Moon oikias, soot vääräs

Jenny Belitz-Henriksson kysyi pysäyttävän kysymyksen Onnen äärellä -blogissaan: kuinka moni on alkanut voida paremmin toisia syyttelemällä?

Toden totta, ajattelin. Oivalsin, että sama pätee oikeassa olemiseen, totuuteen. Esimerkiksi poliittinen keskustelukulttuuri törmää vuosi toisensa jälkeen seinään: hallitus yrittää tehdä tiukkoja päätöksiä ja oppositio räksyttää kaikesta – roolit vain vaihtuvat neljän vuoden välein. Sama keskustelukulttuuri – eli vastakkainasettelu – näyttää elävän ammattiydistysliikkeiden argumentoinnissa (lue esim. “Ihmiset ovat alkaneet riistää itseään”).

Miten käy kotkan, hauen ja kissan, kun ne keskustelevat siitä, millainen on totuus maapallosta?

Hauki sanoo, että maapallo on märkä ja sumea, mutta onneksi ruoka ui suoraan suuhun. Kissa sanoo, että maapallo on neliskulmainen ja siinä on muutama aukko, joista tulee valoa; mutta kissa on eri mieltä siitä, että ruoka ”uisi”, se makaa liikkumattomana lautasella, kun kissa herää. Kotka taas sanoo, että maapallo on pääosin alhaalta valkoinen ja ylhäältä sininen, ja tuolloin kissaa ja haukea ei ole olemassa.

Kuka eläimistä valehtelee? Kuka heistä on väärässä? Kaikkiko, sillä maapallohan on pyöreä?

Käytämme suurimman osan elämästämme oman totuutemme perustelemiseen tai sen puolesta taistelemiseen. Yritämme argumentoida totuuttamme kuin se olisi absoluuttinen totuus, ja kaikki muut olisivat väärässä – ja sitä paitsi pahoja, koska ovat väärän totuuden puolustajia. Moon oikias, soot vääräs, kuten eteläpohjalaiset sanovat. Toistan Jennyn esittämän kysymyksen hieman eri tavalla: kuinka moni on alkanut voida paremmin arvottamalla oman näkemyksen oikeammaksi tai paremmaksi kuin jonkun muun näkökulman?

Vastakkainasettelu ei luo hyvinvointia, eikä se myöskään luo rakentavaa ilmapiiriä niille innovaatioille ja luoville ratkaisuille, joita esimerkiksi poliittinen keskustelu tai työelämä kipeästi kaipaavat. Enkä tarkoita, että meidän pitäisi olla samaa mieltä asioista, mutta voimme silti istua samalla puolen pöytää ja ymmärtää, miksi hauen, kissan ja kotkan totuudet ovat niin erilaisia.

Sen sijaan että yrittäisimme taistella oman, minimaalisen pienen näkökulman perusteella yhteenvetämämme ”totuuden” puolesta, meillä on mahdollisuus opetella näkemään uteliaina ja ihmetellen monia eri näkökulmia, avata kiinnostavia reittejä, miten noihin eri näkökulmiin on päädytty. Kun lakkaamme ruokkimasta egoamme oikeassa olemisen pakolla, kaikkein tärkeimmäksi nousee ymmärrys itseämme, toisiamme ja kaikkia ”totuuksia” kohtaan.

Viisaus ei ole totuuden täydellistä argumentoitia, vaan sen oivaltamista, että totuutta ei voi vangita yhdeksi. Yksikään tutkimus, lehtiartikkeli, asiantuntija, raportti tai käsite ei ole irti eletystä elämästä, näkökulmasta, mielikuvasta. Mikään ei ole niin totta kuin oma kokemuksemme – mutta noita totuuksia on rinnakkain yhtä aikaa noin seitsämän miljardia. Ja kaikki ne ovat yhtä totta.

”Näemme vain sen, minkä ymmärrämme”, Goethe on todennut. Paketoimalla oman tietomme ja kokemuksemme maailman ainoaksi totuudeksi paljastamme samalla ymmärryksemme rajat.

Siitä päivästä lähtien, kun lakkasin hirttäytymästä omaan totuuteeni, elämä on ollut kaikin verroin helpompaa, mielekkäämpää, antoisampaa ja leppoisampaa.

 


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.