Sivu 395 – Hidasta elämää

Miten opin olemaan itselleni sellainen äiti, jota olisin lapsena kaivannut?

Tämä artikkeli on Äitihaava-sarjan kolmas ja viimeinen osa, voit lukea ensimmäisen osan tästä ja toisen osan tästä.

Kahdessa ensimmäisessä osassa käytiin läpi erilaisia tasoja äitihaavassa. Millaisia malleja tai jopa taakkoja itse kukin on perintönä saanut äidiltään tai muilta suvun jäseniltä, monenkin sukupolven takaa. Mitä meiltä on odotettu, kun olemme kasvaneet lapsesta aikuiseksi. Ja millä tavalla voisimme oppia tunnistamaan näitä asioita, ja myös muuttamaan itseämme vapauttaen toimimattomat mallit ja ajattelurakenteet mielestä ja kehosta.

On mahdollista oppia olemaan itse itselle sellainen äiti, jota olisi lapsena kaivannut ja jollaista ehkä edelleenkin tarvitsisi. Varmaan useimmille on tutumpi termi ”sisäinen lapsi”, joka meissä jokaisessa on olemassa. Tämä sisäinen lapsi herää esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa en ole tullut kuulluksi, minua ei ole ymmärretty, tai minua on saatettu jollakin tavoin nolata tai rajojani loukata, sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Kyse on pitkälti samanlaisesta avuttomuuden tilasta, jota olemme kokeneet lapsena tietyissä tilanteissa. Moni sisäisen lapsensa löytänyt oppii melko nopeasti tunnistamaan ne tilanteet, joissa muuttuu avuttomaksi ja kaipaisi tukea, ymmärrystä ja rakkautta toiselta. Ikään kuin muuttuisi uudelleen samaksi lapseksi, joka aikanaan oli.

Tämän kaiken voi tuntea myös kehossaan, voiman menettämisenä, ryhdin luhistumisena, monenlaisina suoja-asentoina ja lihasjännityksinä, hengityksen estymisenä, kurkunpään puristuksena tai kouraisuna vatsassa. Lapsuus asuu kehossamme eräänlaisena keho- ja mielikuvamuistina, jolloin keho reagoi aikuisenakin tutuissa tilanteissa samoin kuin lapsena. Juuri tämän vuoksi kehotietoisuus on valtavan tärkeä osa äitihaavasta paranemista. Kun haava alkaa parantua, voi havaita itsessään oman voiman löytymistä, voi alkaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja alkaa myös nauttimaan itsestään ja omasta kehostaan.

Sisäinen lapsesi kuuntelee sinua. Mitä ajattelet itsestäsi, hyväksytkö itsesi kaikki puolet? Riitätkö sellaisena kuin olet? Koetko syyllisyyttä tai muita kuluttavia tunteita? Toisaalta, miltä sisäisestä lapsestasi tuntuisi, jos puhuisit itsellesi vaikkapa näin:

Rakastan itseäni. Arvostan itseäni. Hyväksyn itseni. Annan itselleni anteeksi. Olen itselleni armollinen. Kuuntelen omia tarpeitani ja kunnioitan niitä.

Kokeile seuraavaa harjoitusta, jos haluat tutustua sisäiseen lapseesi ja muodostaa yhteyden myös sisäiseen äitiisi:

Kuvittele miltä sisäinen lapsesi näyttää tällä hetkellä, minkä ikäinen hän on ja millaiset vaatteet hänellä on päällä juuri nyt. Mitä tunteita näet hänessä, hänen asennossaan, ilmeissään ja eleissään. Liikkuuko hän vai onko hän paikallaan. Puhuuko hän sinulle vai onko hän hiljaa. Valitse seuraavista lauseista tilanteeseen sopivat (tai kaikki) ja lausu ne ääneen sisäiselle lapsellesi:

Olet turvassa. Olet erityinen ja sinua rakastetaan juuri sellaisena kuin olet. Olet täydellinen ja ihana. Olen ylpeä sinusta. Kunnioitan sinua ja ajatuksiasi. Haluan kuunnella sinua, mitä sinulla on sydämelläsi. Olen aina tässä, kun tarvitset apua. Minä haluan huolehtia sinusta. On ihan ok tarvita toisten apua, sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Olen sinua varten. Kaikki tunteesi ovat sallittuja. On ihan ok tehdä joskus virheitä. Mitä tahansa teet tai sanot, se ei vähennä minun rakkauttani sinua kohtaan. Voit levätä tässä, olet nyt täysin turvassa.

Kun lapsi on kuullut lauseesi, miltä hän nyt näyttää? Miltä sinusta tuntui lausua nämä lauseet ääneen?

Kuvittele seuraavaksi itsesi tähän samaan mielikuvaan, sisäisenä äitinä. Miltä hän voisi näyttää? Miten lapsi ja äiti asettuvat toisiinsa nähden? Mitä sisäinen äiti haluaa kysyä sisäiseltä lapselta? Mitä sisäinen lapsi vastaa? Jos osaisit vastata sisäisen lapsen puolesta, millainen hän toivoisi sisäisen äidin olevan? Mitä hän toivoisi sisäisen äidin tekevän juuri siinä hetkessä?

Mitä tahansa vastauksia nyt saatkin, luota siihen että ne ovat totta ja oikein juuri tässä hetkessä. Kiitä kaikista vastauksista, kiitä koko prosessista. Paina mieleesi tämä mielikuva sisäisestä lapsesta ja sisäisestä äidistä, ne ovat nyt aina sinun mukanasi. Mitä tunnet kehossasi nyt?

Mieti harjoituksen jälkeen, miten voisit ihan konkreettisella tavalla toimia naisena sekä äitinä, jos olet äiti? Sisäinen lapsi kokee turvaa, jos hänellä on lupa olla oma itsensä, eikä hänen tarvitse rakentaa ympärilleen suojamuuria tai kehittää itselleen yliherkkiä tuntosarvia. Voisiko tämä tarkoittaa aikuisen naisenkin elämässä lisää seuraavia asioita:

Olla läsnä tässä hetkessä, jokainen päivä ja hetki voivat olla ihmettelyn aihe. Ilmaista omia tunteitaan vapaasti omana itsenään. Antaa itselleen lupa olla myös hankalien tunteiden kanssa, ottaa vastuu niistä ja niiden luonnollisesta irtipäästämisestä. Olla sydämeltään avoin ja tukea muitakin silloin kun itsellä on siihen voimavaroja. Olla itselle ja muille totuudellinen, pitää kiinni omista terveistä rajoistaan. Olla leikkisä ja löytää huumoria myös kurjemmista tilanteista. Pitää hauskaa! Tuntea oma elinvoimaisuus ja yhteys kehoon.

Jos olisit itse itsesi äiti, haluaisitko noita ominaisuuksia, tai kenties jotakin muuta? Pohdi sitä omassa mielessäsi ja erityisesti sydämessäsi <3

Kun kontakti omaan sisäiseen äitiin alkaa kehittyä ja näkyä, tarjoaa tämä mahdollisuuden kokea ehdotonta rakkautta kaikilla elämän osa-alueilla. Tätä voi parhaimmillaan olla rakkaus omaa sisäistä äitiä kohtaan.

Ihanaa matkaa Sinulle sisäisen äidin ja lapsen kanssa!

Artikkelikuva: Depositphotos

Kookostäytesuklaa á la Virpi Mikkonen

KOOKOSTÄYTESUKLAA

Bounty-suklaasta inspiraationsa saanut täyteläinen suklaapatukka. Reseptitaiteilija Virpi Mikkosen kehittämä resepti (kirjasta Kiitos hyvää, Otava 2014)

Noin 8 kpl

Kookossisus:

3 rkl soseutettua perunaa
3 rkl kotimaista luomuhunajaa (tai kookossiirappia)
1 tl vaniljauutetta
2 dl kookoshiutaleita
2 rkl kookosöljyä

Raakasuklaakuorrutus:

1,5 dl kaakaovoita sulatettuna
0,5 dl kookosöljyä
1,5 dl raakakaakaojauhetta
4 rkl kotimaista luomuhunajaa tai esim. kookossiirappia
hyppysellinen merisuolaa

Kookossisus:

Kuori ja paloittele peruna. Keitä kypsäksi. Soseuta peruna esimerkiksi haarukalla sileäksi muusiksi. Annostele kolme ruokalusikallista muusia kulhoon. Lisää vaniljauute ja hunaja. Sekoita. (Muusi muuttuu tässä kohtaa nestemäiseksi!) Sekoita joukkoon kookoshiutaleet ja sula kookosöljy. Taikinan tulee olla niin paksua, että siitä saa pyöriteltyä pallon. Lisää tarvittaessa kookoshiutaleita. Muotoile taikinasta pieniä patukoita vadille. Laita patukat puoleksi tunniksi pakastimeen jähmettymään.

Raakasuklaakuorrutus:

Sulata kaakaovoi ja kookosöljy lämpimässä vesihauteessa juoksevaksi seokseksi. Lisää kaakaojauhe, hunaja ja suola ja sekoita. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa makeutusta.

Ota patukat pakastimesta ja kuorruta ne suklaassa kastamalla tai valuttamalla suklaata patukoiden päälle. Säilytä jääkaapissa tarjoiluun asti.

Virpi Mikkosen Kiitos hyvää -reseptikirjan esittely löytyy täältä.

Resepti on julkaistu alunperin Virpin omalla Vanelja.com -sivustolla.

3 syytä, miksi huolehtiminen ei kannata

Viime aikoina olen kokenut epämääräistä ahdistusta. Tiedän, että tunteeni seuraavat suoraan omasta ajattelustani, joten aloin tarkkailla ajatuksiani. Sainkin mieleni pian kiinni verekseltään! Huomasin huolehtivani aivan liikaa.

Huolehtiminen tiettyyn rajaan asti on toki tarpeellista. Huolen avulla voi ottaa opikseen virheistä ja välttää siten ongelmia tulevaisuudessa. Ongelmalliseksi huolehtiminen kuitenkin muuttuu kun huolestuttavat kuvat alkavat vallata liian suuren pinta-alan mielen valkokankaalta. Silloin mielessämme pyörivän elokuvan sävy alkaa käydä pelottavaksi.

Huomasin, että mieleni asettaa jatkuvasti omille tekemisilleni odotuksia tulevaisuuteen. Ja tietäähän sen miten siinä käy. Ilo tekemisestä katoaa ja tilalle tulee huoli onnistumisesta tai vielä pahempaa – pelko epäonnistumisesta.

Kun taiteilija luo uusia asioita maailmaan hän ottaa riskin. Hänen tavoitteenaan on saada aikaan sisäinen liikahdus ihmisissä, jotka kokevat hänen teoksensa. Mutta hän ei tiedä miten teos vaikuttaa ihmisiin ennen sen julkaisemista. Siitä ei siis kannata varsinaisesti kantaa huolta. Silti huomasin kantavani huolta tästäkin tekstistä. Onnistunko välittämään tässä artikkelilla edes yhden sinua liikauttavan ajatuksen?

Kuuntelin tänään Seth Godinin viisaita sanoja tästä aiheesta. Seth on tunnettu kirjailija ja puhuja, joka kannustaa meitä kaikkia olemaan taiteilijoita. Hän selitti, että taiteilijan on pystyttävä elämään yhtä aikaa sekä onnistumisen mahdollisuuden että epäonnistumisen mahdollisuuden kanssa.

Ihmismielen on vaikea hyväksyä sitä paradoksia, että tekeminen voi yhtä hyvin onnistua tai epäonnistua. Tästä syntyy jännite, josta taiteen luominen kumpuaa. Jännite, jota Sethin mukaan tulisi vahvistaa – ei paeta tai tukahduttaa.

Taiteilijan tulee siis elää toivossa, että hänen tekemänsä teos onnistuu liikuttamaan ihmisiä. Vain siten hän voi luoda. Toivo on kuitenkin aivan eri asia kuin odotus tulevasta, kiinnittyminen tiettyyn lopputulokseen.

Jos taiteilija asettaa mieleensä odotuksen, että hänen teoksensa toimii kuten hän ajatteli, niin hän samalla sulkee pois sen mahdollisuuden, että se ei välttämättä toimikaan. Tällöin tekeminen muuttuu helposti pakonomaiseksi ja tämä näkyy valmiissa teoksessa. Tiettyyn lopputulokseen kiinnittyminen tuo lisäksi usein mukanaan pettymyksen, sillä todellisuus harvoin vastaa odotuksiamme.

Sinun ei tarvitse maalata tauluja ollaksesi taiteilija. Me kaikki luomme elämässämme asioita, joiden onnistumisesta ei ole etukäteen varmuutta. Me olemme kaikki taiteilijoita sanan laajemmassa merkityksessä. Ja se tekeekin elämästä mielenkiintoista.

Kun pohdin huolehtimistani, kirjoitin itselleni muistilistan siitä miksi huolehtiminen ei kannata. Haluan jakaa muistilistan TOP-3:n nyt sinulle.

Kolme syytä miksi huolehtiminen ei kannata:

1. Huolehtiminen on mielikuvituksen väärinkäyttämistä. Jokaiselle meistä on annettu uskomaton työkalu – mielikuvitus. Huolehtiminen on negatiiviseen lopputulokseen keskittymistä, siihen keskittymistä mikä saattaa mennä pieleen.

Se, mihin keskityt, lisääntyy elämässäsi. Tämän perusteella voisi sanoa, että huolehtiminen on negatiivista tavoitteen asettamista. Kuvita mieluummin mieleesi kuva niin upeasta tulevaisuudesta kuin vain osaat!

2. Asiat eivät tapahdu yleensä niin kuin kuvittelet. Onneksi. Onko päässäsi pyörinyt huolestuttavia juonenkäänteitä sisältävä elokuva, joka ei toteutunutkaan ihan sellaisenaan? Suurin osa huolenaiheistamme ei onneksi toteudu kuten kuvittelimme.

Ajattelumme aiheuttaa kuitenkin tunteita. Huolehtiminen tuo tullessaan negatiivisia tunteita. Aina kun saat itsesi kiinni huolehtimisesta, voit päästää irti negatiivisista ajatuksista ja korvata ne positiivisemmalla mielikuvalla.

3. Huolehtiminen vie sinut pois nykyhetkestä. Huolehtiminen kohdistuu yleensä joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Menneistä asioista huolehtiminen on kuitenkin turhaa, sillä et voi enää muuttaa niitä. Tulevaisuutta voit hallita ainoastaan nykyhetken kautta.

Jos huoli tulevasta valtaa mielesi, niin älä jää pyörittämään sitä elokuvaa päähäsi. Voit toki tehdä nykyhetkessä tarvittavia toimenpiteitä negatiivisen lopputuloksen välttämiseksi. Huolehtimisen sijaan tee, usko, toivo ja rakasta. Nykyhetkessä, nyt.

Olet sen arvoinen

..nimittäin oman rakkautesi.

Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen -kirjani (Readme.fi) on innostanut monia kysymään minulta sitä, mistä ammennan sisäistä voimaa ja miten omaa voimaani vahvistan. Ensinnäkin uskon, että jokaiselta meiltä sitä voimaa löytyy, mutta se ei välttämättä ole käytössämme, ei ehkä siksikään, että emme ole edes oivaltaneet sellaista tarvitsevamme. Kun mennä porskuttaa arjessa eteenpäin, vaikka sitten vähän tyytymättömänä, ei usein oivalla, että muutokset kohti parempaa ovat oikeasti omissa käsissä. Porskuttaessa on vain niin helppoa nojata kaikkeen ulkoiseen ja muihin ihmisiin, ja uskoa, että onni löytyy sieltä.

Uskon vahvasti, että sisäinen voima liittyy paljon itsetuntemukseen. Se liittyy siten myös pysähtymiseen, sillä ainakaan omassa elämässäni en olisi ilman pakollista pysähtymistä edes huomannut, että enhän tunne itseäni lainkaan. Jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, joskus elämä pysäyttää. Ja kun sitten itsekin olin valmis alkaa pala palalta tutustua itseeni enkä vain siihen kuoreen, joka nyt myöhemmin koen olleeni (tosin tiedostamatta, koska enhän ollut edes ajatellut asiaa), alkoi oma sisäinen voimanikin vahvistua. Ensin se oli pieni haapea tuikku, mutta täytyy sanoa, että nyt kun olen käynyt tätä itsetutkiskelun polkua jo pian kahdeksan vuotta, liekki roihuaa välillä niin, että oksat pois!

Uskon, että mitä paremmin itsensä kanssa tulee toimeen, sitä vahvemmaksi sisäinen voima muuttuu. Totta on, että itseään ei ole aina helppoa rakastaa, eikä itsestä aina edes voi ehkä pitää. Jos ei kuitenkaan tunne itseään, ei voi rakastaa itseään. Jos ei voi rakastaa itseään, en usko, että rehellisesti ja vilpittömästi voi rakastaa ketään muutakaan. Jos ei pysty rakastamaan itseään, sitä elää elämäänsä toisten kautta. Sitä keskittyy siihen, mitä muut tekevät, miten muut elävät, miltä muut näyttävät. Sitä vertaa itseään muihin ja heidän saavutuksiinsa. Silloin sitä ei kelpaa itselleen, mikä on hirvittävän surullista, koska uskon, että me olemme lähtökohtaisesti samalla viivalla, yhtä riittäviä ja hyviä.

Miettikää vaikka pientä taaperoa, joka opettelee juuri kävelemään. Hän ihastelee omaa osaamistaan vapautuneesti ja innostaa muutkin iloitsemaan saavutuksistaan. Muistan, kun oma kuopukseni käveli haparoivin askelin ja pysähtyi vähän väliä taputtamaan itselleen, kun oli pysynyt pystyssä. Jossain vaiheessa vain tuo itsevarmuus meistä katoaa ja alamme vähätellä omia taitoja ja piirteitämme. Yhtäkkiä sitä huomaa, että erityisesti toiselle on helpompi kertoa itsestä negatiivisia asioita kuin myönteisiä. Ja että päässä jauhava kela jauhaa negatiivisten asioiden myllyä: sinä se et sitten sitä ja tätä, taas teit tuon virheen, etkö nyt oppinut viime kerrasta, sinusta ei ole mihinkään. Mihin se lapsenomainen luottamus katosi?

Tätäkin kuulee: Mä nyt vain oon tämmönen, emmä oikein osaa olla kuvissa, tuskin mun taidot riittää, ehkä löytyisi parempiakin vaihtoehtoja, emmä varmasti pärjää. Pelkäämmekö me sitä, että itsestä pitäminen tai jopa itsensä rakastaminen luiskahtaa omakehun puolelle? Mitä tapahtuu, kun ajattelet itsestäsi päinvastoin kuin edellä: Olen oma, ihana itseni, olen luonteva valokuvissa, taitoni riittävät varmasti, olen hyvä vaihtoehto muiden joukossa. Kaatuuko maailma?

Itsensä kanssa on paljon helpompi olla, kun rohkenee nostaa ne hyvät puolet esiin ensimmäisenä. Itselleen voi olla tismalleen samalla tavalla myötätuntoinen ja lempeä kuin ystävälle tai perheenjäsenelle. Arvostelun sijaan kannattaa kehua ja rohkaista itseä. Ai vitsi mä suoriuduin tosi hyvin siitä keikasta! Mä arvasin, että mä osaan!

Itseään saa taputtaa olalle samalla jotain ystävällistä sanoen. Tee itsellesi empaattisia tekoja: Syö hyvin, vältä huonoa stressiä, nuku. Salli itsellesi pieniä elämän nautintoja: vetäydy sohvannurkkaan villasukat jalassa, kirja kädessä ja konvehtirasian kera. Ole kiinnostunut omista tunteistasi: Miltä minusta tuntuu juuri nyt? Miksi minusta tuntuu tältä? Jos kiukuttaa, oman fiiliksen ja ajatukset voi silti hyväksyä. Jokaisesta reaktiosta ei tarvitse silti pitää. Jos teet virheen, suhtaudu itseesi kärsivällisesti. Päätä olla kiitollinen myös mokistasi, sillä ne opettavat sinulle eniten. Käyttäydy itsesi kanssa, kuten toimisit ystävääsi kohtaan. Jos ystäväsi mokaa, laitatko muka heti välit poikki tai annatko tulla haukkuja täydeltä laidalta? Et, vaan annat uuden mahdollisuuden, joskus lukuisia.

Pyysin kerran upeita, ammattitaitoisia ja empaattisia ystäviäni mainitsemaan viisi myönteistä asiaa itsessään. Lähes poikkeuksetta vastaus oli tämä: Ai kauhee, viisi myönteistä asiaa! Emmä keksi kuin yhden, korkeintaan kaksi!! Mutta hei, jos sä kysyt negatiivisia asioita, niitä mä keksin kymmenen! Ja kaikki he ovat sellaisia, joista itse keksisin helposti kymmenen hyvää asiaa. Se pistää miettimään, että vaikka toinen on kuinka ”täydellinen” minun silmissäni, hän ei ole sitä omissa silmissään. Se taas antaa lohtua siihen, että useimmilla meistä on itsemme kanssa negatiivisia tuntemuksia, se on normaalia. Mutta onneksi sellaisista keloista on mahdollista päästä irti. On mahdollista alkaa pitää itsestään ja lopulta rakastaa, ilman mitään esteitä. Voi heittäytyä rakkauteen itsensä kanssa, ilman, että se on epätervettä itserakkautta.

Hyväksy siis sinäkin itsesi, olethan aivan ihana. Siitä huolimatta sinun ei tarvitse pitää jokaisesta luonteenpiirteestäsi tai muusta ominaisuudestasi. Ole rehellinen itsellesi. Sinussa, kuten meissä kaikissa on myös varjonsa ja pimeät puolensa. Emme aina jaksa olla parhaita versioita itsestämme, mutta jos edes useimmiten jaksamme, se riittää. Vaikka teemme virheitä, voimme silti pitää itsestämme. Vaikka olemme keskeneräisiä, voimme silti tehdä parhaamme ja oppia. Kun lakkaat taistelemasta oman itsesi kanssa, moni muukin asia ympärilläsi helpottuu. Kun lakkaat häpeämästä itseäsi ja heikkouksiasi, alat loistaa. Miksi et voisi hyväksyä itseäsi sellaisena kuin olet?

Ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, on kuin ihana valo, joka säteilee joka puolelle ja saa muutkin ihmiset säteilemään. Ja se valo on se sisäinen voima, joka sinullakin on.

Suosittelen kokeilemaan, olet sen arvoinen!

Puuttuvatko puutarhastasi hyödylliset leppäkertut? – Suosi näitä kasveja

Leppäkertut – nuo pienet, tehokkaat puutarhurin apulaiset! Sydämessäni on sulostuttavan lämmin tunne, kun ajattelen kaikkia leppäkerttuja, jotka ainakin toivottavasti ovat löytäneet kodikkaan talvikodin pihamaallemme jätetyistä syksyn lehdistä sekä kaikesta muusta kuihtuneesta kasvillisuudesta. Siellä uinuvat untansa pehmeää, ovat sitten hekin virkeinä keväällä asemissaan. Kaikkien tuntema punainen seitsenpirkko on maamme yleisin kerttulaji ja tärkeä ystävämme, joka pitää kirvat ruodussa. Onpa heidän ajateltu tuovan myös hyvää onnea ja myötäilevin liikkein ennustavan hyvää säätä.

Nämä sympaattiset, hyödylliset, maanläheiset seitsenpirkot talvehtivat aikuisina kuulemma isoissakin porukoissa, ovat semmoisia sosiaalisia kerääntyjiä, aika ihmeellistä ja hassuakin jollain tapaa. On äärettömän tärkeää jättää kuolleita lehtiä kukkapenkkeihin, jotta heillä on koti talveksi. Steriili ympäristö tuppaa köyhdyttämään puutarhan ekosysteemiä kun hyönteisten luontaiset suoja- ja talvehtimispaikat katoavat. Tasapainoinen, rakkaudellinen laiskuus siis kunniaan. Mietiskellään puutarhassa vaikka tunnettua Zen-sanontaa : ” Hiljaa istuen, tekemättä mitään, kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään.”

Minulla oli viime kesänä ilo tarkkailla leppäkerttuja vartiotorneissansa, eli heidän suosimissaan kasveissa. Huomasin tuolloinkin puutarhan heijastavan paljolti kaikkea sitä, mitä kiireinen mieli ei kenties näe. Kiireinen mieli ei näe heitä, eikä kenties tunnista heidän kauttaan osaksemme tulevaa pyyteetöntä apua. Rauhoitutaan siis. Pidän hyvin tärkeänä tarjota leppäkertuille heidän suosimiaan kasveja ja tukea kaikin puolin heidän(kin) elinympäristöään. Yleensäkin suosin puutarhassa ymmärrystä siitä, että kasveilla on monta tehtävää. Yksi kasvi saattaa tarjota ravintoa ja rohtoja niin minulle kuin maaperällekin, suojaa pienille otuksille, iloa, kauneutta, harhautusta ja vaikkapa tuulensuojaa. On hyvin kiehtovaa tutkia ja pyrkiä ymmärtämään näitä tehtäviä sekä kaiken välisiä yhteyksiä. Tukea tätä vuorovaikkutteista verkostoa ja sukeltaa syvemmälle ja syvemmälle suuren, kiehtovan, ekologisen puutarhasuunnittelun saloihin.

Leppäkertut ovat tehokkaita apureita osana puutarhan pyhää monimuotoisuutta. Pidän kyllä ikuisesti puutarhamme avoimena heille. Leppäkertut pitävät erityisesti sellaisista hieman lättännöistä kukista, joille on hyvä laskeutua, jättäytyä ilmavirtojen suhinasta, ja joista on hyvä tehokkaasti ja tarkkaavaisesti tähystellä saalista. Yksi sankari-leppäkerttu syö elonsa aikana tuhansia kirvoja ja jo toukkavaiheessakin satoja, joten heistä on todellakin suuri apu puutarhan tasapainon ylläpitämisessä! Ahopirkot syövät kirvojen sijaan homeita eli yhdenlaisia sienirihmastoja – äärettömän hyödyllisiä siis hekin. Heitä saattaakin bongata hurmiollisesti nautiskelemasta esimerkiksi siperianhernepensaan härmäisissä lehdissä ja onpa niitä näkynyt Herttatuvalla myös kesäkurpitsan kookkailla lehdillä – niihinkin kun härmä tarttuupi helposti. Muistuttaisin tässä vielä, että kemialliset tuholaisten torjunta-aineet päättävät yleensä elämän myös hyödyllisiltä otuksilta, joten niitä emme omassa puutarhassamme käytä.

Parhaat kasvit leppäkerttujen suosimiseen

Sarjakukkaiskasvien perheeseen kuuluvat kasvit houkuttelevat puutarhoihimme lukuisia leppäkerttuja ja samalla toki muitakin hyödyllisiä otuksia. Iso osa näistä kasveista vieläpä hivelee niin kulinaristin makunystyröitä kuin luonnonrohtojen keräilijää. Leppiksien lempikasveihin kuuluvat mm. lipstikka, saksankirveli, väinönputki, vuohenputki, karhunputki, siankärsämö, korianteri, tilli, fenkoli – suosin siis näitä. Myös porkkana, persilja ja sipulikasvit kukkiessaan tarjoavat luonnonläheisen pysähtymispaikan näille merkittäville otuksille. Avataan sydämemme näiden otusten tuntemiseen ja kunnioittamiseen.

”Jos et saa mitä haluat, se vain tarkoittaa, että jotain parempaa on tulossa” – ja 12 muuta muistutusta silloin, kun elämä kolhii

1. Se mikä on, on.

2. Se on ongelma, jos ajattelet että se on ongelma.

3. Jos haluat asioiden muuttuvan, sinun pitää muuttaa itseäsi.

4. Epäonnistumisia ei ole — vain mahdollisuuksia oppia.

5. Jos et saa mitä haluat, se vain tarkoittaa, että jotain parempaa on tulossa.

6. Arvosta nykyhetkeä.

7. Päästä irti haluamisesta.

8. Ymmärrä pelkojasi ja ole kiitollinen niistä.

9. Salli itsellesi ilo.

10. Älä vertaa itseäsi muihin.

11. Sinä et ole uhri.

12. Asiat voivat muuttua. Ja niin ne muuttuvatkin.

13. Mikä vain on mahdollista.

Lähde: educateinspirechange.org

Millä muokkaat maailmaasi?

Lapsuuteni 70-luvulla ideologiat taistelivat arkipäivän elintilasta. Kommunistit rakensivat parempaa maailmaa ja heidän johtajansa illuusiota valtansa tueksi. Rajan toisella puolella maailmaa parannettiin rakentamalla parempia kodinkoneita ja nopeampia autoja. Raja oli selvä ja todellisuus kirkas molemmin puolin. Tosin ne näyttivät peilikuviltaan.

Niin sanottu älymystö näki illuusion läpi, eikä tiennyt miten sanoa sen ääneen. Totuuden valheeksi sanomalla ne loivat itselleen vastavoiman, joka ei edistänyt sitä tärkeintä asiaa. Yhteisen ymmärryksen kasvua.

Haaste on ikiaikainen, kuten on sen ratkaisukin. Fiktio. Kuvataan jotain, joka kertoo aivan muusta, mutta aukaisee samalla ääneen sanomattoman asian ytimen. Runot, laulut, kirjallisuus. Taide ylipäänsä.

1970-luvulla bestseller-sarjaan nousi tieteiskirjallisuus, science fiction tai tuttavallisemmin scifi. Kaikki avaruuteen liittyvä oli pinnalla, koska olimme juuri löytäneet tien sinne. Ursula le Guin, Doris Lessing, Arthur C. Clarke ja tietenkin Isaac Asimov kuvasivat aikansa ilmiöitä ja haasteita samaan aikaan sekä galaktisessa, että ihmisen mittakaavassa.

Tarinoissa tiede ja tekniikka oli kehittynyt uskomattomalle tasolle, mutta ihmisten ja yhteisöjen kohtaamisen haasteet olivat tuttuja. Samat ahneudesta, välinpitämättömyydestä ja peloista syntyvät ongelmat olivat edessä niilläkin, jotka matkasivat tähtien välisessä avaruudessa tai perustivat siirtokuntia oudon nimisille planeetoille.

Rooman klubi oli laatinut ensimmäisen kasvukriittisen ennusteensa, ja kuten nytkin, osa meistä oli sitä mieltä, että tieteen kehittyminen tulee voittamaan kaikki kuviteltavissa olevat haasteet. Samaan aikaan Erich von Däniken ja kollegansa esittelivät varmoja todisteita vieraiden sivilisaatioiden, tai aikamatkoja tekevien ihmisten, vierailuista ja avusta sivilisaatiollemme. Kaikki oli mahdollista.

70-luvultani muistan, tai kuvittelen, ilmapiirin jossa oli uskoa ihmisen ja tieteen mahdollisuuksiin. Kuussa oli juuri käyty ja kaikkea ihmeellistä kehitetty siinä ohessa. Usko kehitykseen tuntui vahvalta. Erilaiselta kuin tänään.

Tänäänkin yhteiskunnallista keskustelua käydään toisessa suosikkikirjallisuudessa. Vieraiden planeettojen sijaan näyttämönä ovat ruotsalaiset pikkukaupungit.

Murhatutkimusten taustalla aukeaa tutun oloinen maisema, joka herättää ajatuksia. Ruotsi on maailmanhistoriassa utopia lähes millä tahansa yhteiskunnallisella mittarilla mitattuna ja silti kauheuksia tapahtuu ja osa ihmisistä kokee olevansa ulkona kaikesta. Kansankoti näyttäytyy kylmänä paikkana muutenkin kuin pohjoisen sään vuoksi. Ihmismielen pahuus tai hyvyys ei tunnu katsovan aikaa, ei paikkaa eikä tiedon tasoa.

Mielessäni vertaan scifi- ja dekkarigenreä ajankuvan antajina. Mietin, mitä se kertoo meistä, että kirjallisuudessa ihmisyyden kuvauksen kehystarinat ovat siirtyneet galakseista lähiöihin ja planeettojen asuttamisen sijasta löydämme ydintarinan naapurimaan tavallisten ihmisten tragedioista?

Olemmeko luopuneet toivosta vai uskaltaneet kääntää katseemme lähemmäs? Onko lintukotomme turvattomampi, vai olisiko niin, että tänään päästämme pelkomme iholle? Käsiteltävälle etäisyydelle.

Arvaan, että olemme siirtyneet maailman parantamisessa aiempaa konkreettisemmalle tasolle. Oma käytös somessa, kaupassa ja kaatopaikalla onkin terraformingia parhaimmillaan. Muokkaamme itseämme ja maailmaamme valinnoillamme. Tietoisemmin kuin koskaan ennen.

Edistystä lienee sekin, että toisin kuin lapsuudessani, kehonrakennus ei ole enää ainoa tapa itsensä muokkaamiseen. Syystä tai toisesta filosofinen pohdinta tuntui silloin helpommalta sijoittaa tulevaisuuteen, kaukaisille rannoille. Nyt on toisin ja muuttunut tietoisuus vastuuttaa ihmistä oman elämänsä valinnoissa tavalla, joka kannustaa muutokseen. Keittiöfilosofiaan käytännöllisessä muodossa.

Huomaan, etten itsekään enää innostu planeettojen kolonisaatiosta, eikä mielenkiinnon herääminen vaadi mielikuvituksellista teknologiaa. Päivän lehti riittää hyvinkin seikkailuksi. Scifiä naapurista.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Uusi alku

Tämä kirjoitus toimii toisena aloituksena sivustolle. Olen kirjoittanut Hidasta Elämää- sivustolle reilut kaksi vuotta erilaisia näkökulmia terveyteen liittyen ja nyt päätimme yhteistuumin siirtyä blogin alle. Aluksi haluan hieman avata mistä blogissa on kyse.

Kuten nimestä voi päätellä luonnonmukaisuus on teema, jolla lähdemme liikenteeseen. Edellisten vuosien kirjoituksissa pidin oletusarvona sitä, että kaikki lukijat ymmärtävät lähestymiskulmani. Olin väärässä. En ollut koskaan avannut omaa tulokulmaani ja se on hämmentänyt joitain lukijoita. Jotta en tekisi toista kertaa kyseistä valintaa, haluan avata sinulle omaa historiaani ja motiiviani kirjoittaa sinulle arvon lukija.

Olen ollut yli vuosikymmenen kiinnostunut ihmisen hyvinvoinnista. Lähtölaukauksena toimi oman isän kuolema nuorena ja urheilullisena ihmisenä. Tämä sai minut miettimään omaa olemistani, omia valintoja, sekä mahdollisuutta pysyä terveenä ja elinvoimaisena. Tämä sai alkuun polun, jossa on yhdistynyt innokas ravinnon opiskelu, liikkeen, kehon, sekä mielen toiminnat. Välillä polku on ollut kuoppainen omassa terveydessä ja tätäkin puolta tulen valottamaan tämän vuoden kirjoituksissa.

Miten lähestyn nykyisin hyvinvointia?

Tämä on kysymys, jota en ole kirjoituksissani tuonut esille. Se on aiheuttanut joillekin perinteisen lähestymistavan omaaville ihmisille harmaita hiuksia. Se miten lähestyn hyvinvointia voidaan tiivistää kolmeen kysymykseen:

Tukeeko historia & kyseistä asiaa
Tukeeko intuitio ja oma kokemus kyseistä asiaa?
Tukeeko ihmisten lajityypillinen käyttäytyminen kyseistä asiaa?

En myöskään halua poistaa tieteen merkitystä tarkasteltavissa asioissani, mutta se ei ole koskaan lähtökohtana kirjoituksissani. En myöskään ole tieteen erikoisosaaja, joten en voi käyttää sitä alustana. Koen, että on tärkeämpää tarkastella meidän ihmislajin tyypillistä käyttäytymistä, ruokavalioita, toimintatapoja, sekä historiallisesti hyväksi todettuja asioita pohjapiirrustuksena. Tämä sen takia, koska oma intohimo on tulla ihmiseksi, luonnonmukaiseksi ihmiseksi, joka pystyy selviämään 2000-luvulla elinvoimaisena. Mikäli sinulla on samankaltaisia kiinnostuksen aiheita, niin toivotan sinut tervetulleeksi yhteiselle matkallemme. Mikäli näet, että tämä lähestymistapa ei riitä sinulle, niin toivon sinulle hyvää matkaa sellaisen materiaalin parissa, joka tukee matkaasi. Kuitenkin olet myös erittäin tervetullut yhteiselle matkallemme, vaikka et allekirjoittaisi ajatuksia omassa arvomaailmassasi.

Näiden seuraavien kirjoitusten ajan pyrin ymmärtämään sitä miten ihminen toimii, miten omilla toimillamme voimme vaikuttaa terveyteemme, sekä miten voimme tehdä asiat mahdollisimman luonnonmukaisesti ja luonnollisesti. Jotkin asiat voivat yllättää, jotkin ärsyttää ja jotkin asiat olla itsestäänselviä sinulle. Pyrkimyksenä ei ole kuitenkaan jättää tämän hetken hyväksi todettuja asioita poissa laskuista. Vaikka näillä uudemmilla asioilla ei olisi luonnonmukaista historiaa, on paljon asioita joita voimme hyväksikäyttää länsimaalaisella ymmärryksellämme. Yhteistuumin, yhteisvoimin toivotan sinut tervetulleeksi uudelle alulle. Uusille, luonnollisille asioille. Täysin uutta vanhaa, jota tulemme katsomaan. Sekä muistuttamaan siitä, keitä me olemme ihmisinä. Tervetuloa, matka alkakoon!

Resepti: Viljaton laku á la Virpi Mikkonen

Reseptitaiteilija Virpi Mikkosen uutuuskirja Kiitos hyvää (Otava, 2014) osoittaa miten elämä voi olla makeaa myös ilman valkoista sokeria ja gluteenia. Herkullisten leivonnaisten ja jäätelöiden lisäksi lisäksi kirjasta löytyy myös kekseliäitä reseptejä terveellisten karkkien tekemiseen. Useimmat niistä ovat lisäksi maidottomia, hiivattomia ja vegaanillekin sopivia.

Kirjan eräs ”kuumimmista” resepteistä on paleotyylinen paksu laku, jonka synnystä Virpi itse kertoo seuraavasti: ”Olin pitkään haaveillut omatekoisesta lakusta, kunnes eräänä iltana ohje vain välähti mieleeni. Pienen jalostuksen kautta siitä mielestäni uraauurtavan upeaa. Lisää ohjeeseen hieman suolaa, mikä pidät suolaisesta lakritsista. Pähkinä-allergikot voivat korvata pähkinät viikunoilla tai luumuilla”.

Paksu laku (maidoton, viljaton, sokeriton)

1 dl cashewpähkinöitä liotettuina
1,5 dl pehmeitä kuivattuja viikunoita liotettuina
2 dl pehmeitä kuivattuja kivettömiä luumuja liotettuina
4-5 rkl mustaa lakritsinjuurijauhetta (tai lakritsi-uutetangosta rouhittua jauhetta)
1 rkl vaniljauutetta
pipetillinen vaniljasteviaa
0,25 rl merisuolaa
1,5 dl vettä

Laita pähkinät, luumut ja viikunat tunniksi veteen likoamaan.

Lämmitä uuni 75 asteeseen (tai 45 asteeseen, mikäli sinulla on aikaa ja haluat ravintoaineiden säilyvän paremmin). Huuhtele liotetut pähkinät, viikunat ja luumut. Annostele kaikki ainekset tehosekoittimeen ja soseuta. Lisää soseutusvaiheessa tarvittaessa hieman vettä, jotta saat seoksesta tasaista. Massan tulee kuitenkin olla mahdollisimman paksua. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa jotain maustetta.

Annostele massa pursotinpussiin ja pursota leivinalustalla päällystetylle uunipellille pitkiä, noin 1-1,5 cm:n paksuisia tankoja. Paista uunin keskiosassa noin 3-4 tuntia, muun muassa lakujen paksuuden mukaan. Mikäli kuivatat niitä 45 asteessa, on kypsennysaika uuninluukku raollaan noin 12-16 tuntia. Voit tarkistaa kypsyyden leikkaamalla pienen palan tangosta ja antamalla sen jäähtyä. Valmis laku on kiinteää, hieman sitkeää mutta pehmeää. Kypsennysaikaa pidentämällä saat sitkeämpää lakua. Kun laku on valmis, ota se uunista. Anna jäähtyä ja leikkele pieniksi paloiksi. Säilytä suljettavassa rasiassa jääkaapissa.

Lue myös Kiitos hyvää -kirjan esittely Ruokakirjat-blogissa.

Kiitos hyvää – Herkkuja ilman gluteenia ja sokeria

Inspiroivan reseptin tunnistaa siitä, että sitä haluaa heti kokeilla vuorokaudenajasta riippumatta. Suosittua Kiitos hyvää -blogia pitänyt Virpi Mikkonen julkaisi viime vuoden lopulla blogin nimeä kantavan kirjan, josta löytyy yli 70 herkullista, kokeilemisen arvoista ja kauniisti kuvattua reseptiä. Virpin uusi nettisivu Vanelja jatkaa samalla linjalla, ja muutama kirjan resepteistä löytyy myös kyseiseltä sivulta.

Kiitos hyvää –kirjan (Otava 2014) kaikki reseptit ja kuvat ovat Virpin omaa käsialaa, ja kokonaisuus on mielestäni sekä harmoninen, tyylikäs että samaan aikaan aito. Erityisesti kirjan kuvat ovat erittäin kauniita, ja oli uskomatonta kuulla kun tapasin Virpin, ettei hän ole aikaisemmin harrastanut valokuvausta tai edes ollut kovinkaan innokas ruoanlaittaja. Hänen kaltaisten reseptitaiteilijoiden ansiosta leipominen ilman vehnää ja valkoista sokeria tuntuu jotenkin helpolta ja vaivattomalta, ja mausta ei silti tarvitse missään välissä tinkiä. Kirjan resepteissä ei myöskään käytetä liian eksoottisia raaka-aineita, ja varsinkin gluteenittomaan leivontaan tottuneelle useat raaka-aineet löytyvät varmasti jo valmiiksi kaapista.

Virpin kirja ja blogi ovat virkistävä esimerkki siitä, että resepteistä saa oman näköisiä niitä oikeasti itse kehittelemällä ja testaamalla. Mielestäni Kiitos hyvää -kirja erottuukin positiivisesti muista markkinoilla olevista ruokakirjoista tämän omaleimaisuuden ja autenttisuuden vuoksi.

Kun reseptien joukosta löytyvät kakut, keksit, muffinit, donitsit ja levitteet on kokeiltu, kannattaa ehdottomasti siirtyä karkkiosioon. Reseptejä löytyy niin tryffelien, toffeiden, karkkiremmien, vadelmatankojen kuin lakujen tekoon. Itse tehdyt vadelmatangot olivat ihanan sitkeitä ja vadelmaisia sekä saivat taateleista mukavasti makeutta. Nämä kolmen raaka-aineen vadelmatangot syntyivät yksinkertaistettuna näin:

Kolmen raaka-aineen vadelmatangot

2dl pakastekuivattuja vadelmia
4dl pehmeitä taateleita
0,5 dl punajuurimehua

Jauha pakastekuivatut vadelmat jauheeksi tehosekoittimessa. Pese taatelit ja poista niistä kuoret (kuoret irtoavat helposti tuoreista taateleista juoksevan veden alla). Lisää taatelit ja punajuurimehu tehosekoittimeen ja soseuta.

Annostele sose pursotinpussiin ja pursota uunin pellillä olevalle leivinpaperille noin 1 cm:n paksuisia tankoja. Paista tankoja 75 asteessa noin 3-4 tuntia, kunnes ne ovat kovettuneet hieman. Mikäli kuivatat tangot 45 asteessa, kypsennysaika on noin 12–16 tuntia. Säilytä valmiit jäähtyneet tangot suljetussa rasiassa jääkaapissa.

Tilaa verkkokaupasta menestyskirja Kiitos hyvää

Valokuvatarina: ”Jäin adrenaliinikoukkuun”

Kuva ja teksti ovat kolmas osa Sirpa Levonperän 12.1.-18.1.2015 Helsingissä pidettyä “Sinä olet oman elämäsi tähti” -valokuvanäyttelyä, joka koostui yhdeksästä eri kuvasta ja tarinasta. Kuvattavilta kysyttiin seuraavia asioita: “Meneekö sinun elämäsi niin kuin sinä haluat, missä mennään nyt ja ketkä henkilöt siihen ovat vaikuttaneet? Mitkä ovat juuresi? Kuka sinä olet, mitä teet? Onko tarinasi mielestäsi tyypillinen vai epätyypillinen?” Kuvattavat kirjoittivat pohdintansa.

Niki, valokuvatarina 3/9 – Lauttasaari, Helsinki, Suomi. Latitude60° 9’ 18.5256’’ N. Longitude 24° 51’ 19.6380’’ E — Niki, valokuvatarina 3/9 – Lauttasaari, Helsinki, Suomi.
Latitude 60° 9’ 18.5256’’ N. Longitude 24° 51’ 19.6380’’ E

NIKI, ravintola-alan ammattilainen

Elämä on kiehtovaa, kun nauttii sen epämääräisyydestä ja monimuotoisuudesta.

Isäni kuoli kun olin kuusi. Pian sen jälkeen perheeseemme tuli suomalainen au pair -tyttö, jonka kautta tutustuimme Suomeen. Ollessani kymmenen äitini meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa ja muutimme Annecysta Espooseen. Ensimmäiset vuodet täällä eivät olleet elämäni parasta aikaa.

Perheeni ja muiden ihmisten tarkkaileminen oli minulle luontainen ja pakonomainen tapa olla ajattelematta omia tunteitani. Vuosia elin muiden kautta, seuraamalla ja analysoimalla miltä muista tuntui. Muiden silmissä vaikutin itsevarmalta, mutta oikeasti olin eksyksissä. Vilpitön uteliaisuuteni ihmisen tunne-elämää ja olemassaoloa kohtaan johti monen vuoden rajojen ja tunteiden tutkisteluun. Hain iloja, pettymyksiä, kateutta, voittoja, menetyksiä, turvallisuutta, epävarmuutta, ihailua, pelkoja, kiitollisuutta, salailua, kosketusta, valehtelua, nautintoja, epäoikeudenmukaisuutta, lämpöä, surua, rakkautta. Huomasin nopeasti, että tuottamalla toiselle iloa tai pienenkin positiivisen tunteen, sain siitä valtavasti mielihyvää ja voimaa.

Päädyin sattumalta opiskelemaan ravintola-alaa 19-vuotiaana. Sain heti kivan työpaikan, vietin päivät koulussa ja illat töissä. Ravintolan temperamenttinen omistajarouva tutustutti minut suomalaisiin herkkuihin ja sosiaaliseen ravintolatoimintaan, samalla suhtautumiseni Suomessa asumiseen muuttui positiivisemmaksi. Ravintolatyössä minua kiehtoi mahdollisuus vaikuttaa asiakkaiden tyytyväisyyteen ja elämyksellisyyteen. Haluni miellyttää kasvoi nopeasti, sillä tyytyväinen asiakas antaa valtavasti voimaa, sitä kautta kasvoin ihmisenäkin itsevarmemmaksi ja avomielisemmäksi. Tinkimätön halu tuottaa positiivisia elämyksiä pakotti minut avautumaan ja esiintymään. Jäin adrenaliinikoukkuun.

Olen ollut onnekas, sillä miellyttämisen haluni ei ole vuosien varrella hiipunut. Enää en pelkästään näyttele, esiintymisessäni on totuutta mukana. Pelottomana olen päässyt kokemaan ja toteuttamaan kovia juttuja sekä työssäni että yksityiselämässäni. Vastaan on tullut valtavasti mielenkiintoisia ihmisiä, ja avoimuuteni ansiosta olen uskaltanut tarttua vastaan tulleisiin haasteisiin ja tilaisuuksiin. Uusia projekteja on taas luvassa.

Minulta kysytään usein, mikä on hyvää palvelua. Kun on oppinut paljon ruokakulttuurista ja sisäistänyt miten ihanaa ruoasta ja juomasta nauttiminen on, tarvitaan vain vilpitön halu jakaa omia oivalluksia eteenpäin. Minua sanotaan ravintola-alan lainsuojattomaksi, itsenäiseksi fiilistelijäksi, sillä minusta hyvä asiakaspalvelu ei ole sääntöjä vaan tunnetta. Siksi rakastan sitä mitä teen.

On ihan ok, että välillä kiukuttaa, väsyttää, on tosi vaikea olla kiitollinen tai ymmärtää

Asia johon jatkuvasti törmään niin itseni kanssa kuin asiakkaideni kanssa on hyvin ankarat ja vaativat sisäiset vaatimukset, joita itseemme sekä muihin kohdistamme. Emme useinkaan edes tiedosta, mitä itseltämme vaadimme, ja kuitenkin koitamme näitä kaikkia ihanteita täyttää.

”Jaksaa aina ajatella positiivisesti, jaksaa aina ymmärtää, aina hyväksyä, olla kiitollinen ja kaikin tavoin jotenkin ihanteellinen, muka virheetön.” Koen, että itselläni on ehkä eniten opeteltavaa IHMISYYDEN harjoittelussa. Sitä, että on ihan ok, kun välillä kiukuttaa, välillä väsyttää ja välillä on tosi vaikea olla kiitollinen tai ymmärtää.

Valtaosa vaatimuksista on tekemiämme tulkintoja. Uskomme, että jos vaan olemme parempia, fiksumpia, rasvattomampia, hauskempia, vetävämpiä, menestyneempiä, virheettömämpiä, ihaillumpia, niin sitten me kelpaisimme. Ehkä ei sittenkään.

Sisäisiä vaatimuksiamme ei kiinnosta meidän omat rehelliset resurssimme tai tarpeemme. Sisäinen diktaattori ei tunne myötätuntoa. Se koittaa niin kovasti olla valmis, että ei suostu kohtaamaan sitä mikä todella kokee tässä ja nyt. Kun sisäisiä vaatimuksiaan ottaa lähempään tarkasteluun, voi niitä voi alkaa tutkimaan, uteliaasti ja kyseenalaistaen:

Hetkinen… Onko tämä totta? Hetkinen, ajattelenko MINÄ todella, sydämestä käsin itse näin?

Tuoko tämä vaatimus elämääni lisää kireyttä ja jännitettä vai luonnollisuutta ja aitoutta

Jos rakas ystäväni vaatisi itseltään samoja asioita, mitä hänelle sanoisin?

Moni meistä on jollain tavalla hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti kokenut jo nuoresta alkaen, että on jotenkin ”liikaa jotain” tai ”liian vähän jotain”. Näin alamme salakavalasti piilottelemaan itsestämme sitä mitä emme pidä sopivana. Koitamme pyrkiä olemaan jotain, jonkalaisena uskoisimme kelpaavamme.

Olen itse ihminen, joka tuntee vahvasti, onnet, ilot, surut, pettymykset. Olen kuullut olevani ”liian herkkä” , ”liian sinisilmäinen”, ”taasko sä itket” ja ”jotain rajaa tolla ilollakin” ja, koska nyt ei etsitä syyllisiä eikä oikeutuksia, voi vain todeta, että tämä on elämää. Itse olen puolestaan samalla tapaa laukonut tyhmyyksiä suustani ja vaatinut muita istumaan muottiin, joka olisi minulle helpompi.

Millä tavoin sitten alamme toimimaan, kun piilottelemme itseämme?

Olen mm. koittanut olla järkevä, teoreettisella tasolla viisas, kunnollinen ”oppikirjaihminen”, vakuuttava, hauska, henkinen ja aina, kun yritän olla jotain, sanon alitajuisesti itselleni, ”se mitä nyt oikeasti olet tai koet ei kelpaa”.

Minussa on paljon piirteitä, jotka ovat hyvinkin rosoisia, mutta voisinko hyväksyä nekin osana ihmisenä oloa? Tarkoittamatta sitä, että ne oikeuttaisivat minua toimimaan kus*pään lailla.

Itsetuntemuksen matka on sekä kiehtova, vapauttava, ärsyttävä, vaikea, pelottava, rohkeutta ja myötätuntoa opettava. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, vaan enemmänkin mahdollistaa muistamaan sitä, että kaiken takana on aina Ihminen. Meissä on kaikissa lopulta enemmän samaa kuin erilaista.

Vaaditko itseltäsi jotain, joka ei ehkä ole realistista? Sen sijaan, että vaatisit itseltäsi jotain lisää, onko jotain vaatimusta josta voisit alkaa irrottamaan? Mitäköhän sen vaatimuksen takana oikeasti on? Olisitko niin rohkea, että uskaltaisit antaa sen tulla näkyväksi ja löytää itseäsi kohtaan myötätuntoa, juuri siksi.