Sarastus: Tarvitsen lapsen!

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Näin viime yönä unta. Seisoin kallioisella, autiolla saarella keskellä merta. Voimakas tuuli pyöritti hiuksiani ilmassa villisti, lennätti hameenhelmojani ja yritti pudottaa minut korkealta kallion kielekkeeltä alas mereen. Minulla oli tyhjä olo. Yhtäkkiä taivaalla lensi iso, ruma varis, joka roikotti suussaan pientä vauvaa. Se putosi syliini. Katsoin lasta ja huomasin, että sillä on minun hymyilevät kasvoni.

Heräsin äänekkääseen huutooni ja samalla ymmärsin: Tarvitsen lapsen!

Uneni oli kuin vastaus pitkiin ja hartaisiin pohdintoihini siitä miksi elämäni tuntuu nyt niin merkityksettömältä. Ymmärsin, että minulta puuttuu lapsi, joka antaisi merkityksen elämääni.

Vaikka ihan oikean lapsenkin joskus toivon saavani, en nyt tarkoita että oikea ratkaisu kriisiini olisi nyt pistää ”pullat uuniin”. Tarkoitan ennemminkin sellaista vertauskuvallista vauvaa. Jotain asiaa, joka täyttää elämäni ja antaa sille tehtävän. Jotain, josta voin huolehtia ja johon voin sitoutua, joka vie aikaani ja rahaani – sytyttää minut taas henkiin ja pitää vireessä.

Luopuessani yrityksestäni ja työstäni annoin pois ison osan elämääni, mutten automaattisesti saanutkaan mitään uutta tilalle. Minulla ei ole nyt mitään, mitä vaalisin kuin omaa lastani, ja sehän se tässä hiertää!

Uskon, että kokeaksemme elämämme merkitykselliseksi, me kaikki tarvitsemme jonkin asian, jota vaalia kuin kultakimpaletta. Työ oli lapseni ennen, mutta nyt uutta uraa pohtiessani olen miettinyt onko työ oikeastaan hyvä asia vaalittavaksi. Koira, se minulla on, mutta vaikka sitä kovasti rakastan, en usko että se on riittävä täyttämään lapsen paikkaa. Minulla ei ole hajuakaan siitä, millainen olisi hyvä lapsi minulle. Nyt minun on lähdettävä etsimään sitä.

Mitä asioita sinä vaalit, mikä on lapsesi? Tuoko se sinulle merkityksen elämään?

Minä värähtelen, sinä värähtelet

Minä värähtelen, sinä värähtelet

Energiasta puhutaan päivittäin, mutta mistä siinä on oikein kysymys? Koska kyseessä on huikean laaja käsite, tarraan siihen kiinni useammasta eri vinkkelistä, pysyen kuitenkin visusti irti niistä, missä lukee Fortum tai Neste.

Minua lämmittää paljon enemmän se hienovaraisempi, ympärillämme leijuva energia. Maailmankaikkeudessa kaikki asiat ovat värähtelyä eli energiaa, olipa sitten kysymyksessä ympäristömme, kehomme, talomme tai tavaramme. Jokainen niistä värähtelee atomi- ja ennen kaikkea kvanttitasolla ja ovat siten myös jatkuvassa muutoksessa, aivan kuten kaikki muukin maailmankaikkeudessa. Tunnemme ja aistimme nämä värähtelyt ja energiat ja vaikka emme aina niitä pystykään selittämään, ovat ilmiöt kiistattomia.

Ne kaikki vaikuttavat meihin enemmän tai vähemmän voimallisesti, me vain olemme turruttaneet itsemme kaikella muulla, kumoavalla ja peittävällä energialla. Kyseessä on tietoisuuden värähtely, jonka me kaikki voimme siis aistia, olemmehan aina olleet osa sitä. Ja olemme edelleen.

Energiakeho

Meillä kaikilla on energiakeho. Se tarkoittaa fyysisen kehomme ympärillä pörräävää energiakenttää, joka ei suinkaan ole pelkästään lihallisen kehomme sähkövaraus vaan jotain paljon enemmän. Se saa “virtansa” meitä kaikkia koskettavasta tietoisuudesta, joka on itse asiassa kaiken olevaisen lähtökohta. Tästä tietoisuudesta lähtevät liikkeelle aikeemme, ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Ne kaikki välittävät ja viestivät energiaa, informaatiota ja älyä. Olemme varmasti huomanneet kuinka jokin henkilö voi antaa meille “virtaa” kun taas joku toinen imee meidät kuiviin.

Energioilla on siis väliä sillä ne vaikuttavat erittäin suoraan siihen miten kehomme solut voivat. Fysiologisesti niiden vaikutus on kvanttimekaaninen eli ne vaikuttavat soluihimme atomitasoa hienovaraisemmalla kvanttifyysisellä tasolla. Fysiikan tutkijat ovat nykyisin yhtä mieltä siitä, että kvanttifysiikan todellisuuden avautuminen on se seuraava suuri mullistus maailmankaikkeuden ymmärryksessämme.

Jo nyt tiedetään, että etäisyys ja fyysinen eristäminen eivät pidättele tietoisuuden tasolla tapahtuvaa viestintää. Huomattava ja voimakkaasti kasvava joukko lääketieteen huippuosaajia liputtaa nykyisin energiahoitojen ja tietoisen holistisen hyvinvointikäsityksen puolesta. Tässä käsityksessä mielellä, ajatuksilla ja tunteilla on erityisen merkittävä rooli. Ne vaikuttavat siihen, minkä viestin solumme saavat uusiutuessaan.

Kannattaa muistaa, että 98% soluistamme uusiutuu vuodessa ja kehomme joka ainut solu on uusiutunut neljässä vuodessa. Kun uudistuminen on näin rivakkaa ja jatkuvaa, on vallitsevilla ajatuksilla ja tunteilla todella suuri merkitys. Vai haluaisitko että uudet aivosolusi muodostuvat karmivan ahdistuksen tai vihan vallitessa? Tuskinpa.

Edes geenimme eivät määrää kohtaloamme, sillä tietoisuutemme ja sitä kautta mielemme ja ajatuksemme määräävät että tietyt geenit kytkeytyvät päälle ja tietyt pois päältä. Me siis voimme todellakin vaikuttaa kohtaloomme.

Chopra Centerin perustaja ja erittäin kokenut lääkäri ja itämaisen lääketieteen osaaja David Simon sanoi aikanaan, että yli 90% ihmisen sairauksista juontaa juurensa mieleen. Siksi niitä pitää hoitaakin mielen tasolla tai sitten sitä ylemmällä tasolla. Se mitä sinulla on menossa maallisessa elämässäsi ja siten mielessäsi, vaikuttaa hyvinvointiisi joko suoraan tai välillisesti.  Tämä on erittäin helppo uskoa.

3 vinkkiä parempaan uneen

Unen merkitys hyvinvoinnillemme on korvaamaton. Voit elää kuinka terveellistä elämää tahansa, mutta jos kunnon yöunet jäävät vähäisiksi, alkaa kroppa ja mieli piiputtaa. Pitkään jatkunut unettomuus on vakava sairaus, joka lopulta vie toimintakyvyn ja ajaa ihmisen masennukseen.

Uniongelmista kannattaa käydä juttelemassa jo varhaisessa vaiheessa lääkärin kanssa. Samalla voi myös tarkastella omaa elämäntilannettaan ja pohtia keinoja paineiden vähentämiseen ja kierrosten pudottamiseen. Saatavilla on myös useita luontaistuotteita, jotka voivat osaltaan rauhoittaa mieltä ja parantaa univalmiuksia.

Seuraavat kolme tuotetta ovat monessa yhteydessä hyväksi todettuja Nukkumatin apulaisia.

1. Kamomilla

Kamomilla on maailman myydyimpiä lääkekasveja. Se tuo helpotusta moneen vaivaan vatsaongelmista hengitystietulehduksiin. Lempeä kamomilla on lääkeyrtti, joka desinfioi sisäisesti ja ulkoisesti. Kupillinen pitkään haudutettua kamomillateetä iltaisin rauhoittaa ja auttaa unensaamisessa.

2. Magnesium

Magnesium on huipputärkeä kivennäisaine, joka on monessa kehontoiminnassa mukana. Magnesium vaikuttaa lukuisten entsyymien toimintaan, joista suurin osa liittyy aivojen toimintaan. Tutkimusten mukaan magnesiumin puute aiheuttaa lihasvaivojen lisäksi univaikeuksia. Perinteisten puristeiden rinnalle on tullut iholle suihkutettavia valmisteita, jolloin magnesium imeytyy suoraan verenkiertoon ohittaen mahdolliset suoliston ongelmat, jotka saattavat heikentää ravintovalmisteiden ja lääkkeiden imeytymistä. Markkinoilta löytyy myös suihke, jonka eteeriset yrttiöljyt ovat omiaan parantamaan unen tuloa, yöheräilyä ja levottomuutta.

3. Tryptofaani

Tryptofaani on tärkeä aminohappo, jota saamme mm. kalasta ja pähkinöistä. Sitä on saatavilla myös lisäravinteina, joita moni kokeilee vaihtoehtona synteettisille unilääkkeille tai melatoniilille. Tryptofaanilisä saattaa auttaa paitsi unen laatuun myös vuorokausirytmin tasaamiseen sekä stressin ja masennuksen oireisiin. Tryptofaani nostaa aivojen serotoniinituotantoa ja kohottaa myös melatoniinitasoa, mikä tehostaa unentuloa. Kaikkein tehokkain ja luonnollisin tryptofaanin lähde on kurpitsansiemenet.

TallennaTallenna

Erään taksikuskin tarina

Eräs taksikuski kirjoittaa:

Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.

Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.

Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.

Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.

“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.

Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.

Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”

“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”

“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.

“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”

Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.

“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.

Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, josssa hän oli aikoinaan työskennellyt.

Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisali, jossa hän oli käynyt nuorena.

Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.

Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”

Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.

Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.

Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.

“Paljonko olen velkaa sinulle?”, hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.

“Et mitään”, sanoin.

“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.

“On muitakin asiakkaita”, vastasin.

Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.

“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”

Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.

En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?

En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.

Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.


Vapaasti suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make Me an Instrument of Your Peace: Living in the Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)

Tarkentavat kysymykset -bloggari: ”Elämässä on monta hyvää polkua kuljettavaksi”

Tarkentavat kysymykset -blogia kirjoittava kestävän kehityksen tutkija Arto O. Salonen vastaa perinteisiin Hidasta elämää -sivuston kysymyksiin.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

”Identiteettini on suomalainen, mutta muutaman vuoden viettäminen päiväntasaajan Afrikassa on sitä kuitenkin mielestäni hyvään suuntaan avartanut. Pyrin olemaan ihminen, jolla on rohkeutta asettua heikommassa asemassa olevan asemaan.

Haluaisin, että elämän kokemukset ja erilaisten ihmisten asemaan asettumisen tuoma valo jalostuisivat elämässäni viisaudeksi. Mielestäni sirpaleinen hajatieto on uhkaavaa sälää ihmisen hyvinvoinnille ja sille, millaisena huominen meille avautuu. Toivoisin voivani olla kokoamassa sirpaleista sellaista ehjää ja oleellisiin asioihin perustuvaa kirkasta kokonaisuutta, josta tulevat sukupolvet voisivat nostaa peukkua pystyyn.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

”Tavallinen päivä alkaa turvallisesti rutiineilla ja sisältää toivottavasti ainakin yhden oivalluksen. Pyrin suhtautumaan arkeen ennakkoluulottomasti ja olemaan valmiudessa rikkomaan tapoja, joilla ei ole perusteita.

Merkitykselliseksi päivän tekevät sellaiset kohtaamiset, joissa voi oppia jotakin uutta. Opittavaa riittää. Ajattelen niin, että jokainen päivä on pienen tai suuren juhlan arvoinen.”

Miten hidastat arjessa?

”Priorisoin asioita. Merkityksellisiä asioita on elämässä vain muutamia. Keskityn siihen, mitä teen ja pyrin saattamaan keskeneräiset tärkeänä pitämäni asiat loppuun. Koen, että kiire ja asioiden aikaansaaminen ovat kaksi eri asiaa.

Luulen, että helsinkiläisessä kiireessä on aika paljon mukana sitä, että menestymisen mitaksi on muodostunut kiireellisen ihmisen statuksen ylläpitäminen. Kiirettä ylläpidetään ja toisaalta se häiritsee. Tuntuu paradoksaaliselta, että puhelimeen pitäisi vastata ’puhutaan nopeasti’ -tyyppisesti, jotta voisi osoittaa olevansa pelikentällä eikä kentän reunalla.”

Mottosi?

”Elämässä on monta hyvää polkua kuljettavaksi.”

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

”Lähtökohtanani on maailmankansalaisuus, jota jokainen meistä edustaa nykyajassa halusi tai ei. Yritän sanoittaa arjen ilmiöitä niiden juurille saakka. Isot asiat eivät ole juuri muuttuneet antiikin ajoista.

Haluan auttaa itseäni ja toivottavasti myös muita löytämään enemmän kosketusta elämään tässä ja nyt, sillä tämän hetken ohieläminen on arvokkaan elämän haaskausta. Haluaisin olla teksteilläni rakentamassa sosiaalisesti oikeudenmukaista ja pitkän aikavälin kestävyyttä edistävää maailmaa. Uskon suomalaiseen ketteryyteen ja rehtiyteen.”

Kuva: Tapani Romppainen

Itkuraivarin kynnyksellä nipistän itseäni, jotta heräisin hetkeen: oikeasti moni asia on hyvin

Olen miettinyt paljon ajatuksia, tunteita, niiden voimaa ja merkitystä omaan elämään ja erityisesti onnellisuuteen. Olen yrittäny järjestää ajatuksia päässäni ja analysoida niitä seuraavia tunteitani. Ja kuulkaas, voin kertoa, että se on haastavaa.

Omien ajatusten pohtiminen on melkein rankempaa kuin punttitreeni! Ja pitkäjänteisyys on kaiken a ja o: jos hommaa ei harjoita, se unohtuu arjen alle. Sitä painaa pienen duracellpupun lailla eikä edes huomaa ajatella, mitä oikein ajattelee.

Itse en enää voi elää niin, että pumppaisin vain rautaa salilla ja pyrkisin kehittämään tai pitämään ennallaan pelkkää fyysistä kuntoani. Janoan lisää tietoa siitä, miten voin kehittyä ihmisenä ja voida paremmin kokonaisvaltaisesti. Ehei, en etsi onnea pakkomielteisesti. Kyllä, olen tyytyväinen elämääni. Mutta mielestäni ihminen on paketti, johon kuuluvat keho, mieli ja sielu. Tahdon ruokkia tasapuolisesti niitä kaikkia. Ja jos se saa minut iloisemmaksi, onnellisemmaksi, energisemmäksi, niin en valita. Ja epäilen, ettei ihmisillä ympärilläni ole myöskään mitään sitä vastaan.

Ajatuksista on vaikea ottaa selvää, mutta niiden voima on valtava.

Ensin siis saamme ajatuksen. Sitä seuraa tunne. Tunnetta seuraa toiminta, joka johtaa lopputulokseen. Aina lopputulos ei ole itselle edullinen. Mutta yhtä hyvin se voi olla. Se on kiinni pitkälti niistä omista ajatuksista.

Kuten kirjoitin muutama viikko sitten, huomaan aina vain, että stressi, ahdistus ja ärsyyntyminen ovat usein oman ajatteluni tulosta. Ja vaikka sen useimmiten tiedostan, sorrun siihen säännöllisesti. On hölmöä, että itse omin ajatuksin voi pilata monta hetkeä elämästään. Onnistun helposti aiheuttamaan itselleni epämiellyttäviä fiiliksiä pelkästään ajattelemalla. Olenkin yrittänyt kovasti viime aikoina keskittyä hyvään.

Eikä se hyvään keskittyminen tarkoita sitä, että elämäni olisi täydellistä eikä epäkohtia olisi. Elän ruuhkavuosiani pikkulapsiperheessä, ja on paljon asioita, joiden soisin olevan toisin. Rahaa on vähän, aikaa on vähän, unta on vähän. Hyväksyn, että nyt on näin ja sitten taas toisin.

Pyrin aloittamaan aamuni pyhittämällä tovin heräämiselle. Sillä kyllä vain fiilikset ovat paljon itsestä kiinni, jos eivät jopa ainoastaan. Ennen kuin nousen sängystä ylös, tunnustelen, miltä minusta tuntuu? Miksi minusta tuntuu tältä? Mättääkö jokin? Onko se vain tunne vai voinko tehdä asialle jotain oikeasti? Päivä on helpompi aloittaa, kun ei säntää heti pystyyn ja saa päähänsä kaikkia niitä tekemättömiä asioita, jotka odottavat suorittajaansa. Arki. Se kyllä odottaa.

Joskus on päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki menee pieleen. Ystävät ja läheiset pirskahtelevat loistavia ideoita ja saavutuksia eikä omista asioista suju se mitättöminkään. Kaikille muille tapahtuu upeuksia. Itse on juuri kolauttanut varpaan ovenkarmiin, myöhästynyt bussista, roskapussi on levinnyt lattialle ja työjutusta saama negatiivinen palaute velloo mielessä.

Vaikka silloin tekisi mieli tirauttaa itkuraivarit, kannattaa oikeasti nipistää itseään, jotta heräisi hetkeen. Moni muu asia on hyvin. Ja tapahtuneestakin voi keksiä jotain myönteistä. On paljon sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. On myös paljon asioita, joihin voimme.

Luin Nicolas Jacquemotin Mitä optimisteilta voi oppia -kirjasta (Atena 2010), että ihminen suurentelee epämiellyttäviä asioita, millä aiheuttaa itselleen vain turhaa huolta ja stressiä. Niin totta! Jos yksi päivä menee pilalle, ei se tarkoita sitä, että koko elämä olisi pilalla.

Katastrofiajattelulla vääristämme todellisuutta ja mikä hurjinta, alamme itsekin uskoa ajatuksiimme, vaikka ne ja niiden aiheuttamat tunteet voivat olla kaukana totuudesta. Itsensä huijaaminen on kovin helppoa!

Kun on niin vaivatonta esittää negatiivisia asioita itselleen totuutena, samaa tulisi ehdottomasti käyttää myös ja mieluummin positiivisiin asioihin. Itse kirjoittelen välillä affirmaatioita eli (myönteisiä) vahvistuksia pikku kirjaani, mutta usein ne unohtuvat pitkäksi aikaa. Ikävä kyllä ne negatiiviset harvemmin eivät unohdu. Kai ne ovat niin juurtuneita takaraivoon, että joutuu oikeasti miettimään, mitä miettii, että niistä pääsee eroon.

Jacquemotin kirjassa muuten sanotaan, että vaikka positiiviset ajatukset ovat lyhytkestoisia, niiden vaikutukset ovat syviä ja pysyviä. Uskon, että negatiiviset kelat ne vasta ihmiseen vaikuttavatkin. Ei ole järkeä ajatella jatkuvasti huonoa ja myrkyttää omilla ajatuksilla omaa mieltään. Ajatelkaapa, jos vaikkapa jatkuvasti miettii itsestään, että olenpa huono, lihava, saamaton tai kaikinpuolin surkea tyyppi, sellainen alkaa vaikuttaa minäkuvaan ajan kanssa.

Ei huonoja ajatuksia voi tietenkään kokonaan välttää, eikä ole tarkoituskaan.

Mutta minä olen huomannut, että kun ajattelen hyvää, voin hyvin. Kun ajattelen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, olen onnellinen.

Aika simppeliä, vai mitä.

Sarastus: Joku puskee ulos

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Minua hävettää ja jännittää.  Aion tehdä tunnustuksen. Sen ääneen sanominen on kamalaa, sillä en tiedä mitä siitä aiheutuu. Ehkä teen itseni naurunalaiseksi. Ehkä joku tuntee sääliä: “voi raukka, se todellakin on hukassa!”. Tai ehkä joku tunnistaa samankaltaisen tilanteen omassa elämässään. Minun on oltava rohkea ja rehellinen, itselleni ja lukijoilleni: elämääni on tullut joku.

Olin luova lapsi; harrastin teatteria, lauloin, soitin selloa, kirjoitin tarinoita. Halusin näyttelijäksi, laulajaksi ja kirjailijaksi – kaikkia näitä yhtä aikaa, tietenkin! Sitten tuli valinnan paikka. Alle parikymppisenä oli tiedettävä mitä loppuelämältään haluaa. Ympärilläni kuiskittiin luovan työn epävakaudesta. Minä halusin olla järkevä. Mennä järkeviin töihin ja ansaita rahaa.

Nyt pohtiessani elämää ja etsiessäni sen merkitystä minulle on tullut outo tuntemus, kuin joku koittaisi puskea minusta ulos. Joku, jota en vielä tunne, mutta joka samalla on tutumpi kuin kukaan. Joku, jota olen kaivannut pitkään. Se on ottanut minulta ohjat, nostanut mieleeni kaikki ne asiat joita rakastin ennen kuin tuli liian kiire kasvaa vakavasti otettavaksi aikuiseksi. Se on vienyt minut takaisin laulutunneille ja pakottanut opiskelemaan näyttelijäntyötä. Se pistää minut kirjoittamaan blogiani ja suunnittelemaan kirjan kirjoittamista – minä vain seuraan vierestä tietämättä mihin se minut vie.

Entisestä irti päästäminen, tyhjän päälle heittäytyminen ja oman sydämeni kuuntelu ovat avanneet taas luovuuteni lukot. Nyt se tunnustus tulee: minusta tuntuu, että saatankin haluta vaihtaa alaa, tehdä työkseni niitä asioita, joista lapsena haaveilin ja tavoitella unelmia, jotka tukahdutin vuosiksi.

Olen hämilläni ja kärsimätön. Mielessä pyörii valtavasti kysymyksiä. Olenko täysi hullu; juuri kun olen saanut jalansijaa jossain haluankin aloittaa ehkä jotain ihan uutta? Ja mitä ihmettä minä sitten oikeasti tekisin työkseni? Onko olemassa joku aikuisiän ”opo”, joka voi minua auttaa löytämään oikean ammatin? Heilunko nyt vain hetken äärilaidasta toiseen ennen kuin järkevöidyn ja palaan taas takaisin entiseen? Vai olisiko se sittenkin mahdollista…?

Ja mitä muutkin ajattelevat: Tulenko kyseenalaistetuksi ja vähätellyksi, joudunko naurunalaiseksi? Olenko muiden silmissä epärealistinen, huomionkipeä raukka? ”Suuret ovat tytöllä luulot ja suutari pysyköön lestissään!”, ne sanovat. Pelkään, että kukaan ei ymmärrä eikä hyväksy sitä uutta ihmistä, joka minusta saattaakin tulla.

Ja siltikin – joku puskee ulos, enkä usko että voin sitä estää. Enkä taida halutakaan.

 

“Kuinka pieniä on muurahaisen vauvat?”

Nyt se taas tapahtui: olen sortunut stressiin ja langennut kiireen tunteen vietäväksi. Jotenkin kuvittelin oppineeni niistä olotiloista pois. Sitä luulee oppineensa ja sitten sitä huomaakin oppineensa vain puolittain. Mutta puolittain on parempi kuin ei oppia ollenkaan. Ja harjoitus tekee mestarin. Sain tärkeän muistutuksen siitä, miltä stressi tuntuu: mahaan sattuu, mieli harhailee, ahdistaa, on kokonaisvaltaisen huono olla – mielikin on matkalla koko ajan, harvoin siellä missä minäkin.

Kun oppii puolittain ja on vielä matkalla, oppimassa, voi tehdä havaintoja. Yksi tärkeä havaintoni liittyy itselleni uuteen huomioon: kiire on todellakin ainoastaan tunne, tulkinta tilanteesta. Kun tulkitsen tilanteeni kiireiseksi, uhkaavaksi, reagoin stressaamalla. Toden totta: kiire on vain tulkinta. Voin siis tulkita toisinkin ja reagoida muutenkin kuin mustavalkoisesti taistelemalla tai pakenemalla: tekemällä tai tekemistä välttelemällä.

Mullistavin havaintoni liittyy lapsiini. Jälleen kerran minua muistutettiin siitä, miten ne kaikkein läheisimmät ihmiset toimivat opettajinamme. Tämäkin havaintoni on niin yksinkertainen, etten voi kuin ihmetellä, miten en ole aiemmin tiedostanut asiaa.

Jäin yhtenä päivänä hössötykseni keskellä katsomaan lasteni touhuja: pienet poikani istua nököttivät kyykkyasennossa kotimme keittiössä, tuijottivat lattiaa intensiivisesti. Ja laskivat muurahaisia. Vierestä ihailin lasten tapaa olla täysin tekemisen ja olemisen olotilassa. Minkä lapsi tekee oman mielenkiintonsa johdattamana, hän tekee sen koko vartalollaan ja mielellään.

Kyseisenä keväisenä päivänä muistin jotain: tuon samaisen kyvyn keskittyä ”pieniin” asioihin. Muistan kyllä itsekin istuneeni kyykkyasennossa katsomassa muurahaisia, keräämässä leppäkerttuja viilipurkkiin ja kyllä, avaamassa etanaa katsoakseni, miltä se sisältäpäin näyttää. Mihin pienten asioiden ihmettely ja tekemisen intensiteetti jäivät? Sitä en nyt tavoita, mutta olotilan muistan hyvin: täydellisen keskittymisen tunteen ja niin kovan mielenkiinnon, että muu maailma melkein unohtui.

Tuon päivän jälkeen olen päivittäin pysähtynyt katsomaan lasten touhuja ja ihailemaan. Lapsen jaloissa on monissa arjen touhuissa liimaa ja nyt tiedän syyn: on vaikeaa tehdä aikuisille tärkeitä juttuja: pukemista, hampaiden pesemistä, koska maailma on niin ihmeellinen paikka ja täynnä tutkittavaa. Lapsen olemisen tapa on parhaimmillaan kokonaisvaltaista tekemistä ja upeaa läsnäoloa. Meissä on siis olemassa tuo taito, jonka voi kaivaa esiin ja ottaa käyttöön. Eikä vain juhlahetkiä varten vaan jokaisen arkipäivän evääksi.

Samalla iloitsen: jotain tuosta lapsenomaisesta innostuksesta on itsessänikin jäljellä: minusta tuli ammatiltani tutkija. Ymmärsin, että olin aikuiseksi asti säilyttänyt jotain hyvää, kyselemisen ja ihmettelyn taidon. Missä sinä käytät tuota vanhaa taitoa? En ilahtunut uudelleen kokemastani kiireen tunteesta ja stressillä reagoimisesta, mutta opin iloitsemaan entistä enemmän siitä, että olen tehnyt elämästäni rentoa ja voin taistella kiireen kanssa vain pienissä erissä ja harvakseltaan. Erityisesti nautin saamastani muistutuksesta ja oppiläksystä.

Haluan päättää kirjoitukseni nelivuotiaan kuopukseni kysymykseen: ”Äiti, kuinka pieniä on muurahaisen vauvat?”. Mietipä sitä. Aika pieniä.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

5 tiibetiläisen lääketieteen ohjetta tasapainon säilyttämiseksi

Christopher Hansardin kirjassa Tiibetiläinen elämäntaito – viisas keho, viisas mieli, viisas elämä (Basam Books 2003) annetaan yleisiä ohjeita tasapainon säilyttämiseksi. Tiibetiläisen lääketieteen mukaan terve ihminen on henkilö, joka pystyy tasapainottamaan arkisen elämän miellyttävät ja epämiellyttävät tapahtumat tavalla, jolla hyvä energia tulee itsestään käyttöömme. Tässä viisi vinkkiä.

1. Kuuntele aina, mitä sisäinen äänesi eli intuitiosi kertoo tilanteista ja ihmisistä.

2. Kun olet terve, syö ja juo aina sitä, minkä intuitiivisesti tiedät olevan sinulle hyväksi. Kuntoile juuri sen verran kuin haluat: vähän tai paljon.

3. Kunnioita toisia ihmisiä ja elämänmuotoja.

4. Ole niin hyvä kuin voit, äläkä tee mitään, minkä uskot olevan väärin.

5. Tee sellaista työtä, jota todella haluat tehdä ja TARVITSET. Tyytyväisyys on parasta lääkettä.

Rikkinäinen tv-taso lastenhuoneen väripilkuksi

Vanha tv-taso oli surkeana: se oli menettänyt lasiovensa, se ei edes ollut puuta ja se alkoi näyttää siltä, ettei sitä enää kukaan huolisi. Voi parkaa!

Sitten keksin, että maalilla ja pienellä tuunauksella voi pelastaa poloisen:

–Otepohjamaalia alle,

– muista projekteista jäänyttä pinkkiä Uulan ekologista Into-kalustemaalia (joka on aivan ihanaa, kun ei haise!) pintaan,

(huom! Helpoimmalla pääsee, kun levittää maalin telalla; telalla jälki on tasaista.)

– verhovaijerilla verhot vanhojen lasiovien tilalle ja

– lisäsäilytystilaa sukille, sukkahousuille ja muulle pienelle kaapin päälle.

Nyt lastenhuoneessa on uusi vaatteidensäilytyspaikka, eikä se ole enää hyljätty rumilus vaan pirteä väripilkku:

Laaja kulma: Kaksi olentoa

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.


Meillä asuu kotona kaksi olentoa.

He iloitsevat pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, jos mansikan makuista jogurttia löytyy kaupasta tai jos jossain näkyy ilmapallo tai saippuakuplia. Tai jos joku kutittaa yllättäen jalkapohjista.

He eivät ajattele seuraavaa tekemistä, kun tekevät edellistä. He eivät edes tiedä, mitä seuraavaksi aikovat tehdä, niin hetkessä he elävät. Ennen kuin minä menen ja sanon, että seuraavaksi tehdään sitten sitä tai tätä – ja opetan heidät tähän suunnitelmalliseen ajattelutapaan.

Nämä olennot ovat erittäin luovia. Lääkärileikit onnistuvat ilman lääkärin laukkua – olkoon kynä kuumemittari. Meillä ei ole joukkoliikennettä Hanoissa, mutta ei se haittaa: tehdään kotona tuoleista ratikka. Uunistamme saa sähköiskuja, joten ei se ole käytössä: leivotaan leikisti muovailuvahasta.
Nämä olennot näyttävät täysillä tunteensa, niitä ei tarvitse tulkita. He sanovat myös, jos he loukkaantuvat jostakin. Heidän ruumiinkielessään ei ole mitään peiteltyä tai häpeilevää. Kaikki tunteet ja kaikki tilat ovat sallittuja! Samalla nämä olennot ovat anarkistisia. He kyseenalaistavat miksi-kysymyksillä. Miksi ihmeessä päiväkodista ei saa palkkaa kun töistä kerran saa? Miksi on kuuma? Miksi pitää istua paikoillaan?

Nämä olennot, tyttäreni, ovat niin erilaisia kuin me vanhemmat. Lähes joka päivä ihmettelen, mitä he voivat edustaa samaa Homo sapiensia kuin minäkin. Tuntuu uskomattomalta, että minäkin olen ollut joskus luonnostani tuollainen olija. Mitä sitten oikein tapahtui? En tiedä. Ehkä kasvoin ja ”kehityin” aikuiseksi.
Näistä olennoista ja heidän kehityksestään olen kirjoittanut vauvakirjaa. Ovatko he kehittyneet ”oikeaan” tahtiin? Miten he kommentoivat ympäröivää maailmaa 1- tai 3-vuotiaina? Miten he pystyvät hyväksymään sen, että ulkona sataa tai että kukaan ei nyt jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Lähes yhtä tärkeää ellei jopa tärkeämpää olisi kirjoittaa samankaltaista kehityskirjaa aikuisena. Miten minä opin sanomaan ei? Millä tavoin ymmärrän ympäröivää maailmaa tai itseäni tänä vuonna paremmin kuin viime vuonna? Vai kiellänkö tosiasiat? Kenen kanssa leikin kotona tai töissä? Mikä on mielivärini tai vaatteeni?

On normaalia kommentoida näiden olentojen kehitystä, mutta ei niinkään omaamme, aikuisten kehittymistä ja kasvamista. Aikuisten kuuluu pysyä vakaina ja muuttumattomina. Heidän maailmankuvansa muuttuvassa maailmassa tulee olla se sama kuin kymmenen vuotta sitten. Muutenhan he eivät ole löytäneet paikkaansa maailmassa.

Äitiys ja yleisemmin vanhemmuus ovat mielettömiä kehityksen mahdollisuuksia. On helppoa ja turvallista keskittyä lapsen kehitykseen ja elää tätä kautta. Vaikeampaa on tarkastella omaa kehitystään, myöntää olevansa väärässä ja ottaa oppia lapsesta. Kehityspisteet ovat usein samalla niitä kipupisteitä, joihin ei halua koskea, ellei ole ihan pakko. Niihin koskee vasta, kun kaikki pakotiet on käytetty.

Nämä kaksi ihanaa, raivostuttavaa, riemukasta, huutavaa olentoa ovat tuoneet elämääni paljon. Ilman heitä ja heidän tuomaa kipupisteiden avaamista en välttämättä uskaltaisi elää niin kuin elän. Niin paljon he ovat minua kehittäneet ja kouluttaneet. Kiitos rakkaat olentoni, oman lajini edustajat.

Uupumus on leikin puutetta

“Uupumus kertoo hyvin yksinkertaisesti, että olemme väsyneitä, emmekä ainoastaa fyysisellä tasolla. Uupumus saattaa heijastaa sellaista kokonaisvaltaista väsymystä, joka on alkanut vaikuttaa fyysiseen energiatasoon. Mihin olet todellisuudessa väsynyt: työhösi, kumppaniisi, perheen aiheuttamaan jatkuvaan stressiin vai johonkin muuhun? Uupumus hivuttautuu helposti elämään, jos tekemisistäsi puuttuu rakkaus. Etkö pidä riittävästi hauskaa? Oletko unohtanut, että leikki kuuluu ihmisen elämään? Joskus uupumuksen tarkoituksena on rohkaista sisällyttämään enemmän leikkisyyttä omaan elämääsi.” – Kirjasta Ted AndrewsParantajan käsikirja (Delfiini-kirjat).