Innostuessamme keskitymme täysillä siihen, mikä juuri sillä hetkellä on tärkeää. Kun haaste ja osaamisemme kohtaavat toisensa sopivassa suhteessa, hupsahdamme huomaamattamme flow-tilaan. Uppoudumme tekemiseen, niin että unohdamme syödä, juoda, käydä pissalla. Unohdamme jopa itsemme, muusta puhumattakaan. Homma hoituu kevyesti, kuin leikkien. Olo on onnellinen.
Innostuminen edellyttää tekemisen arvostamista, uteliaisuutta, sinnikästä kokeilemista ja kykyä nauttia pienistä onnistumisista. Lapsille luontaisia asioita. Heillä mitä vaan voi syntyä mistä vaan, milloin vaan. Koko elämä on yhtä suurta innostumisen arvoista ihmettä.
Olen juuri seurannut 10-vuotiaan pojantyttäreni käsinseisontatreenejä. Kymmeniä ja taas kymmeniä yrityksiä. Joka päivä. Sitkeää sinnikkyyttä, hehkuvia poskia, pieniä edistysaskelia, suurta iloa. Aristavien ranteiden aamuja. Aristus unohtuu kuitenkin hetkessä, koska uusi päivä, uudet treenit, uusi flow.
Mihin, milloin ja miksi lapsen innostus katoaa?
Kasvatetaanko meidät siihen, että innostua saa vain (muka) järkevistä ja yleisesti hyväksytyistä asioista? Innostuminen aikuisena jostain muusta ja ylipäätään on noloa ja lapsellista. Sallittua siis vain lapsille.
Olen vielä erittäinkin aikuisena iso innostuja ja innostuksen puolestapuhuja. Kun into iskee huolella, poskeni helottavat enkä pysy ihossani. Saatan tirauttaa onnenkyyneleenkin (olen myös ”niitä”, jotka liikuttuvat omista puheistaan). Välillä lähtee lapasesta. Hyvässä porukassa helposti. Kun pahasti karkaa, saatan vahingossa ja valitettavasti jyrätä hiljaisempia, minkä koen innostuksen ainoaksi miinukseksi.
Ihan eijana
Valmennettavieni joukossa on levinnyt tsemppilause ihan eijana. Eräs pieni musateatterityöryhmä keksi sen vuosia sitten, ryhtyessään projektihommiin tosissaan ja innolla. Olen tästä kiitoksesta otettu ja ”pöllin” iskulauseen itseänikin tsemppaamaan. Saa lainata ja soveltaa vapaasti!
Olen toki joskus ja jossain kokenut intoilustani johtuvaa paheksuntaakin. Selkeitä ”hillitse itsesi Hinkkala -viestejä”. Se tuntui vähän pahalle. Yritinkin kovasti hilliintyä. Olla aikuisten asiallisesti ja fiksusti. Käyttäytyä. Se tuntui paljon pahalle. Lopetin sen lyhyeen ja palautin omin luvin itselleni innostukseni täydet käyttöoikeudet.
”On suuri synti latistaa toisen innostus. Vielä suurempi synti on antaa toisen latistaa oma innostus.”
Innostus sytyttää sisällemme palavan liekin. Liekki vetää puoleensa valitettavasti myös niitä, jotka yrittävät sammuttaa ja latistaa sitä huolella mankeloiden.
Innostus on ihmevoima, joka saa aikaan muutosta. Koska muutos tuntuu muulta, kuin tutulta ja turvalliselta, ryhtyy mielemme kehittelemään mahdollisia ja mahdottomia pelon riimittelemiä riskejä ja uhkia. Kun innostus ja pelko melskaavat saman mielen päällä, on pelon huuto niin hirveää, että innostus musertuu pieneksi ja piipittäväksi.
Koska pelon myöntäminen ei ole aivan helppoa, naamioimme sen usein harkitulta, viisaalta ja aikuiselta kuulostavaksi realismiksi. Hölmöä, koska kaikki tuleva on aina suurta tuntematonta. Vielä hölmömpää siksi, että meiltä jää paljon rikasta elämää elämättä, kun tyydymme pelon pelossa vain kytemään.
Innostustauti tarttuu
Innostus ruokkii innostusta ja on onneksi tarttuvaa. Hyvässä porukassa tartuntavaara onsuuri. Tästä johtuen myös ihmeiden tapahtumisen mahdollisuus on suuri. Olen saanut kokea useissa tiimeissä käsittämättömiä innostumisia, onnistumisia ja yhteisten sekä omien mielikuviteltujen rajojen ylityksiä. Rohkeuden ja oman varmuuden vahvistumista. Olenkin vahvasti vakuuttunut hyvän tiimin innostusenergian taikavoimasta. Siksi olen peruuttamattomasti hurahtanut tiimivalmentamiseen.
Usein sanotaan, että jos jokin toisessa ihmisessä ärsyttää, meissä itsessämme on tuo sama asia – ja se vaivaa meitä. Arvostelemme toisten tuomitsevuutta tai kateutta, emmekä pysähdy tutkimaan, millainen on oma suhteemme kriittisyyteen tai kadehtimiseen.
Kaikki, mikä meissä herää suhteessa toisiin ihmisiin heijastaa omaa sisäistä maailmaamme. Kuulostelen toisten ihmisten avulla hyväksynkö itseäni kaikkineni – ja missä kohtaa kaipaisin lisää myötämielisyyttä itseltäni. Ihmissuhteet ja kohtaamiset ovat ihan mielettömän hieno lahja tulla tietoiseksi siitä, mitä sisällämme liikkuu. Ihmissuhteet ovat paitsi jakamista myös itsetuntemusta varten.
Se, mikä meitä toisissa tai erilaisissa kohtaamisissa surettaa, suututtaa tai ahdistaa ei johdu pohjimmiltaan siitä mitä toinen ihminen on vaan suhteestamme asiaan, josta tunteemme kertoo. Jos toinen käyttäytyy huonosti minun ei siis tarvitse alkaa kaivella itsestäni epäkunnioittavia piirteitä – tai yrittää muuttaa toista. Miksi kenenkään pitäisi olla muuta kuin on? Kun jokin kohtaaminen tökkii, voin todeta: okei, ei tunnu hyvältä – mitä tarvitsenitseltäni nyt? Se, mitä koen suhteessa toisiin sisältää kutsun tutkailla, kuinka voin itseni kanssa.
Huomasin kotva sitten, että eräs ystäväni ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut minusta. Pidemmän aikaa suhteemme oli tapahtunut ”hänen tontillaan” – hänen aikataulussaan ja hänelle sopivissa yhteyksissä. Ystäväni ei vaikuttanut olevan halukas jakamaan syvemmin kuulumisiaan tai vastaanottamaan minun tuntemuksiani. Koin, ettei ystäväni ollut kuulolla haasteilleni tai suruilleni vaikka olin tukenut häntä. Minua harmitti vastavuoroisuuden puute. Sitten aloin kuulostella mikä asiassa pohjimmiltaan kaihersi. Ystäväni antoi itselleen selvästi sitä mitä tarvitsi: vähemmän minua ja enemmän itseään. Oivalsin, etten kenties ole hänen elämässään juuri nyt se tyyppi, joka auttaa häntä olemaan parhaiten hän. Ystäväni salli itselleen sitä, mikä hänestä tuntui nyt oikealta.
Aloin fiilistellä, miksi asia otti minua niin päähän. Annoinko itse itselleni sitä kiinnostusta, jota ystävältäni kaipasin? Uskalsinko itse fokusoida siihen mitä kaikkein eniten tarvitsin? Havaitsin, että kaipasin enemmän tilaa itselleni ja vähemmän muiden kanssa seurustelua. Ystäväni toteutti sitä mikä minulle on aina ollut haastavaa: rajojen asettaminen ja omista tarpeistani huolehtiminen vaikka joku siitä loukkaantuisi. Kenties minua ottikin päähän, että hän niin suvereenisti toteutti sitä mitä itselleni kaipasin, mutta en ihan täböllä uskaltanut toteuttaa.
Kun aloin kuulostella, mitä ystäväni minulle peilasi, lataus suhdettamme ja häntä kohtaan alkoi neutraloitua. Irtipäästäminen tarkoittaa ihmissuhteissa sitä, että käännän fokuksen itseeni. Ei tarvitse yrittää unohtaa, mitä tapahtui, tai vajota passiivisuuteen, vaan palata omien tarpeiden ääreen.
Suhteet muuttuvat – joskus ollaan etäämmällä ja toisinaan lähempänä. Voinko olla lähellä itseäni ja katsoa peiliin? Uskallanko kokea niitä tunteita, joita ihmissuhteissa oleminen herättää ilman, että rakentelen ehdottomia muureja välillemme tai yritän pitää kiinni sellaisesta, mikä ei tunnu nyt hyvältä tai oikealta?
Peiliin katsominen usein kirpaisee – mutta vain niin kauan, kun en salli itselleni inhimillistä kokonaisuuttani. Jos piiskaan itseäni tai haluan ylläpitää jonkinlaista ihannekuvaa itsestäni, en uskalla tarkastella itseäni heijastusten kautta. Silloin vika on aina noissa muissa (ja jatkan myös itseni piinaamista). Vähän armoa kehiin.
Sallinko itselleni sitä mikä muiden toiminnassa harmittaa tai kummastuttaa? Jos ajattelen, etten todellakaan haluaisi olla itsekäs niin kuin tuo, sisuksissani todennäköisesti myhäilee marttyyriutta ja rajattomuutta (jotka muljahtelevat tahtomattani esiin siellä täällä, kun en noita piirteitä salli itselleni). Kestänkö, että olen ihan kaikenlainen – ja voisinko suoda samaa toisillekin?
On ihan ok olla muutakin kuin hyvä, lempeä ja valoisa – on ok olla kaikkea mitä on. Voin relata omaan itseeni.
”Hei, nyt oikeasti ne vaatteet päälle, kello on jo paljon. Syö nyt aamupala, että ehditään ajoissa…Nyt on jo kiire tanssiin. Nyt ei ehdi rakentaa majaa, kun meidän pitää ihan just lähteä…”
Apua. Olen luullut, että meillä kotona ei puhuta ”kiirekieltä”. Olen kuitenkin kuullut niin omassa kuin puolisoni puheessa kaikkea muuta. Kun kuulin tätä puhetta jo lapsiltammekin, pelästyin. Yhtenä päivänä pikkuveli totesi isosiskolleen: ”Et sä voi enää leikkiä. Meillä on jo kiire.”Jos tällaista kuulee jo viisivuotiaan suusta, on syytä hieman skarpata. Olemmeko tartuttaneet kiirepuheen jo lapsillekin?
Pohdimme puolisoni kanssa, että emme halua välittää tällaista olemisen mallia lapsillemme. Olemme molemmat hyvin tietoisia läsnäolon merkityksestä, hidastamisesta ja hetkessä elämisestä. Tämä ei vain täysin konkretisoidu toiminnassamme. Olemme ehdollistuneet kiirepuheeseen. Pienikin ärsyke saa tietyt kiiresanat ulos suustamme kuin syljen Pavlovin koirilla.
Otimme ensimmäiset askeleet kiirepuheen raivaamisessa. Sovimme, että emme enää käytä kiiresanoja ja että toinen saa huomauttaa, jos puheessa vilahtelee kiire, ei ehdi, kello on paljon tai muuta vastaavaa. Olemme kiinnittäneet tähän nyt huomiota ja kuulemme muutoksen puheessamme. Sanojen lisäksi konmaritimme myös harrastuksia ja menoja – vähemmän on enemmän. Jokaiselle päivälle ei ole aikatauluja tai sovittuja menoja. Viikonloput otamme rauhallisemmin, usein vaan kotona oleillen.
Tiedostamme, että elämme pikkulapsiaikaa, joka on ihanaa mutta kuormittavaa. Perheajan päälle pitäisi olla parisuhdeaikaa, työaikaa, omaa aikaa, uniaikaa ja mitä lie muita aikoja. Juttelin hiljattain isäni kanssa tästä aiheesta. Kerroin, että lapsuudestani on jäänyt tunne, että aina oli aikaa eikä ikinä ollut kiire mihinkään. Kysyin isältäni, miten hän tämän koki ja oliko heillä äitini kanssa ikinä omaa aikaa. Isäni vastasi tähän sen enempää pohtimatta: ”Eikö se juuri ole sitä omaa aikaa, että ollaan yhdessä.”
Jäin miettimään tätä aikakäsityksen muovautumista sukupolvelta toiselle. Miten koemme ajan merkityksen ja kiireen? Wikipediassa aikakäsityksestä todetaan seuraavaa:
”Aikatutkimuksen piirissä on kehitetty teesi ajan nopeutumisesta, akseleraatiosta. Sen mukaan myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa on siirrytty non-stop-elämään ja 24/7-kulttuuriin, jota leimaa ajallinen samanaikaisuus, epälineaarisuus, katkonaisuus ja välittömyys. Seurauksena on jatkuva kiire ja aikapula niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin.”
Mitä vaadimme ajalta? Tarkoittaako enemmän vaatimuksia samalla enemmän kiirettä? Jäin pohtimaan lapsuuden kiireettömyyden kokemustani. Elämä oli aika yksinkertaista. Tätä haluan välittää myös lapsilleni. Jatkamme puolisoni kanssa kiireen raivausta niin puheistamme kuin teoistammekin. Toivottavasti tämä heijastuu myös lastemme lapsuusmuistoihin.
Miia Lehtonen suunnittelija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry.
Ps. Kiireestä todetaan (Wikipedia):
”Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan. Kiirettä voidaan tarkastella sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta. Kiire on henkilökohtaisesti koettu rasittava tunne siitä, että on toimittava liian nopeasti. Jatkuvalla kiireellä on ruumiillisia ja henkisiä haittavaikutuksia.”
Susanna Rissanen on kolmen lapsen äiti, hyvinvointivalmentaja ja mindfulness-ohjaaja. Hän auttaa riippuvuuden kanssa kamppailevia ihmisiä löytämään sen voiman ja viisauden, joka kaikkien sydämessä on. Hänen esikoiskirjansa Valon etsijän päiväkirja ilmestyi huhtikuussa 2017. Kirja on koskettava tositarina alkoholismista ja valon löytymisestä. Susannan nettisivut löydät osoitteesta www.onnivoima.fi
Join alkoholia ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Pullosta tuli heti paras ystäväni, pakopaikkani ja lohduttajani. Huumaava nousuhumala antoi yhä uudelleen lupauksen jostain salatusta ja jännittävästä, jota ilman arki alkoi tuntua liian tavallisen tylsältä.
Tätä leikkiä jatkui kaksikymmentä vuotta. 35-vuotiaana olin siinä pisteessä, että olin jo vuosia kamppaillut riippuvuudeksi muodostuneen alkoholiongelman kanssa. Mitä kovemmin yritin saada juomista hallintaan, sitä jyrkemmäksi alamäki muuttui. Kunnes tuli pohjakosketus lähes kuusi vuotta sitten.
Olin luvannut itselleni ja miehelleni, että se kesäloma olisi erilainen. Kuitenkin kävi taas niin, että petin lupaukseni. Sinä iltana luovutin. En tiedä mitä tapahtui, mutta tiedän, että olin liian väsynyt toistuviin lupauksiin ja lupausten pettämisiin. Inhosin itseäni, enkä ymmärtänyt miten asiat olivat päässeet alkoholin kanssa tuohon pisteeseen. Olinhan äiti, johtoryhmätehtävissä uraa luova, korkeasti koulutettu, fiksu ja järkevä nainen.
Tuota mökki-iltaa seuraava aamu oli kaunein, jonka olen koskaan nähnyt. Aamuauringon paisteessa istuin mökin laiturilla ja itkin helpotuksesta. Tiesin, ettei minun tarvitse enää koskaan juoda. Kun lapset heräsivät, kuiskasin heidän pörröisiin hiuksiinsa lupauksen raittiista äidistä. Se lupaus on pitänyt ja pitää.
Riippuvuudesta vapautuminen ei kuitenkaan käynyt niin helposti, vaikka alkoholi jäi. Juominen vaihtui sujuvasti syömiseen ja kesti vielä muutaman vuoden, ennen kuin löysin syyt siihen, miksi toistuvasti hylkäsin ja pakenin itseäni erilaisiin riippuvuuksiin ja suorittamiseen.
Olen nyt 40-vuotias ja alan pikkuhiljaa osata olla läsnä itseni kanssa, omissa nahoissani. Osaan ja uskallan pysähtyä, vaikka se sattuu. Välillä on tuskallisen vaikeaa asettua ahdistukseen, sillä vanhat tavat istuvat tiukassa. Olisi niin paljon helpompaa väistää ja paeta hetkeksi pois itsensä luota, pois ikäviä tunteita. Jo pelkkä jäätelöpaketin ajatteleminen tuntuu tuovan helpotuksen, samalla tavalla kuin viinipullo aikoinaan.
Nyt kuitenkin jo ymmärrän, että tuo helpotus on vain väliaikaista. Riippuvuus on pohjimmiltaan kaipausta rakkauden ääreen. Mikään aine tai toiminta ei pysty koskaan antamaan sitä täyttymystä, jonka oman elämän eläminen aidosti, kaikkine tunteineen ja kokemuksineen tarjoaa. Välillä se sattuu, mutta huomaan, että rakkaus kantaa niidenkin hetkien yli.
Ja ne hetket, joissa rakkaus aidosti asuu, ovat ihania.
Addiktiivinen mieli yrittää helposti hakea pika-apua tai ratkaisuja itsensä ulkopuolelta. Vastuun ottaminen ja tietoisuus omasta itsestä sekä rehellisyys itseä kohtaan johdattavat kohti vapautta, irti riippuvuuden kahleista. Uskon siihen, että jokaisessa ihmisessä on se viisaus ja voima, joka tarvitaan riippuvuudesta vapautumiseen. Kukaan meistä riippuvuuden kanssa kamppailevista ei ole oman elämänsä uhri, jokaisella on mahdollisuus olla toimija. Valinta on omissa käsissä.
Suuret tarinat tarjoavat tarkoituksia olemassaololle. Niiden aika ei ole ohi?
Jokaisen ihmisen tehtävänä on auttaa muita liittymään jatkuvasti kehittyvään ylevään tarinaan, jossa ihmisen on mahdollista kasvaa täyteen ihmisyyteen. Se tarina ei luokittele ihmisiä pieniksi ja suuriksi vaan auttaa jokaista yltämään omaan parhaaseen omista lähtökohdista käsin.
Täysi ihmisyys on sivistystä, jonka ansiosta ihminen löytää elämäänsä merkitysnäköaloja. Merkitysnäköalat voimistavat nyt-hetken täyteyttä ja ehkäisevät tarkoituksettomuuden kokemuksia.
Inhimillisen kasvun huipentuma on ihminen, jonka on mahdollista luontevasti olla kaikkea sitä, mitä hän parhaimmillaan voi olla.
Elämänhalu voimistuu, kun ihminen tunnistaa olevansa maailmaa muuttava olento. Omat vahvuudet otetaan rohkeasti käyttöön yhteistä hyvää palvelemaan. Käyttökohteina ovat ne yhteisöt, joihin jokapäiväinen elämä meitä liittää.
Joka päivä on mahdollista valita kymmeniä kertoja millaisen maailman puolesta toimii. Jos asettaa oman elämänsä osaksi ratkaisua, voi löytää elämänpoltetta, joka kannattelee. Siirrytään kohtalonomaisesta ajelehtimisesta oman elämän tekijäksi. Oma osaaminen palvelee jotain itseä suurempaa, joka ylevöittää mielen.
Nykyajan haaste on elämän pirstaleisuus ja siihen kytkeytyvä vähäpätöisyyden ja riittämättömyyden kokemus. Pitäisi revetä ja riittää liian moneen. Eheämmät näkymät ja suurempiin kokonaisuuksiin liittymiset rakentavat vaikuttavampaa tarinaa?
Niitä liittymisen arvoisia tarinoita on monenlaisia. Suurin on se, joka selittää kaikkea olevaista. Mutta sekin tarina vaihtelee maailmankäsityksestä riippuen. Viisasta on koetella millainen tarina kestää tiukimmatkin happotestit. Oman elämän liittäminen mahdollisimman kestävään tarinaan selkeyttää olemassaoloa.
Moni on väsähtämässä teknologiaan ja ties monennenko uuden laitteen opetteluun. Nyt kaivataan rauhaa ja häiriöttömyyttä. Omaa aikaa ja merkityselämää. Entistä useampi on havahtunut huomaamaan, että elämä on paljon muuta kuin eläimellistä suorittamista ja laitteiden kanssa seurustelua. Pikku hiljaa on alettu ymmärtää, että aivot eivät kestä toimintakykyisinä vanhuusikään saakka, jos niitä ylikuormitetaan.
Onneksi jokainen voi omilla toimillaan tehdä toimenpiteitä aivojensa suojelemiseksi. Työpäivää voi katkaista meditoimalla ja musiikillisilla kahvikupeilla. Kesken päivän voi pitää vartin meditointihetken vaikka omassa työtuolissa, tai kun väsymyspiikki iskee lounaan jälkeen, voi laittaa soimaan energisoivaa musiikkia ja tanssia antaumuksellisesti. Tanssihetken jälkeen veri kohisee ja olo tuntuu energiseltä. Hoitava tanssihetki kuuluu minun jokaiseen päivääni.
Torkuilla jaksaa paremmin
Kaikki eivät innostu meditaatiosta tai tanssillisista kahvikupeista. Viisaimmat nukkuvat työhuoneessaan vartin torkut ja saavat sillä parannettua iltapäivän työpanostaan jopa 30 prosenttia.
Tehotorkuissa on järkeä ja niitä kannattaisi suosia, jos meditointi pelottaa. Ihan jokainen on varmasti kokenut iltapäivän syvän väsymyksen, jota vastaan on koetettu taistella ties monennellako kahvikupillisella. Mielestäni vartin torkkujen pitäisi kuulua jokaisen työpaikan käytäntöön. Torkut ottava on viisas, ei laiska tai työtään laiminlyövä.
Sokerilla piippuun ja lohella liikkeelle
Omaa vireystilaansa voi säädellä niin ruuan kuin monenlaisten energiaa laskevien tai kohottavien toimintojen avulla. Kun kuuntelee kehoaan, tajuaa kuinka sokerilla saa itsensä ihan piippuun ja lohella taas liikkeelle. Vihreä tee karkottaa jomottavan päänsäryn ja kahvi saa turbovaihteen päälle.
Villivihanneksista taas saa energiaruiskeen, joka kestää ja kestää aamusta iltaan. Parasta on, kun ei lounaalla syö koskaan itseään ihan täyteen. Ja kun syö kevyen keiton tai aivoja aktivoivan rasvaisen kala-aterian vielä hitaasti, ei väsymys valtaa mieltä, vaan työnteko sujuu. Perjantai-iltapäivisin voi sitten halutessaan popsia vaikka suklaata, jonka huumalla on ilo virittäytyä viikonlopun viettoon.
Närästystä ja tukkoisuutta
Moni kehoaan kuunteleva löytää yhteyden ruuan ja vireyden tai väsymyksen välillä. Mutta jos elämään kuuluu valmisruokaa, hiilarimättöä, rasvaisia pizzoja ja hampurilaisia, ei varmasti tiedä mitä kehon kuunteleminen tarkoittaa. Närästys ja tukkoinen olo ovat monen pitsanpurijan arkea ja normaalia elämää. Silloin on turha puhua kehon kuuntelusta saati meditaatiosta.
Mutta maailma muuttuu koko ajan ja entistä useammalla työpaikalla neukkaritarjoilut keventyvät, lounaalla syödään kevyesti ja meditaatiostakin uskalletaan puhua ääneen. Tietotyöajan tärkein työkalu ovat aivot ja niiden kunnosta on kiinnostuttu aivan uudella tavalla. Nyt tutkitaan stressistä johtuvaa dementiaa, keskustellaan taukojen merkityksestä ja aivojen suojelemisestakin.
Neulomista ja hortoilua
Elämme havahtumisen aikaa. Moni väsähtänyt löytää työkaluja tervehtymiseen ja voimaantumiseen menneen ajan asioista. Nyt ollaan innostuneita neulomisesta, leipomisesta, hortoilusta, sienestyksestä ja marjastuksesta, pihatöistä ja halonhakkuusta. Kotikokkaus on monen mielipuuhaa ja jaksan uskoa ja toivoa, että vuosikymmenien harharetkien jälkeen palataan taas perheiden yhteisiin ruokailuhetkiin ja naureskellaan säälittävälle mikroruualle.
Entistä useampi tämän ajan ihminen haluaa rauhaa ja aitoa elämää: merkitystä ja oman elämän hallintaa. Uutena trendinä pidetään myös häiriöttömyyttä. Moni kokee digiähkyä kaikkien teknisten laitteiden talutuksessa. Kenties tulevaisuudessa on hyvinkin arkista meditoida työpaikalla tai tanssia itsensä energiseksi. Joko sinä rytmität työpäivääsi meditoinnilla, tanssilla tai torkuilla?
Joskus ajattelin, että kauneuden ihaileminen ja arvostaminen on tie turmioon: pinnallista hömpötystä, materialismia ja tavaran palvontaa.
Toki se voi olla sitäkin, mutta vasta viime vuosina olen oivaltanut, kuinka paljon iloa kauneuden katsominen saa ihmisessä aikaan. Käsitykseni mukaan meissä jokaisessa ihmisessä asuu jonkinlainen henki tai sielu. Tässä elämässä olemme kokemassa asioita tämän hienon kehomme kautta: meillä on kehotuntemukset, tunteet ja ihanat aistit, joilla voimme kokea itseämme, toisiamme ja tämä maailmaa joka solullamme.
Kun annamme aisteillemme luvan olla auki ja kokea, ympäristömme alkaa tulla ikään kuin osaksi meitä. Kun annamme itsellemme luvan katsoa kauneutta ympärillämme, sielu sisällämme alkaa tanssia polkkaa. Se iloitsee kokemuksista, jotka tässä ympäristössämme pääsevät säväyttämään meitä niin, että se tuntuu. Kuin olisimme yhtä.
Joskus kun katson taivaalle, sielu aloittaa polkkansa ja kyyneleet tulevat silmiin. Kun katson kaunista väriä, jokin minussa liikahtaa. Kun asettelen kauniita esineitä harmoniseen järjestykseen, sielu laittaa iloäänet kaakkoon. Katsonpa sitten luontoa, kaunista kuvaa tai lumoavaa kotia, iloitsen suuresti. Iloitsen siitä, että saan aistia ja tulla osaksi sitä ympäristöä, jossa elän.
Mikä väri tai mitkä väriyhdistelmät koskettavat sinua?
Ja sitten kuitenkin, kuten sanotaan, kauneus on katsojan silmissä. Kauneus tarkoittaa meille eri asioita. Saattaa olla, että kauneusihanteemme muuttuu trendien mukaan tai uusien värikuvastojen myötä. Uskon kuitenkin, että syvin sielun ilo ei tarvitse vaihtuvia kohteita tai ihmismielen luomaa trendikuvastoa. Sielun ilo kiinnittyy pyrkimättömään kauneuteen – sellaiseen kauneuteen, jolla on tilaa ja aikaa olla ja kehittyä tässä maailmassa. Pyrkimätön kauneus on jotain, mikä saa syntyä vapaasti ja olla vapaasti, sitä ei pakoteta mihinkään muottiin.
Pyrkimätöntä kauneutta on luonto täynnä. Joka päivä luonto pääsee koskettamaan hyvin syvältä kauneudellaan. Metsä ei ole siisti eikä vastaa mielen luomaa kuvaa täydellisestä. Ja silti se on koko ajan täydellinen ja niin koskettavan kaunis. Myös ihminen luo kauneutta ympärilleen käsillään. Kun ihminen maalaa sielullaan eikä mielellään, toinen sielu hyppää lisäloikat polkassaan. Kauneus on kuin puhetta sielulta sielulle. Niin moni ihminen osaa luoda kauniita sisustuksia, taloja, puutarhaa ja vaikka tanssia. Kauneutta on se, kun saamme ihastella muiden ihmisten sieluntuotoksia ja tuntea, kuinka kauneus saa meidät olemaan elossa.
Kauneuden katseleminen ja kauneuden luominen on etuoikeus, joka saa meidät kokemaan elämää paitsi jokaisella solulla mutta myös jokaisella henkäyksellä.
Luonto on täynnä koskettavaa kauneutta.
Kun seuraavan kerran näet jotain kaunista, pysähdy sen äärelle, kiitä siitä ja anna itsellesi lupa iloita elämän kauneudesta, jota saamme täällä elämässä kokea. Avaa aistisi, katsele, hengittele ja anna elämän olla sinulle kaunis, hyvä ja syvä.
Kysyimme teiltä Hidasta elämää -Facebook-sivulla, mikä yksi sana kuvastaa mielestänne rakkautta parhaiten. Tässä 59 vastausta, jotka toistuivat yli 8 000 vastaajan joukossa moneen kertaan:
Herkät ja överiempaattiset aistivat sanattomasti toisten tunteita ja tarpeita ja kantavat niistä vastuuta oman hyvinvointinsa kustannuksella. He kokevat haastavimmat suhteensa yleensä henkilöihin, jotka ovat emotionaalisesti etäisiä ja ulkoistavat tiedostamattaan vastuun omista tunteistaan muille.
Herkkyys ja myötäeläminen toisten kokemuksissa ovat parhaimmillaan sekä omaa että muiden elämää rikastuttavia ominaisuuksia. Jos niitä käyttää tiedostamattaan epätasapainoisesti, ne voivat johtaa negatiivisiin riippuvuussuhteisiin.
Näissä suhteissa toinen osapuoli käyttää herkän ja överiempaattisen taipumusta mennä mukaan muiden tunnetiloihin ja syyllistää niistä itseään oman vaikean olonsa helpottamiseen. Silloin herkkyys toisten tunne-energioille ja voimakas emptiakyky tuntuvat enemmänkin taakalta kuin lahjalta. Samaan aikaan haitallinen suhdekuvio voi tuntua myös tutulta ja turvalliselta. Sen vuoksi siihen on helppo jäädä koukkuun.
Haastavat ihmissuhteet tuovat meissä pintaan kahlitsevimmat uskomuksemme ja kipeimmät tunnehaavamme, jotta voisimme tarkastella niitä ja päästää niistä irti. Yksi juurtuneimmista käsityksistä, joka meillä on itsestämme ja joka aiheuttaa riippuvuutta ihmissuhteissamme on: olemme lähtökohtaisesti arvottomia ja siksi meidän täytyy olla jotain muuta kuin mitä pohjimmiltamme olemme, jotta kelpaamme muodostamaan suhteita toisiin ihmisiin.
Arvottomuus ja riippuvuus kulkevat käsi kädessä
Koska olemme lapsesta asti yrittäneet tehdä itsestämme jonkun, joka voisi kelvata ja jota voisi rakastaa, emme edes kunnolla tiedä, ketä me pohjimmiltamme olemme. Tietomme ja kokemuksemme kiistattomasta arvostamme ja aidoimmasta olemuksestamme ovat hautautuneet sukupolvelta toiselle siirtyvien häpeän ja arvottomuuden rakenteiden alle.
Kun lapsi syntyy tälle pallolle, hän on täysin riippuvainen huoltajistaan. Hän tarvitsee jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa pysyäkseen hengissä ja tunteakseen olonsa turvalliseksi. Jotkut ovat onnekkaita ja saavat lapsuus- ja nuoruusvuosinaan tukea, joka auttaa heitä kokemaan itsensä arvokkaiksi ja rakastettaviksi. Heillä on valmiudet vetää terveitä, kaikkien yhtäläisen arvon tunnustavia rajoja omasta ja toisten hyvinvoinnista huolehtimisen välille.
Mikäli lapsesta ei huolehdita riittävästi, hänen tunteensa sivuutetaan ja hänen tarpeisiinsa ei vastata, hän ei koe oloaan turvalliseksi, hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Se, mitä hän on aidoimmillaan ja haavoittuvimmillaan, tulee ylenkatsotuksi ja torjutuksi. Niinpä hän kehittää itselleen selviytymiskeinoksi toimintatavan, jonka avulla hän yrittää tehdä itsestään huoltajiensa vaateiden mukaisen ja lunastaa näin heidän rakkautensa ja huolenpitonsa. Mikäli tämä toimintatapa jää henkilöllä päälle, hänen perusturvan ja omanarvontunteensa voivat myös myöhemmin riippua siitä, miten hän onnistuu puristamaan niitä irti muista ihmisistä.
Empatian vetäminen överiksi, eli oman toiminnan muokkaminen toisten tunteisiin ja tarpeisiin sopivaksi, on monen herkän ehdollistunut keino tehdä itsestään arvokas ja kelpaava. Luulemme, että pystyäksemme olemaan suhteessa muihin, meidän täytyy tehdä itsestämme sopeutuva, omat tunteensa ja tarpeensa sivuuttava, helppo, vaivaton, herkkyyttään muiden ihmisten tunnetilojen tasaamiseen ensisijaisesti käyttävä, yhteisönsä pyyteetön tukipilari, jonka toiveille on tilaa vasta sitten, kun muut ovat saaneet haluamansa – jos silloinkaan.
Olen kokenut monta ihmissuhdetta, joissa välillämme on ollut voimakas yhteys – romanttinen tai muunlainen – ja jossa olemme sorkkineet toistemme arvottomuuden haavoja tulehtumiseen asti.
Omalta osaltani keskeistä on ollut toisen arvottomuuden tunteisiin mukaan meneminen ja omien arvottomuuden tunteideni sivuuttaminen. Mitä enemmän olen paineistanut toista puhumaan omista vaikeista tunteistaan, sitä kauemmaksi hän on vetäytynyt. Minun keinoni ”ratkaista” jumittunut tilanne on ollut yrittää tehdä itsestäni helpompi ja sujuvampi keskittymällä lukemaan toista rivien välistä ja sopeuttamalla tekemiseni hänen olotiloihinsa. Sitten olen syyllistänyt itseäni, kun olen uupunut enkä ole saanut suhdetta toimimaan.
Kun kaksi ihmistä veivaa näin toistensa ympärillä, kyseessä on molemminpuoleiseen riippuvuuteen perustuva suhde. Suhteen osapuolet kiristävät toisiltaan todisteita omasta arvostaan ja rakastettavuudestaan käyttämällä sitä selviytymiskeinoa eli tapaa “varmistaa” toisten rakkaus, jonka he ovat jo lapsuudessaan kehittäneet.
Eheä yhteys itseen eheyttää suhteita toisiin
Katsoin vähän aikaa sitten TedTalkin, jossa Johann Hari -niminen mies puhui siitä, mikä aiheuttaa riippuvuutta. Videolla kerrottiin kokeesta, jossa rotta laitettiin tyhjään häkkiin ilman muita rottia tai minkäänlaisia aktiviteetteja. Häkissä sille tarjottiin kahta erilaista juomapulloa: toisessa oli pelkkää vettä ja toisessa veteen oli sekoitettu heroiinia tai kokaiinia. Rotta valitsi pullon, jossa oli huumetta, jäi siihen koukkuun ja joi itsensä hengiltä. Tähän kokeeseen perustuu yleinen käsitys siitä, että riippuvuus huumeisiin perustuu puhtaasti kemiallisiin koukkuihin eli kun ihminen käyttää huumaavia aineita, hänellä kehittyy niihin automaattisesti kemiallinen riippuvuus.
Samaan aikaan on kuitenkin kehitetty toisenlaista teoriaa. Kun riippuvuuskoe toistettiin rotilla, joilla oli häkissään seurana toisia rottia ja vaikka sun vallan mitä rottamaista aktiviteettia, ne valitsivat ennemmin juoda vettä eivätkä jääneet koukkuun huumeveteen, vaikka sitä maistoivatkin. Hari mainitsee myös Vietnamin sodan veteraanit, joista 20% käytti paljon heroiinia sodan aikana. Käyttäjistä 95% lopetti käytön kuitenkin saman tien palattuaan rintamalta ilman vieroitusoireita tai koukuttumista. Ja mummon, joka lonkkaleikkauksen seurauksena saa sairaalassa heroiinipohjaista lääkitystä, mutta ei siitä huolimatta automaattisesti kotiudu narkkarina.
Kemiallisten koukkujen sijaan Hari selittääkin riippuvuuden syntymisen yhteydettömyyden kokemusten kautta. Meillä ihmisillä on synnynnäinen tarve muodostaa yhteyksiä toisiimme ja mikäli tämä ei meiltä elämässämme onnistu, altistumme helpommin riippuvuuksille:
“Riippuvuuden vastakohta on yhteys.”
Uskon, että tämä pätee myös ihmissuhteisiin. Mitä aidompaan ja eheämpään yhteyteen pystymme, sitä vähemmän suhteemme perustuvat haitalliselle riippuvuudelle, jossa sälytämme vastuun oman arvomme kokemisesta toisten vastuulle. Jotta pystymme eheisiin suhteisiin muiden kanssa, tarvitsemme kokea eheyttä myös itsessämme. Eheys tarkoittaa kokonaisuutta, kokonaista. Emme voi olla kokonaisia ja kokea silti olevamme arvokkaita, jos otamme itsestämme vain ne kivoimmat, helpommin hyväksyttävät puolet.
Kun pakoilemme lapsuudesta asti padottuja häpeän ja arvottomuuden tunteitamme erilaisiin riippuvuuksiin, estämme itseämme olemasta kokonaisia eli kaikkea sitä, mitä olemme. Siihen kokonaisuuteen kuuluvat myös vaikeat kokemuksemme ja niiden jättämät haavat. Kipeisiin, padottuihin tunteisiin ei tarvitse jämähtää, vaan työstää ne läpi ja hyväksyä ne osaksi omaa eheyttä, sitä keskeneräistä kokonaisuutta, joka on. Näin tunnehaavoihin liittyvä lataus, joka vetää puoleensa saman haastavan suhdekokemuksen kerta toisensa jälkeen, alkaa hellittää. Samalla näemme, että muutkin ihmiset, ne kaikista haastavimmatkin, kipuilevat vain omien yhteydettömyyden kokemuksiensa kanssa.
Oma kokemukseni riippuvuussuhteiden raukeamisesta on, että nykyään en enää koe tarvetta lähteä mukaan entisenlaiseen arvottomuuden pingispeliin, vaikka toinen siihen kutsuisikin. Tunnekoukut näissä tilanteissa ovat osaltani laimentuneet sitä mukaa, kun olen työstänyt arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteitani. Siksi sama vanha suhdemylly ei enää käynnisty eivätkä jännitteiset tilanteet pitkity samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jää vain yhteyden kokemus, joka sallii molempien olla, mitä on.
Miten voit luoda eheämmän yhteyden itseesi?
Työstämällä tunnelukkojasi ja -haavojasi.
Metodeja tähän on monia erilaisia. Emotionaalisen tuskamme työstäminen on kuitenkin ratkaisevaa itsetuntemuksemme kasvattamisessa, hyvinvoinnissamme ja “valaistumisessamme”. Oman tunnekehomme ja sen kipupisteiden kieltäminen ja kiertäminen pitää meidät jumissa samoissa tuskallisissa kaavoissa, joita käytämme välttääksemme kohtaamasta arvottomuuden ja häpeän tunteitamme.
Minulle keskeinen ja toimiva keino kohdata omat vaikeimmt tunteeni on ollut tulla tietoiseksi tunnekehostani ja muodostaa yhteys osaani, jota kutsun sisäiseksi lapsekseni. Olen tehnyt tätä säännöllisillä harjoituksilla, joissa hyödynnän tietoisesti omaa energiaani sisäisen pienen Marikani eheyttämiseen. Olen itse äitinä itselleni.
Sisäisestä lapsesta ja sen löytämisestä puhutaan eri yhteyksissä henkisen kasvun kirjallisuudesta sosiaalisen median päivityksiin, joissa aikuiset antautuvat ilolle ja hulluttelulle, joskus parin kaljan tai viinin rohkaisemana. Monesti kuplivaa iloa pidetään yhteiskunnassamme lapsenomaisena, sisäisen lapsemme ilmaisuna.
Samalla lailla kun sisäinen lapsemme ilmaisee iloaan, se näyttää myös tuskaansa voimakkaasti. Tätä tapahtuu erityisesti suhteissa ja tilanteissa, jotka viiltävät vanhat haavamme auki kipeimmin. Silloin herkkä, avoin ja rakastava sisäinen lapsesi kertoo sinulle, että se on edelleen jumissa niissä kokemuksissa, joissa syvimmät tunnehaavasi syntyivät. Sen muistuttaa sinua siitä, kun sinun piti alkaa suojelemaan itseäsi esimerkiksi överiempatian ja ylivastuullisuuden keinoin kokeaksesi turvaa maailman kolhiessa.
Sisäinen lapsesi odottaa edelleen, että joku näkisi, hoivaisi ja rakastaisi häntä. Sinä sovit siihen rooliin mainiosti. Voit vaikka aloittaa siitä, kun joku kohtelee sinua seuraavan kerran huonosti. Kun joku kohtelee sinua arvottomasti eli omasta arvottomuudestaan käsin, kohtele itseäsi ja sisäistä lastasi erityisen arvostavasti ja rakastavasti. Kun on herkkä, ylivastuullinen ja itsesyyllistävä, on huonoa kohtelua kokiessaan helppo alkaa mollaamaan itseään ja sanomaan, että tämä on jollain tapaa omaa syytäni ja itseni aiheuttamaa.
Kuten lasten kanssa yleensäkin, tämä lähestyminen ei tuo toivottuja tuloksia. Se vaan syöksee lapsen yhä syvemmälle huonommuuden syövereihin ja pitää yllä sukupolvelta toiselle siirtyvää häpeän ja arvottomuuden taakkaa. Sinä voit vapauttaa sisäisen lapsesi tästä taakasta vaihe kerrallaan. Silloin sisäinen lapsesi voi kokea sitä rakkautta, huolenpitoa, turvaa ja nähdyksi tulemista, jota vaille se on jäänyt. Silloin myös lapsenomainen ilo ja luovuus voivat virrata vapaammin.
Kun työstät tunnehaavojasi, niiden ote sinusta höllenee. Pakottavat yhteydet aikaisemmin haastaviksi kokemiisi ihmisiin laimenevat, kun käsittelet niitä kipukohtia, joita sinussa on noussut pintaan heidän seurassaan. Kun kohtaamme itsemme rehellisesti ja olemme teeskentelemättä kaikkea sitä, mitä olemme, kokemuksemme omasta elämästämme ja suhteistamme muuttuu tunnetasolla kypsemmäksi ja vapaammaksi. Ymmärrämme, että tunteita on eri syvyisiä ja eri lähteistä. Kipuilevassa tilassa olevan tunnekehon tuottamat kokemukset eivät todellakaan ole se ainoa taso, jolla meidän on mahdollisuus olla suhteissa toisiimme.
Se, että hyödynnämme haastavien, riippuvuuteen perustuvien suhteiden antamat kasvumahdollisuudet kohtaamalla ja purkamalla niissä pintaan nousevat tunnemallimme, on merkittävää sekä itsellemme että muille. Kun mallit tulevat tiedostetuiksi ja puretuiksi, ne eivät siirry enää samalla tavalla omille lapsillemme ja muille seuraavien sukupolvien edustajille – ja näyttävät vaihtoehdon toisenlaisesta suhtautumisesta myös aikuisille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Se on merkittävä panos koko ihmiskunnan kehitykseen ja hyvinvointiin. Sen meistä jokainen voi antaa oman kypsymisensä, eheytymisensä ja itsensä arvostavan rakastamisen kautta.
Kirjoittaja Tanja Hakala on noormarkkulainen freelancer-toimittaja ja tuottaja. Hän on kirjoittanut pikkutytöstä asti runoja ja rakastanut eläimiä aina. Tanja on julkaissut kaksi sisustuskirjaa, suunnitellut juhlia ja kirjoittanut hääblogia. Ennen kaikkea Tanja opettelee äitiyden kummallista maailmaa 2,5-vuotiaiden kaksostyttöjensä myötä. Hän rakastaa tavallista elämää kotona, yksinoloa ja hiljaisia aamuja.
Ujo ja hiljainen tyttö. Epävarma itsestään, epävarma vähän kaikesta. Tarkkailee uusia tilanteita ja ihmisiä turvallisen matkan päästä, mieluiten äidin tai isän suojista. Miettii liikaa, miten kuuluu vastata, jos joku kysyy jotain. Entä jos joku nauraa ajatuksille, entä jos joku ajattelee minun olevan täysin väärässä ja nolaan itseni?
Kuulostaako tutulta?
Kelaan muistojen nauhaa miettiessäni millainen minä olen, millainen luonne minulla on. Yllä oleva määritelmä on yhtä kuin minä vauvana, taaperona, pienenä tyttönä, kouluikäisenä ja vielä opiskeluaikoina.
Mitä sitten tapahtui? Ympäröivä maailma alkoi muokata minua kuin pehmeää vahaa. En vain tiedostanut sitä. Kun perustin oman viestintäyritykseni, tunsin tarvetta muuttaa itseäni ja käyttäytymistäni, jopa ajattelutapaani. Jostain ulkopuolelta sellainen pakonomainen tarve tuntui puskevan. Rooliin sujahtaminen alkoi edetä kuin huomaamatta.
*
Kun kerron olevani tuottaja ja sisustustoimittaja (sekä aiemmin vielä juhlasuunnittelija), ei niihin sanoihin ole yleisesti hyväksyttävää liittää määritelmiä ujo ja arka, hiljainenkin vielä. Omissa mielikuvissani tuollaisissa ammateissa toimiva ihminen on sosiaalisesti taitava, nokkela tarinankertoja ja rempseä ilopilleri, joka tutustuu uusiin ihmisiin muitta mutkitta eikä arastele puhua tuntemattomia vilisevässä tilaisuudessa. Ja pukeutuu aina tyylikkäästi. Minä en ole sellainen luonnostaan. Siksi minä vedin roolin aina päälleni, mutta kaiken lisäksi ajattelin hoitavani sen huonosti.
Pressitilaisuudet, tapaamiset ja kaikki mitkäliekissanristiäiset kuulostavat hienoilta. Pakkoajatukset päässä junnasivat joka kerta sitä samaa: näissä on käytävä, ihmisiä tavattava, oltava iloinen ja verkostoiduttava.
Minähän yritin, yritin niin kovasti. Liikaakin. Olin niin perhanan reipasta, että iltaisin kotiin saapuessa olin aivan katki. Sillä roolin vetäminen väsyttää. Se vetää energiat totaalisesti nolliin. Kun pitäisi vain olla oma itsensä luottaen siihen, että näin on oikeasti riittävän hyvä.
*
Viime syksynä havahduin vetäneeni tätä raskasta roolia turhan kauan. Kesti kauan ymmärtää, miksi on paha olla. Olin suorittanut itseni aika loppuun tehden liikaa töitä ja yrittäessäni samalla suoriutua kaksostyttöjen äidiksi tulemisesta. Äitiyslomakin valahti ohi niin, etten ehtinyt siihen edes tarttua. Kuinka hullua! Olin täysin hukassa. Kroppa oli ollut solmussa jo kauan, mieli vähän vähemmän aikaa. Loppuvuotta kohti kulkiessani ymmärsin, että jotain on tehtävä. Päätin vähentää työntekoa ja viettää vuoden 2017 rauhallisemmin. Hiljaisempi ja yksinkertaisempi elämäntapa alkoi kutkuttaa mieltä. Tuntui vapauttavalta vihdoin sanoa ei monellekin mahdollisuudelle.
Uskon, että osa ihmisistä näkee minut vain rooliminänä. He eivät tunne oikeaa, aitoa minua. Hiljaista runotyttöä, joka ei niin välitä olla esillä tai äänessä. Kirjoittaa mieluummin kuin puhuu.
*
On toki luonnollista, että ihmisellä on monia eri rooleja; ystävä, äiti, tytär, pomo. Joillekin roolin vetäminen on luonnollista ja helppoa, tarvittavaakin. Se voi kuitenkin pahimmillaan viedä mielen melkoiseen solmuun ja aiheuttaa itsensä hukkaamisen. Minulle taisi vähän käydä niin. Vuosien toimiminen ja ajatteleminen tietyllä tavalla on pinttynyt minuun kiinni kuin takiainen. Ei sitä hetkessä revitä irti. Se vaatii uuden oppimista ja sitä, että lopettaa miettimästä, mitä muut miettivät.
Äitini sanoi minulle jo aikoja sitten, että hänestä on ihmeellistä katsoa, miten hänen ujosta tyttärestä on tullut rohkea toimittajanainen. Jo silloin sielussa tuntui kummallinen tönäys. Sanoin hiljaa itselleni, että ei, ei minusta ole mitään tullut. Olen venyttänyt vain itseäni äärimmäisilleni ja pukenut päälleni opitut tavat toimia.
*
Minä olen ja haluan edelleen olla se hiljainen ujo tyttö. Sillä siinä ei muuten ole mitään vikaa, joskin tätä ajatusta opettelen yhä edelleen. Voin tehdä työtäni vetämättä ylleni rooliluonnettani. Voin olla ihan juuri sellainen, millaisena minun on hyvä olla. Sillä uskon, että kaikki tapaamani ihmiset haluaisivat mieluummin tutustua aitoon persoonaan. Ja kun roolista uskaltaa luopua, alkaa elämään virrata juuri niitä oikeita ihmisiä ja asioita, joiden tiellä on itse seissyt omin jaloin. Niin minulle on alkanut tapahtua. Voisiko sinullekin?
Erityisherkkä on parhaimmillaan luova, myötätuntoinen ja intuitiivinen. Erityisherkkä kuitenkin kuormittuu helposti, uppoutuu analysointiin elämisen sijaan sekä saattaa sotkea toisten odotukset omikseen.
Jotta erityisherkkä pysyisi omassa voimassaan, kannattaa muistaa nämä kolme harjoitusta.
1. Harjoita erottelukykyä: Mikä on sinun tunne ja mikä toisen odotus?
Erityisherkkä havaitsee tunneympäristön herkästi. Parhaimmillaan tämä on hieno taito, kurjimmillaan taas käy niin, että herkkä aistii toisten odotukset ja miellyttämishaluisena pyrkii näihin vastaamaan, omalla kustannuksellaan.
Harjoittele sen muistamista, että vaikka havaitset helposti toisten odotukset, sinun ei tarvitse täyttää niitä. Ja tietysti, voimme vetää tulkintoja, jotka eivät pidä paikkaansa.
Itse olen esimerkiksi oppinut olettamaan, että minut tuomitaan, joten saatan tulkita jonkun ihmisen oman kireyden syykseni. Älä ylitulkitse. Älä lähde toimimaan odotusten tai kuviteltujen odotusten mukaan tarkistamatta: Mikä on minulle totta?
2. Ota itsellesi ”haahuiluaikaa”
Haahuiluaika on sellaista aikaa, jolloin sinun ei tarvitse saada aikaan mitään. Se on aikaa, jolloin et suorita, et ole ketään muuta varten tai et yritä ratkaista mitään.
Haahuiluaika on aktiivista ja uteliasta rentoutumista. Ehkä käyt kahvilla itsesi kanssa. Ehkä kokeilet sitä tanssituntia, jota olet salaa haaveillut. Ehkä käyt kaupungilla katsomassa, minne jalat kuljettavat.
Erityisherkällä on vahva intuitio, joka voi hautautua paineen ja tehtävälistojen alle. Ottamalla aikaa, jolla ei ole sen kummempaa funktiota, teet vahingossa tilaa rentoutumisen lisäksi intuitiolle.
Haahuiluajan saa toki käyttää ihan lepäämiseenkin, jos se tuntuu kaikista tarpeellisimmalta. Haahuiluajan tarkoitus ei ole kuitenkaan fyysinen lepo, vaan se on enemmänkin treffejä itsesi kanssa. Aikaa jolloin ravitset sieluasi.
Itse tykkään lähteä kaupungille ja katson, mihin jalat minut vievät. Mihin päädyn, jos seuraan sisäistä kompassia?
Joskus, varsinkin pienen lapsen äitinä, haahuiluaikaa on suunniteltava etukäteen. Pointti on kuitenkin se, että sillä ajalla en suorita, en yritä, en koita tehdä mitään ”valmista”. Joskus käyn tanssimassa, joskus kirjoitan muistikirjaan, joskus leivon suklaakakkua, jota syön paljon isomman palan, mitä kahvilassa saisin.
Minä <3 Haahuiluaika.
3. Lepää ja lisää leikkimielisyyttä
Erityisherkkä kuormittuu helposti. Levosta ja palautumisesta on pidettävä huolta, mutta sen vastapainoksi myös leikkisyydestä. Kuormittuminen voi olla fyysistä, mutta stressi ja liian kovat vaatimukset itselle, tuovat emotionaalista stressiä ja otsaryppyjä.
Jos en päivittäin naura, en ole ihan itsessäni. Olen mennyt liiaksi miettimään ja analysoimaan. Otan itseni aivan liian vakavasti.
Tietysti, jos on ollut pitkään kuormittunut, voi naurun löytäminen olla haastavaa. Tällöin on pidettävä ensin huolta ihan perustarpeista: Nukkua, syödä ja hengitellä. Ehkä vähän raitista ilmaa. Nauru löytyy kyllä, kun keho ei ole enää selviytymistilassa.
Moni erityisherkkä hyötyy valtavasti leikkimielisyyden lisäämisestä. Se ei tarkoita sitä, että pitää soittaa aikuisille kavereilleen ja pyytää leikkimään kirkonrottaa, vaikka toki niinkin voi tehdä. Millä arkisella tavalla voisit lisätä leikkimielisyyttä arkeesi?
Ja hei! On ihan ok, jos tämä tuntuu ärsyttävältä ja vaikealta alkuun. Omia, yksinkertaisia, mutta pomminvarmoja vinkkejäni on katsoa stand-uppia, leikkiä lapsen kanssa ja ylipäätään valita nähdä elämää myös koomisin silmin. Myös. Ei vain.
+ 1. Anna itsellesi positiivista palautetta.
Erityisherkkä on usein varsin kriittinen itseään kohtaan. Sen sijaan, että aina keskittyisi näkemään omia mokia ja kehityskohtia, on todella arvokasta harjoitella näkemään omia onnistumisia sekä antamaan itselleen hyvää palautetta siitä kuka on, eikä aina siitä, mitä on saanut aikaan.
Tämä kohta voi kuulostaa vähän turhankin yksinkertaiselta, mutta kokeile. Ihan oikeasti. Hyvän palautteen antaminen itselle ei tee kenestäkään egoistista itseään täynnä olevaa puudelia. Anna itsellesi hyvää palautetta vertaamatta itseäsi kehenkään muuhun.
Sinä olet sinä. Sinä olet kulkenut sinun elämäsi polun. Sinä olet kohdannut juuri ne haasteet ja lahjat, joita sinun elämässä on tullut vastaan. Sinulla on juuri ne piirteet ja taipumukset, jotka sinulla on. Jos sinun ”pitäisi” olla toisenlainen, olisit. Olet juuri sellainen kuin sinä olet.
Jokainen meistä kokee elämässä vaikeuksia – se on väistämätöntä. Mutta kuinka epätyydyttävää elämä olisikaan ilman vaikeuksia? Emme koskaan kasvaisi tai oppisi mitään, ellemme kokisi vaikeita aikoja. Kulkisimme vain elämän läpi tuntien tylsyyttä ja lamaantuneisuutta.
Vastoinkäymiset pitää meidät varpaillamme, kannustavat meitä muuttumaan ja jatkamaan rajoitusten rikkomista, ettemme putoa mukavuuden ja itsetyytyväisyyden ansaan. Vaikka elämässäsi olisikin nyt vaikeat ajat, se ei tarkoita, että tilanne jatkuu samanlaisena pitkään.
Käännä kasvosi kohti valoa ja huomaat jossain vaiheessa, että varjot jäävät taaksesi.
2. Muista avata sydämesi muutokselle
Me usein vaikeutamme itse omaa elämäämme vastustamalla muutosta. Muutos kuitenkin pitää meidät pinnalla, auttaa meitä kasvamaan, ja takaa, että jatkamme kehittymistä ja tärkeiden oppituntien sisäistämistä. Kukaan ei ole sanonut, että muutos tuntuisi mukavalle – ja jos tuntuisi, olisiko se todella sen arvoista?
Parhaat asiat elämässä tapahtuvat, kun saavumme risteykseen, kun elämä tuntuu niin pimeältä ja masentavalta, ettemme voi kuvitella sen koskaan muuttuvan yhtään paremmaksi. Kun mittasi on täynnä etkä voi kuvitella jatkavasi enää hetkeäkään, tämä turhautuminen ja epätoivo yleensä itse asiassa osoittaa sinulle oikean polun eteenpäin.
Hyvät asiat elämässä eivät välttämättä tule helpolla – ja jos asiat vain tippuisivat vaivatta syliisi, se ei tuntuisi läheskään niin palkitsevalta.
3. Muista, että voit valita
Sinulla on joka hetki valta hallita elämääsi – mikään ulkoinen voima ei päätä, minkä työn otat, missä asut, tai mikä on asenteesi elämään. Kaikki on sinun käsissäsi – siis hyväksy tämä vastuu, sen pelkäämisen tai kieltämisen sijasta. Sinun ei tarvitse tehdä työtä, jota vihaat, tai elää paikassa, joka ei tee sydäntäsi onnelliseksi, tai pysyä ihmissuhteessa vain siksi, että se tuntuu turvalliselta.
Sinä hetkenä, kun huomaat lakanneesi rakastamasta elämääsi, ota askel taaksepäin ja arvioi uudelleen tähän asti tekemäsi valinnat. Kun tunnet olosi rikkonaiseksi, se tarkoittaa, että sinun täytyy tehdä parempia valintoja – anna siis itsellesi tilaisuus tehdä niin. Ansaitset tuntea onnellisuutta – mutta tuohon pisteeseen elämässä päästäkseen tarvitsee joskus tehdä kovasti töitä ja laittaa elämä ylösalaisin.
4. Muista, että kipu ei kestä ikuisesti
Kipu ei ikinä jatku loputtomiin – jos jatkuisi, emme edes tietäisi, miltä onnellisuus tuntuu. Elämä toimii kaksinaisuuden puitteissa: meidän täytyy tuntea surua ja epätoivoa voidaksemme tuntea iloa, niin turhauttavalta kuin tämä saattaakin tuntua. On täysin ok tuntea olonsa epämukavaksi. Yritä olla vastustamatta näitä tunteita ja salli niiden sen sijaan vain kulkea lävitsesi.
Kaikki mitä vastustat, tarrautuu itsepintaisesti kiinni, joten mitä pidempään sodit sisäisiä tuntemuksiasi vastaan, sitä kauemmin ne viipyvät sinussa. Syleile kipuasi, opi siitä, kasva sen ansiosta, ja kiitä sitä, että se opetti sinulle arvokkaita asioita. Kipu voi olla hyvin arvokas opettaja, jos pystymme hyväksymään sen, sen sijaan, että tuomitsemme sen ja toivomme sen jättävän meidät rauhaan.
5. Muista keskittyä kaikkiin hyviin asioihin elämässäsi
Usein juuri silloin, kun tunnemme olevamme rikki, taipumuksenamme on keskittyä vain niihin asioihin, jotka menevät elämässämme pieleen, sen sijaan, että muistaisimme, mikä elämässämme on hyvin. Kiitollisuuden tunteminen elämää kohtaan auttaa siihen, että enemmän hyvää pääsee virtaamaan suuntaasi. Vaikka voisit olla kiitollinen ainoastaan siitä, että pääsit ylös sängystä tänä aamuna, koe siitä suurta kiitollisuutta!
Jos suuntaat huomiosi vain siihen kaikkeen siihen, mikä menee mönkään, vedät puoleesi lisää epäonnistumista. Kiitollisuus on lukemattomissa tutkimuksissa yhdistetty parempiin ihmissuhteisiin, parantuneeseen terveyteen, optimistisempaan elämänasenteeseen ja moneen muuhun hyvään.
9 voimalausetta, kun elämä on epäreilua
Jos sinulla ei ole mitään, mistä olla kiitollinen, tarkista pulssisi.
Muista aina, että tämänhetkinen tilanteesi ei ole lopullinen päämääräsi. Paras on vielä edessä.
Kun elämä on makeaa, sano kiitos ja iloitse. Kun elämä on katkeraa, sano kiitos ja kasva.
Joskus elämässämme tapahtuvat ikävät asiat johdattavat meidät suoraan sille polulle, joka vie kohti parhaita meille koskaan tapahtuvia asioita.
Jokainen päivä on uusi mahdollisuus muuttaa elämäsi.
Etsi jokaisesta päivästä jotain positiivista, vaikka joutuisit joinain päivinä etsimään hieman kovemmin.
Elämän ei tarvitse olla täydellistä, että se voisi olla upeaa.
Sinun täytyy kokea elämäsi kamalimmat ajat, jotta et koskaan pitäisi elämän parhaita asioita itsestäänselvyytenä.
Jatka eteenpäin… Vaikea polku voi johtaa kauniiseen määränpäähän.
44 luottamuksen korttia auttavat hellittämään kontrollista, luopumaan vanhasta ja elämään muutoksen keskellä. Ne tarjoavat tukea silloin, kun suunta puuttuu. Nosta kortti ja viivy tärkeiden kysymysten äärellä pohdiskellen tai kirjoittaen. Korttien avulla kuulet paremmin omaa ääntäsi, löydät uusia näkökulmia ja tunnet, miten elämä kannattelee. Sinun on helpompi hengittää.
