Antaudu kuin kivi

Teksti: Satu Laiho


Olen matkalla. Ehkäpä sinäkin olet? Etsin onnea vähän joka paikasta, viime aikoina lähinnä kaikenlaisista viisaista ajatuksista ja harjoituksista. Koen olevani melko henkinen tyyppi, mutta viime aikoina henkisyyskin on näyttäytynyt arjessani ristiriitaisena. Vaikka osaan kaikenlaisia jippoja, en ole oppinut sananvalmiiksi tai sanomaan ei. Suutun edelleen herkästi, huudan ja rähjään, kun ulkopuolisten korvat eivät ole kuulemassa. En siis edelleenkään ole sitä, mitä haluaisin olla, ja tunnen välillä olevani epäonnistunut henkisyydessäni. Hetkinen – voiko henkisyydessä epäonnistua? Onko henkisyys suoritus? Minulle henkisyys muuttuu helposti pakopaikaksi siltä, mitä en tahdo nähdä. Se antaa minulle toivon siitä, että vaikka tunnen edelleen liian usein olevani arvoton, teen silti jotain arvokasta. Siis, teen jotain arvokasta, mutta en silti koe olevani se arvokas. Äh, jouduinko taas umpikujaan?

On sääli, että monilla meistä on taipumus pyrkiä olemaan onnellisia täydellisyyden tavoittelun kautta. Oma täydellisen henkisyyden etsintäni johtaa turhautumiseen, kun en osaakaan olla niin tyyni tai rohkea kuin pitäisi. Myös ”oikeanlaiseksi” määritelty ura, vanhemmuus, vartalo tai ruokavaliokin voivat muuttua itsetarkoitukseksi sen sijaan, että ne olisivat nautinnon ja ilon lähteitä tai välineitä niiden saavuttamiseksi. Olen huomannut, että tuolloin ne johtavat vain kärsimykseen, kun ihanne löytyy jostain ulkopuolelta ja osoittautuu ennen pitkää saavuttamattomaksi. Itse olen ajautunut yhdestä ihanteesta toiseen, ja vaikka elämäntapani ovatkin matkan varrella parantuneet huomattavasti ja välitän itsestäni enemmän kuin ennen, kierrän silti samaa ympyrää. Nyt vain alan olla siinä pisteessä, että tämä kyllästyttää. Täydellisyydentavoittelu ja epäonnistumisten välttely ovat minulle edelleen pakopaikkoja, mutta siellä viettämäni aika on kerta kerralta lyhyempi – se on enää vain levähdystauko, jonka sallin itselleni.

Hyvänä hetkenä ymmärrän, että henkisyys ei ole turtuneisuutta ja pakotettua tyyneyttä, eikä se myöskään ole oikotie onneen. Todellinen onnellisuus tapahtuu arjessa. Ja se on juuri se pirullinen arki, joka tuo säröt ja kulmat näkyviin. Hyvänä hetkenä muistan, että juuri tuo oman epätäydellisyytensä ja rikkinäisyytensä näkeminen on oleellinen osa kasvua. Hyvänä hetkenä tiedostan, että onni asuu minussa itsessäni. Mutta se on jotain aivan muuta kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan, se ei ole ulkokuoressa, se ei ole siinä, mitä ihminen tekee tai mitä tunteita hän tuntee. Onni on kai ennemminkin siinä oivalluksessa, että me olemme sitä.

Hyväksyminen, antautuminen, irtipäästäminen, läsnäolo, tarkkaavaisuus, lempeys, armollisuus… Kaikki tuo tulisi sallia itselleen. Niin paljon kuin se riipaiseekin, niin kovasti kuin sitä tekee mieli vastustaa… Minä en ansaitse sitä. Aivan varmasti on jotain, minkä pitäisi muuttua. Ei tällaisen vain voi antaa olla. Olemme niin tottuneita vaatimusten tulvaan, että tuntuu täysin mahdottomalta ”vain antaa kaiken olla”. Silti, sanon niin itselleni kuin sinullekin: anna pelon olla, anna epämukavuuden olla, anna surun ja vihan olla, toisaalta suvaitse myös ilo ja nauru. Ennen kaikkea, anna kyynelten virrata ja puhdistaa. Me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä.

Antaudu kuin kivi, joka antautuu aaltojen pyöritykseen. Aaltojen, jotka hiovat kulmat ja säröt pehmeiksi ja sileiksi.

Matkaani voi seurata blogissani osoitteessa www.oivallustenpolulla.blogspot.fi

IMG_4017 (2)

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: