Sivu 309 – Hidasta elämää

Olipa kerran onnellinen äiti, joka ruokki lapsiaan eineksillä

Harpon jättimäisen supermarketin käytävää. Toisessa kädessä minulla on pinaattilettupaketti, toisella kädellä pitelen tiukassa otteessa neljävuotiasta kuopustani. Häntä, jota salamaksi päiväkodissa nimitetään. Lisäisin siihen, että rasvattu. Hän livahtaa käsipuolesta heti, jos ote ja huomio herpaantuvat.

Tulimme kauppaan suorittamaan ostoksia. Kiertämään leveitä käytäviä ja kulkemaan pitkien hyllyrivien välissä täyttääksemme ostoskärryn, joka on suurempi kuin automme. Viimeksi kun olimme tässä samaisessa hehtaarikaupassa, kuopukseni ilmoitti kassalla, että hänellä on kakkahätä. Jättimäisen kärryn sisältö oli puoliksi kassalla, puoliksi kärryssä. En voinut tehdä muuta, kuin jättää ostokset puolitiehen ja lähteä hänen kanssaan etsimään vessaa. Neljävuotiaan kakkahätä ei ole small talkia.

Niinpä tällä kertaa kuljettuani muutaman kärsimystä puolin ja toisin aiheuttavan hetken kuopukseni kanssa, jätin kärryn käytävälle ja päätin siinä hetkessä tehdä valinnan onnellisuutemme puolesta. Söisimme eineksiä. Söisimme pinaattilettuja. Heittäisin ne mikroon ja tarjoilisin ne lapselle hyväntuulisena ja voimieni tunnossa.

Älkää käsittäkö minua väärin. En tarkoita, että lapsille pitäisi syöttää aina eineksiä. Ja oikeastaan, jos se tuntuu sinusta hyvältä, niin syötä vain. Se ei ole minun asiani.

Ennen kaikkea tarkoitan, että joskus on hyvä kyetä arvioimaan resurssejaan ja tekemään siltä pohjalta valintoja, jotka vallitsevissa olosuhteissa tuottavat parhaan mahdollisen lopputuloksen.

Sinä maanantai-iltapäivänä tarvitsin tuon pinaattilettupaketin ollakseni erinomainen äiti. Menimme kotiin, kumpikin oli hyvällä tuulella, mikro lämmitti letut alle aikayksikön ja sitten katselimme piirrettyjä. Minulla oli aikaa kuunnella lapseni juttuja.

Omissa mielikuvissani äitiyteni on toisenlaista. Kerään omasta pihasta nokkosia ja teen niille temppuja*, jotta saan tehtyä niistä nokkoslettuja. Lapseni kylpevät lisäaineettomassa ravinnossa. Valmistan jokaisen aterian alusta loppuun itse. He eivät koskaan katso telkkaria tai muita ruutuja, koska pelaan heidän kanssaan lautapelejä ja luen heille ääneen. Heillä on aina puhtaat ja ehjät vaatteet, eikä kukaan koskaan lähde liian lyhyissä pieneksi jääneissä housuissa mihinkään.

Itse olen aina pitkämielinen ja hellä, enkä koskaan huuda lapsilleni. Itseasiassa en menetä malttiani milloinkaan. Olen hauska, turvallinen ja hyväntuulinen äiti ja kasvatan lapsia, joilla ei ole vähäisintäkään traumaa mistään, koska olen ollut täydellinen.

Mielikuvamme ja todellisuutemme elävät usein omaa elämäänsä. Niiden yhteensopimattomuus tekee elämästämme hankalaa. Aiheuttaa syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita. Puhumme siitä, miten meiltä odotetaan yhtä ja toista, mutta olemme huonoja viemään oivalluksiamme käytäntöön. Jatkamme venymistä ja syyllistymistä. Yritämme suorittaa jotain, mihin resurssimme eivät riitä.

Pinaattilettupaketin kohdalla nopea arvioni oli tämä: ravitsemuksellisen täydellisyyden sijaan laitoin edelle hyvän tunnelman, yhteisen hetken. Helpotuksen ja keveyden tunteen. Järjestin nopeasti arvoni: jos laittaisin ruokaan liittyvän perfektionismini edelle, ei minulla tänään olisi jaksamista olla millään muulla kriteerillä hyvä äiti. Tänään oli näin. Tänään minulla ei ollut voimia olla sekä täydellinen ruoanlaittaja että läsnäoleva äiti. Päätin olla läsnäoleva äiti.

Otin valinnastani kaiken irti. Harpoin keveänä kuin perhonen marketin käytäviä ja juttelin kuopukseni kanssa ninjoista, taistelijoista ja sotureista. En hermostuttanut itseäni tai häntä huutamalla käytävien väleissä, ettei siellä saa juosta ja että vielä pitäisi jaksaa. Ettei saisi mennä liian kauas. En edes katsellut muropaketteja, luomumunia tai banaaneja, sillä olin täydellisen syventynyt kiinnostavaan keskusteluun, jossa ninjat rökittivät ritarit, sillä ritarit on nyt so last season. En ollut huolissani kakkahädästä.

Sen sijaan tunsin itseni voimakkaaksi ja kykeneväksi. Äidiksi, joka kohta ruokkisi lapsensa. Just like that.

*Kalttaan? Mitäs nokkosille tehdäänkään, jotta niitä voi syödä?

Pariskunta, tehkää tämä testi – Ymmärrätte ehkä paremmin, miksi riitelette!

Monet huomaavat puolisostaan aivan uusia ja yllättäviä piirteitä silloin kun he muuttavat yhteen tai silloin kun perheeseen tulee lapsia. Lapsuuden uskomukset, muistot ja opitut tavat tutusta ja turvallisesta arjesta tulevat ja suojelevat, kun muutos ja uusi elämäntilanne voi ymmärrettävästi hieman pelottaa. Joillakin pareilla voi kestää kauankin, kunnes sopivat kompromissit löytyvät ja tasapainoinen ja molemmille helppo ja hyväksyvä arki alkaa sujua. Tämä vaatii keskustelua ja kärsivällisyyttä. Usein puhutaan tulevaisuuden toiveista, mutta toisen historian ymmärtäminen voi antaa monta ahaa-elämystä.

Ymmärrys toisesta on avain kaikkeen hyväksymiseen.

Kun ymmärtää, miksi toinen käyttäytyy miten käyttäytyy, on helpompi hyväksyä hänen tapansa toimia.

Yksinkertainen testi alla kertoo millaisia uskomuksia teillä on parisuhteesta, mihin olette lapsuuden kodissanne tottuneet ja mitä huomaamattanne odotatte toisiltanne. Jos teillä on vanhempia lapsia, tämä testi kannattaa (jos uskallatte!) teettää myös heillä. Onpa avartavaa huomata mitä lapset, nuo tarkkasilmäiset totuuden kertojat arjestanne kertovat.

Klikkaamalla alla olevaa kuvaa testi avautuu pdf-tiedostona uuteen ikkunaan, josta voit tallentaa ja tulostaa sen täytettäväksi.

Jos rastinne olivat eri paikoissa, huomaatteko, että juuri näistä asioista tulee riitaa tai vaikeuksia ymmärtää toista ja toisen tapoja?

Jos lapsuudenkodissa oltiin jossain asioissa aivan ehdottomia, haluaa yleensä tehdä juuri samoin tai sitten aivan päinvastoin kuin lapsuudenkodissa. Tasapaino ei kuitenkaan ole ehdottomuutta ja tiukkoja sääntöjä. Tasapaino on vaakakuppien heilumista sopivaan balanssiin jokaisella hetkellä. Rikkaaseen elämään kuuluu kokemuksia kaikesta, ja siksi moni huomaakin valinneensa puolisokseen itsensä vastakohdan.

Suhteenne pyörä voi pyöriä eteenpäin tai taaksepäin tai sitten se jumittaa liikkumattomana samassa kohtaa. Parisuhteessa sallivuus antaa tilaa, vapautta ja uusia maisemia molemmille. Antakaa arjen vetovastuu vuoron perään kummallekin, niin saatte tuntea uusia korkealle ja matalalle vieviä tunteita, jännitystä ja tuoreuden tunnetta.

Pyörikää yhdessä ja erikseen, kokekaa turvaa ja vaihtelua, arkea ja seikkailua, leikkimielisyyttä ja vastuuta, tunnetta ja keskustelua, kaikkia vastakohtia sopusuhtaisesti, niin löydätte tasapainon.

Kirjojen kiehtova maailma vie mummoa mukanaan

Kansakoulun alaluokilla oli toisinaan tunti, jolloin opettaja luki jonkin sadun ääneen. Ne sadut veivät minut aina kauas luokkahuoneesta, kaikki hävisi ympäriltä, oli vain satu ja minä siinä sisällä kiehtovassa mielikuvitusmaailmassa. Satu tuntui aina loppuvan liian nopeasti. Olisin halunnut olla värikkäissä mielikuvissani paljon kauemmin.

Kun itse opin lukemaan, olin koulun lainakirjaston innokas käyttäjä. Kirjasto oli käytettävissä lauantaisin, silloin oli lauantaikin koulupäivä. Muistan, kun tulin kotiin eräänä lauantaina Robinson Crusoe kainalossani. Äiti oli leiponut vesirinkeleitä. Otin kirjan ja pinon vesirinkeleitä rauhalliseen paikkaan kotona ja asetuin lukemaan.

Seikkailu tempaisi mukaan niin, että suorastaan näin Robinsonin ja Perjantain touhut silmissäni. En kuullut enkä nähnyt mitä ympärillä tapahtui, en vaikka neljä pienempää sisarusta pitivät kovaakin meteliä omissa leikeissään

Joskus 70-luvun alkupuolella satuin radion ääreen, kun Tuomas Anhava luki Richard Bachin Lokki Joonatan -kirjaa. Lukutuokio oli jaettu useille päiville ja joka kerta varauduin hiljaa kuuntelemaan, kun Anhavan lämmin ja eloisa ääni loi tunnelmallisia mielikuvia tuon rohkean lokin pyrkimyksistä. Lokki Joonatan oli kirja, jonka jälkeen kiinnostuin lukemaan enemmänkin ihmisen ns. henkistä kasvua käsittelevää kirjallisuutta.

Nyt eläkeikäisenäkin olen onnistunut silloin tällöin saamaan käsiini kirjan, joka puhuttelee ja vie mukanaan. Pari vuotta sitten kokonainen kirjasarja kiidätti huimiin mielikuviin, se sarja oli Vladimir Megren Anastasia. Tämän talven tähän asti antoisin lukukokemus on Johanna Blomqvistin Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen.

”Intuitiivinen mieli on siunattu lahja ja rationaalinen mieli uskollinen palvelija. Olemme luoneet yhteiskunnan, joka arvostaa palvelijaa, mutta on unohtanut lahjan. Uskon intuitioon ja inspiraatioon. Mielikuvitus on tärkeämpää, kuin tieto. Tieto on rajallista, kun taas mielikuvitus kattaa koko maailman.” (Einstein)

Nuo Einsteinin viisaat sanat löytyivät tuon kirjan sivuilta. Kolahti! Kirja oli pitkästä aikaa lukukokemus, joka suorastaan kasvattaa siipiä selkään. Palaan takaisin kapealle polulle, joka jäi taakse kauan aikaa sitten. Olen kuin janoinen kulkija, joka on löytänyt lähteen. En malta laskea kirjaa käsistäni, paitsi silloin kun alkaa itkettää, ja itkettää alkaa tuntiessani, kuinka minua ravistellaan pitämään huolta intuitiivisesta puolestani, olemaan rohkeasti aikuinen, joka uskaltaa ottaa keskustelun aiheeksi myös näkymättömät ilmiöt.

Johanna Blomqvist on fysiikasta väitellyt tohtori. Kirjassaan hän käsittelee energiahoidoista tehtyjä tutkimuksia, kvanttifysiikkaa sekä mieltä ja tietoisuutta. Tiedenaisen tausta antaa uskottavuutta ja poistaa ”huuhaa-leimaa” niiden asioiden ympäriltä, joita emme näe ja koe fyysisillä aisteillamme. Kun ottaa huomioon sen, että mm. käsillä parantamista on maailmassa tehty jo tuhansia vuosia sitten, voi sanoa, että tiede on herännyt ruususen unesta. Kirjallisuutta on tänä päivänä jo runsaasti tarjolla ja tieteentekijät julkaisevat tutkimustuloksia, jotka voivat laajentaa katsantokantaamme maailmasta.

Ilon värähdys kulki lävitseni, kun kirjailija mainitsi energiahoitojen kuuluvan ”hitaaseen elämään”! Niin, entäpä Hidasta Elämää -kirjaperheen omat kirjat? Ne odottavat seuraavaksi tätä lukijaa.

”Ei täydellistä vaan rehellistä” – 7 voimakuvaa rakkaudesta

Aitoa rakkautta on se, kun rakastaa toista kaikkine säröineen ja mörköineen eikä niistä huolimatta. Lisää voimauttavia kuvia löydät Instagram-tililtämme @hidasta.

@hidasta

5 syytä miksi elämän väliaikaisuus on lahja

Kukaan ei selviä elämästä hengissä. Syntymän ja kuoleman välinen aika, jota elämäksi kutsutaan, on väliaikaista.

Kokemus muodostuu kontrasteista. Valo ja varjo, hyvyys ja pahuus, elämä ja kuolema. Kuolema tekee elämästä arvokkaan ja välikaikaisuuden muistaminen saa tuntemaan kiitollisuutta elämästä. Jos näin on, niin kannattaisiko kuolemaa ajatella enemmän?

Läheisen kuolema tai kohdattu vakava sairaus pysäyttää ja muistuttaa, mutta silti sen omakohtainen sisäistäminen on vaikeaa, että itsekin tulee kuolemaan. On helppoa olettaa elävänsä pitkään ja ajatella, että huomenna on aina uusi päivä. Mitä jos ei olekaan? Elämä ei nimittäin anna siitä minkäänlaista takuuta.

Kuoleman lopullisuus on pelottavaa, joten helposti välttelemme sen ajattelemista. Mitä jos kuolevaisuutesi muistaminen voisikin olla sinulle tärkeä ohjenuora? Steve Jobs kertoi kuoleman olleen hänen elämänsä tärkein työkalu, joka auttoi häntä seuraamaan sydämensä ääntä:

”Sen muistaminen, että kuolen on tärkein koskaan löytämäni työkalu, joka auttaa minua suurten elämänpäätösten tekemisessä.

Lähes kaikki asiat – ulkoiset odotukset, ylpeys, häpeän tai epäonnistumisen pelko – katoavat kuoleman läsnäollessa, ja jäljelle jää vain se mikä on todella tärkeää.

Sen muistaminen, että jonain päivänä kuolet, on paras tapa välttää ansa, joka saa sinut ajattelemaan, että sinulla on jotain menetettävää. Olet jo alasti. Ei ole mitään syytä olla seuraamatta sydäntäsi.”

― Steve Jobs (1955 – 2011)

Miten elämän väliaikasuuden ymmärtäminen voi sitten auttaa sinua elämään parempaa elämää?

1. Oikeat mittasuhteet

Kuolema auttaa asettamaan asiat mittasuhteisiin. Mieti mitä asioita olet viimeisen viikon aikana murehtinut. Jatkaisitko samoista asioista stressaamista jos tietäisit kuolevasi pian? Olisiko näillä asioilla enää merkitystä?

Kukaan ei myöskään ota tavaroita tai rahaa mukaansa poistuessaan tästä elämästä, nekin ovat meillä vain lainassa. Suhtaudu niihin siten.

2. Rohkeutta muutokseen

Saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware paljastaa kirjassaan, että kuolinvuoteellaan ihmiset harmittelevat, kuinka he eivät ole uskaltaneet elää omia unelmiaan rohkeasti todeksi, vaan ovat eläneet liikaa muiden odotusten mukaan. Elämänsä ehtoolla olevat ihmiset eivät tunnu niinkään katuvan tekemiään asioita, vaan niitä, jotka ovat jättäneet tekemättä.

Miksi sitten pelkäämme elää itsemme näköistä elämää? Pelko on hyödyllinen tunne selvitymisemme kannalta, sillä se varoittaa mahdollisesta vaarasta.

Jokainen muutos on aivojemme mielestä kuitenkin potentiaalinen vaara, joten pelkoja kannattaa tarkastella kriittisesti. Voimme ottaa huomioon pelon tarjoaman viestin, kiittää sitä ja edelleen edetä meille tärkeissä asioissa, vaikka vähän (tai paljon) pelottaisikin.

Muista nämä kun muutos pelottaa:

Pelon tehtävä on pitää meidät hengissä. Mutta kuten tiedämme, kukaan ei selviä elämästä hengissä.
Kokeilusi epäonnistuminen merkitsee harvoin elämäsi päättymistä. Saat yrittää uudelleen.
Ei ole olemassa epäonnistumista niin kauan kun opit jokaisesta yrityksestä jotakin.
Vaikka epäonnistuisit haluamassasi elämänmuutoksessa, usein vain palaat samaan elämäntilanteeseen mistä lähdit, tosin kokemusta rikkampana.
Myös pettymykset ja kipu ovat väliaikaisia ja menevät ohi.
Elämän näkökulmasta turvallisuutta ei oikeastaan ole olemassa. Se, että elät ja luet tätä tekstiä on suoranainen ihme.

3. Tiedosta mikä on tärkeää

Jos menettäisit nyt kaiken ja myöhemmin saisit kaiken takaisin, mieti mistä asioista elämässäsi tuntisit erityistä kiitollisuutta.

Jos tietäisit kuolevasi pian, olisitko tyytyväinen siihen mitä jälkeesi jää ja onko vielä jotain mitä haluaisit tehdä tässä maailmassa? Toimi sen mukaisesti.

Klassinen harjoitus tietoisemman elämän suunnitteluun on kirjoittaa itselleen muistopuhe. Mitä haluisit ihmisten sanovan sinusta hautajaisissa tai sosiaalisessa mediassa kun sinusta aika jättää? Kenen sanat merkitsisivät sinulle eniten?

Niin kauan kun elät, voit joka aamu valita uudelleen sinulle tärkeitä asioita elämääsi. Jos liian monena aamuna peräkkäin et halua enää valita jotain asiaa elämääsi, voi olla että sen asian on aika kuolla.

4. Luopuminen

Elämän rajallisuus tarkoittaa myös sitä, että meidän tulee valita mitä asioita haluamme elämäämme, jotta voisimme keskittyä niihin asioihin, joista todella välitämme.

Elämä on luopumista. Luopuminen on vaikeaa, mutta pakollista. Sinun tulee kuolla jollekin vanhalle, jotta elämässäsi voisi tulla tilaa uudelle. Kuolema tekee tilaa uudelle elämälle.

Mistä asiasta voisit luopua, mille voisit kuolla elämässäsi? Voisitko päästää irti nykyisestä elämänvaiheesta, jotta elämässäsi voisi alkaa uusi upeampi vaihe?

5. Elämän suunta

Kuvittele, että elämäsi on polku, jota kuljet ja kysy sitten itseltäsi:

Mihin päädyt jos jatkat tällä polulla?
Miltä kuvittelet elämäsi näyttävän 5 tai 15 vuoden päästä?
Mitä tapahtuisi jos tekisit haluamasi elämänmuutoksen ja hyppäisit rohkeasti toiselle polulle?

Elämässäsi ei ole rajattomasti aikaa. 80 vuotta tarkoittaa vain 4171 viikkoa, joista yksi kuluu parhaillaan. Mieti siis mahdollisimman pian, tunnetko olevasi oikealla polulla.

Elämä on nyt

Menneisyys on olemassa vain muistoissamme ja tulevaisuus mielikuvituksessamme. Elämä tapahtuu aina nykyhetkessä.

Kukaan meistä ei tiedä päiviensä määrää, joten paras aika elää rohkeasti omannäköistä elämää on juuri nyt.

Jos tietäisit, että tämä on elämäsi viimeinen päivä, muuttaisitko jotakin?

Mikä tekee elämästä haluttavaa?

Elämänhalu kiehtoo ihmistä. Se voimistuu, kun tunnistamme itsemme maailmaa muuttavaksi olennoksi. Omalla olemisella ja tekemisellä otetaan kantaa sellaisen tulevaisuuden puolesta, joka halutaan saada.

Aikamme haaste on siinä, että kytkökset elämänpoltetta lisääviin asioihin ovat hämärtyneet. Arki on pirstaloitunutta.

Pirstaloitunut kokemus ympäröivästä todellisuudesta irrottaa meidät muusta olevaisesta. Tuntuu kuin olisimme yksin maailmankaikkeudessa. Millään ei ole paljoakaan väliä.

Elämän merkityksellisyys häviää kun miellämme itsemme erilliseksi muusta todellisuudesta.

Ihmiset vaikuttavat toisiinsa joka ikisessä kohtaamisessa. Kohtaavassa läsnäolossa tehdään tulevaisuutta ja luodaan merkityksiä olemassaololle. Merkitys syntyy suhteessa toisiin ihmisiin tai niihin asioihin, joita pitää arvokkaina.

Joka päivä on mahdollista valita kymmeniä kertoja millaisen maailman puolesta toimii.

Tarina kertoo vanhuksesta, joka oli nähnyt monenlaista elämänsä aikana. Hänen ajattelussaan monenlaisten elämänkokemusten myötä karttunut tieto oli sulautunut viisaudeksi. Hän jutteli lapsen lapsensa kanssa näin:

Kaikissa meissä asuu kaksi leijonaa. Toinen on paha, joka vihaa, pelkää, kadehtii, on mustasukkainen, suree, on ylimielinen, säälii itseään ja valehtelee. Toinen on hyvä, joka iloitsee, vaalii sopua, rakastaa, toivoo hyvää, on nöyrä ja hyväntahtoinen, eläytyy toisten asemaan, puhuu totta ja luottaa muihin.
Kumpiko leijona voittaa, kysyi lapsi
Se, jota ruokit, vastasi viisas.

Jos asettaa oman elämänsä osaksi ratkaisua ongelmien vahvistajaksi jäämisen sijasta, voi löytää elämänpoltetta, joka kannattelee. Se myös kutsuu muita mukaan, sillä ongelmien vahvistajaksi jääminen ei ole ihmiselle ominaista.

Ratkaisijat rakentavat elämän täyteydestä ammentavan yhteisön, jossa on helppoa olla kaikkea sitä, mitä ihminen parhaimmillaan voi olla.

Opettajan ja oppilaan välinen suhde Sisäisessä työssä

Löysin tänään itseni tunnustelemasta sitä, kuinka paljon väärinkäsityksiä niin minussa kuin ympärilläni on opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta henkisellä matkalla, tai ihmisenä kasvamisen matkalla.

Sana opettaja tuo mukanaan ajatuksen siitä, että on kyse kehittyneemmästä ihmisestä. Jostain, joka voi antaa jotain, jota itsessämme ei ole. Tällainen oletus on kohdistunut myös minuun, niin ulkopuolelta kuin sisältäni. Olen tuntenut velvoitetta olla jotain enemmän ja myös toivonut, että minut nähdään jonain enempänä. Tällainen asetelma luo vääristymisiä niin omaan olemiseeni, kuin ihmissuhteisiini ja niissä kanssani oleviin ihmisiin. Mutta mistä opettajan ja oppilaan välisessä suhteessa sitten on aidosti kyse?

Opettaja, oppilas ja heidän välinen suhteensa

Parhaimmillaan opettajan ja oppilaan välinen suhde on mielestäni ystävyyttä. Aitoa, rehellistä, välitöntä ystävyyttä, jossa kaksi ihmistä antautuu vuorovaikutukselle, jonka keskiössä ja päämääränä on läsnäolo. Todellinen opettaja noissa hetkissä on läsnäolo, elämä itsessään. Opettajan penkillä olevan on tarkoitus mahdollistaa tuon läsnäolon toiminta oman läsnäolevuutensa kautta.

Voi tuntua hassulta, että näin yksinkertaisesta asiasta todella on kyse. Aitouden, luottamisen ja hereillä olon käyttämisestä työkaluina.

Opettajan ammattiin voi läsnäolon lisäksi kuulua myös työkalujen ja tiedon jakamista. Joku on jakanut nuo asiat joskus hänelle ja hän laittaa eteenpäin sen, mikä on toiminut hänellä.

Jos opettaja tai oppilas kuvittelee opettajan olevan hänen yläpuolellaan, syntyy väärinkäsitys siitä, että henkisessä työskentelyssä olisi kyse jostain muusta kuin ihmisen matkasta oman viisautensa luo. Viisaus ulkoistetaan ihmisestä.

Opettaja on, parhaimmillaan, niin ihminen ja ystävä, että hän kutsuu omalla olemisellaan oppilastaankin olemaan ihminen ja ystävä. Tasavertainen, yhtä arvokas ja viisas. Samaa kuin opettaja. Kontaktissa siihen samaan, johon opettajakin. Ihminen, jonka seurassa voi rentoutua huomaamaan, että se mikä opettajassa vetää puoleensa, löytyy omasta rentoudestamme. Ihminen, jonka seurassa voi olla ihminen. Ihminen, joka lempeästi purkaa myös ne asiat, joita häneen yritämme heijastaa.

Ihmisyytensä kanssa työskentely avaa meitä näkemään asioita myös toisissa. Kukaan ei silti näe sisäämme yhtä hyvin kuin me itse, jos katsomme. Tuon katsomisen opetteluun ja sen ymmärtämiseen, mikä on näkemisen tiellä, voimme saada apua siltä, joka on katsonut meitä kauemmin. Kukaan ei silti voi katsoa puolestamme. Minä olen ainoa ihminen, joka voi tulla tietoiseksi minusta.

Opettava opettajan matka

Rakkaus, jota opettaminen vaatii, on paljon samankaltaista kuin missä tahansa aidossa rakkaussuhteessa. Se on toista kunnioittavaa, pyyteettömästi välittävää ja hyvän toivoista. Se on antamista, rakkauden itsensä vuoksi.

Opettavaa opettajan työ on juurikin siksi, että se vaatii tätä pyyteetöntä rakastamista. Mikään ole tehokkaampi työkalu henkisessä työssä, kuin oman sydämensä avaaminen totuuden ja rakkauden eri väreille.

Opettajuuden ansa

Minulle on henkilökohtaisesti ollut vaikea ymmärtää, että se mitä minulla on jaettavanani, on ensisijaisesti se ihminen, joka olen. Sisälläni vaikuttanut syvä kokemus siitä, että minä en ole tarpeeksi, on luonut paineen olla enemmän. Sen sijaan, että olisin jakanut itseni, osa minussa on alkanut yrittämään opettajuutta.

Keskeneräinen minuuteni on alkanut olla uhka työlleni ja syntyvälle opettajan roolille. Tämä on tuonut mukanaan myös sen, että työni ei ole enää antanut minulle. En ole saanut enää ammentaa työni antoisimmasta elementistä, siitä, että opin itse jatkuvasti. Oppiminen on mahdotonta, jos en voi näyttää sitä, että minulla on opittavaa. Tämän näkeminen ja myöntäminen on syvän helpottavaa. Siitä vapautuminen saa myös tekemämme työn hengittämään vahvemmin. On helpompi antaa, jos on itse inspiroitunut niistä hedelmistä, joita sisäinen työmme antaa.

Kadotettu helppous – ja miten se löydetään uudelleen

Kuinka paljon aikaa, coachausta, yms. tarvitaan yhden blogikirjoituksen aikaansaamiseksi?! Sain tämän kirjoituksen otsikon valmiiksi jo muutama kuukausi sitten, kun olin coachattavana – taidan siis tietää jotain siitä, kun helppous on kadotettuna! Kuukausien kuluessa on tullut suht hyviä idiksiä sisällöstä, mutta tekstiä ei ole syntynyt.

Eräänä hyvin synkkänä ja pimeänä iltana lähdin lenkille. Ilokseni Lauttasaaren rannoille oli ilmaantunut tipoittain muitakin ihmisiä. Moni näytti suorittavan lenkkiä tai koiran ulkoilutusta kuin pakonomaisesti kärsivä ilme kasvoilla tai katse suunnattuna alaspäin.

Länsirannan kohdalla alkoi näkymään komeita taloja lenkkipolun varrella. Vaikka olin ollut itsekin apeahkon neutraalissa mielentilassa, sain mukavan iloisuusbuustin, kun näin upeasti valaistuja hienoja koteja. Toivoin metta-meditaation omaisesti hyviä asioita kodeissa asuville ihmisille ja perheille. Se tuntui todella hyvältä ja oli inspiroivaa kuvitella miten (toivottavasti) rakkauden ja merkityksen täyteistä elämää kunkin kodin asukkaat elivät. Oli voimauttavaa seurata ja kokea myönteisten tunteiden aikaan saamia tuntemuksia omassa kehossa ja mielessä – kehomielessä 🙂

Polulla tuli jälleen vastaan lenkkeilijä. Vaikka edellisen puolen tunnin ajan vastaantulijoiden katseet olivat pysyneet pääosin puskissa, katsoin häntä ja vaistonomaisesti hymyilin. Yllättäen hän kohotti katseensa ja paljasti hymynsä. Nyt olisi Dr. Barbara Fredricksonin laboratorion mittarit värähtäneet – tämä oli juuri sellainen ”micro-moment of connection” kuten hän asian ilmaisee. Lyhyt arjen läsnäoleva kohtaaminen, jossa oli ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa. Vaikka katseiden kohtaaminen kesti tuskin sekuntiakaan, olen varma että kummatkin meistä tunsivat välillämme yhteyden. Enkä nyt tarkoita mitään romanttista yhteyttä, vaan sellaista ihminen ihmiselle – you know!

Silloin tajusin, että juuri tästä (kadotetussa) helppoudessa on kyse. Kun olemme riittävän hyvässä yhteydessä muiden ihmisten kanssa, asiat ovat helppoja. On molemmin puolista ymmärrystä, ystävällisyyttä, hyvää tahtoa – parhaimmillaan myötätuntoa ja rakkautta. Kun on molemminpuolista kykyä ja motivaatiota yhteistyöhön, vain taivas on rajana – tai kuu, jos on Richard Branson kyseessä.

Muistelepa viimeaikaisia onnistumisiasi, miten iso merkitys hyvällä yhteydellä oli joko toisen tai itsesi kanssa? Sama pätee niin perheessä, parisuhteessa, ystävien kanssa, työssä, asiakkaiden kanssa, jne.

Tiedämme ja tunnistamme liiankin hyvin hetket, jolloin helppoutta ei ole. Yhteys itseen tai toiseen on kadonnut. Ei löydy ymmärrystä, tahtoa, ratkaisuja ja keinoja mennä parempaan suuntaan. On helpompi kasvattaa etäisyyttä ja vetäytyä pois. Kyllä, tätäkin on valitettavasti tullut harjoiteltua ihan riittämiin 🙂

Minkä takia tällainen itsestäänselvyys, kuin yhteyden luominen ja sen yllä pitäminen on tärkeää? Ainakin mulle se on tärkeä muistuttaja siitä, että hankalassa tilanteessa ratkaisu ei välttämättä löydy uusista suunnitelmista, paremmasta ajanhallinnasta, askel kerrallaan etenemisestä, yrittämisestä, asioiden pähkimisestä… On niin helppo sokeutua rationaalisen ajattelun ylivoimaan ja paeta suorittavaan tekemiseen, kun vastaus voi olla koko ajan sisällämme ja myös ihmisten ”välissä” – vuorovaikutuksessa.

Kenties muistan seuraavalla kerralla ristiriitatilanteessa, että aloitan toisen ihmisen kohtaamisesta ja hänelle avautumisesta. En kuitenkaan siitä perinteisestä avautumisesta, vaan sydämestä lähtevästä läsnäolevasta katseesta, jotta toinen saa kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Uskon, että tämän jälkeen kadotettu helppous uskaltautuu piilostaan ja pääsee kukoistamaan vuorovaikutuksen parrasvaloissa.

5 kokemusta, jotka osoittavat, että meissä suomalaisissa on erityisen hienoa sisäistä voimaa ja valoa

1. Kun herää, ei voi tietää, onko yö vai aamu

Pimeys haastaa meitä suomalaisia suurimman osan vuodesta. Keho reagoi pimeyteen tuottamalla melatoniinia, ”pimeähormonia”, joka alkaa ihanasti nukuttaa. Toisin sanoen luontaisesti meitä nukuttaa aika paljon, aika usein. Yleensä lokakuusta maaliskuuhun.

Ja silti heräämme aamulla, teemme työmme, hoidamme velvollisuutemme, ehkä urheilemme ja käymme levolle. Aamulla kaikki alkaa taas alusta. Pimeydessä. Onhan siinä ylpeyden aihetta kerrakseen, että pystyy toimimaan melatoniinipöllyissä! Älä vertaile muihin maihin, vaan kiitä itseäsi hienosta sopeutumisesta, yrityksestä ja elämänasenteesta! (Ja joskus vähän masentaa tai ahdistaa, niin ihmekös tuo – se vähän niin kuin kuuluu asiaan. Sitten taas noustaan!)

2. Kesällä ei ole yötä eikä talvella ole päivää

Thaimaalainen taksikuski pyöräyttelee silmiään, kun kuulee, että Suomessa kesällä ei juurikaan ole yötä, ja talvella ei juurikaan ole päivää. ”Minusta tasapaino on kyllä parempi – niin kuin meillä Thaimaassa!” – Niin se kyllä olisi meidänkin mielestä! Mutta tästä epätasapainosta huolimatta jaksamme fiilistellä talvella kynttilänvaloa ja kesällä tulla vähän päihtyneeksikin valon määrästä. Olemme yllättävän tasapainoinen kansa suhteutettuna siihen, kuinka epätasaista valon määrä meillä on. (Ikihymysuiselle taksikuskille voi sanoa: teepä perässä!)

3. Noin vain ei jäädä puistonpenkille rupattelemaan niitä näitä

Suomalainen tunnetaan maailmalla sisäänpäin kääntyneenä ja epäsosiaalisena. Jamaikalaiselta kahvilayrittäjältä tai espanjalaiselta kampaajalta voi toki kysyä, että millaista olisi istua Suomessa ”siestan aikaan” puistonpenkillä – tammikuussa. Siinä ei paljon rupatella. Suomalainen juoksee huppupäässä, talvitamineissaan pisteestä A pisteeseen B. Ihmiskontaktimäärään suhteutettuna suomalainen on yllättävän sosiaalinen.

4. Useimmiten naamaan sattuu

Ihmisaivot ovat aikojen saatossa kehittyneet skannailemaan uhkia, jotta ihmislajina olemme säilyneet hengissä. Rationaalisesti ajateltuna meillä ei arjessamme ole juurikaan sellaisia uhkia, joista meidän pitäisi suojautua aktiivisesti. Suojautumisrefleksi, esimerkiksi pakkaselta tai kylmyydeltä suojautuminen, saattaa kuitenkin tehdä tiedostamatonta kuilua ihmisen ja ulkopuolisen maailman välillä: ”kun naamaan sattuu, minun pitää suojautua, jotta saan pidettyä itseni lämpimänä, joten ulkopuolellani on uhka”. Vaikka naamaan sattuu usein, sinä kykenet silti hymyilemään aina välillä – se vasta on jotain!

5. ”Kysyppä jotain muuta!” – Tunteista ei ole niin helppo puhua

”Miltä sinusta tuntuu?” on kysymys, johon vastaaminen ei edelleenkään ole välttämättä kovin helppoa meille suomalaisille. Menneisyytemme taakka on painettu sydämiimme, ja se on pirskahdellut esiin monenlaisin, ei-niin-mukavin tavoin. Vaikka suomalainen ei ole edellisten sukupolvien aikana paljon tunteistaan puhunut (tai opetellut tunnistamaan tunteita), niin silti meissä on tunteita. Ja yhä enemmän puhumme tunteista, päästämme niitä vapaaksi ja näytämme niitä. Avautumista tapahtuu koko ajan. Se on hurraa-huudon paikka – korkealta ja kovaa!

Summa summarum:

Meissä suomalaisissa on todella hienoa voimaa ja valoa, joka ei näissä olosuhteissa – muihin verrattuna – välttämättä näytä kovin hehkeältä. Sen sijaan että joka päivä kerromme itsellemme, miksi olemme niin huonoja, entä jos alkaisimme kertoa toisenlaista tarinaa itsestämme?

<3 Sanna

Tämän tekstin löydät Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin Tsemppikirjasta.

Haluatko auttaa maailmaa ja toisia? Tässä vinkki siinä onnistumiseen

Muistan kun opettajani sanoi minulle kerran, että kun yksi ihminen oikeasti tekee sisäisen työnsä, koko sen maan työ on tehty. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Jokaisen pyhimyksen jälki näkyy maailmassa pysyvästi.

Minulle nuo sanat ovat inspiroivia. Ihmiselle, jolle auttaminen on jotenkin keskeistä. Saavuttaminen ja optimaalinen ajan ja vaivan kohdistaminen.

Herääminen, henkisyys tai vaikkapa sydämen avautuminen tuovat usein mukanaan halun auttaa. Mukana on mielestäni usein oman avuntarpeen heijastamista ulkoiseen maailmaan. Samalla, jokaisen meidän sydämessä asuu pieni auttaja, sillä sydän on luonnostaan kaikesta ja kaikista välittävä. Sydämessämme asuu lähimmäisenrakkaus.

Olen käyttänyt paljon aikaa toisten auttamisen. Sen kaiken lomassa palaan yhä uudelleen sen huomion äärelle, että keskittyessäni omaan sisäiseen työhöni, asioita tapahtuu enemmän myös ympäristössä. Joka kerta, kun menen läpi jostain asiasta itsessäni, annan jollekin tilaa, joka on ollut piilossa, tai huomaan jotain uutta itsessäni, vaikutukset leviävät koko maailmaan. On kuin puhdistaisin silmälasejani ja maailma alkaa muuttua ympärilläni sen jälkeen, katse kerrallaan.

Ykseys. Se, että ei ole olemassa kuin yksi työ, joka on tehtävä, näyttäytyy noissa hetkissä selkeästi. Minä olen työmaani.

On tietysti totta, että me voimme auttaa samalla toisia. Osoittaa välittämistä, ojentaa auttavan kätemme ja tarttua toimeen silloin kun meillä on siihen mahdollisuus. Tämäkin työ tapahtuu luontevammin ja saamme siihen enemmän mahdollisuuksia, kun osaamme kääntää huomiomme oikeaan suuntaan, sisäänpäin.

Koetan tehdä parhaani omalla työmaallani ja kutsun sinut myös tähän yhteiseen työhön siellä omalla työpisteelläsi.

Löydät voimasi menemällä kohti asioita ja ihmisiä, jotka vahvistavat sinua

Sanotaan, että voima täytyy löytää itsestä. Kuitenkin omasta rakkaasta, ystävistä, perheenjäsenistä, työkavereista ja tuntemattomistakin saa niin heikoilla hetkillä kuin hyvinä aikoina voimaa.

Kun katson rakasta ihmistä silmiin ja näen hänen katseessaan lempeyttä ja rakkautta, se rauhoittaa ja nostattaa omaa mielialaa. Kun katson sisääni näen, että se voima on omani, jonka toinen sai liikkeelle.

Tarvitsemme toinen toisiamme nostattamaan omaa voimaamme.

Lapsena meitä on joko tuettu oman voiman vahvistumisessa tai lannistettu, usein tietenkin molempia. Tärkeintä olisi, ettei alaspainaminen olisi ollut niin vahvaa, että se latistaa meidän muiden armoille myös aikuisena. Jos näin on käynyt, olisi hyvä pystyä tiedostamaan oma käyttäytymiskaava ja etsiytyä kohti uudenlaisia rakastavia ihmissuhteita ja asioita, joiden tekemisestä saa voimaa.

Tällöin voi nousta takaisin omaan voimaansa.

Nuoruudesta alkaa kierre, jossa totumme joko menemään kohti niitä asioita, jotka vahvistavat voimaamme tai kohti niitä asioita, jotka pitävät sen matalalla, koska se on tuttua ja turvallista. Kaikki rajojen rikkominen on pelottavaa.

Moni pelkää omaa voimaansa.

Aikuisena voi tietoisen hyväntahtoisesti hyödyntää muita siinä, että antaa ihmisten kannatella ja opettelee ottamaan rakkautta vastaan. Kun sitä ei kiellä, voi turvallisten ihmisten kanssa opetella avaamaan itsensä pelottomasti ja häpeämättömästi paitsi läheisten rakkauden osoituksille myös tuntemattomien hyväntahtoisuudelle. Rakkautta tuntee syvästi, kun oppii avautumaan ja ottamaan sitä vastaan.

Ihmisissä on sisäänrakennettuna alitajuinen tarve kannatella muita. Siksi aivomme tuottavat dopamiinia ja hyvänolontunteen, kun olemme pystyneet olemaan hyödyksi jollekin toiselle.

Tuotetaan iloa itsellemme ja muille ottamalla antamisen lahja vastaan. <3

Oletko sinäkin saanut perinnöksi asioita, joista perheessäsi on aina vaiettu? – Näin kierteen voi katkaista

Kirjoittaja Maiju Palin on vuoden vanhan poikavauvan kotiäiti ja uusperheen äitipuoli. Maiju kirjoittaa blogia nimeltä Uusperhe & Unelma Naiseuden Voima-sivulla.

Saamme rakkaudettomuuden usein perinnöksi.

Se on jokin sukupolvelta toiselle kulkeutunut häpeällinen kohta ihmisyydessä, jota ei ole haluttu katsoa ja kohdata vaan se on mieluummin vaiettu, ohitettu tai kielletty.

Rakkaus perimmiltään on oikeutta olla olemassa, hyväksyntää tulla nähdyksi ja kuulluksi kaikkinensa. Rakkaudella ja hyväksynnällä on parantava vaikutus, ne vapauttavat energiaa käyttöömme. Hyväksyntä vapauttaa meidät olemaan avoimia ja kohtaamaan muut ihmiset aidosti. Häpeä ja kieltäminen taas vie energiaamme koska ne vaativat aina strategioita, jotta voisivat lymytä näkymättömissä.

Kun olit lapsi vanhempasi saattoivat uhrata aikaa enemmän työlle, alkoholille, harrastuksille, sisaruksillesi tai televisiolle kuin sinulle. Olet ehkä menettänyt toisen tai molemmat vanhempasi liian aikaisin. Vanhempasi ehkä erosivat, kun olit lapsi tai ehkä sinut on adoptoitu. Ehkä et tullut muuten vain ymmärretyksi ja et saanut kaipaamaasi huomiota.

Meistä lähes jokainen on saanut jonkinasteisen rakkaudettomuuden kokemuksen kantaakseen – ja parantaakseen. Meillä kaikilla on työtä luoda isompaa rakkauden kokemusta maailmaan, ja useilla se alkaa siitä, että parannamme ensin sen osan itsestämme, joka jätettiin hoidettavaksemme.

Oletpa ihmissuhteessa tai yksin, kukaan toinen ei koskaan voi täyttää rakkaudettomuuden aiheuttamaa vajetta sinussa. Tuo kipua hohkaava tyhjä kohta on yleensä niin tuskallinen kohdata, että siihen päälle me yritämme keksiä kaikenlaista oheistoimintaa.

Ihmissuhde on yksi yleinen laastari, jota siihen koitetaan sovittaa.

Rakkaudettomuuttamme ei kuitenkaan kukaan muu voi paikata kuin me itse. Se tuska tarvitsee korjaantuakseen omaa oivallustamme, omaa läsnäoloamme ja parantuakseen aikaa joskus vain lyhyen hetken – sen välttely taas voi viedä koko eliniän.

Parhaassa tapauksessa toisen ihmisen tuki tuo ehdottomasti korvaamatonta lempeyttä tuskan kohtaamiseen, mutta kipu on kohdattava itse.

Olen kipuillut omia haavojani jokaisessa parisuhteessani. Ne ovat vaikuttaneet jokaiseen suhteeseeni, tiedostinpa sitä tai en. Nykyisessä parisuhteessani olen tullut tästä koko ajan tietoisemmaksi.

Minulla itselläni ei ole ollut elämässäni läsnäolevaa isää. Hän teki itsemurhan, kun olin reilu kaksivuotias. Samalla kertaa hän halusi tappaa lapsensa. Se oli hyvin lähellä, että hän olisi onnistunut perhesurma-aikeissaan. Olin teho-osastolla kaksi viikkoa toipumassa teräaseen iskuista, joita murhayritys minuun jätti. Minä selvisin, isäni ei.

Jo isän poissaolo jättää jonkinlaisen tyhjiön, mutta minä sain vielä jättiläismäisen trauman. En pelkästään kokenut tulevani hylätyksi, vaan koin olevani jollain niin syvällä tasolla epätoivottu, että koko olemassaoloni oli väärin. Minunhan piti kuolla, niin ”väärä” olin.

Tuollaiset uskomukset tapahtuneesta tallentui alitajuiseen osaan minua, jonnekin minne pieni lapsi varastoi kokemuksiaan. Muistin ulottumattomiin, vaistonvaraiselle alueelle.

Kun tuo trauma aktivoitui minussa lapsena, se oireili psykosomaattisina tuskallisina selittämättöminä kipuina, teini-iässä masennuksena ja aikuisiällä päihdeongelmana, itsetuhoisuutena ja vahingollisina ihmissuhteina. Kesti pitkään ennen kuin aloin haluta tai osata ottaa vastuuta omasta tuskastani.

Lopetin juomisen. Lopetin pakenemisen. Aloitin matkan jolla olen edelleen. Aloin kohtaamaan tuskaani, jonka rakkaudettomuuden kokemus minuun jätti.

Tunnetasolle ja hyväksynnän tilaan voi olla vaikea päästä, koska olemme tottuneet elämään mielentasolta. Järkeilemme, selitämme tai vähättelemme. ”Meillä ei ole oikeutta.” Tai tuntuu liian pahalta kokea se tuska, mikä meissä on, ja siirrämme sitä tulevaisuuteen kaikin tavoin. ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

Emme kuitenkaan aidosti voi paeta sisäistä todellisuuttamme. Tunteet seuraavat koko ajan meissä. On jo tutkittua tietoa se, miten tunteet aiheuttavat sairauksia, niin mielen kuin fyysisen kehonkin tasolla. Voimme parantaa itseämme kohtaamalla itsemme rehellisesti.

Tunteita rehellisempää mittaria ei olekaan.

Jos jokin tuntuu pahalta, siinä on meille jokin viesti. Viesti ei välttämättä ole se, että kokemus olisi meille pahaksi, vaan se muistuttaa meitä jostain menneestä ja nostattaa meissä pintaan jotain joka joskus tuntui pahalta. Siksi kokemus voikin tässä hetkessä olla meille lahja. Lahja paranemiseen.

Kaikki kokemukset on varastoituneet meihin, vaikka emme niitä tiedosta muistavamme. Siksi pakeneminen on sikäli järjetöntä. Tunnetaso on sellainen minne logiikan, selittämisen tai järjen avulla ei pääse. Tunnetasolle pitää mennä kokemaan sinne varastoituneet tunteet. Ne pitää ”nollata” hakemalla ne luokse, viipymällä niiden luona, läsnäolevasti, täydesti hyväksyen ja kokemalla ne uudelleen hyväksynnän kautta.

Tunteita ei pysty analyyttisesti ohittamaan tai selittämään pois. Tunteissa ei tarvitse myöskään velloa tai märehtiä. On mahdollista antaa itselleen turvaa vaikeassa tunteessa pelkästään olemalla, hyväksymällä, että tältä tuntuu nyt, minun ei tarvitse paeta vaikeata tunnettani. Oman hyväksyvän läsnäolon tilassa tunne saa tuntua ja nousta ja sitä kautta eheytyä.

Olen kokenut, että joskus oman tuskan parantaminen on juuri näin ”yksinkertaista”.

Se tuntuu tuskalliselta – tuskan kokeminen on aina sitä, mutta muuta emme välttämättä tarvitse.
Kun ihmisessä itsessään alkaa olla tarpeeksi rakkautta itseään kohtaan tämä alkemia on mahdollista.

Aihe on synkkä, koska kipua aiheuttava tunne on pahin mahdollinen, jota väistelisimme viimeiseen asti. Ja se määrittää pitkälti elämäämme. Voisiko tuo kipu kuitenkin loppujen lopuksi olla ystäväsi? Voisiko maailmaa vahvasti muovaamasta aiheesta saada kevyen kohtaamalla se tosiasiana, asiaan kuuluvana, meille annettuna tehtävänä? Voisimmeko saada vertaistukea jo siitä ajatuksesta, että melkein kaikilla on samanlainen tehtävä?

Kysymys ei ole vain meistä. Kysymys on myös läheisistämme ja lapsistamme. Niin kauan kuin välttelemme oman tuskamme kohtaamista siirrämme sitä lapsillemme, ja se kulkee perintönä eteenpäin kunnes joku pysäyttää sen.

Kaunat, katkeruudet, pelot, epävarmuudet ja häpeä eivät poistu ennenkuin ne kohdataan ja hyväksytään. Ne eivät poistu piilottamalla, pakenemalla, valehtelemalla, puhumattomuudella tai kieltämällä. Nuo tunteet siirtyvät sukupolvelta toiselle perintöinä joita kukaan ei valinnut tai halunnut oikeasti.

Voisitko sinä olla se lenkki ketjussa joka katkaisee tuon jatkumon?
Voisitko sinä kasvattaa rakkautta rakkaudettomuuden tilalle itsessäsi?
Olla läsnä omille haavoillesi, omille rakkaudettomille kohdillesi ja vapauttaa itsesi tuskasta kohtaamalla se suoraan? Jos vastasit kyllä, miten voisit tehdä tästä kokemuksesta lempeämmän itsellesi?
Olet jo kärsinyt, miten voisit pudottaa sen harteiltasi?
Voisitko ottaa apua vastaan ja valita kohdata itsesi ja tunteesi rehellisesti?

Oman kokemukseni mukaan matkaa ei tarvitse tehdä yksin.
Kun teet päätöksen lähteä matkaan, maailma tarjoaa juuri sen tuen, mitä tarvitset.
Loput voimat tulet löytämään itsestäsi, uskotpa sitä tai et. Sinä olet vahvempi rakkaudessa kuin uskotkaan.

Teksti on julkaistu aikaisemmin Naiseuden Voima -sivustolla.

Miten Sinä suhtaudut tunteisiin? Mitä uskallat tuntea? Keskustele HIDASTA ELÄMÄÄ -SIVUSTON KESKUSTELUALUEELLA.