Onnen äärellä: Puhetavalla on merkitystä

Viime aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota lausumiini sanoihin, puhetyyliini ja äänensävyyni. Olen ohjannut 13 vuotta ryhmäliikuntatunteja, ja aloittaessa urani mikrofoni oli toisissa paikoissa vieras käsite. Minulla on siis ollut ja on yhä edelleen kuuluva ääni. Erityisesti innostuessani saatan selittää jotain asiaa niin topakanoloisesti, että joku voi luoda vääriä mielikuvia pelkän äänensävyn ja -volyymin perusteella.

Jokin aika sitten selitin tohkeissani 11-vuotiaalle tyttärelleni positiivisen puheen ja äläkielen merkitystä. Kieltolausehan on oivallinen tuomaan ihmisille mieleen juuri sitä, mitä ei tarvitsisi. NLP-kurssilla opin, että epätoivottu asia saattaa silloin jopa tapahtua, jos puhe jää alitajuntaan junnaamaan. Älä ajattele kirahvia. Mähän sanoin sulle, että älä ajattele kirahvia. No, älä ajattele myöskään norsua. Älä ainakaan norsua ja kirahvia yhdessä! Heh, ymmärsit ehkä pointin.

Ihmisten kanssa jutellessa olisikin hyvä keskittyä hyviin asioihin ja positiiviseen ilmaisuun. On parempi kannustaa, kehua ja jopa kieltää myönteiseen sävyyn kun käyttää äläkieltä. Se tuo hyvää fiilistä ja tekee omankin olon onnelliseksi.

Ja koska olen vain ihminen ja teen virheitä, sorrun toisinaan itsekin maalailemaan piruja seinille hyvistä aikomuksista huolimatta. Kun lapsi vaikkapa kiipeää leikkipuiston telineessä, huudan hänelle: Ole varovainen, ettet putoa! Parempi ilmaisumuoto olisi vaikkapa: Vau, vähänkö kiipeet hyvin, oletpa taitava!

En myöskään ole unohtanut vuosia sitten tapahtunutta asiaa, kun keskimmäiseni oli vauva ja esikoinen nelivuotias. Asuimme vanhassa kerrostalossa ja kotiin tullessa jouduin aina vetämään vaunut rappusia pitkin hissitasanteelle. Olimme viettäneet kuumaa kesäpäivää läheisessä asukaspuistossa ja tulleet kaupan kautta kotiin. Nelivuotias suorastaan kiemurteli vessahädästä, voivotteli tilaansa ja pelkäsi pissaavansa housuun. Hikisenä, väsyneenä ja kireänä kiljaisin hänelle rapun oven avattuani, että ÄLÄ nyt vain pissaa housuun, me ollaan ihan just kotona! Ja kuinkas sitten kävikään.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että olisipa ollut tuhat kertaa parempi sanoa, että Vau, vähänkö sä olet hyvä pidättämään! Vahinko olisi voinut jäädä tapahtumatta kokonaan. Ja jos lapsi ei saanut traumaa tästä, ainakin äiti sai, sillä muistan tämän vieläkin kuin eilisen päivän.

Taannoin kävimme shoppailemassa kolmen mukulani kanssa ja vanhin tyttäreni osti itselleen ja keskimmäiselle lasipulloissa olevat mansikkafrappuccinot. Kun tytöt sitten hihhuloivat normaaliin lasten tapaan putelit käsissään, suustani lipsahti kuin automaattisesti: Älkää sitten vain pudottako niitä. Mistä ihmeestä se tuli?

11-vuotias ymmärsi heti missä mennään. Hän vilkaisi minua merkitsevästi ja totesi: Muistatkos äiti mistä me juuri puhuttiin?

Hah, jäin niin kiinni.

Hei minä, älä käytä äläkieltä. Pyrin siis jatkossa ilmaisemaan itseäni entistä paremmin positiivisin muodoin. Olen huomannut, että kun kiinnitän huomiota puheeni tyyliin ja laatuun, tulee itsellekin hyvä mieli. Panostan myös pehmeämpään äänensävyyn.

Ja vielä, olen muuten keskellä empiiristä tutkimusta. Testaan nimittäin parhaillaan, vaikuttaako onnellisuuteni tasoon se, että jätän seuraavat sanat pois puheistani kokonaan: pitäisi, yritän, mitä jos, kunpa vain.

Alan kallistua sen puoleen, että kyllä ne vaikuttavat. En enää tee mitään siksi, koska minun pitäisi. En yritä tehdä jotain, vaan yksinkertaisesti teen sen. En mieti, että mitä jos ja kunpa vain jokin asia olisi mennyt toisin.

Unohdetaan myös sitku ja eletään nytku!

Ihanaa kesää!

Nautitaan elämästä nytku! Ollaan onnellisia nytku, ei sitku! Toivotan leppoisia kesäpäiviä lukijoilleni!