Asioita joita ei pidä sanoa läheisensä menettäneelle

johanna_blogi

Tuntuu, että ihan kaikkeen haetaan juuri nyt ratkaisua, selitystä. Jokainen asia pitää analysoida poikki ja pinoon, pitää olla viisas ja tietää vastaukset, omiin ja muiden murheisiin.

Välillä on ihan hyvä pohtia jonkun asian merkitystä tai jonkun ihmisen käyttäytymistä. Mukamas tietää. Mutta ei loputtomiin. Sillä ihan kaikkeen ei tarvitse eikä voikaan löytää syitä.

Kun veljeni kuoli viisi vuotta sitten, kuulin paljon sellaisia lauseita kuin ”Ajan myötä helpottaa.” Mietin silloin, että ei varmasti helpota.

Kuulin sellaisenkin viisauden, että ”Jonain päivänä löytäisin tapahtuneelle tarkoituksen tai vähintäänkin oppisin tapahtuneesta itse jotain.” Luultavasti sitä merkitystä en ole koskaan valmis kokonaan löytämään, ja oppirahatkin ovat tuntuneet järjettömän suurilta.

Vaikka toisesta tuntuisi, että vuodenajat ovat kulkeneet jo ainakin kerran ympäri, surijalle ei kannata myöskään töräyttää, että ”Vieläkö sinä suret!?”. Totta kai hän suree, ja on luultavasti surussaan vasta alussa.

Usein riittää, että joku on läsnä tai kuuntelee silloin, kun haluaa puhua. Sanoo, että ”Ihan hirveä juttu!” Sillä sen voi surijakin kuitata pään nyökytyksellä.

Läheisensä menettänyt ei useinkaan ole tilanteessa hakemassa ratkaisua menetykseensä, joten tilanteen analysointi tai selittäminen ärsyttivät ainakin itseäni enemmän kuin auttoivat. Läheisen kuolema on aina epäreilua, se on aina väärin ja se on aina maailman kamalinta. Sen muuttaminen väkisin järkeenkäyväksi ei auttanut ainakaan itseäni yhtään. Eniten auttoi ehkä se, kun joku sanoi, että ”En osaa sanoa mitään, mutta olen kyllä tässä.”

Kun veljeni päätti viisi vuotta sitten kuolla, luulen, että pystyin ottamaan asian vastaan ainoastaan pala kerrallaan.

Ehkä ihminen menee syystäkin sokkitilaan ja suojelee mieltään liian järkyttävältä tiedolta. Ja ehkä syystäkin sokkitila murtuu ainoastaan pala kerrallaan.

Heräsin vielä vuosia veljeni kuoleman jälkeen monena aamuna helpotukseen. Olin nähnyt painajaisen, jossa veljeni kuoli. Aamulla huokasin ja olin onnellinen, että olin hereillä. Helpotus kesti parhaimmillaan parikin sekuntia. Sitten muistin, että painajainen olikin totta.

Ruusut

Neljä vuotta myöhemmin kirjoitin veljeni itsemurhasta ja perhettäni kohdanneesta tragediasta kirjan. Säästä ajatuksesi eläviä varten kertoo huumeisiin kadonneesta veljestäni, veljeni itsemurhaa seuranneesta surutyöstä. Sen vaikutuksista muuhun elämään sekä matkasta, jonka surun käsitteleminen vaati.

Nyt viisi vuotta kuoleman jälkeen muistan aina aamuisin samantien. Kenties olen jo siihen tarpeeksi vahva. Ehken enää tarvitse niitä pieniä hetkiä, jolloin unohdan sekunniksi tai kahdeksi. Aina en edes aamuisin häntä mieti.

Mutta koskaan en ole löytänyt tarkoitusta veljeni kuolemalle, edes sellaista etsinyt. Ja kun lopulta menen ja pääsen suruni yli, ylitän sen veljeni käsi kädessäni. Kannan häntä, suruakin varmasti osin aina mukanani. Ja muille surijoille ja läheisensä menettäneille tahtoisin sanoa, ettei siinä ole mitään väärää.

PS. Läheisen kuoleman jälkeen on lupa hymyillä, on lupa nauraa ja nauttia elämästä, mennä eteenpäin. Mutta on myös lupa kantaa läheistään mukana ja surra juuri niin kovasti ja kauan kuin siltä tuntuu. 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: