Ambulanssilla armoon – jokainen tunne voi olla parantava lääke

Ryömin tuskissani pitkin lattioita. Välillä kävin oksentamassa ja yritin pysyä tajuissani. Kylmää hikeä valuen sain kähistyä kumppanilleni, että varmaan pitäisi soittaa sairaalaan. Kun ensihoitajien suoniini tuikkaama kipulääke alkoi pöhistä tajusin, että olisin voinut itse sallia itselleni henkistä lääkitystä huomattavasti aiemmin. Mielenkiintoista kyllä, sairaalassa tehdyissä perusteellisissa tutkimuksissa kehostani ei löytynyt mitään vikaa – tuskaiset tuntemukset johtuivat kuukautisista. Ystävällisen hoidon myötä suru ja helpotus pyyhkivät ylitseni aaltona.

Kaikki tunteet joita olin torjunut pääsivät kehoni kautta kipuna ulos. Kaikki se mitä olin viime aikoina jättänyt itsessäni tervehtimättä ja huomioimatta päätyi ambulanssilla sairaalaan. Huutava kipu olikin tunteideni karjahtelua: hei, me ollaan täällä, voitko kuunnella.

Itkun myötä tajusin, etten ollut antanut itseni kunnolla sukeltaa pelkoihini. Olin jäänyt uppeluksiin räpiköimään, selviytymään. Olin pitänyt joitakin tunteitani ”väärinä” ja tuntenut niistä syyllisyyttä. Tätä syyllisyyttä olin paennut kiltteyteen ja muille kelpaamiseen. Silloin en uskalla sanoa todellisia ajatuksiani, pyytää apua tai asettaa rajoja. En luota, että saan olla ihan vaan minä vaan tunnen riittämättömyyttä. 

Joskus on tosi vaikeaa pysähtyä kipunsa ääreen. On haastavaa ottaa vastaan syvintä totuuttaan, koska se saattaa horjuttaa sitä miten elämä nyt on ja olla ristiriidassa sen kanssa, mitä meidän ”pitäisi”. Kipu syntyy, kun joudumme etäälle omasta totuudestamme ja sen mukaan toimimisesta. Kun hylkäämme itsemme kivun edessä sitä vastustamalla, jäämme siihen jumiin; se kiteytyy kehoomme, estää vastaanottamasta hyvää tai stoppaa meidät paikoilleen. 

Kipu ei ole paha asia vaan huipputärkeä suunnannäyttäjä. Sillä on aina olennaista sanottavaa  siitä miten lähellä tai etäällä olemme myötätunnosta itseämme kohtaan. Jotta viesti saapuu perille, pitää kropankin joskus ottaa osaa karkeloihin. Sairaalassa muistin, että vaikka itseäni kuullessani kohtaan kipeitä asioita, minun ei tarvitse karata niiden ääreltä yhtään minnekään. Häpeä saa ajattelemaan, että pitäisi tuntea jotakin muuta kuin tuntee – että tunteeni ovat vääriä. Moni meistä on oppinut suhtautumaan erityisesti vaikeisiin tunteisiin juuri näin, koska olemme varhaisessa vaiheessa saaneet signaalin siitä, etteivät tunteemme ole tervetulleita. Se joka tämän viestin antoi pyrki itse asiassa suojelemaan meitä parhaansa mukaan. Hän oli itsekin saanut käsityksen, että vaikeat tunteet ovat vaarallisia, horjuttavat hyvinvointia ja estävät selviytymästä maailman tuulissa.

Olemme siinä mielessä tunteiden suhteen harhaopin vallassa, että suosimme kulttuurissamme kevyitä, iloisia ja pärjäämistä osoittavia fiiliksiä. Patologisoimme vihaa, surua, pelkoa, kateutta ja ahdistusta, vaikka nämä kuuluvat jokaisen tunnerepertuaariin. Emme vain osaa tulkita niiden viestiä ja siksi hyljimme niitä itsessämme ja toisissa. Häpeä syntyy siellä, missä emme voi ilmaista autenttista itseämme eli koko tunteidemme kirjoa.

Tie eheyteen ja rakkauteen itsemme kanssa vie kaikkien tunteiden läpi. Kun arvotamme tunteita hyviin ja huonoihin, emme uskalla tutustua esimerkiksi kateuden viestiin siitä, että nyt tarvitaan lisää turvaa. Kateutta torjuessamme ilmennämme sitä ei-rakentavasti toisia vähätellen – koska olemme tehneet jo itsellemme niin (ohittamalla viestin sisäisen turvan tarpeesta). Tämä tapahtuu usein täysin tiedostamattamme koska emmehän saisi tuntea koko tunnetta. 

Olisi kivempaa pysyä kevyempien tai edes vähemmän kiemurtelua aiheuttavien tunteiden parissa. Puolet meistä haluaa hävitä paikalta saman tien kun aletaan tarkastella vihaa tai ahdistusta – ymmärrettävästi, koska pelkäämme niin kovasti kiellettyjä tunteitamme. Luulemme, että viha on vihapuhetta ja rasismia vaikka oikeasti ne kertovat pelosta. Luulemme, että kipeät tunteemme saastuttavat hyvinvointia ja kertovat rakkauden puutteesta, vaikka itse asiassa yksikään tunne ei ole olemassa tuhotakseen vaan rakentaakseen. Ainoa tapa oppia ymmärtämään miten, on sallimalla itselleen kaikki tunteet. Tunteet eivät katoa minnekään henkisyyden tai rakkaudellisuuden myötä – ne jatkavat psyykemme palveluksessa loppuun saakka.

Minulle olennainen muistutus sairaalan kirkkaiden valojen alla oli, että saan olla itselleni totta. Kiitollinen kipeistäkin tunnelmistani, koska ne auttavat sinne minne haluan. Mitä enemmän minulla on myötätuntoa eli turvaa ja tilaa kokea kaikkia tunteitani, sitä avoimempi olen ja sitä voimallisemmin elämä virtaa lävitseni. Ei meitä auta eteenpäin se että passaamme, raadamme tai paiskomme ovia ja rähjäämme jotta joku kuulisi tunteemme. Ei auta, että väännymme ihmeellisille kiemuroille pärjätäksemme ja jotta muut huomaisivat, miten korvaamattomia ja tärkeitä olemme. Syy näihin todennäköisesti on, ettemme salli itsellemme vihaa, surua tai pelkoa. Emme tule kuulluiksi vaikka miten kolistelemme tai voivumme taakkojemme alle. Näin toimimme siksi, että olemme oppineet uskomaan, että meidän pitää pärjätä eikä tuntea. Tämän surkean asiaintilan edessä yritämme kukin selviytyä parhaamme mukaan.

Hyvinvointimme ei etene  jos jäämme odottelemaan, että joku vihdoin tajuaa mitä itse asiassa miellyttämisellä, suorittamisella, kiltteydellä tai sovun säilyttämisellä haemme. Se etenee, ironista kyllä, kun itse tapitan fiiliksiäni silmästä silmään. Kun vain istun, hengitän syvään ja olen uteliaasti ja sinnikkäästi (itkien ja hikoillen) sen kanssa mitä tunnen.  Tunteideni läpi kärvisteleminen onkin mitä suurinta myötätuntoa itseäni kohtaan. Sallin itselleni sen, mitä minulle ei ehkä jossain kohtaa polkuani sallittu. Joskus tarvitsen siihen toisen apua, sitä että toinen auttaa synnyttämään turvallista tilaa teljetyille osilleni. Ja kun minulla on turvaa tunteilleni, on minulla myös kykyä ilmaista niitä suoraan. Ei toisen päälle kaatamalla vaan itseäni ja toista kunnioittaen. Jos toinen ei ymmärrä, ei vika ole tunteissani vaan kenties siinä, ettei hän itse ole vielä sinut omiensa kanssa.

Mullistavin asia jonka kivulloisista tunnelmista olen oivaltanut on, että en kuole niihin eivätkä ne tee minusta heikkoa. Päin vastoin kipujeni vastaanottaminen täyttää minut valtavalla hyväksymisellä ja armolla. Vahvuus toimia tunteideni ja totuuteni pohjalta kumpuaa siitä, että olen antanut itseni voimaantua kokemalla tunteiden vyöryn lävitseni. En reagoi tunteideni pohjalta enkä jää niiden vangiksi. Niiden sisältämä energialataus vapautuu sydämeeni ja mahdollistaa kohtaamaan myös toisen inhimillisyyden. Silloin kipu muuttuu lääkkeeksi joka parantaa.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: