Sivu 161 – Hidasta elämää

Mitä tehdä, kun olo on kurja, ajatukset poukkoilevat ja keskittyminenkin tuntuu vaikealta?

Aloitetaanpa edeltävästä illasta. Miten hyvin olet päästänyt irti työasioista tai palautunut päivän toimista iltaan mennessä? Mitä kuuluu kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnillesi – syötkö hyvin, nukutko riittävästi, liikutko sopivasti, tapaatko ystäviä, jne?

Onneksi monella meistä nämä asiat ovat riittävän hyvällä tolalla. Toisaalta meille on tuttua myös se, että palauttava liikunta tai jokin muu harrastus jää Netflixin jalkoihin. Puhumattakaan viinilasillisista tai liian myöhään tehdystä iltalenkistä, jotka viivästyttävät unen aikaista palautumista.

En ajatellut pitää moraalisaarnaa, vaan ennemminkin totean, että tee sitä, mikä toimii sinulle. Mindfulness on tässä hyvä työkalu – ei se ole sen kummempaa kuin muistuttamassa meitä havainnoimaan, mitä itsessä tapahtuu erilaisten valintojen äärellä ja mihin ne johtavat. Joskus se tarkoittaa asioiden sallimista (vaahtokylpy!), joskus lempeän jämäkkää valintaa peukalon ja kaukosäätimen punaisen nappulan kohtaamisesta, eli telkkarin sulkemista suomeksi sanottuna.

Uni sekä ravinto ovat tärkeitä tekijöitä ja itsensä johtamisen peruskalliota. Kuinka hyviä valintoja tekee nälkäinen ja uuvahtanut ihminen? Hyvin levänneinä ja ravittuina meillä on eväät sisäiseen motivoitumiseen, keskittymiskyvyn ylläpitämiseen (ja harhailevan mielen takaisin ohjaamiseen – mikä on oleellinen mindfulness-taito) sekä tahdonvoimaan. Mindfulness-harjoittelu auttaa myös tulemaan paremmin tietoiseksi omista arvoista, tavoitteista ja siitä mitä pidämme merkityksellisenä. Nämä ovat tärkeitä tekijöitä, kun haluamme tehdä hyviä valintoja.

Muistetaan kuitenkin se, että mindfulness ei tarkoita uutta keinoa ruuvata itsestä kaikki potentiaali väkisin ulos, vaan sitä miten johdamme omaa virettä ja energiatasoa viisaasti. Esimerkiksi ennen tämän blogin kirjoittamista istuin tunnin koneen äärellä netti-mentorointisessiossa. Aikoinaan olisin lähtenyt vimmalla puskemaan kirjoitusta kasaan heti mentorointi-session jälkeen. Nyt otin muutaman hengenvedon, totesin että tarvitsen pienen levähdyshetken ja menin pariksi minuutiksi tekemään mindfulness-harjoitusta sohvalle. Tämän jälkeen mieleni oli kirkkaampi, eikä siellä poukkoillut liikaa todo-listoja tai muuta sälää, jotka olisivat vain olleet luovuuteni ja intuitioni tiellä.

Meillä saattaa olla uskomuksia, joiden mukaan tauko tunnin välein olisi epäsopivaa, liikaa tai häpeällistä (tunnistan myöskin tällaisia ajatuksia toisinaan). Luotin kuitenkin kehoni ja mieleni viesteihin tauon tarpeellisuudesta ja toimin sen mukaan, vaikka egoni olisi ollut sitä mieltä, että antaa paahtaa vaan.

Tarvitsin mielen lujuutta ja tahdonvoimaa pysyäkseni hyvässä vireessä. Kuulostaa ehkä hassulta, koska kyseessä oli ”vain parin minuutin tauko”. Usein emme kuitenkaan salli itsellemme palautumishetkiä, joita tarvitsisimme. Tosin olen huomannut, että mindfulness-harjoitus on usein kannattava satsaus, koska sopivassa vireessä saamme enemmän aikaiseksi – vaikka tätä ei mindfulnessin näkökulmasta olla edes tavoittelemassa.

Mindfulness-harjoittaminen avaa meille myös uusia näkökulmia tunne-ajatus-toiminta -kolmioon. Ehkä emme enää ota liian vakavasti ajatuksiamme, saamme niihin tarpeen tullen sopivaa väljyyttä ja etäisyyttä. Emme toimi autopilotilla tunteen vietävissä, vaan voimme käsitellä voimakkaankin tunteen omassa kehossa antamalla tunteelle nimen, tunnistamalla sen sijainnin kehossa ja hengittämällä sen kanssa. Silloin saamme lisää toimintavaihtoehtoja, eikä enää ei tarvitse purskauttaa tunnetta toisen syliin. Voimme siis tehdä enemmän tietoisia valintoja ja parantaa ihmissuhteita vaikeuksista huolimatta.

Onko tässä siis kyse vain hengittelystä, hidastamisesta ja passivoitumisesta? Ei missään nimessä passivoitumisesta, vaan nimenomaan kuskin paikalle hyppäämisestä: opit tunnistamaan ne paikat, joissa voit aktiivisesti vaikuttaa itseesi ja saat tahdonvoimaa muuttaa tai vahvistaa asioita, jotka tukevat hyvää virettä. Hengittelyä ja hidastamista – niitäkin, mutta ei aina ole pakko hidastaa. Mindfulness-taidot tukevat palkitsevalta tuntuvaan flow-tilaan pääsemistä. Flow-tila tunnetaan syvän keskittyneisyyden tilana, joka tuntuu hyvältä ja jossa taidot ja potentiaali pääsevät kukoistamaan.

Ilmoittautuminen 8 viikon mindfuleness-kurssille on nyt auki. Kurssi alkaa 18.11. Tervetuloa mukaan! Lue lisää kursista TÄSTÄ.

https://hidastaelamaa.fi/2021/10/mindfulness-verkkokurssi-8-viikkoa-2/#9c114e06

Lempeyskirje elämälle – ”Teen sen, mitä voin, ja loput jätän sinulle”

Rakas elämä,

välillä en pidä sinusta – tunnut julmalta ja epäreilulta. Välillä taas näytät jotain niin kaunista, että sydämeni meinaa pakahtua. Ja tiedätkö: noiden välissä koko elämäni virtaa. Noiden välissä on elämän taika ja suola. Ilman toista ei olisi toista. Ilman toista ei olisi sinua.

Vaikka välillä pyristelen, lupaan yrittää heittäytyä ja luottaa sinuun. Mitä ikinä laitatkaan eteeni, luotan siihen, että uskallan sen kohdata. Mitä ikinä näytätkään minusta itsestäni, uskallan sen katsoa. Teen sen, mitä voin, ja loput jätän sinulle. (Kiitos, että minun ei tarvitse sittenkään huolehtia kaikesta!)

Emme tapaa eilisessä emmekä huomisessa, vaan pyydät aina treffejä NYT. Ja niin ihanaa kuin se onkin, minä harhailen niin usein jossain ihan muualla. Välillä joudut pysäyttämään minut, jotta en harhailisi.

Kiitos sinulle, että saan tuntea ja kokea ihmisyyttä, olla olemassa. Tämä on ainutlaatuinen matka kanssasi, joten haluan käyttää sen hyvin. Niin, että voin lopussa sanoa: minun oli hyvä.

Rakkaudella,

sielu ihmiskehossa

Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta.

Kiltti lapsi ei aina ole onnellinen lapsi

Kiltistä ja vaivattomasta lapsesta on helppo pitää. Sopeutuvainen, vaatimaton, iloinen ja miellyttämisen haluinen lapsi on ympäristölleen ja kasvattajilleen helppo tapaus, mutta miten on lapsen onnellisuuden laita?

Olin itse helposti ärtyvä lapsi. Erityisherkkyyden ensimmäiset merkit näkyivät siinä, että muutokset tutussa päivärytmissä, ympäristön levottomuus ja liian pitkäksi venyneet ruokailuvälit saivat minut raivon valtaan.

Äitini kertoi aikanaan, että erään pitkäksi venyneen kauppareissun seurauksena karjuin hysteerisenä, eikä minua meinattu saada millään rauhoittumaan. Varmin tapa saada minut tyyntymään vauvana oli lähteä autoajelulle. Liike ja tasainen hurina saivat ylivirittyneen hermostoni palautumaan. En ollut mikään helppo vauva herkän ja tulisen temperamenttini vuoksi, mutta vuosien varrella minusta varttui varsin kiltti tyttö.

Kiltteys voi olla suojamekanismi

Tutkiessani kiltistymisen syntysyitä Kiltin tytön voimakirjaa varten, erityisherkkyys nousi yhdeksi selittäväksi tekijäksi kiltistymisen taustalla. Herkälle ihmiselle rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri ovat todella tärkeitä.

Herkät ovat myös empaattisia, toisten tarpeet ja tunnetilat huomioivia ja toivovat yleensä että kaikilla olisi kaikki hyvin. Tämä kaunis ominaisuus kääntyy kuitenkin herkkää ihmistä vastaan, jos hän päätyy liiaksi hoivaamaan, kantamaan vastuuta ja pelastamaan aina kaikki pulasta.

Kirjaa varten tekemäni tutkimustyön tuloksena ylikiltistymisen voi kiteyttää siihen, että jollain tapaa oman temperamentin ja lapsuuden kasvuympäristön seurauksena lapsi on kokenut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi olla kiltti ja vaivaton. Moni on ryhtynyt pikkuäidiksi sisaruksilleen, terapeutiksi vanhemmilleen ja mahdollisimman helpoksi ja avuliaaksi, jotta ei lisäisi taakkaa perheessä.

Taustalla saattaa olla esimerkiksi alkoholismia, mielenterveysongelmia, puhumattomuutta ja väkivaltaa. Osa kertoi oppineensa jo varhain, että olemalla kiltti ja sysäämällä omat tarpeensa ja tunteensa syrjään välttyi hylkäämiseltä ja häpeän sekä syyllisyyden tunteilta.

Liiallisen kiltteyden seuraamuksia

Jos lapsi ei saa koskaan ilmaista vaikeita tunteita tulematta rangaistuksi (esim. yksin jättäminen, sättiminen, nolaaminen tai fyysinen rangaistus), seurauksena on se, että sisälle alkaa kertyä melkoinen kiukun ja surunsekainen möykky. Omat rajat saattavat olla ihan hukassa ja omia tarpeita sekä tunteita on vaikea tunnistaa aikuisenakaan.

Kiltistä lapsesta varttuu kiltti aikuinen, joka suorittaa, miellyttää, kantaa vastuuta ja ratkaisee muidenkin ongelmat vaivojaan säästelemättä. Kunnes tulee stoppi. Oireita ja ilmiöitä, jotka usein kertovat terveen itsekkyyden opettelemisen tarpeesta ovat uupumus, masennus, jatkuva alakulo, selittämättömät kivut ja kolotukset, sairastelukierre, ihmissuhdeongelmat ja alentunut itseluottamus.

Uusien toimintamallien oppiminen on mahdollista

Hyvä uutinen on se, että liiallisesta kiltteydestä voi opetella eroon, lapsuudessa sisäistetyt mallit voi muuttaa ja omia uskomuksia voi päivittää sellaisiksi, että ne tukevat omaa hyvinvointia.

Iso juttu, mikä vie itsestä välittämisen polulla eteenpäin, on elämän varrella kertyneiden kuormittavien tunteiden käsittely ja vapauttaminen. Tätä työtä ei tarvitse tai kannata tehdä kokonaan yksin. Apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, jos olo omissa nahoissa alkaa olla tukala.

Olemme siinä mielessä aiempia sukupolvia onnekkaampia, että henkisestä hyvinvoinnista puhutaan, siitä on paljon tietoa saatavilla, kursseja, ryhmiä ja terapioita on vaikka millä mitalla, ja omaa mielenterveyttä on mahdollista hoitaa monin tavoin ennaltaehkäisevästi. Ylikiltistäkin lapsesta voi varttua oman arvonsa tunteva ja toiset huomioiva hyvinvoiva aikuinen.

Kurkkaa nämä herkän hyvinvoinnin tueksi suunnitellut kortit verkkopuodistamme:

Silmiin katsominen tekee hyvää – 6 tapaa lisätä kasvojen katseluaikaa ruudun tuijottelun sijaan

Niin paljon kuin välillä arvostankin erilaisten älylaitteiden, tietokoneiden, television toimivuutta ja mahdollistamista sosiaalisiin yhteyksiin, välillä kiroan ne pahimmiksi elämämme ja suhteidemme pilaajiksi!

Tuijottelemme ruutuja monta tuntia päivässä, mutta kuinka paljon katsomme toista ihmistä päivän aikana?

Ruutu kilpailee ihmisen huomiosta

Laitteet ja ruudut vievät huomion muualle. Pois kumppanista, pois lapsista. Pois itsestä. Terapeuttina näen, kuinka laitteet tuovat parisuhteisiin ja ihmissuhteisiin valtavasti ongelmia. Laitteista riidellään – ei siksi, että olisi todella kyse laitteista – vaan siksi, koska yhteys läheisiin ja rakkaisiin katkeaa ja häviää.

Etäisyys kasvaa suhteessa joskus vuoren korkuiseksi. Ihmisellä on ikävä toisen luokse. Ja se kyllä saa aikaan isoja ongelmia parisuhteissa sekä ihmissuhteissa ylipäätään.

Ihminen tarvitsee ihmistä ihan livenä

Ruudun toisella puolella on usein jotakin, joka on tärkeämpää ja kiinnostavampaa. Sieltä löytyy hetkessä jotakin mielenkiintoisempaa tekemistä ja seurattavaa. On se sitten jooga, seksi, toinen ihminen, uutiset tai jokin muu. Asiayhteydellä ei ole väliä. Mutta sillä on väliä, onko ruutuun katsominen poissa todellisesta yhteydestä ihmisen kanssa tässä läsnäolevassa hetkessä.

Tarve yhteyteen ei katoa, vaikka yhteys toiseen katkeaa. Ihminen tarvitsee ihmistä. Jos olemme läsnä ruudulle, emme ole läsnä ihmiselle tai ihmisille ympärillämme.

Voivatko laitteet todellakin pilata suhteitamme?

Tämä aika, jota elämme, hirvittää. Hirvittää, että laitteet tuhoavat elämäämme ja ihmissuhteitamme. Kun ahdistaa tai pelottaa on helpompaa kääntyä laitteeseen kuin toisen ihmisen puoleen. Lukea uutisia. Katsoa somea. Kuunnella musiikkia, podcasteja, katsella ohjelmia. Seksuaaliterapeuttina kuulen myös, miten paljon helpompaa on harrastaa seksiä katsoen ruudulta pornoa kuin kohtaamalla oikea ihminen.

Valitsenko tylsistyä tekemättömyyteen ja valitsen laitteen sekä ruudun tuijottamisen vai voisinko vain tylsistyä? Voisinko toisen ihmisen seurassa mieluummin valita olla hänelle läsnä kuin että laite saa huomiotani enemmän kuin vierelläni tai edessäni oleva ihminen?

Ihminen tarvitsee katsekontaktia

Tarvitsemme kaikki enemmän silmiin katsomista, enemmän pelkkää olemista ja joutilaisuutta. Siihen ei auta päivän tai kahden somepaastot. Siihen auttaa se, että yhä enemmän kääntyy kohden ihmistä. Kääntyy kohti itseään ja kohti rakkaimpiaan. On vain ja möllöttää. On tekemättä. On tuijottamatta ruutua ja katsoo toista ihmistä.

Kuusi vinkkiä kasvojen katseluajan lisäämiseen

Näillä kuudella yksinkertaisella keinoilla voi omia arkirutiinejaan muuttaa ja saada aikaan enemmän ruutuvapaata aikaa sekä lisätä kasvojen katseluaikaa:

Aseta puhelimeesi ruutuaikarajoituksia
Vie televisio lomalle=pois
Ota aikaa ilman puhelinta. Kokeile käydä vaikka kävelyllä ilman sitä. Pidä puhelin taskussa tai poissa, kun tapaat ystäviäsi tai läheisiäsi.
Hanki tavallinen herätyskello ja jätä puhelin yöksi muualle. Tee makuuhuoneestasi ruutuvapaa paikka.
Katsele läheistesi kasvoja. Hae katsekontakteja. Kiinnitä huomiota katsekontaktiesi määrään päivän aikana.
Ole vain. Se on yllättävän vaikeaa, mutta ajan kanssa siitäkin alkaa tykkäämään. Olla möllöttäminen on yllättävän vaikeaa, mutta tarpeellista.

Haluaisitko lukea lisää siitä, miten parisuhdetta voi vaalia omassa arjessa?

Pauliina Flangin uuden kirjan Rakkaus on tekoja arjessa löydät nyt verkkopuodistamme!

Vakava sairaus ja elämänkriisi opettivat Pequlle ja Sannalle, että tärkeintä on elää elämää, joka tuntuu hyvältä ja omalta – Hidasta elämää -hyvinvointisivusto täyttää 10 vuotta 1.10.2020

Kun Pequ Nieminen sairastui ensimmäiseen syöpäänsä, sanapari ”hidasta elämää” alkoi pyöriä hänen mielessään. Kun Sanna Wikström vuosia myöhemmin uupui kovatahtisessa työssään päätoimittajana, Pequ lähetti hänelle kutsun Hidasta elämää -Facebook-ryhmään. Myöhemmin, vuonna 2010, Sannan ja Pequn ideasta sai alkunsa Hidasta elämää -media.

Joskus elämä pysäyttää varoittamatta, ja edessä on muutos, johon ei ole osannut valmistautua. 10 vuotta sitten Sanna Wikström ja Pequ Nieminen joutuivat toteamaan, että vauhtia on pakko hidastaa, jos haluaa pysyä terveenä ja järjissään. Tämän oivalluksen tuloksena kypsyi ajatus Hidasta elämää -sivustosta, joka avattiin 1.10.2010.

– Huomasimme, ettemme ole ainoita, jotka pohtivat omaa jaksamistaan ja hyvän elämän reseptejä. Kun Facebook-ryhmä vuonna 2008 avattiin, siellä käytiin aktiivista keskustelua siitä, että ”ai, enkö ole ainoa, joka ei jaksa”, Pequ Nieminen kertoo ja jatkaa:

– Reilussa kymmenessä vuodessa on kuljettu pitkä matka omaan jaksamiseen ja väsymiseen liittyvästä häpeästä yleiseen keskusteluun tunne- ja hyvinvointitaidoista ja rehelliseen puheeseen jaksamisesta.

Tänä päivänä Hidasta elämää on Suomen suurin hyvinvointimedia. Sen perustana on ajatus, että hyvinvointi ja hyvä elämä edellyttävät taitoja, jotka eivät ole itsestäänselvyys, vaan jokaisen meistä täytyy ne itse opetella. Hidasta elämää haluaa kannustaa kaikkia suomalaisia opettelemaan näitä tärkeitä hyvinvointitaitoja ja löytämään oman tapansa elää onnellista ja itselleen merkityksellistä elämää.

– Kenenkään meistä ei tarvitse selviytyä yksin. Kun lähtee matkalle oman hyvinvointinsa ytimeen tai kohtaa kriisin, löytyy Hidasta elämää -mediasta tukea ja oivalluksia tueksi. Joskus se on somekuva, joskus blogitekstit, joskus Hidasta elämää -kirjat ja yhä useammalla myös toiminnalliset hyvinvointikortit, Sanna kertoo.

Nyt iloitsemme siitä, että niin moni suomalainen on jo ottanut ajatuksen hidastamisesta omakseen. Hidasta elämää -sivustolla on viikossa 150 000 eri lukijaa *. Somekanavien osalta Hidasta elämää on Suomen suurin yhteisö, jonka kanavia seuraa lähes 400 000 ihmistä *. Hidasta elämää -tuoteperheeseen kuuluu tällä hetkellä yli 40 kirjaa, jotka tehdään yhdessä Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, sekä yli 20 hyvinvointikorttipakkaa. Kirjoja ja korttipakkoja on myyty lähes 300 000 kpl.

Katso alta löytyvältä videolta Sannan, Pequn ja 10-vuotiaan Hidasta elämää -hyvinvointimedian tarina (Videon kesto 4 min.)

* Lähde: Google Analytics ja Brandsome.fi

Häpesin yksinäisyyttäni niin paljon, että en pystynyt edes puhumaan siitä – Nämä 8 asiaa auttoivat

Olen ajatellut koko elämäni, että yksinäisyyyteni on hirveän häpeällistä. Toistan tuota uskomusta itselleni ja samalla kaivaudun yhä syvemmälle häpeään ja yksinäisyyteen.

Olen kokekenut yksinäisyyttä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mutta häpeäni on estänyt minua kertomasta kokemuksestani kenellekään. Muutos alkoi tapahtua, kun tajusin, etten oikeastaan edes tiedä mitä yksinäisyydessäni häpeän.

Oli romahdettava todella alas ennen kuin tämä oivallus syntyi. Koin rankan eron, joka vei minut taloudelliseen ahdinkoon ja valtavaan yksinäisyyteen. Jo parisuhteessa olin kokenut yksinäisyyttä, sillä puolisoni kanssa emme olleet kyenneet kohtaamaan kunnolla. Eron jälkeen sain keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta ja hän pisti minut pohtimaan tilanteeseeni liittyvää häpeää. Olin ollut kokemuksistani hiljaa, sillä pelkäsin menettäväni kasvoni.

Sen sijaan, että hokee häpeää itselleen ja hiljenee, olisi olennaisempaa kysyä: ”Mitä minä häpeän?”

Tuon kysymyksen ääneen lausuessani koko käsitykseni häpeästä kääntyi päälaelleen. Oivalsin, että juuri häpeä olikin yksinäisyyteni ydintunne. Häpeä on ajatus siitä, että on viallinen eikä siksi rakastamisen arvoinen. Se sai minut uskomaan, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä siksi ansaitse kuulua muiden joukkoon.

Ymmärsin, että juuri häpeä oli tuonut minut tuohon pisteeseen. Satuttavinta ei lopulta ollutkaan se, mitä olin kokenut, vaan se häpeä, jonka kokemukseni minussa synnytti. Häpeäni olla vaillinainen toisten edessä, pelko heikkouteni paljastumisesta ja kyvyttömyyteni käsitellä tuota tunnetta olivat kasvaneet isoksi muuriksi ja lopulta olin ajautunut täysin yksinäiseksi ja romahtaneeksi.

Tajusin häpeäväni kaikista eniten sitä, etten ollut puhunut kellekään yksinäisyydestäni enkä ollut kertonut, kuinka hankalia kokemukseni ovat olleet.

Häpeän voi saada hallittavaksi ja yksinäisyyden kokemuksen suunnattua yhteydeksi, kun niitä alkaa sanallistaa.

Ihminen ei voi koskaan kokonaan poistaa tunteita, mutta niihin voi oppia suhtautumaan rakentavammin ja ymmärtää, ettei häpeä ole kenenkään syy. On alettava antaa sanoja kokemalleen, sillä jos on vain hiljaa, saattaa eristäytyä täysin tai vajota itsetuhoon.

Kun sanoo asian ääneen, on jo kääntynyt oikeaan suuntaan, kohti toivoa.

Minulle pelastus oli blogi. Kirjoitin kokemuksistani ja aloin ymmärtää niitä koko ajan paremmin. Blogissani tulin kuuluvaksi myös muiden edessä. Ääneen lausuttuna yksinäisyys alkoi myös muuttua yhteydeksi, sillä aloin saada yhteydenottoja blogin lukijoilta. He kertoivat tekstieni auttaneen ymmärtämään, että he, koettuaan aivan samoja kokemuksia kuin minä, eivät olekaan yksin kokemustensa ja tunteittensa kanssa.

Blogikirjoitukseni johtivat parempaan ymmärrykseen itsestäni, mutta samalla ne auttoivat muita ymmärtämään yksinäisyyttään.

Sana on suurin ja ehkä ainoa keino saada ote yksinäisyyteen.

Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa julkista blogia, mutta jotenkin yksinäisyytensä on osattava avata ääneen. Joskus sanojen löytäminen tarvitsee apua esimerkiksi terapiasta. Kun puhuu ääneen, ottaa vastuun itsestään ja kokemuksistaan.

Kyse on kuitenkin lopulta jokaisen yksityisestä yksinäisyyden kokemuksesta, jota kukaan muu ei voi ymmärtää, ellei sitä sano ääneen.

Työkalu: Häpeän tunteiden sanoittaminen

Yksinäisyyden pohjalla olevaa häpeää voi käsitellä sanallistamalla sen tunnetta. Sanallistaminen auttaa kohtaamaan häpeän tunteen ja käsittelemään sitä, jotta sen ei tarvitse määrittää elämää, ohjata valintoja tai sulkea itseä muilta ihmisiltä. Saman voit tehdä kaikille muillekin havaitsemillesi tunteille. Nämä kohdat olen koonnut asioista, joita teen, kun itse koetan saada otteen yksittäisistä tunteista.

Anna tunteen tulla. Älä vastusta sitä, sillä se ei ole mahdollista. Hengitä.
Tunnista tarkkaan, mikä tunteesi on ja nimeä se. Se voi olla häpeä, epäonnistumisen tunne, hylkäämisen pelko jne.
Piirrä kuva. Sanoittamista voi helpottaa se, että näkee tunteen konkreettisena edessään.
Ota vastuu tunteesta. Sano ääneen: ”Tämä on tunne, jonka nyt koen ja se on omani. Se on ihan ok.”
Tunnista tunteen aiheuttaja. Milloin ja miten häpeä iskee? Mistä se syntyi ja mikä oli sen aiheuttaja?
Ole kriittinen. Arvioi ja tunnista realistisesti odotuksia, jotka rakentavat häpeän tunteen. Ovatko ne järkeviä? Ovatko ne sitä mitä haluat itsellesi, vai vaatimuksia, joita oletat asettavan jonkun ulkopuolisen asettavan sinulle?
Kuulostele kehoasi. Missä ja miten tunne tuntuu siellä? Kiristääkö leukaperiä, tuntuuko vatsassa jännitystä?
Tiedosta toiminta. Miten annat tunteen vaikuttaa itseesi ja käyttäydyt kun se ilmenee?

Lisää työkaluja yksinäisyyden kokemukseen löydät kirjastani Yksinäinen.

Yksinäisyydestä parisuhteessa kirjoitin aikaisemmin täällä.

Blogistani MaiLifesta voit lukea lisää kirjoituksiani, joilla olen avannut kokemuksiani yksinäisyydestä ja haavoittuvuudesta.

Eron keskellä omia ajatuksia ei aina kannata uskoa – Tämä harjoitus auttaa löytämään myötätuntoa itseäsi kohtaan

Sisällä on valtava hätä ja ahdistus. Ailahtelevat ajatukset ja tunteet. Huimaa ja tuntuu epätodelliselta. En pysty käsittämään tätä.

Ero on aina kiintymyssuhteen purkautumisen trauma joka syöksee kehon täyteen stressihormoneita. Jokaisella ihmisellä on biologinen tarve kiintyä.

Kiintymyssuhteen purkautuminen, eli ero, puolestaan nostaa rajut tunteet ja monelle myös fyysiset oireet esiin. Sydäntä todella särkee ja oma selviytyminen voi tuntua uhatulta. On hyvä tietää, että nämä oireet ovat eron jälkeen normaaleja, vaikkakin hemmetin rankkoja. Erokivun kanssa ei myöskään tarvitse, eikä ole viisasta jäädä yksin. Vaikka se voi tuntua maailman lopulta, siitä selviää. Ihan oikeasti siitä selviää.

Muutaman eroni äärellä olen käynyt läpi erilaisen, mutta toisaalta samanlaisen psyykkisen rallin. Olin täynnä ahdistusta, musertavaa surua ja pelkoa selviytymisestä. Minua auttoi suuresti siihen nojaaminen, että eron jälkeen en voi aina luottaa ajatuksiini. Se ei silti tarkoita, että olisin kieltänyt ajatukseni.

Jouduin ottamaan kaikki meditaatiossa opitut taidot hardcore-testaukseen: Voinko huomata ajatuksen, mutta antaa sen myös mennä? Voinko eriyttää ajatuksen itsestäni ilman, että lähden sen hyökyaaltoon ja skenaarioihin? Sama tunteiden kanssa. Voinko sallia itseni tuntea mitä tunnen, oli se miten vaikeaa ja raadollista hyvänsä? Voinko silti olla lähtemättä mukaan tunteiden tuottamiin impulsseihin ja satuttaviin tarinoihin?

Välillä se ei onnistunut yhtään. Välillä se onnistui vähän. Välillä jo vähän enemmän. Sitten ei taas yhtään. Ja se on kaikki ihan hemmetin ok.

Se mikä erotessa voi tuoda hyvinkin paljon turvaa, on omiin arvoihin tutustuminen. Riippumatta siitä mitä tuntee, voiko valita toimia arvoistaan käsin?

Tyypillisiä ajatuksia heti eron jälkeen:

”Mä en koskaan löydä ketään”
”Nyt se löytää jonkun toisen ja antaa sille sen kaiken, mikä olisi kuulunut mulle”
”Ei tästä tule mitään”
”Oltaisko me kuitenkin saatu se toimimaan”
”Mitä jos kuitenkin”
”Tämä on niin h*lvetin epäreilua”

Tyypillisiä tunteita eron äärellä:

Pettymys
Suru
Pelko
Ahdistus
Viha
Häpeä
Epäonnistuminen
Hylätyksitulo
Syyllisyys

Eroprosessin äärellä jos milloin, tarvitsee itsemyötätunnon taitoja. Jaan alle prosessin, joka on ollut minulle avuksi. Voit myös kuunnella harjoituksen täällä

Harjoitus vaiheisiin hetkiin:

Anna lupa. Salli itsesi tuntea mitä tunnet. Nimeä tunne ja millaisia ajatuksia se tarjoaa. Esim. Juuri nyt tunnen häpeää ja se tarjoaa ajatuksia että minussa täytyy olla jokin vika.
Muistuta itseäsi jaetusta ihmisyydestä. Monet ihmiset tuntevat vastaavissa tilanteissa samoin. Esim. ” En ole yksin, kaikki ovat joskus kokeneet näin”. Mitä sanoisit rakkaalle ystävällesi tällaisessa hetkessä?
Mitä todella kaipaat? Mitä tarvitsisit nyt tueksesi? Ehkä tilaa tulla kuulluksi? Ehkä halausta? Ehkä lämmintä suihkua? Ravitsevaa ateriaa?

Riippumatta mitä tunnet, mitä ajattelet itsestäsi ja tilanteesta: Sinä olet arvokas.

Haluaisin olla oma aito itseni, mutta entä jos en kelpaa?

”Haluaisin olla oma aito itseni, mutta mitä muut siitä sanovat? Luulen, että siitä tulee sanomista, jos alan olla oikeasti sellainen kuin olen.”

Niin voi käydä. Se on jopa todennäköistä. Aitoon omaan voimaansa astuminen vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi. Mutta se ei ole syy olla astumatta omaan voimaasi – vaan nimenomaan syy tehdä niin. Sinun voimaasi tarvitaan. Sinun tarinasi voima ravistaa niitä, jotka ovat vielä uhrin roolissa, ja inspiroi niitä, jotka ovat valmiita astumaan tai astumassa omaan voimaansa.

Oman totuuden puhuminen vaatii aina rohkeutta. Jos se ei vaatisi, siihen ei tarvitsisi erikseen kannustaa. Tavallaan on hassua, että tätä kannustuspuhetta tarvitaan – täydellisessä maailmassa olisi itsestään selvää, että jokaisella saa olla totuutensa ja että voisimme elää rinta rinnan monenlaisten totuuksien kanssa. Moneen yhteiskuntaan verrattuna meillä on vapautta paljon enemmän – mutta ei niin paljon kuin voisi olla.

On helppoa olla positiivinen silloin kun kaikki menee hyvin, mutta todellista positiivisuutta testataan vaikeuksien hetkellä. Osaatko olla positiivinen myös silloin? Sama koskee omaa voimaa. Helppoa on pysyä voimassaan silloin, kun ympäristö on linjassa sinun totuutesi kanssa ja muut nyökyttelevät kannustavasti. Syvään juurtunutta omaa voimaa mitataan, kun ympäristö ei ole linjassa sinun voimasi kanssa. Uskallatko olla sinä myös silloin, kun muut ympärilläsi ovat eri mieltä?

Aina kun joku alkaa tuoda omaa voimaansa näkyväksi, se ravisuttaa status quota, totuttua tilaa. Se jos mikä on pelottavaa – varsinkin jos on lapsesta asti oppinut välttelemään ongelmia ja olemaan kiltti, ettei vain tulisi sanomista.

Mutta entä sitten, jos maailma hitusen mullistuisi? Jos kaipaat maailmaan pientäkin muutosta, ehkä sinun tehtäväsi on olla osa sitä. Entä jos sinun voimasi tehtävä olisi ravistaa jotain olemassaolevassa systeemissä ja järjestää suurta kokonaisuutta uudelleen niin, että meillä olisi enemmän vapautta olla omia itsejämme?

Oman voiman tehtävä ei ole pitää yllä kulissia eikä varoa, ettei mikään järky. Oman voiman tehtävä on lempeän vahvasti osoittaa tukoksia elämän energian tiellä ja rikkoa rakenteita, jotka eivät palvele kokonaisuutta ja sen elinvoimaa. Sinua tarvitaan täällä sinuna!

Kun alat astua omaan voimaasi, nostat automaattisesti esiin ympäristössäsi olevia rajoittavia asenteita, pelkoja ja häpeää. Sinun valosi näyttää toisille, missä heidän varjonsa ovat ja minne he eivät vielä itse ole uskaltaneet katsoa. Niin kuuluukin olla. Jokaisen tarinalla on voimansa, jonka tehtävä on joko innostaa ja kannustaa muita – tai sitten herättää. Aitoutesi ei välttämättä vaikuta ympäristöön pelkästään helpolla ja kivalla tavalla. Mutta sinä et voi valita, miten muut reagoivat. Se on heidän valintansa. Astu sinä omaan voimaasi heistä huolimatta – tai juuri siksi.

Kuuntele lisää Katri Syvärisen kirjasta Sinun tarinasi voima!

Lempeyskirje muille ihmisille – ”Sinulla on omat vaikeutesi, joiden kanssa saatat kamppailla yksin hiljaa”

Rakas kanssakulkijani,

olemme tulleet erilaisista elämän taustoista, enkä todellisuudessa tiedä paljoakaan siitä, mitä sinä kannat sisälläsi. Mutta koska me olemme molemmat ihmisiä, tiedän, että kenelläkään ei aina ole helppoa. Sinulla on omat vaikeutesi, joiden kanssa saatat kamppailla yksin hiljaa. Sinulla on päiviä, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen. Minä tiedän sen, koska minäkin olen ihminen. Ja sellaista elämä on.

Toivon sinulle kaikkea hyvää silloinkin, kun olet ärsyttävä, ja silloinkin, kun en tunne sinua. Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka sinulla on erilainen nenä, erilainen mielipide ja erilainen tausta. Erilaisuuden takana meissä on paljon samaa: Haluamme olla onnellisia. Haluamme, että mielemme ja kehomme voi hyvin. Haluamme rakastaa ja olla rakastettuja. Yhteinen toiveemme tekee meistä samankaltaisia.

Olen meidän puolellamme, rakkauden puolella. Vaikka en aina osaisi, yritän silti. Lupaan.

Rakkaudella,

meistä yksi

Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta, joka pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.

Kaikki herkät eivät ole hiljaisia runotyttöjä – reipas ja äänekäs ekstroverttikin voi olla herkkä

Muistan ihmetelleeni pari vuotta sitten, miksi erityisherkkiä on yhtäkkiä lehtien sivut, työpaikat ja ystäväpiirit pullollaan.

Miksi yhtäkkiä niitä, jotka kuulevat äänet kovempina, näkevät valot kirkkaampina ja tuntevat vaatteet kutittavampina on kaikkialla? Niitä, jotka inhoavat Linnanmäkeä, väenpaljoutta ja diskovaloja, ja rakastavat yksinoloa, hiljaisuutta ja kantavat öistä avaruutta sisällään.

Kuulin, että erityisherkkiä tai ylipäätään herkkiä ihmisiä on joka viides vastaantulijoista.

Olin aina ajatellut, että minä en ole se vastaantulija. Mielessäni herkkyys kuului hauraille runotytöille. Niille Jane Austenin maailmaan uponneille sironsärkyville lettipäille, joiden ripsillä vesipisarat kimmeltävät, ja joiden kapealle sormelle perhoset pysähtyvät.

Koin aina, että olen aivan liian määrätietoinen, napakka ja rohkea. Ääneni on liian kova, nauran paljon, ja rakenteeltanikin olen liian jäntevä, verevä ja vahva ollakseni herkkä. Ei, herkkä ihminen on samaan aikaan pisamainen ballerina, bambi jäällä ja surisevan hento sudenkorento.

Vähänpä tiesin.

Näin minulle kertoi tuttava, joka katsoi minua silmiin ja kysyi: Oletko koskaan lukenut Janna Satrin kirjaa nimeltä Sisäinen lepatus – herkän ihmisen tietokirja? Ihmettelin kysymystä, ja sanoin, ettei herkkyys ole minua varten.

Kilistelin lusikkaa kahvikupin reunoihin, ja kerroin rakastavani hälinää, vilinää ja olemista siellä, missä energia sykkii – en siis voi olla herkkä. Tuttavani katseli tutkivasti, eikä sanonut mitään.

Luin kirjan kuitenkin. Ahmaisin parissa päivässä ja allani maailmani mannerlaatat järisivät. Siinä edessäni vuosikymmenten jälkeen minulla oli vastaus niin moneen minua hiertäneeseen asiaan. Sanat moneen sellaiseen ”outoon”, mikä lymysi minussa, mutta jota en ollut ymmärtänyt. Kirjaimet siihen, miksi tuntui, että en aina jotenkin osannut ”käyttäytyä”, tai siihen, miksi tunnetilat paistoivat kasvoiltani kuin valot.

Tiesitkö, että herkät säikähtelevät, nälkäkiukkuilevat, eivätkä nuku, jos tapahtuu jotain pahaa tai jotain hyvää? Tiesitkö, että se, että ahdistuu monista elokuvista tai katsoo kyyneleet silmissä poikasen jalkapallopeliä, koska ”siellä se nyt pärjää tuolla tavalla noin hyvin, ja tekee päätöksiä ihan itse”, on herkkyyttä?

Kaikki ne pikkuasiat, jotka huomaat ja joihin reagoit hyvällä tai pahalla, eivät aina olekaan lapsellisuutta vaan herkkyyttä.

Tiesitkö, että herkkää ihmistä leimaa loputon ristiriitaisuuden tunne ja tarve analysoida asioita edestä ja takaa ja lopulta itsensä solmuun? Tiesitkö, että on muitakin, jotka imevät ilmapiiristä hajut, maut, rivien välit sekä kulmakarvojen asennot – ja ajattelevat, että syy kaikkeen on itsessä?

Minä en tiennyt.

Minä en myöskään tiennyt, että benji-hyppy tai ekstroverttius ei sulje herkkyyttä pois, se vain voi tehdä elämästä entistä hämmentävämpää. Sitä voi olla toisessa tilanteessa toista ja toisessa toista – ja olla outolintu vähän kaikkialla.

Kirjasta luin, että jos henkistä jaksamista ja kuormittumista kuvataan laarilla, herkkien ihmisten jaksamisen sankoon lorottaa painetta seitsemän suutinta, kun ei-herkillä vain yksi. Se tarkoittaa, että herkän ihmisen pää on jatkuvasti kierroksilla. Se jauhaa, analysoi ja prosessoi informaatiotulvaa 24/7. Laarin piripintaan tipahtaa viimeinen pisara paljon nopeammin kuin ei-herkillä, ja kuormittumista täytyy huolellisella korvalla kuunnella.

Pitää muistaa ottaa aikaa ja tilaa itselle, omalle rauhoittumiselle ja palautumiselle, muutoin laari läikkyy ja herkästä tulee lähipiirille ja itselleen hyvin vaikea ihminen.

Ymmärsin myös, että ilman herkkyyttä en näkisi elämän kauneutta samalla tavalla kuin nyt. Ilman herkkyyttä en tutkailisi lumihiutaleiden täydellisiä kiteitä tai häkeltyisi kiitoksista, kukkasista ja elämän hauraudesta.

Kirjan lukemisen jälkeen saatoin henkäistä syvään ihan eri tavalla kuin ennen. Tuntui konkreettisesti siltä, että elämäni palapelin palat loksahtelivat paikoilleen, häilyvä peilikuva asettui ja vääristynyt horisontti suoristui – ainakin hetkiseksi. Enää ei tarvitse niin paljoa lokeroida ja kaavoittaa, tunkea ja sopia. Miettiä, miksi on sellainen tai tämmöinen, eikä oikein ikinä niin kuin nuo muut.

Yhtäkkiä olikin paljon helpompi vastata kysymykseen ”kuka minä olen?”. Ja huomata, että se ”kuka” on ihan hyvä sellaisenaan kuin se on.

”Kultaseni, voit olla säröillä ja silti säihkyä” – Lue nämä 5 voimarunoa, kun kaipaat uskoa itseesi

Elämän murroskohdissa usko itseen on usein koetuksella. Kun olet ravistelemassa menneen elämän pölyjä harteiltasi ja astelemassa kohti jotakin uutta ja parempaa, voi päässä risteillä ristiriitaisia ajatuksia. Toisinaan olo on vapautunut ja euforinen, seuraavassa hetkessä taas epävarma ja pelokas. Uskallanko luottaa siihen, että elämä kantaa? Mistä tiedän, olenko menossa oikeaan suuntaan? Onko minusta tähän? Kuvittelenko itsestäni liikoja?

Lua nämä 5 voimarunoa silloin, kun tarvitset uskoa itseesi:

Kurkkaa Sielun sopukoita -runokirja:

Äitini, toivon, että voisit olla minulle äiti, vaikka et siihen pystykään

Olen nainen, lapsi ja äiti. Minussa siis on muiden roolien lisäksi nämä kolme tärkeää roolia, jotka eivät syvimmiltään ole ihan helppo juttu kantaa, vaikka nopeasti ajateltuna nämä roolit ovat meille kaikille itsestäänselvyyksiä.

Mitä on olla nainen ja juuri tässä kehossa? Miltä tuntuu olla jonkun lapsi, vaikka olisinkin jo aikuinen? Mitä äitiys minussa on, mikä on perittyä mallia ja mikä on aitoa minua äitinä?

Olen oppinut lapsesta asti kuuntelemaan, ymmärtämään ja kannattelemaan muita. Näen tässä piirteessäni sekä synnynnäistä tapaani toimia että opittua tapaa selviytyä lapsuuden hankalista tilanteista. Elin alle kouluikäisestä asti äitini ahdistusten ja isääni kohdistuneen pettymysten kannattelijana; olin äidin pikku psykologi, jolle hän purki tuntonsa, jos ketään muuta ei ollut paikalla. Minun piti lapsena ottaa valtava taakka kannettavaksi, jopa vastuu vanhempieni välisestä suhteesta. Uskon, etten ole yksin näiden taakkojeni kanssa. Tuhannet muut pikkutytöt ja -pojat ovat joutuneet samaan rooliin, olemaan terapeutteja tai ”vanhempia” omille vanhemmilleen.

Kuten niin moni sotien aikana ja sodan jälkeen syntynyt, myös äitini kantoi selvittämättömiä lapsuuden traumojaan ja turvattomuuttaan, ja heijasti niitä omaan äitiyteensä. Ja vaikka tästä nyt kirjoitankin, muistathan lukijani, etten missään nimessä syytä äitiäni tai ketään muutakaan tuon ajan ihmistä siitä, miten he ovat oppineet elämässään toimimaan. Silti minulla on lupa avata kokemustani ja tarpeitani muille, koska uskon, että millään muulla tavalla nämä ylisukupolviset äitiyden tai vanhemmuuden toimintamallit eivät tule muuttumaan.

Tiedän, että tämä malli sekä uskomus taakankantajuuden roolin väistämättömyydestä on ollut olemassa sukupolvelta toiselle. Edellisillä sukupolvilla ei ole ollut tietoisuutta tästä ilmiöstä, vaan rooli on istutettu luontevasti ja itsestäänselvästi ainakin yhdelle perheen lapsista, mahdollisesti kaikille.

Mitä tämä äidin tai terapeutin roolissa oleminen on minulle tarkoittanut?

Olen kasvanut ristiriitaisesti kiintyneeksi aikuiseksi, jolla on vahva taipumus läheisriippuvuuteen: olen siis taipuvainen huolehtimaan ensin muista oman hyvinvoinnin kustannuksella.
En ole vuosikymmeniin tunnistanut omia tunteitani, tarpeitani ja rajojani. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää koko ilmiötä ja varsinkin sitä, kuinka tiedostamattomasti olen jatkuvasti hylännyt itseni, sabotoinut itseäni ja luullut sitä normaaliksi osaksi elämää.
Syvimmilläni olen kokenut häpeää ja syyllisyyttä siitä, etten pystynyt pelastamaan äitiäni. Tiedän tämän olevan sisäisen lapseni tunne, ja nyt osaan jo antaa tälle osalle itseäni rakkautta, lempeyttä ja turvaa, jota se ei lapsena saanut osakseen.
Olen taipuvainen ahdistumaan ihmissuhteissani, erityisesti parisuhteissa, jos en saa sitä turvaa ja kaipaamani huomiota, jota sisäinen lapseni koko ajan kaipaa. Olen alitajuisen kaipaukseni takia vetänyt puoleeni välttävän kiintymyssuhteen omaavia miehiä, jopa narsistisesti käyttäytyviä. Onneksi tällä hetkellä jo ajattelen – toipumismatkalla olevanakin – että näiden kokemusteni ansiosta silmäni ovat avautuneet koko tälle ilmiölle.

Jos olen joskus koettanutkin avautua äidilleni nyt aikuisena kohtaamistani elämän haasteista, hän ahdistuu ja kertoo minulle, miten hänen elämässään on jo niin paljon raskaita asioita, että pitikö tämäkin tähän nyt tulla. Olen joutunut tekemään päätöksen, etten tule kertomaan äidilleni omista elämänkriiseistäni, koska hänellä ei ole kykyä ottaa niitä äitinä vastaan, kannatella minua. Tilanne kääntyykin niin, että lopulta minä kannattelen häntä, vaikka se ei olisi minun tehtäväni tilanteessa. Joudun olemaan äiti omalle äidilleni.

Olen luopunut ajatuksesta ja toiveesta, että äitini muuttuisi. Että hän tiedostaisi tämän ylisukupolvisen taakankantajuuden, jonka osana myös hän on, ja jota hän on omalla toiminnallaan siirtänyt seuraavalle sukupolvelle. Silti osa minua, se pikkutyttö sisälläni, edelleen kaipaa ja toivoo sellaista äitiä, joka ottaisi syliin, kuuntelisi häntä, auttaisi häntä sanoittamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Välillä tätä pientä tyttöä itkettää ja surettaa, kun kaipaus äidin kannatteluun ja turvaan on niin voimakas, että se ihan sattuu, myös kehossa ja erityisesti sydämessä.

Onneksi jo tunnistan tämä sisäisen lapseni, ja ajoittain pääsen kiinni näihin tarpeisiin, vaikken aina kykenekään pysähtymään ja antamaan itselleni sitä, mitä äidiltäni olisin kaivannut. Joskus se onnistuu. Välillä räpiköin omassa elämässäni, puudutan tunteeni ulkoisilla asioilla, välillä pystyn olemaan läsnä ja tuntemaan turvaa omassa kehossani. Silti, kaiken pohjalla on kaipaus kannatteluun, mitä en enää väheksy. Minun ei tarvitse enää olla se vahva, jota olen yrittänyt näihin vuosiin asti olla. Minulla on lupa olla myös heikko ja haavoittuva, kuten kenellä tahansa muullakin.

Olen myös äiti ja olen äitinä myös siirtänyt tätä mallia omille lapsilleni, vaikka en ole tietoisesti sitä halunnut tehdä. Olen kuitenkin oivaltanut sen, että parasta, mitä voin lapsilleni tehdä nyt ja tästä eteenpäinkin, on alkaa hoitaa itseäni, pitää itseäni arvokkaana ja että minulla on lupa olla se, joka aidosti olen. Kuinka muuten voisin antaa lapsilleni esimerkkiä siitä, että heilläkin on lupa olla oma itsensä, kaikkine epätäydellisyyksineen, vahvuuksineen ja haavoittuvuuksineen.

Haluan haaveilla sellaisesta maailmasta, että jokainen aikuinen alkaisi yhä enemmän ottaa vastuuta itsestään, tutkia omia mallejaan ja kasvaa ”irti” siitä ylisukupolvisesta taakasta, jonka on itse suvultaan tai kulttuuristaan saanut. Emme voi jäädä syyttämään edellisiä sukupolvia siitä, mistä he eivät ole tienneet ja mitä eivät ole voineet muuttaa. Silti voimme validoida ja kunnioittaa omia kokemuksiamme, omia traumojamme ja alkaa parantaa niitä. Vain tällä tavoin vapautamme seuraavaa sukupolvea toistamasta samoja sairastuttavia malleja.

Jos sinä koit tämän kirjoitukseni resonoivan myös omaan kokemukseesi, lähde tutkimusmatkalle itseen, lempeydellä ja myötätunnolla. Et voi sille mitään, että olet kokenut sitä, mitä olet kokenut. Tästä eteenpäin sinulla on silti lupa toipua, eheytyä, ottaa oma paikkasi sukupolvesi jatkumossa. Hae apua ammattilaisilta tarvittaessa, niin olen minäkin tehnyt.

Tutustu aitoon itseesi ja tunnista sisäisen lapsesi tarpeet. Ole itsellesi se äiti, jota sinulla ei ole ollut.

Sinulla on myös lupa kaivata ja tarvita apua ja tukea. Pienin tai suurin askelin, tulet pääsemään eteenpäin tässä <3