Lapsiperhe, näin ruokailette yhdessä onnistuneesti!
Kun vauva aloittaa kiinteiden ruokien maistelun, alkaa perheissä uudenlainen, jännittäväkin aikakausi. Moni äiti saattaa tuskailla, mitä ruokia vauvalle antaisi, aiheuttavatko jotkin ruoat ehkäpä allergiaa tai miten aikaa saisi riittämään myös omaan kokkailuun soserumban ohella. Samasta padasta – Huippuhyvää kotiruokaa vauvalle ja itsellesi (Readme.fi 2016) opastaa tekemään maistuvaa ruokaa niin, että koko perhe voi syödä sitä iästä riippumatta.
Ruokatoimittaja Outi Väisäsen inspiraatio kirjaan heräsi, kun hän huomasi, että hänen tyttärensä ei juuri perinteisistä soseista innostunut ja myös oma syöminen ja kokkaaminen jäivät vähälle vauvan viihtyessä vain muutaman minuutin itsekseen syöttötuolissa. Niinpä hän alkoi tehdä samaa ruokaa koko perheelle ja vauvan versio ruoasta syntyi ottamalla osa ruoasta sivuun ennen suolan, voimakkaiden mausteiden tai muuten sopimattomien ainesosien lisäämistä. Ruokailusta alkoi pikku hiljaa tulla mukava yhteinen herkullinen hetki.
Kirjassa muistutetaankin, että vauvan makuaisti voi olla yllättävän laaja ja myös mausteita voi käyttää rohkeasti. Ja vaikka meidän perheessä vauvalla muutama ruoka-aineallergia näin alkuun todettiin, löytyy kirjasta hyvin simppeleitä ja sopivia reseptejä silti paljon. Kirjan värikkäät ja inspiroivat kuvat (joissa muuten vilahtelee myös suloisia testimaistajia) on ottanut Elvi Rista.
Kirjan resepteihin on upotettu erilaisia symboleita, jotka kertovat, mitkä ainesosat jäävät vauvan versiosta pois, mistä iästä alkaen reseptin ruokaa suositellaan annettavaksi ja kauan ruoan valmistus kestää. Monet ruoat voi jättää vauvalle joko karkeammaksi sormiruoaksi tai vaihtoehtoisesti soseuttaa. Useasta ruoasta riittää myös pakastimeen muutama annos. Kirjan 60 reseptin lisäksi se sisältää paljon hyödyllisiä tietoiskuja tärkeistä asioista, kuten mitä ruoka-aineita tulee alle yksivuotiaalla välttää tai käyttää harkiten ja missä vaiheessa esimerkiksi pavut, linssit, pähkinät ja siemenet kannattaa ottaa mukaan ruokavalioon. Nykysuosituksethan kannustavat enenevässä määrin siedättämään tiettyjä helposti allergisoivia ruoka-aineita kokonaan välttämisen sijaan. Erityisen tärkeää on myös ymmärtää, että vauvallakin voi olla huonoja ruokapäiviä ja aina ruoka ei maistu, oli se omasta mielestä kuinka herkullista tahansa. Väisänen listaakin mielestäni useita hyviä lapsilähtöisiä kikkoja tällaisia päivä varten ja kehottaa luottamaan siihen, että vauva kyllä syö tarpeensa verran, vaikka se eroaisi omasta näkemyksestä.
Kirjan ohjeella valmistuu alla olevan reseptin mukaisesti ihanan pehmeät timjamilihapullat ja palsternakkamuusi. Tämän kokonaisuuden voit tarjoilla vauvalle 6 kk eteenpäin joko soseena, paloina tai sormiruokana ja siitä riittää myös pakkaseen. Itse syötin muusin lusikalla ja pullista muotoilin pötköjä, jolloin ne pysyivät kätevästi 7 kk ikäisen poikamme kätösissä. Punaisella merkatut ainesosat lisätään vasta aikuisten versioon.
Pehmeät timjamilihapullat (- 30 min –)
600 g jauhelihaa
1 kananmuna
2 dl kauraranskankermaa (tai tavallista yli 10 kk vauvalle)
1 rkl kuivattua timjamia
½ tl mustapippuria
1 tl suolaa
Lisäksi: 1 valkosipulisuolakurkku
Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Sekoita lihapullien ainekset suolaa lukuun ottamatta tasaiseksi. Ota viidennes taikinasta sivuun vauvalle. Sekoita suola loppuun taikinaan.
Muotoile taikinoista noin 20 lihapullaa kostutetuin käsin uunipellille leivinpaperin päälle. Voit myös tehdä vauvan pullista pötkylöitä, niin erotat ne. Kypsennä uunissa noin 15 minuutta.
Tarjoa pullat muusin kanssa. Kuutioi suolakurkkua päälle.
Palsternakkamuusi (- 10 min + kypsennys 15 min -)
500 g palsternakkaa
500 g jauhoista perunaa
2 dl kaurakermaa (tai ruokakermaa yli 10 kk vauvalle)
30 g voita
½ tl suolaa
Kuori ja paloittele palsternakka ja perunat. Keitä kypsiksi noin 15 minuuttia.
Kaada keitinvesi talteen. Lisää kaurakerma kattilaan. Muusaa kasvikset sähkövatkaimella tai survimella ja ohenna keitinvedellä sopivan paksuiseksi.
Ota osa muusista sivuun vauvalle. Voit pakastaa muusia. Mausta loppu voilla ja suolalla. Tarjoa halutessasi voisilmän kanssa.
Tutustu kirjaan osoitteessa www.samastapadasta.fi
Kohtaaminen ei ole vain toisen ihmisen seurassa olemista, vaan syvempää yhteyttä
Ihmisenä kasvaminen edellyttää suostumista kohtaamiselle. Nähdyksi tulemiselle ja katsomiselle. Ikävä kyllä, kaikki kohtaamiset eivät tunnu hyvältä, mutta kivun keskellä meitä lohduttaa tieto, että kipu on viitta sinne, mikä kaipaa huomiotamme. Kysymys kuuluu: haluatko katsoa sisääsi, oppia reagoinnistasi ja ymmärtää?
Kohtaaminen ei ole vain toisen ihmisen seurassa olemista, vaan syvempää yhteyttä. Filosofi Martin Buber kuvaa kahden ihmisen kohtaamista tapahtumaksi, jossa on kuusi henkilöä läsnä: Millaisena minä kuvittelen sinut, millaisena sinä kuvittelet minun kuvittelevan sinut ja millainen sinä oikeasti olet ja toisinpäin. Tähän voisi tuoda vielä yhden näkökulman: Millaiseksi minä kuvittelen itseni ja kuinka se vaikuttaa tunteisiini ja ajatuksiini itseäni kohtaan?
Emme kykene arjen keskellä olemaan jatkuvassa kohtaamisen vavahduttavassa tilassa. Kiire, oman pään sisällä pyöriminen ja stressi vievät huomiomme pois nykyhetkestä ja sen mahdollisuuksista. Tämänkin tähden olisi tärkeää harjoittaa tietoisen läsnäolon taitoja. Niiden avulla saat tunteen ja kokemuksen siitä, että päivässäsi on enemmän merkityksyyttä, jopa rakkaudellisuutta.
Välttelemme muiden kohtaamista helposti silloin, kun välttelemme myös itseämme. Se, kuinka otan toisen ihmisen vastaan ja millaista palautetta annan, kertoo aina enemmän minusta kuin hänestä. Mitä vahvempia tunteita toinen minussa herättää, sitä suurempi opettaja hän voi minulle voi olla.
Kriisitilanteissa, kuten eron keskellä, ihminen on usein enemmän alttiimpi kohtaamiselle. Näen sen johtuvan siitä, että kriisi ravistelee ihmisen nykyhetkeen ja ihminen on eri lailla auki kuin perusarjen keskellä tai ollessaan piilossa naamioiden takana, usein jopa omalta itseltään.
Kriisiä läpikäyvä ei tarvitse enää kulisseja, koska enää ei ole mitään katseilta piilossa pidettävää. Suojaa ja lohtua hän kuitenkin tarvitsee, ja sitä löytyy toisen ihmisen läsnäolosta.
Ajattelen, että myös yksin voi olla yhdessä, sinulla on mahdollisuus silloin olla yhteydessä itseesi. Meillä on erilaisia puolia itsessämme, joiden turvin voimme päästä eteenpäin vaikeissakin elämäntilanteissa ilman muiden apua. Tämä on hieno asia, koska aina meillä ei ole mahdollisuutta saada apua toiselta ihmiseltä.Voit pyytää turvaa vahvemmalta itseltäsi tai pohtia mitä viisain versio sinusta haluaisi sinun tietävän, jotta pystyisit voimaan paremmin. Myös eläimet, luonto ja taiteet auttavat meitä vahvempaan yhteyteen itsemme kanssa. Jättäytyminen vuorovaikutuksen ulkopuolelle eksyttää meidät ei vain muiden ihmisten, vaan myös oman itsemmekin ääreltä.
”En enää halua sietää ahdistusta enkä toimia omia tunteita ja tarpeita vastaan” – lukijan tarina
Teksti: nimimerkki ”Just White”
Olen 30-vuotias kahden pienen lapsen äiti ja saan elää onnellisessa avioliitossa. Työskentelen mielenterveys- ja päihdealalla. Olen lapsesta asti pitänyt kirjoittamista hyvänä keinona purkaa ajatuksiani, ja olen haaveillut vuosia saadakseni kirjoittaa jotain omasta elämästä. Oli ajanjaksoja, etten muistanut koko ajatusta kirjoittamisesta, mutta psykoterapiani loppusuoralla ajatus nousi uudelleen mieleeni ja tällä kertaa tunne oli niin voimakas, että päätin tehdä haaveesta totta.
Lapsuus
Synnyin 80-luvulla perheeseen, johon kuului kolme isosiskoa sekä äiti ja isä. Vanhemmilla oli tuolloin yhteinen firma. Isäni oli paljon kotoa pois työkiireiden takia ja äidilleni jäi firman paperitöiden lisäksi talouden hoito ja vastuu neljästä lapsesta. Vanhin sisko otti minusta ja muista siskoista paljon vastuuta ja hoiti kotia opiskelun ohessa.
Vanhempien välit olivat kylmät ja etäiset, mutta he kävivät paljon matkoilla yhdessä ja olin hoidossa mummolassa. Usein kun isä tuli työreissuilta, niin vanhemmat alkoivat riidellä ja isä joi runsaasti. Vanhemmat eivät keskustelleet asioista, eikä meillä saanut näyttää tunteita. Iltaisin usein jouduin kuuntelemaan kovaäänistä huutamista, minkä seurauksena en pystynyt nukkumaan. Koulussa en jaksanut keskittyä opiskeluun, ja kun sain huonoja arvosanoja, niin sain kuulla kotona, kuinka olisi pitänyt pystyä parempaan. En ikinä saanut tuntea kelpaavani äidille sellaisena kuin olen, vaan aina sain kuulla mitätöintiä, kun en yltänyt äidin asettamalle tasolle.
Opin nopeasti, että on helpompi miellyttää äitiä ja jättää kaikki asiat kertomatta, koska en halunnut olla äidin omien asioiden tiellä enkä tuottaa äidille pettymystä. Useasti koulusta kotiin tullessani äiti makasi sohvalla viinilasin kanssa ja oli uppoutuneena omaan maailmaansa. Äiti ei ollut psyykkisesti läsnä ja jatkuvasti jouduin elämään varpaillaan äidin tiheästi muuttuvien mielialojen takia. Isä ei osannut näyttää tunteita lainkaan, joten välimme jäivät etäisiksi. Silloin kun isä oli kotona, niin hänellä oli tiukka kuri, jopa väkivaltainen. Jonkinlaisen yhteyden saimme muodostettua tekemisen kautta. Tykkäsin isän kanssa mm. kalastella mökillä tai muistan istuneeni rekan kyydissä työreissuilla.
Nuoruus
Vanhemmat erosivat kun olin yläasteikäinen. Äidin painostuksesta jäin hänen luokseen. Isää näin harvoin ja silloinkin olin kiinnostunut enemmän rahasta. Kannoin syyllisyyttä erosta aikuisikään ja terapiaan saakka. Äidin ja minun välit viilenivät entisestään.
Olin ala- ja yläasteen koulukiusattu. Sain lähes päivittäin haukkuja ylipainosta. Aloin myös kiusata itse ja tunsin olevani muita parempi. Kotona en tästäkään puhunut mitään.
Olin 10-vuotias kun sain ensikosketuksen alkoholin kanssa. Join omenaviiniä ja oksensin koko illan. Jotain tuosta illasta jäi positiivisena mieleen, koska siitä illasta lähtien aloin haluta alkoholia ja sen tuomaa oloa yhä enemmän. 12-vuotiaana kokeilin ensimmäisen kerran kannabista ja olin helpottunut, kun saman olon saamiseksi ei tarvinnut enää juoda niin paljoa.
Nuoruusvuodet menivät alkoholin ja muiden päihteiden kulkiessa mukana, mutta hoidin tuolloin lisääntynyttä ahdistusta myös viiltelemällä. Tuolloin tiesin juovani huomattavasti enemmän kuin muut saman ikäiset. Aloin myös saada hyväksyntää minua huomattavasti vanhemmilta miehiltä, ja niin seksistä tuli päihteiden ohella keino täyttää rakkauden jättämä tyhjiö.
Pääsin ammattikouluun ja pärjäsin koulussa hyvin. Muutin kotoa 17-vuotiaana opiskelemaan ammattikoulun viimeistä vuotta ja vaihdoin samalla kaupunkia. Päihteiden käyttöä oli kolmantena vuonna reilusti, mutta sain tutkintotodistuksen hoitoalalle ja vielä hyvin arvosanoin.
Kulissit alkavat romahtaa
Olin 19-vuotias, kun sain vakituisen työn lasten ja nuorten parista. Avauduin päihdeongelmasta työpaikan työhöntulotarkastuksen yhteydessä seuraavana vuonna, ja silloin kulissit alkoivat romahtaa. Sinä aikana aloitettiin ensimmäiset mielialalääkkeet. Ahdistuneisuuden ja itsetuhoisuuden takia olin psykiatrisella osastolla muutaman viikon. Äitiä näin tuona aikana jonkin verran, koska en pystynyt sanomaan, etten haluaisi nähdä tai jos sanoin, niin tunsin syyllisyyttä. Siskoihin pidin yhteyttä. Isää näin silloin tällöin, koska hän auttoi minua taloudellisesti.
Osastojakson jälkeen menin vapailta töihin, tosin päihtyneenä. Irtisanoin itseni ja menetin samalla asunnon, johon olin juuri kirjoittanut vuokrasopimuksen. Olin totaalisen hukassa. Sain paikan päihdekuntoutuslaitokseen, jossa kiinnityin vahvasti vertaisryhmään.
Aloin saada kiinni päihteettömästä elämästä ja hommasin asunnon ja tein sijaisuuksia. Elämä oli ajelehtimista ja kärsin jatkuvasta epämääräisestä pahasta olosta ja voimakkaasta ahdistuksesta, joten hakeuduin psykiatrian poliklinikalle. Kävin juttelemassa psykologin kanssa reilun vuoden, kunnes koin, etten saa sieltä tarvitsemaani apua.
Hakeuduin psykoterapiaan syksyllä 2008. En tiennyt mitä odottaa, mutta tiesin tarvitsevani apua ja terapiaa en ollut vielä kokeillut.
Kun olin käynyt terapian ensimmäisissä alkuhaastatteluissa, niin sain kuulla, että kolme vuotta olisi minimiaika, ja kauhistelin, etten pysty sitoutumaan niin pitkäksi ajaksi. Kolmannen vuoden lopulla pelkäsin kuollakseni, jos terapia loppuisi siihen. Prosessit olivat liian kesken ja tunsin tarvitsevani paljon ammattiapua.
Olin lopettamassa koko terapiaa useita kertoja ensimmäisen vuoden aikana. Alkuun oli hankalaa, koska koin vaan tuhlaavani terapeutin aikaa. En ollut tottunut puhumaan kenellekään ja ajattelin, ettei terapeuttiakaan kiinnosta kuunnella. Myöhemmin käänsin asian niin, että toki kuuntelee, koska saa siitä palkkaa. Kokeilin rajoja.
Muistan myös usein ajatelleeni, etten osaa olla edes terapiassa. En osannut olla oma itseni, koska en tiennyt minkälainen olin. En tiennyt mistä musiikista tykkäsin tai mikä oli lempivärini. Tykkäsin aina samoista asioista, kuin joku ystävänikin, koska en kehdannut sanoa ajatuksiani ääneen. Pelkäsin, että minulle nauretaan.
Olin tottunut saamaan jatkuvasti negatiivista palautetta ja sen myötä välillä pelkäsin terapeutinkin tuomitsevan tai mitätöivän. Kuitenkin aina minua varten odotti aito ja lempeä ihminen, ja hänen pelkkä olemus sai minut rauhoittumaan. Oli todella vaikeaa uskoa siihen, että terapeutti haluaisi minulle hyvää ja välittäisi.
Luottamus ei syntynyt yhdestä istunnosta, mutta vähitellen vuosien kuluessa aloin luottaa ja uskalsin olla oma itseni ja siten aloin puhumaan enemmän. Ehkä n. 3. vuoden kohdalla pystyin rentoutumaan niin paljon, että uskalsin nostaa jalat rahin päälle. Terapiassa vallitseva ilmapiiri oli niin parantavaa, että usein siitä ei olisi halunnut lähteä pois. Tunsin olevani turvassa.
Ennen terapiaa en tunnistanut omia tunteita enkä tarpeita.
En saanut yhteyttä tunteisiini, vaikka yritin. Ahdisti kun en osannut sanoa miltä minusta tuntui. Ihmissuhteissa oli vaikeuksia, ja syytin niistä aina toista osapuolta, koska en tunnistanut omaa käytöstäni. Töissä kuormituin liikaa tekemällä muidenkin työt ja olin sairauslomilla, koska en tunnistanut väsymystä.
Turvallisessa ja välittävässä ilmapiirissä uskalsin vähitellen aloittaa huipputurvallisen vankilan suojamuurien purkamista. Pystyin näkemään itsekin sinne muurien sisään ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuntuu hyvältä, kun on tullut kykyä nähdä ja tuntea asiat eri tavalla kuin aikaisemmin. Muurien särkymisestä johtuen tunsin myös häpeää omasta itsestäni ja olen kokenut vaikeaksi olla ihmisten edessä alastomana, haavoittuvaisena.
Olen harjoitellut kertomaan tunteistani muille
Olen alkanut terapian myötä myös pitää omista rajoista kiinni. Sitäkin harjoittelin ensin turvallisesti terapeutin kanssa. Olen harjoitellut kertomaan tunteistani muille ja nykyisessä parisuhteessa olen uskaltanut kertoa myös tarpeistani, heti kun ensin pystyin hyväksymään itseni tarvitsevana naisena.
Äidin kanssa olen tekemisissä aiempaa enemmän nyt lastenlasten synnyttyä, ja suhteessa olo on helpottunut omien rajojen tunnistamisen myötä. Isää tapailen myös ja pääsen tänä päivänä seuraamaan vierestä pojan ja papan kalastusta. Kaikkien siskojen kanssa pidän myös yhteyttä.
En olisi voinut kuvitella terapian alussa saavani näitä asioita ja eteen tulevan sellaista päivää, että tunteet toimivat ikään kuin suunnannäyttäjinä. En enää halua pystyä sietämään ahdistusta, enkä pysty toimimaan omia tunteita ja tarpeita vastaan, kun on tullut kykyä tehdä valintoja, että voi voida hyvin. Helpottavaa on myös, kun ei tarvitse enää pärjätä yksin. Saa tarvita myös muita ihmisiä. Olen myös oppinut tekemään päätöksiä vasta harkinnan jälkeen, en toimi enää hetken mielijohteesta tunteiden viedessä.
Karkeasti laskettiin kerran terapeutin kanssa, että olen istunut lähes 550 kertaa terapeutin nojatuoliin eli se tekee n. 25 000 minuuttia psykoterapiaa. Ne kaikki minuutit ovat olleet tarpeellisia ja ovat mahdollistaneet tämän kasvun.
Nyt terapia on ihan loppusuoralla, vielä muutama seurantakäynti sovittuna. On haikea olo, mutta uskon itseeni ensimmäistä kertaa elämässäni ja saan palata hakemaan vahvistusta ja turvaa tarpeen vaatiessa.
Lainatakseni Cheekin sanoja: ”Kiitollinen, siunattu, onnellinen”.
Yksi päivä voi muuttaa elämän
Vuosituhannen vaihde oli perheelleni kohtalokasta aikaa. Isäni yritystoiminta päättyi yhtenä päivänä kuin seinään ja seuraavien kuukausien kuluessa perheeni menetti kaiken omaisuutensa. Äitini menetti myös terveytensä ja menehtyi muutamaa vuotta myöhemmin. Äidin poismenoa seuraavat pari vuotta olivat jatkuvien menetysten ja isojen elämänmuutosten aikaa: minulta meni työpaikka, avioliittoni päättyi ja perheeni hajosi, jouduin luopumaan kodistani ja olin pitkän aikaa aivan tyhjän päällä.
Kriisi pakotti minut syvälliseen itsetutkiskeluun ja sen kautta löysin pikkuhiljaa yhteyden autenttiseen itseeni – siihen osaan minusta, joka oli hukkunut vuosien varrella monen ”näin pitää tehdä” –ajatuksen alle. Kun elämä puuttui vahvalla kädellä peliin, se palautti minut sydämeni polulle. Ryhdyin rakentamaan uutta elämää ja tekemään työtä henkisenä valmentajana ja energiahoitajana. Kuluneiden 7,5 vuoden aikana olen saanut työskennellä sydämeni ohjaamana ja auttaa asiakkaitani löytämään jälleen itsensä ja oman onnensa, ja luomaan rohkeammin itsensä näköistä elämää.
Kokemani menetykset ja niiden mukanaan tuoma muutos on ollut yksi elämäni tärkeimmistä oppiläksyistä. Löysin ensinnäkin itsestäni voimavaroja, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. On ollut äärimmäisen vapauttavaa oivaltaa se, että vastoinkäymisten ja menetysten tarkoitus ei ole murtaa meitä, vaan puristaa meistä ulos se potentiaali, joka meissä uinuu. Kun sen oivaltaa, voi päästää menneistä irti ja rakentaa jotain entistä kauniimpaa ja aidompaa. Rankkojen kokemusten jäljiltä, sydän vereslihalla, sitä on ensi alkuun vaikea uskoa ja nähdä. Kuitenkin, kun aikaa kuluu, ja jos olemme halukkaita tekemään tarvittavan henkisen työn, voimme löytää itsestämme aivan uusia voimavaroja, joista olla kiitollinen.
Viime kevättalvena koitti jälleen kohtalon hetki – vedenjakaja, jonka tulen muistamaan varmasti lopun elämääni. Tällä kertaa muutos oli hartaasti toivottu ja äärimmäisen positiivinen: löysin avukseni mentorin, jonka vahvassa ja sydämellisessä ohjauksessa vuosikausia hautuneet haaveeni ovat alkaneet toteutua. Senkin olen saanut näiden vuosien varrella oivaltaa, että voin saada apua ja sitä on ihanaa vastaanottaa. Ei meitä ole tarkoitettu pärjäämään yksin. Mitä isommasta elämänmuutoksesta on kyse, sitä varmempaa on, että siinä tarvitaan ympäristön tukea.
Mentorini avulla olen uskaltautunut ottamaan jälleen loikan tuntemattomaan, ja lähtemään kohti jotain sellaista, mitä sieluni on kuiskutellut korvaani jo vuosia. Haluan jakaa oppimaani muille ja auttaa rakentamaan tietä kohti hyvää ja onnellista elämää. Yksi teema, joka toistuu kohtaamieni ihmisten elämässä, on toive siitä, että voisi tehdä jotain merkityksellistä, auttaa muita, mennä ilolla töihin ja saada hyvän toimeentulon tehden sitä mitä rakastaa. Sen tähden halusin järjestää koko päivän seminaarin, jotta mahdollisimman moni saa mahdollisuuden oppia samoja asioita, joita minä olen oppinut omilta opettajiltani: miten rakentaa itselleen aidosta omasta itsestä kumpuava elämä ja ura, joka tuo myös runsain mitoin taloudellista hyvinvointia.
Take Back Your Freedom –seminaari tuo yhteen kansainvälisiä huippupuhujia, joita kuullaan Suomessa ensimmäistä kertaa. Lavalle astuu rakas mentorini Camilita Nuttall, jolla on huikea elämäntarina kerrottavanaan. Hänen lisäkseen kuulemme legendaarista naista – todellista taloudellisen lukutaidon ja vapauden pioneeria – Sharon Lechteria, joka tunnetaan mm. bestseller-kirjoista Rikas isä – Köyhä isä, ja Think and Grow Rich for Women. Omassa luennossani jaan yhden isoimmista onnellisuuteeni ja unelmieni toteutumiseen vaikuttaneista tekijöistä ja miten ratkaisin sen.
Lisätiedot tapahtumasta löydät sivuilta takebackyourfreedom.fi.
Ota käyttöön nämä 13 vinkkiä, joilla teet elämästäsi ihanaa joka päivä
1. Käy joka päivä 10–30 minuutin kävelyllä ja kävellessäsi hymyile. Tämä on mitä parhain fiiliksen kohottaja. Lisäksi hymyily kiinteyttää kasvojesi lihaksia. Joten kannattaa hymyillä paljon!
2. Istu hiljaisuudessa vähintään 10 minuuttia joka päivä. Usko tai älä: sinussa on ratkaisu jokaiseen ongelmaan, sinun täyty vain etsiä sitä sisältäsi. Joten seuraavan kerran, kun törmäät ongelmaan, keskustele oman itsesi kanssa ja katso, kuinka pian pystyt ratkaisemaan ongelmasi.
3. Yritä saada ainakin kolme ihmistä hymyilemään joka päivä. Onnellisuus on tarttuvaa, joten levitä sitä niin paljon kuin voit.
4. Älä hukkaa kallisarvoista energiaasi juoruiluun, energiasyöppöihin ihmisiin, menneisyyden ongelmiin, negatiivisiin ajatuksiin tai asioihin, joita et voi hallita. Käytä sen sijaan energiasi nykyhetkeen. Vuorokaudessa on 24 tuntia. On täysin sinun päätösvallassasi, mihin käytät tai kulutat nuo tunnit.
5. Elämä on liian lyhyt siihen, että hukkaat aikaa jonkun vihaamiseen. Anna kaikille kaikki anteeksi. Anteeksianto on vahvojen luonteenpiirre.
6. Sinun ei tarvitse voittaa jokaista erimielisyyttä. Sopikaa olevanne eri mieltä. Väittelyn voittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin se, että rakastamasi ihmiset ovat onnellisia. Kannattaa siis valita viisaasti.
7. Solmi rauha menneisyytesi kanssa, jotta se ei pilaa nykyhetkeäsi. Et voi muuttaa mennyttä, mutta voit todellakin muuttaa tulevaisuutesi. Mennyt on mennyttä, mutta se, mitä on tulossa, on täysin sinun käsissäsi. Keskity nykyhetkeen ja tutustu uusiin asioihin.
8. Älä vertaa itseäsi muihin. Vertaa itseäsi siihen ihmiseen, joka olit eilen. Muista, että olet oman elämäsi sankari. Lakkaa vertaamasta itseäsi naapuriisi tai kollegaasi työpaikalla. Vertailemalla teet vain elämästäsi hankalampaa.
9. Kukaan muu ei ole vastuussa onnellisuudestasi kuin sinä itse. Sinun elämäsi, sinun sääntösi. Ota ohjat omiin käsiisi ja näytä maailmalle, että mikään ei kolhi sinua, ellet anna sen tehdä niin.
10. Auta apua tarvitsevia, ole antelias. Ole antaja, älä ottaja. Tämä näyttää nöyrän puolesi. Lisäksi se kasvattaa itseluottamustasi ja motivaatiotasi.
11. Se, mitä muut ajattelevat sinusta, ei ole sinun asiasi. Älä siis välitä! Ainakin olet antanut toisille ihmisille puhuttavaa!
12. Työsi ei pidä huolta sinusta silloin, kun olet kipeä. Ystäväsi pitävät sinusta huolta. Pidä siis heihin yhteyttä. Riippumatta siitä, kuinka outoja ja ärsyttäviä ystäväsi joskus voivat olla – he ovat silti ystäviäsi, ja ystävät ovat elämän tärkeimpiä asioita.
13. Olipa tilanne miten hyvä tai paha tahansa, se muuttuu. Muutos on luonnonlaki. Ole valmis kaikenlaisiin muutoksiin elämässäsi.
Lähde: Lifehacker
Vekkuli vegepiirakka – tämä ohje sopii loistavasti myös ruokayliherkille
Suolaisen piirakan proteiininlähteenä toimii vaihteluksi myös kasvikset.
Piirakat. Nämä illanistujaisten ja syntymäpäiväjuhlien vakioherkut. On kinkkupiirakkaa, jauhelihapiirakkaa, kanapiirakkaa, lohipiirakkaa, mutta entäpä kasvispiirakka. No, lähdin kokeilemaan vaihteluksi kasvispiirakkaa, jossa on huomioitu samalla proteiinin tarve. Proteiinin lähteenä piirakassa toimivat vihreät linssit. Piirakkapohja puolestaan valmistuu tattarista ja riisijauhoista ja näin ollen se sopii loistavasti myös ruokayliherkille. Kehittele piirakkaan omat lempitäytteesi tai kokeile tätä kasvisversiota.
VEGEPIIRAKKAOHJE
PIIRAKKAPOHJA:
(ohjeesta tulee yksi iso uunipellillinen)
5 dl riisijauhoja
3 dl tattarijauhoja
2 rkl psylliumia
1,5 tl suolaa
1 dl sulaa kookosöljyä
3 dl vettä
PIIRAKKATÄYTE-EHDOTUS:
2 pkt aurinkokuivattuja tomaatteja
1 nippu tuoretta basilikaa
1-2 tölkkiä vihreitä linssejä
MUNA-KOOKOSMAITOSEOS:
1 tölkki kookosmaitoa
5 luomu kananmunaa
ripaus suolaa
1 tl currya
VAIHE 1) Mittaa kaikki piirakkapohjan aineet kulhoon ja pyöräytä ne sekaisin sähkövatkaimella. Kaada muruseos leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja tasoittele taikina kostein kämmenin tiiviisti uunipellin pohjille ja reunoille
VAIHE 2) Vatkaa yhteen kookosmaito, kananmunat, curry ja suola
VAIHE 3) Viipaloi kaikki täytteet ja tasoittele ne piirakkapohjan päälle kauttaaltaan. Kaada lopuksi muna-kookosmaitoseos tasaisesti täytteiden päälle
VAIHE 4) Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia, kunnes muna-kookosmaito seos on hyytynyt ja piirakan pinta on saanut kauniin värin
Näin epäonnistumisen ja häpeän tunnelukot kuluttavat elämän voimaa
Usein luemme tarinoita kuinka joku uskalsi irroittaa vanhoista kaavoista ja löysi elämän, joka nyt tuntuu omalta ja ihanalta. Inspiroidumme kauniista muutostarinoista. Autenttinen tunnelukkojen työstäminen on usein se vaihe elämää, jota voi myös kutsua ”messy middleksi”. Se on sotkuinen keskikohta, jolloin ei vielä tiedä mitä tuleman pitää. Se on sitä rosoista osiota. Se on se vaihe, jonka läpi on uskallettava kulkea, jotta muutos olisi todella mahdollinen.
Kuten sanotaan, ”old habits die hard”. Vanhat tavat muuttuvat hitaasti. Se ei ole tyhmyyttä, vaan sitä, että joskus opittu tunnelukko tai toimintamalli on auttanut meitä selviytymään. Toistamme kaavoja, joista syntyy itse itseään ylläpitäviä selviytymiskeinoja, aivomme käynnistävät nämä kaavat ja reaktiot ihan itsestään, ilman että tunnustelemme mikä on tässä hetkessä oleellista.
Lapsena, kun ei ollut muuta keinoa käsitellä tunteita sitä oppi esimerkiksi vetäytymään. Se auttoi selviytymään aidosti, vaikkakin tavalla joka pitkällä aikavälillä satuttaakin enemmän. Selviytymiskeinot ovat itsestään elämän kipeissä kohdissa laukeavia reaktioita, joista hellittäminen ei tapahdu vahingossa.
Se kysyy toistoja, sitoutumista sekä armollisuutta ja myötätuntoa itselle.
Lukko ei tule vapautumaan niillä samoilla keinoilla, joilla se on synytynyt. Siksi pääsemmekin opettelemaan jotain itsellemme ihan uutta. Saa hapuilla. Saa harjoitella. Saa opetella. Saa pelottaa. Saa olla ihan hukassa.
Olin pitkään vihainen selviytymiskeinoilleni, sekä häpesin niitä. Seuraavaksi sain päähäni, että minun vaan pitäisi päästä eroon kaikista defensseistäni. Arvaat varmaan, että en onnistunut?
Tuli päivä, jolloin olin valmis sanomaan selviytymiskeinoillenikin kiitos. Sillä ne todella ovat auttaneet minua selviytymään. Nyt en halua enää vain selviytyä, vaan haluan voida valita sydämestäni käsin. Välillä se ei onnistu yhtään, välillä taas paljon paremmin. Inhimillisyys on tässäkin osoittautunut minulle avainasiaksi. Entä jos en tuomitsekkaan minussa nousevia reaktioita? Entä jos muistan, että minun ei enää ole pakko reagoida? Ja sallin sen, että joskus silti reagoin.
Eikä se ole epäonnistumista vaan ihmisenä olemista.
Epäonnistuneisuuden tunnelukko:
Tähän tunnelukkoon liittyy vahvasti uskomus ja tuntemus, että kertakaikkiaan epäonnistuu siinä mihin ryhtyykään, on muita huonompi ja kyvyttömämpi. Tyypillisiä ajatuksia, joita itseen kohdistetaan, ovat myös seuraavat: Olen tyhmä, tietämätön, lahjaton, luopio, vätys ja saamaton. Epäonnistumisen tunnelukko pääsee syntymään, jos lapsena saa palautetta siitä missä ei onnistu, mutta ei kannustusta tai tukea asioiden opetteluun. Koitamme ratkaista tunnelukkoa joko yli-tekemällä ja todistelemalla itsellemme ja maailmalle pystyvyyttämme tai sitten sillä ettemme juurikaan aseta itseämme alttiiksi asioille, joissa voisimme kokea onnistumista ja iloa. Joko siis päädymme suorittamaan tai välttämään. Tyydymme selviytymiseen. Ihmisen sisäinen keskustelu on usein hyvin alistavaa ja mitätöivää itseään kohtaan. Tällöin ihmisen on hyvä harjoitella sitä, että altistaa itseään tilanteille, joita aiemmin vältteli. Myös epäonnistumisten määrittely oppimiseksi voi olla tarpeellista sekä sen hyväksyminen että tulee vääjäämättä elämässä kompuroimaan ja mokailemaan. Etukäteen itsensä tuomitsemisen sijaan voi myös kysyä ”Mitä jos kaikki meneekin ihan hyvin?”.
Häpeällisyyden tunnelukko:
Häpeällisyyden tunnelukko on yllättävän samankaltainen kuin epäonnistumisen tunnelukko, mutta tämä on vielä henkilökohtaisempi. Epäonnistumisen lukko liittyy toimintaan ja tekoihin, häpeä taas ihmisen olemukseen, siihen kuka hän on. Häpeän kanssa yhdessä työskentelee riittämättömyys. Tämä lukko aiheuttaa itsensä ylenpalttista tarkkailua, vertailua toisiin ja kokemusta että jotenkin viallinen. Häpeä kuiskii: ”Mikä säkin luulet olevasi” ja ”se mitä olet on kertakaikkiaan riittämätöntä”. Koitamme usein ratkaista häpeän lukkoa piiloutumalla, vetäytymällä ja peittelemällä inhimillisyyksiämme. Joillakin tämä lukko aiheuttaa myös hyvittelyä ja miellyttämistä, yrityksiä korjata itseä. (Jossa ei todellisuudessa ole mitään vikaa). Tällöin ihminen tarvitsee hyväksyntää, turvaa sekä ihmissuhteita joissa on tilaa inhimillisyydelle.
Kaikki alkaa aina siitä, että tunnistaa mitä itsessä tapahtuu. Ja varsinkin näiden tunnelukkojen suhteen kannattaa muistaa, että niissä ei ole mitään häpeällistä eivätkä ne ole merkki epäonnistumisesta.
__________________________________________________________________
Tee tunnelukko testi täältä
Laadi itsestäsi käyttöohje
Yksitoista ja puoli vuotta sitten tulimme nyt jo entisen aviomieheni kanssa Helsingin Kätilöopistolta pieni vaaleansininen nyytti kainalossa kotiin. Esikoisen hoivaamisen äärellä ja avuttomina hetkinä vitsailimme, että ”Hitsi kun unohdettiin tän vauvan käyttöohje sinne synnärille”.
Käyttöohjeajatus on tullut senkin jälkeen monesti mieleeni. Elän tuoreessa, uudessa parisuhteessa ja opettelua tämä reissu on tietysti ollut. Kun kaksi toisilleen täysin toisilleen tuntematonta aikuista lyö hynttyyt yhteen, on siinä joskus ihmettelemistä – hyvässä ja pahassa. Samalla olen päässyt paremmin tutustumaan itseeni, joka on avioeromatkan varrella muuttunut monellakin tavalla. Saan siis yhtä aikaa tutustua kahteen uuteen ihmiseen. Onneksi olemassa on huumorintaju, joka näkee nauramisen aihetta vähän siellä ja täällä. Huomaa, että myös tämä kirjoitus on laadittu kuplivassa ilon olotilassa – älä ota liian vakavasti :).
Kuinka monta kertaa olet kuullut itsesi tai jonkun toisen sanovan: ”Mä luulin, että tää on sulle ihan ok” tai ”Oletin, että tää asia on ihan selvä”? Niinpä. Itse olen allerginen luulemisille ja oletuksille. Mitä enemmän olen kotimaassa tarkkaillut sekä omaa että muiden tapaa viestiä, joudun yhä useammin toteamaan, että ei hyvänen aika. Viestinnän perusasiat ovat aika heikoilla kantimilla monessa osoitteessa. Joskus viestimisen vaikeudet on ratkaistu olemalla hiljaa – ”parempi” ettei puhuta mitään, ettei tule riitaa. Monet pattitilanteet ihmissuhteissa ovat heikon viestimisen tulosta.
Resepti viestimiseen on hyvin yksinkertainen, mutta toteutus hankalampaa. Resepti on muuten ihan omani, saa mielellään täydentää, jos tulee uusia ja parempia mieleen: Kysy, kuuntele, ole avoin, utelias, rohkea ja tietoinen omista tunteistasi, ajatuksistasi ja reaktioistasi, viesti selkeästi ja suoraan, pyri suhtautumaan itseesi ja toiseen lempeästi ja hyväksyvästi, kysy vielä lisää (äläkä yritä ratkaista ”ongelmaa”), tue toista ja ota vastuu omista tunteistasi, jotka viestinnän aikana heräävät. Puhu vaikka pelkäisit hylätyksi tulemista ja toisen reaktioita (Huomio: Puhun nyt suhteista, joissa ei tarvitse pelätä väkivaltaa tai varoa jotain muuta erityistä asiaa).
Itseäni hykerryttää ajatus siitä, että voisimme laatia oman käyttöohjeemme ja ojentaa sen tarvittaessa kanssakulkijoille, ei siis pelkästään elämänkumppanille. Itsen käyttöohjeen laatiminen ei ole kyllä mikään helppo juttu. Sen laatimiseen tarvitaan edellä esitettyä viestintää.
Oman käyttöohjeeni sisällysluettelo voisi olla vaikka tämännäköinen (tulee täydentymään!):
1. Lyhyt henkilöhistoriani kipuineen kaikkineen
2. Vanhempieni ja isovanhempieni parisuhde
3. Tunnelukkoni eli millaista sopeuttavaa käyttäytymistä harjoitin lapsuudenperheessäni (ja harjoitan edelleen, jos en ole työstänyt lukkojani)
4. Rakkauden kieleni eli tapani osoittaa ja vastaanottaa rakkautta
5. Tärkeimmät elämänarvoni
6. Viestimisen tapani vahvuudet, heikkoudet ja pelot (esimerkiksi: näin riitelen ja teen sovintoa)
7. Jos alan olla hankala ja vetäydyn luolaani (enkä meinaa päästä sieltä yksin pois ja kaipaan apua), ensiapuna kannattaa kokeilla näitä konsteja
8. Rajani eli oikeat ja väärät napit henkisesti ja fyysisesti (esimerkkinä: ilkeily sammuttaa iloni tai: suukko poskella saa minut sulamaan).
9. Muuta huomioitavaa
Miltä sinun käyttöohjeesi näyttää?
Lisää käyttäytymismalleista sekä tunnelukoista Miian kirjassa Masennus ja tunnelukot.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Otin vastuun omasta terveydestäni ja löysin avaimet paranemiseen
Sain 16-vuotiaana kroonisen tulehduksellisen suolistosairauden diagnoosin.
Sairaalassa osaston ylilääkärinä toiminut gastroenterologian erikoislääkäri ja dosentti totesi diagnoosin kerrottuaan ykskantaan, että sairaus on mukanani loppuelämän, siihen ei voi vaikuttaa ruokavaliolla tai millään muulla omalla toiminnalla, vaan ainoa ratkaisu on syödä koko elämän ajan lääkkeitä, ja jos ne eivät tehoa, syödä vahvempia lääkkeitä, ja jos nekään eivät tehoa, leikataan suoli pois.
Positiivinen, luottavainen ja optimistinen ovat adjektiiveja, jotka todellakaan eivät tuolla hetkellä kuvanneet oloani ja tulevaisuudennäkymiäni. Sairaalasta sain kotiinviemisenä toivottomalta tuntuneen tulevaisuuden lisäksi esitteen siitä, miten suolistoavanteen kanssa voi elää ihan ok elämää.
Lääkkeet pitivät pahimmat oireet miten kuten hallinnassa, mutteivät niitä poistaneet.
Diagnoosia seuranneilla säännöllisillä lääkärikäynneillä kysyin joka kerta, eikö ruokavaliolla ole sairauteen minkäänlaista vaikutusta – koska oma sisäinen ääneni sanoi, että totta kai suoliston hyvinvointiin vaikuttaa se, millaista ruokaa se joutuu prosessoimaan, ja jos suolisto on ”rikki”, sitä vähemmän sitä pitäisi millään sille haitallisella rasittaa. Vastaus oli aina sama: sillä ei ole mitään merkitystä.
Vuosien ajan uskoin tähän ja tyydyin sairauteni ainoana hoitokeinona syömään lääkkeitä, koska lääkäreiden mielestä ne riittivät, pitiväthän ne oireilun kurissa. Parantumisesta ei ollut puhettakaan; kyseessä oli krooninen sairaus, josta saattoi saada ainoastaan satunnaista helpotusta, jos akuutit oireet pysyivät poissa, mutta siitä ei voisi koskaan mitenkään parantua.
Vaikka olin ensisijaisesti oireeton, en kuitenkaan voinut hyvin.
Vatsani oikutteli milloin enemmän, milloin vähemmän, ja olin tarpeettoman laiha, koska syömäni ruoka ei imeytynyt kunnolla eikä siten päässyt ravitsemaan kehoani. En ollut sinänsä suoranaisesti sairas, koska sairauteni akuutit oireet pysyivät poissa, mutten myöskään kokenut (tai näyttänyt) olevani terve.
Vaati monta vuotta sekä kyllästymisen aina mukana pysyneeseen lievään oireiluun ja heikkoon olooni, ennen kuin aloin luottaa sisäiseen ääneeni ja sanontaan ”olet mitä syöt” – koska mistä muusta ihmisen keho ja solut, myös ne suoliston pinnan muodostavat, rakentuvat, kuin siitä ruoasta, jota sille antaa? Otin itse hyvinvointini omiin käsiini ja aloin testata, miten ruokavalion muutos vaikutti olooni.
Ja miten se sitten vaikutti? Äärimmäisen positiivisesti. Minua hoitaneiden lääkäreiden päinvastaisista vakuutteluista huolimatta sain sellaista helpotusta oireiluuni, joita lääkkeet eivät missään vaiheessa antaneet. Itse asiassa oireet poistuivat kokonaan. Kun vielä lisäksi myöhemmin sisäistin (osin erään itävaltalaisen lääkärin ansiosta) olevani psykofyysinen kokonaisuus ja oivalsin ottaa henkisen puolen hyvinvoinnin tässä yhtälössä huomioon, sain paranemisprosessiini aivan uuden suunnan.
Ruokavalion muutos oli alkusysäys sille, että otin oman hyvinvointini omiin käsiin.
Jatkaessani omalla, hyväksi havaitsemallani ”henkilökohtaisen ihmiskokeen” tiellä tunsin ottavani oman hyvinvointini hallintaani. Voimauduin; otin itse vastuun omasta olostani ja halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että oloni olisi hyvä. Tämän matkan varrella myös tekemäni ruokavalion vaihdos muutti muotoaan ja kehittyi hiljalleen kokonaisvaltaiseksi elämän(tapa)muutokseksi.
Lopulta, oltuani täysin oireeton jo usean vuoden ajan, päätin luopua maksaa jatkuvasti rasittavasta lääkityksestäni kokonaan – siitä huolimatta, että minua hoitanut lääkäri, jota en ollut koskaan edes kasvokkain tavannut, suhtautui ideaan kriittisesti – koska en nähnyt tarpeelliseksi syödä lääkkeitä vain ”varmuuden vuoksi”, kun kaikki sairauteen vähänkään viittaavat merkit loistivat poissaolollaan.
Olen ollut oireeton yli 10 vuoden ajan, voinut aina vain paremmin omaoppisesta ja itseohjautuneesta ruokavaliomuutoksestani alkaen, ja lääkkeetönkin olen ollut jo monta vuotta.
Yksikään lääkäri ei ole sanonut minulle tästä kokemastani paranemisesta mitään positiivista, lähinnä kyseenalaistaneet lääkkeiden pois jättämisen. Olen saanut kuulla olevani ”ihmeellinen poikkeus”, kun oireeni ensin vähenivät, sitten katosivat, eivätkä ole palanneet. Keskusteluista on jäänyt olo, että ”väärin parannuttu”. (Tai no, minua hoitaneiden lääkäreiden mielestä en ole edes parantunut, koska diagnoosin mukaan olen kroonisesti sairas, vaan olen vain remissiossa.)
Vasta vuosia sairastumiseni – ja tervehtymiseni – jälkeen oivalsin, että tuo sairauteni on ollut kaikessa henkisessä ja fyysisessä kivuliaisuudessaan kenties suurin opettajani ja ensimmäinen askel kohti henkistä polkua, kasvua kohti omaa aitoa itseäni. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt, miten monin tavoin stressaava tuonaikainen elämäntilanteeni onkaan ollut, enkä enää ihmettele lainkaan, miksi tuolloin sairastuin.
Se, mitä tuolloin pidin suurimpana ”ongelmanani” – eli tuo sairaus – olikin oikeasti kehoni hätähuuto: vakavamman luokan oire siitä, että elämäni ja minä itse olimme todella vakavasti epätasapainossa ja eri tahoilta tulleen henkisen ja fyysisen stressikuorman alla.
Matka kohti parempaa oloa ei ollut varsinkaan ensimmäisinä vuosina helppo.
En aluksi edes ymmärtänyt sairauteni henkistä puolta, vaikka jollakin tasolla ymmärsinkin sen psyko-fyysisyyden, mutta kieltäydyin ottamasta sen oppeja vastaan. Suljin silmäni siltä, että fyysisten oireiden lisäksi koin vahvaa henkistä huonoa oloa.
Totta kai fyysisen vointini parantaminen oli ensin etusijalla, mutta jos minulla olisi tuolloin teini-ikäisenä sairastuessani ollut sama tietämys ja ymmärrys, minkä nyt olen itselleni ja itsestäni kerryttänyt, olisin lähestynyt sairastumistani hyvin eri tavoin ja kuunnellut kehoni (ja sitä kautta mieleni) viestejä suurella kunnioituksella, niiltä silmien ja korvien sulkemisen sijasta.
Mutta toisaalta, ilman kaikkea sitä, mitä tämä suolistosairaus ja kaikki siitä seuranneet kokemukset ovat minulle opettaneet, en olisi se ihminen, joka tänään olen. Yksi hienoimmista oivalluksista oli, kun ymmärsin vapautuneeni uskomuksesta, että olen lopun ikääni kroonisesti sairas ja voimaton tekemään tilanteelleni mitään.
On kieltämättä hieman hämmentävää löytää itsensä pisteestä, jossa on kiitollinen elämänsä rankimmille kokemuksille. Ne ovat olleet niitä kaikkein merkityksellisimpiä ja muovaavimpia matkallani minuksi, ja opettaneet (sitten lopulta, kun olin valmis) kuuntelemaan kehoni ja sydämeni ääntä tarkalla korvalla.
♥
PS. Todettakoon, että en ole lääketieteen asiantuntija, enkä voi oman yksilöllisen kokemukseni perusteella yleistää, että ruokavaliolla kaikki muutkin saman diagnoosin saaneet voisivat saada oireisiinsa helpotusta. Minua hoitaneiden lääketieteen asiantuntijoiden näkökulma (ja kenties myös uskomus) oli, että ruokavaliolla ei voi hoitaa minulla diagnosoitua ongelmaa – ja kuitenkin sain siitä itselleni ensimmäisen todellisen avun, jolla paitsi kaikki oireeni katosivat, myös elämänlaatuni parani valtavasti. Sanovatpa ulkopuoliset tästä kokemuksestani mitä tahansa, olen oman itseni ja oloni asiantuntija, ja minulle tämä on totta.
Kun hyvä ei riitä – 10 tapaa, jolla täydellisyyden tavoittelija sabotoi saavutuksiaan
Meillä kaikilla on perfektionistisia ajatusmalleja, jotka rajoittavat ja sabotoivat elämäämme. Ne nojaavat vaatimuksiin, rajoituksiin, odotuksiin, syytöksiin, vertailuun ja häpeään.
Perfektionistiset ajatusmallit ovat alitajuisia automaattiohjelmia, joita mielesi toteuttaa. Ne saavat sinut tuntemaan itsesi riittämättömäksi ja suorittamaan loputtomasti. Ne aiheuttavat stressiä, huolta, levottomuutta, ärtyneisyyttä, vihaisuutta, jännittyneisyyttä, ahdistusta ja jopa masennusta.
Katso tunnistatko itsesi tästä listasta?
1. Epäonnistumisen pelko
Epäonnistumisen pelko saa sinut välttelemään virheitä ja pelaamaan varman päälle. Välttelet asioiden aloittamista, tutkit loputtomasti vaihtoehtoja ja stressaat oikean päätöksen tekemisestä.
Projektit jäävät aloittamatta kun käytät enemmän aikaa niihin valmistautumiseen kuin itse tekemiseen. Tunnet, että et ole vielä valmis aloittamaan. Jätät tiettyjen asioiden tekemisen viimeiseen mahdolliseen hetkeen.
Kun haluat saada aikaan tuloksia ilman epäonnistumisia, saat aikaan vähemmän ja huonompia tuloksia, koska epäonnistumiset ovat usein välttämättömiä välivaiheita matkalla onnistumiseen.
2. Riittämättömyyden kokeminen
Epärealistiset vaatimukset itseäsi kohtaan saavat sinut tuntemaan itsesi riittämättömäksi ja turhautumaan kun et ole vielä ”tarpeeksi menestynyt”.
Sätit ja arvostelet itseäsi, kun alitit asettamasi odotukset jälleen kerran. Hampaat irvessä suorittamalla lykkäät täyttymyksellisen elämän alati pakenevaan tulevaisuuteen.
3. Oman arvon sitominen menestykseen
Epävarmuus oman arvon riittävyydestä ja merkityksellisyydestä saa sinut tuntemaan, että mikään tekemäsi ei ole koskaan tarpeeksi.
Vertailet itseäsi muihin etkä tunne olevasi koskaan niin hyvä kuin mitä haluaisit olla. Luulet, että ihmisarvosi ja saamasi arvostus riippuvat jotenkin siitä, mitä saat aikaan. Niinpä suoritat enemmän ja olet vaarassa polttaa itsesi loppuun.
4. Kovat vaatimukset itseä kohtaan
Mielestäsi sinun pitäisi olla koko ajan tekemässä jotain tuottavaa ja aina saamassa aikaan jotain hyödyllistä. Päädyt helposti laiminlyömään itsestäsi huolehtimisen, kuten mielenterveydelle ja suorituskyvylle välttämättömän palautumisen.
Teet työtä itsesi, perheesi ja läheistesi kustannuksella. Kuinka moni työnarkomaani ajattelee elämänsä lopussa: ”kunpa olisin tehnyt enemmän ja vielä hieman ankarammin töitä”?
5. Tulevaisuuden murehtiminen ja menneiden märehtiminen
Koet usein, että sinun pitäisi olla tekemässä jotain muuta kuin mitä nyt teet. Hukkaat kallisarvoisen nykyhetken ja läsnäoleva tehtävään keskittyminen käy mahdottomaksi.
Jos harmittelet, että asiat voisivat olla tällä hetkellä toisin, kulutat kallisarvoisia voimavarojasi taistelemalla todellisuutta vastaan…
Jokainen hetki, jonka käytät tulevaisuuden murehtimiseen tai menneiden märehtimiseen on pois elämän kokemisesta nykyhetkessä.
6. Hallinnan tarve
Hallinnan tarpeesi romuttaa keskittymisen käsillä olevaan työtehtävään, koska stressaat lopputuloksesta etukäteen ja yrität varmistella, että tulevaisuus toteutuu kuten haluaisit.
Hyväksyt vain oman mielesi mukaisen muutoksen ja päädyt rajaamaan pois myös odottamattoman suuren onnistumisen. Haluttomuutesi delegoida asioita johtaa sinut tekemään kaiken itse.
Liiallinen hallinnan tarve on kuin ajaisit käsijarru päällä. Pääkoppa kuumenee, mutta elämä ei oikein etene.
7. Täydellisen suorituksen tavoittelu
Elämä on käynyt raskaaksi, koska ajattelet pystyväsi tiettyyn tasoon ja uskot, että sinun täytyisi aina suoriutua parhaalla mahdollisella tasolla. Ikään kuin identiteettisi olisi sidoksissa suorituksiisi. Olet unohtanut, että mahdollinen ja tarpeellinen ovat kaksi täysin eri asiaa.
Täydellisen suorituksen tavoittelu on varma tapa lamaantua. Muista, että tehty on parempi kuin täydellinen. Vain tehtyä voi parantaa.
8. ”Pitäisi” kuuluu sanavarastoosi
Asetat muiden prioriteetit aina ennen omiasi. Maailmasi täyttyy ahdistavista asioista, joita sinun ”pitäisi” tehdä.
Yrität lukea muiden ajatuksia ja päättelet itse minkälaisia suorituksia he odottavat sinulta. Näin itsesi toteuttamisesta on tullut muiden odotusten toteuttamista.
9. Turhantarkkuus
Liiallinen tunnollisuus, pikkutarkkuus, joustamattomuus, kärsimättömyys ja kriittisyys vievät aikaa, energiaa ja ilon elämästä.
Usein myös muiden elämästä, kun yrität kontrolloida itsesi lisäksi muitakin.
10. Ehdottomuus
Ehdottomuus ajattelussa pienentää maailmakuvaasi ja rajaa mahdollisuuksiasi.
Mitä vähemmän valittavissasi on vaihtoehtoja, sitä enemmän koet itsesi tilanteen uhriksi. Vapaus valita on todellista elämän rikkautta.
5 syytä, miksi törmäät aina samoihin ongelmiin
Oletko koskaan kokenut törmääväsi samoihin toistuviin tilanteisiin tai ongelmiin uudestaan ja uudestaan? Et taatusti ole ainoa.
Elämää hallitsee vetovoiman laki: ajatuksemme ja tunteemme rakentavat todellisuutemme, ja todellisuuteemme sisältyvät myös ongelmamme! Vetovoiman laki ei toimi niin, että se tuo tapahtumia ja asioita eteesi vain siksi, että ajattelet tai pyydät niitä. Vetovoiman laki toimii ainoastaan silloin, jos sinä myös toimit ja teet haluamasi asian eteen jotakin.
Joskus saatamme olla elämässämme niin voimakkaan keskittyneitä johonkin negatiiviseen, että se johdattaa meidät kohtaamaan samoja ongelmia kerta toisensa jälkeen. Ja jos emme tee mitään muuttaaksemme tilannetta tai ajatusmaailmaamme, sama kuvio toistuu toistumistaan.
Tässä 5 syytä, miksi samat ongelmat toistuvat elämässäsi.
1. Toimit pelosta käsin
Tärkeä osa vetovoiman lakia on se, että toimii itse aktiivisesti. Jos toimit pelosta käsin, vedät puoleesi lisää pelkoa. Pieni pelontunne on normaalia, kun teet jotain uutta ensimmäistä kertaa. Tämän tunnistaminen saattaa auttaa sinua siirtymään pelon läpi kohti uutta. Pieni määrä pelkoa ei estä etenemistä elämässä. Haitaksi on se, jos annat tuon pelon pysäyttää itsesi siirtymästä kohti ratkaisuja.
Elämässä tulisi koittaa toimia luottavaisesti ja optimistisesti. Olet jo puoliksi voiton puolella, kun uskot, että tekemäsi asia onnistuu. Tällöin mielialasi ja asenteesi on kohdallaan. Mielialasi vaikuttaa toimintaasi, minkä seurauksena toimintasi muuttuu.
Mielialan muuttaminen muuttaa käytöstäsi. Tämä voi toimia myös päinvastoin: käytöksesi muuttaminen saattaa muuttaa mielialaasi. Tällöin muutat myös tavan, jolla katsot ongelmaa ja suhtaudut siihen. Samalla muuttuu myös se, miten ongelmat ilmenevät omassa todellisuudessasi.
2. Murehdit ongelmaa pakonomaisesti
Saatat uskoa huolehtimisen olevan hyödyllistä, kun koitat ratkaista ongelmaasi – mutta näin ajatellessasi olet täysin hakoteillä. Kun keskityt täysin ongelmiisi, luot samalla lisää energiaa niiden ympärille.
Monet meistä tietävät, että negatiivinen ajattelu johtaa ongelmiin, mutta ajatusten muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Ajattelumme on nopeaa ja se tapahtuu ilman suunnitelmia tai vaivannäköä, joten ajatusten hallitseminen voi joskus olla hieman vaikeaa – erityisesti jos olemme keskellä jotain ongelmaa.
On tärkeää muistaa, että vaikka voimme muuttaa tietoista ajatteluamme, ei-haluttuja ja ei-aiottuja ajatuksia nousee väistämättä joskus mieleemme. Anna niiden tulla, koska usein ne ovat merkki siitä, että jokin on pielessä. Muutama negatiivinen ajatus ei pilaa elämääsi – mutta negatiivisten ajatusten jatkuva vatvominen saattaa pilata.
3. Valitat tai puhut ongelmistasi jatkuvasti
Samoin kuin liian murehtimisen kohdalla, mitä enemmän ongelmasi ovat käymiesi keskustelujen keskiössä, sitä enemmän energiaa niihin kohdistuu.
Monille meistä valittaminen on suurin syy siihen, miksi kohtaamme samoja ongelmia uudestaan. Puhumme ongelmistamme liikaa ja olemme keskittyneitä itse ongelmaan, ei siihen, miten sen voisi ratkaista.
Päätös lakata valittamasta kuulostaa helpolta. Valittaminen on kuitenkin usein huomaamaton tapa, joka vaatii hieman tietoista työstämistä. Paras keino lopettaa valittaminen on pyytää avuksi toinen ihminen, joka huomauttaa joka kerta, kun valitat. Saatat yllättyä huomatessasi, miten suuren osan päivästäsi käytät valittamiseen.
4. Kurjuudesta on tullut ystäväsi
Joskus pieni omassa kurjuudessa märehtiminen voi olla paikallaan, jos sen ansiosta saat kimmokkeen tehdä tilanteelle jotain. Mutta jos keskityt jatkuvasti omaan kurjaan oloosi tai tilanteeseesi, se ei auta sinua pääsemään toistuvista ongelmistasi eroon. Maailmankaikkeus ei toimi vain sen perusteella, mitä ajattelet ja sanot, vaan myös aikomustesi pohjalta.
Joskus saatamme olla hämmentyneitä emmekä oikein tiedä, mitä elämältä oikein haluamme, joten tahtomattamme luomme lisää ongelmia jo olemassa olevien rinnalle. Tämä tapahtuu silloin, kun emme huomioi saamiamme merkkejä, jotka pyrkivät saamaan meidät huomaamaan, että elämässä on jokin vinossa. Tällöin universumi voi reagoida ainoastaan antamalla voimakkaampia merkkejä tai enemmän kurjuutta.
Parasta, mitä voit tehdä, on yrittää hiljentää ympäröivä maailma esimerkiksi meditaation ja tietoisen läsnäolon avulla. Nämä auttavat selkiyttämään sinulle, mitä kohtaamasi haasteet oikein ovat, ja osoittavat sinulle, mihin suuntaan mennä, kun saavut elämässäsi tienhaaraan.
5. Olet liian ankara itsellesi
Joskus olet itse suurin kriitikkosi. Moni meistä saattaa olla itseään kohtaan anteeksiantamaton ja ankara, kun huomaa löytävänsä itsensä aina uudestaan samanlaisista tilanteista, tekevänsä samat virheet aina uudelleen ja ajattelevansa aina samoja ajatuksia.
Mitäs jos antaisit itsellesi armoa. Mitä jos opettelisit antamaan itsellesi anteeksi eilisen virheet ja katsomaan ongelmiasi tänään uusin silmin. Tavoitteena ei ole täydellisyys; pikemminkin kannattaa pyrkiä tekemään parhaansa ja oppimaan matkan varrella jotain.
Jos tuntuu siltä, että asiat karkaavat hallinnasta etkä voi sitä estää, pienten asioiden tekeminen auttaa. On jo suuri edistysaskel, kun pystyt suuntaamaan huomiosi toistuvaan ongelmaasi ja ylipäätään havaitsemaan sen olemassaolon. Tällöin sinulle avautuu ennemmin tai myöhemmin tilaisuus myös oivaltaa, miksi tämä ongelma toistuu elämässäsi ja mitä voit asialle tehdä.
Lähde: Powerofpositivity.com
