Viettelevän vadelmaleivoksen rouskuvan rapea pohja valmistuu yksinkertaisista aineksista, kuten kaurasta ja manteleista. Pohjan päälle valutetaan lopuksi vaaleanpunainen viettelys, joka saa hauiksetkin hymyilemään rahkan, vadelmien ja hunajan herkullisella yhdistelmällä. Tämä samettinen leivos saa sinut sekoamaan.
Ps. Terveysherkun voi valmistaa myös raakaleivoksena. Valmista tuolloin pohja aivan normaalisti ja jätä täytteestä kananmunan valkuainen pois. Huomaa, että täytteen massa on tässä versiossa niin viettelevä, että se suorastaan valuu ulos rapeasta kuorestaan.
Ideoi myös rohkeasti itse. Miten olisi maidoton raakaversio soseutettujen vadelmien kera? Kuulostaa kerrassaan kirpsakan kutsuvalta.
VIETTELEVÄ VADELMALEIVOS
(Ohjeesta tulee noin 4 leivosta. Vaihtoehtoisesti se muuttuu käden käänteessä yhdeksi isoksi piirakaksi. Tuplaa tuolloin reseptin ainekset.)
LEIVOSPOHJA:
1,5 dl kuorellisia manteleita
1,5 dl kaurahiutaleita
1 tl psylliumia
ripaus suolaa
ripaus luomu kanelia
loraus hunajaa
VAIHE 1) Liota manteleita vedessä vähintään 2h ja siivilöi ne tämän jälkeen kuiviksi.
VAIHE 2) Yhdistä kaikki pohjan aineet ja sekoita tehosekoittimessa. Valmis taikina on rakenteeltaan muovailtava.
VAIHE 3) Voitele leivosvuokien/ tai piirakkavuoan pinnat ja tasoittele taikina sormenpäillä tiukasti vuoan pohjalle sekä reunoille.
LEIVOSTÄYTE:
250 g maitorahkaa
200 g vadelmia
1 luomu kananmunan valkuainen
pari lorausta luomu hunajaa (maun mukaan)
VAIHE 1) Yhdistä täytteen kaikki ainekset ja sekoita ne tehosekoittimessa vaaleanpunaiseksi massaksi. Maista taikina, jotta se vastaa omia makumieltymyksiäsi. Lisäile mausteita ja makeutta tarvittaessa.
VAIHE 2) Kaada täyte leivospohjien päälle.
VAIHE 3) Paista vadelmaleivoksia uunin keskiosassa, 200 asteessa, noin 20 minuuttia, kunnes täyte on hyytynyt ja leivoksien reunat ovat paahtuneet kevyesti.
Minkälaista on arki perheessä, jossa ruokavaliosta on karsittu kaikki yleisimmät allergiaa aiheuttavat ruoka-aineet? Se on kaiketonta, joka on oikeastaan aika nerokas termi silloin kun tuntuu hankalalta selittää, että ruokavalioon ei kuulu muun muassa maitoa, munia, kotimaisia viljoja, soijaa ja pähkinöitä. Tällaiseen kaikettomaan ruoanlaittoon ja leivontaan ohjeistaa kirjallaan kaksi moniallergisten erityislasten äitiä Annukka Moilanen ja Kati-Annika Ansas.
Kaiketon-kirjan (Moreeni 2017) kantavana ajatuksena on, että kaikki ruokapöydässä istuvat voivat syödä samaa ruokaa erikoisruokavaliosta huolimatta. Varsinkin lapsiperheissä helpottaa paljon, kun ei tarvitse tehdä useaa eri ruokaa eri syöjille. Keittokirjoja erilaisia ruokavalioita noudattaville löytyy jo melko laajasti, mutta näin montaa allergeenia poissulkevaa en ole itse vielä nähnyt. Tästä ajatuksesta kirja saikin alkunsa, sekä Annukka Moilasen Kaiketonta sydämellä-blogista, jonne hän on kerännyt onnistuneita ohjeita vuosien varrella.
Usean eri ruoka-aineen välttely ruoanlaitossa ei välttämättä alussa ole kauhean yksinkertaista. Ainakin itselläni aikoinaan päänvaivaa aiheutti erityyppisten jauhojen käyttö. Ne imevät niin eri tavalla nestettä, joten sopivan yhdistelmän löytyminen vei aikaa, jotta lopputulos oli halutunlainen. Usein myös jonkun tärkkelyksen (maissi- peruna- tai tapiokajauho) lisääminen taikinaan oli välttämätöntä halutun rakenteen saamiseksi. Kirja listaa useita hyviä vinkkejä onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseen ja esimerkiksi tosi mielenkiintoisen ja hyvän version korppujauhoista. En myöskään aikaisemmin ollut tajunnut, että kananmunan voi korvata vauvojen valmissoseella (esim. peruna- tai porkkanasose) tai jos tarvitsee pelkkää kananmunan valkuaista, voi käyttää säilöttyjen kikherneiden lientä.
Olen yrittänyt tehdä monta kertaa marenkia hiukan erilaisella lähestymistavalla (muun muassa käyttämällä kookossokeria, jolloin lopputuloksena syntyi kauniiden kuohkeiden marenkien sijaan ruskea liemi), mutta nyt halusin kirjan innoittamana testata, miten syntyy marenki kikhernepurkin liemestä ja vielä ilman kananmunaa. Ja syntyihän se! Alla neuvot kaikettoman marengin tekoon.
Munattomat marengit (noin 60 kpl)
1 kikhernepurkin liemi (esim. Go Green 290g)
1tl sitruunamehua
2dl mansikkatomusokeria
Kaada liemi kikhernepurkista kulhoon ja vatkaa sähkövatkaimella kevyeksi vaahdoksi. Lisää sitruunamehu ja jatka vatkaamista, kunnes vaahto alkaa näyttää valkuaisvaahdolta
Lisää tomusokeri vähitellen vaahdon joukkoon samalla vatkaten. Jatka vatkaamista vielä viitisen minuuttia, kunnes vaahto on kiiltävää ja siihen muodostuu huippuja. Vaahdon tulee olla niin kiinteää, että se pysyy ylösalaisin käännetyssä kulhossa.
Levitä uunipellille leivinpaperi ja öljyä sen pinta kevyesti. Lusikoi vaahto pursotuspussiin ja pursota leivinpaperin päälle haluamasi kokoisia ja muotoisia marenkeja.
Paista marenkeja 100 asteessa noin 1,5 tuntia. Jätä marengit tämän jälkeen vielä uuniin jäähtymään ainakin pariksi tunniksi. Säilytä suljetussa rasiassa kuivassa ja viileässä.
Kirjoittaja Helena Service on Helsingissä asuva psykoterapian erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hän on mukana kehittämässä Minduu-palvelua, joka helpottaa sopivan psykoterapeutin löytämistä. Työlle tuo vastapainoa perhe-elämä ja läheisten kanssa vietetty aika.
”Meneekö minulla oikeasti niin huonosti, että tarvitsen terapiaa?” Kysymys kolahtaa herkästi vatsan pohjaan. On kova paikka myöntää, että ei voi hyvin. Ajatus ammattilaisen puoleen kääntymisestä voi olla ristiriitainen ja luotaantyöntävä. ”Kyllä tässä ehkä pärjätään.” ”Ei tilanne ole vielä niin huono.” Lauseet kuvastavat suhdettamme apuun. Avun hakemisessa ei korostu toiveikas mahdollisuus paremmasta vaan häpeällinen tunnustus omasta pärjäämättömyydestä.
Miltä kuulostaisikaan, jos suhtautuisimme muuhun ammattiapuun samalla varauksella kuin psykoterapiaan? ”Kuulitko, että naapurin poika oli joutunut aloittamaan jalkapallovalmennuksessa? Meidän perheen pallottelussa on onneksi pärjätty vielä omin voimin.” ”En minä kampaajalle, vaan kyllä leikkaan tukan itse. Onhan kuitenkin muita, joilla on todellisia hiusongelmia.”
On mielenkiintoista, että niin moni meistä maksaa kuormittavina elämänvaiheina herkemmin hemmotteluhoidosta, vaateostosreissusta tai uudesta harrastuksesta kuin varaisi samanhintaisen ajan ammattiauttajalle, joka voisi tukea paljon pidemmälle.
Sankarillista sinnittelyä vai urheaa puuttumista?
Julkisuuden tarinoissa terapiaan hakeudutaan usein silloin, kun tulee seinä vastaan. Draamankaaressa ensin sinnitellään kunnes tulee romahdus, ja sitten opitaan, että apua voi pyytää ja sitä voi saada. Nämä henkilökohtaiset tarinat antavat arvokkaan sanoman vaikeuksien kanssa kamppaileville: et ole yksin ja apua voi saada. Samalla voimme kuitenkin tahattomasti tukea käsitystä avun hakemiseen liittyvästä häpeästä ja siitä, että ammattilaiselle mennään vasta, kun ei enää muuten selvitä.
Pohdin, olisiko yhteiskuntamme valmis myös uudenlaisille tarinoille: kertomuksille, joissa avun hakeminen on rohkeaa ja merkki määrätietoisuudesta haasteiden edessä. Voisiko omaan hyvinvointiin panostaminen olla ihailtavaa viisautta ja oman arvon tuntemista? Entä jos apu ei olisikaan jotain, mitä ”tarvitaan” vaan jotain, mitä valitaan. Jotain, jota kohti voi ylpeänäkin päättää kääntyvänsä.
Aikaisin apua kohti
Ajatus siitä, että psykoterapia kuuluisi niille, jotka ovat ”todella kipeitä” on tutkimuksen valossa nurinkurinen. Suunta on pikemmin päinvastainen: psykoterapia puree tehokkaammin ja selvitään lyhyemmälläkin psykoterapialla, kun ihmisellä on voimavaroja ja ongelmat eivät ole liian vaikea-asteisia. Monissa vaikeuksissa parempi toimintakyky ja vähempi syrjäytyneisyys yhdistyvät parempiin psykoterapian hoitotuloksiin.
Kun ajattelemme, että nyt vielä pärjään, saattaa ajattelu itse asiassa ohjata meitä pois avun ääreltä juuri silloin, kun olisimme parhaassa asemassa hyötymään siitä. Tämä ei tarkoita, etteikö psykoterapiasta voisi olla hyötyä myös vakavissa ongelmissa. Kuitenkin ajatus, että psykoterapia kuuluisi vain vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon on tutkimustiedon vastainen.
”Arvaa mitä, varasin ajan kampaajalle – terapeutille”
Terveys ja hyvinvointi kuvataan yleensä tärkeinä arvoina ja pitkittyneiden ja mutkistuvien ongelmien aiheuttamat haitat ja kärsimys ovat hyvin tiedossa. Jos haluamme tukea varhaista puuttumista ongelmiin, onkin syytä pohtia, millaisen viestin rakennamme niille, jotka tarttuvat toimeen ja hakevat apua.
Haluaisin elää yhteiskunnassa, jossa varhain apua hakevat tulisivat kohdelluiksi sekä oman elämän että kansantalouden sankareina. Terveyskeskuksen lääkärit kehuisivat, kuinka hienoa on, että hakee apua jo nyt ja antaisivat aidon mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaista hoitoa ihminen toivoo. Psykoterapiaan ohjattaisiin myös lievemmissä ongelmissa, niin kuin on tutkimustiedon ja hoitosuositusten valossa tarkoituksenmukaista. Apua hakenut voisi kehua ystävilleen, että kääntyi avun puoleen heti, kun huomasi, että asiat eivät ole kohdallaan ja todeta, että se oli loistava valinta.
Sekä terveydenhuoltojärjestelmä, media että jokainen meistä tavallisista ihmisistä voi osaltaan muokata sitä sanomaa, minkä yhdistämme avun hakemiseen ja psykoterapiassa käymiseen. On hienoa, että yhä useampi kokee jo olonsa riittävän varmaksi, että voi kertoa käyneensä terapiassa. Toivottavasti yhä useampi voisi vapautuneesti kertoa myös pohdinnoistaan hakeutua psykoterapiaan ja uskaltaisi hyödyntää psykoterapiaa silloin, kun siitä voisi olla apua.
Ja mistä sitten tietää, meneekö itsellä niin heikosti, että tarvitsee psykoterapiaa? Jos löydät itsesi pohtimasta tätä, kysyt väärää kysymystä. Oikea kysymys on, onko sinulla halua hyötyä terapian tarjoamista mahdollisuuksista. Jos on, olet jo myöntänyt jotain aika rohkeaa.
Minduu on nettipalvelu, joka helpottaa avun saantia. Sivustolla voi tutustua psykoterapiaan ja etsiä kätevästi itselleen sopivaa terapeuttia. Minduu pitää myös mielenterveyden edistämiseen ja psykoterapiaan liittyvää blogia. Palvelun on perustanut Henri Valvanne ja Helena Service. Minduu on yhteiskunnallinen startup-yritys, joka pyrkii kehittämään uusia ratkaisuja mielenterveysongelmien ehkäisyyn ja hoitoon.
Satujen prinsessa ja prinssi elävät aina elämänsä onnellisena loppuun asti. Vaan entä me oikeat ihmiset oikeassa maailmassa, kuinka me elämme yhteisen taipaleemme onnellisina loppuun asti?
Tosimaailmassakin tapaa vuosikymmeniä yhdessä olleita pariskuntia, jotka ovat edelleen äärettömän rakastuneita toisiinsa. Vaikka kuherruskuukausi on jo siirtynyt muistoihin, on syvä rakkaus toista kohtaan edelleen läsnä. Heitä kohdatessa tulee miettineeksi, kuinka se on mahdollista? Kuinka he säilyttävät rakkauden kaikki nuo vuodet? Tässä koottuna tapoja, joilla he varjelevat rakkauttaan.
1. He kuuntelevat toisiaan.
Kommunikoinnin puute on suhteiden suurin kompastuskivi. Toisen kuunteleminen on äärimmäisen tärkeää. Oli asia mikä hyvänsä, kommunikointi johtaa syvempään suhteeseen, jossa oppii jatkuvasti uutta toisesta ja itsestään. Tiedostamalla toisen tarpeet, toiveet, pelot ja kivut, voi olla hänen tukenaan vaikkei aina samaa mieltä olisikaan. Syvemmän ymmärryksen myötä tulee myös syvempi rakkaus.
2. He arvostavat toisiaan.
Olisi hulluutta pitää toista itsestäänselvyytenä, sillä kaikki meistä ansaitsevat lämpöä ja arvostusta. Koska kukaan ei ole täydellinen, tulee huomioida myös toisen ”puutteet” kunnioittavasti. Kun toista kohtelee kunnioituksella, saa todennäköisemmin itse samaa kohtelua. Ilmaise rohkeasti, kuinka syvästi toista arvostat ja kuinka paljon hyvää hän elämääsi tuo. Vanha sanonta ”kohtele toista niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ei todellakaan ole palturia.
3. He antavat toisilleen anteeksi.
Koska ihmiset ovat erilaisia, välillä toista loukkaa tahattomasti. Tällöin on anteeksianto paikallaan. Jokaiseen suhteeseen kuuluu myötä- ja vastoinkäymisiä, risuja ja ruusuja. Älä turhaan pakene konflikteja vaan jää rohkeasti selvittämään niitä. Keskustelu ja anteeksianto pitävät suhteen tasapainoisena. Muista, että rehellisyys maan perii ja juuri eroavaisuutenne tekevät teistä lyömättömän tiimin.
4. He nauravat yhdessä.
Nauru vähentää stressiä, tuottaa iloa ja vahvistaa yhteyttä. Luokaa yhteisiä muistoja ja antakaa naurun sitoa sydämenne yhteen. Ottakaa reilusti kaksinkeskeistä aikaa ja hassutelkaa yhdessä. Ja huomio, ihan aikuisten oikeasti aikuisillakin on lupa leikkiä!
5. He ovat kilttejä toisilleen.
Toisen huomioiminen on elintärkeää rakkaudelle. Olemalla lempeä ja puhumalla nätisti ilmaiset rakkaallesi välittäväsi hänestä. Rakkauden voi ilmaista muutoinkin kuin sanomalla ”minä rakastan sinua”, ja itseasiassa juuri tuo oma tapasi kertoo ainutlaatuisesta rakkaudestasi. Kun ilmaiset rakastavasi, pysähdy hetkeksi todella tarkoittamaan sitä. Kiltteys toista kohtaan lisää arvostusta ja rakentaa luottamusta.
6. He flirttaavat.
Rakkauden alkutaipaleella flirttiä riittää, mutta pyri viljelemään sitä myös myöhemmin suhteessa. Flirtti ei ole pelkkiä sanoja vaan kehonkieltä ja tekoja. Flirtti kertoo toiselle, että olet edelleen hulluna häneen.
7. He tahtovat säilyttää rakkautensa.
Arvostakaa rakkauttanne ja tehkää yhdessä asioita sen säilyttämiseksi. Puuhatkaa yhteisten asioiden parissa ja ottakaa aikaa toisillenne. Olkaa avoimia ja kilttejä toisillenne. Ajoittain on myös hyvä viettää aikaa yksin, sillä toisen ikävöiminen muistuttaa kuinka tärkeä tämä onkaan. Pieni kaipuu syventää rakkautta ja tekee kotiinpaluusta ja jälleennäkemisestä entistä ihanampaa.
Kun katsoin sitä miestä silmiin, aika ja paikka hävisivät. Siirryin iäisyyteen, jossa kaikki oli kirkasta ja selvää. Tuntematta häntä lainkaan tunsin hänet jo läpikotaisin. Siinähän sinä oletkin. Elämäni mies.
Tunne oli merkillinen ja minulle vieras. En ollut koskaan aiemmin tuntenut näin. Minulla ei ollut tapana ihastua vieraisiin ihmisiin — lämpenen uusille ihmisille hyvin hitaasti. Ja silti: rakastuin heti.
Tai olikohan se edes rakkautta? Kaikki vain avautui silmieni edessä. Tyyni, rauhallinen, kiihkoton varmuus siitä, että etsintäni oli loppunut. Oli alkamassa uusi aikakausi.
Niinhän minä luulin. Suhteesta ei koskaan tullut mitään. Tutustuimme, ystävystyimme, viihdyimme yhdessä. Jännitettä, vetoa, sähköä ilmassa. Ei mitään muuta.
En ole kokemuksineni ainoa. Eräällä pitämälläni kurssilla osallistujat saivat esittäytyessään kertoa särkyneiden rakkauksiensa tarinat. Kuulin vastaavia kertomuksia loputtoman määrän. Yhä vain uusia versioita varmuudesta, sielunkumppanuudesta, kohtaamisesta vailla vertaa. Jokin vain loksahti paikalleen. Kuin palapeli. Kaksoisliekki. Kun tietää sanomatta, mitä toinen ajattelee. Mikään ei voisi mennä pieleen.
Ja silti, kaikki oli mennyt pieleen. Sillä, ettei mitään tapahdu, sillä että ei päästä alkua pidemmälle, sillä että arjesta ei selvitä, sillä että loukataan verisesti ja ettei lopputulos olekaan kaunista katseltavaa. Alun varmuus ei tarkoittanutkaan sitä, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Alun ja lopun välinen ristiriita on tyrmäävä. Sietämätön. Vaikeasti käsiteltävä. Miksi? Miksi alun lupaus ei ollut lopun totuus?
Minäkin uskoin alkuun pitkään. Pitempään kuin olisi pitänyt. Irrotin otteeni odotuksesta hitaasti, sillä kirkas varma tunne oli luonut odotushorisontin, jossa viipyilin pitkään. En osannut uskoa, ettei mies olisi Se Oikea.
Jos mies ei ollut Se Oikea, oliko hän Se Väärä?
Rakkaudesta puhuttaessa meillä menee helposti sekaisin rakastumisen ja rakastamisen käsitteet. Kun ajattelemme rakkautta, ajattelemme helposti rakastumista. Huumaa, varmuutta, kaiken muun katoamista, dyadia. Ihoja, jotka ovat toistensa voimasta pehmeitä ja voittamattomia.
Mutta rakkaus toteutuu hetkessä. Jatkumona, jokaisessa hetkessä. Päätös tehdään jokaisessa hetkessä – ei ainoastaan alussa ja lopussa. Alun varmuus sai minut epätarkkaavaiseksi nykyhetken ja sen todistusaineiston suhteen. Teki sokeaksi teoille ja sanoille, joita en olisi sietänyt, jollen olisi kuunnellut, nähnyt ja kokenut niitä alun varmuuden läpi.
Alun jälkeen päättelin lopun, enkä ollut hereillä hetkinä siinä välissä.
Hän oli se oikea. Se oikea näyttämään tien jonnekin, jonne kuljin jonkun toisen kanssa.
Se Oikea on hän, johon rakastut oikeista syistä. Itsellesi valehtelematta ja kirkkaana. Se Oikea on hän, jonka kanssa rakastuminen syvenee rakkaudeksi. Se Oikea on hän, jonka kanssa onnistutte toisianne kunnioittaen kasvamaan yhdessä, toisianne tukien mutta toistenne puolesta elämättä. Se Oikea on hän, jonka kanssa juot aamukahvisi. Hän, jolle sanot hyvää yötä. Hän, joka on unelmaa ja mielikuvaa todellisempi. Lämmin ja hengittävä, ja silti kuin olisi liian hyvää ollakseen totta. Sellaisena kuin on. Mitään muuttamatta.
***
Teksti on julkaistu myös HIMA Happiness-konseptin sivuilla.
Mitä sinussa tapahtuu, kun kuulet omaa nimeäsi kutsuttavan?
Oman nimen kuuleminen saa erittäin todennäköisesti aikaan reaktion. Hyvin usein jotakin jännittyy, tiedostetusti tai tiedostamattomasti: Mitä nyt? Kuka? Mitä minulta odotetaan? Tai: Miten voin palvella? Tai: Ei, ei nyt!
Omaan nimeen assosioituu hyvin paljon. Se on mantra, jota kuulemme jatkuvasti.
~ ~ ~ ~
Olin vuosia sitten mukana harjoituksessa, jossa toinen ihminen kutsui minua nimeltä salin päästä ja minun piti tunnustella omaa vastahakoisuuttani tai halukkuuttani vastata kutsuun.
Mistä kohdasta liike kohti kutsujaa lähtee? Miten paljon toteutan muiden tahtoa ja miten paljon omaani? Miten hyvin sinä pystyt rentoutumaan omaan nimeesi?
(Jännittyminen tarkoittaa aina energian supistumista. Hyvä harjoitus on pyrkiä tietoisesti rentoutumaan tähän hetkeen. Se lisää omaa voimaa ja mahdollisuutta kuulla myös sisäistä kutsua.)
~ ~ ~ ~
Ulkoiset kutsut on nimittäin helppo kuulla, mutta sisäisiä kutsuja suurin osa meistä huomioi heikommin.
Intuitio lausuu jatkuvasti kutsuaan pehmeällä äänellä. Monesti jätämme menemättä, kun intuitio kutsuu (tai väitämme, ettemme kuule sitä).
Mitä sinussa tapahtuu, kun itse kutsut itseäsi, miltä oman nimen sanominen kuulostaa? Tavoitatko itsesi? Voisitko kuunnella omaa kutsuasi enemmän?
Se on vaistonvaraista, todellista sielunäänen puhetta.
~ ~ ~ ~
Clarissa Pinkola Estes kirjoittaa piinkovassa, juoksevan suden lailla hengästyttävässä kirjassaan ”Naiset, jotka matkaavat susien kanssa” intuition seuraamisesta näin:
Useimmissa tilanteissa on parasta lähteä, kun sinua kutsutaan (tai työnnetään) ja kun sinulla on jonkinlainen kyky olla viekas ja sinnikäs, kuin jäädä odottamaan, vastustella ja pitkittää asiaa, kunnes henkiset olosuhteet järkähtävät ja raahaavat sinut sinne verisenä ja mustelmilla. Aina ei ole mahdollista olla valmis. Kun sinua kehotetaan lähtemään, säästä energiaasi eteenpäin jatkamiseen vastustelemisen sijasta.
Intuitio valitsee tien, joka edullisin omalle psyykelle, hienovaraisin mahdollinen, terveellisin ja turvallisin. Se ei tietysti läheskään aina tarkoita sitä, että mieli olisi samaa mieltä.
~ ~ ~ ~
Minulle oman nimeni lausuminen kuulostaa äidin kutsulta kotiin. Aivan kuin olisin nukahtanut metsämättäälle ja havahtuisin äidin lempeään ääneen. Silti unohdan tai kieltäydyn usein kuulemasta houkuttelevaa kutsua.
Viime viikkoina olen harjoitellut: olen kutsunut itseäni usein. Välillä mieleni on riuhtonut puolelta toiselle kuin paniikissa oleva kissaeläin.
Kun mieli on kaaoksessa, tiedän olevani toden äärellä. Kun mieltä ei kerta kaikkiaan voi kuunnella, on viimeistään käännyttävä intuition puoleen. Ja opeteltava luottamaan vaistoon.
Joogan oppien mukaan naisen intuitio on ”16 kertaa” suurempi kuin miehen. Siksi erityisesti naisen kannattaa tutustua omaan sisäiseen ääneen, vaistoon ja viisauteen.
Pinkola Estes kirjoittaa myös:
Ei ole suurempaa lahjaa, jonka äiti voi tyttärelleen antaa, kuin luottamus oman intuition paikkansapitävyyteen. Intuitio siirtyy vanhemmilta lapsille mitä yksinkertaisimmalla tavoilla: ”Sinulla on hyvä arviointikyky. Mitä uskot piilevän kaiken tämän takana?”
Sinulla on hyvä arviointikyky. Luota siihen. Kutsu itseäsi.
Muistatko vanhan lorun: kolme sanaa sinulle – ole ystävä minulle? Mitä jos se menisikin näin: olen ystävä minulle – sen annan myös sinulle.
Tapasin ihanan uuden ihmisen. Suhteemme alku oli intensiivinen: puhelut ja tapaamiset kestivät tuntikausia. Pian ystäväni halusi kommunikoida ja jakaa kanssani enemmän kuin minulla oli aikaa ja energiaa. Koin kuormittuvani. Minulle on huipputärkeää, että ihmissuhteeni ovat vastavuoroisia. Hommeli lähtee tietysti siitä, että yhdessä tuntuu hyvältä. Kummatkin saavat tarvita, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ei tarvitse venyä mutkalle, jotta suhteessa sopu säilyy, tai jotta saa mitä tarvitsee. Suhde ei myöskään voi perustua siihen, että toinen kantaa ja toinen on kannettavana.
Olin pian ystäväni kanssa tilanteessa, jossa minulle oli epäselvää, olenko kamu vai terapeutti. Asia painoi minua – ja myös ystävääni, joka aisti perääntymiseni. Kuulostelin, mitä rakkaus tekisi. Päätin puhua suoraan. Voima siihen syntyi kunnioittavasta suhtautumisesta omiin tarpeisiini: haluan, että elämässäni on tasapainoa. Tilaa itselleni. Tarvitsenitseäni. Myös, jotta minulla on antaa ja jakaa toisten kanssa.
Monille omien tarpeiden sivuuttaminen on automaattinen toimintamalli. Selviytymiskeino, joka synnyttää marttyyriutta ja uhriutta; käymme kauppaa hyväksynnästä ja läheisyydestä. Täysin inhimillistä, koska näin olemme oppineet. Mutta koska halumme ja tarpeemme ovat viestejä todelliselta minältämme, niiden sivuuttaminen on minuuden ohittamista. Jos haluaa voimaantua, on alettava kuulostella tarpeitaan ja uskallettava toimia elämänsä hyväksi. Itsensä suoraan ilmaiseminen on parasta, mitä toisellekaan voi antaa: silloin näyttäytyy toiselle rehellisesti sellaisena kuin on. Tarpeidensa kuuleminen on ystävyyttä.
Ladatessani aatokseni syyttelemättä ja vaatimatta tiskiin, uusi ystäväni loukkaantui. Häntä harmitti, etten ollut ilmaissut asiaa aiemmin. Kerroin, etten ollut valmis olemaan niin suora – olen itsekin prosessissa omien tarpeideni ja halujeni sallimisessa itselleni. Kerroin, että minulla on suhteeseemme niin paljon luottamusta, että haluaisin viedä sitä tasapainoisempaan suuntaan. Jos se ei toimisi, voisin myös päästää ”meistä” irti. Ymmärtäisin, jos ystäväni tarvitsisi jotakin muuta kuin mitä minulla oli antaa.
Terapeutti Carita Hellstenillä on hieno ilmaus: suhdetta voisi ainakin silloin tällöin katsella kirahvin silmin. Vähän etäämmältä, korkeammalta. Mitä tämä suhde nyt tarvitsee? Suhde itseeni, toiseen ihmiseen tai johonkin asiaan? Mikä minulle tai meille tekisi nyt hyvää? Se mikä tekee sinun sielullesi hyvää, tekee usein toisillekin hyvää tavalla tai toisella.
Suhteemme uuden ihanan ystäväni kanssa on rehellisimpiä, joita meillä kummallakaan koskaan on ollut. Ystävyytemme ei perustu sille, että tarvitsemme toisiamme (mihinkään tiettyyn). Tykkäämme toisistamme. On ilo olla minä – ja jakaa elämää juuri hänen kanssaan.
Vastaanotolleni psykofyysiseen fysioterapiaan on vuosien varrella tullut yhä enemmän epämääräistä ahdistusta potevia naisia ja miehiä. He hakevat apua kehollisesta terapiasta, koska ovat havahtuneet siihen, miten kehollisia ahdistusoireet ovat. Ahdistus on mielen luomaa, mutta se asuu kehossa.
Ahdistukseen liittyy usein unettomuutta, masennusta, pelkoa ja kehollisista oireista erityisesti hengitysvaikeuksia ja paineen ja puristuksen tunnetta rintakehällä tai vatsalla. Lisäksi siihen voi liittyä lihasjännityksistä johtuvia kipuja, pistelyä tai poltteen tunnetta raajoissa, vapinaa ja suolistovaivoja. Asiakkaat kokevat usein voimakasta ylivirittyneisyyttä. Se, ettei näille oireille tunnu aluksi löytyvän selitystä, pahentaa entisestään ahdistavaa oloa.
Suurin osa ihmisistä haluaa päästä ahdistuksesta eroon keinolla millä hyvänsä, ja on täysin luonnollista ajatella niin vaikeassa tilanteessa. Voisiko ahdistusta silti tarkastella uudella tavalla? Mitä jos en kiirehtisikään eroon pääsemisessä, vaan tutustuisin ahdistukseeni, juuri sellaisena kuin sen tunnen?
Ahdistuskin kuuluu elämään. Voisiko olla jopa niin, että ahdistuksella olisi minulle jotakin kerrottavaa – jos sillä olisikin jokin hyvä tarkoitus?
Aluksi on hyvä ymmärtää se, miten keho yrittää mukautua mielen luomaan ahdistusreaktioon. Pitkäkestoinen ahdistus kun luo molemminpuolista epäluottamusta. ”Isäntä/emäntä” ei luota kehoon ja keho ei pysty luottamaan isäntäänsä tai emäntäänsä, koska tämä toimii tilanteissa niin reaktiivisesti, ettei keholla ole mitään muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä luomaan suojapanssareita, aktivoimaan virittynyttä tilaa ja olemaan valmiudessa, jos jotakin vaarallista tapahtuu.
Ahdistus on usein pintatunne, joka kätkee alleen jotakin itselle merkityksellistä ja samalla liian vaikeaa asiaa tai tunnetta kohdattavaksi sillä hetkellä. Yritämme alitajuisesti työntää tätä vaikeaa tunnetta pois tietoisuudestamme, ja siksi alamme luoda tunnepanssareita kehoomme. Ensimmäinen reaktio on hengityslihasten jännittyminen. Tämän vuoksi ahdistuneella ihmisellä on usein puristavaa oloa rintakehällä, kurkussa, pallean ja vatsan seudulla. On vaikea hengittää, ja sen vuoksi ahdistunut ihminen alkaa haukkomaan happea. Syntyy ylihengitystila, joka voi pahimmillaan aktivoida paniikkikohtauksen.
Ahdistuneenakin voi opetella kuuntelemaan kehoa ja hengitystä. Tämä ei välttämättä ole aluksi helppoa. Se on kuitenkin avain siihen ymmärrykseen, mitä keho ja alitajunta yrittävät syvemmällä tasolla viestittää. Kannattaa aloittaa lyhyistä, muutaman minuutin kehollisista läsnäoloharjoituksista, ja kokeilla niitä ensin turvallisessa paikassa ja sellaisessa hetkessä, jolloin olo on tasaisempi. On tärkeää löytää itselle ja keholle lempeä, turvallinen ja myötätuntoinen tila, johon on mahdollista palata joka kerta kun ahdistus nostaa päätään. Tässä tilassa on mahdollista kuunnella omia tunteitaan ja ajatuksiaan neutraalimmin.
Jos ahdistukseni pitäisi sisällään hyvän tarkoituksen, mikä se olisi?
Mistä ajatuksesta tai tunteesta joudun jostakin syystä pitämään kiinni?
Mitä ajatusta tai tunnetta en ole valmis hyväksymään tai kohtaamaan sellaisena kuin se on?
Suhteessa tulevaisuuteeni, mitä pelkään tai minkä koen uhkana, mihin en voi luottaa?
Mikä minulle voisi olla ahdistuksen vastatunne? Rauha, luottamus, turvallisuus, vai jokin muu?
Kiitä itseäsi aina kun pysähdyt kysymään ja kuuntelemaan.Kun rohkaistut kerta toisensa jälkeen kohtaamaan ahdistuksen ja sen miten keho ahdistusta ilmentää, alat kuulla pinnan alla olevia viestejä. Jos ahdistuksen alta nousee traumaattisia muistoja, voi olla tarpeen käydä niitä läpi traumanhoitoon erikoistuneen ammattilaisen kanssa. On aina hyvä tiedostaa, että uhkaava tunne on vain aivojen tekemä tulkinta, ei totuus tämänhetkisestä tilanteesta.
Keho virittyy, mutta keholla voi olla sinulle muutakin sanottavaa. Kuuletko sitä? Luottaisitko vähitellen omaan kehoosi?
Käytän itse ja ohjaan asiakkailleni TRE-, EFT- ja BBAT-menetelmiä sekä kehon ja hengityksen kuuntelua, jotka kaikki omalla viisaalla tavallaan auttavat lisäämään tiedostamista ja sitä kautta kehon ja mielen välistä luottamusta. Kaikissa menetelmissä on sama olettamus, että kehomieli on viisas ja se pyrkii joka hetki homeostaasiin, tasapainoon.
Ahdistuskin on osa tätä prosessia, osa elämää. Kun ajattelet näin, voit vähitellen päästää irti tarpeesta paeta ahdistusta ja sen alla olevia tunteita, ja sen sijasta voit opetella kohtaamaan ahdistuksen kaikesta epävarmuudesta ja pelosta huolimatta. Voit rauhassa pysähtyä tuntemaan ja kuulemaan – juuri nyt et voi muuta – riittää että elät, olet ja hengität – elämä kyllä kantaa. <3
Kehomme ja mielemme ovat viisas kokonaisuus, jolla on kyky hoitaa itseään. Stressi ja kiire voivat kuitenkin vieraannuttaa meidät kehostamme, jolloin emme osaa enää kuulla sen viestejä. Väsymyksellä ja kivulla on silti tärkeää sanottavaa – ne kertovat siitä, miten todella voimme. Katso Karita Palomäen Kehon viisaat viestit -kirja täältä.
Oksitosiini tunnetaan “rakkaushormonina” sen monien hyvien vaikutusten vuoksi. Oksitosiinin yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin auttaa lapsi maailmaan synnytyksessä, mahdollistaa maidontuotanto imetystä varten ja muodostaa rakastava ja huolehtiva äiti-lapsi-suhde. Oksitosiini herättää hoivavietin ja on yhteydessä mielihyvän tunteeseen.
Tästä hyvänolon hormonista on tehty lukuisia tutkimuksia ja sen on havaittu lisäävän empatiaa, anteliaisuutta, yhteistyöhalua ja ihmisten luottamusta toisiinsa. Oksitosiini helpottaa sosiaalisten vihjeiden ja ilmeiden tunnistamista sekä saa muut tuntumaan helpommin lähestyttäviltä. Lisäksi oksitosiini alentaa sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja ja hermostuneisuutta. Kaiken kukkuraksi oksitosiini edistää myös uskollisuutta.
Oksitosiini osallistuu yksiavioisen suhteen solmimiseen ja ylläpitoon. Eläinkunnassa lajien välillä on eroa oksitosiiniherkkyydessä, mikä on yhteydessä niiden parinvalintaan. Ihmisillä oksitosiinin on havaittu estävän parisuhteessa olevia miehiä lähestymästä vieraita naisia. Oman puolison näkeminen vapauttaa hyvänolon hormoneja, mutta samanlaista efektiä ei tapahdu kun nähdään vieraita naisia, vaikka he viehättäviä olisivatkin.
Oksitosiinin hyvät vaikutukset ovat herättäneet keskustelua sen lääkinnällisestä käytöstä. Voisiko hormonivalmiste tuoda sosiaalisuuden kanssa kamppaileville helpotusta? Hormonin hyödyt ovat kuitenkin riippuvaisia ongelman luonteesta eikä toistaiseksi ole saatu yhtenäisiä tuloksia sen lääkekäytöstä.
Sosiaalisilla ihmisillä oksitosiini lisää yhteistyöhalukkuutta ja luottamusta, mutta sosiaalisuudesta ahdistuneilla se näyttää vähentävän yhteistyöhalukkuutta ja luottamusta sekä lisäävän aggressiivisuutta. Voiko olla, että oksitosiini vahvistaakin valloillaan olevaa tilaa tai mielen taipumusta?
Eräs tutkimus vertaa oksitosiinia alkoholiin. Oksitosiinin tavoin alkoholi lisää anteliaisuutta, vähentää pelkoja ja edistää ryhmään kuulumista. Toisaalta alkoholi sekoittaa moraalisia päätöksiä ja lisää aggressiivisuutta. Koska tutkimus on vasta alussa ei siitä pitäisi päätellä oksitosiinin olevan vaarallista. Toistaiseksi tutkijat haluavat, että oksitosiinin käyttöön sosiaalisten ongelmien lääkkeenä suhtaudutaan varauksella.
Koska tähän asti on raportoitu enemmän hyviä kuin huonoja vaikutuksia, pysykäämme uskossa oksitosiinin hyvyydestä. Sitä ei kuitenkaan voida kiistää etteikö se olisi ihmisille hyödyllinen ja jopa elintärkeä hormoni. Jo se, missä tilanteissa oksitosiinia erittyy kertoo sen edistävän terveyttä. Tässä vielä muutama vinkki, kuinka voit tarvittaessa lisätä omia oksitosiinitasojasi:
1.kosketa – halaa ja suukota
2. kehu – puhu kauniisti muille ja itsellesi
3. ole läsnä – kuuntele toista ihmistä
4. naura – tartuta hymyä ja levitä naurua
5. meditoi – pysähdy, rauhoitu, tyhjennä mielesi ja tunne tasapaino
Avioero resonoi aina myös muihin ihmissuhteisiin. Lapset reagoivat vanhempiensa eroon, olivatpa pieniä tai suuria. Myös aikuiset lapset käyvät läpi vanhempiensa uutta tilannetta, joskus vahvasti kantaa ottaen. Vuosien kuluessa lapset käyvät uusien ikävaiheiden myötä yhä uudelleen läpi vanhempiensa erotarinaa ja oman elämän vaiheet nostavat siitä uusia näkökulmia esiin.
Jos pariskunnan omat vanhemmat ovat olleet lähellä perhettä, muuttuvat suhteet heihinkin uusiksi. Kuka olen nyt appivanhemmilleni, kun olen ex-puoliso? Kuinka omat vanhempani näkevät minut nyt, kun olen eronnut? Kuinka minä näen vanhempien suhteen oman eroni kautta? Uusien puolisoiden ja mahdollisten bonuslasten myötä tilanteeseen tulee lisää haastetta. Myös kuviot ystäväpiirissä vaihtuvat, osa kavereista tulee lähemmäksi, osa häviää taustalle. Ihmissuhteiden merkitykset muuttuvat.
Ero pakottaa katsomaan itseään uudessa valossa, siksi myös muut ihmissuhteet arvioidaan uudelleen. Rakkaussuhteen päättyminen tarjoaa aina mahdollisuuden kasvuprosessiin ja osana tätä muutosta tapa olla vuorovaikutuksessa maailman ja ihmisten kanssa muuttuu. Osa kokee tärkeäksi vahvistaa omia rajojaan suojaamalla itseään tuhoavilta tai energiaa vieviltä ihmissuhteilta. Osa haluaa vaihtaa muiden auttajan roolista enemmän itseä ja omia tarpeita kuuntelevaan olotilaan. Joskus läheisten on vaikea ymmärtää näitä ratkaisuja, jonka tähden osa suhteita katkeaa, mutta osa syvenee ja saa uusia sävyjä.
Mitä vahvemmin on elänyt parisuhteessaan toisen odotuksista käsin, sitä voimakkaammin eron jälkeen voi tuntea eläneensä jonkun toisen elämää. Uudessa maisemassa voi olla todella voimauttava kokemus todeta, että nyt minulla on valta omaan elämääni. Saan päättää keiden kanssa vietän aikaani ja mitä teen tulevaisuudellani. Voin sanoa ääneen, mitä haluan ja elää tämän halun mukaan.
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat muuttaneet koko nimensä eroprosessin seurauksena, vaihtaneet ammattiaan, tai löytäneet ideologisen kodin, jossa hengittää vapaammin. Moni kokee kehollisuutensa uudelleen, löytää tapoja ilmaista itseään taiteen tai liikkumisen keinoin. Kaikki nämä asiat vaikuttavat myös ihmissuhteisiin ja niiden merkityksellisyyteen. Ero haastaa aina myös identiteetin, joka on peilimme muihin ihmisiin.
Kriisin keskellä ihminen on havahtuneessa ja avautuneessa tilassa jossa aukeaa mahdollisuus kokea asioita, jotka eivät mahdu normiarjen keskelle. Ihminen on ikään kuin herkemmin auki mahdollisuuksille ja kohtaamisille. Moni hoitava suhde saa alkunsa tällaisessa tilanteessa. Tällainen kasvusuhde voi olla merkittävä kokemus, jonka vaikutukset pysyvät elämässä kauan.
Kriisi ravistaa, tunteet ottavat kovaa. Mutta antautuessaan prosessille antaa mahdollisuuden uudelle elämälle, aidolle suhteelle omaan itseen. Siinä ei ole kyse itsekkyydestä, vaan mahdollisuudesta tulla itselleen läheiseksi ja samalla tilaisuudesta kasvaa oman potentiaalinsa kokoiseksi.
Rakkaussuhteen päättyessä naamiot putoavat. Vaikka tilanne on kipeä, antaa uusi avoimuuden tila mahdollisuuden katsoa omaa elämää sellaisena kuin se on. Tähän on nyt tultu. Tuolta minä tulin ja tänne olen päässyt. On seisahduksen ja arvioinnin aika. Kuten parisuhdetta, ei ystävyyssuhteitakaan voi arvottaa niiden pituuden mukaan. Joskus on hyväksyttävä, että matka jatkuu eri suuntiin. Jos valitsee kasvun mahdollisuuden, ei kipua voi välttää, mutta rohkeus kohdata haasteet antaa mahdollisuuden uudenlaiseen itsetuntemukseen. Parhaimmillaan rehellisempään ja samalla antoisampaan elämään.
Tiedäthän tuon ajatuksen ja siihen liittyvän kalvavan tunteen, joka saa sinut pienentämään itseäsi? Se estää sinua seuraamasta unelmiasi, sanomaan poikkeavan, aidomman mielipiteen tai menemästä keskellä työpäivää ulos nauttimaan auringonpaisteesta.
Mitäköhän muut ajattelevat?
Tuo lause sisältää yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelon: jos en toimi kuten muut odottavat, yhteiskunta edellyttää tai vanhemmat ovat opettaneet, minut torjutaan, jään yksin, joudun kokemaan häpeää, joudun katuojaan.
Siksi tuo ajatus on niin suuri este sen edellä, että toteuttaisimme itseämme täysillä. Näyttäisimme kaikki tunteemme, toteuttaisimme hullut ideamme, vaihtaisimme ammattia, jos edellisen ammatin aika on ohi tai aloittaisimme uuden harrastuksen, vaikka emme osaisi sitä yhtään.
Tuo lause pitää meidät mukavuusalueella, mutta sillä on hintansa: samalla se pienentää meidät ja teemme ratkaisumme pelon ohjaamana, tukahdutamme inspiraatiomme tai sisällämme asuvan leikkisän lapsen, joka haluaisi ilmaista vapaasti kaikkia puoliaan.
Tämä pelko on minullekin kovin tuttu: jos tulen näkyväksi kaiken sen innostuksen ja ihmiselämää suuremman rakkauden kanssa, joka elää sisälläni, kääntävätkö muut selkänsä? Pitääkö minun rajoittaa sitä, millä tavalla haluaisin ilmaista itseäni ja toimia yhteiskunnan realistis-kyynisen puhetavan tai työelämän jäykkien normien mukaan?
Elizabeth Gilbert kirjoittaa Big Magic -kirjassaan siitä, miten pelko kulkee AINA käsi kädessä luovuuden kanssa. Hän puhuu pelolle näin:
Rakas pelko,
luovuus ja minä menemme nyt road tripille yhdessä. Ymmärrän, että tulet mukaan, koska aina tulet. Tehtäväsi on saada minut paniikkiin aina kun keksin kiinnostavan idean. Ja olet loistava työssäsi. Tässä ajoneuvossa on tilaa meille kaikille, joten tervetuloa mukaan, mutta ymmärrä tämä: minä ja luovuus olemme ainoita, jotka tekevät päätöksiä matkan varrella*.
Minä uskon, että pelko kulkee käsi kädessä paitsi luovuuden, myös kaiken sen ilon, rakkauden ja inspiraation kanssa, joka vie meidät ulos normaalista. Siitä tavasta, jolla aikuisen on yhteiskunnassamme totuttu toimivan.
Pelko nostaa päätään, kun meidän pitäisi paljastaa, ettemme ole vain tiettyyn, ennalta määrättyyn boksiin rajoittuneita ihmisiä, vaan isoja, rönsyileviä sieluja, jotka haluavat joka solullaan tuntea olevansa elossa.
Pelon mukana olo on tiedostettava ja hyväksyttävä, sillä jos pelkoa yrittää tukahduttaa tai torjua, se alkaa vaikuttaa tiedostamattomalla tavalla syvyyksistä. Pysäyttää meidät, aiheuttaa kateutta, kontrollointia, tuomitsemista, vähättelyä.
Joten tästä eteenpäin aion sanoa pelolle aina kun se nostaa päätään ja yrittää rajoittaa minua: tervetuloa mukaan, kiitos kun yrität pitää minut turvassa omalla rajoittuneella tavallasi. Ota mukava asento takapenkiltä, minä ajan.
-kirjan (Moreeni 2017) kantavana ajatuksena on, että kaikki ruokapöydässä istuvat voivat syödä samaa ruokaa erikoisruokavaliosta huolimatta. Varsinkin lapsiperheissä helpottaa paljon, kun ei tarvitse tehdä useaa eri ruokaa eri syöjille. Keittokirjoja erilaisia ruokavalioita noudattaville löytyy jo melko laajasti, mutta näin montaa allergeenia poissulkevaa en ole itse vielä nähnyt. Tästä ajatuksesta kirja saikin alkunsa, sekä Annukka Moilasen 
