Otin vastuun omasta terveydestäni ja löysin avaimet paranemiseen

katrim_blogi

Sain 16-vuotiaana kroonisen tulehduksellisen suolistosairauden diagnoosin.

Sairaalassa osaston ylilääkärinä toiminut gastroenterologian erikoislääkäri ja dosentti totesi diagnoosin kerrottuaan ykskantaan, että sairaus on mukanani loppuelämän, siihen ei voi vaikuttaa ruokavaliolla tai millään muulla omalla toiminnalla, vaan ainoa ratkaisu on syödä koko elämän ajan lääkkeitä, ja jos ne eivät tehoa, syödä vahvempia lääkkeitä, ja jos nekään eivät tehoa, leikataan suoli pois.

Positiivinen, luottavainen ja optimistinen ovat adjektiiveja, jotka todellakaan eivät tuolla hetkellä kuvanneet oloani ja tulevaisuudennäkymiäni. Sairaalasta sain kotiinviemisenä toivottomalta tuntuneen tulevaisuuden lisäksi esitteen siitä, miten suolistoavanteen kanssa voi elää ihan ok elämää.

Lääkkeet pitivät pahimmat oireet miten kuten hallinnassa, mutteivät niitä poistaneet.

Diagnoosia seuranneilla säännöllisillä lääkärikäynneillä kysyin joka kerta, eikö ruokavaliolla ole sairauteen minkäänlaista vaikutusta – koska oma sisäinen ääneni sanoi, että totta kai suoliston hyvinvointiin vaikuttaa se, millaista ruokaa se joutuu prosessoimaan, ja jos suolisto on ”rikki”, sitä vähemmän sitä pitäisi millään sille haitallisella rasittaa. Vastaus oli aina sama: sillä ei ole mitään merkitystä.

Vuosien ajan uskoin tähän ja tyydyin sairauteni ainoana hoitokeinona syömään lääkkeitä, koska lääkäreiden mielestä ne riittivät, pitiväthän ne oireilun kurissa. Parantumisesta ei ollut puhettakaan; kyseessä oli krooninen sairaus, josta saattoi saada ainoastaan satunnaista helpotusta, jos akuutit oireet pysyivät poissa, mutta siitä ei voisi koskaan mitenkään parantua.

ruusut

Vaikka olin ensisijaisesti oireeton, en kuitenkaan voinut hyvin.

Vatsani oikutteli milloin enemmän, milloin vähemmän, ja olin tarpeettoman laiha, koska syömäni ruoka ei imeytynyt kunnolla eikä siten päässyt ravitsemaan kehoani. En ollut sinänsä suoranaisesti sairas, koska sairauteni akuutit oireet pysyivät poissa, mutten myöskään kokenut (tai näyttänyt) olevani terve.

Vaati monta vuotta sekä kyllästymisen aina mukana pysyneeseen lievään oireiluun ja heikkoon olooni, ennen kuin aloin luottaa sisäiseen ääneeni ja sanontaan ”olet mitä syöt” – koska mistä muusta ihmisen keho ja solut, myös ne suoliston pinnan muodostavat, rakentuvat, kuin siitä ruoasta, jota sille antaa? Otin itse hyvinvointini omiin käsiini ja aloin testata, miten ruokavalion muutos vaikutti olooni.

Ja miten se sitten vaikutti? Äärimmäisen positiivisesti. Minua hoitaneiden lääkäreiden päinvastaisista vakuutteluista huolimatta sain sellaista helpotusta oireiluuni, joita lääkkeet eivät missään vaiheessa antaneet. Itse asiassa oireet poistuivat kokonaan. Kun vielä lisäksi myöhemmin sisäistin (osin erään itävaltalaisen lääkärin ansiosta) olevani psykofyysinen kokonaisuus ja oivalsin ottaa henkisen puolen hyvinvoinnin tässä yhtälössä huomioon, sain paranemisprosessiini aivan uuden suunnan.

Ruokavalion muutos oli alkusysäys sille, että otin oman hyvinvointini omiin käsiin.

Jatkaessani omalla, hyväksi havaitsemallani ”henkilökohtaisen ihmiskokeen” tiellä tunsin ottavani oman hyvinvointini hallintaani. Voimauduin; otin itse vastuun omasta olostani ja halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että oloni olisi hyvä. Tämän matkan varrella myös tekemäni ruokavalion vaihdos muutti muotoaan ja kehittyi hiljalleen kokonaisvaltaiseksi elämän(tapa)muutokseksi.

valo

Lopulta, oltuani täysin oireeton jo usean vuoden ajan, päätin luopua maksaa jatkuvasti rasittavasta lääkityksestäni kokonaan – siitä huolimatta, että minua hoitanut lääkäri, jota en ollut koskaan edes kasvokkain tavannut, suhtautui ideaan kriittisesti – koska en nähnyt tarpeelliseksi syödä lääkkeitä vain ”varmuuden vuoksi”, kun kaikki sairauteen vähänkään viittaavat merkit loistivat poissaolollaan.

Olen ollut oireeton yli 10 vuoden ajan, voinut aina vain paremmin omaoppisesta ja itseohjautuneesta ruokavaliomuutoksestani alkaen, ja lääkkeetönkin olen ollut jo monta vuotta.

Yksikään lääkäri ei ole sanonut minulle tästä kokemastani paranemisesta mitään positiivista, lähinnä kyseenalaistaneet lääkkeiden pois jättämisen. Olen saanut kuulla olevani ”ihmeellinen poikkeus”, kun oireeni ensin vähenivät, sitten katosivat, eivätkä ole palanneet. Keskusteluista on jäänyt olo, että ”väärin parannuttu”. (Tai no, minua hoitaneiden lääkäreiden mielestä en ole edes parantunut, koska diagnoosin mukaan olen kroonisesti sairas, vaan olen vain remissiossa.)

Vasta vuosia sairastumiseni – ja tervehtymiseni – jälkeen oivalsin, että tuo sairauteni on ollut kaikessa henkisessä ja fyysisessä kivuliaisuudessaan kenties suurin opettajani ja ensimmäinen askel kohti henkistä polkua, kasvua kohti omaa aitoa itseäni. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt, miten monin tavoin stressaava tuonaikainen elämäntilanteeni onkaan ollut, enkä enää ihmettele lainkaan, miksi tuolloin sairastuin.

Se, mitä tuolloin pidin suurimpana ”ongelmanani” – eli tuo sairaus – olikin oikeasti kehoni hätähuuto: vakavamman luokan oire siitä, että elämäni ja minä itse olimme todella vakavasti epätasapainossa ja eri tahoilta tulleen henkisen ja fyysisen stressikuorman alla.

pilvi

Matka kohti parempaa oloa ei ollut varsinkaan ensimmäisinä vuosina helppo.

En aluksi edes ymmärtänyt sairauteni henkistä puolta, vaikka jollakin tasolla ymmärsinkin sen psyko-fyysisyyden, mutta kieltäydyin ottamasta sen oppeja vastaan. Suljin silmäni siltä, että fyysisten oireiden lisäksi koin vahvaa henkistä huonoa oloa.

Totta kai fyysisen vointini parantaminen oli ensin etusijalla, mutta jos minulla olisi tuolloin teini-ikäisenä sairastuessani ollut sama tietämys ja ymmärrys, minkä nyt olen itselleni ja itsestäni kerryttänyt, olisin lähestynyt sairastumistani hyvin eri tavoin ja kuunnellut kehoni (ja sitä kautta mieleni) viestejä suurella kunnioituksella, niiltä silmien ja korvien sulkemisen sijasta.

Mutta toisaalta, ilman kaikkea sitä, mitä tämä suolistosairaus ja kaikki siitä seuranneet kokemukset ovat minulle opettaneet, en olisi se ihminen, joka tänään olen. Yksi hienoimmista oivalluksista oli, kun ymmärsin vapautuneeni uskomuksesta, että olen lopun ikääni kroonisesti sairas ja voimaton tekemään tilanteelleni mitään.

On kieltämättä hieman hämmentävää löytää itsensä pisteestä, jossa on kiitollinen elämänsä rankimmille kokemuksille. Ne ovat olleet niitä kaikkein merkityksellisimpiä ja muovaavimpia matkallani minuksi, ja opettaneet (sitten lopulta, kun olin valmis) kuuntelemaan kehoni ja sydämeni ääntä tarkalla korvalla.

PS. Todettakoon, että en ole lääketieteen asiantuntija, enkä voi oman yksilöllisen kokemukseni perusteella yleistää, että ruokavaliolla kaikki muutkin saman diagnoosin saaneet voisivat saada oireisiinsa helpotusta. Minua hoitaneiden lääketieteen asiantuntijoiden näkökulma (ja kenties myös uskomus) oli, että ruokavaliolla ei voi hoitaa minulla diagnosoitua ongelmaa – ja kuitenkin sain siitä itselleni ensimmäisen todellisen avun, jolla paitsi kaikki oireeni katosivat, myös elämänlaatuni parani valtavasti. Sanovatpa ulkopuoliset tästä kokemuksestani mitä tahansa, olen oman itseni ja oloni asiantuntija, ja minulle tämä on totta.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Voimaa paranemiseen -kortit

    Arvostelu tuotteesta: 5.00 / 5
    21,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Voimaa paranemiseen -paketti

    46,90  32,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Mies, metsä ja meditaatio -paketti

    52,80  37,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin