Erilleen kasvaneet – ”Koska haluaa olla menettämättä mitään, ei voi tehdä mitään”

Avaan ulko-oven päästääkseni kissan ulos. Marraskuun ilta, hämärä kolea harmaa sää. Astun paljain varpain ja saunan jäljiltä hehkuvin poskin ulos portaille ja hengitän kirpeää ilmaa. Kuinka monta kertaa olenkaan hengittänyt tässä, talomme portailla. Talvella, kesällä, pakkasella ja helteellä. Märät puuportaat tuntuvat kylmiltä jalkojen alla.

Yhtäkkiä mieleeni tulee kirkkaana kuva, jossa seison silloisen perheeni kanssa rappusilla. On kevät ja pitkä mieheni on kietonut kätensä takaa ympärilleni, 5-vuotias seisoo edessäni. Katsomme kuvaajaa kohti oman kotimme portailla.

Olimme eron kynnyksellä. Olin rakastanut miestäni enemmän kuin ketään muuta siihen asti. Estoitta, rohkeasti ja täydellä varmuudella. Hän oli ehdottomasti se oikea. En epäillyt sitä silloin, enkä epäile nytkään. Olimme olleet yhdessä juuri oikeista syistä. Rakkaudesta, ei mistään muusta.

Rakkaudesta huolimatta olimme jo vuosia kasvaneet erilleen. Olimme aina olleet hyvin erilaisia ja vanhemmiksi tulon jälkeen erot välillämme olivat vain vahvistuneet.

Vuosien mittaan ristiriidat ja erot kasvoivat suuremmiksi, mutta vetovoima välillämme oli riittävän suuri pitämään meidät yhdessä niistä huolimatta. Vaikeuksista huolimatta valitsin hänet uudelleen ja uudelleen. Ja hyvä niin.

Sitten tapahtui asioita, jotka rikkoivat hauraan tasapainomme. Jälkikäteen ajatellen tapahtumat sinänsä eivät olleet ratkaisevia. Olennaisinta näissä tapahtumissa oli se, mitä ne pakottivat katsomaan: en enää voinut kiertää tosiasiaa, etteivät asiat olleet niin kuin olisin toivonut.

Olin pakotettu kohtaamaan erilaisuudestamme johtuvat arvoristiriidat ja näkemään tilanteemme sellaisena kuin se oli. Tähän asti olin pystynyt kääntämään asiat aina niin, että saatoin nähdä yhtäläisyyksiä erojen sijaan. Nyt oli ratkaisujen aika.

Ystävä lähetti ottamansa kuvan minulle sähköpostissa. Kerroin hänelle, miten kipeästi haluaisin pitää kiinni kaikesta, mitä siinä kuvassa on. Rakkaudesta, lapsestani, perheestäni, kodistani. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta en enää pystynyt ohittamaan tosiasiaa, että jotain todella tärkeää ja oleellista puuttui.

En tiennyt mitä tehdä. Samaan aikaan tiesin, että pitäisi päästää irti. Mutta halusin sitä vähemmän kuin mitään muuta. En missään nimessä halunnut päästää irti.

Ystäväni vastasi viisaasti, ja jotenkin tähän tapaan: Kirkko ilman pyhää on pelkkä rakennus.

En halunnut päästää irti muodosta, mutta sisältö oli jo tyhjentynyt. Tiesin, että kaiken ydin oli poissa — mutta en olisi halunnut luopua kaikesta muustakin mitä olimme yhdessä rakentaneet. Jaetut sukulaissuhteet ja ystävät, vuosikausien traditiot juhlapyhinä, vakiintunut arki, yhteinen koti ja vanhemmuus saman katon alla. Halusin ehdottomasti pitää elämäni. Enkö voisi saada niitä vaikka eroaisimme?

Tiesin, ettei vaihtoehtoja ollut. Yritin vähätellä tuota tunnetta, mutta tieto oli hiljaa läsnä. Kuuntelemalla sitä eläisin arvojeni mukaisesti. Seisoisin oman elämäni takana.

Tunteen kuulemista ja hyväksymistä vaikeutti vaihtoehtojen ja näkemysten myrsky, sisälläni raivoava puolesta- ja vastaan-keskustelu, jossa rationaaliset ja tunneperäiset kauhukuvat ja argumentit sinkoilivat nopeammin kuin ehdin niitä seurata. Pulina oli taukoamatonta ja uuvuttavaa.

Kahta viikkoa myöhemmin otin ensimmäisen askeleen. Vaikka prosessin oli käynnistänyt mieheni, oli päätös minun.

Päätöksen tekeminen tilanteessa, jossa halut vetävät eri suuntiin on raastavaa ja hämmentävää. En usko että ihminen suotta suuria ja ristiriitaisia päätöksiä tehdessään ahdistuu ja kokee ajautuneensa umpikujaan. Niin varmasti kuuluukin olla. Ei suuria päätöksiä pidäkään tehdä hetken mielijohteesta ja helppoudella. Suuret rakennukset eivät romahda hetkessä.

Suunnan valitessaan menettää jotain. Koska haluaa pitää kiinni kaikesta ja olla menettämättä mitään, ei voi tehdä mitään. On toimintakyvytön.

Sen sijaan, että yrittää pakottaa oikean vastauksen sisäisestä kaaoksestaan, voi itselleen esittää kysymyksen: Mikä estää minua tietämästä mitä minun pitäisi tehdä? Mihin minä tarvitsen tätä umpikujaa? Mitä se palvelee? Mitä minun ei tarvitse nähdä tai tehdä niin kauan kuin olen täällä umpikujassa toimintakyvyttömänä?

Voi keskittyä ainoastaan kysymyksiin. Mielelle voi antaa lepohetken ja keskittyä tuntemaan mitä tapahtuu, kun kysyy itseltään, miksei halua tietää mikä olisi oman elämän kannalta oikea ratkaisu umpikujassa.

Oma keskikohta oppaanaan suunnistaessa ei aina tiedä, mihin on matkalla. Suunta on oikea, mutta määränpää tuntematon. Ratkaisuja tehdessään on omien arvojensa äärellä. Rakentaako hallittavuutta ja varmuutta – ja uskooko niihin ylipäätään –, vai onko valmis toisinaan ottamaan askeleen oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Pelkääkö tippumista niin paljon, ettei edes uskalla haaveilla lentämisestä?

Minkälaisissa asioissa ja milloin rajan ylittäminen on tarpeen – sen voi tietää vain itse.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Tikapuut rakkauteen -kirja

    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Samaan tahtiin -kaulakorupari

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Rakkauspaketti

    53,50  42,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin