Väki, valta ja väkivalta

teppo_kolumni

Osuin reilu viikko sitten pahoinpitelyn silminnäkijäksi. Tapaus jäi sitkeästi pyörimään mieleeni.

Vielä useita päiviä tapahtuneen jälkeen huomasin miettiväni: Eivätkö kaikki jengitunnuksia kantavat pullistelijat ole pieninä olleet samanlaisia jokeltelevia ja vaippoihinsa sinappia pursottavia söpöläisiä? Mikä ajaa syrjimään itsestä erottuvia ihmisiä ja tarttumaan väkivaltaan? Mitä siinä matkalla on tapahtunut?

Vauvan käsi

Tiettyyn kehitysvaiheeseen kuuluu vahvasti oman identiteetin etsintä. Perhetaustasta otetaan etäisyyttä, jotta itsenäistyminen voi alkaa. Samanaikaisesti haetaan hyväksyntää itsensäkaltaisten parista. Puhetapa ja pukeutuminen, idolit, harrastukset ja musiikkigenret toimivat helposti tunnistettavina koodeina, joilla voi sekä erottua muista että liittyä uuteen yhteisöön.

Toisille on luontevaa kuulua eri yhteyksissä useaankin eri viiteryhmään ja sukkuloida niiden välillä tilanteen mukaan. Jotkut taas kokevat yhden rajatun porukan ainoaksi oikeaksi.

Kaikki tämä on luonnollista ja harmitonta, paitsi jos ”ne muut” alkavat tuntua uhkalta, vääräoppisilta tai vähempiarvoisilta. Tällaisesta ajattelusta on seurannut kiusaamista, väkivaltaa, vainoa, sotia ja kansanmurhia kautta historian.

Muistan kyllä kouluajoilta itsekin kokeilleeni ”erilaisten” tuuppimista. Muistan sen hetkellisen vallantunteen, kun adrenaliinilla kyllästetty veri kohisi ohimoissa. ”Näittekste?” ”Mulle ei kukkoilla!”  Vaan ei se tunne kestänyt, eikä tuntunut syvältä hyvältä.

Avarakatseinen yhteisen hyvän ajattelu voi toimia monella tasolla. Urheilukilpailuissa voi kannustaa ja iloita kaikkien itsensä likoon laittaneiden kanssa. Menestys koulussa tai työelämässä voi olla inspiraationa koko lähipiirille. Toisen onnistuminen ei lähtökohtaisesti ole minulta pois, vaikka kilpailua korostetaankin nykyään joka käänteessä.

Kokonaisuuksien hahmottaminen ja empaattinen myötäeläminen ovat sivistyneen kansakunnan peruspilareita. Tähän tarvitaan myös riippumatonta tutkivaa journalismia ja humaaneja arvoja arvostavaa mediaa. Tällä hetkellä tarkkanäköisimmät yhteiskunnallisten ilmiöiden havainnoijat tuntuvat löytyvän kirjailijoista, teatterintekijöistä sekä muun kulttuurin parista.

Juha Hurme kirjoitti hienossa kolumnissaan pari vuotta sitten mm. näin:

”Vaarallisimpia Suomessa, Euroopassa ja pallonmuotoisen maanviljelyksemme kaikilla pinnoilla ovat ne ääliöt, jotka luulevat olevansa oikeassa.” ”Arvioita on tarkistettava joka hetki. On opittava havaitsemaan virheet, ja mikä vielä vaikeampaa, myöntämään ne. Elämä on korjausliike. Ihmisen tietoisuus on biologinen, elävä systeemi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä.”

Vallantunteen huumasta kertoo myös Mikko Perkoilan hieno laulu: Outo huume

Vanhan sanonnan mukaan eniten ihmisiä yhdistää yhteinen vihollinen. Voisimmeko yhdessä tarttua globaaleihin (itse aiheutettuihin) ongelmiin myös ilman yhteistä vihollista?

Kuva: Arek Malang
Kuva: Arek Malang

Väkivaltaisen käytöksen taustalta löytyy usein varhaista turvattomuutta, itsetunto-ongelmia, häväistyksi tulemista, nujertamista, hyväksikäyttöä, epäoikeudenmukaisuutta, kostonhimoa, tukahdutettua vihaa ja päihteiden väärinkäyttöä.

Onneksi ympärillämme on samanaikaisesti lukemattomia esimerkkejä pyyteettömästä auttamisesta, samanarvoisena kohtaamisesta, välittämisestä, heikompien puolustamisesta, yhdessä tekemisestä ja mukaan ottamisesta.

Kun seuraavan kerran joku ehdottaa leikkauksia vähävaraisten-, päivähoidon-, varhaiskasvatuksen-, koulutuksen-, lasten iltapäivätoiminnan-, mielenterveysongelmaisten-, tai syrjäytyneiden resursseihin, muistakaamme että seuraukset näkyvät kaduilla pian.

Ja ennen kaikkea: he jotka ovat nyt vaarassa syrjäytyä, voisivat verraten pienellä tuella ohjautua tärkeiksi asiantuntijoiksi rakentamaan yhteiskunnastamme meille kaikille parempaa paikkaa.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: