Kun uskaltauduin olemaan oma ujo itseni, elämääni alkoi virrata oikeita asioita

Kirjoittaja Tanja Hakala on noormarkkulainen freelancer-toimittaja ja tuottaja. Hän on kirjoittanut pikkutytöstä asti runoja ja rakastanut eläimiä aina. Tanja on julkaissut kaksi sisustuskirjaa, suunnitellut juhlia ja kirjoittanut hääblogia. Ennen kaikkea Tanja opettelee äitiyden kummallista maailmaa 2,5-vuotiaiden kaksostyttöjensä myötä. Hän rakastaa tavallista elämää kotona, yksinoloa ja hiljaisia aamuja.


Ujo ja hiljainen tyttö. Epävarma itsestään, epävarma vähän kaikesta. Tarkkailee uusia tilanteita ja ihmisiä turvallisen matkan päästä, mieluiten äidin tai isän suojista. Miettii liikaa, miten kuuluu vastata, jos joku kysyy jotain. Entä jos joku nauraa ajatuksille, entä jos joku ajattelee minun olevan täysin väärässä ja nolaan itseni?

Kuulostaako tutulta?

Kelaan muistojen nauhaa miettiessäni millainen minä olen, millainen luonne minulla on. Yllä oleva määritelmä on yhtä kuin minä vauvana, taaperona, pienenä tyttönä, kouluikäisenä ja vielä opiskeluaikoina.

Mitä sitten tapahtui? Ympäröivä maailma alkoi muokata minua kuin pehmeää vahaa. En vain tiedostanut sitä. Kun perustin oman viestintäyritykseni, tunsin tarvetta muuttaa itseäni ja käyttäytymistäni, jopa ajattelutapaani. Jostain ulkopuolelta sellainen pakonomainen tarve tuntui puskevan. Rooliin sujahtaminen alkoi edetä kuin huomaamatta.

*

Kun kerron olevani tuottaja ja sisustustoimittaja (sekä aiemmin vielä juhlasuunnittelija), ei niihin sanoihin ole yleisesti hyväksyttävää liittää määritelmiä ujo ja arka, hiljainenkin vielä. Omissa mielikuvissani tuollaisissa ammateissa toimiva ihminen on sosiaalisesti taitava, nokkela tarinankertoja ja rempseä ilopilleri, joka tutustuu uusiin ihmisiin muitta mutkitta eikä arastele puhua tuntemattomia vilisevässä tilaisuudessa. Ja pukeutuu aina tyylikkäästi. Minä en ole sellainen luonnostaan. Siksi minä vedin roolin aina päälleni, mutta kaiken lisäksi ajattelin hoitavani sen huonosti.

Pressitilaisuudet, tapaamiset ja kaikki mitkäliekissanristiäiset kuulostavat hienoilta. Pakkoajatukset päässä junnasivat joka kerta sitä samaa: näissä on käytävä, ihmisiä tavattava, oltava iloinen ja verkostoiduttava.

Minähän yritin, yritin niin kovasti. Liikaakin. Olin niin perhanan reipasta, että iltaisin kotiin saapuessa olin aivan katki. Sillä roolin vetäminen väsyttää. Se vetää energiat totaalisesti nolliin. Kun pitäisi vain olla oma itsensä luottaen siihen, että näin on oikeasti riittävän hyvä.

*

Viime syksynä havahduin vetäneeni tätä raskasta roolia turhan kauan. Kesti kauan ymmärtää, miksi on paha olla. Olin suorittanut itseni aika loppuun tehden liikaa töitä ja yrittäessäni samalla suoriutua kaksostyttöjen äidiksi tulemisesta. Äitiyslomakin valahti ohi niin, etten ehtinyt siihen edes tarttua. Kuinka hullua! Olin täysin hukassa. Kroppa oli ollut solmussa jo kauan, mieli vähän vähemmän aikaa. Loppuvuotta kohti kulkiessani ymmärsin, että jotain on tehtävä. Päätin vähentää työntekoa ja viettää vuoden 2017 rauhallisemmin. Hiljaisempi ja yksinkertaisempi elämäntapa alkoi kutkuttaa mieltä. Tuntui vapauttavalta vihdoin sanoa ei monellekin mahdollisuudelle.

Uskon, että osa ihmisistä näkee minut vain rooliminänä. He eivät tunne oikeaa, aitoa minua. Hiljaista runotyttöä, joka ei niin välitä olla esillä tai äänessä. Kirjoittaa mieluummin kuin puhuu.

*

On toki luonnollista, että ihmisellä on monia eri rooleja; ystävä, äiti, tytär, pomo. Joillekin roolin vetäminen on luonnollista ja helppoa, tarvittavaakin. Se voi kuitenkin pahimmillaan viedä mielen melkoiseen solmuun ja aiheuttaa itsensä hukkaamisen. Minulle taisi vähän käydä niin. Vuosien toimiminen ja ajatteleminen tietyllä tavalla on pinttynyt minuun kiinni kuin takiainen. Ei sitä hetkessä revitä irti. Se vaatii uuden oppimista ja sitä, että lopettaa miettimästä, mitä muut miettivät.

Äitini sanoi minulle jo aikoja sitten, että hänestä on ihmeellistä katsoa, miten hänen ujosta tyttärestä on tullut rohkea toimittajanainen. Jo silloin sielussa tuntui kummallinen tönäys. Sanoin hiljaa itselleni, että ei, ei minusta ole mitään tullut. Olen venyttänyt vain itseäni äärimmäisilleni ja pukenut päälleni opitut tavat toimia.

*

Minä olen ja haluan edelleen olla se hiljainen ujo tyttö. Sillä siinä ei muuten ole mitään vikaa, joskin tätä ajatusta opettelen yhä edelleen. Voin tehdä työtäni vetämättä ylleni rooliluonnettani. Voin olla ihan juuri sellainen, millaisena minun on hyvä olla. Sillä uskon, että kaikki tapaamani ihmiset haluaisivat mieluummin tutustua aitoon persoonaan. Ja kun roolista uskaltaa luopua, alkaa elämään virrata juuri niitä oikeita ihmisiä ja asioita, joiden tiellä on itse seissyt omin jaloin. Niin minulle on alkanut tapahtua. Voisiko sinullekin?