Nyt on vähän kiire

”Hei, nyt oikeasti ne vaatteet päälle, kello on jo paljon. Syö nyt aamupala, että ehditään ajoissa…Nyt on jo kiire tanssiin. Nyt ei ehdi rakentaa majaa, kun meidän pitää ihan just lähteä…”

Apua. Olen luullut, että meillä kotona ei puhuta ”kiirekieltä”. Olen kuitenkin kuullut niin omassa kuin puolisoni puheessa kaikkea muuta. Kun kuulin tätä puhetta jo lapsiltammekin, pelästyin. Yhtenä päivänä pikkuveli totesi isosiskolleen: ”Et sä voi enää leikkiä. Meillä on jo kiire.”  Jos tällaista kuulee jo viisivuotiaan suusta, on syytä hieman skarpata. Olemmeko tartuttaneet kiirepuheen jo lapsillekin?

Pohdimme puolisoni kanssa, että emme halua välittää tällaista olemisen mallia lapsillemme. Olemme molemmat hyvin tietoisia läsnäolon merkityksestä, hidastamisesta ja hetkessä elämisestä. Tämä ei vain täysin konkretisoidu toiminnassamme. Olemme ehdollistuneet kiirepuheeseen. Pienikin ärsyke saa tietyt kiiresanat ulos suustamme kuin syljen Pavlovin koirilla.

Otimme ensimmäiset askeleet kiirepuheen raivaamisessa. Sovimme, että emme enää käytä kiiresanoja ja että toinen saa huomauttaa, jos puheessa vilahtelee kiire, ei ehdi, kello on paljon tai muuta vastaavaa. Olemme kiinnittäneet tähän nyt huomiota ja kuulemme muutoksen puheessamme. Sanojen lisäksi konmaritimme myös harrastuksia ja menoja – vähemmän on enemmän. Jokaiselle päivälle ei ole aikatauluja tai sovittuja menoja. Viikonloput otamme rauhallisemmin, usein vaan kotona oleillen.

Tiedostamme, että elämme pikkulapsiaikaa, joka on ihanaa mutta kuormittavaa. Perheajan päälle pitäisi olla parisuhdeaikaa, työaikaa, omaa aikaa, uniaikaa ja mitä lie muita aikoja. Juttelin hiljattain isäni kanssa tästä aiheesta. Kerroin, että lapsuudestani on jäänyt tunne, että aina oli aikaa eikä ikinä ollut kiire mihinkään. Kysyin isältäni, miten hän tämän koki ja oliko heillä äitini kanssa ikinä omaa aikaa. Isäni vastasi tähän sen enempää pohtimatta: ”Eikö se juuri ole sitä omaa aikaa, että ollaan yhdessä.”

Jäin miettimään tätä aikakäsityksen muovautumista sukupolvelta toiselle. Miten koemme ajan merkityksen ja kiireen? Wikipediassa aikakäsityksestä todetaan seuraavaa:

”Aikatutkimuksen piirissä on kehitetty teesi ajan nopeutumisesta, akseleraatiosta. Sen mukaan myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa on siirrytty non-stop-elämään ja 24/7-kulttuuriin, jota leimaa ajallinen samanaikaisuus, epälineaarisuus, katkonaisuus ja välittömyys. Seurauksena on jatkuva kiire ja aikapula niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin.”

Mitä vaadimme ajalta? Tarkoittaako enemmän vaatimuksia samalla enemmän kiirettä? Jäin pohtimaan lapsuuden kiireettömyyden kokemustani. Elämä oli aika yksinkertaista. Tätä haluan välittää myös lapsilleni. Jatkamme puolisoni kanssa kiireen raivausta niin puheistamme kuin teoistammekin. Toivottavasti tämä heijastuu myös lastemme lapsuusmuistoihin.

 

Miia Lehtonen
suunnittelija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry.

Ps. Kiireestä todetaan (Wikipedia):

”Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan. Kiirettä voidaan tarkastella sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta. Kiire on henkilökohtaisesti koettu rasittava tunne siitä, että on toimittava liian nopeasti. Jatkuvalla kiireellä on ruumiillisia ja henkisiä haittavaikutuksia.”

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: