole vapaa. Ei elämä niin vakavaa ole; et sinä ole niin vakava!

Sinun ei tarvitse esittää vahvaa, koska olet jo sellainen. Sinun ei tarvitse esittää kaunista ja hyvinvoivaa, koska olet jo sellainen!

Usko, että elämä kantaa, antaa sinulle juuri ne asiat, joita tarvitset. Sopivan määrän kullakin hetkellä. Älä puske ja purista; älä tavoittele, vaan ala ottaa vastaan. Lopeta näkeminen, niin näet. Lopeta kuunteleminen, niin kuulet. Lopeta tunteminen, niin tunnet.

Lopeta etsiminen, niin löydät!

Toivon, että lukiessasi kirjeeni ymmärrät, että mitä enemmän päästät irti ja heittäydyt, sitä tasapainoisempi sinusta tulee. Ja SE näkyy ulos!

Maija, toivon että ymmärrät että olet kaikista rakkain minulle – sinulle itsellesi. Nyt mene ja rakasta muita, olet siihen valmis! Katso, kuinka kukoistat!”

Ei minulla tällä erää muuta.

Onnen äärellä: Puhetavalla on merkitystä

Viime aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota lausumiini sanoihin, puhetyyliini ja äänensävyyni. Olen ohjannut 13 vuotta ryhmäliikuntatunteja, ja aloittaessa urani mikrofoni oli toisissa paikoissa vieras käsite. Minulla on siis ollut ja on yhä edelleen kuuluva ääni. Erityisesti innostuessani saatan selittää jotain asiaa niin topakanoloisesti, että joku voi luoda vääriä mielikuvia pelkän äänensävyn ja -volyymin perusteella.

Jokin aika sitten selitin tohkeissani 11-vuotiaalle tyttärelleni positiivisen puheen ja äläkielen merkitystä. Kieltolausehan on oivallinen tuomaan ihmisille mieleen juuri sitä, mitä ei tarvitsisi. NLP-kurssilla opin, että epätoivottu asia saattaa silloin jopa tapahtua, jos puhe jää alitajuntaan junnaamaan. Älä ajattele kirahvia. Mähän sanoin sulle, että älä ajattele kirahvia. No, älä ajattele myöskään norsua. Älä ainakaan norsua ja kirahvia yhdessä! Heh, ymmärsit ehkä pointin.

Ihmisten kanssa jutellessa olisikin hyvä keskittyä hyviin asioihin ja positiiviseen ilmaisuun. On parempi kannustaa, kehua ja jopa kieltää myönteiseen sävyyn kun käyttää äläkieltä. Se tuo hyvää fiilistä ja tekee omankin olon onnelliseksi.

Ja koska olen vain ihminen ja teen virheitä, sorrun toisinaan itsekin maalailemaan piruja seinille hyvistä aikomuksista huolimatta. Kun lapsi vaikkapa kiipeää leikkipuiston telineessä, huudan hänelle: Ole varovainen, ettet putoa! Parempi ilmaisumuoto olisi vaikkapa: Vau, vähänkö kiipeet hyvin, oletpa taitava!

En myöskään ole unohtanut vuosia sitten tapahtunutta asiaa, kun keskimmäiseni oli vauva ja esikoinen nelivuotias. Asuimme vanhassa kerrostalossa ja kotiin tullessa jouduin aina vetämään vaunut rappusia pitkin hissitasanteelle. Olimme viettäneet kuumaa kesäpäivää läheisessä asukaspuistossa ja tulleet kaupan kautta kotiin. Nelivuotias suorastaan kiemurteli vessahädästä, voivotteli tilaansa ja pelkäsi pissaavansa housuun. Hikisenä, väsyneenä ja kireänä kiljaisin hänelle rapun oven avattuani, että ÄLÄ nyt vain pissaa housuun, me ollaan ihan just kotona! Ja kuinkas sitten kävikään.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että olisipa ollut tuhat kertaa parempi sanoa, että Vau, vähänkö sä olet hyvä pidättämään! Vahinko olisi voinut jäädä tapahtumatta kokonaan. Ja jos lapsi ei saanut traumaa tästä, ainakin äiti sai, sillä muistan tämän vieläkin kuin eilisen päivän.

Taannoin kävimme shoppailemassa kolmen mukulani kanssa ja vanhin tyttäreni osti itselleen ja keskimmäiselle lasipulloissa olevat mansikkafrappuccinot. Kun tytöt sitten hihhuloivat normaaliin lasten tapaan putelit käsissään, suustani lipsahti kuin automaattisesti: Älkää sitten vain pudottako niitä. Mistä ihmeestä se tuli?

11-vuotias ymmärsi heti missä mennään. Hän vilkaisi minua merkitsevästi ja totesi: Muistatkos äiti mistä me juuri puhuttiin?

Hah, jäin niin kiinni.

Hei minä, älä käytä äläkieltä. Pyrin siis jatkossa ilmaisemaan itseäni entistä paremmin positiivisin muodoin. Olen huomannut, että kun kiinnitän huomiota puheeni tyyliin ja laatuun, tulee itsellekin hyvä mieli. Panostan myös pehmeämpään äänensävyyn.

Ja vielä, olen muuten keskellä empiiristä tutkimusta. Testaan nimittäin parhaillaan, vaikuttaako onnellisuuteni tasoon se, että jätän seuraavat sanat pois puheistani kokonaan: pitäisi, yritän, mitä jos, kunpa vain.

Alan kallistua sen puoleen, että kyllä ne vaikuttavat. En enää tee mitään siksi, koska minun pitäisi. En yritä tehdä jotain, vaan yksinkertaisesti teen sen. En mieti, että mitä jos ja kunpa vain jokin asia olisi mennyt toisin.

Unohdetaan myös sitku ja eletään nytku!

Ihanaa kesää!

Nautitaan elämästä nytku! Ollaan onnellisia nytku, ei sitku! Toivotan leppoisia kesäpäiviä lukijoilleni!

Moon oikias, soot vääräs

Jenny Belitz-Henriksson kysyi pysäyttävän kysymyksen Onnen äärellä -blogissaan: kuinka moni on alkanut voida paremmin toisia syyttelemällä?

Toden totta, ajattelin. Oivalsin, että sama pätee oikeassa olemiseen, totuuteen. Esimerkiksi poliittinen keskustelukulttuuri törmää vuosi toisensa jälkeen seinään: hallitus yrittää tehdä tiukkoja päätöksiä ja oppositio räksyttää kaikesta – roolit vain vaihtuvat neljän vuoden välein. Sama keskustelukulttuuri – eli vastakkainasettelu – näyttää elävän ammattiydistysliikkeiden argumentoinnissa (lue esim. “Ihmiset ovat alkaneet riistää itseään”).

Miten käy kotkan, hauen ja kissan, kun ne keskustelevat siitä, millainen on totuus maapallosta?

Hauki sanoo, että maapallo on märkä ja sumea, mutta onneksi ruoka ui suoraan suuhun. Kissa sanoo, että maapallo on neliskulmainen ja siinä on muutama aukko, joista tulee valoa; mutta kissa on eri mieltä siitä, että ruoka ”uisi”, se makaa liikkumattomana lautasella, kun kissa herää. Kotka taas sanoo, että maapallo on pääosin alhaalta valkoinen ja ylhäältä sininen, ja tuolloin kissaa ja haukea ei ole olemassa.

Kuka eläimistä valehtelee? Kuka heistä on väärässä? Kaikkiko, sillä maapallohan on pyöreä?

Käytämme suurimman osan elämästämme oman totuutemme perustelemiseen tai sen puolesta taistelemiseen. Yritämme argumentoida totuuttamme kuin se olisi absoluuttinen totuus, ja kaikki muut olisivat väärässä – ja sitä paitsi pahoja, koska ovat väärän totuuden puolustajia. Moon oikias, soot vääräs, kuten eteläpohjalaiset sanovat. Toistan Jennyn esittämän kysymyksen hieman eri tavalla: kuinka moni on alkanut voida paremmin arvottamalla oman näkemyksen oikeammaksi tai paremmaksi kuin jonkun muun näkökulman?

Vastakkainasettelu ei luo hyvinvointia, eikä se myöskään luo rakentavaa ilmapiiriä niille innovaatioille ja luoville ratkaisuille, joita esimerkiksi poliittinen keskustelu tai työelämä kipeästi kaipaavat. Enkä tarkoita, että meidän pitäisi olla samaa mieltä asioista, mutta voimme silti istua samalla puolen pöytää ja ymmärtää, miksi hauen, kissan ja kotkan totuudet ovat niin erilaisia.

Sen sijaan että yrittäisimme taistella oman, minimaalisen pienen näkökulman perusteella yhteenvetämämme ”totuuden” puolesta, meillä on mahdollisuus opetella näkemään uteliaina ja ihmetellen monia eri näkökulmia, avata kiinnostavia reittejä, miten noihin eri näkökulmiin on päädytty. Kun lakkaamme ruokkimasta egoamme oikeassa olemisen pakolla, kaikkein tärkeimmäksi nousee ymmärrys itseämme, toisiamme ja kaikkia ”totuuksia” kohtaan.

Viisaus ei ole totuuden täydellistä argumentoitia, vaan sen oivaltamista, että totuutta ei voi vangita yhdeksi. Yksikään tutkimus, lehtiartikkeli, asiantuntija, raportti tai käsite ei ole irti eletystä elämästä, näkökulmasta, mielikuvasta. Mikään ei ole niin totta kuin oma kokemuksemme – mutta noita totuuksia on rinnakkain yhtä aikaa noin seitsämän miljardia. Ja kaikki ne ovat yhtä totta.

”Näemme vain sen, minkä ymmärrämme”, Goethe on todennut. Paketoimalla oman tietomme ja kokemuksemme maailman ainoaksi totuudeksi paljastamme samalla ymmärryksemme rajat.

Siitä päivästä lähtien, kun lakkasin hirttäytymästä omaan totuuteeni, elämä on ollut kaikin verroin helpompaa, mielekkäämpää, antoisampaa ja leppoisampaa.

 

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.


Elämänohje, joka pätee kaikissa tilanteissa

Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln kertoi mielellään seuraavaa tarinaa (kirjasta Martin Seligman: Authentic happiness, 2002; suomennos kirjasta Antti S. Mattila: Näkökulman vaihtamisen taito, 2006):

”Kerrotaan, että erään itäisen maan hallitsija haastoi viisaat neuvonantajansa keksimään lauseen, elämänohjeen, jota voisi pitää aina esillä ja joka olisi pätevä ja sovellettavissa kaikkina aikoina ja kaikkiin tilanteisiin. Viisaat toivat lopulta hänelle seuraavat sanat: Ja tämäkin asia menee ajallaan ohi.”

Hidastaa voi eri tahdeissa

Teksti: Jenni Santaholma

Olen aina ajatellut olevani mieleltäni aika vauhdikas ihminen, minkä vuoksi alun perin vastustelin myös nykyistä työskentelyalaani. Tunsin vetoa kirjastoalaa kohtaan, mutta katsellessani kerran asioidessani kirjastossa, miten työntekijä teki suorastaan liioitellun hitaasti kaikki liikkeensä, ajattelin että tulisin hulluksi, jos joutuisin työskentelemään kirjaston hitaudessa ja hiljaisuudessa. Sittemmin olen kuitenkin ylittänyt tämän ongelman, eikä hitaus (tai nopeus) ole häirinnyt työskentelyä ja olemista alalla.

Viimeisiä joululahjoja ostaessani törmäsin yksiväriseen kassiin, jonka sitten ostin sillä mielellä että tekisin siihen omin käsin hienon kuvan ja antaisin koko komeuden sitten kumppanilleni lahjaksi. Joulu meni ohi, enkä silloin edes ajatellut tekeväni painatusta, vaan keskityin kliseisesti perhevierailuihin, suklaaseen ja kirjojen lukemiseen.

Meni myös tammikuu, mutta helmikuussa sain aikaiseksi hankkia kankaanvärjäysvärit ja -kalvon kassia varten. Värit hankittuna rupesin tarkastelemaan malleja vuotta aiemmin Lontoosta ostamastani ihanasta kirjasta Print Workshop*. – Ehkä tämä ei olekaan ihan niin helppoa kuin olin ajatellut. Mallit, joita olin suunnitellut hyödyntäväni kassin painamisessa, näyttivät aika vaikeilta.

Lamaannuin. En tiennyt, mitä tehdä. Tuntui etten millään saisi edes siedettävän näköistä tulosta kassin pintaan.

Kaksi päivää sitten päätin pitää pienen pienen Facebook-lakon. Lakko, pyhät, flunssa ja se että tv:stä ei tule mitään katsomisen arvoista – ja yks kaks testasin käsinmaalausta kankaaseen mallin mukaan. Lopputulos oli aika hieno, ja seuraavana päivänä maalasin kuvan t-paitaan ja sen onnistuttua myös kassiin.

Hidas, nopee, hidas hidas, nopee, vai miten se tahti meneekään, ja sain lopulta aikaiseksi jotain ihan kivaa. Nyt voisin jatkaa tätä projektia ja taitoalaa vaihtelevassa tahdissa, kaikkien muiden hitaiden ja nopeiden projektien rinnalla.

Parin viime vuoden aikana olen alkanut jossain määrin tietoisesti downshiftata – jos se nyt on edes mahdollista, kun matalalta putoaminen nyt on mitä on. Omalta osaltani hidastaminen ja kohtuullistaminen tarkoittavat sitä, että toteutan elämääni sellaisella tavalla ja sellaisessa tahdissa, että voin tehdä monia itselleni mielekkäitä asioita. Tavallaan olen ajatellut vähentää jotain elämästäni, mutta elämääni on tullut paljon lisää asioita joiden parissa puuhailen ja puhkun.

Ajattelen downshiftanneeni, mutta olenko sittenkin upgreidannut?

*Christine Schmidt: Print Workshop. Hand-printed Techniques + Truly Original Projects

Nämä ajatukset ovat egon puheenvuoroja

Ego on se kovaääninen tyyppi sisällämme, joka samaistuu omistamiseen. Mutta omistaminen ei riitä sille kuin hetkellisesti, se haluaa aina vain lisää. Ego ei varsinaisesti ole edes kiinnostunut omistamisesta, vaan sen tavoittelusta: ego elää haluamisesta ja tarpeesta saada enemmän.

Elääkseen ego puhuttelee sinua näin:

Jos kova työsi ei ole tuottanut sinulle haluamaasi, työskentele vielä kovemmin.

Jos sinulla ei ole jotain tarpeeksi, hanki sitä lisää.

Jos unelmasi ei käy toteen, jatka sen tavoittelemista.

Jos koet itsesi epävarmaksi, usko itseesi enemmän.

Älä koskaan tunnusta tappiota; menestyminen on ainoa vaihtoehto.

Ego huutelee myös spiikeillä:

Minä

Minun

Enemmän kuin

Haluan

Tarvitsen

Minun täytyy saada

Ei tarpeeksi

Todellinen, egon takana oleva, itse sanoo:

Jos kova työsi ei ole tuottanut sinulle haluamaasi, etsi uutta inspiraation lähdettä.

Jos sinulla ei ole jotain tarpeeksi, etsi sitä sisimmästäsi.

Jos unelmasi ei käy toteen ja toteat, ettei sillä ollut todellisuuspohjaa, etsi sellainen unelma, joka vastaa todellisuuttasi.

Jos koet itsesi epävarmaksi, irrota itsesi tilanteestasi, kunnes löydät jälleen keskipisteesi.

Menestyminen sen kummemmin kuin tappiokaan ei hetkauta sinua; elämän virta tuo eteesi molempia, ohimenevästi.

Lähteet:

Deepak Chopra: Vapauta energiasi, toteuta itseäsi, Otava 2011

Ekchart Tolle: Uusi maa – Elämäntarkoituksen oivaltaminen, Basam Books 2007

LUE MYÖS: 7 menestymisen salaisuutta