Vertailu muihin vie ilon siitä, mitä meillä jo on – Tämä mielenkääntötemppu kannattaa opetella

Toiset syntyvät kultalusikka suussa ja toiset kuparilusikka suussa.

Lusikan värillä tai arvolla ei ole väliä siinä kohtaa, kun kananmuna laitetaan lusikkaan ja lähdetään elämän kilpajuoksuun muna lusikassa.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme ja omat haasteemme, omat erilaiset lähtökohdat, erilaiset kiinnostuksen kohteet ja erilaiset elämäntilanteet.

Silti huomio kiinnittyy niin helposti vain siihen, mitä muilla jo on ja itseltä puuttuu.

Mieli on sellainen vekkuli, että se koko ajan kiinnittää huomiota niihin asioihin, mitä meillä ei vielä ole. Mitä meiltä vielä puuttuu. Mitä haluaisimme. Mitä muilla on, mutta meillä ei.

Lehdet, kadunvarsimainokset, netti ja some ovat täynnä ihannekuvia, jotka kertovat meille, mitä meiltä puuttuu. Samalla kun mieli painottaa puutteita, meistä tuntuu puutteelliselta.

Puutteen kokemus saattaa motivoida meitä toimimaan, mutta se syö pidemmällä aikavälillä voimiamme, kun kuppi on koko ajan puoliksi tyhjä (tai nurin).

Entä jos kurkkaisimme kuppiin, ja toteaisimme, että se onkin puoliksi täynnä? Eli mitä kaikkea hyvää elämässämme on nyt? Mitä olemme jo oman elämämme matkalla saavuttaneet ja saaneet aikaan? Mistä olemme kiitollisia itsellemme? Mikä on ihanasti? Mitä kadehtisimme itsestämme, jos katsoisimme itseämme muiden silmin?

Jo se, että saa oman mielen aina välillä kiinni vertailusta, on hyvä alku. Silloin tulee tietoiseksi siitä mielen toiminnasta, joka saa meidät koko ajan tuntemaan olomme vajavaiseksi, puutteelliseksi tai ikuisen juoksukilpailun hännänhuipuksi.

Kun tulee tietoiseksi vertailevasta mielestä, voi tarkkailla, miten se vaikuttaa kokemukseen elämästä, itsestä ja millaisia tunteita se herättää.

Opettele kääntämään mieli omiin vahvuuksiisi ja oman elämänpolkusi uniikkeihin käänteisiin, sillä se tuo elämään valtavasti voimaa. Ilman tätä taitoa mieli ei ole koskaan tyytyväinen.

Jos mieltä ei opeta pois vertailusta, tavoitteen täytyttyä se kiinnittyy uuteen tavoitteeseen, ja taas uuteen.

Aina on joku, joka on parempi, hoikempi, lihaksikkaampi, nuorempi, ammattitaitoisempi. Vertaileva mieli löytää aina puolityhjän kupin, joka pitää täyttää, jotta voisi olla onnellinen.

Pyri muistuttamaan itseäsi siitä, että jokaisella meistä on omat tasapainoilut elämässään. Jokaisella on omat haasteensa, omat kipukohtansa ja omat yrityksensä tulla onnelliseksi.

Ja kuitenkin: kun lakkaamme vertailemasta, saatamme huomata, kuinka onnellisia ja onnekkaita olemmekaan – juuri omassa elämässä, juuri sellaisena kuin se on. Juuri sellaisena kuin olemme.

 

Teksti on Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin kirjasta Tsemppikirja – 52 säteilevää ajatusta sinulle

Empatiasta tuli avain uupumuksesta toipumiseen – Millaista myötäelämistä sinä kaipaat eniten?

Muutama vuosi sitten olin vaivihkaa ajautunut uupumukseen. Vastoinkäymisiä oli tullut pidemmällä aikavälillä ja monesta suunnasta. Muutos tapahtui kuitenkin sen verran hitaasti, etten ajoissa havahtunut korjaamaan kurssiani.

Empatiakin oli niin kateissa, etten huomannut sitä edes kaivata. Lopulta yksittäinen konflikti söi voimiani niin rajusti, etten enää jaksanut suoriutua töistäni enkä juuri mistään muustakaan. Päätös mennä puhumaan työterveyshoitajalle otti silti lujille – olihan omin voimin pärjääminen ollut oppimani ihanne. 

Menin silti, ja onnekseni kohdalleni osui ammattilainen joka näki, kuunteli ja hyväksyi tilanteeni sellaisena kuin se oli. Siinä hetkessä samanaikaisesti sekä murenin, että alkoi toipumiseni. Ihminen, jota en ollut aiemmin tavannut, suhtautui minuun suurella ammattitaidolla: myötätuntoisen empaattisesti, ymmärtävästi ja kiireettömästi. Ei aikaakaan kun hänellä oli jo suunnitelma, miten minun kannattaa edetä.

Toipumiseni alkoikin yllättävän sujuvasti. Lyhyen sairasloman turvin vaihdoin maisemaa ja keskityin muutamien päivien ajan pääasiassa polttopuiden pilkkomiseen, mikä osoittautui sekä erittäin terapeuttiseksi että tulokselliseksi. Sainpa samalla vielä jotain hyödyllistä ja konkreettista aikaan. 

Avain muutokseen kohdallani oli kokemani empatia, eli myötäeläminen. Empatiaa on monenlaista ja yksilön henkinen tila vaikuttaa siihen, mikä empatian laji hänelle parhaiten juuri kyseisessä tilanteessa sopii.

Kognitiivinen empatia on kykyä asettua toisen asemaan tiedollisella tasolla, vaikka tunteiden osalta samaistumista ei tapahtuisikaan

Kognitiivinen empatia on usein järkiperäistä ja loogisesti etenevää, ei niinkään tunneilmaisullista. Se voi avata kontaktia silloinkin, kun tunnepuolelle siirtyminen on liian aikaista tai jopa pelottavaa. Ilman muita empatian lajeja kohtaaminen voi kuitenkin jäädä pinnalliseksi.

Tunneäly-kirjan kirjoittaja, psykologian tohtori Daniel Golemanin mukaan kiusaajakin voi hyötyä kognitiivisen empatian käytöstä, koska sitä käyttäen hän voi keksiä millä tavoin tehokkaimmin satuttaa uhriaan kokematta tähän tunneyhteyttä. Parhaimmillaan kognitiivinen empatia voi olla matalan kynnyksen reitti kohtaamiseen.

Emotionaalinen empatia on lähempänä sitä, mikä yleisesti mielletään empatiaksi: kykyä tuntea toisen kokeman kaltaisia tunteita itse

Emotionaalinen empatia on tärkeää, jotta opimme arvostamaan toisten kokemuksia ja kokemaan tunneyhteyttä muiden kanssa. Nämä taidot kehittyvät jo lapsena: vastaamme näkemiimme ilmeisiin samankaltaisilla ilmeillä, hymy, nauru tai itku tarttuvat helposti henkilöstä toiseen.

Emotionaalisen empatian kokeminen voi muuttua myös taakaksi, mikäli emme opi rajaamaan ja erittelemään vastaanottamiemme tunteiden vyöryä. Toisen kokemat negatiiviseksi mieltämämme tunteet voivat ylittää vastaanottokykymme tai jäädä tarpeettoman suurina ja pitkäksi aikaa päällemme.

Tällaisen tunnekaappauksen estämiseen auttaa hyvä itsetuntemus, itsensä arvostaminen, määrätietoisuus ja omien rajojen selkeä määrittely. Emotionaalinen empatia saattaa tuntua vieraalta, mikäli kasvuympäristössämme tunteiden ilmaiseminen on ollut vähäistä tai jopa paheksuttavaa.

Myötätuntoinen empatia on empatiamuodoista käytännöllisin: kyky tunnistaa toisen kokema tunne yhdistettynä toimintaan ja auttamiseen

Empatiaa kaipaava henkilö ei useinkaan hyödy järjellä selittävästä ymmärtämisestä, vielä vähemmän hänen oman tunteensa paisuttelusta toisen toimesta. Usein paras apu tulee tilanteen kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta järjellä ja tunteella ja rinnalla eläen, sekä toisen opastamisesta eteenpäin ongelmatilanteen ratkaisemisessa.

Tässä kohtaa on hyvä osata eritellä, milloin toista auttaa eniten konkreettinen puolesta tekeminen, milloin yhdessä tekeminen ja milloin taas ohjaaminen omaan toimintaan: omasta tilanteestaan otteen saamisen kautta voimaantuminen.

Somaattinen empatia on sitä, kun toisen kokema fyysinen tunne tuntuu samanlaisena tunteena omassa kehossamme

Voimme kokea veden herahtavan kielelle kun näemme toisen herkuttelevan, voimme ähkäistä kivusta kun näemme toisen potkaisevan varpaansa kiveen, voimme tuntea pulssimme kiihtyvän seuratessamme toisen esiintymistä yleisön edessä tai vaikkapa nuorallakävelyä.

Voimakkaasti somaattista empatiaa kokeva voi päätyä sulkemaan kokemuspiiristään ympärillä olevia tapahtumia pois välttääkseen omaa kivun tai ahdistumisen kokemustaan: ”se mitä en havaitse, lakkaa olemasta”. Somaattisen empatian kokija voi myös suuresti iloita ja nauttia toisten hyvistä kokemuksista ja onnistumisista.

Henkinen empatia mielletään usein yhteydeksi korkeampaan tietoisuuteen.

Vahvaa henkistä empatiaa kokeva saattaa tuntea laajasti yhteyttä kaikkien ihmisten ja jopa kaiken elollisen kanssa. Siksi hän tahtoo kohdella kaikkia itsensä kanssa samanarvoisina, sekä ymmärtää itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Hän voi nähdä yhteisen hyvän puolesta toimimisen koituvan myös omaksi edukseen.

Kaikilla näillä empatian lajeilla on paikkansa inhimillisessä kanssakäymisessä. Monimuotoinen empatian tunnistaminen ja käyttötaito on valtava rikkaus.

”Omasta minuudesta torjuttu heikkous ja negatiivisuus heijastuu johonkin toiseen, ulkopuoliseen. Tämä ilmenee armottomuutena ja myötätunnon katoamisena. Ilmiölle tyypillinen toisessa näyttäytyvää heikkoutta kohtaan tunnettu viha vaikuttaa nyt sosiaalisen median aikakaudella ympäröivän meitä kaikkialla.” Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen

Mikäli empatiaa pystyy kokemaan myös toisin ajattelevia kohtaan, se voi sekä avartaa omaa ajattelua, että avata mahdollisuuksia ymmärretyksi tulemiselle puolin ja toisin.

Minkälainen empatia on sinulle ominaisinta? Minkälainen empatia on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen? Entä millaista empatiaa kaipaat eniten juuri nyt?

Lähdemateriaalia: www.skillsyouneed.com artikkelikuva: Michael von Aichberger

Säröt meissä – Täydellisyytesi salaisuus piilee epätäydellisyydessäsi

Japanilaisessa keramiikkataiteessa on termi ”Kintsugi”, eli kultainen liitos. Idea kuvaa epätäydellisyyden, muutoksen ja särkyvyyden kauneutta.

Rikkinäisen astian palat liitetään takaisin yhteen, mutta säröjen häivyttämisen sijaan ne halutaan tuoda esille. Särkymisestä syntyneet halkeamat luovat oman esteettisen ulottuvuutensa, ja niitä korostetaan, usein kultaisella, hopeisella, tai pronssisella liitoksella.

Kintsugin taustalla on zen-buddhalaisuuden wabi-sabi -käsite, jossa keskeistä on epätäydellisyydessä piilevän täydellisyyden ymmärtäminen, sekä elämän luonnollisen kasvun, kulumisen ja jatkuvuuden hyväksyminen.

Voisimmeko ammentaa jotain tuosta vanhasta viisaudesta tähän aikaan, jossa tavoittelemme virheettömyyttä ja muuttumattomuutta?

Elämme kulutus- ja suorituskeskeisessä ajassa, jossa ideat virheettömyydestä ja pysyvyydestä ovat korkeassa arvossa. Luonnolliset vanhenemisen merkit halutaan piilottaa ja käyttökelpoista tavaraa heitetään kaatopaikalle. Aika nähdään vihollisena, katoavaisuuden juoksuhiekkana, jota vastaan tulee kamppailla, sen sijaan, että kulkisimme soljuen sen virrassa.

Energia on aina liikkeessä. Luonnossa kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä ihminen ole poikkeus osana luontoa. Muutos on osa kasvua ja laajentumista.

Jos menee metsään suoran mittakepin kanssa, ei löydä yhtäkään täydellistä puuta, mutta jättää pois ajatuksen siitä, millainen puun tulee olla ollakseen täydellinen puu, ei muuta metsästä löydä, kuin täydellisyyttä. On mahdotonta löytää kahta samanlaista kiveä, puuta tai puroa. Edes virtaava vesi ei pysy hetkeäkään samana.

Kun on läsnä ja katsoo tuomitsematta, arvottamatta, ilman ennakkoluuloja, näkee estoitta. Sama pätee siihen, miten katsomme itseämme ja muita ihmisiä.

Säröt, arvet, kivut, halkeamat. Ne ovat tehneet meistä sen ihmisen joka olemme tänä päivänä. Ne eivät kerro heikkoudesta, vaan vahvuudesta. Täydellisyys ei ole virheettömyyttä, elämän koskemattomuutta. Täydellisyys on kyky nähdä itsensä täytenä, juuri sellaisena kuin on.

Kun hyväksymme elämän muuntuvan luonteen, voimme ymmärtää, ettei säröjä ja halkeamia tarvitse hävetä. Päinvastoin. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia.

Poikkeuksellisuuden salaisuus on poikkeavuudessa ja juuri epätäydellisyytemme, on se, mikä tekee meistä täydellisiä.

Mitä jos kohtaisimme särkyvyytemme arvokkuudella ja kultaisimme ihmisyytemme halkeamat niiden piilottamisen sijaan?

 

 

Keho muistaa itkemättä jääneet itkut – Kyyneleet tulevat, kun jaksamme taas tuntea

Se yllättää minut täysin. Kymmenen vuotta vanha itku. Syvältä, juurista saakka, kumisevan kaukaa – mutta aivan tuore. Vanhentunut ja täysin ajankohtainen.

Itkiessä muistan, miltä tuntui olla se minä, joka silloin olin. Kymmenen vuotta sitten. Miltä tuntui tulla sisään iltahämärässä puutarhatöistä laittamaan lasta nukkumaan. Jutella miehen kanssa niitä näitä. Miten töissä ja mitä kukakin oli tehnyt. Mentäisiinkö viikonloppuna syömään siskon luo. Muistan, miltä tuntui tehdä voileipä, kaataa lasi viiniä ja käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan maanantai-illan lempisarjaa. Muistan miltä se leipä maistui. Muistan kodin sisustuksen, takkini, käsilaukkkuni. Kummallisia yksityiskohtia elämästäni kymmenen vuoden takaa.

Lapseni. Pienenä, pehmeänä ja kiharaisena.

Miten kevyeltä tuntui olla minä. Miten itsestäänselvää kaikki oli. Unelmani ja tavoitteeni kirkkaita ja saavutettavia.

Vatsan pohjasta syöksyvä itku. Miten katkeralta ja murskaavalta tuntui menettää kaikki se, mikä minulle silloin oli tärkeää.

Bessel van der Kolk kirjoittaa siitä, miten keho ei unohda. Body keeps the score. Menemme eteenpäin, selviämme, löydämme mielestämme reitin elää erilaisia murskaantuneitakin todellisuuksia.

Me todella olemme hyviä selviytymisessä. Hautaamme, järjestelemme, katsomme kulmasta, jossa pimeään jää kaikki liian kipeä. Löydämme kannattelevia elämänfilosofioita, innostavaa korvaavaa elämää, uusia suuntia. Nielaisemme pois sen, mitä emme pysty katsomaan ja käsittelemään. Kaiken sen, mikä on liikaa.

Mutta keho ei unohda. Se odottaa ja hakee tilaisuuksia purkaa kipua, joka on tallessa. Odottamassa, että voimaa olisi riittävästi tuntea ja kokea kipua. Itkeä itkuja, joita ei joskus pystynyt itkemään. Keho ei unohda surematonta surua, ei mykäksi nieltyä kauhua. Se muistaa kyllä. Se jaksaa odottaa.

Kyse ei ole siitä, että haluaisimme jotain sieltä kaukaa. Menneestä. Usein vanha kipu on niin etäällä nykyisyydestä, että emme osaa edes kuvitella muuttavamme kaikkea, mikä meni joskus toisin kuin olisimme halunneet.

Menetys, tapahtuma, murtuma – mistä ikinä onkin kyse – on kuitenkin ylittänyt kyvyn ymmärtää muutoksen laajuutta. Olemme itkeneet kerros kerrallaan.

Kykymme kohdata kipua on aina suhteessa sisäiseen kapasiteettiimme. Mitä tiiviimmin olemme selviytymisen äärellä, sen rajatummin olemme suhteessa kipuun. Kohtaamme sen verran kuin pystymme.

Ja se riittää. Siksi meillä on defenssit. Niillä on elämää suojeleva tehtävä. Ne auttavat säilyttämään murtuvaa toimintakykyä. Pysymään niin toimintakykyisenä kuin suinkin mahdollista. Ja se todellakin riittää.

Sellaista elämä on. Eeppinen arki. Sarja hetkiä, kokonainen elämä. Toisinaan käänteiden lopullisuus niin mykistävä, että tarvitaan kaikki mielen suojat varjelemaan ymmärtämästä kaiken lopullisuutta. Miten elämä kääntyi, kirjan kansi suljettiin, avattiin uusi kirja ja uudet kannet – vaikkemme sitä koskaan pyytäneet.

Emme koskaan halunneet tätä. Emme koskaan pyytäneet tätä.

Siirryimme silti. Muutoksen mukana. Kun emme muuta voineet.

Ja ne vanhat itkut kertovat, kun pystymme näkemään muutoksen valtavuuden. Miten kaikki muuttui ja me itse sen mukana. Miten se oli vain elämää. Virtaa, jossa keinumme mukana. Välillä täynnä vaikutusvaltaa, toisinaan vailla minkäänlaista mahdollisuutta ohjata.

Kuuntele Keiju Vihreäsalon Jotta voisin rakastaa -kirja äänikirjana esimerkiksi täältä.

Näkkileipä, joka maistui niin hyvältä, ettei se koskaan ehtinyt pelliltä pöytään

Tämä gluteeniton näkkileipä on helppoa valmistaa. Se on maultaan täyteläisen maukas ja koostumukseltaan rouskuvan rapeaa. Meillä kotona näkkileipä ei koskaan ennättänyt tarjolle, sillä se vain hupeni pala palalta uunipellin päältä. Suosittelen siis valmistamaan vaikkapa tupla-annoksen kerralla.

Mantelijauhe on luontaisesti gluteenitonta ja se sisältää runsaasti proteiinia sekä hyviä rasvoja. Lisäksi sen vaikutus verensokeriin on huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi vehnätuotteilla.

Mantelinäkkileipä-ohje

3 dl mantelijauhetta

1 dl rouhittuja manteleita

1 rkl psylliumia

1 tl suolaa

2 dl vettä

VAIHE 1) Kiehauta vesi kattilassa. Yhdistä kaikki ohjeen kuivat aineet.

VAIHE 2) Kaada kuuma vesi kuivien aineiden joukkoon ja sekoita huolellisesti.

VAIHE 3) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja tasoittele se kosteilla sormenpäillä ohueksi pyöreäksi tai suorakolmion muotoiseksi levyksi. Viillä taikinan pintaan halutessasi annospalojen muoto. Näin saat napsautettua valmiista näkkileivästä siistit palat. Paista näkkileipää uunin keskiosassa 180 asteessa, noin 40 minuuttia, kunnes näkkileivän pinta on kevyesti paahtunut.

Uusiin ihmisiin tutustuminen saattaa pelottaa – Joskus tuntuu turvallisemmalta jäädä yksin kuin etsiä seuraa

Muistan, kuinka pienenä juoksin aina piiloon, kun kotiimme tuli sukulaisia vierailulle. Toisaalta oli mukava tavata serkkuja, mutta heidän kohtaamisensa jännitti ja ujostutti kovasti. Vielä aikuisenakin olen välillä löytänyt itseni tilanteesta, että juhlissa olen paennut keittiöön tai johonkin syrjäiseen nurkkaan. Siellä olen sitten toivonut, että joku tulisi juttelemaan minulle.

Mieheni työn takia olemme asuneet useissa eri maissa. Kun aikoinaan muutimme Oulusta Pariisiin, odotusarvoni olivat korkealla. Kuvittelin tutustuvani tuossa tuokiossa naapureihin, mutta eihän suurkaupungissa kukaan ollut minusta kiinnostunut. Lisäksi mieheni matkusti kaikki viikot työhommissa pitkin Ranskaa ja näimme vain viikonloppuisin. Yhteydenpito Suomeenkin oli kallista, sillä elettiin aikaa ennen internetiä ja whatsappia. Olin kahdeksan miljoonan ihmisen ympäröimänä ihan yksin.

Pahimmillaan yksinäisyys oli kuin musta ammottava kuilu, jonne upposi aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Omat voimat ja keinot hupenivat kuilun seinien kasvaessa. Sitä vain toivoi, että joku heittäisi köyden ja vetäisi minut ylös sieltä. Sillä sisimmässään jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Meissä jokaisessa elää syvä halu kuulua joukkoon ja olla olemassa muille.

Kunnes puolentoista vuoden kuluttua eräänä päivänä oivalsin, ettei kukaan tule pelastamaan minua neljän seinän sisältä. Minun pitäisi kerätä kaikki rohkeuteni ja lähteä itse liikkeelle. Lopulta keksin laittaa Suomi-instituutin ilmoitustaululle viestin, että kaipaan seuraa. Tuosta viestistä rakentui tikapuuni takaisin sosiaaliseen elämään.

Mutta aina vaihtaessamme maata omat sosiaaliset suhteeni katkesivat ja uudessa maassa minun piti aloittaa niiden rakentaminen alusta. Niinpä olen lapsettomana ja koirattomana joutunut usein pakottamaan itseni etsimään ihmisiä erilaisten harrastusryhmien ja newcomersclubien kautta.

Matkan varrella olen oppinut, miten paljon uusien ihmissuhteiden luominen vaatii. Se vaatii mielettömästi voimaa kartoittaa erilaisia mahdollisuuksia, rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin, kärsivällisyyttä kohdata paljon ihmisiä, sillä kaikkien kanssa ei löydy yhteistä säveltä eikä jokaisesta tule ystävää, sekä sitkeyttä – pettymyksistä huolimatta – toistuvasti ehdottaa tapaamisia. Se ei ole helppoa. Enimmän aikaa se on pelottavaa ja väsyttävää.

Miksi uusiin ihmisiin tutustuminen pelottaa?

Vaikka sosiaaliset taitoni ovat ihan hyvät, tunnistan yhä itsessäni pelon mennä puhumaan uudelle ihmiselle. Mitä hän minusta ajattelee? pyörii usein päällimmäisenä mielessäni. Mitä osaan oikein sanoa hänelle? Kääntyykö hän pois ja torjuu minut?

Ymmärrän kyllä, että taustalla on ihmisyyteen liittyvä, ikiaikainen hylkäämisen pelko, joka tekee erittäin suureksi kynnyksen ottaa itse se ensimmäinen askel ja etsiytyä uusien ihmisten seuraan.

Välillä tuntuu turvallisemmalta jäädä olemaan yksin kuin etsiä seuraa. Silloin yksin oleminen toimii ikään kuin suojamuurina hylkäämisen pelkoa vastaan.

Lisäksi yksinäisenä ja pelokkaana tulkitsee pienenkin epäröinnin toisen puolta herkästi henkilökohtaiseksi torjunnaksi. Kun toinen ei esimerkiksi kiireen takia ehdi soittamaan, mielemme lähtee nopeasti pyörittämään ajatusta hylkäämisestä. Tuo ihminen ei halua olla kanssani. Minussa täytyy olla jotain vikaa. Kun torjumisen kokemuksia ja tulkintoja kertyy yhä lisää, kynnys uusiin ihmissuhteisiin kasvaa aina vain suuremmaksi.

Joskus myös joukossa tai toisen ihmisen seurassa voi kokea olevansa yksinäinen. Tajuaa vain olevansa ihan eri taajuudella eikä sillä hetkellä löydä yhdistävää tekijää – yhteyttä – toiseen ihmiseen. Silloin kokee olevansa totaalisen erillään muista eikä ihmissuhteet tyydytä meidän inhimillistä perustarvettamme kuulua joukkoon.

Yksinäisenä ja erillisenä – tai siellä keittiön nurkassa piilossa – sitä kovasti toivoo, että joku näkisi minut ja haluaisi olla ja jutella minun kanssani. Olisi ihanaa, jos joku olisi kiinnostunut minusta ja samoista asioista kuin minä, ymmärtäisi minua ja jonka kanssa kokisin suurta yhteyttä.

Monissa noista toiveista katse on kääntynyt sisäänpäin, minuun. Mitä tapahtuisi, jos yksinäisenä hetkenä osaisimme kääntää katseemme ulospäin, toiseen ihmiseen? Jos osaisimme olla kiinnostuneita hänestä, hänen mielipiteistään ja hänelle tärkeistä asioista.

Olen oivaltanut, että sosiaalisissa tilanteissa oma vaikeuteni mennä juttelemaan vieraalle ihmiselle johtuu nimenomaan katseen kääntymisestä itseeni. Kun olen opetellut kääntämään katseeni ja huomioni edessäni olevaan ihmiseen ja keskittynyt siihen, mitä hän tarvitsee, hylkäämisen pelkoni on haihtunut lähes olemattomiin.

Samalla olen ymmärtänyt, että voin muuttua tarvitsijasta antajaksi. Minun hymyni ja huomioni voivat olla merkityksellisiä. Sillä kohtaamisen lahja on arvokas jokaiselle vastaanottajalle.

Tämä teksti on julkaistu myös Iloversumin sivuilla.

Voimme oppia ottamaan enemmän hyvää vastaan ja elämään mielenrauhan täyttämää elämää. Lue lisää aiheesta Olet kaiken hyvän arvoinen -kirjasta:

Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ

Kääritkö mielipiteesi pumpuliin tai välttelet arkoja puheenaiheita? – Nämä 6 ajatusta auttavat pysymään uskollisena itselle

Varotko ja punnitsetko usein ajatustesi sanoittamista toisille, ettei vain syntyisi erimielisyyttä ja kitkaa? Kääritkö mielipiteitäsi pumpuliin ja silkkipaperiin? Onko aiheita, joita välttelet miinakentälle astumisen pelossa? Jopa sellaisia, jotka ovat kiinnostuksesi kohteita ja joista juttelisit enemmän kuin mielelläsi?

Kannatko vastuuta toisten tunteista ja huonosta olosta, joita mielipiteesi aiheuttavat, vaikka ne ovat vilpittömiä ajatuksiasi asioista, etkä ole tarkoittanut niitä loukkaamaan, saati satuttamaan, kuten ne kuitenkin joku joskus tulkitsee? Mitä läheisempi joku, sitä herkemmin.

Luovutko jopa omista periaatteistasi ja kenties unelmistasikin ollaksesi sellainen kuin joku muu haluaa sinun olevan? Tai ollaksesi sellainen, jonka kuvittelet sinun kuuluvan olla?

Ei mitenkään harvinaista, sillä olla uskollinen ja rehellinen itselleen on vapisuttavan vaikeaa ja välillä kuumottavaa sekä nolostuttavaakin. Myös valtavan rohkeaa.

Onhan suuri riski olla oma itsensä. Riisua kaikki pitkään ja huolella rakennetut suojaukset. Mutta huomattavasti suurempi riski on olla olematta, sillä pitkään jatkuva uskottomuus ja epärehellisyys itseä kohtaan aiheuttaa huonon ja syyllisen olon ollen perin uuvuttavaa.

Epärehellisyys itseä kohtaan on samalla myös epärehellisyyttä muita kohtaan, mitä ei ehkä ihan heti tule ajatelleeksi.

En ole kovin hyvä kiertelemään ja kaartelemaan. Ennemminkin melko suora ja räväkkä, kuitenkin rakkaudella ja jos tarkkaan katsoo, niin myös pieni pilke silmäkulmassa. Olen myös luopunut kilsojeni ja työni myötä nuorempana jonkin verran vaivanneesta miellyttämisen tarpeesta. Siitä, että kaikkien pitäisi tykätä minusta. Mieluiten paljon.

Olen valmentanut erinäisiä porukoita parikymmentä vuotta. Jos porukassa on 15 valmennettavaa, niin siellä on myös 15 erilaista tulkintaa kaikesta, mitä sanon ja teen. Olen oppinut kantapäideni kautta, että en voi mitenkään olla kaikkien mieliksi enkä etenkään ottaa vastuuta kaikkien tulkinnoista ja tulkintojen aiheuttamista tunteista. Itse asiassa en kenenkään. Puheistani ja teoistani kylläkin.

Valtaosa valmennettavistani aistii välittämiseni, innostukseni ja rakkauteni nopeastikin. He tietävät, että olen heidän puolellaan ja valmis antamaan kaiken sen, mitä minulla kulloinkin on annettavaa. Mutta sadassa on yksi ja kaksi, jotka tulkitsevat haluni ja aikeeni toisin.

Koska valmennan palavalla sydämellä ja vilpittömin aikein, en ole suostunut kantamaan minulle tarjoiltua syyllisyyttä. Jos olisin niin tehnyt, olisin romu enkä takuulla enää valmentaisi.

Jos joutuu elämään koko ajan varoen kuin elefantti lasikaapissa, kutistaa itsensä.

Ajatuksia, jotka ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Toivon niiden auttavan sinuakin. 

  1. Se, että piirtää omat rajansa ja kunnioittaa niitä, on paras ja rehellisin lahja sekä itselle että lähellä oleville.
  2. Jos vilpitön halu auttaa ja rohkaista tulkitaan päinvastaiseksi ja sinua satutetaan, on hyvä muistaa, että satuttamisen taustalla on satuttajan oma kipu.
  3. Toisella on vastuu omasta olostaan ja omista tunteistaan, siitä mistä kannattaa kiukustua ja mistä ei.
  4. Hyvä kitka on ihmisten välisyydessä tarpeen ja jokainen hankaluus on oman oppimisen ja kasvun mahdollisuus.
  5. Voidaksesi antaa itsestäsi toisille, sinun täytyy olla rehellinen itsellesi – olla yhteydessä siihen mitä sinussa liikehtii.
  6. Kun arvostat itseäsi ja olet itsesi puolella, arvostat myös toista ja olet hänen puolellaan. Luota siihen, että toinen aistii sen.


Omana itsenään oleminen on uskollisuuden elämän mittaista harjoittelua, mutta se on myös sisäisen vapauden, oman voiman, terveyden ja hyvän elämän edellytys.

 

Odotan innokkaasti tapaavani sinut Löydä Sun Juttusi -valmennuksissani, joihin voit tutustua täältä.

Onko sinullakin huono omatunto siitä, ettet pidä itsestäsi tarpeeksi hyvää huolta?

Ajatteletko, että lenkin pitäisi kestää vähintään tunnin, jotta siitä olisi jotain hyötyä? Panttaatko päivän ruoka-annoksia, jos tiedät, että illalla on luvassa herkuttelua? Onko sinulla jatkuvasti huono omatunto siitä, ettet pidä itsestäsi tarpeeksi hyvää huolta?

Jos liikunta on asia, jota tulisi harrastaa ja terveellinen ruokavalio jotakin, jota pitäisi noudattaa, menee homma helposti suorittamiseksi. Ja suorittaminen on harvoin hedelmällisin lähtökohta pysyvään hyvään oloon. Jossain vaiheessa suorittaminen vääjäämättä epäonnistuu ja tilalle astuu riittämättömyyden tunne.

 ”On tärkeää pitää hyvää huolta itsestään, mutta sillä on suuri ero, viriääkö toiminta syvimmillään itsekurista vai joustavasta huolenpidosta”, kirjoittaa psykoterapeutti Maaret Kallio Helsingin Sanomien (22.1.2020) kolumnissaan ja osuu mielestäni hyvinvoinnin ytimeen.

Pysyvää hyvää oloa ei voi saavuttaa suorittamalla eikä itseään kurittamalla.

Mistä sitten tietää, tekeekö asioita itsekurista vai -myötätunnosta käsin? Tässä 5 tunnusmerkkiä:

1. Itsekuri keskittyy ulkoapäin lähteviin tavoitteisiin, itsemyötätunto sisältä kumpuavaan hyvään oloon. Moni elämäntaparemonttiin ryhtyvä tavoittelee ensisijaisesti ulkoista muutosta – painonpudotusta, kiinteämpää kehoa tai pyöreämpiä pakaroita. Näissä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta ulkoiseen muutokseen keskittyminen johtaa usein asetelmaan, jossa sisäinen olotila jää kakkoseksi.

Tavoitteeseen pyritään tinkimättömän työn ja kovan itsekurin voimalla. Ennen pitkää ulkoinen päämäärä voi muodostua taakaksi, joka pikemminkin lisää stressiä hyvän olon sijaan.

Kun hyvinvointia lähestyy myötätunnosta itseään kohtaan, korostuu ulkoisten seikkojen sijaan sisäinen kokemus. Silloin ihminen ei kysy itseltään, miltä hän haluaisi näyttää, vaan miltä hän haluaisi olonsa tuntuvan. Myötätunnosta käsin toimiessa hyvinvointi tarkoittaa sellaisten valintojen tekemistä, jotka tekevät itselle hyvää.

2. Itsekuri käskee ja piiskaa, itsemyötätunto kuuntelee ja kannustaa. Itsekuri puhuu pomottavalla äänellä. Se määrää, miten sinun tulisi treenata, syödä ja palautua ja sättii välittömästi, jos et noudata sen käskyjä.

Itsemyötätunto katsoo sinua lempeästi. Se kuuntelee ensin ja tsemppaa vasta sitten. Itsemyötätunto sanoo sinulle ne sanat, joita kulloinkin tarvitset.

Yhtenä päivänä se voi olla ”anna mennä – sinä pystyt siihen”; ja toisena kenties ”sinulla on lupa ottaa iisisti”.

 3. Itsekuri kulkee usein käsi kädessä ehdottomuuden ja huonon omantunnon kanssa. Itsemyötätunnon perässä seuraa joustavuus. Kun hyvinvointia tavoittelee ensisijaisesti itsekurista käsin, on jatkuvasti tekemisissä huonon omantunnon kanssa.

Elämä ei yksinkertaisesti toimi samalla logiikalla kuin television Suurin pudottaja. Sellaisiakin asioita vaan tapahtuu, jotka eivät kuulu omaan suunnitelmaan – ja sekös itsekuria sapettaa.

Itsemyötätunnosta käsin toimiessa elämä tulee aina ensin, ja sitä vastaan on turha taistella. Jääräpäisen suorittamisen sijaan itsemyötätunto uskoo joustavuuden nimeen. Mikään asia ei ole mustaa tai valkoista.

Vaikka tänään työpäivä venähtäisi ja saunalenkki tarkoittaisi ulkoilun sijasta sitä suolaisempaa vaihtoehtoa, huomenna on taas uusi päivä. Joskus lepo ja herkuttelu on parasta mitä ihminen voi itselleen antaa, joskus taas reipas hikilenkki raikkaassa ulkoilmassa. Useimmiten jotain siltä väliltä.

4. Itsekuri vähättelee tunteita, itsemyötätunto arvostaa niitä. Itsekurilla on taipumusta ”mennä vaikka läpi harmaan kiven”, kun se on jotakin päättänyt. Itsekurin kyydissä saattaa päätyä lenkille silloinkin, kun kantapää on tulehtunut tai mehupaastolle vain siksi, että meni ottamaan naapurin Pirjon somehaasteen vastaan.

Itsemyötätunto on kiinnostunut tunteistasi. Se haluaa tietää, mikä on toimintasi perimmäinen syy. Siinä missä itsekuri on toisinaan impulsiivinen, itsemyötätunto ottaa mielellään aikalisän.

Se ei usko ensimmäistä ajatustasi, vaan kysyy  tarkempia kysymyksiä, kuten: mitä sinulle ihan aidosti kuuluu? Mitä se oikeastaan on, mitä todella tarvitset? Tästä syystä itsemyötätunnosta käsin tehdyt valinnat ovat yleensä paremmin linjassa itsesi kanssa.

5. Itsekuri vertailee jatkuvasti itseään muihin, itsemyötätunto kääntää katseen takaisin sisimpäänsä. Itsekuri skannailee jatkuvasti ympärilleen. Se on kiinnostunut siitä, miltä se näyttää suhteessa muihin. Sillä on taipumus tuntea huonommuutta ja kokea jatkuvaa tarvetta olla jotakin enemmän tai sopia paremmin muottiin.

Itsemyötätunto tunnistaa samat ajatukset, mutta se haluaa toimia toisella tavalla. Vertailun sijasta itsemyötätunto kääntää katseen takaisin omaan sisimpään ja kysyy itseltään: entä jos olenkin hyvä juuri näin?

Itsemyötätunto sitoutuu pikakuurien sijasta etsimään hyvää oloa sisältään. Se luottaa siihen, että hyvinvointi tulee jäädäkseen, kun lopettaa sen ainaisen perässä juoksemisen.

Pätkiikö muisti? Nuku päiväunia ja ulkoiluta koiraasi, ehdottavat aivotutkija ja tietokirjailija

Aivotutkija Minna Huotilaisen ja journalisti-tietokirjailija Leeni Peltosen Uuden ajan muistikirja (Otava, 2020) valottaa, miten muisti toimii – ja miksei se välillä toimi!

Tässä 9 faktaa muistin toiminnasta, joita et ehkä tiennyt – tai muistanut. Lainaukset on poimittu Uuden ajan muistikirjasta.

1. Muistat asioita, joita et tiedä tietäväsi

”Neuropsykologi ja tutkija Eino Partasen väitöskirjassa pystyttiin mittaamaan vauvan aivoista sikiöaikana syntyneitä muistijälkiä. Muistot liittyivät äidin raskausaikana kuuntelemaan musiikkiin ja puheeseen. Vauvat eivät pysty kertomaan meille näistä muistoista, mutta se saattaa silti vaikuttaa heidän kykyynsä havaita musiikin piirteitä. On siis mahdollista, että varhaiset muistot vaikuttavat toimintaamme.”

2. Tunne auttaa sinua muistamaan

”Tiedostamattomia muistoja syntyy lapsuudessa ja jopa jo vauvaiässä. Jos lapsena sairastuit rajuun oksennustautiin syötyäsi juuri aiemmin raparperikiisseliä, on aivan mahdollista, että et muista tätä tilannetta aikuisena, mutta jostain syystä välttelet raparperia. ”En vain pidä siitä”, saatat sanoa tietämättä syytä.”

3. Stressi vaikuttaa muistiin

”Monet stressistä kärsivät ja työuupumusoireita kokevat ihmiset kertovat – – – kognitiivisista oireista: muisti pätkii eikä tarkkaavaisuus tunnu toimivan. Kun hallinnan tunne katoaa, elämä ei tunnu enää olevan omissa käsissä.”

”Stressi vaatii parikseen palautumista. Vaativan hetken jälkeen pitäisi olla aikaa vain hengitellä ja rauhoittua – kokea, kuinka stressaantunut olo katoaa vähitellen. Jos työ on kuormittavaa, työpäivän aikana pitäisi olla useita rauhoittumishetkiä. Stressaavan päivän jälkeen illan tulisi sisältää palauttavia elementtejä eli jotain myönteistä ja mukavaa.”

4. Ei ole sinun heikkoutesi, jos et muista nimiä

”Nimien muistamisen vaikeus on liitetty siihen, että nimet itsessään eivät kanna erityisiä ominaisuuksia. Se, onko jonkun satunnaisesti tapaamani ihmisen nimi Anna tai Riitta, ei jätä muistiini erityistä jälkeä. Paitsi jos ihminen on erityisen tärkeä – jos perheeseesi kuuluu Anna jo ennestään, muistat todennäköisesti uudetkin tapaamasi Annat helpommin kuin Riitat, koska Anna-nimellä on sinulle erityinen merkitys.”

5. Muistat, mitä haluat

”Muistin erheellisyys liittyy tarpeeseemme ”kirjoittaa” muistot mielekkääksi tarinaksi. Haemme muistoista tukea identiteetillemme ja koko maailman selitykselle. Siksi täydennämme muistikuvia nykyisen tiedon valossa. Täydennämme menneisyyttä niin, että se tukee nykyisiä uskomuksiamme ja arvojamme. Siksi jonkin vanhan tapahtuman muisteleminen saattaakin kuvata enemmän sitä mitä olemme nyt kuin sitä mitä olimme varsinaisena tapahtuma-aikana.”

6. Mitä vahvempi tunne, sitä varmempi muistikuva

”Mieleen palautuu sekä vahvoja positiivisia muistoja kantavia tapauksia että negatiivisia kokemuksia, mutta vain jälkimmäiset häiritsevät meitä ja kiinnittävät siksi huomiomme. Ehkä muisti on kuitenkin tässä kohtaa viisas: se varoittaa meitä tekemästä samaa virhettä uudelleen.”

7. Tauot auttavat muistamaan ja oppimaan

”Pienen tauon pitäminen auttaa. Kun olet lukenut tunnin verran, tee välillä jotain mukavaa, vie vaikka koira kävelylle. Palaa sen jälkeen kertaamaan oppimasi. Koiraa ulkoiluttaessasi ajatukset järjestäytyvät aivojen esitietoisissa järjestelmissä, ja kertaus palauttaa ne uudelleen mieleen. Myös lyhyitä päiväunia kannattaa kokeilla opiskelun keskellä.”

8. Liikunta on muistilääke

”Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että liikunnallinen aktiivisuus parantaa kognitiivista suorituskykyä kaiken ikäisillä. Aivojen toiminnan ja fyysisen aktiivisuuden välillä on yhteys myös aikuisilla. Mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän aivoissa on harmaata ainetta otsalohkon ja hippokampuksen alueella. Harmaan aineen määrä taas liittyy parempaan suorituskykyyn muisti- ja tarkkaavaisuuskokeissa. Liikunta on siis varsinaista muistilääkettä!”

9. Aivot tarvitsevat unta

”Uni elvyttää aivoja, ja aivot ovat unesta täysin riippuvaiset. Jokaisella unen vaiheella on omat tehtävänsä, ja siksi jokainen nukuttu tunti on arvokas. Unen eri vaiheet (kevyt NREM-uni, syvä NREM-uni ja REM-uni) ovat jokainen eri tavoin aivoille välttämättömiä. Ja aivan erityisen tärkeitä ne ovat muistille.”

Lue lisää kirjasta:

Jos ei uskalla antautua kohtaamiselle, eksyy rakkaudessa – Rakastaminen vaatii rohkeutta

Miehet istuivat lähellä toisiaan. Kullakin oma tarinansa, omat syynsä olla paikalla, etsimässä rakkautta. Ääneensanoittamattomia motiiveja tietää, mitä on rakkaus.

Puhun kunnioituksesta ja myötätunnosta, puhun itsen ja toisen kohtaamisesta. Puhun rakkaudesta. Antamisesta ja vastaanottamisesta, tietystä hallitsemattomuudesta, joka siihen aina kuuluu. Ettei sitä voi omistaa, ei valloittaa, eikä koskaan tietämällä saada valtaansa. Puhun siitä, miten paljon me kaikki pelkäämme kohtaamisia, puhun pelon rakenteista ja puhun toisen kohtaamisesta pelonkin läpi.

Miehet kiemurtelevat. Haluavat tietää, miten parisuhteessa pidetään yllä liekki? Miten intohimo säilyy? Miten vetovoima ei kuole? Miten? Voisinko kertoa miten?

Joku tietää kertoa, että hohdetta parisuhteessa voi pitää yllä pienin keinoin. Vaikkapa läpsäisemällä pyllylle keittiössä kesken arkisten puuhien.

Niin.

Minä puhun kohtaamisesta. Toisen ihmisen näkemisestä ja kuulemisesta. Miten se voisi olla mahdollista, ja minkälaisen haurauden kanssa on elettävä, jos haluaa nähdä ja kuulla. Antauduttava. Otettava vastaan. Näyttäydyttävä. Uskallettava olla haavoittuvainen, sillä se on jotain, mikä voidaan ansaita vain kohtaamalla uudestaan ja uudestaan. Jokaisella kohtaamisella vahvistamalla sitä luottamusta, että valitsen jälleen kerran katsoa sinua myötätuntoisesti ja kunnioittaen.

Vasta sen päälle voi rakentua kaikki muu.

Taito kohdata on olemassaolon pohjimmaisia kerroksia – kaukana pyllyjen läpsimisistä, ennen pyllyjen läpsimisiä. Siellä, missä tehdään mahdolliseksi ylipäätään puhua kenen pyllyjä saa läpsiä, milloin ja millä tavalla. Että kosketus pyllylle tuntuu hyvältä – ei loukkaavalta.

Miehet istuivat salissa odottaen salaisuutta, joka antaisi heille avaimet ikuiseen onneen, kykyyn tehdä eroottisia valloituksia, taitoon pitää liekki yllä, valloittamisen salaisuuteen. Kestävään parisuhteeseen.

Rakkauteen.

Mutta kaikki olivat eksyksissä, kaukana rakkaudesta. Rakkaus ei ole sama asia kuin parisuhde. Rakkautta on kaikkialla, myös parisuhteiden ulkopuolella. Parisuhteita on monenlaisia – myös rakkaudettomia. Seikkailua on parisuhteiden sisä- ja ulkopuolella, ilman rakkautta ja rakkauden kanssa. Liekkiä on rakkauden rinnalla, samoin roihua sen seuraa vailla.

Valloittaa voi niin monin tavoin. Muttei rakkaudessa.

Rakkaus ei ole mitään niitä. Ei yhtälaisyysmerkki erotiikan, onnen, valloituksen, liekin tai parisuhteen kanssa. Mutta rakkaus voi olla kaikkien niiden rinnalla.

Rakkaus on kohtaamista. Olemassaolon kauneuden pohjimmainen virta.

Haaveilemme siitä, että olisi jokin taikakalu, niksi tai perimmäinen elämänohje, joka liittäisi rakkauden käytäntöön ja tekisi siitä hallittavaa. Että rakkauden ja parisuhteen välillä voisi olla yhtäläisyysmerkki, joka ei koskaan katoa.

Ei sellaista ole. Kohtaamiseen suostuminen luo paremmat edellytykset saada moninaiset inhimilliseen elämään ja arjen kulkuun liittyvät käytännöt sujumaan ristiriidattomasti ja synnyttää tilan, jossa voi kuulla ristiriitoja niitä pelkäämättä. Mutta se ei pyyhi pois kontrollin täydellistä puuttumista.

Kontrolli on valtaa. Yritystä tietää, ennustaa, ohjailla. Rakkaus on aina niiden ulkopuolella. Aina.

Juuri siksi se vaatii niin suurta rohkeutta. Antautumista, suostumista. Kohtaamisia, joiden pohjalle voi synnyttää vaikka minkälaisia maailmoja.

Haluatko lukea lisää aiheesta tältä kirjoittajalta? Keiju Vihreäasalon Jotta voisin rakastaa on saatavilla äänikirjana. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

Läheisriippuvaisen suhteen 10 tunnusmerkkiä – Haetko itsellesi hyvää oloa huolehtimalla muista?

Läheisriippuvainen ei ole lapsena saanut tarpeeksi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan. Sen sijaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla muita ja huolehtimalla heistä.

Läheisriippuvuus on lapsuudessa opittu tapa välttää hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää muilta ihmisiltä. Sillä ei ole mitään tekemistä ihmisen älykkyyden kanssa. Se ei katso ikää, koulutusta, kansalaisuutta tai sukupuolta. Se on monisyinen vyyhti, jonka takana on ihmisen pyrkimys löytää turva ja rakkaus – kaksi maailman inhimillisintä kaipuuta.

Valitettavan usein turvaa ja rakkautta haetaan ihmiseltä, joka ei pysty niitä tarjoamaan ja joka nostaa esiin syvälle painettua kipua, joka muistuttaa tuttuja, lapsuudessa koettuja tunteita.

Läheisriippuvainen löytää usein kumppanin, josta alun huuman jälkeen paljastuu jotain yllättävää. Rakkaus tuntuu voittavan kaiken. Jokin meissä aistii tuttuuden, hullaannuttavan vetovoiman, jota emme osaa itsekään selittää. Tuo vetovoima saattaa viestiä siitä, että haavamme tunnistavat toisen.

Huumaannumme toiveistamme, ja aluksi näyttää siltä, että syvät haavamme täyttyvät hunajalla – olen jollekin tärkeä, joku välittää minusta. Uppoudumme suhteen symbioosivaiheeseen ja uskomme löytäneemme sen oikean… Kunnes, kuin varoittamatta, kuplamme alkaa säröilemään.

Ehkä jätämme pienet hälytyskellot huomioimatta. Muistutamme itseämme kaikesta hyvästä, mikä oli alkuun. Ennen kuin huomaammekaan, olemme koukussa.

Läheisriippuvaisen suhteen tyypillisiä tunnusmerkkejä:

  1. Epätasa-arvoinen valta-asema esimerkiksi taloudellisesti, emotionaalisesti tai seksuaalisesti.
  2. Toinen odottaa toisen muuttumista ja yrittää saada toista ”paranemaan”.
  3. Läheisriippuvainen on kiinnostuneempi riippuvuutensa kohteen elämästä kuin omastaan.
  4. Ahdistuksen, avuttomuuden ja jumissa olon tunteet.
  5. Rajattomuus. Läheisriippuvainen ei ilmaise rajojaan tai niitä ylitetään ilmaisusta huolimatta.
  6. Tunne yksinäisyydestä ja toive siitä, että toinen viimein näkisi, miten paljon läheisriippuvainen tekee suhteen eteen.
  7. Häpeä. Järki sanoo, että suhde ei ole tasavertainen.
  8. Omien menojen säätely riippuvuuden kohteen mukaan.
  9. Jatkuva tarkkailu: Missä tunnetilassa riippuvuuden kohde on?
  10. Univaikeudet, heräily, painajaiset, ahdistuneisuus.

Läheisriippuvuus vie paljon aikaa, energiaa ja elämänvoimaa. Se estää ihmistä näkemästä itseään, omia tarpeitaan ja tunteitaan. On oleellista kysyä itseltään, mitä en huomaa, kun keskityn toiseen.

Läheisriippuvaisen toipumisessa oleellista on kääntää katse itseen. Kuka minä olen, ihan minuna? Mitä minä kaipaan?

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image