Hetki itselle.
Tässä sinulle kuvien muodossa 7 voimalausetta Hidasta elämää -instagramista (@hidasta). Voit valita niistä yhden, joka tuntuu tähän hetkeen sopivimmalta, ja palauttaa sen avulla itsesi lempeästi hetkeen aina silloin, kun kiireen vauhtipyörä tai arjen murheet uhkaavat viedä sinut mennessään. Tai voit vaikka ottaa nämä kaikki harjoitukseksi viikon ajan ja vaihtaa voimalauseen päivittäin – onhan niitä yksi viikon jokaiselle päivälle.
♥ ♥ ♥
Minulla on mahtava aamun hetki. Sohvaltani katselen, kuinka tämän pimeimmän ajan aurinko säteilee kultaisesti maisemaan. Tunnen olemisen riemua. Täältä ihanuudestani käsin haluan ilmaista jotakin.
Ja sitten.
Kuulen, kuinka sisälläni puhuu joku toinen. Hän toivoisi, että olisin hiljaa. Haluaisi, että minulla olisi peiton alle hakeutuva, inspiroimaton olo. Hän ei ole lainkaan vakuuttunut siitä, että olen sanomassa mitään sanomisen arvoista. Hän on se, joka sai minut illanistujaisten jälkeen pohtimaan teinkö jotain väärin. Viihtyivätkö vieraat? Puhuinko liian raskaista asioista?
Näin tämä toinen saapuu: nautin olostani. Jaan ajatuksiani ja kerron kipeistä tunnoistani. Avaan sydäntäni, innostun niin, että käteni kuumenevat ja energia kohoaa. Haaveilen, suunnittelen, sovin ja edistän. Luon jotakin, jossa sisimpäni on läsnä, herkkänä ja avoimena.
Ja samassa hän on täällä. Nostaa palan kurkkuun, kiristää päänahkaa, tiukentaa niskalihakset. Pysäyttää sanat matkallaan, ilmaantuu hämmennyksenä ja epämääräisenä olona. Joskus hän tekee itsensä tiettäväksi toisen ihmisen hahmossa. Antaa ymmärtää toisen sanoin tai teoin, suoraan tai epäsuorasti, että todella olen tehnyt jotakin väärin.
Tämä haamu on se, joka on saanut minut tuntemaan, että aina pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Saanut levottomana nousemaan rakkaani vierestä ihanan hetken jälkeen sen sijaan, että olisin jäänyt lepäämään hänen lähelleen. Estänyt ilmaisemasta, mitä todella ajattelen tai haluan. Saanut kuuntelemaan toisia enemmän kuin omaa intuitiotani. Vienyt etäämmälle taitojeni tai unelmieni ääreltä. Haamuni pyrkii tekemään minusta vähemmän näkyvän ja kuuluvan, jotta kellekään ei tulisi epämukava olo. Hänen vuokseen olen yrittänyt kovasti ennakoida elämän tulevia tapahtumia, jotta olisin niihin sitten valmis ja osaisin toimia oikein.
Aiemmin en tunnistanut tämän varjon lymyilevän nurkissani, ja siksi se on pitänyt vain enemmän meteliä itsestään. Se on saanut minut toimimaan rajattomasti, itsetuhoisesti tai pakkomielteisesti. Sähläämiseni herättämänä tunne on saanut nimen ja näennäisesti myös syyn – vaikka todellisuudessa tunne on ollut minussa jo valmiina, mutta tiedostamattomana. Nykyään, kun fiilikseni romahtaa, pysähdyn. En lähde lenkille, katso salaliittoteoriavideoita, syö litraa jätskiä, siivoa tai soita kellekään. Istun tässä ja hengitän. En puske vastaan, kun kehossa tuntuu kipua.
Häpeä pienentää, lannistaa ja pidättelee, koska uskomme – yleensä tiedostamattamme – ettemme ole riittäviä ja rakastettavia juuri tällaisena. Näine lahjoinemme ja inhimillisyyksinemme. Häpeä syntyy, kun koemme, että meitä ei nähdä – kun perusolemuksemme tulee torjutuksi. Ellei meillä ole mahdollisuutta käsitellä torjutuksi tulemisen surua, opimme kiertämään sen. Sanoisin, että myös itsensä kehittämisen halulla on tekemistä häpeän kanssa. Haluamme voida paremmin, koska meillä on kipua. (Täysin ymmärrettävää! Emmehän kenties muuten alkaisi tutustua itseemme). Mutta sen sijaan, että pysähtyisimme ydinhaavamme äärelle, lähdemme tavoittelemaan jotain. Paradoksi on siinä, että etsimme sitä, mikä on koko ajan olemassa meissä. Löytämiseen ei tarvita vippaskonsteja, vaan turvaa olla kipumme äärellä, eli usein myös toisten apua.
Hassua kyllä, häpeään liittyy pelko nähdyksi tulemisesta. Pelko siitä, että toinen tajuaa, että eihän minua voi rakastaa tai hyväksyä. Tässä pelossa hakeudumme pois yhteydestä itseemme ja toisiin. Asetumme eriarvoiseen asemaan, arvostelemme, vetäydymme. Suostumme epäreiluuksiin ja huonoon kohteluun. Olemme epäsuoria, epärehellisiäkin. Jauhamme mennyttä mielessämme ja annamme sen määrittää sitä, mitä nyt on. Törmäämme uudestaan ja uudestaan samoihin seiniin työssä tai ihmissuhteissa. Annamme toisten luulla ja tuntea, että nämä ovat tehneet tai sanoneet jotakin väärin, koska meissä syntyy kipua.
Tiedän lähes satavarmuudella, että häpeäni nousee esiin aina, kun tapahtuu jotain mahtavaa. Häpeä kysyy, oletko mielestäsi todellakin tämän ihanuuden arvoinen. Olen alkanut kääntää tätä tuttua, mutta viekkaan alitajuisesti esiin nousevaa kysymystä muotoon ”pystynkö avautumaan näin suurelle rakkaudelle?” Eli kohtaamaan myös sen kivun ja ahdistuksen, joka minussa syntyy häpeän kirratessa iloa vasten. Häpeä ilmaantuu kehiin usein silloinkin, kun tapahtuu jotain kamalaa. Se ilmoittaa alitajuntaani, että tämä kokemus on todistus arvottomuudestani. Lopulta kykenen yleensä tietoisesti kysymään itseltäni, voisinko hyväksyä myös tämän riittämättömyyden tunteeni. Silloin kokemusta ei tarvitse enää laukata karkuun, vaan se muuttuu osaksi matkaani, viisaudeksikin.
Kun istumme tässä sohvalla rauhassa ja kiirehtimättä, Haamuni ja Minä, käsitän, että valoni tarvitsee tätä varjoa. Haamuni vieressä myötätunto itseäni kohtaan tulee näkyväksi ja todeksi.
Mediasta saa helposti sellaisen kuvan, että asiat menevät huonoon suuntaan. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska myös parempi elintaso, myötätuntoisuus ja hyveellisyys nousevat maailmassa. Maapallolla on aina tapahtunut paljon pahoja asioita, mutta tieto niistä ei ole tullut tunti tunnilta muiden ruuduille ja tietoisuuteen. Muutos ei ole tapahtunut niinkään ikävien asioiden määrässä, vaan tavassa, jolla saamme niistä tietoa.
“Maailmanlaajuisesti ihmiset ovat vuonna 2015 koulutetumpia, terveempiä, vapaampia, suvaitsevaisempia ja rikkaampia kuin koskaan ennen.” (The Atlantic 18.12.)
Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan edes vuoden suuret terrori-iskut eivät ole niin poikkeuksellisia, vaikka kyse onkin pahoista teoista. ”Niitä on edelleen ollut suhteellisen harvakseltaan Euroopassa. Enemmän meitä uhkaa ylireagointi terrori-iskuihin. Kaikkein vaarallisinta olisi mennä tiukkaan tai tiukalta vaikuttavaan valvontaan. Turvallisuusjärjestelyitä on käytetty muun muassa kansalaisjärjestöjä vastaan.”
”Informaation aikakausi on todellisuudessa median aikakausi”, sanoo tunnettu toimittaja John Pilger. Suhteellisen pieni joukko ihmisiä päättää, mitä suuri joukko tietää ja mistä puhutaan. Voit valita mediat, joita seuraat, ja toimesi siellä, koska olemme kaikki osa sosiaalista mediaa. Sosiaalisen median kautta meillä on toisaalta mahdollisuus ennennäkemättömään yhdentymiseen ja yhteistyöhön.
Media voi yksittäisten asioiden pelkäämisen lisäksi synnyttää sosiaalisen torjunnan pelkoa, joka on tunne siitä, että emme ole hyväksyttyjä omana itsenämme. Tällöin emme uskalla olla omana itsenämme ja käynnistyy kierre, jossa alamme esittää erilaisia rooleja. Vastakkainasettelua syntyy, kun vaikkapa maahanmuuttajaa ei hyväksytä mihinkään joukkoon. Aina kun torjumme toisen, häneen syntyy pelkoa ja häpeää. Pelko lisää vihaa, viha lisää torjuntaa ja kierre, joka johtaa ryhmittymiin, on valmis.
Meidän pitää muistuttaa itsellemme, että olemme hyväksyttyjä ja rakastettuja, jotta voimme tuntea yhteyden ja toisiin ihmisiin kuulumisen tunnetta. Kun jokin uutisjuttu nostattaa sinussa huolia, soita isovanhemmillesi ja muistuta itsellesi, että pelkästään sinun äänesi kuuleminen tuo toisille iloa. Voit myös valita medioita, joiden jutut eivät yhtä usein aiheuta ikäviä tunteita.
Tee arvokkaita valintoja sen suhteen, mitä medioita seuraat. Se, että valitsee tarkemmin, mitä lehtiä tilaa, mitä ohjelmia katsoo, mitä sivustoja seuraa ja lukeeko iltapäivälehden, ei tarkoita uutispimentoa, vaan asioiden ottamista omiin käsiinsä. Tietoa tulee varmasti kuitenkin riittävästi myös kahvipöydissä ja taustaradiossa.
Voimme vahvistaa hyveellisyyttä ja vastata vihaan ja pelkoon niiden vastakohdilla mieluummin kuin niillä itsellään. Pelon, irrallisuuden ja erimielisyyksien ilmapiiriä ei pitäisi lietsoa medioissa. Pelon ja huolien ilmapiiriä tuottamalla puolustetaan omia tarpeita. Mitä vähemmän pelkoja ja levottomuutta, sen avoimempi mieli. Järkevä toiminta ei edellytä pelkäämistä vaan päinvastoin. Mediassa pitäisi rohjeta vahvistaa enemmän hyveitä ja yhtenäisyyttä.
Monien vuosien ajan olen ollut radion ääressä ensimmäisen adventin viikonloppuna kuullakseni Hoosiannan, se soi usein jo lauantain toivotuissa levyissä, sitten sunnuntain jumalanpalveluksessa ja vielä illalla uudelleen. Nyt olin adventtina vieraan kulttuurin parissa etelä-Euroopassa, joten jäin ilman Hoosiannaa. Huomasin kaipaavani sitä, sillä sen kuuleminen on aina virittänyt jouluun valmistautumiseen, odotuksen tunnelmaan. Joulu on minulle siis oikeastaan sisäinen tunne, mielentila, joka syntyy traditioista, totutuista tavoista. Adventti kaukana Suomesta sai huomaamaan tämän – ja kaipaamaan kotiin. Mielessä soi Sylvian joululaulu enkä ihmettele, että runoilija ikävöi Suomeen.
Joulukuisen aamun hämärässä laitan soimaan Vivaldin vuodenajat, sytytän kynttilän pöydälle ja odottelen sielunkin palaavan matkalta kotiin. Katselen ulos tuttuun maisemaan, jossa vanhojen puiden siimeksissä voi hyvin kuvitella tonttujen hiippailevan. Suunnittelen joulun aterioita ja lastenlasten lahjoja. Olen onnellinen kotiinpaluusta. Tutut asiat antavat turvallisuuden tunteen.
Jonain aamuna aloitan joululeipomiset karjalan piirakoista. Ajelen kuoret vanhan tavan mukaan käsin, hitaasti ja kuunnellen kaulimen suhinaa. Olen kiitollinen äidilleni, joka opetti piirakoiden tekemisen taidon. Pienten joulupullien ja pipareiden paistaminen tuo tupaan ihanan joulun tuoksun. Muistan lapsuusjouluista äidin kiireet: pullat ja karjalanpiirakat leivottiin vasta aattoaamuna, sillä pakastimia ei ollut vielä tuolloin; miten paljon helpotuksia meillä tämän päivän emännillä onkaan – ja siitä huolimatta puhumme usein kiireestä. Lapsena odotimme aattoiltaa ja joulupukkia ja pitkin päivää tulimme ulkoleikkien välillä kyselemään, montako tuntia vielä on iltaan. Aika tuntui silloin pitkältä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen nopeammin aika tuntuu juoksevan; ehkä siihen vaikuttaa sekin, että nyt ei odota aattoiltaa lahjoineen, vaan ajattelee sitä mitä kaikkea ehtisi vielä tehdä.
Yhtään lumetonta joulua en elämäni varrelta muista. Nyt maasto on vielä vähäluminen, vettäkin sadellut, joten voin metsälenkillä kerätä mustikan varpuja maljakkoon, niihin voi tulla kukkanuppuja tuvan lämpimässä. Joulukuusen olen katsonut valmiiksi lähimaastosta jo hyvissä ajoin; se haetaan yhteisvoimin lastenlasten kanssa aatonaattona tupaan. Kiireentuntua en aio ottaa vastaan, vaikka se vaanii ajatusten laidalla. Hiljennyn hyräilemään tuttuja joululauluja. Näin vähitellen virittäydyn sisäisesti joulun iloon, valoon ja rauhaan.
Kuuntelin tänään tunnetun Kanadassa asuvan lääkärin Gabor Matén haastattelua. Hänen mukaansa meitä kaikkia yhdistää maailmassa yksi asia: trauma. Jokainen meistä on kokenut elämässään vähintään pieniä traumoja, ja melko suuri osa myös isoja.
Itse ymmärrän traumakäsitteen hyvin laajasti; minulle pieni trauma voi olla se, että joku ihminen kohtelee minua töykeästi, jonka seurauksena jähmetyn ja koen voimattomuutta, enkä pysty pitämään tilanteessa terveellä tavalla puoliani. Iso trauma taas on omaa henkeä ja olemassaoloa uhkaava tilanne, joka voi tapahtua minkä ikäisenä tahansa – jopa äidin vatsassa ollessa, jos äiti kokee ison trauman odottaessa vauvaa.
Sekä isossa että pienessä traumassa on aina läsnä jähmettyminen, keinottomuus ja avuttomuus – vaikka ympärillä olisikin ihmisiä jotka voisivat auttaa tai tukea. Traumatilanteessa ihminen kokee jäävänsä täysin yksin selviytymään. Mitä nuorempana tällaisia kokemuksia on ihmiselle tullut, sitä voimakkaammin ja laaja-alaisemmin nämä kokemukset vaikuttavat ihmisen koko stressijärjestelmään, aivoissa ja kehon tunne-stressireaktioissa.
Mikä on mielestäni kuitenkin unohtunut yleisestä keskustelusta, on trauman spirituaalinen taso. Gabor Maté sanoi haastattelussa seuraavasti: ”Trauma on syvä yhteydettömyys itseen.” Jos kokee tällaista yhteydettömyyttä, on vaikea tiedostaa, kuka minä olen, ja mikä on suhteeni muihin ihmisiin ja ympäristöön.
Trauma saattaa aiheuttaa rakkaudettomuutta, häpeää ja anteeksiantamattomuutta itseä kohtaan, kuten myös kyvyttömyyttä rakastaa toisia ja kokea empatiaa. Ylipäätään kyvyttömyys tuntea aitoja spontaaneja tunteita voi puuttua, koska kehomieli on alituisessa turtuneisuuden ja tunnottomuuden tilassa. Ja sitten, kun ”tunnesäiliö” tiedostamatta täyttyy ja vuotaa yli, se näkyy esimerkiksi voimakkaina pelko- tai vihareaktioina.
Sitten kun alamme toipua ja eheytyä traumasta, alamme löytää syvää yhteyttä itseen. Alamme vihdoin tuntea rakkautta, hyväksyntää, anteeksiantoa ja empatiaa, sekä itseä että muita kohtaan. Näin voimme eheytyä ja parantua kokonaisvaltaisesti, sekä kehon, mielen että henkisyyden tasoilla (vrt. META-Health).
Jos sinä koet olevasi stressaantunut, traumatisoitunut ja/tai voimakkaiden tunteiden valtaama, haastan sinut pohtimaan tätä teemaa seuraavien kysymysten ja ajatusten kautta:
1. Onko sinun helppo rakastaa itseäsi ja kokea myötätuntoa itseäsi kohtaan? Jos ei ole, miten voisit aloittaa prosessin kohti itsesi rakastamista ja hyväksymistä? Jos kehossasi olisi jokin paikka, jossa myötätunto ja rakkaus itseäsi kohtaan asuu, missä se olisi? Jos et tiedä, niin koeta arvata. Kun löydät oman paikkasi, se on jo hyvä alku. Vietä pieniä aikoja päivittäin kuunnellen tätä osaa. Lähetä hengityksen ja mielikuvien avulla myötätuntoista virtausta myös koko kehoosi.
2. Onko sinun helppo osoittaa hyväksyvää rakkautta ja myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan? Jos ei ole, oletko valmis ensin itse muuttumaan? Tuntemaan ensin myötätuntoa itseäsi kohtaan, jotta mahdollistat myötätunnon muita kohtaan?
3. Jos koet sisäistä yhteyttä siihen kuka syvimmilläsi olet, mistä tiedät, että se tapahtuu? Kuinka usein päivän mittaan saat kontaktin sisäisyyteesi? Miten tunnet yhteyden kehossasi? Aktivoituuko jotakin tunne- tai ajatustasolla? Mitä uskomuksia sinulla on itsestäsi? Kuka todellisuudessa olet?
4. Jos sinun on vaikea saada yhteys itseesi, kokeile seuraavaa: Kuvittele tilanne, jossa olet keskellä isoa ihmisjoukkoa. Joku henkilö tuntuu huutavan nimeäsi, muttet ole ihan varma, tarkoittiko tämä henkilö sinua. Näytät tälle ihmiselle kädelläsi; MINÄKÖ? Mitä kehosi kohtaa sinä silloin näyttäisit? Keskity tähän kohtaan nyt, hengitä tietoisesti kohti tätä kehonosaa. Miltä se alkaa tuntua, kun saat siihen kontaktin? Tutustu siihen rauhassa, ole läsnä osasi kanssa pieniä hetkiä päivittäin. Se on jo hyvä alku yhteyden saamiseen ja eheäksi tulemiseen. Alat vähitellen tuntea, että elät ja hengität joka solullasi, SINÄ OLET SINÄ <3
5. Hyödynnä myös erilaisia itsehoitomenetelmiä eheytymisprosessissasi. TRE- ja EFT-menetelmät edistävät sekä keho- että tunnetietoisuutta, ja siten ne auttavat sinua löytämään aidon itsesi kaiken stressin ja turtuneisuuden keskeltä. On myös muita hyviä keinoja, kuten Basic Body Awareness Therapy (BBAT), meditaatio, jooga, chikung, taichi, Feldenkreis, Essential Motion, sekä erilaiset keho-tunneprosessit, esim. mindfulness ja Mind-Body Bridging (MBB).
Kuvat: Timo Hölttä Photography
Kirjoittaja Suvi Bowellan on monelle itsensä kehittämisestä kiinnostuneelle tuttu kouluttajana, energiahoitajana, valmentajana sekä kirjoittajana. Suvi on tehnyt pioneerityötä vaihtoehtoisten hoitomuotojen saralla tuoden Suomeen sekä ThetaHealingina maailmanlaajuisesti tunnetun menetelmän, että emotionaalista hyvinvointia edistävän Clearing Toxic Emotions -hoidon.
Matkustan töihin junalla ja yleensä se on minulle hyvin meditatiivinen ja rentouttava puolituntinen. Rakastan seurata muita kulkijoita; kehitellä heille elämäntarinoita ja pohtia persoonallisuuden piirteitä. Välillä uppoudun kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan maisemia. Jokunen viikko sitten olin laittamassa nappikuulokkeita korviini, kun en voinut olla kiinnittämättä huomiota pariin nuorukaiseen ja heidän käymäänsä keskusteluun.
Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä pahemmaksi kävi oloni. Tunsin myötätuntoa ja pelkoa yhtä aikaa. Keskustelu sai niin synkkiä sävyjä, että ryhdyin lähettämään rakkautta nuorelle miehelle, joka pohti miten pitkäksi aikaa hän mahtaisi joutua vankilaan, jos suistaisi junan raiteiltaan. Nuori mies oli juttujensa perusteella kokenut kovia ja hänen maailmansa kuulosti kovin mustalta. Lausuin hiljaa mielessäni pyynnön sen puolesta, että hän saa apua ja löytää tiensä hyvien ihmisten ja asioiden pariin.
Kirjoitin tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa anteeksi antamisen ja irtipäästämisen vaikeudesta. Tällä kertaa halusin pohtia sitä, minkä tähden anteeksi antaminen ja emotionaalinen vapautuminen on äärimmäisen tärkeää. Vihaa uhkuva kanssamatkustajani toimii hyvänä esimerkkinä yhdestä tärkeimmistä syistä pyrkiä vapautumaan vastoinkäymistensä ja kipeiden kokemustensa taakasta ja mennä elämässä eteenpäin.
Tukahdutettu viha saa aikaan valtavasti pahoinvointia: se myrkyttää mielen, kehon ja ihmissuhteet, vetää puoleensa lisää ikäviä asioita ja saa pahimmillaan aikaiseksi silmittömiä väkivallantekoja.
Ihminen, joka on täynnä vihaa ja katkeruutta, epäoikeudenmukaisuuden tunteita ja kostonhimoa, on vaaraksi itselleen ja ympäristölleen. He ovat niitä, jotka kipeimmin kaipaisivat lempeää syliä, ja joiden on kuitenkin monesti kaikista vaikeinta ottaa rakkautta ja myötätuntoa vastaan.
Monet elämän kolhuista ovat onneksi suhteellisen vaarattomia. Isoimmista jää kuitenkin pysyvä jälki. Tulemme loukatuiksi, petetyiksi ja kaltoin kohdelluiksi, ja ellemme osaa tärkeitä tunnetaitoja, nuo asiat voivat jäädä käsittelemättä. Moni sanoo antaneensa anteeksi ja käsitelleensä kipeät asiansa, mutta tunnereaktiot menneisyydestä muistuttavissa tilanteissa paljastavat, että asia ei ole loppuun käsitelty. Tunne on kenties onnistuttu piilottamaan, mutta tukahdutettu tunne ei todellisuudessa katoa minnekään. Se päin vaistoin ryöpsähtelee esiin milloin missäkin tilanteessa.
Joku tönäisee meitä kaupan jonossa, ja koemme sen henkilökohtaisena loukkauksena. Puolisomme unohtaa nimipäivämme ja tulkitsemme sen välinpitämättömyydeksi. Projisoimme sisäistä maailmaamme toisiin ihmisiin ja näemme sen mitä haluamme nähdä. Toimimme reaktiivisesti sen sijaan, että käyttäisimme harkintakykyä. Teemme ennakko-oletuksia ja vääriä johtopäätöksiä. Huomaamme toistavamme samaa negatiivista kaavaa vuodesta toiseen elämän eri osa-alueilla. Voi myös olla, että puudutamme itsemme täydellisesti ja mikään ei tunnu enää miltään.
Tunne-energia tulee osaksi sitä signaalia, jota lähetämme ympärillemme 24 tuntia vuorokaudessa. Jos on joutunut pettymään pahasti, tuo pettymyksen tunne jättää ikään kuin energeettisen jalanjäljen, ja tulemme entistä alttiimmiksi pettymyksen kokemuksille. Syntyy itseään vahvistava kierre. Itselläni tämä on yksi tärkeimmistä syistä tehdä tunnetason puhdistustyötä. En halua menneiden sitovan itseäni toistuviin kaavoihin, vaan haluan olla vapaa.
Jos sinun on vaikea uskoa siihen, että lähetämme mitään henkilökohtaista signaalia ja informaatiota ympärillemme, niin voit pohtia vaikkapa miksi sinulle tulee epämukava olo jonkun ihmisen seurassa ja miellyttävä olo toisen seurassa. Toisessa on jokin selittämätön ”viba”, joka välittyy vaikkei sanaakaan vaihdettaisi. Tunteet tarttuvat ja vaikuttavat meihin, olimme siitä tietoisia tai emme.
Padotut tunteet aiheuttavat henkisiä oireita, kuten alakuloa, masennusta, ahdistuneisuutta ja ärtyisyyttä. Ne vaikuttavat myös fyysiseen kehoon vaikuttamalla muun muassa kehon pH-tasapainoon ja altistaen meidät näin eri taudinaiheuttajille. Tyypillisiä tukahdutettujen tunteiden seurauksia ovat myös erilaiset kivut: selkä- ja vatsakivut, päänsärky sekä erilaiset tulehdukset. Itse kärsin kuukausitolkulla toistuvista virtsatievaivoista, joihin ei löytynyt lääketieteellistä syytä. Päästyäni vanhasta kiukusta ja paheksunnasta, oireet lakkasivat eivätkä ole palanneet.
Tukahdutetut tunteet ovat monien sellaisten kipujen taustalla joihin ei löydy fyysistä syytä, mutta myös monien selkävaivojen taustalla, joiden on diagnosoitu johtuvan selän anatomisesta viasta, kuten välilevyn pullistumasta. Eräässä tutkimuksessa kuvattiin sata selkäkivuista kärsivää ja sata kivutonta ihmistä. Todettiin, että täysin kivuttomilla henkilöillä oli selässä aivan yhtä paljon fyysisiä vikoja, kuin niillä jotka kokivat jatkuvia kipuja.
CBN News raportoi kesäkuussa, että lääkärit ovat panneet merkille, että potilaat, jotka eivät kykene antamaan anteeksi, pysyvät yleensä sairaina. Näin ollen anteeksiantoterapiasta on tullut uusi täydentävä hoitomuoto vakavasti sairailla. “Vihan ja suuttumuksen hautominen saa aikaan kroonista ahdistuneisuutta. Ahdistuneisuus tuottaa elimistöön liiallista adrenaliinia ja kortisolia, jotka vaikuttavat negatiivisesti immuunipuolustukseen ja elimistön luontaiseen kykyyn tappaa syöpäsoluja”, kertoo tohtori Michael Barry.
Millaista elämä sitten on ilman kuormittavien tunteiden taakkaa? Emotionaalisen paranemismenetelmän kehittäjä, opettajani Dawn Clark kertoo kiitollisuuden olevan hänen pääasiallinen tunnetilansa. Saattaa mennä vuosia ilman, että hän kokee ärtymystä tai suuttumusta, ja jos niin tapahtuu, hän etsii suuttumuksen todellisen syyn ja hoitaa asian pois vaivaamasta. Omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa, että elämä muuttuu huomattavasti helpommaksi, kun tunnekuorma vähenee.
Kun tunteet eivät samenna arvostelukykyä, tulee tehtyä viisaampia valintoja ja näkee selkeämmin ympärilleen.
Lisääntyvä sisäinen rauha vaikuttaa positiivisesti paitsi omaan mielentilaan ja ihmissuhteisiin, se myös lievittää stressiä ja vaikuttaa sitä kautta myönteisesti fyysiseen terveyteen. Purettuani muutaman ison pettymyksen elämäni varrelta, näin välittömän muutoksen elämässäni: ihmiset, jotka olivat aikaisemmin tuottaneet usein pettymyksiä, alkoivat käyttäytyä uudella tavalla. Ne, jotka olivat saaneet pinnani kireälle, eivät enää tuntuneet ärsyttäviltä. Pureuduttuani sen tunteen ytimeen, että joudun aina kantamaan yksin vastuun kaikesta, elämääni alkoi tulla uudenlaista tukea ja helppoutta. Parasta kuitenkin on lisääntynyt mielenrauha. Entisenä kroonisena murehtijana se on minulle kultaakin kalliimpaa.
9 voimakuvaa Hidasta elämää -instagramista (@hidasta) muistuttamaan sinua siitä, että olet ihana ja erityinen juuri tuona ainutlaatuisena sinuna, joka olet.
♥ ♥ ♥
Teksti: Tiina Palva
Kaikki joogan harrastajathan ovat notkeita kuin kastemadot sateella ja ketteriä kuin pantterit saalistusretkellä. Eikö vain?
Väärin.
Antti Heikinheimo, Hannes Snellmanin asianajotoimiston osakas ja entinen toimitusjohtaja, kuvailee itseään pitkien työpäivien kovettamaksi, tyypilliseksi kuusikymppiseksi mieheksi, joka tuntee olevansa jokseenkin kankea. Jotain Antissa on kuitenkin hyvin epätyypillistä – hyvä olo ja levollisuus välittyvät hänestä jo kädenpuristuksessa.
Korvasta korvaan leviävä hymy nousee Antin kasvoille, kun hän alkaa puhua joogaharjoituksestaan: ”Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen tehnyt aamuharjoitustani 98 % aamuistani.” Antti aloitti vain viidellä liikkeellä eli asanalla, ja on kasvattanut harjoituksensa pituutta asteittain kehon ja mielen janotessa koko ajan lisää.
Haastattelun alkajaisiksi Antti painottaa meille yhtä keskeisimmistä oivalluksistaan: ”Kenenkään ei tarvitse mukauttaa itseään joogan maailmaan, jooga sulautuu nerokkaasti harrastajansa elämään, kun sille antaa mahdollisuuden.” Uskollisena joogan harjoittajana Antti sanoo jotain, mikä lyö meidät haastattelijat ällikällä: ”Jokaisen 55 vuotta täyttäneen miehen tulisi aloittaa jooga”. Miksi?
Alla kuusi Antti Heikinheimon esille nostamaa syytä pyhittää lyhyt hetki päivästäsi joogalle. Joogan avulla:
1. Vapaudut henkisestä suorituksen oravanpyörästä
Hymy suupielessä Antti virkkaa: ”Jooga tulee elämääsi, kun olet siihen valmis.” Hän myöntää lisäksi, että itsekin oli kolmekymppisenä liian malttamaton antamaan joogalle mahdollisuutta. Sen aika tuli vasta myöhemmin. Mutta valmis mihin? ”Hellittämään”, vastaa Antti. “Hellittäminen” on Antin mukaan jatkuvasta suorittamisesta luopumista ja kehon antautumista syvään rentoutumisen tilaan, jossa mieli on läsnä. ”Kyse on siirtymisestä tekemisestä olemiseen”, Antti luonnehtii.
”Kaikki alkaa siitä, kun kasvojen lihakset pehmenevät, hengitys nousee syvältä sisältäsi ja tunnet lantiosi päästävän pois sinne kertyneen kireyden. Se on tapa kokea uudenlainen vapaudentunne.”
2. Pehmennät siirtymistäsi eläkkeelle
Eläkkeelle siirtyminen on ainutlaatuinen hetki ihmisen elämässä sisältäen usein monia ristiriitaisiakin tuntemuksia. Moni tuntee olevansa jollain tapaa hukassa jättäessään taakseen läpi elämän karttuneen ammattitaidon. Antti tuntee kiitollisuutta siitä, että jooga löysi hänet ennen eläkeikää. ”Jooga on pehmentänyt siirtymävaihettani kohti eläkeikää ja avannut silmäni uudenlaisille unelmille. Maailma on täynnä erinomaisia joogaopettajia ja kauniita retriittipaikkoja, jonne olisi upea vielä matkustaa.”
3. Pidennät halutessasi työuraasi
Antti veikkaa, että ilman joka-aamuista uudistavaa joogaharjoitustaan, hän olisi jo luopunut työstään asianajajana. ”Kuusikymppinen mies tarvitsee liikettä, jolla ylläpitää elinvoimaa kehossa”.
4. Annat kehosi parantaa itse itseään
Antti uskoo, että jokaisella meistä on ns. itse itseään parantava keho, ”self-healing body”. Jos vain annat kehollesi mahdollisuuden. ”Alkoholi ja vääränlainen ruoka ovat varmoja tapoja pilata kehon kyky pitää huolta itsestään.”
Joogan ansiosta Antin ruokavalio on muuttunutkin terveellisemmäksi, samalla kun Antin itsekuri ruuan suhteen on vähentynyt. Miten se on mahdollista? ”Kun kehon viestejä alkaa kuunnella, paine syödä terveellisesti ei enää tule kehon ulkopuolelta vaan sisältäsi, silloin sitä on helppo noudattaa.”
5. Parannat omaa ruumiinkuvaasi
Antti sanoo joogan muuttaneen hänen tapaansa nähdä itsensä ja kehonsa positiivisemmassa valossa. ”Kun kehoa tunnustelee sisältäpäin, eikä katso sitä peilin kautta, keho tuntuu juuri niin nuorelta kuin itse haluat!” Antti sanoo olevansa nyt vanhempana tyytyväisempi kehoonsa kuin koskaan ennen.
6. Syvennät henkisyyttäsi
Joogan ja meditaatioharjoituksensa ansiosta Antti tuntee olevansa entistä syvemmin kosketuksissa johonkin häntä korkeampaan. Antti toteaa myös, että hänen kokemuksensa jumalallisesta hengestä eivät vaadi mitään tarkempaa määrittelyä. ”Jumalan kieli on hiljaisuus. Kaikki muu on huonoa käännöstä.”
Teksti on käännös ja tiivistelmä Antti Heikinheimon haastattelusta, joka on julkaistu joulukuussa 2014 ilmestyneessä kirjassa ”A Million Ways to Love Yoga”. Antti Heikinheimon kuva: Sofia Palmén
Ihan ensiksi pieni testi. Sulje silmäsi ja jää odottamaan seuraavaa ajatustasi. Kun olet huomannut sen, käy lukemassa tämän artikkelin viimeinen rivi.
Palaa sitten jatkamaan tästä:
Tunnetko kiertäväsi kehää saman, elämässäsi toistuvasti esiintyvän ongelman kanssa? Älä huoli, et ole ainoa.
Se, mihin suuntaamme huomiomme – eli mielemme – voimistuu elämässämme. Luomme itse kokemuksemme tilanteista, muista ihmisistä ja itsestämme sen mukaisiksi, mihin uskomme mielessämme, ja mitä pidämme totuutena. Tilanteet ovat itsessään aina neutraaleja, mutta oma suhtautumisemme niihin määrittää ovatko ne meille ongelma.
Mielemme on oppinut toimimaan pienestä pitäen tietyllä tavalla, jota kuvastaa viideksi kiinnikkeeksi nimetyt vaiheet. Olemme oppineet tuon mallin ympäröivältä maailmalta, vanhemmiltamme ja muilta kanssaeläjiltä, ja pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Siitä on tullut ohjelma, joka pyörähtää alusta loppuun täysin automaattisesti. Koska olemme samastuneet suurelta osin mieleemme, emme edes huomaa ohjelmoitumista. Siitä tulee ainoa näkökulma, josta edes osaamme tarkastella ongelmaksi nimeämäämme tilannetta. Sama prosessi pyörii käytännöllisesti katsoen kaikilla muillakin, joten sehän on täysin normaalia, eikö? Kenties, mutta koska se aiheuttaa stressiä ja konfliktin todellisuuden kanssa, en pidä sitä luonnollisena.
”Kiinnikeluuppi” saa meidät kokemaan, että ongelmatilanne on syypää siihen miltä meistä tuntuu, emmekä voi itse vaikuttaa siihen.
Palauta mieleesi oman elämäsi tilanne, jonka haluaisit korjata, tai muuttuvan paremmaksi. Mitä haluaisit tehdä sille?
Ainoat keksimämme keinot voivat olla manipulointipelit, joilla yritämme muuttaa joko tilannetta tai toista ihmistä mieleiseemme suuntaan. Kun tilanne korjaantuu, olommekin paranee. Mutta muuttaako manipulointi mitään pysyvästi? Entä jos tilanne toistuu taas? Tai vain näyttää siltä, että se saattaa toistua? Olemme taas samassa kehässä.
Ensimmäinen askel kohti uutta näkökulmaa on mielen ”luuppitoiminnon” tunnistaminen, jonka ansiosta alamme siirtyä kohti objektiivisuutta ja omaa voimaamme. Sen voi tunnistaa näistä viidestä vaiheesta:
Mielemme vertailee tilannetta menneeseen, jolloin asia oli hyvin, tai johonkin mitä toivomme tai odotamme tulevalta. Emme ole enää läsnä. Hukkaamme objektiivisen, tietoisen tilan, joka on voimamme perusta.
Vertailu on perustoiminto joka esim. auttaa meitä hahmottamaan maailmaa ja asioiden välisiä suhteita. Voimme verrata sinistä takkia vihreään, ja tykätä enemmän sinisestä. Mutta jos sitä ei löydy sopivan kokoisena, olemmeko ihan yhtä iloisia vihreästä takista? On ookoo haluta sinistä takkia, mutta jos koen että tarvitsen sen ollakseni tyytyväinen, halu ja vertailu on muuttunut elämää rajoittavaksi. Onnellisuutemme on riippuvainen ulkoisesta tekijästä, jolloin kyse on egon halun täyttämisestä. Se on väliaikaista.
Ja entäpä sitten, kun seisomme kiireisinä kaikista hitaimmassa kassajonossa, ja edellämme oleva mummo maksaa suurostoksensa kaivelemalla kukkarostaan bonusseteleitä ja loputtomasti pikkukolikoita…
Siitä pääsemme seuraavaan kohtaan.
Kun tilanne ei ole siten, kuin mieli haluaisi sen olevan, tuomitsemme sen huonoksi, vääräksi tai pahaksi. Olemme myös tuominneet osan tunteistamme pahoiksi: mieluumminhan sitä tuntisi vaikka iloa tai toiveikkuutta, kuin surua, turhautumista tai pettymystä.
Mihin tuomitseminen perustuu? Meillä on lukemattomia tiedostamattomia arvoja, eli uskomuksia siitä mikä on oikeaa tai väärää, mikä hyvää ja mikä huonoa tai pahaa. Ne liittyvät myös siihen mitä olemme oppineet pitämään tärkeänä. Mieltä ei niinkään kiinnosta asettaa arvojärjestykseen asioita, joita se ei pidä lainkaan tärkeinä. Arvo on siis jotain mihin uskomme, ja mikä on meille tärkeää. Mitä tärkeämpi asia, sitä vahvempi arvo.
Muistele jälleen ongelmaksi kokemaasi tilannetta. Leiki nyt hetki ajatuksella, ettei se herättäisi sinussa tuomitsevia ajatuksia. Kuvittele ettei sinulla ole mitään syytä tuomita tilannetta. Onko se silloin ongelma?
Tilanne on siis huono, suorastaan paha. Joskus koemme että joku on tehnyt väärin meitä kohtaan, vaikka hän on saattanut tarkoittaa aivan muuta. Mieli tulkitsi toisin, ja huutaa ”vääryys”! Asioiden pitäis olla oikein! Tunnemme huolta, loukkaantuneisuutta tai kiukkua. Kaikkea ikävää, jonka mieluummin sivuuttaisi. Kuulostaako siltä että mielemme voisi hyväksyä tilanteen? Se vastustaa sekä tilannetta, että sen nostattamia tunteita, täysi häkä päällä. Hengityskin käy huonommaksi, jotta tunteiden virtaus patoutuisi, ja niiden päälle tulee tulppa.
Vastustaminen on egon suojakeino, jolla se pyrkii varjelemaan meitä epämukavilta kokemuksilta, kuten nyt omilta tunteiltamme. Vilpitön pyrkimys, epäsuotuisa tulos: kun tunteiden virtaaminen patoutuu, ne jäävät jumiin systeemiimme ja koteloituvat psyykeeseen ja kehoon. Tunteiden tunteminen ei vahingoittaisi meitä millään tavalla, mutta niiden vastustaminen voi pidemmällä aikavälillä tehdä sen. Kohtaamattomat tunteet voivat ilmetä myöhemmin epämääräisenä stressinä, v***tuksena, ja jopa mielen tai kehon sairauksina.
Kun tilanne ei kelpaa meille, sitä pitää muuttaa. Täytyy löytää ratkaisu. Pilkotaan ongelma osiin, eritellään mitkä niistä kannattaa ottaa työn alle heti, ja tehdään toimintasuunnitelma. Ja analysoidaan. Kahvilan pöydässä, baaritiskillä tai kuntosalin pukuhuoneessa voi toisinaan kuulla hyvinkin tarkkoja analyysejä siitä, miksi tilanne on kuten se on, kenen takia, ja mitä asialle pitäisi tehdä. Seuraavaksi teemme minkä voimme. Jokaisella on omat, toimivimmat keinonsa eri tilanteisiin, mutta niiden kaikkien tarkoitus on saada tilanne muuttumaan sellaiseksi, kuin sen pitäisi meidän mielestämme olla.
Viimeinen vaihe, jossa objektiivisuuden viimeisetkin rippeet ovat mennyttä. Olemme samastuneet tunteisiimme: emme sano ”tunnen suuttumusta”, vaan ”olen suuttunut”. Tunteesta on tullut meitä määrittelevä tekijä. Sen lisäksi samastumme kehoomme ja ajatuksiimme: tässä olen minä. Suomalainen, kokki, aktivisti, vaimo, valtiotieteen tohtori, pärjääjä. Vastoinkäymisiä kokeva ihminen. Samastumme tietämättämme myös neljään edeltävään kiinnikkeeseen: minähän se olen, joka tässä vertailee, tuomitsee, vastustaa ja analysoi.
Todellisuudessa nämä kaikki viisi vaihetta ovat mielen keloja, ja niiden takana on sinun laajempi tietoisuutesi, jolla jo on luontainen kyky havainnoida tilanteita ja tunteita objektiivisesti. Alat siirtyä kohti objektiivisuutta, kun huomaat yhdenkin näistä viidestä kiinnikkeestä itse teossa. Olet siirtynyt katsomaan sitä mielesi toiminnan ulkopuolelta, eli näkökulmasi alkaa luonnostaan muuntua tietoisemmaksi. Sieltä käsin voit nähdä myös omia reaktioitasi ja toimintamallejasi, ja sitä kuinka ne ovat tähän saakka vaikuttaneet tilanteeseen. Voit antaa hengityksen ja tunteiden virrata.
Kun vanhojen ehdollistumien vaikutus vähenee, sinulle paljastuu uusia, vaihtoehtoisia toimintatapoja, jotka vaihtelevat tilanteen mukaan. Voit vastata tilanteeseen laajemmasta tietoisuuden tilasta, ja kykenet tekemään rakentavampia ratkaisuja.
Tietoisuus on käsitteenä liukas kuin märkä saippuapala, mutta sitä voi alkaa lähestyä tämän lauseen avulla:
Kuka tai mikä on se, joka havaitsi ajatuksen?
Kysymykseni saattaa tuntua ensin oudolta. Yleensähän me haluamme onnistua ja kaipaamme onnistumisia. Iloitsemme onnistumisistamme, ponnistelemme niiden eteen ja muistelemme niitä mielellämme.
Kuitenkin on varsin tavallista, että jossakin tekemisissämme esim. jätämme valmistelut aivan viime tippaan, tai teemme jonkin ”helpon mokan”. Nämä valinnat voivat rajoittaa ratkaisevasti tavoitteemme toteutumista. Englannin kielessä käytetään termiä self-sabotage, joka on hankala suomentaa täsmällisesti.
Netissä pyörii valtavia katsojamääriä keränneitä videoklippejä epäonnistumisista: biljardiammattilainen on tekemässä virheetöntä sarjaa, mutta missaa viimeisen helpohkon lyönnin. Jalkapallo-ottelussa hyökkääjä saa syötön tyhjän maalin eteen, mutta laukaisee ohi. Leipuri kantaa kakkua pöytään ja kompastuu.
Mitä tunteita nämä herättävät? Vahingoniloa, myötähäpeää, empatiaa vai jotain muuta?
Syy ja seuraus-ketjut ovat useimmiten loogisia. Jälkeenpäin voi mielessään purkaa tapahtumien etenemisen osiin ja havaita, mitkä teot olivat rakentavia, mitkä hajottavia. Sen jälkeen voikin pureutua tekoja edeltäneisiin ajatuksiin.
Millaiset ajatukset tukivat tavoitteeni saavuttamista, mitkä hankaloittivat sitä? Oliko toiminnassani jotain vahingollista, joka toistuu usein? Oliko ajatusteni joukossa sellaisia, joita en koe omikseni? Huomaanko kenties hyvinkin kauan sitten opittuja malleja: huolestumista, pelkoa, epävarmuutta tms., joka on vaivihkaa tarttunut kuin takin liepeeseen ja aktivoituu jostakin ärsykkeestä ennen kuin huomaankaan. Puhuuko pääni sisällä sisäinen kriitikko, joka ei usko mahdollisuuksiini?
Onko minä-kuvani itseni näköinen? Näenkö itseni onnistujana?
Meidän on usein helpompi suhtautua kannustavammin toisiin kuin itseemme. Jos roolimalligalleriastamme on puuttunut tasapainoinen ja tsemppaava aikuinen, niin se malli kannattaa tietoiseti etsiä ja opetella.
Toistuvien epäonnistumisten taustalta voi löytyä monenlaisia tarinoita. Jos lasta ei ole noteerattu hänen onnistumisistaan, mutta hän on saanut lohdutusta vahinkojen jälkeen, hänen mieleensä on voinut tallentua tiedostamaton malli, jossa on palkitsevampaa epäonnistua kuin onnistua.
Joskus menestystä on voinut seurata kiusatuksi tuleminen. Erottuminen joukosta muita parempana on voinut johtaa kateuteen ja eristämiseen. Tällainen tausta voi ohjata hyväksynnän tavoitteluun sekä alisuorittamisena, että tahallisten virheiden tekemisen kautta ja ”kynttilän kätkemiseen vakan alle”.
Kaiken tämän keskellä voi olla hyvinkin vahva tunnelukko, joka olisi hyvä purkaa päästäkseen käsiksi sen takana oleviin mahdollisuuksiin. Nlp-koulutuksesta ja -kirjallisuudesta löytyy paljon työkaluja näiden teemojen käsittelyyn. Self-help kategoriasta on tullut yleisesti hyvin suosittu. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen itsetutkistelun lisäksi näiden asioiden käsittelyä koulutuksen saaneen henkilön kanssa. Silloin voi itse antautua täysin kokijan rooliin, eikä tarvitse samanaikaisesti sekä purkaa, että havainnoida.
Vaikeaa on myös määritellä, milloin onnistumisen ilo muuttuu leuhkimiseksi? Uskallanko laittaa pitkään rakennetusta projektistani päivityksen nettiin, ilman että se herättäisi negaatioita? Vastaavasti: onko jonkun toisen onnistuminen minulta pois?
Positiivinen ajattelu on paljon esillä ajassamme. Sen edut ovat ilmeiset kokonaisvaltaisen hyvinvointimme kannalta. Samalla on hyvä muistaa, että laastari ei poista tulehdusta.
On tärkeää varata itselleen aikaa ja rauhaa kohdata oman historian totuudet, sekä tarkistaa mikä on juuri nyt itselleni sopiva etäisyys niihin. Positiivisuudenkin tulee rakentua todellisten koettujen tunteiden perustuksille, jotta se tuntuisi aidolta ja kestävältä. Mielen sokkeli saattaa tarvita runsaastikin kuonan poistoa, ennen kuin alusta on vaaterissa uusia rakenteita varten.
Kirjallisuudesta löytyy hienoja selviytymistarinoita inhimillisten matkojen käänteistä ja vaiheista. Viktor Frankl:iin olen viitannut kolumnissani aiemminkin. Viehättäviä tarinoita ja neuvokkuutta on myös lastenkirjoissa, kuten Tove Janssonin alkuperäisissä Muumi-kirjoissa, sekä Astrid Lindgrenin tuotannossa.
Mikä on uskaltamisen vastakohta? Arkuus, epävarmuus, epäröinti, ”jäätyminen”, lamaantuminen, peesailu…? Kaikille näillekin on oma paikkansa. Silloin kun on tärkeää suojata itsensä vaaralta tai uhkarohkeudelta, nämä voivat olla tarpeen. Omassa ajattelussani pelko ei kuulu tähän joukkoon, koska sen vastakohta on mielestäni rakkaus.
Hyväksyvä, armollinen ja rakastava suhtautuminen omaan itseen on erinomainen kasvualusta uskaltamiselle ja onnistumisille. Tasapainoinen mieli osaa asettaa menestykset ja vastoinkäymiset luonnolliseen kokoon suhteessa toisiinsa. Sanotaan, että vaativassa tilanteessa voi joko onnistua tai oppia.
Tällä asenteella ja katsomalla omia tekemisiämme pidemmän aikavälin perspektiivistä, voimme ottaa taas muutaman rohkean askeleen kohti seuraavaa tavoitettamme, oli se sitten onnistuneen perhejuhlan järjestäminen tai mahdottomalta tuntuvan tehtävän suorittaminen.
Positiivinen ajattelu on pika-apujen aatelia. Se ei maksa mitään, se on suhteellisen helppoa, eikä sillä ole mitään huonoja sivuvaikutuksia. Sitä voi harjoittaa missä, milloin ja kuka tahansa. Voi kuitenkin olla vaikea päättää ajattelevansa positiivisia ajatuksia, jos mieli kärvistelee ketutuksen kourissa. Siinä tilanteessa positiivisten ajatusten pusertaminen mieleen tuntuu tekopirteältä ja turhauttavalta.
Aina on kuitenkin olemassa asioita, jotka ovat jo valmiiksi ihan hyvin. Niiden tiedostaminen toimii ponnahduslautana kepeämpään mielialaan – heti kun ärsytykseltäsi pystyt niitä ajattelemaan.
Lähde: tinybuddha.com
Päänsärkyä voi ehkäistä. Monet kärsivät säryistä osaamatta tehdä niille muuta kuin syödä kipua lieventäviä lääkkeitä. Oireiden helpottamiseksi on olemassa lukuisia konsteja eteeristen öljyjen käytöstä aina aistideprivaatioon ja etikkakääreisiin. Kukin löytää varmasti niistä itselleen hyvin soveltuvia, mutta vasta perimmäisen syyn ymmärtämisen kautta voi saada kestävämpää apua.
Päänsäryt ja migreenit voivat olla seurausta monista asioista. Hormonaalinen epätasapaino, ongelmat ruoansulatuksessa tai maksan toiminnassa, lihasjännitykset tai yliherkkyydet voivat laukaista säryn. Joidenkin ruokien tietyt ainesosat, kuten juustoissa oleva tyramiini tai nitriitit esimerkiksi lihaleikkeissä, voivat olla laukaisevia tekijöitä. Jotkut psykoterapeutit kutsuvat migreeniä raivotaudiksi. Tämä viittaa siihen, että alkusyy piilee tukahdutetuissa vihan ja ärtymyksen tunteissa.
Vuosia erilaisia päänsärkyjä ja migreeneitä hoitaneena painottaisin muutamaa seikkaa, joilla vaivoja voi ehkäistä. Ne tekijät, jotka lisäävät tulehdusreaktioita elimistössä, lisäävät useimmiten myös särkyjä. Erityisesti punaisen lihan nauttimisen vähentäminen on tuonut monille helpotusta, samoin kuin monille autoimmuunisairauksistakin kärsiville. Jos särkyihin liittyy nenäonteloiden tukkoisuutta, oireita voi helpottaa vähentämällä merkittävästi leivän, maitotuotteiden ja sokerin nauttimista. Jos silmät punottavat särkyjen aikana, tulisten mausteiden, alkoholin ja kuumennettujen rasvojen käytön välttäminen vähentää oireita.
Riittämätön veden nauttiminen lienee yleisimpiä tekijöitä särkyjen taustalla. Monet juovat nesteitä kohtuullisesti, mutta jos niistä on suuri osa teetä, kahvia tai muita diureettisia juomia, ajautuvat vettä sitovat mineraalit soluista soluvälinesteeseen. Tällöin keho tavallaan kuivuu ja toleranssi stressiä ja tulehdusreaktioita kohtaan heikkenee. Voimakas hikoilu yhdistettynä liian vähäiseen veden ja ravintosuolojen saantiin lisää monilla päänsärkyjä ja migreeneitä. Tosin elimistön palaute runsaan hikoilun jälkeen ilmenee usein vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, eikä syy-seuraussuhdetta ole tällöin helppo tunnistaa. Riittävä päivittäinen veden saanti on noin 30ml painokiloa kohden.
Lue myös Denis Vinokurin edellinen kirjoitus Flunssan hoidosta
