Miksi naiset ovat oppineet pienentämään itsensä ja syrjäyttämään omat tarpeensa?

Äitihaava-artikkelisarjan toisessa osassa käsittelen muun muassa syyllisyyttä sekä sitä, miten voisimme vähitellen alkaa kohdata itsessämme olevan (mahdollisen) äitihaavan. Sarjan ensimmäisen osan voit lukea täältä. Vaikka tässä sarjassa käsittelen aihetta äidin ja tyttären välistä suhdetta ja Äitihaava-ilmiöitä tarkastelemalla, voi aihetta peilata myös yleisellä tasolla vanhempi–lapsi-suhteen kautta.

Meillä äideillä on valtava voima ja vaikutus lapsiimme, ja niin toki kuuluu ollakin. Äidin ja lapsen välinen suhde on ainutlaatuinen. Siihen kuuluu oleellisesti myös sellaisia vaiheita, joissa lapsi ”idealisoi” äitinsä, ja tämä vaihe ilman muuta kuuluu luonnolliseen kehitysprosessiin lapsen elämässä.

Äitihaavassa on kyse yksilö- ja perhetason lisäksi laajemmasta, kollektiivisesta ilmiöstä, jonka juuret ovat patriarkaalisessa järjestelmässä. Millainen rooli entisajan naisella on ollut perheessä, suvussa tai yhteiskunnallisesti ajateltuna? Vaikka olemme jo paljon edistyneet noista ajoista, on äitihaavan kautta vieläkin ymmärrettävissä ja koettavissa se painolastina oleva tunne- ja uskomusperimä, jota monet meistä saattavat edelleen kantaa mukanaan.

”Olet kiittämätön, kun toimit tuolla tavalla (olemalla oma aito itsesi).”

”Kunnioitat minua aina silloin kun itse kärsit, koska katso kuinka paljon minä olen joutunut elämässäni kärsimään sinun vuoksesi.”

”Tunnen (äitinä ja naisena) olevani riittämätön, kun sinä saavutat elämässäsi isoja tavoitteita.”

Yksi suurimmista – ja ehkä haastavimmista – ilmiöistä on syyllisyys. Niin kuin kaikilla ilmiöillä on hyvät ja huonot puolensa, myös syyllisyys voidaan nähdä sekä voimavarana että elämää rajoittavana tunteena, joka samalla sisältää mitä erilaisempaa sisäistä puhetta ja uskomusmalleja.

Pyydän sinua miettimään ensin näitä kysymyksiä:

  • Mitä itse ajattelet syyllisyydestä? Onko se sinulle hyvä vai huono tunne, vai sekä-että, omalla henkilökohtaisella tasolla?
  • Miten tunnistat oman syyllisyytesi tai syyllistymisesi? Mitä se saa sinut tuntemaan, miten reagoit ajatusten ja toiminnan tasoilla sekä kehollisesti syyllisyyteen?
  • Millaisissa tilanteissa koet syyllisyyttä? Oletko ”herkkä” aistimaan aiheita, jotka tuntuvat pahentavan omia syyllisyyden tunteitasi?
  • Millä tavalla ylipäätään suhtaudut syyllisyys-teemaan? On sitten kyse omasta syyllisyydestä tai toisten syyllistämisestä?

Jatkuvat syyllisyydentunteet ovat myrkkyä kehomielelle, ja ne estävät meitä tunnistamasta sitä aitoa ja täydellistä ihmistä, jota me kaikki syvimmiltämme olemme. Omat voimavaransa ja lahjansa tiedostavia, ja niitä omassa elämässään hyödyntäviä aikuisia. Naisia erityisesti on paljon opetettu ”pienentämään” itseään, syrjäyttämään omat tarpeensa ja jopa jäämään oman elämänsä sivustaseuraajiksi. Erityisesti tämän uskomusmallin juuret ovat siinä maailmassa, jossa oman voimansa ja ainutlaatuisuutensa tunnistavat naiset vielä olivat uhka monelle taholle yhteiskunnassa.

Oletko toisaalta tullut ajatelleeksi, että syyllisyys ja syyllistyminen voivat joskus olla itselle helpoin keino selviytyä erilaisista itseä haastavista tilanteista? Syyllisyydentunteet voivat peittää alleen monenlaisia piilotunteita, kuten vihaa, ärtymystä ja myös surua. Hyvä kysymys onkin, miksi meidän on niin usein paljon helpompaa tuntea syyllisyyttä kuin aitoa, tervettä vihaa, jota hyvin usein tarvitaan erilaisten muutosten alkuun panevana voimana? Onko kysymys kiltin tytön syndroomasta, jossa minulla ei ole lupaa tuntea eikä varsinkaan osoittaa vihaa? Onko kyse sisäisestä tarpeesta saada hyväksyntää keinolla millä hyvänsä?

Tämä itsensä pienentäminen voi näyttäytyä hyvää tarkoittavana, epäitsekkäänä toisten auttamisena ja huomioimisena, mutta todellisuudessa se syvimmillään on usein itsensä pettämistä. Vaarana on, että auttajasta ja toisten huomioijasta kasvaa vuosien saatossa uhri ja marttyyri. Kyse on pohjimmiltaan omista läpikäymättömistä kipukohdista, jotka alkavat monin tavoin vaikuttaa terveyteen ja hyvinvointiin. Tästä nimenomaan on kyse myös äitihaavassa.

Äitihaavasta vapautuminen on useimmille pitkä ja mutkainen polku.

Anteeksiantoprosessi on tärkeää, mutta väittäisin että ennen kuin on aidosti mahdollista antaa anteeksi sekä kehon että mielen kautta, on ensin kohdattava omat piilossa olevat vihan ja surun tunteet. Ne tulee kohdata, hyväksyä ja käsitellä, sellaisina kuin ne itse kullakin tulevat esiin. Itse asiassa voin ajatella, että nämä tunteet ovat liittolaisiani matkalla lopulliseen anteeksiantoon itselle, äidille ja omalle ja koko suvun historialle.

Sekä äiti että tytär voivat molemmat alkaa ottamaan vastuuta omista tunteistaan, kokemuksistaan ja elämänvalinnoistaan sysäämättä syytä kenenkään muiden harteille. Tämä olisi luonnollisin tapa sekä äidille että tyttärelle vapautua sukupolvien äitihaavaperinnöstä, mutta ehkä helpommin sanottu kuin tehty?

*  *  *  *  *  *  *

Minun ei tarvitse yrittää keinolla millä hyvänsä pitää suhdetta yllä niihin ihmisiin, jotka pienentävät minua. Oman perheen ja suvun kohdalla tämä ei todellakaan ole helppoa. Mutta koska haluan ensisijaisesti kunnioittaa itseäni, kehoani ja omia arvojani ja tarpeitani, voi olla että minun kuuluu se tehdä. Vetää omat rajat, ilman syyllisyyttä. Joskus, jonakin päivänä. Silti minä voin pyytää ja antaa anteeksi. Olla kiitollinen, tuntea empatiaa ja rakkautta niitä kohtaan, jotka eivät elä samassa tietoisuudessa kuin minä. Ei ole olemassa syyllisiä, on vain olemassa ihmisiä, jotka eivät vielä ole oivaltaneet ja löytäneet muutoksen siementä itsessään, olemalla itsevastuisia. Kun arvostan ja kunnioitan ensin itseäni, minun on mahdollista kunnioittaa ja arvostaa muita ja heidän tämänhetkistä totuuttaan. Ja silti elää vapaasti omasta totuudestani käsin.


Kuva: Depositphotos

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: