Minä valitsin sinut äidikseni tarkoituksella. Valitsin sinut, koska ihmissuhteet ovat elämän korkein koulu. Niissä saamme opit, jotka auttavat meitä elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.
Minä valitsin sinut, koska sinä olet halunnut pitää kiinni. Tavoista, velvollisuuksista, sukupolvien ketjusta, siitä miten aina on ollut. Sinä halusit minut toteuttamaan tiettyä tehtävää elämässä. Sinulla oli minulle suunnitelma.
Mutta minä en ollutkaan se, joka toteuttaa muiden suunnitelmia.
Minä valitsin sinut, koska minun tehtäväni on tulla vapaaksi. Puhdistautua rajoittavista uskomuksista, raskaista velvollisuuksista ja muita varten elämisestä. Löytää elämään keveys ja ilo, tuoda esiin sydämeni syvin olemus. Oppia toteuttamaan oman sieluni suunnitelmaa.
Sinulle tämä voi kuulostaa vastuuttomalta ja itsekkäältä. Mutta kyse ei ole vain minusta ja sinusta. Kyse ei ole siitä, että minä haluan pitää hauskaa tai kapinoida. Kyse on paljon suuremmasta muutoksesta, joka on väistämättä tapahtumassa.
Sukupolvien ketjussa on kulkenut tunnekuorma. Siihen edeltävät polvet ovat kukin vuorollaan tiedostamattaan lisänneet oman osansa. Tämä on täysin ymmärrettävää. Kun huomio on mennyt elämässä selviytymiseen, tunteiden käsittelyyn ei ole ollut tilaa eikä välineitä. Se ahdistus, jota minun isoisoisovanhempani ovat nuoruudessaan kokeneet, on huomaamatta siirtynyt eteenpäin.
Nyt taakka on käynyt liian raskaaksi minun polveni kantaa. Maailma on ratkaisevasti toisenlainen kuin lähes sata vuotta sitten, jolloin sinun vanhempasi syntyivät ja saivat kasvatuksensa omilta vanhemmiltaan. Nyt on se aika, kun elämä saa luvan keventyä ja energia saa jälleen virrata vapaammin. Kun yksikin ihminen vapautuu, se on myös muille tilaisuus vapautua.
Minä valitsin sinut, koska sinä olet kaikkein paras. Kiitos siitä, että olet pitänyt kiinni omasta tehtävästäsi – sen ansiosta minä voin toteuttaa omaani. Sinun voi olla tätä vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää, mutta se on nimenomaan osa tätä sopimusta. Ei tämä ole ollut helppoa minullekaan. Jos olisi, kasvua ei tapahtuisi, ja tämä suuri muutos jäisi tekemättä.
Meillä molemmilla on uskomattoman tärkeä paikka täällä. Olet osa jotain paljon suurempaa kuin uskotkaan. Minä valitsin sinut, koska ilman sinua en olisi minä.
Monelle meistä on tosi vaikeaa pysähtyä lomalla tai vapaapäivänä. Siemailla aamukahvia levollisesti; kuulostella, miltä kehossa tuntuu. Saunoa rauhassa, laittaa ruokaa hissukseen, hengitellä syvään ilman suuria suunnitelmia. Aamulla ensimmäisenä on jo mielessä, mitä tänään pitää tehdä ja muistaa. Tohotus jatkuu läpi päivän.
Kun on vapaata, on syytä tavata ystäviä ja sukulaisia, hoitaa rästiin jääneitä hommia ja ryhtyä pieneen pintaremonttiin. On tilaisuus kulkea riennoissa ja olla saatavilla. Monelle tulee huono omatunto ja syyllinen olo, jos ei vapaallaan tee mitään järkevää ja asioita edistävää. Menee loma tai aurinkopäivä hukkaan, jos siitä ei ota kaikkea irti. Pitää itseään itsekkäänä, ellei seurustele toisten kanssa. Mitä muutkin ajattelevat, jos jään kotiin tai mökille, kun kerrankin olisi aikaa tavata?
Voi olla, että ainaisilla toimilla suojaakin itseään syyllisyyden, häpeän, arvottomuuden tai surun tunteilta. Kiiruhtavan ei tarvitse niitä kohdata, vaikka tunnistaisikin niiden lymyävän mielen takamailla. Itselleen sanoo, että on aktiivinen ihminen ja tykkää tohinasta. Mutta oikeasti onkin vähän väsähtänyt ja haluaisi joskus vain jäädä kotiin tai viettää loman ilman aikatauluja.
Miksi lomalla tai rytmiä hidastaessa pukkaa pintaan ahdistusta, levottomuutta tai surua? Siksi, että sydämen stressi purkautuu. Se on mahtava juttu, vaikka alaspainetun ankeuden esiinmarssi saattaa tuntua viimeiseltä asialta, jota vapaallaan haluaisi kokea. Mutta: kun sisäinen stressi alkaa laueta, ei mikään ole pielessä. Päin vastoin – on vihdoin sallinut tilaa sensuroimattomalle itselleen. Kun ei tee mitään (tai kun ei ainakaan tee mitään muita miellyttääkseen), omille rehellisille tunteille ja ajatuksille tulee tilaa leväyttää itsensä näkösälle. Saattaa sieltä silloin pulpahtaa kaikenlaista angstiakin pintaan. Mutta voisiko itselleen tehdä palveluksen ja antaa sisimmän vihdoin kertoa, missä mennään?
Sisäisyytensä kanssa hissuksiin oleminen ei välttämättä olekaan ollenkaan kamalaa, vaan voimauttavaa. Kaikki tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja eheytyminen on sitä, että sisimmän pulputusta sallii itselleen. Tupsahtelee sieltä esiin mitä hyvänsä. Joskus pulpahtelee vain onnea siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Euforiaa, kun on valinnut itsensä ja sanonut ei kissanristiäisille ja sukukokouksille. Tai sitten sisäisyys kehrää, kun on repäissyt itsensä irti mukavuusalueilta ja nimen omaan lähtenyt kissanristiäisiin ja rientoihin. Joka tapauksessa, hommeli menee niin, että kun uskaltaa tehdä sitä mitä ihan oikeasti mieluiten haluaa, sydämen puristukset laukeavat. Ensin vanha nöyhtä purkautuu ulos, ja sen myötä uudelle avautuu tilaa rakentua. Jumit lähtevät liikkeelle ja syvä latautuminen alkaa.
Laiturilla koko päivän pötköttäminen tai sohvalla seinän tuijottaminen voi olla parasta itsensä hoitamista. Myös epävarmuuksien, surujen ja pettymysten kuulosteleminen on sitä. Ei tarvitse olla reipas, jaksava, suoriutuva eikä pärjäävä – saa olla oma itsensä. Sinuavartenhan se loma on. Sinua varten sellaisena kuin nyt olet. (Olisi upeaa, jos myös arkesi olisi sinua varten).
Kun antaa itsensä välillä vain olla ja sallii ajan kanssa sisäisyytensä kaikki sävyt, sydämen ääni kirkastuu. Tulee selkeyttä ja rajoihin vahvistusta. Mitä minä tarvitsisin? Mikä minusta tuntuisi hyvältä ja oikealta? On olennaista myös muistaa kiittää itseään rohkeudesta ja rehellisyydestä. Silloin saa perspektiiviä kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin, eikä unohdu linttaamaan itseään, jos kokee synkempiä viboja.
Minussa on voimaa ja valoa kohdata ja huoltaa sisintäni.
Eeva Kilven sulosanoin:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Katson järvelle ja kuulen, kuinka laineet liplattavat. Hento kesätuuli heiluttelee koivunoksia ja kuikka toivottaa minut tervetulleeksi laulullaan. Oloni rauhoittuu ja huomaan, kuinka lihakseni rentoutuvat ja hymy kirkastaa kasvoni. Mökillä on helppo hengittää.
Lapsuudessani vietimme kaikki kesäni täällä. Äitini on opettaja, mikä mahdollisti hänelle pitkät kesälomat. Ajomatkan aikana hän saattoi olla vielä hieman ärsyyntynyt. Arki oli raskasta eroperheessämme ja työ painoi. Malttamattomuus kasvoi mökin lähestyessä ja tänne päästessämme stressikupla rikkoutui.
Ylimääräiset ajatukset ja stressi jäävät toiseen maailmaan auton kurvatessa mökkitielle. Kun näen vihreän mökin ja punaisen aitan, kaikki on hyvin. Kävelen laiturille tervehtimään rakasta turvasatamaani ja hengitän syvään sisälleni järvi-ilmaa. Tämä paikka on minulle parasta mahdollista meditaatiota.
Äidin nauru ja halaus. Ne muistan lapsuuteni mökkikesistä parhaiten. Se rentoutumisen tila ja ääretön onnellisuus, mikä äidistä paistoi kun pääsimme mökkiparatiisiimme. Äiti oli aivan erilainen kuin arkena. Hän oli enemmän läsnä. Minusta oli jo silloin ihanaa nähdä ja aistia, mikä muutos äidissä tapahtui. Näen itseni peilikuvana äidistäni. Tunnen mökillä ollessani sisälläni sen tunteen, minkä äidistäni näen.
Tämä mökin tuoma rauhallisuuden tunne on sellainen, jota palauttelen mieleeni ympäri vuoden. Tämä tunne on se, joka auttaa kiireen ja stressin keskellä. Aina tänne ei ole mahdollista tulla, mutta aina, missä vain, voin palauttaa tunteen mieleeni. Mitä aidommin kuvittelen itseni tänne, sitä paremman rentoutuksen mieleni ja kehoni saa.
Nyt. Missä tahansa oletkin. Voisitko pysähtyä hetkeksi ja lähteä mielikuvamatkalle? Et tarvitse tälle matkalle mitään muuta kuin tämän hetken.
Sulje silmäsi ja ota mahdollisimman hyvä asento. Kuulostele kehoasi ja rentouta hartiasi.
Hengitä kolme kertaa syvään sisään ja puhalla ylimääräiset ajatukset uloshengityksellä ulos.
Mikä on sinun lempipaikkasi? Mitä näet edessäsi? Kuvittele näkymä mahdollisimman elävästi ympärillesi.
Mitä haistat? Mitä kuulet? Ota kaikki aistisi käyttöön ja laskeudu hetkeksi lempipaikkaasi.
Miltä tämä paikka saa olosi tuntumaan? Ota se tunne matkaasi loppupäiväksi.
Olisiko mahdollista, että kovimpina stressihetkinä antaisitkin itsellesi mahdollisuuden voida hyvin? Menisit hetkeksi (edes ajatuksissasi) lempipaikkaasi? Kun huolehdit itsestäsi, jaksat huolehtia paremmin myös muista. Arjen tuomat haasteet, yllättävätkään asiat, eivät kaada sinua, kun säilytät oman tasapainosi.
Rosa Auffermann
Asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry
Katseessasi näen itseni rakastettuna, hyväksyttynä, kaiken kauniin arvoisena. Se tekee minut ehjäksi ja kokonaiseksi. Onnelliseksi, voimakkaaksi.
Samalla se pakottaa minua katsomaan sisäistä säröä minussa, sitä kohtaa joka ei pysty näkemään minussa kaikkea sitä, mitä sinä minussa näet. Katseesi tekee minut kauniiksi, mutta se myös johtaa kohtaamaan ristiriidan minun sisäisen todellisuuteni ja sinun katseesi välillä.
Juuri tätä on rakkaus kauneimmillaan, mutta myös kipeimmillään. Se tekee ehjäksi, se saa tuntemaan kokonaiseksi, hyväksytyksi. Rakastetuksi sellaisena kuin on. Samalla toinen on peili omalle sisäiselle todellisuudelle. Kun rakkaus koskettaa jokaista solua, ihan joka kohtaa sinussa, se ei jätä koskettamatta mitään. Ei sitäkään kohtaa sinussa, joka ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Ei keskeneräisyyttäsi, ei haurauttasi, ei sitä haavaa jota et millään haluaisi nähdä.
Rakastavan katseen alla sisäinen särö joutuu parrasvaloihin. Rakastava katse rakastaa kaikkea sinussa, sitäkin mitä sinä itse et rakasta. Eikä se tunnu hyvältä.
Rakkautta pelkäävä osa sinussa rakentaisi mieluummin vahvat suojamuurit, korostetun autonomian tilan, kuin kokisi olevansa riippuvainen kenestäkään toisesta. Se tarrautuisi toiseen kahlein ja yrittäisi varmistaa pois epävarmuuden. Ettei jäisi yksin. Sillä rakastettuna suurin pelkosi on tuon rakkauden menettäminen. Tämä on rakastamisen suurimpia paradokseja: voit saada kaiken vain ottamalla sen riskin, että menetät kaiken.
Tästä syystä pahimmillaan horjumme yhtäältä valheellisen autonomian – selviän maailmassa yksin — ja toisaalta takertumisen – en selviä maailmassa yksin — välillä. Uskaltamatta olla omilla jaloillamme, mutta yhteydessä toisiimme. Uskaltamatta olla samaan aikaan minä, sinä ja me.
Olen vuosikausia tehnyt sisäistä matkaa, jossa olen yksi kerros kerrallaan poistanut esteitä rakkauden tieltä. Katsellut itseäni niin suurella rehellisyydellä kuin olen osannut ja nähnyt omia pelkojani ja kasvupaikkojani armottomalla tarkkuudella. Jollen löydä rakkautta itsestäni, en löydä sitä mistään.
Uskon tähän edelleen. Jos rakkaus on hukassa, on oma keskikohta kuin musta aukko, joka imee loputtoman määrän rakkautta, huomiota ja vakuuttelua – kykenemättä kuitenkaan ottamaan sitä vastaan.
Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Oman tilan, sisäisen todellisuuden ja autonomian lisäksi me elämme täällä yhteydessä toisiin ihmisiin. Alusta alkaen. Syntymästämme lähtien tarvitsemme toisia ja käsityksemme itsestämme ja maailmasta muotoutuu suhteessa toisiin. Rakastavan katseen alla koemme itsemme rakastetuksi ja hyväksytyksi. Jos olemme kasvaneet kriittisen huomion kohteena, opimme näkemään vajavaisuutemme ja elämme todellisuutta, jossa meistä puuttuu aina jotakin. Emme koskaan usko kelpaavamme sellaisina kuin olemme.
Toisia ihmisiä, yhteyden tarvetta ja kaipuuta rakkauteen ja hyväksyntään ei voi aliarvioida. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää toisten ihmisten kanssa. Toiset ihmiset vaikuttavat meihin. He rakastavat ja hyväksyvät, vahvistavat käsitystämme itsestämme – tai he näkevät meissä ainoastaan puutetta ja korjailtavaa, saavat tuntemaan, ettemme ole sellaisenaan hyväksyttäviä. Että olisimme rakkauden arvoisia, jos olisimme vähän toisenlaisia. Parhaimmillaan he rakastavat meitä koko inhimillisyydessämme, sellaisina kuin olemme. Keskeneräisinä ja kokonaisina. Voimakkaina ja heikkoina. Kauniina ja puutteellisina.
Vahvinkin ihminen vapisee sisäisessä varmuudessaan, jos hänen lähellään on ihminen, joka näkee vain negatiivisen. Ainoastaan keskeneräisen, puutteellisen, korjailtavan.
Toisaalta, mikään määrä rakkautta ja hyväksyntää ei mene perille, jollei meissä itsessämme ole minkäänlaista kosketuspintaa sen vastaanottamiselle. Meissä täytyy olla rakkautta, jotta voimme ottaa vastaan rakkautta. Sama vetää aina puoleensa samaa, kommunikoi samaa kieltä.
Sinä ja minä. Kun minä pidän itseäni rakkauden arvoisena, sinun katseessasi minä puhkean kukkaan, tulen täydeksi, saan voiman ylittää itseäni, kasvaa suuremmaksi kuin olin ennen katsettasi. Ennen täyttä, läpeensä rakkaudellista, hyväksyvää katsettasi. Olen enemmän minä, kuin olin ennen kuin kohtasin sinut.
Minä tein sen itse, sillä sinun tehtäväsi ei ollut kannatella minua, kuten ei minunkaan sinua. Ja samalla, juuri sinun katseesi oli ratkaiseva. Nimenomaan nähdyksi tuleminen voi muuttaa maailmoja ja avata uusia.
Usein ajattelemme, että työssä itse tekeminen on tärkeää. Ja lopputulos on todella tärkeää. Viime viikkoina olen kuitenkin saanut kokea tosi voimakkaasti, että sekä tekeminen että lopputulos ovat vain seurausta, ja niitä on edeltänyt jotain todella tärkeää!
Tiedättekö tunteen, kun on jonkun ihmisen kanssa ”samalla aaltopituudella”, jakaa saman ”vision”, liikkuu samaan suuntaan tai on ”samassa virrassa”? Sanavalinnalla ei ole väliä, kaikki sanonnat yrittävät kommunikoida sitä syvää yhteyttä, joka parhaimmillaan ihmisten välillä syntyy.
Yhteys syntyy siitä, että:
Jokainen sitoutuu sydämen tasolla yhteiseen asiaan. Suorittaminen ei tuo ihmisiä yhteen, se vie ihmisiä kauemmaksi toisistaan.
On auki itselleen, jolloin voi olla auki muille.
On rohkeus uskoa omia tuntemuksiaan ja kommunikoida sen informaation pohjalta muiden kanssa. Sillä oikea informaatio ei tule sanoista, vaan yhteisistä tuntemuksista. Tuntemus syntyy paljon ennen sanoja ja ajatuksia.
Hyödyntää omaa ammattitaitoaan ja tietoa, kun luodaan yhteistä tuntemusta todeksi. Jokainen tuo asiaan oman tärkeän palansa.
Tämä suuri oivallus syntyi, kun istuin palaveripöydässä, jossa oli viisi toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä. Kaikilla oli yhteinen tavoite, visio ja päämäärä. Jokaisella saattoi omassa päässä vilistä ennakkoon omia ajatuksia, mutta kun tulimme samaan tilaan yhteisen tavoitteen kanssa, yhteys välillämme aukeni. Yhtäkkiä jokainen vain tiesi, mitä olemme tekemässä.
Kun huomaa kommunikoivansa muiden kanssa samasta ”lähteestä”/”energiasta”/”tiedosta” käsin, kaikki on helppoa ja selvää. On syntynyt perusta yhteiselle tekemiselle ja sille, että lopputulos voidaan saavuttaa sutjakkaasti ja täyteläisesti. Tämä ja muutama muu kokemus viime kuukausilta on opettanut minulle, että yhteyden löytyminen on ihan ykkösjuttu myös työelämässä, jos halutaan helpottaa prosesseja ja löytää kevyempi ja antoisampi tie tekemiseen!
Väitän, että ihmisten välinen yhteys on kaiken pohja. Tekeminen ja lopputulos seuraavat sitä. Meidän ei pitäisi käyttää niin paljon aikaa tekemiseen ja lopputulokseen puskemiseen, vaan yhteyden löytymiseen.
Kirjoittaja Mervi Bergström on Englannissa asuva henkinen valmentaja, tunneterapeutti ja näkijä. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoositerapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.
”Tehtäväsi ei ole etsiä rakkautta, vaan etsiä ja löytää itsessäsi olevat esteet, jotka olet rakentanut sitä vastaan.” – Rumi
Toistuuko elämässäsi joku tietty kaava?
Kohtaatko kerta toisensa jälkeen ihmisiä, jotka hyväksikäyttävät, manipuloivat ja satuttavat sinua?
Oletko kysynyt itseltäsi miksi et pääse jonkun tilanteen, asian, ihmisen yli?
Mikä sinua ihan oikeasti estää olemasta onnellinen? Tasapainoinen?
Jos vastasit ylläoleviin kysymyksiin kyllä, haluan sanoa sinulle, että et ole viallinen. Sinussa ei ole mitään korjaamista. Persoonaasi ei tarvitse muuttaa. Sinun ei tarvitse seisoa peilin edessä todistellen itsellesi olevasi kaunis, rohkea ja universumin runsauden arvoinen. Et ole maanantaikappale.
Sen sijaan sinut pitää eheyttää. Laittaa kokoon. Löytää se kaipaamasi. Lukkiutuneena tuon lukon aiheuttamiin negatiivisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Pitäen sinua vankinaan saaden sinut ajattelemaan, uskomaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Estäen sinua olemasta yhteydessä sinussa jo olevaan rakkauteen. Olemasta onnellinen.
”Meidän pitää uskaltaa rakastaa itseämme niin paljon, että uskallamme mennä syvälle itseemme. Tutkia itseämme ja irtipäästää kaikki ne tukahdetut tunteet, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Meidän pitää uskaltaa antaa rakkauden tulla.” (Kirjasta: Höyhenet polullani)
Mitä, jos kaikki mitä olet koskaan oppinut ajatuksen voimasta on väärin? Mitä, jos ajatuksilla ei olekaan mitään voimaa elleivät ne ole kytkyssä tunteisiin? Mitä, jos ne ovatkin tunteesi, jotka luovat ajatuksesi eikä toisinpäin? Mitä, jos sinussa oleva arvottomuuden, hylätyksi tulemisen, rakkaudettomuuden tunne saa sinut uskomaan, että olet arvoton, hylätty, rakkaudelle kelpaamaton? Mitä, jos sillä ihan oikeasti ei olekaan mitään väliä miten paljon toistat positiitivisia affirmaatioita, koska vaikka ne muuttavatkin aivojesi sähkoimpulssien kulkuratoja, ne eivät kuitenkaan poista sinussa syvällä olevia patoutuneita tunteita?
Mitä, jos tunnelukko onkin hautautuneena johonkin kehosi energiakeskukseen, chakraan ja sen olemassaolo ei vain tuki energian virtaamisen kehossasi, vaan myös tukkii energian virtaamisen luoksesi? Mitä, jos sinulla on tukos, joka on syntynyt hylkäämisen tuloksena? Olet ehkä piilottanut paljon käsittelemätontä vihaenergiaa jonnekin kehoosi. Vihaa ei saa näyttää. Ei ole sivistynyttä antaa sen purkautua. Piilotat vihan. Siitä muodostuu tukos, joka vetää puoleensa ihmisiä, jotka myös ovat sisimmässään vihaisia. He tunnistavat sinussa tuon itselleen tutun tunteen. He myös ovat ihmisiä, jotka tuntevat itsensä arvottomiksi, hylätyiksi. Kohtaat itsesi peilikuvia, jotka eivät pysty sinulle antamaan rakkautta, koska hekään eivät rakasta itseään. Kohtaat itsesi peilikuvia.
Mitä, jos energiavirrassasi olevat tukokset ovat syynä myös fyysisiin oireisiisi? Mitä, jos käsittelemätön tunnetaakka kehossasi saa sinut voimaan pahoin? Aiheuttaa selittämättomän selkäkipusi? Saa pääsi särkemään? Aiheuttaa ahdistuksen tunnetta. Salpaa henkesi. Vie voimasi.
Mitä, jos oletkin tuonut tunnelukkosi tähän elämään edellisestä elämästäsi? Mitä, jos kehosi energia siirtyykin yhdestä elämästä toiseen elämään sieluna, joka sisältää kaiken sielunvaelluksen aikana tapahtuneen? Kaikki ne tunteet, jotka olet kokenut tai jättänyt kokematta. Mitä, jos elämässäsi vaikuttaakin karmallinen tunnelukko? Käsittelemätön tunne, jota et voinut käsitellä aikaisemmassa elämässäsi, koska et sitä jostain syystä voinut tehdä. Sielusi muistaa kyllä vaikka sinä olet unohtanut. Se muistuttaa sinua käsittelemättomistä tunteista. Se laittaa sinut etsimään vastauksia, koska se haluaa olla ehjä.
Mitä, jos sinussa asuukin rakkaus? Mitä, jos tuo rakkaus on hautautuneena kantamasi tunnetaakan alle. Mitä, jos tuo taakka on suurin este myös henkiselle kehityksellesi? Se ei vaan tuki yhteyttäsi sinun todelliseen olemukseesi, sieluusi, vaan se myös tukkii yhteytesi universumiin. Mitä, jos jo ihan oikeasti olet kaikki se rakkaus mitä olet etsinyt itsesi ulkopuolelta? Olet etsinyt sitä muista ihmisistä. Pyytänyt arvostusta, hyväksymistä, todistusta siitä, että olet rakkauden arvoinen. Mitä, jos sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin kääntyä katsomaan itseäsi. Tutkia itseäsi ja tuntea kaikki ne tunteet, joita et ole uskaltanut tuntea. Ne varjot. Ikävätkin asiat. Kaiken sen mikä pitää sinua kahlittuna negatiiviisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Mitä, jos ihan oikeasti sinä jo olet rakkaus?
Tunteillasi on sinulle asiaa. Mitä jos, antaisit itsellesi luvan tuntea itsesi ihmiseksi? Mitä, jos luet Höyhenet polullani -kirjani, jossa kerron sinulle miten kohtasin omat tunnelukkoni. Kirjani on henkisen etsijän tarina. Sen on näkijän tarina. Kirja sisältää runsaasti meditaatioita, joiden avulla voit lähteä tutkimusretkelle itseesi.
Merkitykselliset ihmissuhteet ovat yksi elämämme tärkeimmistä onnellisuuden lähteistä. Tähän on helppo nyökytellä ajateltaessa parisuhdetta, sukulaisuutta ja ystävyyttä. Yhtä tärkeitä ovat kuitenkin lämpimät ja keskinäiseen arvostukseen pohjautuvat ihmissuhteet työkuvioissammekin.
Onnellisuuteen ja elämämme merkitykselliseksi kokemiseen tarvitsemme myös hyödyksi olemisen tunnetta. Sitä, että pystymme tekemään hyvää toisille. Mutta hyvinvoiva ihminen antautuu myös omalle autetuksi tulemisen tarpeelleen.
Meillä on vahva tarve sekä omilla jaloillamme seisomiseen että lämpimään yhteyteen muiden kanssa. MINÄN ja MEIDÄN suhde on jatkuvaa aaltoliikettä.
Miten sitten selvitä aallokossa vastaan panematta ja luottaen? Juuttumatta kummankaan tarpeemme rantahiekkaan jäkittämään?
Suhde itseen on pohja muille ihmissuhteille
Itseen tutustuminen vaatii tahtoa, aikaa, pysähtymisiä ja rehellisyyttä eikä siinä tule valmiiksi koskaan. Mutta vaivannäkö kannattaa. Mitä paremmin olemme sinut itsemme kanssa, sitä terveemmällä pohjalla on suhteemme muihin. Meidän ei tarvitse yli- eikä alimitoittaa itseämme, mitkä kumpikin hankaloittavat sekä omaa elämäämme että muiden kanssa yhdessä olemista ja tekemistä.
Yli- ja alimitoitus ilmenevät ulospäin hyvinkin eri tavoin, mutta molemmat ovat loppujen lopuksi lähtöisin syvällä meissä asuvasta hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Molemmissa on myös kyse egomme rakentamista puolustusmekanismeista, joilla se yrittää estää meitä ottamasta vastuuta todelliseen minäämme tutustumisesta.
Itsen ylimitoitus ilmenee usein ylimielisyytenä, itsekeskeisyytenä, oikeassa olemisen tarpeena, puolustautumisena, syyttämisenä, toisten hyväksikäyttönä ja latistamisena sekä moninaisena todisteluna siitä, että on kehuttu ja pidetty.
Itsen alimitoitus voi näkyä itsen vähättelynä, ylikorostettuna miellyttämisen tarpeena ja kiltteytenä, marttyyriutena, uhriutumisena ja hyväksikäytölle alistumisena. Miellyttämisen tarve voi olla niin vahvaa ja vakavaa, että menettää otteen itsestään ja päätyy muiden tahdon mukaiseksi sätkynukeksi. Että sensuroi itsensä.
Itseään vähättelevä saattaa myös piiloutua valitsemattomuuden taakse – vetäytyä vastuusta. Hän antautuu uhriksi silloinkin, kun voisi ja ehdottomasti pitäisi vaikuttaa omaan elämäänsä.
Sekä ylimielisyys että itsensä vähättely voivat värähdellä myös ihmistä ympäröivänä negatiivisena energiana. Värähtelyssä on muiden vaikea suojella itseään tartunnalta, kutistumiselta ja ehtymiseltä. Negatiivisuuden tartuntavaara on vähintäänkin kymmenkertainen suhteessa myönteisyyden tartuntavaaraan.
Kannattaa siis miettiä, kenen kanssa on ja toimii.
Elämään, jota rakastaa
Näemme valtavasti vaivaa rakentaaksemme egomme vaateiden mukaisen persoonan. Persoonan, joka tuo meille epätoivoisesti kaipaamaamme hyväksyntää ja tunnustusta tai antaa meille syyn olla panematta itseämme likoon elääksemme elämää, jota rakastaisimme.
Jos ja kun näemme saman vaivan tutustuaksemme todelliseen itseemme, olemme immuuneja egon vaatimuksille. Tiedämme olevamme hyviä ja tärkeitä, ilman että sitä täytyy osoittaa suorittamalla. Meidän ei tarvitse tehdä vaikutusta eikä miellyttää. Meillä ei ole pakottavaa oikeassa olemisen tarvetta eikä tarvetta olla arvostettu, kunnioitettu tai merkittävä. Meillä ei ole tarvetta hyökätä.
Ego menettää mahtinsa. Emme enää tarvitse sitä, sillä meillä ei ole mitään puolustettavaa.
Kun meidän ei tarvitse piilotella aitoa itseämme, heikkouksiamme ja vahvuuksiamme, olemme vapaita kuulemaan sydäntämme ja tekemään valintoja, jotka johtavat sellaiseen elämään, jota todella haluamme elää. Rikkaaseen ja onnelliseen.
Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.
Suurin yksittäinen asia, jonka säännöllinen henkinen harjoitus elämääni on tuonut, on luottamus. (Sitoutuminen, tietoisemmaksi kasvaminen, intuition voimistuminen, tunteminen…tulevat vasta sen jälkeen.)
Joogaharjoittelu ei ole tehnyt elämästäni zeniä, minusta neutraalia tai taannut mielenrauhaa tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta luottamus elämää kohtaan antaa jokseenkin kaikelle merkityksen. Se kantaa vaikeampien hetkienkin yli, eivätkä vastoinkäymiset muserra. Osaan ja uskallan nousta ylös kaaduttuani.
Joskus pettymysten tai epäonnistumisten hetkellä ulos pulppuaakin nauru: näin minä pusken universumin tahtoa vastaan. Mikä minä olen universumin keinoja arvioimaan, tiedänkö muka paremmin? Mitä jos vain antautuisin ja ottaisin elämän kaikkine sävyineen vastaan?
Kaikkeudella on myös suurta huumorintajua.
Joskus tapahtuu juuri se, mitä eniten pelkään ja joudun taas harjoittelemaan kontrollista luopumista. Pienessä mittakaavassa vaikka silloin, kun myöhästyn bussista painavien kantamusten kanssa, seuraava kulkee tunnin päästä ja vaivalla suunniteltu lapsiperhelogistiikka menee uusiksi. On vain pakko istua alas, ottaa kuppi teetä tai itkeä tirauttaa. Tätäkin kokemusta minä jostakin syystä tarvitsin, mutta ei sitä sen enempää tarvitse analysoida ja yrittää ymmärtää kaikkia sen merkityksiä.
Toisinaan taas asiat järjestyvät ihan pyytämättä: naapuri tarjoaa palvelusta oikealla hetkellä, työasia selviää ennen kuin edes ennätän tarttua siihen, lastenhoito, raha-asiat tai parkkipaikka järjestyy juuri oikealla hetkellä.
~
Luottamus auttaa päästämään irti: se meni jo! Nyt on nyt. Minä olen tässä.
Luottamus tuo rauhaa: vaikka kaikki tuntuisi kaatuvan päälle, enkä mistään muuta mitään tietäsi, voin luottaa siihen, että keuhkot toimivat ja seuraava sisäänhengitys saapuu, voin luottaa siihen, että sydämeni lyö. (Jos näin ei kävisikään, nämä maalliset murheet olisivat ikään kuin toissijaisia.) Voin luottaa siihen, että Minä Olen.
Luottamus auttaa katsomaan elämää uteliaisuudella. Ja vaikka uteliaisuus vie välillä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei ole mukavaa, tuo luottamus rohkeutta. Jokin suurempi voima elää minussa. Elämä hengittää minua.
~
Luottamus elämään ei tarkoita fatalistista kohtalonuskoa, ettei elämäänsä voisi vaikuttaa. Päinvastoin, osana jotakin suurempaa minä nimenomaan voin vaikuttaa kokonaisuuteen ja päättää, mihin oman elämäni käytän. Pelkäänkö, surenko ja katkeroidunko maailmalle…vai osaanko elää nämäkin tunteet ja päästää niistä irti, kun niiden aika on mennä? Huomaanko myös ilon, riemun ja kauneuden?
Koska olemme kaikki osasia yhdessä suuressa universumissa, on meillä kaikilla myös valtaa siihen, mihin suuntaan se kehittyy. Jokaisella on rajaton valta omaan elämäänsä.
En olisi uskonut, että siteeraisin blogissani Timo Soinia, mutta näin tässä nyt on käymässä. Kesäkuun 2017 Kuukausiliitteessä Soini puhuu muun muassa katolisesta uskostaan ja kuolemanjälkeisestä elämästä:
”Olen hyvin onnekas, kun saan uskoa tällaiseen tarinaan. Ei se vie asioita pois, mutta auttaa joskus selviämään niistä.”
Objektiivisesti ajateltuna: olipa kaiken takana suurempi voima tai ei, olipa Ikuisuutta tai jumaluutta olemassa, olen onnekas, että olen löytänyt tällaisen luottamuksen. Se ei tee arjesta helpompaa, mutta se kantaa vaikeidenkin kohtien yli ja luo elämälle merkityksen – mikä ei ole aivan vähäinen juttu.
Viime päivinä on käyty paljon keskustelua siitä, voiko masennuksen määrää arvioida tarkkailemalla ihmistä ulkoapäin ja mitkä ovat masennuksen kriteerit? Keskustelu lähti Anna-Leena Härkösen kirjasta nimeltä Valomerkki, joka käsittelee masentunutta viisikymppistä naista. Helsingin Sanomien kriitikon Katri Kallionpään mielestä romaanihenkilö ei vaikuta masentuneelta, koska hän jumppaa, pörrää juhlissa ja hänellä on kavereita.
Minusta vaikuttaa, ettei Hesarin kriitikolla ei ole ollut omaa kokemusta masennuksesta, tai sitten hänen ajatuksensa masennuksesta on rajallinen. Näkökulmaa kritisoi myös Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskustoiminnan johtaja Outi Ruishalme. Myös Hesarin mielipidepalstalla otettiin kantaa aiheeseen.
Yksi lempilainauksistani on: ”Älä kadehdi toisen onnea, koska et tiedä hänen salaista suruaan.”
Syy siihen, miksi lause kolahtaa minuun hyvin on se, että olen ollut läpi elämäni hyvin taitava harhauttamaan ihmisiä oman vointini suhteen. Eikä aina ole ollut edes kysymys tietoisesti häivyttämisestä. Muistan, kuinka 21-vuotiaani hakeuduin mielenterveystoimistoon pahan ahdistuksen, masennuksen ja paniikkioireiden takia. Peilistä minua katsoi kuitenkin asiallinen, reipas ja nätti tyttö, joka jaksoi hymyillä, vaikka mieleen koski niin, ettei mistään enää tullut oikein mitään. Samaa palautetta sain myös opiskelukavereiltani, joille uskouduin tilanteessani. ”Ethän sä näytä siltä, että sulla olisi mielenterveysongelmia!”
Jokin aika sitten keskustelin hyvän ystäväni kanssa hänen vakavasta masennuksestaan ja syömishäiriöstään. Vaikka tilanne oli ollut hyvin huolestuttava jo pitkään, ei ulkoapäin olisi voinut mitenkään ajatella, että tuossa sitä kulkee ihminen, jonka sairaus on eristänyt kokonaan kaikesta siitä, joka joskus oli tärkeää. Ystäväni on maailmaan päin kaunis, kiltti, upea ja säteilevästi hymyilevä nainen. Sairaus on hänen sisäpuolellaan tahdittamassa jokaista ajatusta. Se on vallannut alun perin elämäntarkoitukselle varatun tilan. Keskustelin hänen kanssaan pitkään siitä, kuinka yhteiskuntamme masennusmaisemaan mahtuu vain tietynlainen kuvasto, joka rajaa ulkopuolelle kaikki ne masennuksesta kärsivät, joista et koskaan uskoisi.
Ystävääni lainaten: ”Ihmisen pitäisi maata kuopassa ja syödä multaa, jotta masennus olisi totta myös vieressä olijoille.”
Tietenkin osan masentuneista tunnistaa päällekin päin. Aivan samoin kuin osan alkoholisteista, paniikkihäiriöisistä ja pakko-oireisistakin. Mielen sairaus on kuitenkin aina ennen kaikkea mielen sairaus, ja osaan niistä kuuluu niin taitavaa normaaliuteen naamioitumista, ettei sitä voi välttämättä uskoa, ennen kuin pääsee sen itse kokemaan tai viereltä todistamaan. Älä siis tuomitse tai vähättele lähimmäistä, joka sinulle uskoutuu. Voi olla, ettei hän uskalla kääntyä puoleesi uudelleen.
Olen koonnut kolme tärkeää asiaa riippuvuuksista toipumiseen, hapuilevan jykevällä reilun kymmenen vuoden omakohtaisella kokemuksella. Sen jos minkä olen oppinut, että toipumisessa on vaiheita. Toipuminen ei tapahdu yhtenä kirkastumisen hetkenä, vaan se on enemmänkin pitkäjänteistä sitoutumista itseensä ja oman keskeneräisyyden sallimista. Itsensä hyväksymistä siellä missä oikeasti on, eikä siellä missä jo haluaisi olla.
Se on sitä kuuluisaa sipulin kuorintaa. Kerroksia on. Mitä lähemmäs ydintä mennään, sitä herkemmässä itku on. Mutta aiempien kerroksien läpi meno on myös vahvistanut ja herkistänyt. On voimaa ja herkkyyttä jatkaa, vaikka välillä olo voi tuntua ihan voimattomalta ja hauraalta.
1. Etsi turvallinen porukka, ryhmä tai ihminen, jolle voit jakaa tuntemuksiasi, tulematta tuomituksi.
Riippuvuudet saavat voimansa häpeästä ja piilottelusta. Niiden taas on vaikea elää siellä, missä on hyväksyntää. Olen pitänyt itseäni tyhmänä ja muita huonompana ja hävennyt haasteitani. On täytynyt altistaa itseäni hyväksytyksi tulolle. Kokemukselle, että olen tärkeä ja rakas vaikka olenkin riippuvainen. Niin. Tulla nähdyksi ja hyväksytyksi siellä missä on. Keskeneräisenä, epätäydellisenä ja riippuvaisena. Niin usein ajattelemme, että kelpaamme kunhan toivumme ja paranemme ensin. Mikä ansa. Sinä et ole tyhmä. Sinä et ole huonompi. Minun toipumisen tukena on ollut terapeutti, henkisen kasvun opettaja, kurssiporukka ja muutaman ystävän kanssa yhdessä luotu oma ”aa-Skype-ryhmä”. Oikeastaan oleellisinta on se, että on turvallista jakaa ilman että kukaan koittaa ratkaista, pelastaa, neuvoa tai tuomita.
2. Rehellinen mutta armollinen itsetutkiskelu
Mitä tunteita koitat välttää? Miltä koitat suojautua? Mitä haet?
Riippuvuuksissa on kyse kahdesta asiasta: Emotionaalisen kivun välttämisestä ja helpotuksen hakemisesta.
Olen koittanut hinnalla millä hyvänsä välttää arvostelua ja tuomintaa. Olin varma, etten kestäisi tunnetta että olen jonkun mielestä pettymys, huono tai vääränlainen. Olen koittanut hakea kontrollista helpotusta. Olen koittanut hakea virheettömyydestä ja miellyttämisestä suojaa. Sitten kelpaisin.
Näiden asioiden tiedostaminen on tärkeää, mutta se itsessään ei muuta käyttäytymistä. Omiin tunteisiin, tarpeisiin ja rajoihin perehtyminen taas mahdollistaa sisäisen turvan tunteen, joka on pohja pysyvälle muutokselle.
On ollut hyväksyttävä, että se mitä riippuvuuksista haen, ei ole mahdollista. Vaikka miten yrittää suojautua elämältä, sitä on kuitenkin tunteva olento. Omien tunteiden hyväksyminen kaikessa inhimillisyydessään ja tunteiden säätelytaitojen harjoittelu ovat toipumisen kannalta oleellisia. Kontrollin tarpeen takana on sisäinen turvattomuus. Lue aiheesta lisää täällä.
3. Mikä on seuraava realistinen askel?
Se on lopulta aina ainoa asia joka sinun tulee tietää. Eheytyminen ei ole täydellistä. Sitä ei voi suorittaa. Siihen ei ole oppikirjaa, jonka jokaisen luvun suorittaminen veisi autuaasti perille. Liian usein koitamme parantua äkkiä, koitamme ottaa 100 askelta kerralla.
Luota, että yksi askel riittää. Sinun ei tarvitse tietää 10 askelta eteenpäin. Aloita siitä yhdestä. Joskus se on pyytää apua. Joskus se on kokeilla jotain aiemmin ”kiellettyä”. Joskus se on jostakin addiktion säännöstä irroittamista. Joskus se on mennä tukiryhmään. Joskus se on kerätä tietoa. Joskus se on armollisuutta. Joskus se on jotain tosi konkreettista.
Saat suojata itseäsi triggereiltä, eli laukaisevilta tekijöiltä. Entisenä treeniaddiktina, minulla ei luultavasti koskaan tule olemaan sykemittaria. En tule osallistumaan detoxeille, enkä treenihaasteisiin. Itseään on viisasta suojata varsinkin toipumisen haavoittuvassa vaiheessa. Lähes aina toipumisen tiellä tulee takapakkeja. Silloin ei kannata todeta että ei tästä mitään tule, vaan ottaa siitä kohtaa seuraava askel: Palata toipumisen tielle.
Niistä pienistä askelista punoutuu polku, joka vahvistaa ja voimaannuttaa.
Ota mielummin hitaasti kuin hötkyillen. Pysy nöyränä, mutta älä alistuvana.
Mielestäni intuitio ja sydämen ääni eivät ole ihan sama asia, vaikka näillä termeillä tarkoitetaan samankaltaisia asioita.
Ajattelen, että intuition äänet, merkit ja ”yhteensattumat” ovat tienviittoja, jotka kuljettavat kohti sydämen valtatietä.
Sydämen valtatie on elämä, joka on sinulle syvästi totta.
Se ei ole aina sitä mitä luuli, se ei ole aina sitä mitä odotti. Se ei ole aina sitä mikä olisi ihanteellista. Sitä ei voi aina selittää järjellä.
Intuitio ei ole aina vain sitä mikä tuntuu kivalta ja kevyeltä, joskus se on myös se pieni hiljainen ääni jota ei ihan vielä uskaltaisi kuulla. Intuitio voi myös olla kevyttä, leikkisää ja kutkuttavaa. Mutta se ei ole sitä aina.
Intuitio voi ilmetä elämän synkroniteetteinä, eli toistuvina merkkeinä. Ehkä jokin kirja tulee eteesi useamman kerran. Ehkä jokin kappale soi lähes aina radiosta. Ehkä törmäät johonkin tiettyyn ihmiseen useamman kerran. Tai sitten sinulle tulee vain ”se tunne”.
Millä symboleilla elämä viestii sinulle? Kuuletko?
Synkroniaa on elämässä ihan jatkuvasti. Jos en itse havaitse arkipäivän synkroniaa, huomaan että en ole silloin oikein yhteydessä itseeni. Kuuntelen enemmänkin mieleni hölinää ja analysointia. Intuition kuuleminen kysyy tilaa kuulla. Se kysyy myös lopputuloksesta irtipäästämistä. Sitä että ei koita pakottaa elämää johonkin tiettyyn muottiin.
Intuitioon luottamus lisääntyy, kun saamme kokemuksia siitä että se on johtanut meille aidosti tärkeisiin asioihin. Se kasvattaa luottamusta elämään. Kaikki todella menee kuten kuuluu.
Jos sydämen valtatiellä kulkeminen olisi helppoa, kuuntelisimme sitä kaikki mennen tullen ja paluu matkalla. Näin ei kuitenkaan taida olla.
Usein sydämen valtatie on meille jollain tavalla pelottava. Niin kummallista kuin se onkin, saatamme pelätä myös sen rakkaudellisuutta. Saatamme pelätä sen hyvyyttä, syvyyttä ja syvää kauneutta.
Usein sydämen valtatielle löydämme kriisien kautta. Jokin siinä miten koimme elämää muuttuu radikaalisti. Monet meistä ovat kasvattaneet sydämentä suojaksi panssareita ja muureja. Niistä vapautuminen on hidas, avaava ja herkistävä matka, joka on kaikkea muuta kuin ylevää.
Minun sydämeni uskaltaa hellittää laulun kautta. Se avautuu kyynelistä, kosketuksesta ja aidosta välittämisestä. Siitä että koen, että minut nähdään minuna, ja se on ok juuri niin. Välillä koitan välttää tätä kaikkea, koska se on niin järisyttävän pelottavaa ja kaunista.
Tällä podcastilla jaan ajatuksiani ja kokemuksia intuition ja sydämen kuuntelusta sekä minkälaisia esteitä voi olla näihin luottamisen suhteen.
