Sain hiljattain eräässä retriitissä hienon lahjan, pienen amuletin. Minulle osoitettiin amuletissa sana rohkeus ja toisella puolella naisen hahmo, joka on vahva ja rohkea – kurottaen kohti maata ja kohti taivasta.
Tämä saamani viesti tuntui tärkeältä. Vaikka olen aina ollut ennemminkin ujo ja arka, aloin keski-ikäisenä yhä rohkeammin luoda elämääni sellaisia asioita, joista itse nautin, sekä työhöni että yksityiselämääni liittyen. Tämä rohkeuteen antautuminen on tuonut elämääni yhä enemmän terveyttä ja hyvinvointia, ja ympärilleni ihania ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.
Vuosien varrella olen huomannut, että myös rohkeudessa on monia tasoja. Meissä on aina olemassa rohkeutta, vaikka emme sitä itse tiedostaisikaan. Tässä hieman pohdintojani siitä, millä eri tavoin voimme olla elämässämme rohkeita.
Rohkeus tuntea
Rohkeus voi liittyä monenlaisiin tunteisiin. Miltä tuntuisi olla rohkeasti iloinen, rohkeasti surullinen, rohkeasti vihainen, rohkeasti syyllinen, rohkeasti häpeävä tai rohkeasti pelkäävä? Miten sinä uskallat antautua omille tunteillesi?
”Tunteissa ei ole kyse tietämisestä, vaan antautumisesta tunteiden kokemiselle.”
Rohkeus ilmaista
Ilmaisemme itseämme sekä sanallisesti että varsinkin kehomme kautta, tiedostamatta ja tiedostaen. Onko sinulla täysi lupa itsesi ja kehosi ilmaisemiseen, oman totuutesi esille tuomiseen?
”Vapaus ilmaista on vapautta elää.”
Rohkeus pysähtyä
Joskus emme uskalla pysähtyä kohtaamaan itseämme ja tunteitamme, vaan elämme elämää suorittamisen oravanpyörässä. Millaista rohkeutta sinä tarvitset pysähtymiseen ja itsesi kohtaamiseen?
”Löydät syvimmät tarpeesi vasta, kun uskallat pysähtyä itsesi äärelle.”
Rohkeus puolustaa
Tarvitsemme terveitä rajoja ympärillemme. Omista rajoista kiinni pitäminen vaatii joskus valtavasti rohkeutta. Miten sinä puolustat omia rajojasi? Entä heikompien oikeuksia?
”Rohkeus puolustaa on parhaimmillaan tervettä vihan kanavointia.”
Rohkeus uudistaa
Elämä on yhtä muutosta. Muutos sisältää sen, että meidän jokaisen tulisi uudistua; uudistaa sekä ajatteluamme, uskomuksiamme että toimintamallejamme. Miten sinä uskallat uudistua ja rohkaista itseäsi muutoksen polulle?
”Muuttuminen ja uudistuminen mahdollistavat elämän jatkuvuuden.”
Rohkeus valita
Välillä saatamme jäädä seisomaan oman elämänpolkumme risteyskohtaan, koska meillä ei ole riittävästi rohkeutta valita. Valitsetko mieluummin uuden ja tuntemattoman vai vanhan, tutun ja turvallisen?
”Opi kysymään sydämeltäsi, se ei valehtele koskaan.”
Rohkeus epäonnistua
Joskus pelkäämme epäonnistumista niin paljon, ettemme uskalla ryhtyä mihinkään, lamaannumme. Miten paljon sinä vaadit itseltäsi täydellisyyttä?
”Rohkeus epäonnistua vapauttaa meissä olevan luovuuden.”
Rohkeus onnistua
Onnistuminenkin voi joskus pelottaa, koska se voi viedä meitä kohti uutta ja tuntematonta. Annatko sinä itsellesi luvan onnistua?
”Koska elän, olen jo nyt onnistunut.”
Rohkeus hyväksyä
On rohkeutta hyväksyä asioita, joita ei voi muuttaa, ja ihmisiä joilla on eri totuus kuin itsellä. On rohkeutta myös hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Miten sinä elät hyväksynnän tilassa?
”Hyväksyminen ei ole luovuttamista vaan lempeyttä.”
Rohkeus rakastaa
Jollekin rakastaminen saattaa olla maailman uskaliain teko. Uskaltaako rakastaa silläkin uhalla, ettei tunteelleen saisikaan vastakaikua? Mikä sinulle on rakastamisessa helppoa, mikä vaikeaa?
”Rohkeutta on rakastaa silloinkin, kun se tuntuisi viimeiseltä vaihtoehdolta.”
Rohkeus luopua
Muutoksessa on aina kaksi puolta: kun uutta tulee, jostakin on samalla luovuttava. Luopumisprosessissa on tärkeää tunnistaa sen arvo, mistä juuri nyt on luopumassa ja antaa itselle aikaa surutyöhön. Mistä sinä olet valmis tänään luopumaan?
”Tänäänkin voin luopua jostakin toimimattomasta ja luoda tilaa uudelle.”
Rohkeus elää
Elämään antautuminen vaatii usein rohkeutta. Jos murehdimme menneitä ja tulevia, emme itse asiassa elä. Elämä tapahtuu nyt. Miten sinä sallit itsesi elää?
”Sinä omistat elämäsi, ei kukaan muu. Elä sitä rohkeasti omana itsenäsi!”
Ryömin tuskissani pitkin lattioita. Välillä kävin oksentamassa ja yritin pysyä tajuissani. Kylmää hikeä valuen sain kähistyä kumppanilleni, että varmaan pitäisi soittaa sairaalaan. Kun ensihoitajien suoniini tuikkaama kipulääke alkoi pöhistä tajusin, että olisin voinut itse sallia itselleni henkistä lääkitystä huomattavasti aiemmin. Mielenkiintoista kyllä, sairaalassa tehdyissä perusteellisissa tutkimuksissa kehostani ei löytynyt mitään vikaa – tuskaiset tuntemukset johtuivat kuukautisista. Ystävällisen hoidon myötä suru ja helpotus pyyhkivät ylitseni aaltona.
Kaikki tunteet joita olin torjunut pääsivät kehoni kautta kipuna ulos. Kaikki se mitä olin viime aikoina jättänyt itsessäni tervehtimättä ja huomioimatta päätyi ambulanssilla sairaalaan. Huutava kipu olikin tunteideni karjahtelua: hei, me ollaan täällä, voitko kuunnella.
Itkun myötä tajusin, etten ollut antanut itseni kunnolla sukeltaa pelkoihini. Olin jäänyt uppeluksiin räpiköimään, selviytymään. Olin pitänyt joitakin tunteitani ”väärinä” ja tuntenut niistä syyllisyyttä. Tätä syyllisyyttä olin paennut kiltteyteen ja muille kelpaamiseen. Silloin en uskalla sanoa todellisia ajatuksiani, pyytää apua tai asettaa rajoja. En luota, että saan olla ihan vaan minä vaan tunnen riittämättömyyttä.
Joskus on tosi vaikeaa pysähtyä kipunsa ääreen. On haastavaa ottaa vastaan syvintä totuuttaan, koska se saattaa horjuttaa sitä miten elämä nyt on ja olla ristiriidassa sen kanssa, mitä meidän ”pitäisi”. Kipu syntyy, kun joudumme etäälle omasta totuudestamme ja sen mukaan toimimisesta. Kun hylkäämme itsemme kivun edessä sitä vastustamalla, jäämme siihen jumiin; se kiteytyy kehoomme, estää vastaanottamasta hyvää tai stoppaa meidät paikoilleen.
Kipu ei ole paha asia vaan huipputärkeä suunnannäyttäjä. Sillä on aina olennaista sanottavaasiitä miten lähellä tai etäällä olemme myötätunnosta itseämme kohtaan. Jotta viesti saapuu perille, pitää kropankin joskus ottaa osaa karkeloihin. Sairaalassa muistin, että vaikka itseäni kuullessani kohtaan kipeitä asioita, minun ei tarvitse karata niiden ääreltä yhtään minnekään. Häpeä saa ajattelemaan, että pitäisi tuntea jotakin muuta kuin tuntee – että tunteeni ovat vääriä. Moni meistä on oppinut suhtautumaan erityisesti vaikeisiin tunteisiin juuri näin, koska olemme varhaisessa vaiheessa saaneet signaalin siitä, etteivät tunteemme ole tervetulleita. Se joka tämän viestin antoi pyrki itse asiassa suojelemaan meitä parhaansa mukaan. Hän oli itsekin saanut käsityksen, että vaikeat tunteet ovat vaarallisia, horjuttavat hyvinvointia ja estävät selviytymästä maailman tuulissa.
Olemme siinä mielessä tunteiden suhteen harhaopin vallassa, että suosimme kulttuurissamme kevyitä, iloisia ja pärjäämistä osoittavia fiiliksiä. Patologisoimme vihaa, surua, pelkoa, kateutta ja ahdistusta, vaikka nämä kuuluvat jokaisen tunnerepertuaariin. Emme vain osaa tulkita niiden viestiä ja siksi hyljimme niitä itsessämme ja toisissa. Häpeä syntyy siellä, missä emme voi ilmaista autenttista itseämme eli koko tunteidemme kirjoa.
Tie eheyteen ja rakkauteen itsemme kanssa vie kaikkien tunteiden läpi. Kun arvotamme tunteita hyviin ja huonoihin, emme uskalla tutustua esimerkiksi kateuden viestiin siitä, että nyt tarvitaan lisää turvaa. Kateutta torjuessamme ilmennämme sitä ei-rakentavasti toisia vähätellen – koska olemme tehneet jo itsellemme niin (ohittamalla viestin sisäisen turvan tarpeesta). Tämä tapahtuu usein täysin tiedostamattamme koska emmehän saisi tuntea koko tunnetta.
Olisi kivempaa pysyä kevyempien tai edes vähemmän kiemurtelua aiheuttavien tunteiden parissa. Puolet meistä haluaa hävitä paikalta saman tien kun aletaan tarkastella vihaa tai ahdistusta – ymmärrettävästi, koska pelkäämme niin kovasti kiellettyjä tunteitamme. Luulemme, että viha on vihapuhetta ja rasismia vaikka oikeasti ne kertovat pelosta. Luulemme, että kipeät tunteemme saastuttavat hyvinvointia ja kertovat rakkauden puutteesta, vaikka itse asiassa yksikään tunne ei ole olemassa tuhotakseen vaan rakentaakseen. Ainoa tapa oppia ymmärtämään miten, on sallimalla itselleen kaikki tunteet. Tunteet eivät katoa minnekään henkisyyden tai rakkaudellisuuden myötä – ne jatkavat psyykemme palveluksessa loppuun saakka.
Minulle olennainen muistutus sairaalan kirkkaiden valojen alla oli, että saan olla itselleni totta. Kiitollinen kipeistäkin tunnelmistani, koska ne auttavat sinne minne haluan. Mitä enemmän minulla on myötätuntoa eli turvaa ja tilaa kokea kaikkia tunteitani, sitä avoimempi olen ja sitä voimallisemmin elämä virtaa lävitseni. Ei meitä auta eteenpäin se että passaamme, raadamme tai paiskomme ovia ja rähjäämme jotta joku kuulisi tunteemme. Ei auta, että väännymme ihmeellisille kiemuroille pärjätäksemme ja jotta muut huomaisivat, miten korvaamattomia ja tärkeitä olemme. Syy näihin todennäköisesti on, ettemme salli itsellemme vihaa, surua tai pelkoa. Emme tule kuulluiksi vaikka miten kolistelemme tai voivumme taakkojemme alle. Näin toimimme siksi, että olemme oppineet uskomaan, että meidän pitää pärjätä eikä tuntea. Tämän surkean asiaintilan edessä yritämme kukin selviytyä parhaamme mukaan.
Hyvinvointimme ei etenejos jäämme odottelemaan, että joku vihdoin tajuaa mitä itse asiassa miellyttämisellä, suorittamisella, kiltteydellä tai sovun säilyttämisellä haemme. Se etenee, ironista kyllä, kun itse tapitan fiiliksiäni silmästä silmään. Kun vain istun, hengitän syvään ja olen uteliaasti ja sinnikkäästi (itkien ja hikoillen) sen kanssa mitä tunnen.Tunteideni läpi kärvisteleminen onkin mitä suurinta myötätuntoa itseäni kohtaan. Sallin itselleni sen, mitä minulle ei ehkä jossain kohtaa polkuani sallittu. Joskus tarvitsen siihen toisen apua, sitä että toinen auttaa synnyttämään turvallista tilaa teljetyille osilleni. Ja kun minulla on turvaa tunteilleni, on minulla myös kykyä ilmaista niitä suoraan. Ei toisen päälle kaatamalla vaan itseäni ja toista kunnioittaen. Jos toinen ei ymmärrä, ei vika ole tunteissani vaan kenties siinä, ettei hän itse ole vielä sinut omiensa kanssa.
Mullistavin asia jonka kivulloisista tunnelmista olen oivaltanut on, että en kuole niihin eivätkä ne tee minusta heikkoa. Päin vastoin kipujeni vastaanottaminen täyttää minut valtavalla hyväksymisellä ja armolla. Vahvuus toimia tunteideni ja totuuteni pohjalta kumpuaa siitä, että olen antanut itseni voimaantua kokemalla tunteiden vyöryn lävitseni. En reagoi tunteideni pohjalta enkä jää niiden vangiksi. Niiden sisältämä energialataus vapautuu sydämeeni ja mahdollistaa kohtaamaan myös toisen inhimillisyyden. Silloin kipu muuttuu lääkkeeksi joka parantaa.
Mitä annettavaa minulla on tähän elämään? Mitkä lahjani ovat? Mitä voin niillä tehdä? Mikä minun tarkoitukseni täällä on? Miten pärjään, kun herkkyyteni vie niin paljon voimia? Kuulunko edes tänne?
Moni kaltaisesi herkkä, empaattinen ja intuitiivinen tyyppi on kysynyt nämä kysymykset itseltään useaan kertaan. Kun ympäröivä maailma näyttää toimivan suurelta osin tavoilla, jotka ovat päinvastaisia sen kanssa, mikä itselle tuntuu ominaisimmalta, voi välillä tuntua siltä, että oma paikka ja tarkoitus on hakusessa.
Usein herkkä ja empaattinen ihminen on ottanut lapsesta asti liikaa vastuuta niiden yhteisöjen henkisestä ilmapiiristä, joissa hän on osallisena. Hän käyttää kykyään aistia toisten tunteita ja tarpeita ollakseen esimerkiksi työpaikallaan se pilari, johon yksi sun toinen nojaa huolineen. Hänen osaamiseensa ja pärjäämiseensä luotetaan.
Vaikka herkkä empaatikko kokee tässä asetelmassa itsensä tarvituksi, hänestä voi silti samalla tuntua, että jotain olennaista omasta potentiaalista jää edelleen käyttämättä. Hänen omat visionsa, toiveensa ja intuitionsa nykäisyt hautautuvat päivittäisen selviytymisen alle eivätkä saa tarpeeksi tilaa hengittää ja vahvistua.
Jos tunnet, että sisälläsi kytee tarve tutkia, mitä sinä todella haluat seuraavaksi tehdä ja kokea, tuota tunnetta kannattaa seurata. Vaikka ympäristön odotukset sinua kohtaan voivat tuntua painostavilta ja raskailta murtaa, syvältä kumpuava tarpeesi kohdata itsesi ja elämäsi entistä täydemmin ei ole turha.
“Jos sinusta tuntuu, että et sovi tähän maailmaan, se johtuu siitä, että olet täällä auttaaksesi luomaan uuden”, on joku sanonut.
Näen, että myötäelävillä ja rohkeasti herkkyyteensä tutustuvilla ihmisillä on paljon annettavaa usealla elämän saralla. Kun huomiosi ei ole lähtökohtaisesti vain oman etusi tavoittelussa, voit vaikuttaa teoillasi myönteisesti monen ihmisen elämään.
Jotta pystymme antamaan panoksemme maailmaan jatkossa niin, ettemme jatkuvasti ylikuormitu, on meidän ensin rohkeasti katsottava, mikä omassa ajettelussamme, tunteissamme ja toiminnassamme pitää meitä kiinni toistuvissa voimattomuuden ja uupumisen kokemuksissa. Jos tosissaan haluamme vaikuttaa elämäämme ja ympäristöömme luomalla uudenlaisia tekemisen tapoja, ainoa pysyvää muutosta tuova vaihtoehto on aloittaa itsestään.
Kun uskomuksemme omasta voimattomuudestamme höllentävät otettaan, niiden takaa alkaa nousta esiin se, mitä me pohjimmiltamme haluamme seuraavaksi olla, tehdä, luoda ja kokea. Silloin myös toisinaan haussa oleva tunne merkityksellisyydestämme, voimastamme ja paikastamme maailmassa selkenee.
Tässä kolme askelta, jotka voit ottaa astuaksesi yhä vahvemmin omaan voimaasi.
Ensimmäinen askel: Sisäisen ristiriidan tiedostaminen
Yksi suurimmista haasteistani on ollut tiedostaa ja myöntää sisälläni jyllännyt ristiriita oman syvimmän totuuteni ja ulkopuolelta omaksuttujen uskomusten välillä.
Vaikka intuitioni on viestittänyt minulle usein todella voimakkaasti, että joku asia ei ole minulle hyväksi, sen kuunteleminen on ollut välillä helpommin sanottu kuin tehty. Aina, kun olen taipunut pelkoon perustuvien uskomusteni suostutteluun ja hakenut turvaa uhrautuvan kannattelijan roolini kautta, olen kuitenkin lopulta voinut huonosti.
Kokemukseni on siis kerta toisensa jälkeen todentanut, että sydämeni ääni oli taas kohdillaan. Siksi jokainen näistä voimattomuuden kokemuksista on ollut myös mahdollisuus astua enemmän omaan voimaani ja harjoitella luottamaan siihen, että minä olen se, joka loppujen lopuksi tietää, mikä minulle on milloinkin parhaaksi.
Mitä enemmän olen ottanut vastuun omasta hyvinvoinnistani, tarpeistani ja onnestani, sitä helpompaa sisäinen ristiriita on ollut hyväksyä. Kun olen sallinut sen, että syvin intuitioni ei ole läheskään aina linjassa ulkopuolisten odotusten ja tapojen kanssa, on sisälläni tempoilevaan ristiriitaan latautunut energia alkanut vapautua ja olen voinut ohjata sitä vahvemmin sen tutkimiseen, kuka minä olen ja mitä minä haluan.
Vaikka tuntemasi jännite yleisten uskomusten ja oman sisäisen laajentumishalusi välillä voi tuntua turhauttavalta, on se samalla merkki eteenpäin menemisestä ja siitä, että sinussa on kasvun varaa. Tuntemasi jännitteen kautta oma korkeampi viisautesi kehottaa sinua luopumaan vanhasta ja kutsuu sinua ottamaan käyttöön uusia tasoja ja osia itsestäsi.
Toinen askel: Kannattelijan roolista hellittäminen
Jotta voimme antaa panoksemme maailmaan niin, että voimme myös itse hyvin, meidän on hellitettävä uskomuksesta, että olemme täällä täyttämässä ensisijaisesti toisten tarpeita ollaksemme rakkauden arvoisia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että luovumme toisten tunteisiin, tarpeisiin ja haluihin vastaamisesta oman jaksamisemme kustannuksella.
Henkisen kasvun ja itsensä kehittämisen ohjeissa korostetaan usein muiden palvelemista tärkeyttä, mikäli haluaa löytää oman tarkoituksensa ja elää merkityksellisesti. Herkkää ihmistä, jolla on taipumus vetää empatia ja vastuunkanto toisten tunteista ja tarpeista överiksi, tämä ohje voi pitää jumissa aina käytettävissä olevan tunnesuodattimen ja pyyteettömän kannattelijan roolissa. Hänelle se kuulostaa helposti tältä: jotta voit olla hyödyllinen, merkityksellinen ja rakastettava, sinun on sivuutettava oma itsesi, tunteesi ja tarpeesi niin kauan, kunnes muilla on hyvä olla. Tarvottavana on loputon suo, koska kukaan ei voi saada toiselle pysyvästi hyvää oloa, vaikka hän miten yrittäisi ottaa kannettavakseen toisen tuskan.
Herkkän ja empatian överiksi vetävän kannattaa päästää irti uskomuksesta, että hänen täytyy palvella ensin muita ja vasta sitten itseään. Tämän näkökulman muutoksen kautta voit antaa itsellesi luvan tunnustella kerrankin kunnolla, mitä sinä seuraavaksi haluat. Muiden palveleminen seuraa kyllä luontevasti siitä, koska myötäelävänä ihmisenä tapasi katsoa maailmaa ja toimia siinä sisältää automaattisesti myös toiset.
Muutosta miettiessä on helppo jäädä kiinni siihen tuskaan, mitä se mahdollisesti läheisillemme aiheuttaa. Herkälle ja empaattiselle panokset ovat vieläkin kovemmat, koska tunnemme toisten kokeman kivun kuin omamme. Uuden luominen ei ole kuitenkaan pelkästään vanhaa tuhoavaa, vaan siitä seuraa myös myönteisiä asioita. Kokeilemalla käytännössä näet, miten uudenlaiset valintasi vaikuttavat omaan oloosi ja sitä kautta ympäristöösi myös positiivisilla tavoilla.
Valitse siis jotain, mitä haluat todella tehdä tai kokea, jota et tällä hetkellä tee. Mitä sinussa nousee – ei päästäsi, vaan alempaa, sydämestäsi – joka sytyttää sinut? Minkälaisessa tilanteessa ja ympäristössä näet itsesi? Miltä sinusta tuntuu kehossasi, kun olet tuossa tilanteessa? Luota intuitioosi, anna sen tehdä tehtävänsä ja ota vastaan se, mikä haluaa nousta näkyväksi. Halutessasi kirjaa se ylös, piirrä siitä kuva tai etsi visiotasi ja sen tunnelmaa mahdollisimman hyvin kuvaava kuva lehdistä tai netistä.
Kolmas askel: Oman voimasi tunnistaminen
Herkät, empaattiset ja intuitiiviset ihmiset ovat usein energeettisesti vahvoja, vaikka itsestä ei aina voimakkaiden tunteiden ja ympäristön ärsykkeiden ristiaallokossa siltä tunnukaan. Heidän läsnäolonsa tunnetaan, vaikka he eivät sanoisi tai tekisi mitään ihmeellistä.
Oletko huomannut, että joskus sinun ei tarvitse kuin katsoa jotakin ihmistä ja se vaikuttaa hänen käytökseensä? Reagoivatko muut toisinaan vahvasti siihen, että saavut paikalle? Tuntuuko sinusta, että mikäli et halua aiheuttaa voimakkaita reaktioita tietyssä seurassa, sinun on parasta olla sanomatta mitään? Entä onko joku sanonut, että kun suutut, olet pelottava? Tai että seurassasi voi olla vapaasti semmoinen kuin on?
Nämä ovat mittareita siitä, miten vahvasti energiasi koskettaa myös muita. Sen lisäksi, että aistit energioita helposti, pystyt myös vahvistamaan niitä omalla keskittymiselläsi ja tietoisella ohjaamisella. Tämän vuoksi vahvaan energiaan ja kykyyn vaikuttaa liittyy myös iso vastuu. Uudistavin vaikutus ympäristöösi syntyy, kun olet olotilassa, jossa koet eläväsi itsellesi totuudellisesti ja aidosti. Siksi on tärkeää, että katsot sisäistä tilaasi mahdollisimman rehellisesti. Mikä siellä rajoittaa sinua, mikä rohkaisee, minkä kutsuu sinua toistuvasti, selkeästi, suoraan ja rauhallisesti.
Itsensä kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi pyrkiä eroon negatiivisita tunteistamme tai että meistä pitäisi tulla jotenkin täydellisen henkistyneitä, mitä ikinä se onkaan. Riittää, että on ihminen, joka uskaltaa katsoa itseään sellaisena kuin on ja haluaa tutkia uusia ulottuvuuksia itsessään. Siihen kuuluu jatkossa yhä useammalla meistä taito käyttää energiaamme ja luomisvoimaamme entistä tietoisemmin.
Kuulin tämän jossain:
“Elämä kohtaa semmoiset, jotka kohtaavat itsensä ja elämänsä täydesti”.
Minusta se oli hienosti sanottu.
Kun uskallamme askel kerrallaan luopua vanhoista ja ahtaista menestyksekkään elämän mittareista ja ympäristön hyväksynnän tavoittelusta, vapautuu meihin ja päivittäiseen arkeemme tilaa luoda asioita ja tapoja, jotka ovat linjassa oman syvimmän olemuksemme ja totuutemme kanssa. Kun seuraamme sitä, myös maailma ympärillämme alkaa tukea meitä ja järjestäytyä uudelleen. Vaihe vaiheelta tunne siitä, että nyt elämme ja teemme asioita tavoilla, jotka sopivat meille, alkaa loksahdella kohdilleen.
Tunnelukot eivät ole vikoja tai virheitä, vaan itseasiassa hyvin ymmärrettäviä tapoja reagoida ja muodostaa tulkintoja varhaisten kokemustemme perusteella. Tunnelukot ovat linssi, jonka läpi maailmaa katsomme ja jotenkin kummasti tunnumme vetävän puoleemme juuri sellaisia kokemuksia, jossa lukkomme pääsevät tulemaan näkyville.
Se tekee usein kipeää. Ja silti nämä kokemukset ovat valtavan arvokkaita mahdollisuuksia nähdä lukon taakse ja antaa itselleen mahdollisuus kohdata se herkkä tunne tai kipeä kokemus, minkä suojaksi tunnelukko on syntynyt. Se ei käy tosin viikossa, vaan kysyy toistoja, sitoutumista ja usein myös turvallisia vuorovaikutussuhteita tueksi.
Tutkitusti tunnelukkojen kanssa työskentelyyn on realistista varata 9–12 kk. Tämä on myös oma kokemukseni. Sillä oletuksella, että aidosti on valmis työstämään tilannettaan. On myös ok, jos ei vielä ole. Silloin on kuitenkin oletettavaa, että saman tyyliset kaavat toistuvat elämässä ja ihmissuhteissa.
Itse toistin useammassa parisuhteessa hyvin samoja kaavoja, kunnes vasta kolmannen kierroksen jälkeen oli sanotusti mitta täynnä ja olin oikeasti valmis katsomaan, mikä minua ajaa toistamaan samoja kaavoja yhä uudestaan ja uudestaan.
On hienoa huomata, että työskentely todella helpottaa asioita, jotka olivat aiemmin tulenarkoja.Se, että työstää näitä asioita ei tarkoita, että elämän tulee olla koko ajan yhtä vellomista.
Hylkäämisen tunnelukko
Hylkäämisen tunnelukko alkaa kehittymään jo ensimmäisten elinvuosien aikana. Tällöin lapsuudenkodin tunnelma on usein ollut ailahteleva, epävakaa, arvaamaton, kylmä ja emotionaalisesti poissaoleva. Ihmisellä, jolla on hylkäämisen tunnelukko on usein vaikea luottaa ja olo on helposti turvaton ja pelokas.
Hylkäämistä pelätään poikkeuksellisen paljon, ymmärrettävästi. Yleisin seuraus tälle tunnelukolle on masennus. Muita mahdollisia seurauksia ovat läheisriippuvat suhteet tai läheisten suhteiden välttäminen kokonaan. Hylkäämisen tunnelukkoa on turvallista käsitellä tuella ja antaa sille aikaa.
Ihminen kaipaa ja tarvitsee valtavasti turvaa, luotettavuutta sekä hyväksyntää. Jossain määrin jokainen ihminen pelkää hylätyksi tuloa, mutta ihminen, jolla tämä lukko on vahva, tekee melkeinpä mitä hyvänsä, ettei joudu kokemaan hylätyksi tulon kipua. Kurjaa kyllä, tällöin ihminen tietyllä tavalla hylkää itse itseään.
Alistumisen tunnelukko
Alistumisen tunnelukko voi syntyä myöhemmin lapsuudessa ja nuoruudessa, ei välttämättä ensimmäisinä elinvuosina. Tällöin ihminen on kohdannut vähättelevää, rankaisevaa, ylikontrolloivaa ja liian vaativaa kohtelua. Ihminen reagoi tähän vähätellen itseään, alistuen, tunteitaan tukahduttaen.
Tämä näkyy heikkona itsearvostuksena, omien tarpeiden kieltämisenä tai vähättelynä, miellyttämisenä ja vaikeutena vetää rajoja. Voi ilmentyä myös passiivisaggressiivisia purkauksia. Ihminen tuntee olevansa ansassa. Tätä tunnelukkoa työstäessä ihminen tarvitsee sitä, että hänen tunteensa, tarpeensa ja rajansa otetaan tosissaan ja niitä kunnioitetaan. Hän tarvitsee terveen itsekunnioituksen vahvistamista.
Seuraavassa osiossa kirjoitan epäonnistumisen ja häpeällisyyden tunnelukosta ja kolmannessa osiossa siitä, kuinka tunnelukkoja voi lähteä työstämään inhimillisesti ja realistisesti.
Lähteenä on käytetty kirjoittajan omia kokemuksia, kognitiivisen lyhytterapian opintoja sekä Tunne lukkosi -kirjaa.
Esikoiskirjani Säästä ajatuksesi eläviä varten kertoo täyskäännöksestä elämässä, läheisen traagisesta kuolemasta, vaikeasta avoerosta ja uupumuksen ensioireista. Ja yhdestä pitkästä matkasta, joka vei minut Intian ja Borneon kautta Indonesiaan.
Olen saanut kirjastani paljon palautetta. Jokaisesta olen erikseen onnellinen ja kiitollinen. Kirjaani on kuvattu useaan otteeseen rohkeaksi. Minua, matkaani, tapaani kuvata asioita, kyllä, niin ikään rohkeiksi. Sana särähtää aina aavistuksen korvaani, ja tunnen muljahduksen rinnassani. Huonosta omastatunnosta. Minäkö, rohkea? En osaa vieläkään yhdistää kahta sanaa.
Minua on pelottanut vähän pikkutytöstä pitäen. Olen pelännyt yksin jäämistä kotiin, tarhapihalla äidille hyvästien vilkuttamista.
Kun minusta tuli vähän isompi, alkoi jännittää pojat, ystävät ja koulun käytävillä seiniin nojailu. Joukkoon sulautuminen.
Yläasteella olin vähän nössö enkä kovinkaan suosittu. Siellä minua laudanpätkäksi haukkuivat kovaäänisimmät pojat. Lukiossa perääni typeryyksiä huutelivat isommat tytöt. Yliopistossa soimasin jo itse itseäni kouluvalinnasta. Pelotti, että olin valinnut väärin.
Monia asioita ja tekoja olen monessa iässä pelännyt. Mutten koskaan ole jättänyt tekemättä.
Rakastan Nelson Mandelan lausumaa ajatusta:
Rohkea ihminen ei ole sellainen, joka ei tunne pelkoa, vaan sellainen, joka voittaa sen.
Niin se minusta on. Rohkeus on juurikin sen mielemme luoman pelon voittamista, sen korvaamista luottamuksella, tekemistä, huolimatta siitä, että välillä pelottaa niin paljon, että polvet meinaavat pettää.
Luin taannoin Pelko hallintaan -nimisen kirjan jännittämisestä. Sivuilta löysin kiinnostavaa faktatietoa pelon liittymisestä julkisiin esiintymisiin.
Joidenkin tutkimusten mukaan julkisen esiintymisen pelko on maailman yleisin pelko. Jopa yleisempi kuin kuolemanpelko.
Erään suomalaistutkimuksen mukaan yli puolet jännittää esiintymistä lähes aina.
Vain kaksi sadasta tutkimukseen osallistuneista kertoi, ettei jännitä koskaan.
Toki jännittämisen asteita on erilaisia. Mutta yksittäinen paniikkihäiriökin on itse asiassa stressaavassa elämäntilanteessa tutkimuksen mukaan hyvinkin tavallinen ilmiö.
Mielenkiintoista on myös se, että aika moni julkisesti esiintyvä ihminen on kertonut kärsivänsä ennen esiintymistä piinaavasta esiintymiskammosta, jopa paniikkihäiriöistä.
Samoissa veneissa me jännittäjät istuskelemme yllättävän monen kanssa.
Olen ollut muutaman kerran televisiossa suorassa lähetyksessä. Kulisseissa minua pelotti eräänä iltana niin paljon, että meinasin juosta takaoven kautta kotiin. Päätin jäädä, mutta olin varma siitä, että tuupertuisin jännitykseen, menisin ja pyörtyisin.
Lähetyksen jälkeen sain paljon viestejä. ”Se meni hienosti! Olit luonteva! Olet rohkea!” Hymyilin itsekseni, huokasin syvään ja annoin sydämeni lyöntien tasaantua rauhassa. Ehkä olenkin, mietin.
Mitä jos rohkein onkin se, jota pelottaa kaikista eniten? Mutta joka silti tekee.
Harvoin ne polvet sitä paitsi pettävät.
PS. Tänään uskalsin. Tein, vaikka taas vähän pelotti.
Palataan ajassa reilun vuoden takaisiin tunnelmiin.
Pakkaamista, purkamista, matkalaukkuja, isoja laukkuja, pieniä laukkuja, lentolaukkuja, pusseja, kasseja, reppuja, käsilaukkuja ja niin, niitä Ikean sinisiä kasseja. Tavaroita, turhia tavaroita, tarpeellisia tavaroita, enemmän turhia tavaroita, vielä lisää turhia tavaroita, tavaroita vuosien takaa, vanhoja muistoja. Annan pois, lahjoitan, siirrän, varastoin, heitän pois, kaatopaikalle, varastoon, naapurille, kavereille.
Sitten taas liikkeelle, kilometrejä autossa, ympäri suomea, uudelleen ja uudelleen, pohjoiseen ja takaisin, pohjoiseen ja takaisin. Matkalla kotimaassa ja ulkomalla. Matkustan Uuteen Seelantiin, Englantiin, Espanjaan, Jenkkeihin, Ruotsiin ja sama takaperin. Asuntoja, hotelleja, motelleja, mökkejä, asuntovaunuja, lattioita, ilmapatjoja, tavallisia patjoja, sänkyjä, kovia, pehmeitä, ahtaita, leveitä. Sellaista sänkyä tai patjaa ei löydy, missä en olisi vuoden aikana nukkunut.
Ihmisvilinää, hulinaa, oppilaita, asiakkaita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä. Luopumista, luopumista maallisesta omaisuudesta, kodista, autosta, ystävistä, eläimistä ja lopulta äidistä. Naurua ja kyyneleitä ja lisää hysteeristä naurua ja vielä hysteerisempää itkua.
Ikuinen rakkaus ja kiitollisuus sydämessä näitä ihania enkeleitä kohtaan, jotka ovat matkalla meille majapaikan antaneet.
Ja maisemia, en koskaan uskonut näkeväni niin paljon erilaisia maisemia.
Jossain vaiheessa alkoi herätä erilaisia kysymyksiä siitä, että miten tämän kaiken hullunmyllyn keskellä voi jaksaa ja jatkaa. Tästä jatkamisesta ja jaksamisesta kiitän itseäni siksi, että olen etsinyt oman elämäni tarkoitusta jo vuosikausia ennen tämän hulinan alkamista. Koen olevani todella onnellinen, että saan jokaisena päivänä tehdä sitä, mikä on minulle kaikkein tärkeintä ja rakkainta. Olen löytänyt oman intohimoni, tämän työn, saan olla eläinten viestien tulkki, eläinkommunikoija, eläinmeedio tai miksi minua milloinkin kutsutaan. Oman intohimon löytäminen ei ollut helppoa ja sen vuoksi piti kokeilla monia erilaisia asioita, mutta joka kerta kun keskityin eläinkommunikointiin, tuntui että kaikki asiat loksahtivat kohdalleen ja ihmeitä alkoi tapahtua.
Kaiken edellä mainitun muutosmylläkän keskellä, ei noita ihmeitä oikein enää meinannut nähdä. Tuntui, että polkee paikallaan, ei syvässä vedessä vaan suossa, haisevassa letossa, missä ei pääse eteenpäin, ellei satu olemaan Mika Myllylä.
Oli pakko alkaa tehdä tilaa, eikä pelkästään fyysisesti ympäröivään maailmaan vaan myös ja ennen kaikkea omaan sisäiseen maailmaan. Pakko oli painaa jarru pohjaan niin, että kipinät lensivät ja pysähtyä hengittämään ennen kuin järki katoaa lopullisesti ja suo nielaisee mukanaan.
Hyvin vaikeaa on löytää tie oman sisäisen äänen kuulemiselle. Meteli oli välillä kirjaimellisesti ulkopuolista hälyä ja toisinaan mielen tuottamaa kuonaa, huolia, murheita ja jatkuvaa asioiden pyörittelyä. Vietin Espanjassakin useamman kuukauden, jolloin aikaa oli miettiä; ei nettiä, ei telkkaria, ei sähköä, juokseva vesi vain joka toinen päivä. Vaan eipä se hiljaisuus tullut sielläkään, ei tullut, vaikka kuinka huusin ja raivosin. Välillä oli päiviä, että kaikki oli selkeää ja ihana rauha vallitsi mielessä, mutta sekin oli vain väliaikaista.
Oletko koskaan ollut tilanteessa, missä ihan itse ajattelemalla ja pähkäilemällä saat yksinkertaisimmankin asian solmuun ja isoksi möykyksi mahaan? Tiedän kyllä, useimmilla meistä on tämä kyky, luotsaamme itsemme helposti murheiden ja huolien maailmaan ilman sen kummempaa syytä.
Matka jatkui ja vauhti kiihtyi, mutta jotain metkaa tapahtui, aivan yhtäkkiä. Tuli hiljaista, rauha. Sellainen käsittämätön rauha, että sitä ei voinut millään mittarilla mitata. Haluaisin kuvata sitä hiljaisuudeksi, joka luonnossa laskeutuu ennen myrskyä, mutta se ei ollut sitä. Myrskyä ei koskaan tullut. Kaikki asiat ympärillä alkoivat näyttää hallittavissa olevilta, ei ollut sitä kamalaa kaaosta enää ja kakofoniaa.
Hiljaisuus on muuttunut rauhalliseksi elämän virraksi, missä ei jatkuvasti tunnu siltä, että puhuri tulee ja tyrkkää minut kumoon hetkellä millä hyvänsä.
Mistä se kummallinen rauha sitten oikein tuli? En minä oikein vielä tiedä sitä itsekään, on vaikeaa analysoida mitä oikein tapahtui. Voin sanoa vain, että kaikki se mitä olin opiskellut ja koettanut sisäistää itsensä rakastamisesta, oli ilmeisesti nyt totta. Olin oppinut rakastamaan ja hyväksymään itseni, aivan kuten kaikki eläimet ovat minulle opettaneet vuosien saatossa. Vietin aikaa yksin, olin paljon luonnossa, olin sisäisen ääneni kanssa kahdestaan. Asia, joka minua on paljon auttanut, on sen miettiminen, mitä voisi pahimmillaan tapahtua, jos jokin asia ei onnistukaan? Toinen asia, joka auttaa aina, on katsoa taaksepäin elämässä, miten pitkälle onkaan päässyt, kaikista kiemuroista huolimatta.
Tätä kirjoittaessa uskon itse olevani hieman toisenlainen, parempi versio itsestäni, enemmän se joksi olen aina halunnut tulla. Tämä matka, joka muutama vuosi sitten alkoi, kun antauduin elämäntehtävälleni, on hionut, kiillottanut, rauhoittanut, opettanut ja kasvattanut minua enemmän kuin koko aiemmat elämän vuodet yhteensä. Olen niin onnellinen, että olen antanut itselleni aikaa ja tilaa. Unelma on totta, elämä on vain matkalaukullinen maallista omaisuutta ja täydellinen vapaus valita suunta, mihin seuraavaksi. Olen iloinen ja kiitollinen, että voin jälleen kirjoittaa myös teille kaikille, jakamisen riemu on ihana tunne.
Ihmisen perustoive on olla onnellinen. Joskus harhaudumme kuitenkin sivupoluille onnea etsiessämme: annamme onnemme toisten käsiin, tai asetamme onnellisuudellemme niin vaativat ehdot, että onni on aina tavoittamattomissa.
Niin kauan kuin onnemme on riippuvainen toisen tekemisistä, täydellisistä olosuhteista tai omasta virheettömyydestä, saamme jahdata sitä hiki hatussa.
Onni löytyy loppujen lopuksi omasta ytimestämme ja elämän yksinkertaisista asioista, jotka harvoin maksavat mitään. Onnea voi olla vaikkapa oman lapsen halaus, kaunis auringonlasku, rauhallinen aamuhetki, hyvä keskustelu ystävän kanssa, tuulen suhina puiden latvoissa.
Joskus, jos henkistä kuormaa on liikaa, kadotamme kyvyn nauttia elämän pienistä onnen hetkistä. Onnellisuutta voi kokea myös siitä huolimatta, mitä elämässä on meneillään. Sisäinen rauha synnyttää onnellisuutta, joka pysyy perusvireenä elämän haasteista huolimatta. Lähes kaiken itselleni tärkeän menettäneenä koin aikoinaan huikeaa onnea siitä, että edessäni avautui ovi uusiin mahdollisuuksiin.
Uskon siihen, että onnellisuus on luonnollinen olotilamme, mutta elämän tiimellyksessä unohdamme kuinka ollaan onnellisia. Tutkimukset väittävät, että 50 % onnellisuuden tasostamme – siitä kuinka luontaisesti onnellisia osaamme olla – on perinnöllistä. Meillä on siis jo syntyessämme tietty ”happiness set point” eli onnellisuuden lähtötaso. Loppuun voimme vaikuttaa itse omilla valinnoillamme, elämäntavoillamme ja henkisellä työllä.
Itse en syntynyt niin onnekkaana, että olisin saanut syntymälahjakseni huolettoman ja perustyytyväisen luonteen. Olen ollut aina äärimmäisen herkkä reagoimaan ympäristöni ärsykkeisiin ja muiden ihmisten tunnetiloihin. Stressinsietokykyni on alhainen, ja lapsuuteni olosuhteet olivat kuormittavat, joten olen saanut opetella hyvän olon perusteita varsin perusteellisesti. Tunnen tänä päivänä itseni ja tiedän millaiset olosuhteet edistävät onnellisuuttani ja mitä välttää mahdollisuuksien puitteissa, jotta voin mahdollisimman hyvin ja pysyn tasapainossa.
Omalla matkallani ja työssäni asiakkaitteni kanssa olen tunnistanut seitsemän pääteemaa, jotka liittyvät onnellisuuden kokemiseen. Nämä ovat itsetuntemus ja suhde omaan itseen, oman polun löytäminen, avoin mieli, terve tunne-elämä, fyysinen hyvinvointi, elinympäristö ja henkinen elämä.
Kun tunnemme itsemme ja olemme sovussa itsemme kanssa, on helpompi valita itselle oikeita asioita ja olla hermostumatta muiden mielipiteistä. Avoin ja vastaanottavainen mieli, joka ei ole täynnä rikkaruohoja, auttaa näkemään asiat positiivisemmassa valossa, löytämään ratkaisuja kinkkisissäkin tilanteissa ja tunnistamaan hyviä mahdollisuuksia.
Tasapainoinen tunne-elämä vähentää turhaa draamaa ihmissuhteissa ja auttaa säilyttämään mielenrauhan elämän kommelluksissa. Kannustavan ja hyvinvointia lisäävän ympäristön luominen ja hengen sekä ruumiin ravitseminen ovat myös sellaisia asioita, joilla voimme vaikuttaa omaan onnellisuuteemme.
Onnellisia ja merkityksellisyyden tunnetta kokevia ihmisiä yhdistää myös usko johonkin korkeampaan voimaan, joka edustaa hyvyyttä ja rakkautta. Oli oma henkilökohtainen uskosi mikä hyvänsä, tuohon elämää luovaan voimaan nojaaminen ja luottaminen, ja oman henkilökohtaisen yhteyden luominen siihen antaa voimia ja kannattelee vaikeissakin elämänvaiheissa.
Elämä on siinä mielessä erikoinen seikkailu, että tulemme puhtaasta rakkaudesta ja pieninä lapsina muistamme vielä miten olla luontaisesti onnellisia. Kun elämän varrella sitten sattuu ja tapahtuu, unohdamme kenties vuosikausiksi mistä tulimme, keitä olemme ja mitä meillä on täällä tarkoitus tehdä. Koko loppuelämä voi olla paluuta onneen, kuten eräs asiakkaani totesi. Onnen avaimet ovat onneksi löydettävissä, ja ensimmäinen paikka mistä kannattaa etsiä on oma sydän.
1. Täydellisyyden tavoittelu johtaa ylisuorittamiseen
Tehdessämme asioita unohdamme usein, että mahdollinen ja tarpeellinen ovat kaksi täysin eri asiaa. Saatamme jäädä viilaamaan yksityiskohtia, joilla ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta.
”On turhaa käyttää paljon sen tekemiseen, mikä voidaan tehdä vähemmällä.”
– Vilhelm Occamilainen
Kun pyrit tekemään vain olennaisen, voit käyttää tekemiseen vähemmän aikaa ja samalla saada enemmän aikaan. Vinkki: Määrittele tehtävälle riittävän kriteerit jo ennen sen aloittamista.
2. Täydellisyys ei ole pysyvä tila
Elämässä mikään ei ole pysyvää, kaikki on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. Emme tule koskaan valmiiksi.
Se, minkä miellät ”täydelliseksi” tässä hetkessä, ei ole sitä enää hetken päästä kun maailma on muuttunut ja sinä sen mukana.
Pyri tekemisissäsi mieluummin erinomaisuuteen kuin täydelliseen. Erinomainen voi säilyttää statuksensa hyvinkin pitkään.
3. Täydellinen voi vaikuttaa tylsältä
Luonto on täynnä poikkeamia. Me ihmiset näytämme erilaisilta ja poikkeamme toisistamme erilaisine vahvuuksinemme ja heikkouksinemme, mikä tekee meistä kiinnostavia yksilöitä.
Mitä sitten, jos olisit mielestäsi osannut tehdä jonkin asian paremmin, täydellisemmin? Olisiko siitä tullut parempi vai itse asiassa tylsempi? Aitous ja inhimillisyys on kiinnostavaa, sillä se saa meidät tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta toisiimme.
”Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo.”
– Haloo Helsinki
Ilman virheen mahdollisuutta elämä olisi lopulta aika tylsää. Ota tekemisissäsi riskejä ja katso mitä tapahtuu. Tee rohkeasti virheitä ja opi niistä!
4. Vain tehtyä voi parantaa
Jos yrität suunnitella täydellistä, sisäiset vaatimuksesi voivat nousta niin korkealle, että et epäonnistumisen pelossa koskaan aloita itse tekemistä. Täydelliseksi suunniteltu jää helposti tekemättä ja lopulta kadumme enemmän niitä asioita, joita emme tehneet kuin niitä, jotka rohkeasti teimme.
”Yksikään taistelusuunnitelma ei selviydy kontaktista vihollisen kanssa.”
– Helmuth von Moltke
Maailma tulee joka tapauksessa yllättämään sinut tavoilla, joita et ole osannut odottaa.
Jos haluat tähdätä erinomaisuuteen, älä yritä suunnitella etukäteen täydellistä, vaan toteuta ensimmäinen versio ideastasi ja sitten paranna sitä. Näin pääset parempaan lopputulokseen. Sitä paitsi täydelliseksi suunniteltua voi olla myöhemmin melkoinen kynnys lähteä parantamaan.
5. Vain toteutettu idea muuttaa maailmaa
Toteutetuilla ideoilla on valtava voima muuttaa maailmaa. Katso ympärillesi ja mieti mitä kaikkea ihminen on saanut aikaan.
Ne ideat, jotka eivät pääse pääkoppasi sisältä ulos maailmaan eivät muuta maailmaa. Tämäkin artikkeli olisi jäänyt julkaisematta jos olisin yrittänyt hioa sen täydelliseksi. Nyt se on kuitenkin julkaistu ja sinä luet sitä.
Toteuttaessasi idean luot uskoa itseesi ja siihen, että olet kyvykäs luomaan näkyvää näkymättömästä, muokkaamaan maailmaa ideoillasi ja innostuksellasi. Tehty on kuin onkin parempi kuin täydellinen!
Kahdeksantoista vuotta sitten erosin lasteni isästä ja minusta tuli kaksivuotiaan pojan ja kolmevuotiaan tyttären lähivanhempi. Samaan aikaan eksäni aloitti suhteen uuden naisen kanssa. Minun oli vaikea sietää tilannetta, olihan nainen tullut kolmanneksi osapuoleksi suhteeseen jo avioliittomme viime metreillä.
Avioliitossamme oli mennyt huonosti kuitenkin jo pitempään. Klassisen kahden vuoden ajan minussa oli vahvistunut tunne, että avioliittomme ei kestäisi. Vaikka järjellä ymmärsin, ettei toinen nainen ollut syy etääntymiseemme, vaan ennemmin seuraus siitä, oli minun vaikea hyväksyä alkuun tilannetta. Kuitenkin pystyin tekemään tärkeän päätöksen, jonka takana olen pysynyt kaikkien kuluneiden vuosien aikana: Kunnioittaisin mieheni uutta suhdetta, enkä sabotoisi sitä. Pyrkisin tukemaan lasteni suhdetta uuteen aikuiseen heidän elämässään ja se pahaolo, joka minun tulisi käsitellä asiaan liittyen, sen tekisin muualla.
Päätös vaati minulta paljon itsetutkiskelua, rakkauden idean uudelleenpohdintaa ja itsetuntemuksen vahvistusta. En pystynyt tuntemaan lämpimiä tunteita eksääni enkä hänen uutta kumppania kohtaan alkuun, mutta ajan myötä asiat muuttuivat. Mitä enemmän pidin itsestäni huolta, sitä myötätuntoisemmin pystyin suhtautumaan myös eksäni uuteen elämään.
Tämä on tärkeää: kokemukseni mukaan egon äänekkäisiin vaatimuksiin puree parhaiten myötätunto, mutta sen pitää tulla sydämestä, joka edellyttää eron hankalien tunteiden käsittelyä. Kun suostuin näille tunteille, minun oli mahdollista lopulta myös lähestyä uudelleen eksääni ja rakentaa hänen kanssaan uusi ystävyys, myöhemmin onnistuin tässä myös hänen uuden kumppaninsa kanssa. Ansio ei kuitenkaan ole minun, uusperheen onnistumisessa tarvitaan kaikkien osapuolten hyvää tahtoa.
Tiedetään, että uusperheellä on huonommat mahdollisuudet onnistua kuin ydinperheellä. Alkuasetelma on haastava, kun synnytetään uutta yhteisöä, johon pitäisi mahtua monenlaisia ihmisiä ja tunteita.
Uusperhe ei hajoa rakkauden tai halun puutteeseen, vaan suurin haaste on yhteisen perhekulttuurin löytäminen. Tämän rakentumisessa entisillä puolisoilla on iso merkitys. Kolmannen osapuolen on aivan mahdollista vaikeuttaa uusperheen syntymää, mutta on hyvä ymmärtää, että uusperheen vanhemmat ovat itse vastuussa rajojen laittamisesta. Aivan samoin kuin esimerkiksi silloin, kun oma lapsuusperhe tunkee liikaa mukaan omaan parisuhteeseen.
Aikuinen ihminen uskaltaa ja osaa kertoa hankalalle eksälle, miniän tai vävyn persoonaan kantaa ottavalle äidille tai ylimieliselle naapurille, että tässä emme tarvitse nyt sinun mielipidettäsi, vaan pärjäämme hyvin keskenämme. On selvää, että entisten puolisoiden kanssa pitää neuvotella monista asioista, mutta keskinäistä kunnioitusta pitää myös osoittaa. On hyvä muistaa, että joustaminen kannattaa aina, todennäköisesti saat sen tulevaisuudessa takaisin vastaantulemisen lahjana.
Uusperhe tarvitsee onnistuakseen rakkautta, tukea ja tietoa. Se on haavoittuvainen yksikkö ja sen jäsenillä on oikeus yksityisyyteen. Lasten kannalta olisi hyvä, että he ainakin tuntisivat vanhempansa uuden puolison ennen yhteen muuttamista. Aikuisten kannattaisi malttaa seurustella edes kohtuullinen aika ennen yhteen muuttoa, koska vaikka talous kevenisikin, ei yhteinen aika välttämättä lisäänny, vaikka saman katon alla ollaankin. Arjessa ollaan läsnä, mutta samalla mahdollisuus ikävöidä toista otetaan pois. Etäsuhde pitää jännitystä ja alkuhuumaa yllä pitempään.
Lapsi katsoo vierestä ja oppii vanhemmiltaan sosiaalisia taitoja. Se, kuinka vanhemmat kohtelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan jättää joka tapauksessa jäljen, ollaan sitten yhdessä tai erottu. Suuri merkitys on myös sillä, kuinka erovanhempi puhuu itsestään, kuinka rakkaudellinen hän on itseään kohtaan, koska tämän mallin hän siirtää myös lapselleen.
Kun pystyt laittamaan lasten tarpeet etusijalle elämässä, on helpompi suhtautua eksäänkin neutraalimmin. Tahto toimia rakentavasti entisen puolison kanssa on ennen kaikkea rakkautta yhteisiä lapsia kohtaan. Eroperhekin voi olla kokonainen.
Vastaatko toisten sinulle esittämiin pyyntöihin tai vaatimuksiin aina kyllä, vaikka olisit itse väsynyt, kiireinen tai oikeasti haluton toimimaan heidän toivomallaan tavalla? Venytätkö omia rajojasi, koska pelkäät sanoa ei tai tuottaa toiselle pettymystä? Myötäiletkö toisia ihmisiä riippumatta siitä, oletko heidän kanssaan aidosti samaa mieltä?
Jos annat toisten ihmisten tällä tavoin kävellä ylitsesi, olet käytännössä heidän kynnysmattonsa, sillä asetat heidän tarpeensa omiesi edelle. Tämänkaltainen pakonomainen käytös voi vaatia raskaat veronsa fyysisesti ja henkisesti. Psykologi Julie Exline on todennut, että toisten ihmisten jatkuva miellyttäminen voi jopa johtaa masennukseen, koska toimiessasi toisten toiveiden mukaan jätät omat tarpeesi huomiotta.
Näistä syvään juurtuneista tavoista miellyttää toisia ihmisiä hinnalla millä hyvänsä voi olla vaikea päästä eroon. Näistä 5 vinkistä voit löytää vinkkejä siihen, miten lakkaat olemasta toisten ihmisten kynnysmatto.
1. Ilmaise enemmän omia tarpeitasi
Toisten ihmisten miellyttämiseen keskittyvä käytös alkaa lapsuudessa, kun vanhemmat kiittävät lasta silloin kun hän tottelee, mutta eivät kannusta tätä ilmaisemaan omia tarpeitaan. Vaikutuksille alttiit lapset tulkitsevat tämän uhkana, koska he uskovat, että heidän täytyy miellyttää toisia ja tehdä niin kuin heitä käsketään, jotta heitä rakastettaisiin. Muutoin heitä vältellään ja moititaan, jos he ymmärtävät, että heidän omat tarpeensa eivät täyttyneet toisten käskyjä sokeasti seuraamalla.
Päästäksesi tästä toimintatavasta eroon ala sanoa omia tarpeitasi ääneen useammin. Jos ystäväsi haluavat tavata silloin, kun sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava työviikko, sano heille tarvitsevasi vähän aikaa levätäksesi, mutta ottavasi heihin yhteyttä pian. Voit olla edelleen kohtelias olematta täysin muiden vietävissä – tähän on olemassa kultainen keskitie! Hyvät ystävät ymmärtävät tämän eivätkä loukkaannu siitä tai tee tästä ongelmaa; ja jos loukkaantuvat, kannattaa harkita ystäväpiirin vaihtoa.
Sinun täytyy alkaa miettiä omia tarpeitasi, koska kuka muukaan niitä miettisi? Muista, että muiden ihmisten reaktiot eivät millään tavoin liity sinuun, joten älä suotta kanna niistä vastuuta. Sinun ei koskaan tulisi uhrata omaa hyvinvointiasi ja venyttää rajojasi vain miellyttääksesi muita.
2. Harjoittele sanomaan EI
Toisten ihmisten miellyttäjät eivät koskaan halua sanoa ei, koska he pelkäävät tuottavansa toiselle ihmiselle pettymyksen tai menettävänsä tämän kokonaan. Tämäkin uskomus on usein peräisin lapsuudesta, jossa vanhemmat vahvistivat tottelevaisuutta, mutta moittivat lasta, jos tämä ei kuunnellut auktoriteettia. Riippumatta siitä, mitä sinut on kasvatettu uskomaan, jos sanot kyllä kaikelle ja kaikille, se johtaa lopulta vain siihen, että olet väsynyt, stressaantunut ja tyytymätön.
Jos käytät kaiken aikasi toisten tarpeista huolehtimiseen, milloin löydät aikaa itsellesi? Et milloinkaan.
Olet aivan yhtä arvokas kuin muut ihmiset ympärillesi, joten älä jää itsesi uhraamisen loukkuun vain siksi, että haluat välttää pahoittamasta muiden mieltä. Kiinnitä huomiota siihen, miltä tuntuu puolustaa itseäsi, vaikka toinen osapuoli näyttäisi ärsyyntyvän tai suuttuvan toiminnastasi – todennäköisesti huomaat valtavan painon tippuvan harteiltasi, ja saatat jopa saada itseluottamusta uuden päättäväisyytesi ansiosta. Jos myönnyt jatkuvasti kaikkeen, mitä muut pyytävät sinulta, olet ylirasittunut, uupunut ja täynnä katkeruutta.
”EI” ei tarkoita, että et välitä jonkun toisen toiveista – se tarkoittaa, että arvostat itseäsi ja toisia riittävästi ollaksesi rehellinen siitä, mihin pystyt ja mihin et pysty.
3. Mieti, miksi koet tarvetta miellyttää muita
Voi olla, että sinun täytyy sukeltaa syviin vesiin ja kaivaa kaapistasi kaikki vanhat luurangot, jotka ovat vielä kummittelemassa siellä muistona lapsuudestasi. Vain sinä voit vapauttaa itsesi raskaasta menneisyydestäsi, joten tee mitä on tarpeen voidaksesi jatkaa eteenpäin ja elääksesi tasapainoista, tervettä elämää. Ymmärrä, että vaikka vanhempasi kasvattivat sinut toimimaan tietyllä tavalla, se ei tarkoita sitä, että sinun tarvitsee noudattaa noita tapoja edelleen.
Syvään sisäistetyistä uskomuksista eroon pääseminen voi olla vaikeaa, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen ja sen miettiminen, miksi toimit tietyillä tavoilla, auttaa sinua näkemään itsesi selkeämmin.
Muista, että määrittelet itse suhteesi toisiin ihmisiin. Jos et koskaan puolusta itseäsi, toiset olettavat, että voivat saada sinulta ihan mitä vain haluavat milloin vain. Tämä ei ole täysin sinun syytäsi, mutta voit kuitenkin estää tätä tapahtumasta uudelleen tulevaisuudessa, kun kehität omanarvontuntoasi ja päästämällä syvälle juurtuneet demonisi vapauteen.
4. Ajattele ennen kuin puhut
Aina kun joku pyytää sinulta jotain tai haluaa kuulla mielipiteesi, älä vastaa saman tien vain heitä rauhoittaaksesi. Anna itsellesi aikaa sulatella toisen sanoja kaikessa rauhassa ja kuuntele tuota henkilöä syvällisesti ennen kuin vastaat. Jos joku pyytää sinua sitoutumaan johonkin saman tien, vastaa heille, että katsot ensin kalenteristasi ja palaat sitten asiaan. Tällä tavoin voit selvittää, onko sinulla oikeasti aikaa vastata heidän pyyntöönsä vai ei.
Samoin jos joku haluaa kuulla mielipiteesi liittyen johonkin tärkeään asiaan, sano mitä oikeasti ajattelet, älä sitä, mitä he haluavat kuulla. Ihmiset kunnioittavat sinua enemmän rehellisyytesi johdosta kuin silloin, jos automaattisesti olet heidän jokaisesta ajatuksestaan samaa mieltä.
Sinulle on annettu ääni – käytä sitä ilmaistaksesi rehelliset ajatuksesi riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Sinun ei tarvitse suojella toisia heidän omilta tunteiltaan tunteille; heidän täytyy oppia tunnistamaan omat tunteensa ja ajatuksensa ja ottamaan niistä vastuu.
5. Harjoita itsesi rakastamista
Toisia miellyttävillä ihmisillä on usein heikko itseluottamus. He saattavat tulla riippuvaiseksi toisten toiveiden täyttämisestä, koska tällä tavoin he voivat tuntea olonsa paremmaksi. Todellisuudessa toisten kynnysmattona toimiminen on itsekästä, sillä silloin käytät toisia oman omanarvontunnon kasvattamiseen. Toisia tulisi auttaa siksi, että se on oikein – ei sen takia, että se parantaa itsetuntoasi.
Korjataksesi tämän toimintatavan opettele vaalimaan rakkautta sisälläsi ja itseäsi kohtaan. Tällä tavoin vedät elämässäsi puoleesi rakastavia, tukea tarjoavia ihmisiä, jotka eivät yritä hyötyä kiltteydestäsi. Rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet nyt ja huomaat, miten omanarvontuntosi kasvaa pikkuhiljaa sitä mukaa, kun luovut itseäsi koskevista kielteisistä ajatuksista.
kertoo täyskäännöksestä elämässä, läheisen traagisesta kuolemasta, vaikeasta avoerosta ja uupumuksen ensioireista. Ja yhdestä pitkästä matkasta, joka vei minut Intian ja Borneon kautta Indonesiaan.
