Sarastus: Joku puskee ulos

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Minua hävettää ja jännittää.  Aion tehdä tunnustuksen. Sen ääneen sanominen on kamalaa, sillä en tiedä mitä siitä aiheutuu. Ehkä teen itseni naurunalaiseksi. Ehkä joku tuntee sääliä: “voi raukka, se todellakin on hukassa!”. Tai ehkä joku tunnistaa samankaltaisen tilanteen omassa elämässään. Minun on oltava rohkea ja rehellinen, itselleni ja lukijoilleni: elämääni on tullut joku.

Olin luova lapsi; harrastin teatteria, lauloin, soitin selloa, kirjoitin tarinoita. Halusin näyttelijäksi, laulajaksi ja kirjailijaksi – kaikkia näitä yhtä aikaa, tietenkin! Sitten tuli valinnan paikka. Alle parikymppisenä oli tiedettävä mitä loppuelämältään haluaa. Ympärilläni kuiskittiin luovan työn epävakaudesta. Minä halusin olla järkevä. Mennä järkeviin töihin ja ansaita rahaa.

Nyt pohtiessani elämää ja etsiessäni sen merkitystä minulle on tullut outo tuntemus, kuin joku koittaisi puskea minusta ulos. Joku, jota en vielä tunne, mutta joka samalla on tutumpi kuin kukaan. Joku, jota olen kaivannut pitkään. Se on ottanut minulta ohjat, nostanut mieleeni kaikki ne asiat joita rakastin ennen kuin tuli liian kiire kasvaa vakavasti otettavaksi aikuiseksi. Se on vienyt minut takaisin laulutunneille ja pakottanut opiskelemaan näyttelijäntyötä. Se pistää minut kirjoittamaan blogiani ja suunnittelemaan kirjan kirjoittamista – minä vain seuraan vierestä tietämättä mihin se minut vie.

Entisestä irti päästäminen, tyhjän päälle heittäytyminen ja oman sydämeni kuuntelu ovat avanneet taas luovuuteni lukot. Nyt se tunnustus tulee: minusta tuntuu, että saatankin haluta vaihtaa alaa, tehdä työkseni niitä asioita, joista lapsena haaveilin ja tavoitella unelmia, jotka tukahdutin vuosiksi.

Olen hämilläni ja kärsimätön. Mielessä pyörii valtavasti kysymyksiä. Olenko täysi hullu; juuri kun olen saanut jalansijaa jossain haluankin aloittaa ehkä jotain ihan uutta? Ja mitä ihmettä minä sitten oikeasti tekisin työkseni? Onko olemassa joku aikuisiän ”opo”, joka voi minua auttaa löytämään oikean ammatin? Heilunko nyt vain hetken äärilaidasta toiseen ennen kuin järkevöidyn ja palaan taas takaisin entiseen? Vai olisiko se sittenkin mahdollista…?

Ja mitä muutkin ajattelevat: Tulenko kyseenalaistetuksi ja vähätellyksi, joudunko naurunalaiseksi? Olenko muiden silmissä epärealistinen, huomionkipeä raukka? ”Suuret ovat tytöllä luulot ja suutari pysyköön lestissään!”, ne sanovat. Pelkään, että kukaan ei ymmärrä eikä hyväksy sitä uutta ihmistä, joka minusta saattaakin tulla.

Ja siltikin – joku puskee ulos, enkä usko että voin sitä estää. Enkä taida halutakaan.