Keho muistaa itkemättä jääneet itkut – Kyyneleet tulevat, kun jaksamme taas tuntea

Se yllättää minut täysin. Kymmenen vuotta vanha itku. Syvältä, juurista saakka, kumisevan kaukaa – mutta aivan tuore. Vanhentunut ja täysin ajankohtainen.

Itkiessä muistan, miltä tuntui olla se minä, joka silloin olin. Kymmenen vuotta sitten. Miltä tuntui tulla sisään iltahämärässä puutarhatöistä laittamaan lasta nukkumaan. Jutella miehen kanssa niitä näitä. Miten töissä ja mitä kukakin oli tehnyt. Mentäisiinkö viikonloppuna syömään siskon luo. Muistan, miltä tuntui tehdä voileipä, kaataa lasi viiniä ja käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan maanantai-illan lempisarjaa. Muistan miltä se leipä maistui. Muistan kodin sisustuksen, takkini, käsilaukkkuni. Kummallisia yksityiskohtia elämästäni kymmenen vuoden takaa.

Lapseni. Pienenä, pehmeänä ja kiharaisena.

Miten kevyeltä tuntui olla minä. Miten itsestäänselvää kaikki oli. Unelmani ja tavoitteeni kirkkaita ja saavutettavia.

Vatsan pohjasta syöksyvä itku. Miten katkeralta ja murskaavalta tuntui menettää kaikki se, mikä minulle silloin oli tärkeää.

Bessel van der Kolk kirjoittaa siitä, miten keho ei unohda. Body keeps the score. Menemme eteenpäin, selviämme, löydämme mielestämme reitin elää erilaisia murskaantuneitakin todellisuuksia.

Me todella olemme hyviä selviytymisessä. Hautaamme, järjestelemme, katsomme kulmasta, jossa pimeään jää kaikki liian kipeä. Löydämme kannattelevia elämänfilosofioita, innostavaa korvaavaa elämää, uusia suuntia. Nielaisemme pois sen, mitä emme pysty katsomaan ja käsittelemään. Kaiken sen, mikä on liikaa.

Mutta keho ei unohda. Se odottaa ja hakee tilaisuuksia purkaa kipua, joka on tallessa. Odottamassa, että voimaa olisi riittävästi tuntea ja kokea kipua. Itkeä itkuja, joita ei joskus pystynyt itkemään. Keho ei unohda surematonta surua, ei mykäksi nieltyä kauhua. Se muistaa kyllä. Se jaksaa odottaa.

Kyse ei ole siitä, että haluaisimme jotain sieltä kaukaa. Menneestä. Usein vanha kipu on niin etäällä nykyisyydestä, että emme osaa edes kuvitella muuttavamme kaikkea, mikä meni joskus toisin kuin olisimme halunneet.

Menetys, tapahtuma, murtuma – mistä ikinä onkin kyse – on kuitenkin ylittänyt kyvyn ymmärtää muutoksen laajuutta. Olemme itkeneet kerros kerrallaan.

Kykymme kohdata kipua on aina suhteessa sisäiseen kapasiteettiimme. Mitä tiiviimmin olemme selviytymisen äärellä, sen rajatummin olemme suhteessa kipuun. Kohtaamme sen verran kuin pystymme.

Ja se riittää. Siksi meillä on defenssit. Niillä on elämää suojeleva tehtävä. Ne auttavat säilyttämään murtuvaa toimintakykyä. Pysymään niin toimintakykyisenä kuin suinkin mahdollista. Ja se todellakin riittää.

Sellaista elämä on. Eeppinen arki. Sarja hetkiä, kokonainen elämä. Toisinaan käänteiden lopullisuus niin mykistävä, että tarvitaan kaikki mielen suojat varjelemaan ymmärtämästä kaiken lopullisuutta. Miten elämä kääntyi, kirjan kansi suljettiin, avattiin uusi kirja ja uudet kannet – vaikkemme sitä koskaan pyytäneet.

Emme koskaan halunneet tätä. Emme koskaan pyytäneet tätä.

Siirryimme silti. Muutoksen mukana. Kun emme muuta voineet.

Ja ne vanhat itkut kertovat, kun pystymme näkemään muutoksen valtavuuden. Miten kaikki muuttui ja me itse sen mukana. Miten se oli vain elämää. Virtaa, jossa keinumme mukana. Välillä täynnä vaikutusvaltaa, toisinaan vailla minkäänlaista mahdollisuutta ohjata.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Sinä! Tiesitkö, että saat kuunnella ILMAISEKSI 30 päivää Storytelia uutena asiakkaana? Löydät esim. lukuisia Hidasta elämää -kirjoja ja -meditaatioita. 
Tarjous vain tästä!
close-image