Ihmisenä oleminen asettuu mitättömyyden ja arvokkuuden asteikolle.
Mitättömyyden kokemus vie voimat, mutta tunnustuksen saaminen omasta arvokkuudesta ylläpitää elämän paloa. Se ankkuroi elämää arvokkaaseen tarkoitukseen.
Menestys on merkityksen tavoittamista ihmisenä olemiselle. Se on oman elämän tekijäksi tulemista. Jokaisessa meissä olevien erinomaisuuksien hyödyntämistä.
Merkitys tähän hetkeen syntyy kytköksessä johonkin itsen ulkopuolella olevaan hyvään. Silloin oma elämä palvelee arvokasta tarkoitusta. Passiivinen ajelehtiminen loppuu. Elämälle löytyy syy.
Merkityksen tavoittaminen tälle hetkelle sysää menestyksen voimat liikkeelle. Se ilmenee ihmisenä olemisen arvokkuutena. Siitä seuraa elämästä haltioitumista ja humaltumista.
Menestys asuu jo sinussa. Mutta annetaan sille siivet. Se voimistuu osaksi jokapäiväistä elämääsi seuraavien askelien päättäväisellä ottamisella:
Tunnista, mikä sinua polttelee, ilahduttaa ja vie mukanaan.
Pistä tunnistamasi asia palvelemaan jotakin itseäsi suurempaa ja hyvää tarkoitusta.
Etsi ympärillesi ihmisiä, jotka auttavat edellisten kohtien entistä voimallisemmassa toteuttamisessa.
”Hei lukijani! Olen Vanhasen Reetta. Senior NLP -kouluttaja ja läsnäolon lähettiläs. Tehtäväni on saada ihmiset tuntemaan, että he tulevat nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Olen myös kahden pienen pojan äiti (26v ja 23v) ja yrittäjä viimeiset 15 vuotta. Mitäs muuta, olen myös rakkaan ”kalastusseuran” jäsen, innokas uimari talvella ja kesällä, sekä esimies. Ja me kaikki ollaan NIIN, NIIN PALJON enemmän kuin meidän roolit ja kiinnostuksen kohteet. Meissä on kaikki. Kiitos, kun valitsit luettavaksesi minun tekstini.”
Tällä kertaa haluan kirjoittaa läsnäolosta ja transsista.
Transsi on yhtä kuin oma hyvä tila
Tapanani on ollut rohkeasti nostaa uusia aiheita ja ideoita omalla tavallani esille ja niin teen myös nyt. Oli myös aika jolloin en uskaltanut olla rohkea. Nyt uskallan… uskallan olla minä. Tänään tässä ja nyt näen itseni ja sinut, ja puhun transsista ja läsnäolosta. Kuulostaako sana transsi pelottavalta? – Ei huolta, et ole pelkosi kanssa yksin. Minulta on kysytty koulutuksissa ja kohtaamisissa, että mitä se transsi oikein on? Minulle on myös kerrottu, että transsi koetaan jotenkin pelottavana ja sellaisena, ettei sitä voisi itse hallita. Transsi liitetään myös helposti pellolla tapahtuvaan hihhulointiin, jossa tanssitaan ringissä ja hoilataan. Itse asiassa. Transsi ei ole pelottavaa, eikä se ole hihhulointia. Oikeastaan ihan päinvastoin. Ja pellolla ringissä hihhuloinnissa ei ole mitään vikaa, se voi joskus olla oikein virkistävääkin. Kokeilkaa!
Transsi on niin yksinkertainen asia kuin oma hyvä tila. Tila, jota me voimme hallita ja ohjata. Sinä päätät omasta tilastasi! Ja mikä parasta, omaa hyvää tilaa voi vahvistaa. Se onnistuu missä ja milloin vain, vaikka keskellä palaveria, keskellä riitaa puolison kanssa tai siellä missä teet asiakastyötä. Sen kautta jokainen meistä voi olla paras versio itsestään. Olla yhteydessä omaan ytimeensä ja maksimipotentiaaliin ja sen kautta olla myös entistä paremmin yhteydessä muihin ihmisiin. Syntyy entistä merkityksellisempiä kohtaamisia ja mahdollisuus löytää enemmän vaihtoehtoja ja merkityksiä elämässä. Transsissa luot itse oman hyväksyvän, tietoisen läsnäolon tilasi.
Miten?
Kun tietää miten ja harjoittelee sen luihin ja ytimiin, sieluun ja sydämeen, niin omaan hyvään tilaan on entistä helpompi palata ja pysyä siinä. Kerron sinulle nyt viisi kohtaa miten voit aloittaa matkasi. Oikeastaan sinun ei tarvitse tehdä mitään. Kutsun Sinut vain kokeilemaan. Tämä matkan alku kestää 2–5 min. Sinä päätät.
Etsi rauhallinen paikka jossa voit keskittyä siihen, miltä alusta, jolla olet, tuntuu kehollasi. Kenties huomaat rajapinnan missä keho ja alusta kohtaavat, ja jos haluat, voit ikään kuin skannata itsesi päästä varpaisiin. Keskity vain siihen miltä tuntuu.
Huomaa rauhassa mitä näet ympärilläsi. Katseltuasi hetken, jossain kohtaa huomaat laittavasi silmät kiinni, tai vain lempeästi otat haluamasi kiintopisteen seinästä. Lempeästi, silmäluomet lempeän painavina.
Ja nyt pyydän, että viet huomiosi ääniin, joita kuulet ulkopuoltasi ja kehostasi.
Ja nyt, älä tee mitään, ihan vaan huomaa oma hengityksesi ja ilmavirta nenän sieraimissa. Huomaa kuinka rintakehä nousee ja kyljet supistuvat ja laajenevat hengityksen tahtiin. Vatsan kumpu laskee ja nousee. Ajatusten tullessa palauta aina huomiosi hengitykseen, nenän sieraimiin ja ilmavirtaan jonka tunnet nenässäsi.
Hengittele näin rauhassa ja älä tee mitään, vain huomaa miten rauhallinen, oma hyvä olo sinussa lisääntyy.
Ja voit milloin tahansa palata tähän omaan hyvään tilaan viemällä huomiosi hengitykseen.
Harjoittelu tekee mestarin ja mestari harjoittelee aina. Niin yksinkertainen ja olemiseen olennainen asia menee luihin ja ytimiin harjoittelemalla, toistojen kautta, ja joskus yksikin kerta voi riittää. Sillä me olemme paljon enemmän kuin yksikään tekniikka.
Kiitos, kun luit. Ja ihan vaan hengitellään tietoisesti! Läsnäoloa päivääsi! Paras lahja jonka voit antaa itsellesi ja muille on läsnäolon lahja, jossa tulemme nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi aitoina itsenämme.
Kun olen saanut seurata läheltä tämän ajan pikkupoikia, olen saanut huomata, että heissä on poikkeuksellista herkkyyttä. Jotain sellaista, mikä ei ole aiemmin ollut niin näkyvää.
Kun katsotaan Suomen historiaa taaksepäin, ei tarvitse mennä pitkälle sukupolvia, kun sieltä löytyy suuri kansallinen trauma, sota. Miehet, jotka näkivät rintamalla ystäviensä kaatumisen ja tappamisen raadollisuuden, palasivat rintamalta kotiinsa. Toisenlaisina miehinä.
Jokainen jäi traumansa kanssa yksin. Joskus siitä puhuttiin kavereiden kesken suljettujen ovien takana, pullo miestä väkevämpää kyytipoikana. Toiset kieltäytyivät puhumasta kokonaan. Sota jätti (myös) miehissä jälkeensä padottujen tunteiden kaivon, jonka kansi pidettiin visusti kiinni.
Jokainen ihminen, jokaiset vanhemmat ja ihmiset yhteiskuntana muodostavat niin sanotun tunneilmapiirin. Jos kuvitellaan, että tuo tunneilmapiiri olisi todella piiri, niin tuon piirin reunat muodostuvat vanhempien tai koko ihmisjoukon tuntemisen reunoista. Tuossa tunneilmapiirissä, padottujen tunteiden piirissä, kasvoi seuraava sukupolvi.
Ja nuo reunat olivat lasten tuntemisen reunat. Niiden sisässä jokainen lapsi opetteli elämään: tiedostamattaan pyrki elämään niin, ettei ylittänyt omien vanhempien tai muiden aikuisten tunnereunaa. Aikuisen kyky ja laajuus tuntea, oli lapsen kyky ja laajuus tuntea. Sama pätee nykylapsiin ja heidän vanhempiinsa.
Jokainen sukupolvi kuitenkin parantaa trauman haavaa, vähän suurentaa tunneilmapiiriä ja tunteiden laajuutta. Päiväkodeissa ja kouluissa nyt temmeltävät lapset ovat noin kolmas sukupolvi sodasta. Heillä on jo valtavasti enemmän tilaa tuntea kuin aiemmilla sodan jälkeisillä sukupolvilla, jotka ovat pyrkineet turruttamaan tunteitaan erilaisin tavoin (alkoholi, työ, tavaran haaliminen, ronski huumori…).
Katson noita pieniä poikia, jotka itkevät spontaanisti, kieltäytyvät leikkimästä sotaleikkejä, koska niissä on liikaa ääntä ja kontaktia, eivät halua katsoa telkkarista räiskettä ja jotka tuntevat vallatonta empatiaa toista elävää kohtaan. Katson heitä ylpeydellä ja toivon, että heidän herkkyydelleen ja tunteilleen olisi tilaa meidän aikuisten tunneilmapiirissä.
Toivon, että jokainen pienen lapsen lähellä oleva aikuinen tutkailisi hetken ajan omia tunnerajojaan: edellisen sukupolven perimää, omia tunnerajojaan tai tapoja kompensoida tunteita, joita ei uskalla päästää vapaaksi. Sen sijaan että keskitytään hankkimaan lapselle parhaat mahdolliset vermeet tai hienot harrastukset rakkauden osoituksena, mitä jos tarjoaisimme lapselle tilaa mahdollisimman laajaan tunneilmapiiriin keskittymällä tutkimaan omia tai perittyjä tunnetraumojamme. Sillä sinun tunteesi rajat, ovat lapsesi tunteiden rajat.
Annetaan näiden pienten poikien itkeä ja tuntea ulos perimämme taakka, ja annetaan heille vapaus elää kokonaisina, sellaisina kuin he ovat. Yhdessä herkkien, ihanien tyttäriemme kanssa, he ovat se sukupolvi, jolle kaikki on mahdollista.
Olimme perheen kanssa sienimetsässä, rupattelimme toisen sienimetsäläisen kanssa ja vertailimme saalistamme: meillä oli suppilovahveroita ja hänellä lampaankääpää. Kohtaamamme herrasmies ihmetteli, kuinka olemme saattaneet löytää suppilovahveroita. Samalla tutkimme mielenkiinnolla hänen kääpiään, jotka olivat meille tuntemattomia.
Mies kertoi, että hän oli tullut nimenomaan etsimään lampaankääpiä, koska oli kuullut tuttavaltaan, että niitä löytyisi paljon. Me taas olimme suppilovahveroiden perässä, koska ne ovat meille tuttuja sieniä.
Hän oli myös löytänyt lampaankääpiä, ja me olimme löytäneet suppilovahveroita – ei suinkaan toisinpäin. Sillä eihän saaliimme ollut mitenkään sattumaa, vaan tietoisen valinnan tulos, joka samalla auttaa meitä näkemään sitä, mitä etsimme. Mies totesi toistemme sieniä ihmetellessämme: ”Pitää osata etsiä erilaisella silmällä, jos haluaa löytää suppilovahvereoita.”
Elämämme ja ihan tavallinen arkemmekin on yhtä sienimetsää: suuntaamme energiamme ja huomiomme johonkin, ja se valtaa koko havaintokenttämme. Ja vaikka kuinka olisimme hyviä multitaskaajia, eli monisuorittajia, emme pysty pitämään havaintokentässämme montaa asiaa kerrallaan.
Jos esimerkiksi kiire ja stressi ovat tuttuja kavereita arjessa, näemme luultavasti paljon esteitä ja uhkia. Kokemuksemme arkielämästä on siis esteiden karsintaa etukäteen (eli murehtimista) tai uhkien skannailua (eli yleistä huolestuneisuutta). Niin aivot toimivat: ne rajaavat kokemukseemme sen, mille annamme huomiota. Kyse ei suinkaan ole siitä, että arki olisi täynnä aiheita murehtimiselle tai huolestumiselle, vaan siitä, että koemme asian niin. Ei metsäkään ole täynnä pelkästään suppilovahvereoita, vaikka meidän kokemuksemme sellainen olikin.
Kun ymmärtää sen, että mielen liikkeisiin voi vaikuttaa ja opetella suuntaamaan mielen valokeilaa siihen, mikä palvelee omaa olotilaa parhaiten, voi lakata poukkoilemasta epämääräisessä huolestuneisuudessa ja murehtimisessa ja antaa elämän tarjoilla myös hyvän elämän saaliita.
Tapasimme lampaankääpä-herrasmiehen uudelleen parkkipaikalla lähtiessämme. Hän näytti koriaan ja sanoi, että ”löytyihän niitä suppiksiakin, kun osasi oikein katsoa”. Me taas esittelimme hänelle hienot lampaankäävät, joita emme osanneet aiemmin edes etsiä.
Jos emme tiedä, että jotakin on olemassa, emme osaa katsoa asioita ”sillä silmällä” – ja moni asioista vaan liukuu havaintokenttämme ohi kuin sitä ei olisi olemassakaan. Jos taas emme osaa valita sitä, miten katsomme, elämän kokemuskenttä jää kapeaksi – ja jos ”eloonjäämisaivojemme” antaa valita, se jää hyvin negatiiviseksi.
Opettele katsomaan samaa asiaa eri tavoin, niin ihan tavallisesta arjesta tulee ihana seikkailu!
”Minä olen tila, jossa olen” – Noël Arnaudi ”Talomme on nurkkamme maailmasta” – Gaston Bachelard ”Kodit ovat ihmisen minän monumentteja” – Anne-Mari Forss
Mikä saa minut palaamaan lapsuuden paikkaani tai karttamaan sitä? Onko kotini omannäköiseni, lapsuudenkotini näköinen vai puolisoni näköinen?
Itse tajusin vuoden jälkeen asuvani kodissa/talossa, joka muistutti hyvin paljon mummolaani. Keltainen puutalo vanhalla puutaloalueella, jossa ennen on ollut tehtaan työntekijöiden asuntoja. Samankaltaisessa paikassa vietin lähes kaikki lapsuuteni kesät. Tosin paikkakunta oli eri, lapsuudessa Forssa ja Finlaysonin työläisten asunnot, keltainen puutalo – ja nytkin keltainen puutalo, Arabian tehtaiden työläisten asunnot Toukolassa.
Pohdin, mikä kaikki vaikuttaa siihen, miten valitsemme paikkamme maailmassa, tilan, kodin, ja millä perustein luomme sinne tunnelman. Sitä voi kutsua myös sisustamiseksi, visuaalisen tilan ja tunnelman luomiseksi. Itselleni tuo keltainen puutalomummola oli aina turvallinen ja lämmin paikka. Sisävessaa ei ollut, ja rahaa oli niukasti, mutta lämpöä piisasi. Mummolla oli aina tuoreet leikkokukat pöydällä. Ostimme ne Forssan torilta vaarilta salaa niukan rahatilanteen tähden. Itse pyrin pitämään aina tuoreita kukkia maljakossa.
Tunne ja tila ovat kodin ilmapiirin rakentajat
Rakennus, jossa asumme joko ”pysyvästi” tai tilapäisesti, kutsummepa sitä taloksi, asunnoksi tai kodiksi, on se paikka, josta lähdemme ja jonne palaamme asioiltamme. Se on ikäänkuin oma nurkkamme maailmasta. Se on myös paikka, joka muodostaa merkittävän osan henkilökohtaista maailmaamme ja muokkaa meitä ihmisinä.
Tunne ja tila ovat kodin ilmapiirin rakentajat. Hyvinvoinnillemme on suuri merkitys, millaisessa tilassa vietämme suurimman osan elinajastamme. Tunteet taas vaikuttavat siihen, kokeeko ihminen kuuluvansa johonkin tilaan vai ei. Tunne paikkaan kuulumisesta nopeuttaa siihen sitoutumista. Voikin ajatella, että minuus ja rakennettu ympäristö ovat suhteessa toisiinsa, vuorovaikutuksessa.
Tunnelmaan voi vaikuttaa muun muassa mittakaava, rytmi, väritys, materiaalit, muototeema, tuoksut, aika ja paikka. Kun uudesta tilasta ruvetaan tekemään itselle kotia, se vaatii hieman aikaa ja vaivaa. Usein ihminen kokee, että oma kädenjälki on jotenkin nähtävä kodissa. Monille meistä oma historia tulee näkyä kodissa. Omat esineet ja tavarat tekevät kodin tunnun.
Omat tavarat ja muistot tekevät tilasta kodin. Minulla on aina kulkenut matkassa virkattu tyyny mummolastani sekä tapa pitää tuoreita leikkokukkia pöydällä. Kuva: Anssi Kienanen
Maantieteilijä Yi-Tuannin mukaan tuoksut vaikuttavat tunteisiimme enemmän kuin visuaalisesti havaitut ominaisuudet ja äänet. Täten tuoksut ovat todellinen muistojemme koti. Minulle esimerkiksi tietty aurinkorasva tuo aina mieleen tietyn paikan. Ihmisen identiteetin ja tilan välillä on edelleen kiinteä suhde: koti mielletään itseilmaisuksi, merkiksi elämäntyylistä. Siinä missä me jätämme jäljen kotipaikkaamme, myös kotipaikka jättää jälkensä meihin.
Kun olemme kerran arvioineet tilan kutsuvaksi ja miellyttäväksi tai torjuvaksi ja masentavaksi, on ensivaikutelmaa vaikea muuttaa. Kiinnymme ja kiinnitymme tiettyihin miljöihin toisten jäädessä vieraiksi, ja näitä intuitiivisia valintoja on vaikea analysoida sanallisesti. Jollekin vanha puutalo tuo ensiksi mieleen homeen, ikävän tunkkaisen hajun ja tunteen jostakin romahtamaisillaan olevasta rähjästä. Toiselle taas fiiliksen omenapuista ja puutarhoita, unelmista ja rakkaudesta. Itselleni tuo puutalo edustaa juuri tuota turvallista mummolaa.
Miljöiden, ympäristöllisten tilanteiden tai tapahtumien kokeminen, muistaminen ja kuvitteleminen aktivoi mielikuvitustamme. Emme arvioi ympäristöjä vain aisteillamme, vaan teemme niistä päätelmiä ja testaamme niitä myös mielikuvituksellamme. Anne-Mari Forssin mukaan lohduttavat ja kutsuvat miljööt antavat innoitusta alitajuisille mielikuville, uneksinnalle ja fantasioille.
Kodin tunnelmaa voidaan muokata ja luoda halutun kaltaiseksi
Lapsuuden kotimme jättää meihin joukon erilaisia tapoja, emmekä itse välttämättä huomaa, miten kävelemme portaissa, avaamme ikkunoita, suljemme roskapussin, siivoamme, silitämme, asettelemme kirjat hyllyyn, astiat ja vaatteet kaappiin tai pidämme ovenkahvasta kiinni. Kaikki kodit, asunnot, huoneistot voidaan nähdä ihmisen identiteetin tukirankana, kuten kaupungin monumentit ovat kaupungin tukiranka. Kodit ovat ihmisen minän monumentteja, sanoo Anne-Mari Forss kirjassaan. Juhani Pallasmaa toteaa, miten vaikeaa on analysoida sanallisesti intuitiivisia valintojaan. Hän myös korostaa emotionaalisten reaktioiden osuutta valinnoissaan. Forss taas painottaa lapsuuden maisemia ja tuntemuksia tilan ja paikan valinnassa. Itse uskon, että paikan/kodin valinnassa vaikuttavat nämä molemmat seikat.
Tunnelmaa voidaan siis muokata, luoda ja päämäärähakuisesti tuottaa halutun kaltaiseksi. Tilassa on aina tiettyjä tunnelmaan liittyviä elementtejä. Näitä ovat värit, tuoksut, maut, äänet, valo ja varjot. Ulkona taas liikenteen melu, askeleet kadulla, linnun laulu, vihreä ruoho jne. Nämä kaikki luovat tunnelmaa niin sisä- kuin ulkotilaan. Tietty tuoksu saattaa tuoda mieleen lapsuuden kodin, mökkitien tai kuinka maattiin rannalla. Jokin tietty väri vie ajatukset lapsuuden kodin huoneisiin tai mummolan vintille. Tietynlainen valo tai ääni tuo mieleen hammaslääkärin tuolin tai isoisän verstaan. Moni seikka ja aistimus vie ajatukset tiettyyn tunnelmaan ja yhtälailla paikkaan.
Olennaiseksi tunnelmalliseksi ominaisuudeksi paikassa nousee valo, sillä se mahdollistaa muiden visuaalisten ominaisuuksien havaitsemisen ja kokemisen ylipäätänsä. Valaistus ja värit yhditettynä rakenteisiin tai pintoihin ovat voimakkaita osatekijöitä tunnelman aistimisessa. Muodot puhuttelevat jo sellaisenaan, mutta niiden tehoa voidaan kuitenkin säädellä valojen ja värien avulla.
Pintojen rakenteilla ja kuvioinneilla voidaan synnyttää positiivisia ja negatiivisia tunnevaikutuksia. Pintarakenteiden vaikutus on olennaisesti yhteydessä valaistuksen suuntaukseen ja sen synnyttämään varjovaikutelmaan. Itselleni erityisen tärkeää on luonnonvalo. Kun astun tilaan sisään, haluan heti nähdä jostain luonnonvalon tulevan sisään. Erityisesti pienessä tilassa luonnonvalon merkitys kasvaa entisestään. Kotini tulee olla valoisa.
Anna valon tulla sisään ja karsi turha tavara pois, jotta pienikin tila hengittää. Kirkkaat ja vaaleat pinnat heijastavat valoa. Pienessä tilassa kannattaa hyödyntää säilytystila katonrajaan asti. Kuva: Anssi Kienanen
Olennaista on muistaa, miltä etäisyydeltä kohdetta tullaan pääsosin tarkkailemaan. Kuvioinnin ja värityksen tulisi olla psykologiselta vaikutukseltaan samansuuntaisia, jotta ne eivät saisi ristisiitaisia tunneaistimuksia, toteaa Seppo Rihlama kirjassaan.
6 tapaa luoda hyvä tunnelma kotiisi
1.Vähemmän on enemmän. Karsi kaikki tarpeeton pois. Anna tilan hengittää. 2. Anna luonnonvalon tulla kotiisi. Älä peitä ikkunoitasi raskailla verhoilla. Huolehdi kuitenkin, että saat öisin nukuttua (pimennysverhot tms.). 3.Pidä ne muistot esillä, jotka tuottavat sinulle mielihyvää. Jos jokin huonekalu, taulu valokuva tuo mieleen jotain ikävää, hävitä se. Sama periaate tuoksuissa. Käytä niitä pesuaineita, shampoita, rasvoja, yms. jotka tuottavat sinulle hyviä tunnemuistoja. 4.Huolehdi kotisi ilmanvaihdosta. Enkä tarkoita välttämättä koneellista ilmanvaihtoa, vaan tuuleta ja raikasta. Anna ilman kulkeutua sisältä ulos ja päinvastoin. 5.Aseta tärkeä esine, huonekalu, valokuva, kirje tai mikä muu tahansa tärkeä ja hyvää tuottava muisto siten, että näet sitä mahdollisimman paljon kotonasi. Jos tällaista ei ole, tee se itse tai hanki sellainen. Se voi olla vaikkapa kaunis kortti, joka juuri sillä hetkellä tuo hyvää mieltä. 6.Tuoreet kukat tuovat (ainakin minulle) aina hyvän mielen ja tunnelman. Kukka voi olla vaikka kotikadun varrelta kerätty kaunis oksa, mustikanvarpu tai voikukka.
Lähteet: Forss, Anne-Mari: Paikan estetiikka, eletyn ja koetun ympristön fenomenologiaa. Helsinki: Yliopistopaino. 2007, 94–95 Rihlama, Seppo: Valaistus ja värit sisustussuunnitelussa, Helsinki, Rakennustieto Oy./Karisto Oy Hämeenlinna Rihlama 1999, 66 Pallasmaa, Juhani: Kohtaamisia, Kirjoituksia arkkitehtuurista ja taiteesta 2014, 48, 51, 52
Terveelliset omenaherkut saavat jatkoa näillä ihastuttavilla omenarieskoilla. Ohje on äärettömän helppo ja herkullinen. Sekoitat vain kaikki aineet yhteen, ja tadaa, uunituoreiden rieskojen tuoksu tupruaa pian uunistasi. Riisijauhojen ansiosta ohje on myös gluteeniton. Huomaathan, että käyttämäsi omenasose/ hillo vaikuttaa lopputuloksen makeuteen. Maistele siis taikinaa, jotta siitä ei tule liian makea välipalaasi ajatellen. Minusta näihin rieskoihin riittää makeahko pilkahdus.
OMENARIESKAT
Ohjeesta tulee noin 12 pientä rieskaa
Noin 3,5 dl makeuttamatonta omenahilloa/sosetta
(Omenasoseen ohjeen löydät halutessasi täältä)
3,5 dl tummia riisijauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 rkl luomu kookosöljyä
1 rkl psylliumia
1/5 tl Himalajan kristallisuolaa
VAIHE 1) Sulata kookosöljy juoksevaksi esimerkiksi vesihauteessa.
VAIHE 2) Sekoita kaikki aineet yhteen ja tarkista maku.
VAIHE 3) Lusikoi taikinasta pieniä kokkareita leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle. Ripottele kullekin taikinakokkareelle hieman tummaa riisijauhoa ja taputtele tämän jälkeen sormenpäillä kokkareet tasaisisiksi pyöreiksi rieskoiksi. Pistele rieskojen pintaan muutama reikä haarukankärjellä.
VAIHE 4) Paista 250 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes omenarieskojen pinnat ovat kevyesti ruskistuneet.
Kirjoittaja Jenni Parkkinen on kolmen kouluikäisen ja eläväisen pojan äiti, erityislapsen vanhempi, työnohjaaja, coach, sosionomi, liikunta- ja hyvinvointialan ammattilainen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolestapuhuja. Jenni bloggaa Elämäni suurin opettaja -blogissaan tutkimusmatkastaan omaan itseensä, erityislasten vanhemmuuteen ja omiin opinpaikkoihinsa tunteiden vuoristoradassa. Hän haluaa auttaa muita erityistä tukea tarvitsevia löytämään tasapainoa elämäänsä, kääntämään vastoinkäymiset voimavaraksi ja myös hyväksymään keskeneräisyytensä. – Opettaja tulee, kun oppilas on valmis.
Arjen vastapainoksi Jennin löytää ”puolen hehtaarin metsästä” juoksemasta kultaisennoutajansa kanssa – joskus eksyneenäkin, koska välillä pitää eksyä, löytääkseen perille.
Onko ympärilläsi joukko ihmisiä jotka toistuvasti loukkaavat sinua käytöksellään?
Kuuletko jatkuvasti solvauksia itsestäsi tai läheisistäsi?
Koetko olosi epävarmaksi muiden ihmisten seurassa?
Mitä jos seuraavan kerran kohdatessasi ihmisen, joka sanoillaan, katseillaan tai teoillaan loukkaa sinua, kiitätkin tätä ihmistä? Tai ainakin hiljaa mielessäsi osoitat itsellesi kiitosta siitä kyvystä kyseenalaistaa oma reaktio ja kasvaa ihmisenä tämän tilanteen myötä. Olisiko tämä henkilö juuri se henkilö joka auttaa sinua kasvamaan sinun keskeneräisyydessäsi? Olisiko tämä ihminen yksi sinun opettajistasi?
Joka kerta kun kohtaat ihmisen, voit oppia itsestäsi jotain uutta. Jokainen kohtaaminen, vuorovaikutustilanne ja tilanne, jossa kaksi ihmistä vaikka vain jakaa saman tilan, on mahdollisuus kuunnella mitä se oma mieli meille kertoo. Me tulkitsemme tilannetta omasta näkökulmastamme, tiedämme toisen puolesta, vertaamme vanhoihin kokemuksiin ja yksinkertaisesti luomme olettamuksia tilanteista ja toimimme tiedostamattamme näiden arvioiden mukaan.
Aikuinen ihminen harvoin tiedostaen haluaa loukata toista ihmistä. Meidän persoonallinen temperamenttimme, luontaiset taipumuksemme ajatella ja kokonaisvaltainen tasapainotilamme, vaikuttaa käytökseemme toisia ihmisiä kohtaan ja siihen, miten vastaanotamme toisten ihmisten viestintää. Mitä enemmän opimme pysähtymään itsemme äärelle, kuulemaan kehomme viestejä ja tunnistamaan tunnetilojamme, sitä paremmat edellytykset meillä on kasvaa ihmisenä. Jokainen negatiivinen tunnetila on mahdollisuus kasvaa ja eheyttää itsessä jotakin. Mutta jos et kuuntele itseäsi etkä kohtaa negatiivisia tunteitasi, et kuule mielesi viestejä etkä saa mahdollisuutta kääntää vastoinkäymisiä voimavaroiksi. Olet negatiivisten tunteiden ympäröimänä etkä osaa hyödyntää niitä oikein.
Elämä erityislapsen äitinä opettaa jatkuvasti. Viimeisien vuosien aikana olen oppinut kehittämään itseäni tämän oivalluksen myötä lähes päivittäin. Erityislapsen äitinä saan kohdata toistuvasti tilanteita, joissa koen tunteita lapseni puolesta, otan vastaan muiden ihmisten reaktioita poikkeavaan käytökseen ja tunnen häpeää omasta riittämättömyydestäni. Nopeasti olen oppinut, että
Jos saman päivän aikana useampi ihminen ärsyttää tai aiheuttaa minussa negatiivisen reaktion, on syytä katsoa peiliin. Olenko liian väsynyt kohtaamaan nämä ihmiset?
Jos toisen ihmisen tapa kertoa itselle merkityksellisestä asiasta laukaisee tarpeen asettua puolustuskannalle, mistä se kertoo? Omistanko tämän tavan suhtautua tähän asiaan vai saanko sittenkin mahdollisuuden nähdä tämän asian eri perspektiivistä?
Jos toisen ihmisen antama kohtelias palaute muuttuukin oman epävarmuuden myötä loukkaukseksi, mitä voin tehdä? Miten muuttaa omaa ajatusta itsestäni ja kehittää itsetuntoani niin, että pystyn ottamaan vastaan rakkautta?
Mielemme toistaa vanhoja kaavoja ja ajatusmallimme siirtyy helposti sukupolvelta toiselle. Pysähtymällä kuuntelemaan omia ajatuksiamme ja sitä, mitä tunteemme meille kertovat meistä itsestämme, saamme mahdollisuuden kehittyä ihmisenä valitsemaamme suuntaan. Kun opit tuntemaan itsesi ja omat vahvuutesi ja heikkoutesi, olet lähempänä tasapainoisempaa oloa. Kun hyväksyt itse erilaisuutta ja arvostat itseäsi sellaisena kuin olet, kestät paremmin myös toisten tapaa reagoida. Erotu erilaisuudellasi ja nauti ainutlaatuisuudesta! Juuri tämän olen oppinut omalta elämäni suuimmalta opettajalta – hän jos kuka nauttii toisten ihmisten erilaisuudesta, nauraa muiden ihmisten vihaisille reaktioille ja ottaa jokaisen tilanteen ja tunnetilan vastaan niin aidosti kuin ihminen voi aidosti tuntea tai reagoida.
”Be Yourself. Everyone else is already taken” ( Oscar Wilde)
Oletko valmis kohtaamaan itsesi? Mene rohkeasti ihmisten luo ja ota muiden viestit vastaan juuri sellaisena kuin ne siinä hetkessä koet. Kuuntele mitä tunteita ihmisten tarinat sinussa aiheuttavat, anna itsellesi mahdollisuus kasvaa ja kiitä itseäsi tästä ominaisuudesta! Omaa itseään on helpompi muuttaa kuin ketään muuta. Aloita matka itseesi ja nauti matkasta!
Tietoisuus omasta kuolemasta auttaa muuntamaan pelkojamme elämän arvostukseksi. Hyväksymällä elämän väliaikaisuuden teemme jokaisen päivämme merkitykselliseksi. Elämme ajassa, jossa tukahdutetaan kuolemaan liittyviä tuntoja. Tämä vahvistaa syvimpiä pelkojamme. Vanha buddhalainen sanonta kuuluukin: henkinen matka on pohjimmiltaan kuolemanpelon voittamista.
Idässä ja kaikkialla muuallakin vanhoissa henkisissä perinteissä on elämän ja kuoleman ajateltu olevan yksi kokonaisuus; kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. Tähän liittyy usein ajattelu jonkinlaisesta jälleensyntymästä. Keskiajan Euroopassa kuolema oli näkyvästi läsnä ja oppaat kuoleman taitoon, Ars Moriendi, olivat suosittua luettavaa. Ajatus oli, että kuolema tuli hyväksyä stoalaisesti, ilman pelkoa, itsesääliä tai toivoa muusta kuin jumalan anteeksiannosta. Kuoleman hetki oli rituaalisesti ja symbolisesti merkittävä, aivan kuten se on esimerkiksi buddhalaisuudessakin. Nykyisin kuolemme pääosin laitoksissa, emme enää kotona niin kuin aikaisemmin. Kuolema on monella tavoin piilotettu, niin elämästämme kuin tietoisuudestammekin.
Laitoksissa parantumattomia sairauksia hoidetaan usein radikaalein keinoin ja loppuelämän hyvinvointi saatetaan uhrata muutaman viikon tai kuukauden eliniän pidennyksen vuoksi. Jos puuttuu selkeä näkemys siitä, kuinka elää viimeiset aikansa antoisasti, annetaan kontrolli omasta elämästä helposti muiden käsiin. Tästä amerikkalainen kirurgi Atul Gawande on juuri kirjoittanut erinomaisen kirjan Being Mortal. Tekninen kehittyminen on muuntanut ikääntymisen ja kuolemisen lääketieteelliseksi prosessiksi, joskus jopa taisteluksi geenejämme ja biologiaamme vastaan.
Kuolema on varma, ajoitus ei. Kuvittelemme usein meillä olevan enemmän aikaa kuin onkaan. Opimme kolmesta kahdeksaan ikävuoteen mennessä olevamme kuolevaisia ja alamme siitä asti työntämään siihen liittyviä tunteita sivuun. Aikuisena jatkamme usein tätä välttelyä, mikä saattaa lisätä pelkoamme muiden pelkojen takana. Tiedämme, että on yleensä parempi vapauttaa kohtuullisesti syviä kipeitä tuntojaan, kuin tukahduttaa ja tiedostamatta heijastaa niitä ympärilleen.
Kuolema muistuttaa kaiken arvokkaaksi koetun menettämisestä, mutta tietoisuus siitä voi samanaikaisesti tehdä olemisesta todellista, eläväistä ja rikasta. Oman kuoleman ajoittainen ja monipuolinen tutkailu niillä, joilla kuolema ei ole konkreettisesti lähellä, vahvistaa tätä tietoisuutta. Tuntemukset, jotka liittyvät kuoleman kohtaamiseen, ovat yleensä kivuliaita ja surullisia. Näitä tunteita voi vähän kerrallaan tarkkailla, miten ne nousevat, tunnustella niitä ja katsella, kunnes ne muuntuvat lopulta aivan toisenlaisiksi.
Tietoisuus kuolemasta motivoi saamaan elämästä irti sen mitä haluamme ja kirkastamaan ajatuksemme siitä, mitä oikeastaan arvostamme. Se auttaa saamaan asioihin riittävän perspektiivin; pienet negatiiviset pelot ja ahdistukset eivät saa niin paljon painoarvoa. Ajan rajallisuuden tiedostaminen tuo meidät lähemmäksi rakkaitamme, vahvistaa myötätuntoamme sekä lisää kiitollisuuttamme. Kuoleman tunnusteleminen tuo rohkeutta tutkia kaikkein syvimpiä tuntojamme. Rohkeutta olla haavoittuvainen ja voimaa kohdata tiedostaen sen, mitä pelkää tai toivoo. Muistamalla asioiden pysymättömän luonteen on helpompi toimia jatkuvan muutoksen ja ikuisen epävarmuuden keskellä.
Osuin reilu viikko sitten pahoinpitelyn silminnäkijäksi. Tapaus jäi sitkeästi pyörimään mieleeni.
Vielä useita päiviä tapahtuneen jälkeen huomasin miettiväni: Eivätkö kaikki jengitunnuksia kantavat pullistelijat ole pieninä olleet samanlaisia jokeltelevia ja vaippoihinsa sinappia pursottavia söpöläisiä? Mikä ajaa syrjimään itsestä erottuvia ihmisiä ja tarttumaan väkivaltaan? Mitä siinä matkalla on tapahtunut?
Tiettyyn kehitysvaiheeseen kuuluu vahvasti oman identiteetin etsintä. Perhetaustasta otetaan etäisyyttä, jotta itsenäistyminen voi alkaa. Samanaikaisesti haetaan hyväksyntää itsensäkaltaisten parista. Puhetapa ja pukeutuminen, idolit, harrastukset ja musiikkigenret toimivat helposti tunnistettavina koodeina, joilla voi sekä erottua muista että liittyä uuteen yhteisöön.
Toisille on luontevaa kuulua eri yhteyksissä useaankin eri viiteryhmään ja sukkuloida niiden välillä tilanteen mukaan. Jotkut taas kokevat yhden rajatun porukan ainoaksi oikeaksi.
Kaikki tämä on luonnollista ja harmitonta, paitsi jos ”ne muut” alkavat tuntua uhkalta, vääräoppisilta tai vähempiarvoisilta. Tällaisesta ajattelusta on seurannut kiusaamista, väkivaltaa, vainoa, sotia ja kansanmurhia kautta historian.
Muistan kyllä kouluajoilta itsekin kokeilleeni ”erilaisten” tuuppimista. Muistan sen hetkellisen vallantunteen, kun adrenaliinilla kyllästetty veri kohisi ohimoissa. ”Näittekste?” ”Mulle ei kukkoilla!” Vaan ei se tunne kestänyt, eikä tuntunut syvältä hyvältä.
Avarakatseinen yhteisen hyvän ajattelu voi toimia monella tasolla. Urheilukilpailuissa voi kannustaa ja iloita kaikkien itsensä likoon laittaneiden kanssa. Menestys koulussa tai työelämässä voi olla inspiraationa koko lähipiirille. Toisen onnistuminen ei lähtökohtaisesti ole minulta pois, vaikka kilpailua korostetaankin nykyään joka käänteessä.
Kokonaisuuksien hahmottaminen ja empaattinen myötäeläminen ovat sivistyneen kansakunnan peruspilareita. Tähän tarvitaan myös riippumatonta tutkivaa journalismia ja humaaneja arvoja arvostavaa mediaa. Tällä hetkellä tarkkanäköisimmät yhteiskunnallisten ilmiöiden havainnoijat tuntuvat löytyvän kirjailijoista, teatterintekijöistä sekä muun kulttuurin parista.
”Vaarallisimpia Suomessa, Euroopassa ja pallonmuotoisen maanviljelyksemme kaikilla pinnoilla ovat ne ääliöt, jotka luulevat olevansa oikeassa.” ”Arvioita on tarkistettava joka hetki. On opittava havaitsemaan virheet, ja mikä vielä vaikeampaa, myöntämään ne. Elämä on korjausliike. Ihmisen tietoisuus on biologinen, elävä systeemi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä.”
Vallantunteen huumasta kertoo myös Mikko Perkoilan hieno laulu: Outo huume
Vanhan sanonnan mukaan eniten ihmisiä yhdistää yhteinen vihollinen. Voisimmeko yhdessä tarttua globaaleihin (itse aiheutettuihin) ongelmiin myös ilman yhteistä vihollista?
Kuva: Arek Malang
Väkivaltaisen käytöksen taustalta löytyy usein varhaista turvattomuutta, itsetunto-ongelmia, häväistyksi tulemista, nujertamista, hyväksikäyttöä, epäoikeudenmukaisuutta, kostonhimoa, tukahdutettua vihaa ja päihteiden väärinkäyttöä.
Onneksi ympärillämme on samanaikaisesti lukemattomia esimerkkejä pyyteettömästä auttamisesta, samanarvoisena kohtaamisesta, välittämisestä, heikompien puolustamisesta, yhdessä tekemisestä ja mukaan ottamisesta.
Kun seuraavan kerran joku ehdottaa leikkauksia vähävaraisten-, päivähoidon-, varhaiskasvatuksen-, koulutuksen-, lasten iltapäivätoiminnan-, mielenterveysongelmaisten-, tai syrjäytyneiden resursseihin, muistakaamme että seuraukset näkyvät kaduilla pian.
Ja ennen kaikkea: he jotka ovat nyt vaarassa syrjäytyä, voisivat verraten pienellä tuella ohjautua tärkeiksi asiantuntijoiksi rakentamaan yhteiskunnastamme meille kaikille parempaa paikkaa.
Jotkut asiat piirtyvät mieleen elävämpinä kuin toiset. Jäävät elämän filminauhalle kirkkaina ja tuntuvina.
Kuten se hetki, kun makaan olohuoneen lattialla ja itken. Villamatto tuntuu karkealta. Hiukset liimautuvat märille poskille. On keskitalven harmaa hämärä. Kylmä. En hahmota muuta. En jaksa liikkua. Joku lähettää tekstiviestin. Itken päivästä toiseen.
Nyt vuosia myöhemmin mietin, mitä on tapahtunut siitä hetkestä tähän päivään. Mitä on täytynyt tapahtua, että koen olevani onnellinen ja jollakin tapaa ajattelen, että tapahtumat olivat jopa siunaus.
Mitä siunauksellista siinä kaikessa oli? Vietin mustassa kuopassa pari vuotta. Se oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Ei se miltään siunaukselta tuntunut. Päinvastoin. Koin menettäväni kaiken, mikä minulle oli tärkeää.
Sanotaan, että ainut pysyvä asia elämässä on muutos. Ihminen on alituisessa muutoksessa, koko elämänsä ajan. Ensin kasvaa, sitten vanhenee. Solut uudistuvat ja kuolevat. Käytännössä olet muutamassa vuodessa uudistunut jokaista solua myöten niin, ettei sinussa ole enää mitään samaa.
Ja silti me kuvittelemme rakentavamme jotain pysyvää. Jotain täysin varmaa ja muuttumatonta. Jotain ikuista. Kuin taistelisimme muutosta vastaan. Kuin kieltäytyisimme hyväksymästä elämään kuuluvaa alituista liikettä. Luopumisen ja vastaanottamisen vuorottelua.
Ja juuri siitä oli kyse vuosia sitten olohuoneen matolla. Kieltäydyin hyväksymästä tosiasioita. Kieltäydyin hyväksymästä asioita, jotka olivat liikkuneet paikoiltaan. Asioita, jotka olisin halunnut jäädyttää ikuisiksi, tehdä niistä elämäni rakenteet. Sellaiset, jotka eivät tahtomattani muuttuisi.
Kieltäydyin hyväksymästä muutosta. Harasin vastaan jokaikisellä solullani.
Mutta asiat muuttuivat. Enkä minä voinut niille mitään.
Kun lopulta annoin periksi ja lopetin vastustamasta muutosta, alkoi syntyä jotain uutta.
Jokainen särkevä tapahtuma, jokainen eteemme tullut vastentahtoinenkin muutos on myös mahdollisuus. Muutos tuo eteemme pakon päästää irti ja mahdollisuuden ottaa vastaan. Emme voi tietää, mitä muutos tuo mukanaan. Meidän täytyy vain antaa sille mahdollisuus. Sokeasti luottaa siihen. Sillä vanhaa ei enää ole.
Tekemällä kirkon menneeseen ja menetettyyn jäämme katsomaan taaksepäin. Menetämme mahdollisuuden nähdä, kokea ja tuntea jotain uutta. Emme anna itsellemme mahdollisuutta kokea ehkä jotain vielä hienompaa kuin se, joka oli ja meni.
Ja juuri niin kävi minulle. Kun lopulta päästin irti, alkoi syntyä kokonainen uusi elämä, uudenlaisia ajatuksia, asenteita. Uusia ihmisiä, ystäviä, uusia rakkauksia. Uudenlaista onnea, joka tuli luokseni, koska annoin sille mahdollisuuden.
Päästin irti uloshengityksellä, otin vastaan sisäänhengityksellä. Hengenveto kerrallaan. Aluksi vasten tahtoani, sitten tahtoni myötävaikutuksella.
Hetki kerrallaan. Kunnes olin hengittänyt itseni aivan uuteen todellisuuteen.
Tuntuu, että ihan kaikkeen haetaan juuri nyt ratkaisua, selitystä. Jokainen asia pitää analysoida poikki ja pinoon, pitää olla viisas ja tietää vastaukset, omiin ja muiden murheisiin.
Välillä on ihan hyvä pohtia jonkun asian merkitystä tai jonkun ihmisen käyttäytymistä. Mukamas tietää. Mutta ei loputtomiin. Sillä ihan kaikkeen ei tarvitse eikä voikaan löytää syitä.
Kun veljeni kuoli viisi vuotta sitten, kuulin paljon sellaisia lauseita kuin ”Ajan myötä helpottaa.” Mietin silloin, että ei varmasti helpota.
Kuulin sellaisenkin viisauden, että ”Jonain päivänä löytäisin tapahtuneelle tarkoituksen tai vähintäänkin oppisin tapahtuneesta itse jotain.” Luultavasti sitä merkitystä en ole koskaan valmis kokonaan löytämään, ja oppirahatkin ovat tuntuneet järjettömän suurilta.
Vaikka toisesta tuntuisi, että vuodenajat ovat kulkeneet jo ainakin kerran ympäri, surijalle ei kannata myöskään töräyttää, että ”Vieläkö sinä suret!?”. Totta kai hän suree, ja on luultavasti surussaan vasta alussa.
Usein riittää, että joku on läsnä tai kuuntelee silloin, kun haluaa puhua. Sanoo, että ”Ihan hirveä juttu!” Sillä sen voi surijakin kuitata pään nyökytyksellä.
Läheisensä menettänyt ei useinkaan ole tilanteessa hakemassa ratkaisua menetykseensä, joten tilanteen analysointi tai selittäminen ärsyttivät ainakin itseäni enemmän kuin auttoivat. Läheisen kuolema on aina epäreilua, se on aina väärin ja se on aina maailman kamalinta. Sen muuttaminen väkisin järkeenkäyväksi ei auttanut ainakaan itseäni yhtään. Eniten auttoi ehkä se, kun joku sanoi, että ”En osaa sanoa mitään, mutta olen kyllä tässä.”
Kun veljeni päätti viisi vuotta sitten kuolla, luulen, että pystyin ottamaan asian vastaan ainoastaan pala kerrallaan.
Ehkä ihminen menee syystäkin sokkitilaan ja suojelee mieltään liian järkyttävältä tiedolta. Ja ehkä syystäkin sokkitila murtuu ainoastaan pala kerrallaan.
Heräsin vielä vuosia veljeni kuoleman jälkeen monena aamuna helpotukseen. Olin nähnyt painajaisen, jossa veljeni kuoli. Aamulla huokasin ja olin onnellinen, että olin hereillä. Helpotus kesti parhaimmillaan parikin sekuntia. Sitten muistin, että painajainen olikin totta.
Neljä vuotta myöhemmin kirjoitin veljeni itsemurhasta ja perhettäni kohdanneesta tragediasta kirjan. Säästä ajatuksesi eläviä varten kertoo huumeisiin kadonneesta veljestäni, veljeni itsemurhaa seuranneesta surutyöstä. Sen vaikutuksista muuhun elämään sekä matkasta, jonka surun käsitteleminen vaati.
Nyt viisi vuotta kuoleman jälkeen muistan aina aamuisin samantien. Kenties olen jo siihen tarpeeksi vahva. Ehken enää tarvitse niitä pieniä hetkiä, jolloin unohdan sekunniksi tai kahdeksi. Aina en edes aamuisin häntä mieti.
Mutta koskaan en ole löytänyt tarkoitusta veljeni kuolemalle, edes sellaista etsinyt. Ja kun lopulta menen ja pääsen suruni yli, ylitän sen veljeni käsi kädessäni. Kannan häntä, suruakin varmasti osin aina mukanani. Ja muille surijoille ja läheisensä menettäneille tahtoisin sanoa, ettei siinä ole mitään väärää.
PS. Läheisen kuoleman jälkeen on lupa hymyillä, on lupa nauraa ja nauttia elämästä, mennä eteenpäin. Mutta on myös lupa kantaa läheistään mukana ja surra juuri niin kovasti ja kauan kuin siltä tuntuu.
Verhon takana, henkisessä maailmassa, asuu aito sinä, sielusi, joka tätä maailmaa tuli kokemaan. Verhon takana ei ole vaikeaa, ei kärsimystä, ei kiirettä, ei kontrollointia. Siellä kaikki on aina täydellistä. Siellä on onni ja rauha.
Mitä kaikkea se sinä, joka tulit maailmaa kokemaan, et verhon edessä olevassa fyysisessä maailmassa hyväksy? Miten paljon pusket maailmaa vastaan? Miten paljon se rajoittaa elämääsi, vie voimaasi ja aiheuttaa kärsimystä? Kuinka paljon sinulla on jakaa mielipiteitäsi niille, jotka eivät toimi mielestäsi ”oikein?” Hyväksytkö, että niin sinulla kuin meillä kaikilla on oma polkumme, omat oppiläksymme, omat tunteemme ja oma vapautemme valita? Hyväksytkö virheet? Omat tai muiden? Kaikki mitä vastustat, vie voimaasi. Sinulla, joka verhon edessä koet tätä maailmaa, voi olla usein aika vaikeaa. Sinulla voi olla kiire kokea, kiire ymmärtää, kiire muuttaa asioita, kiire suunnitella jotain parempaa.
Meille ei verhon edessä opeteta, että voisimme antaa asioiden vain olla niin kuin ne ovat. Meitä opetetaan puskemaan niitä vastaan. Meille opetetaan, että onni ja rauha tulevat vasta kun yritämme muuttaa ihmiset ja maailman ympärillämme sellaisiksi kuin haluamme.
On hyödytöntä sanoa elämälle, ettei se saisi olla sellaista kun se on.
On raskasta uhmata jatkuvasti tätä hetkeä ja odottaa tulevaisuutta, joka olisi meidän suunnitelmien ja hyväksynnän mukainen.
Kun pusket, kutsut vain vastavoimaa puskemaan takaisin. Kuka tai mikä eniten puskee sinua vastaan? Ketä tai mitä vastaan sinä pusket? Mitä tunnetta piilottelet puskemisen alle? Mitä tunnetta et uskalla kokea? Mitä tunnetta et hyväksy? Jokaisen tunteen tarkoitus on ohjata meitä elämässä kohti omaa parastamme.
Kun tunnemme raskaita tunteita, ego alkaa välittömästi kertoa tarinaa. Se oikeuttaa nopeasti kärsimyksesi, kaunasi, itsesäälisi tai sotapolkusi tuota tunnetta tai tunteen aiheuttajaa vastaan. Tuskaidentiteetti on monilla vahvana ja siitä luopuminen voi olla pelottavaa, koska silloin joutuisi luopumaan siitä, kuka luulee olevansa.
Vaikka mitä tapahtuisi, verhon takana on se sinä, jolla ei ole vaikeaa, vaikka sinulla olisi vaikeaa. Se, joka hyväksyy. Se, joka jaksaa odottaa, että alat rohkeasti tuntea niitä tunteita joita puskemisen alle hautaat. Se, joka näkee maailmaa hyväksymisen tason linssin läpi. Sieltä käsin katsottuna kun kaikki on täydellistä ja kaikki joita vastaan olet yrittänyt puskea, kaikki mitä et hyväksy, on täällä opettamassa sinua, vahvistamassa sinua ja antamassa sinulle voimaa.
Aina kun vastustat sitä, millaista oli tai on, rajoitat kykyäsi kokea elämääsi kokonaisvaltaisesti tunteen, hyväksynnän, ymmärryksen ja rakkauden kautta. Sillä ei ole väliä, mitä on tapahtunut tai kuinka julma joku oli tai on. Kaikenlaista voi tapahtua ja tuska voi viedä meidät pohjallekin asti. Elämä verhon edessä on ylä- ja alamäkeä. Vastustaessamme omaa elämäämme, sen opetuksia ja tapahtumia, häviämme joka kerta. Voittajaksi jää kärsimys.
Tarinankertojamme ego haluaa muuttaa ja tuomita ihmiset ja maailman ympärillään ja siksi se voi aina syyttää kärsimyksestään muita. Rohkeutta on kääntää katse itseensä. Rohkea haluaa muuttaa itsensä, ottaa vastuun omista tunteistaan ja valinnoistaan. Rohkea haluaa hyväksyä ja kokea tunteensa, koska tunteen tarina on paljon aidompaa kuin egon ja se on kärsimyksestä vapauttavaa ja voimistavaa. Unohda egon tarina ja tunne se tunne, ilman siihen liittyviä ajatuksia. Kun avoimin mielin hyväksyt sen, toivotat sen tervetulleeksi, jopa rakastat sitä ja koet sen vapauttajanasi, niin opit joka kerta tuntemaan paremmin myös verhon takana olevan itsesi.
Sen, jolla ei ole vaikeaa, vaikka sinulla on vaikeaa.
. Tekninen kehittyminen on muuntanut ikääntymisen ja kuolemisen lääketieteelliseksi prosessiksi, joskus jopa taisteluksi geenejämme ja biologiaamme vastaan.
