Sivu 342 – Hidasta elämää

Myös miehiin sattuu – mutta saatamme välttää henkistä kipua pakenemalla

Tämä ei ole mukavaa kirjoitettavaa, mutta juuri siitä syystä tämä oli kirjoitettava. Jaan tässä nyt muutamia ajatuksia liittyen miehiin, naisiin ja ennen kaikkea meidän yhteiseen taipaleeseen koskettavia kokemuksia.

Lasken hetkeksi ”ammattihattuni” maahan ja puhun sinulle ihmisenä siitä, millaista on olla mies tunteiden keskellä.

Kipu

Minä en ole kovin paljoa itkenyt aikuisiälläni, ja jossain vaiheessa ajattelin, etten sitä edes osaa tehdäkään. Ensimmäisen kerran itkin niin lujaa että sattui, kun oma isäni lähti tästä maailmasta. Kipu ja kokemus oli sen verran voimakas, että hallitsematon voima viilsi lävitseni. Se helpotti ja ajan kanssa paransi.

Tarvittiin kuitenkin ääripään tapahtuma, että pystyin pääsemään tunteiden ääripäähän, kipuun ja ikävään. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni, että myös meihin miehiin sattuu ja saa sattua.

Tunteet

En tiedä kuinka monella miehellä on vielä olemassa käsitys siitä, että ”kunnon miehet” eivät itke tai näytä tunteitaan. Nämä tunteet on jossain vaiheessa meidän historiassa katsottu heikkoudeksi, erityisesti miesten osalta. Myös biologialla voi olla tekemistä asian kanssa, mutta jätetään se toiseen kertaan.

Tosi rankasti yleistäen: naiset ovat odottaneet miehiltään enemmän tunteiden ilmaisemista, ja sitten kun mies lopulta ilmaisee tunteitaan, eivät ne ole sellaisia kuin nainen on niiden toivonut olevan.

Itse asiassa nainen voi olla joskus hämillään, kun mies yrittää ilmaista tunteitaan, ja on hyvin todennäköistä, että mies on vähintään yhtä sekaisin. Tämä ei johdu mielestäni siitä, että miehillä ei olisi tunteita, vaan siitä, että miehen ja naisen tunteiden ilmaisutavat ovat hyvin erilaisia.

Me miehet olemme myös aikalailla vielä ala-asteella tunneasioissa verrattuna naisiin. Tai ehkä päiväkodissa olisi lähempänä totuutta. Mikäli mietin omaa historiaani, niin muistan, että isä itki kerran koko sinä aikana, kun asuin hänen kanssaan. Koulussa en nähnyt koskaan kenenkään aikuisen itkevän tai ilmaisevan kipuaan.

Muistan vain, kun ei saanut itkeä, nauraa tai muutenkaan ilmaista sen hetkistä olotilaansa. Niinpä me opimme pidättämään, passivoitumaan ja jättämään kaiken paskan sisälle, kun kukaan ei kerro, että sitä voisi vapauttaakin välillä.

Meillä miehillä on tunteita, mutta ne ovat syvällä, eivätkä ne todennäköisesti ilmene siinä hetkessä, kun vastakkainen sukupuoli niin mahdollisesti pystyy tekemään.

Nainen näin yleisesti ajateltuna pystyy pääsemään pehmeisiin tunteisiin käsiksi, kun on pehmeiden tunteiden aika. Me miehet taas tarpeeksi tunteitamme pidätettyämme räjähdämme helposti vihaan, ärtymykseen tai jopa masentuneisiin tunteisiin, koska emme muuta osaa. Mutta me voimme opetella ja ymmärtää itseämme myös muuten kuin tuhoisan voiman kautta.

Kun minua sattuu rakkaiden kanssa, erityisesti sen läheisimmän ihmisen kanssa, minä peräännyn, pakenen ja menen luolaan. Ihan niin kuin me olemme historiassa aina tehneet. Se saa minut jokseenkin järkiini, pois ihmeellisestä tunnemaailmasta, jossa minulla ei ole hajuakaan, kuinka edetä. Samaan aikaan toinen osapuoli ihmettelee, että miksi ja mihin se häviää tunteidensa kanssa kokonaan (vaikka pysyisin samassa tilassakin).

Pako näyttäytyy välinpitämättömyytenä, vaikka todellisuudessa se on pelkoa ja kyvyttömyyttä hoitaa tilannetta. Minuun sattuu, enkä osaa sitä ilmaista muuten kuin menemällä pakoon.

Me käytämme salaista tunnekoodia, mutta ainoa harmillinen asia on se, että emme itsekään osaa tuota koodia. Käyttäydymme tavalla, jota emme itsekään osaa aina tulkita ja selittää. Kun kaiken takana on kuitenkin lähes poikkeuksetta pelko.

Me miehet luomme tietyn paikan, jossa voimme näyttää tunteitamme avoimesti. Kurkkaappa tärkeät jääkiekkopelit tai muut joukkueurheilutapahtumat. Näissä miehet iloitsevat sydämestään ja itkevät tappiotaan koko olemuksella. Jossain toisessa ympäristössä, kuten töissä, tämä käyttäytyminen ei olisi normien mukaan ”hyväksyttävää”, ainakaan miesten normien mukaan.

Mikäli pystymme ymmärtämään, että me olemme erilaisia, pystymme myös helpommin tukemaan toisen haasteita ja mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä.

Mikäli emme, luomme valtavan määrän erimielisyyksiä ja syyttelyjä, koska toinen ei käyttäydy niin kuin sinä. Ei hän voisikaan, koska meidät on luotu erilaisiksi, miehiksi ja naisiksi. Kuitenkin me voimme opetella monenlaisia taitoja, myös tunnetaitoja. Ja koska me miehet olemme niin paljon jäljessä naisia, voimme edetä rauhallisesti omaan tahtiin.

Kirjoittaessani tätä minulla on pala sydämessä, joka symboloi suhdetta, joka on vaakalaudalla lähinnä yllä mainituista syistä johtuen. Se satuttaa minua, vaikka en sitä vielä juuri osaakaan kenellekään ilmaista.

Ehkä tämä teksti on yksi askel polullani, jossa haluan tulla kokonaiseksi ihmiseksi, jättäen turhat tunnetaakat pois, jotta voin myös ilmentää omaa maskuliinista energiaani suuremmalla rakkaudella.

Tunteellinen kipu ei ole hauskin asia kohdata, varsinkaan kun siihen ei meillä monella ole riittävästi työkaluja, jotta ymmärtäisimme itseämme paremmin.

Omassa työssäni työskentelen paljon kehon, mielen, hyvinvoinnin ja tunteiden kanssa. Edelleen asiakkaistani 80–90% on naisia, muutamien rohkeiden miesten liittyessä aina joukkoon. Kirjoitan myös kirjaa, joka on kustantajaa vaille valmis, jossa pohdin miehen kasvua ja polkua kokonaiseksi.

Sillä me pystymme kasvamaan, me pystymme olemaan rehellisiä ja näyttämään myös oman haavoittuvaisuutemme, mikäli haluamme. Tämä on valinta, ei sen kummempaa, eikä siinä ole oikeaa tai väärää, kuten ei myöskään mitään parempaa tai huonompaa.

Tiedän kuitenkin, että en ole yksin tämän asian kanssa ja toivonkin sinulta mies rohkeutta ja voimia kasvamiseen. Naiselle taas toivon valtavan paljon ymmärrystä, sekä huolenpitoa meitä päiväkotilaisia kohtaan. Kyllä me vielä täältä valmistumme, kaikki omalla ajallaan. Sillä arvaa mikä vie meidän kivun pois?

Vastaus on yksinkertainen: rakkaus joka näkee kivun ja turhautumisen taakse.

Kurkkaa Teemun kirja Miehen vuoro tuntea:

Vapaudu kiintymyksistäsi, nauti elämästäsi

Anthony de Mello: Uudistuminen. Miten löydät elämän syvemmän merkityksen

(Basam Books, 2013)

”Kiintymys tarkoittaa: ”Minun on saatava sinut.” Se tarkoittaa. ”Ilman sinua en ole onnellinen. Jos en saa sinua, en ole onnellinen. En voi olla onnellinen ilman sinua.” Siinä on avioeron resepti. Siinä on riitojen resepti. Siinä on kariutuvien ystävyyssuhteiden resepti. ”En voi olla onnellinen ilman sinua. Tarvitsen sinua oman onnellisuuteni tähden. Kirottua, teen kaikkeni manipuloidakseni sinut, saadakseni sinut.”

Rakkaus tarkoittaa: ”Olen täysin onnellinen ilman sinua rakas, kaikki on hyvin.” Se tarkoittaa: ”Toivon sinulle kaikkea hyvää ja annan sinun olla vapaa. Kun saan sinut, olen iloinen; kun en saa sinua, en ole onneton.” Arvatkaa mitä. Olen oppinut pärjäämään itse. Seison omilla jaloillani, en tukeudu teihin. Jos saan rahaa, se on hienoa. Jos en saa rahaa, en masennu. Olen onnellinen. Ja arvatkaa, mitä vielä. Kun lähdette pois en – ehkä tämä tulee liian nopeasti, mutta olkoon – en jää kaipaamaan teitä. En tunne tuskaa. Missä on murhetta, siellä ei ole rakkautta. Sanokaahan: Kun surette, kenen takia surette? Kenen menetystä? Itsesääliä te tunnette.” (Uudistuminen, s. 39)

1. Teos tiivistettynä

Intialaissyntyinen jesuiittapappi Anthony de Mello (1931–1987) tunnetaan Suomessa erityisesti huippusuositusta teoksesta Havahtuminen. Uudistuminen jatkaa samalla lukijaa lempeän jämäkästi ravistelevalla linjalla ja tarjoaa noin sadan sivunsa sisällä todella tiiviisti puhuttelevaa pohdittavaa. Kirjan ytimen voi tiivistää seuraavasti:

Olemme kaikki syntyjämme onnellisia, mutta kulttuurimme, kasvatuksemme ja sisäinen ohjelmointimme on saanut meidät paitsi unohtamaan tämän totuuden, myös kuvittelemaan, että onnellisuutemme olisi riippuvainen itsemme ulkopuolisista asioista. Kiinnymme asioihin, ihmisiin, tilanteisiin, luomme odotuksia siitä, millaista elämän kuuluisi olla, jotta voisimme olla onnellisia, ja pahoitamme mielemme (eli koemme ei-onnellisuutta), kun elämä ei menekään rakentamamme Strömsön lailla.

Todellisuudessa kuitenkaan mikään tässä maailmassa ei saa meitä pahoittamaan mieltämme, vaan pahoitamme itse oman mielemme, oman sisäisen ohjelmointimme ohjastamana, koska näin olemme oppineet toimimaan. Kun ymmärrämme tämän toimintatapamme ja sen jälkeen opimme ottamaan siihen etäisyyttä, pääsemme lopulta ensin eroon toistuvasta mielipahasta, opimme vapautumaan odotuksista ja löydämme viimein siihen onnellisuuden tilaan, joka on kaiken taustalla kaiken aikaa.

Kirja pohjautuu de Mellon pitämään esitelmään, ja tekstissä esiintyvä yleisön suora puhuttelu tai heidän kanssaan keskustelu tuokin kirjan tarjoamiin oivalluksiin oman mausteensa. De Mello höystää viestiään vertauskuvin ja lyhyin tarinoin, jotka ovat helposti lähestyttäviä ja tuovat teoksen sanoman eri tavoin lukijan ulottuville.

Vaikka de Mello oli jesuiitta ja kirjassa sivutaan myös uskontoa esimerkiksi Raamatun jakeita tai Buddhaa siteeraamalla, sen tunnelma tai ydinviesti ei ole uskonnollinen tai mihinkään uskontoon sidonnainen, vaan yleisinhimillinen ja haastavuudestaan huolimatta lempeän rakkaudellinen.

2. Mitä opin kirjasta?

Tämän pienen kirjan suuri saavutus on sen selkeässä sanomassa, että onnellisuus ei ole sidoksissa ulkoisiin asioihin, kuten elämäntilanteeseen, ihmissuhteisiin tai varallisuuteen. Voin olla vakavasti sairas, työtön, eronnut, parhaan ystäväni hylkäämä, tai ties minkälaisten elämänkokemusten murjoma, ja silti kokea syvää onnellisuutta.

Tämä on yhtä aikaa sekä äärimmäisen yksinkertainen, että äärimmäisen vaikea asia ymmärtää – ja ennen kaikkea hyväksyä. Miten muka voisi olla onnellinen, jos on vaikkapa koditon, rahaton ja rakkaudeton? Eivätkö elämän erilaiset epäonnet ole mielen pahoittamisen arvoisia? De Mellon viesti perusteluineen on kuitenkin voittamassa epäilykseni.

Olen lukenut kirjan useita kertoja, ja jokaisella lukukerralla olen oivaltanut sekä kirjasta että itsestäni jotain. Olen paljon tietoisempi ainakin siitä, että erilaisissa tilanteissa kokemani mielipaha, ärsyyntyminen tai suru, on peräisin ohjelmoinnistani, oppimastani toimintamallista, ja siihen vaikuttamalla (= valitsemalla olla reagoimatta, tai vähintäänkin tulemalla tietoiseksi siitä, että reagoin ja koen mielipahaa siitä, kun jokin asia maailmassa ei tapahdu toivomallani tavalla) minun on mahdollista säilyttää onnellinen olotila useammin kuin aiemmin uskoin.

3. Kenelle kirja on hyödyllinen?

Uudistuminen voi olla haastava pala purtavaksi, ja de Mello toteaakin monien sulkevan silmänsä sen viestiltä, koska eivät pysty hyväksymään ydinväitettä siitä, että jokainen meistä olisi onnellinen, ellemme koko ajan tekemällä tekisi itseämme onnettomaksi.

Tästä huolimatta kirjaa voi suositella varauksetta kaikille iästä ja elämäntilanteesta riippumatta. Lyhyydessään se on nopea lukea, mutta sen sanomassa on niin paljon oivallettavaa, että siihen voi palata aina uudestaan – vaikka aloittaa alusta heti kun sen on lukenut loppuun.

Lukukokemuksesta saa eniten irti, jos on valmis avoimesti tarkastelemaan ja kyseenalaistamaan omia ajatus- ja uskomusmallejaan, sillä niiden ravistelussa on teoksen ydin.

Hyväksy kehosi sellaisena kuin se on – Oman sisäisen arvostelun lisäksi ylipainoista ihmistä kuormittavat myös ympäristön asenteet

Nyky-yhteiskunnassa on paradoksaalista olla itsensä hyväksyvä ylipainoinen ihminen. Minä siis olen sellainen, mutta tämä kehoni hyväksyminen kiloineen kaikkineen on vuosien ponnistelun tulosta. Minäkin olen aikanaan itsevihassani rääkännyt kehoani erilaisilla dieeteillä ja rankalla, itseä rankaisevalla liikunnalla.

Ylipaino on monelle yhtä kuin sairaus. Mutta meitä perusterveitä ylipainoisia on todella paljon. Mikä sitten erottaa terveen ja sairaan ylipainoisen ihmisen toisistaan? Minun ymmärrykseni mukaan stressiä aiheuttavat ajatukset ja tunteet aiheuttavat sairauksia, ei niinkään se, montako kiloa painat.

Keho reagoi aina siihen, millaista sisäistä puhetta me viljelemme ja millaisia tunnereaktioita niiden seurauksena meille aktivoituu. Vuosikymmenien ajan, kulttuurin muuttuessa hoikkuutta ihannoivaksi, ylipainoiset ihmiset ovat saaneet kuulla sekä kanssakulkijoiltaan että terveydenhuollon ammattilaisilta monenlaisia kommentteja ylipainostaan. Ylipaino on vaarallista, ylipainoinen ihminen on heikko, hänellä ei ole sisukkuutta tai mielenhallintaa minkään asian suhteen, koska hän ei edes pysty laihtumaan.

Oman sisäisen arvostelun lisäksi ylipainoista ihmistä kuormittavat siis myös ympäristön asenteet häntä kohtaan. Jos ihminen ei ole saanut kotoaan lahjaksi ehdottoman ihmisarvon kokemusta ja tervettä itsetuntoa, muiden ihmisten sanallinen ja sanaton arvostelu kolahtavat häneen moninkertaisella voimalla.

Luettelen joitakin tyypillisiä uskomuksia, joita ylipainoon liitetään:

Voin olla onnellinen vasta kun olen laihtunut normaalipainoiseksi.
En pysty elämään haluamaani elämää ylipainoni takia.
Olen sairastunut ________ sairauteen, koska olen ylipainoinen.
Olen epäonnistunut ja huonompi kuin muut, koska olen ylipainoinen, enkä pysty laihtumaan.

Mutta voisivatko uskomukset määrittyä uudelleen näin:

Voin olla onnellinen nyt, onnellisuus ei riipu kenenkään ihmisen kohdalla painosta, ulkomuodosta tai muista ominaisuuksista.
Ylipaino on yksi ominaisuus minussa. Olen paljon muutakin. Minun kannattaa kirkastaa itselleni oma elämäntehtäväni ja ne itseäni kiinnostavat asiat, mitkä saavat energiani virtaamaan kehossani. Rajoitteet ovat vain mielessäni.
Kuka tahansa voi sairastua ________ sairauteen. Kyseessä on ennemminkin se, että tiedostan oman sisäisen puheeni ja omat tunteeni itseäni kohtaan. Itseni vihaaminen, häpeäminen ja arvostelu ovat hyökkäys omaa kehoani vastaan. Tämä lisää esimerkiksi kipuoireita ja autoimmuunisairauksien riskiä.
Jokainen meistä saa syntymälahjana saman ihmisarvon, olemme jokainen yhtä arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä. Kehoni on arvokas, ja sen vuoksi kunnioitan kehoani juuri sellaisena kuin se nyt on. Kehoni tietää minusta kaiken, se on elänyt tätä elämääni tallentaen kaiken tähän asti kokemani. Kiitän siitä ja haluan säteillä tätä kiitollisuuttani myös itseni ulkopuolelle!

Miten voisi siis rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä ja kehonsa juuri sellaisena kuin se on?

Yksi tärkeä asia itselleni on ollut se syvä ymmärrys, että kehoni kertoo minun tarinaani, heijastaen oireillaan ja jopa ulkomuodollaan sisäisiä kokemuksiani ja tunteitani. Jokainen voisi pohtia omakohtaisesti näitä kysymyksiä:

Miten olen elämäni aikana oppinut nauttimaan kehostani? Mistä kehoni pitää, mistä se ei pidä? Kuuntelenko ja kunnioitanko näitä kehoni viestejä?

Miten olen oppinut elämäni aikana suojaamaan itseäni, jos joku tai jokin on uhannut omia henkilökohtaisia rajojani? Uskallanko olla paljas kaikkien haavojeni ja sisäisen herkkyyteni kanssa, vai joudunko luomaan jonkinlaisen tunne- tai kehollisen panssarin ympärilleni, jotta tämä haavoittuvuuteni ei näkyisi muille?

Uskallanko olla esillä omana itsenäni, vai onko minulla tarvetta piilotella omaa aitoa itseäni muilta? Miten voisin olla, elää ja liikkua itsenäni, koko oman potentiaalini näyttäen?

Millainen suhde minulla on elämän makeuteen? Onko sitä minun elämässäni riittävästi?

Minulla on jo pitkään ollut tapana peiliin katsoessani kohdata ensin aidoimman osan itsestäni; silmäni, joiden kautta näen syvälle sieluuni, täydelliseen ytimeeni. Tätä ydintäni tervehdin joka kerta rakkaudella ja myötätunnolla. Ja silti aina joskus saan itseni kiinni vertailusta tai menneiden haikailusta (kunpa olisin vielä se 20kg hoikempi minä tms.). Kun näin tapahtuu, otan kontaktin tähän ytimeeni. Lähetän samalla rakkautta ja myötätuntoa sille osalle itseäni, joka ei vielä ole täysin parantunut, ja joka vielä elää ulkopuoleltani ohjautuvien riittämättömyyden tunteiden ja uskomusten vallassa.

Olen purkanut kasan turhia uskomuksia itseltäni. Olen vapautunut tarpeesta laihtua eli elää sitku-elämää. Nautin ja olen kiitollinen siitä ravinnosta mitä kulloinkin syön. Hyväksyn kaikki kehoni osat, ne kertovat minulle kaikesta siitä arvokkaasta, jota olen kokenut ja maailmaan luonut. Yksi tärkeimmistä uusista uskomuksistani on se, että olen juuri tälläkin hetkellä onnellinen. Olen sitä myös tästä eteenpäin, eikä onnellisuuteni riipu siitä, olenko nykyisessä painossani vai 20 kg painavampi tai kevyempi.

Neljän lapsen äitinä minun on todella tärkeää hyväksyä itseni ja kehoni sellaisena kuin se on. Mistä muualta omat lapseni oppisivat itsensä hyväksymistä, elleivät mallina omilta vanhemmiltaan? Eivät he opi sitä ainakaan median kautta tai sosiaalisista piireistä, joissa pääosin ihannoidaan tietynlaista painoa tai ulkomuotoa.

Jokin aika sitten eskari-ikäinen tyttäreni kysyi minulta nukkumaan mennessämme: ”Äiti, miksi sinulla on noin iso vatsa?”. Mietin hetken ja vastasin hänelle: ”No kuule, meillä kaikilla on omanlainen keho ja vatsa. Minulla on tällainen ja sinulla tällainen (kutitin häntä vatsasta ja tyttö kikatti). Minun vatsani on pehmeä ja sen takia sinun on mukava pitää päätäsi tässä vatsani päällä.” Siinä me sitten jonkin aikaa köllöttelimme ja nautimme yhdessäolosta… <3

Eilen, erään ihmisen piipahtaessa meillä, tyttäreni halasi minua, painoi päänsä vatsaani vasten ja sanoi ääneen: ”Äidillä on ihanan pehmeä vatsa!”. Sydämeni täyttyi ilosta, onnesta ja rakkaudesta, sekä tyttäreeni että itseeni. Vain tällä tavoin, itseämme rakastavina aikuisina voimme kasvattaa itseään rakastavia ja myötätuntoon kykeneviä tulevia sukupolvia.

Kuvat: Depositphotos

Älä myrkytä lapsen luontosuhdetta!

Kevät tulee kohisten ja luontoon hurahtaneet vanhemmat ovat aivan täpinöissään. Ensin rakennellaan lintupönttöjä ja seurataan lintujen kevätmuuttoa. Kesäaikaan siirtymisen jälkeen tutkiskellaan kevään etenemistä monin eri tavoin ja pohdiskellaan muiden luontoon hurahtaneiden kesken, milloin saadaan ensimmäinen villivihannessalaatti leivän päälle.

Heinä-elokuussa kykitään mustikoiden perässä ja syksy tuo sienestyksen hurman. Luontoon hurahtaneet aikuiset tietävät, että luonto vie kireyden ja väsymyksen mennessään ja tekee monella tavalla hyvää koko perheelle, mutta useimmissa huusholleissa luontoon mennään AINA aikuisten tarpeiden mukaan.

Luonnosta innostuneiden vanhempien lapset saavat ensimmäiset metsäkokemuksensa: paarmojen ja itikoiden puremat jo vauvana selkärepussa istuessaan. Nerokkaimmat vanhemmat pystyttävät lakkasuolle teltan jälkikasvunsa päiväunia varten. Näin he itse saavat maksimaalisen ilon retkeilyn suomasta rentoutuksesta ja luonnonantimista.

Taaperot ja perheen koira kulkevat useimmiten ilolla mukana viikonloppujen patikka- ja luontoretkillä. Metsässä on aina jotain mielenkiintoista: kiehtovia ääniä, värejä, pieniä hyönteisiä ja nisäkkäitä, joita on ilo ihmetellä. Lapsi jaksaa tuijottaa taukoamatta muurahaisia, lintujen pesintäpuuhia tai kauniita kukkasia. Kun väsymys iskee, voi sammalmättäälle köllähtää pilviä katselemaan. Koira juoksee vapaudestaan onnellisena ja käy välillä paimentamassa omaa laumaansa kasaan.

Näin ihannemaailmassa, jossa lapsi saa olla lapsi ja koira koira. Useimmiten luontoon intohimoisesti hurahtaneet vanhemmat ovat lapsen näkökulmasta ärsyttäviä opettajia. Miksi on pakko tuntea jo ala-asteikäisenä haperot ja erilaiset tatit? Miksi äiti tai isä pysähtyy tärkeänä monen kasvin kohdalle ja aloittaa saarnan kunkin kasvin ominaisuuksista ruokana ja rohtona?

Luonnosta nauttimista – ei oppituntia

Aikuinen viisaudessaan kuvittelee, että lapsi rentoutuu ja nauttii luonnosta samalla mitalla kuin hän itse. Todellisuudessa aikuinenkaan ei rentoutuisi, jos hän joutuisi viettämään viikonloppujaan keskellä biologian oppituntia. Luonnon pitäisi saada olla lataamo ja rentoutuskeidas.

Me aikuiset voimme omilla toimillamme myrkyttää lapsen luontosuhteen. Jos luontoon meneminen on yhtä oppituntia, on kavereiden kanssa kotona oleminen varsinkin varhaisteinin mielestä huomattavasti mieluisampaa. Menkööt aikuiset vain keskenään!

Näin ei tarvitsisi olla. Luontokokemukset voivat lapsen näkökulmasta olla myös hauskoja, rentouttavia ja mieleenpainuvia. Uintiretki metsälammessa kesken marjajahdin jää mieleen. Herkullisten eväiden nauttiminen korkealla kalliolla jylhiä maisemia ihaillen ja makkaran paisto nuotiolla vanhemman vuolemilla makkaratikuilla, ovat lapselle mukavia muistoja metsästä.

Luovuutta ja leikillisyyttä

Hortoilla, marjastaa ja sienestää voi myös lasten ehdoilla ja ottaa mukaan luovuutta, pelillisyyttä ja leikkiä. Töissä väsyneille ja takakireille vanhemmillekaan ei tee pahaa päästää välillä sisäistä lastaan esiin. Jos hyötyliikunta luonnossa on vain suorittamista, se ei lisää rentoutumista eikä nautintoa. Kun metsä saa olla ihana playstation, siitä tulee läheinen ja turvallinen paikka lapselle matkalla kohti aikuisuutta.

Hortoiluretkellä vanhempi voi opettaa lapselleen vain yhden villivihanneksen tai -yrtin, jota lapsi saa etsiskellä muiden seikkailujensa lomassa. Marjastusretkellä lasta voi kehottaa keräämään mustikoita suuhunsa niin paljon kuin jaksaa. Vitamiinisaldo täyttyy aivan vahingossa. Sen jälkeen hän voi halunsa ja voimiensa mukaan poimia marjoja desilitran tai mehumukillisen, jonka hän saa suurieleisesti kaataa aikuisen ämpäriin.

Teini-ikäisen lapsena syttynyt luontorakkaus voi hetkeksi haalistua, mutta taas lämmetä uudelleen hyvien lapsuuskokemusten pysyessä mielessä. Sitä paitsi luontoon voi ottaa mukaan koiran, kavereita sekä tyttö- tai poikaystävän. Kumpparit jalassa kulkeminen on ihan siistiä, kun kaveritkin tekevät niin.

Maltti on valttia

Rakastan luontoa ja viettäisin mieluiten kaiken vapaa-aikani metsässä, vuorilla ja veden äärellä patikoiden, hortoillen, marjastaen ja sienestäen. Tajusin lasten ollessa kouluikäisiä, että maltti on oikeasti valttia.

Sain herätyksen siinä vaiheessa kun jälkikasvu kommentoi tylsistyneenä, että ei kai me vaan mennä taas Nuuksioon! Piti keksiä jotain, jolla metsään menosta tuli erityisen innostavaa ja kiinnostavaa. Reissut pitenivät, mutta oloni parani. Oli ihanaa tulla kotiin autuaassa rentouden tilassa, jota vertaisin moninkertaiseen saunomiseen. Arjen kipupisteet tuntuivat olevan ulkoavaruudessa, sydän sykki hitaammin ja hengitys virtasi vapaammin. Päässä ei kiristänyt vaan olo tuntui tyyneltä veden pinnalta, jossa kaikki oli täydellisen hyvin.

Myös lapset olivat onnellisen uuvahtaneita ja rentoutuneita. He nukahtivat illalla tyytyväisinä ja aidosti väsyneinä. Metsä teki taikojaan ja imuroi kiukut, solmut ja ärsytykset.

Muistilista elämäsi tärkeimmälle matkalle

Tämä muistilista sisältää monia sellaisia kohtia, jotka ovat olleet käänteentekeviä omalla matkallani. Se, että joku on auttanut minua katsomaan näitä asioita oikein elämässäni, on säästänyt minulta vuosia. Kenties ne voivat säästää hikeä, kyyneliä ja aikaa sinultakin.

Omista itsesi ja voimaannu

Ihmisen voimavarat ovat rajalliset. Näistä voimavaroista käytämme valtavan osan siihen, että suljemme tiettyjä asioita pois itsestämme. Riippuen elinympäristöstä, vallitsevasta kulttuurista, kasvuympäristöstä ja kokemuksistamme, koemme, että jotkin asiat ovat hyviä ja toiset huonoja. Entä jos kaikki sisällämme olisikin arvokasta ja tervetullutta?

Entä, jos omistaisimme itsemme kokonaisena ja antaisimme itsemme jalostua? Antaisimme vaikkapa vihaisuuden kertoa meille, mikä juuri nyt ei ole kohdallaan elämässämme. Antaisimme herkkyyden tulla näkyviin ja suostuisimme kokemaan elämän järkkymiset ja ilahtumiset syvemmin. Suostuisimme olemaan tarvitsevia, vaikka se pelottaa. Kaikki mitä sinusta löydät, tekee sinusta vain kokonaisemman.

Timantit syntyvät paineen alla

Sisäinen työ on itsensä kohtaamista. Siinä missä Buddha istui puun alla ja kohtasi omat demoninsa, Jeesus kulki erämaahan taistelemaan sisäisen maailmansa kanssa. Kun kohtaamme pelkojamme, tekojemme seurauksia ja osia itsessämme, olemme tietoisuuden paineen kohteena. Tuo paine vahvistaa meitä ihmisinä ja tekee meistä kykeneviä ottamaan elämän vastaan. Huomaathan, että elämän ilojenkin vastaanottaminen vaatii meiltä vahvuutta.

Hyväksy näennäinen ristiriitaisuus

Jokainen meistä on sekä ilkeä että ystävällinen. Olemme kykeneviä niin kauhutekoihin kuin syvään myötätuntoon. Voimme olla aamulla tietoisia ja iltaan mennessä vaipua mitä tiedostattomampiin toimiin. Voimme haluta olla vapaita ja samalla sitoutuneita. Voimme vihata ja rakastaa itseämme. Voimme kaivata ja työntää poispäin, yhtaikaa.

Mielemme haluaisi löytää selkeyden siihen, kuka ja minkälainen olemme. Mieluusti myös päättää sen, minkälaisia olemme. Mitä enemmän hyväksyntää löydämme sille, että meissä on paljon enemmän erilaisia osia ja ominaisuuksia kuin tiedämme, sitä enemmän minuutemme myös paljastaa meille itsestämme. Mitä enemmän ristiriitoja ihminen voi kannatella sisällään, sitä kokonaisempi hän on.

Voisitko sinä olla viimein se, joka ei torju sinua?

Kun käännämme selkämme jollekin itsessämme (tai maailmassa), torjumme itsemme juuri sillä samalla tavalla, joka on satuttanut meitä lapsena.

Tavallisesti kiellämme hienovaraisesti tai suoremmin jotain itsessämme lukuisia kertoja minuutissa. Vaatii paljon rakastavaa läsnäoloa nähdä, kuinka etäällä pidämme itsemme itsestämme.

Sisäisen matkamme näkökulmasta, on tärkeää sallia kaikki meissä, sillä muuten emme voi paljastua itsellemme. Tämä edellyttää sitä, että olemme itsellemme se ihminen, joka ei käännä selkää ja torju. Se, joka ei arvostele ja anna viestiä siitä, että meidän olisi suotavaa muuttua.

”Tämä on minun elämäni”

Muistatko hetken, jossa kohtasit jotain sellaista itsestäsi, jonka olit painanut pois tietoisuudestasi? Kenties tunsit kipua ja samalla syvää helpotusta? Tai muistatko, kuinka kauan välttelemäsi tilanne tuli eteesi?

Kun lakkaamme juoksemasta pakoon elämäämme tai itseämme, alamme tuntea olevamme paikalla elämässämme. Sen myötä alamme myös kokea uteliaisuutta sitä kohtaan. Mitä enemmän pelko elämää kohtaan helpottaa ja antaudumme sille, sitä enemmän alamme tuntea kiitollisuutta sitä kohtaan.

Kipuineen, harmituksineen, yllätyksineen ja ilonhetkineen elämä alkaa tuntua omalta. Vajavuuksineen ja keskeneräisyyksineen, minuus alkaa tuntua minulta. Olipa se millainen tahansa, ainakin se on minun elämäni.

Kärsimys päättyy, kun kipua ei vältellä

Vaikeiden, satuttavien ja pelottavien asioiden välttely vie meiltä enemmän energiaa kuin ymmärrämmekään. Se paitsi väsyttää, välttelyn seurauksena kierrämme kaukaa monia sellaisia asioita, jotka olisivat meille antoisia, tai veisivät meitä eteenpäin tiellämme.

Sanotaan, että pelko tilanteesta on aina pahempi, kuin se kokemus, jota pelkäsimme. Kun antaudumme kokemaan ne asiat, joita pelkäämme ja suostumme menemään kohti niitä asioita ja tilanteita, joiden pelkäämme satuttavan, koemme valtavan helpotuksen. Elämässämme on edelleen kipua, mutta emme jatka hidasta kärsimystä, piiloutuessamme siltä. Huomaamme myös, että mitä enemmän kipua sydämemme jaksaa ottaa vastaan, sitä enemmän tilaa siellä on rakkaudelle

Moni asia on toisinpäin kuin olet ajatellut

Olet kenties kirjoista oppinut, että henkinen ihminen on myötätuntoinen tai hyväksyvä.

Toisinaan on niin, että henkisellä matkalla rakennamme aiemman minäkuvan tilalle uutta henkisempää minäkuvaa. Tämä on eri asia, kuin se, että teemme Sisäistä työtä ja henkistä matkaa. Kun aloitamme työn, emme useinkaan aloita siitä, että olemme hyväksyviä ihmisiä. Toimivampi tapa onkin se, että alamme antaa tilaa sille, ettemme ole hyväksyviä. Tämä on aidosti hyväksynnän harjoittamista ja alkaa kehittää sitä meissä.

Jossain kohtaa ymmärrämme, että se meissä, joka näkee rumuuden, on jotain kaunista. Se joka näkee valheellisuuden, on rehellisyys. Se, joka näkee hyväksymättömyyden, on hyväksyvä.

Kun avaamme sydämemme juuri sille, mitä emme haluaisi, menemme kohti sitä, mitä todella haluamme.

Kirjat ovat yksi tärkeimmistä innoittajista matkallamme. Kirjoista on myös tärkeää ottaa seuraava askel.

Ihmisenä kasvaminen ei ole älyllinen prosessi

Kirjat ja tieto ovat tärkeitä asioita matkallamme. Ne voivat auttaa meitä kohdistamaan huomiota tiettyihin asioihin itsessä ja elämässämme. Ne voivat myös inspiroida meitä tutkimaan ja aloittamaan matkamme.

Se mitä kirjat tai tieto ei kuitenkaan tee puolestamme, on itse matkaaminen. On eri asia ymmärtää, että minussa on asioita, jotka pitävät minua erossa itsestäni, kuin nähdä, tuntea ja kokea nuo asiat. On eri asia vaikkapa innostua luennon siivittämänä siitä, että jokaisella on elämäntehtävä, kuin luopua itsestään pitkäjänteisesti niin syvästi, että tuo tehtävä saa todella tapahtua lävitsemme.

K. Pattabhi Jois:n sanoin; ”practise and all is coming.” Etsi itsellesi opetus, harjoitus ja opettaja, joka varmistaa, että sinä altistut sinulle säännöllisesti.

Ei itsensä kehittämistä, vaan minuuden riisumista

Itsensä kehittäminen on opittujen roolien parantelua, kehittämistä ja hiomista. Kenties uusien roolien ja taitojen oppimista. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita. Henkisen matkan näkökulmasta huomaamme kuitenkin, että nämä roolit, tai niiden kehittäminen, ei tuo meille sitä vapauden tunnetta, jota kaipaamme. Tai oikeastaan mikään, mitä voimme lisätä itseemme.

Mikä on se minuus, joka minä olen, vapaana näistä rooleista? Mikä on se minussa, joka ei yritä ja jolla ei ole päämääriä?

Henkinen matka on itsensä tiedostamista. Se alkaa sen näkemisestä, mikä olen nyt. Sipulin kerrosten näkemistä. Pikkuhiljaa alamme tulla yhä alastomammiksi, kun minuutemme alkaa avautua. Meihin alkaa tulla tilaa. Tämä voi olla pelottavaakin, sillä olemme hyvin tottuneet siihen identiteettiin, jonka eri roolit meille luovat. Todellinen vapaus on tilavuutta, ei -tietämistä, tyhjyyteen antautumista ja irtipäästämistä.

Vasta kun meissä on tilaa, todellinen luontomme voi täyttää meidät. Silloin tiedämme, että tämä on se, mitä olemme kaivanneet sisimmässämme.

Ainoa tie on läpi

Olipa kyse konfliktista, tunteesta tai muusta haasteesta matkallamme, ainoa tie on mennä sen läpi. Tämän voi kuitenkin helposti ymmärtää väärin. Useinkaan läpi meneminen ei tarkoita sitä, että aktiivisesti puristaisimme, yrittäisimme ja tunkeutuisimme jonkin asian läpi, tai siihen.

Sisäisen työn kanssa läpi meneminen vaatii meiltä jotain paljon suurempaan. Nimittäin sitä, että suostumme siihen, mitä on. Suostumme tuntemaan konfliktin, tunteen tai tilanteen, sekä sen herättämät reaktiot sellaisena kuin ne ovat.

Neulansilmän läpi pääsee vain rentoutumalla ja avautumalla sille mitä on. Tässä tärkeimmässä matkassasi on kyse sisäisestä prosessista, ei ulkoisten asioiden muuttamista, vaikka sekin on toisinaan merkityksellistä. Muutos ja matka tapahtuu sinussa.

Tämä omalle elämälle ja sisäisille kokemuksille läsnäolo sekä niiden suora, aito ja intiimi kohtaaminen on taito, joka vaatii vuosien ja vuosien opettelua. Olethan kärsivällinen, mutta samalla tietoinen siitä, että ainoa tie on mennä läpi.

Henkinen matka ei ole kurjuuden maksimointia

Henkisestä matkasta ja itsetutkiskelusta voi tulla yksi päämäärä ja pakote muiden rinnalle. Suoritus, jota suorittaa. Tietyt osat matkasta, etenkin alkupää, jossa alamme avautua sille mikä itsessämme on ollut piiloitettua, on kivuliasta. Matkan tarkoitus ei kuitenkaan ole kurjuuden maksimointi.

On tärkeää katsoa vaikeita asioita peiliin. Yhtä tärkeää on pitää sinusta huolta. Sielumme on suojattu sipulin kerroksilla (egorakenne) juuri siksi, että siihen sattui. Sen väkivaltainen esiin kaivaminen aiheuttaa sille vain lisää kipua. Kun keskitymme myötuntoon ja itsestämme huolehtimiseen, samalla kuin teemme päättäväisesti matkaamme vaikeisiin paikkoihin, matkamme taittuu kestävällä tavalla.

Henkinen matka on henkilökohtainen matka

Matkalla on selkeitä ”etappeja”, mutta on tärkeää kulkea matkaa aina siitä kohtaa, missä juuri sinä olet. Buddhasta sanotaan, että hän ei koskaan suostunut vastaamaan teoreettisiin kysymyksiin, vaan hän saapui aina ihmisen tasolle ja auttoi häntä siitä käsin, missä hän oli matkallaan.

On esimerkiksi totta, että henkinen matka on identiteettien läpi näkemistä ja niistä luopumista. Sinulle voi kuitenkin olla erityisen tärkeää juuri nyt antaa rakkautta ja rakennusaineita identiteettisi kehitykselle, jos se ei vaikkapa ole saanut tervettä tukea kasvuvaiheittesi aikana.

Ihmisessä on keskimäärin erittäin paljon sisäistä vihaa itseään kohtaan. Tuon vihan kohtaaminen ja ymmärtäminen vaatii meiltä tietynlaista vahvuutta ja vihan kohtaamisen sijaan sinulle voi olla tärkeää vahvistaa itseäsi. Voi olla, että minuutesi kaipaa läpikatsomisen sijaan terveitä ihmissuhteita, terapiaa ja itsensä vahvistamista.

Se mikä on sinulle oikein ja tarpeellista, voi olla jotain muuta kuin se, mitä muut ajattelevat, tai mitä edes itse osasit ajatella. Tunnista siis, missä juuri sinä olet matkallasi. Tässä erinomaisena apuna toimii henkilö, joka on kulkenut matkaa ennen sinua ja nähnyt sen eri vaiheita.

Minä olen rakastettu ja rakastava voima

”Olen oppinut luottamaan äärettömän minäni viisauteen. Tiedän, että minä – samoin kuin kaikki muutkin – olen voimakas, suurenmoinen, ehdottomasti rakastettu ja rakastava voima.

Tämä energia virtaa kauttani, ympäröi minut ja on erottamaton osa minua. Se on itse asiassa se, joka ja mikä minä oikeasti olen. Siihen luottaessani luotan itseeni. Se opastaa minua, suojelee minua ja antaa minulle kaiken, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen ja hyvinvoiva. Minun tarvitsee vain olla oma itseni. Minun tarvitsee vain olla se suurenmoinen rakkaus, joka minä oikeasti olen, ja antaa elämäni tapahtumien ja olosuhteiden tulla. Tiedän, että loppujen lopuksi kaikki tapahtuu minun kannaltani parhaalla mahdollisella tavalla.

En oleta mitään ennalta ja luotan siihen, että kaikki on hyvin. Kun olen oma itseni, ainutlaatuinen suurenmoisuuteni johdattaa minut niihin suuntiin, jotka ovat hyödyllisimpiä minulle ja kaikille toisille. Muuta minun ei tarvitse tehdä. Silloin kaikki, mikä oikeasti on minun, tulee elämääni vaivatta mitä taianomaisimmilla ja odottamattomimmilla tavoilla. Se todistaa minulle joka päivä todellisen minäni voimasta ja rakkaudesta.”

Ote Anita Moorjanin kirjasta Kuolema antoi minulle elämän – Kuinka löysin itseni ja terveyteni rajakokemuksen kautta, (Basam Books 2013)

Läheisessä ihmissuhteessa joutuu sietämään toisen ja omaa epätäydellisyyttä – ja saa samalla suuren mahdollisuuden oppia

Joogamatolla harjoitellaan muun muassa tietoisemmaksi kasvamista. Harjoittelu jatkuu arjessa. Elämä tuo eteen samoja opetuksia kerta toisensa jälkeen.

Peilaamme tunteitamme ja rektioitamme muiden ihmisten kautta, ja lähimpänä on usein puoliso. (Onhan se aika mieletöntä, että toinen sielu on valinnut juuri minut ja suostuu peilaamaan minua!)

Henkisellä polulla läheisestä ihmissuhteesta on hyötyä, sillä sitä kautta joudumme altistumaan epämukavuusalueelle. Läheisessä ihmissuhteessa joutuu sietämään (paitsi toisen, myös) omaa epätäydellisyyttään ja saa samalla suuren mahdollisuuden oppia.

Kumppanin löytäminen ei tietenkään ole edellytys henkiselle kasvulle. Monissa traditioissa korostetaan päinvastoin askeesia. Jooginen askeesi hakee yhteyttä muiden ihmisten sijaan ikuisuudesta, jumaluudesta, rakkaudesta, universumista – miksi tätä voimaa haluaakaan kutsua. Sekään ei ole helppo tie. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää.

~ ~ ~ ~

Ihmissuhde on ensisijaisesti suhde itseen. Kukaan tai mikään muu ei voi tehdä minua onnelliseksi tai kokonaiseksi. Joogaopettaja Charanpal Singh avaa asiaa englanniksi: disappointment eli pettymys kumppanin epätäydellisyyteen on sama kuin no appointment eli ei kohtaamista. Silloin ei enää kohtaa toista ihmistä tai itseään, vaan ainoastaan itse rakentamansa fantasian parisuhteesta.

Parisuhteissa samat erimielisyydet usein toistuvat. Mutta jos pysyy toisen rinnalla, haluaa nähdä puolison sellaisena kuin tämä oikeasti on, näkee myös itsensä. Laitamme toistemme päälle kaikenlaisia leimoja, joita emme kykene käsittelemään itsessämme.

On helppo syyttää toista ja kieltää oma osuutensa asiaan. Itsensä kohtaaminen on vaikeaa.

Pariskuntien riitelyä helpottaisi omien projektioiden ja tunteiden omistaminen – ei siis toisen syyttämiseen niistä. Tämä on psyykelle haastavaa. Tarvitaan vahva hermojärjestelmä, jotta tunteiden energioita kestää fyysisesti. Joogaharjoitukset auttavat.

Myös meditaatio, keskusteleminen ja kaikenlainen psyykkinen työ auttavat. Henkinen matka on itseensä tutustumista, ei vanhoihin tarinoihin, tapoihin tai uskomuksiin kiinnittymistä. Sielullisen rakkauden ja tietoisuuden avulla voimme auttaa toisiamme.

~ ~ ~ ~

Pienet onnistumiset kasvattavat luottamusta suhdetta ja kumppania kohtaan, sekä lisäävät kykyä olla eri mieltä. Eri mieltä ihmiset voivat toki olla, se ei ole vaarallista. Oma tunne – oli se mitä tahansa riemusta silmittömään raivoon – on kuitenkin oma, ei kenenkään muun tunne. Siksi siitä kannattaa ottaa vastuu, eikä syyttää muita. Esimerkiksi vihaisena ei ole sovittelun tai analysoinnin aika, silloin kannattaa keskittyä tuntemaan omaa tunnettaan vahingoittamatta muita.

Yhtäaikaisten, ristiriitaisilta tuntuvien tunteiden sietäminen kuuluu parisuhteeseen.

Meissä kaikissa on kapasiteettia äärimmäiseen hyvyyteen ja äärimmäiseen pahuuteen. Niin minussa kuin puolisossa on kyky suureen lempeyteen, rakkauteen ja hellyyteen, mutta myös täyteen välinpitämättömyyteen.

Meissä jokaisessa on kauniita ja karmeita puolia, sillä olemme ihmisiä. Se on todellisuutta. Ja se on oikeastaan aika vapauttavaa: tässä me olemme, molemmat harjoittelemassa. Eikä harjoittelu ole harjoittelua, jos siinä ei välillä epäonnistu. Vain sitä kautta voi kasvaa mestariksi.

Näistä syistä vapaampi elämä on nyt yhä useamman ulottuvilla

Kirjoittaja Rosita Juurinen irtisanoutui 2014 pitkän uran jälkeen toiminnanjohtajan työstään ja ryhtyi luomaan hitaampaa elämäänsä. Päätös ehkäisi totaaliseen burnoutiin ajautumisen. Nykyisin hän reissaa ja kirjoittaa pääosan vuodesta Kaakkois-Aasiassa ja Australiassa, budjettitietoisesti elellen.

Kuulutko niihin lukuisiin ihmisiin jotka kaipaavat irtiottoa, hidastusta, muutosta työelämässä tai kokonaan uuteen omannäköisempään elämäntyyliin loikkaamista? Elämänmuutoksessa on paljon mietittävää ja ratkaistavia kysymyksiä pureksittavana, mutta ainakin yksi ratkaiseva etu on tänä päivänä meidän puolellamme, nimittäin aika, jota elämme. Vallitseva ajan henki, teknologiset innovaatiot ja globalisaatio tekevät elämänmuutoksen nyt jos koskaan mahdolliseksi.

Tässä ajassa meille on tarjolla ihan hurja määrä mahdollisuuksia, tietoa, innoittajia, työkaluja ja teknologista vipuvoimaa. Näitä mahdollisuuksia ei totisesti ollut jokaisen ulottuvilla vielä parikymmentä vuotta sitten. Tiedostamalla nämä nykyihmisen etuoikeudet ja hyödyntämällä niitä sinulle sopivalla tavalla, voit saada tarvittavaa nostetta uuden vapaamman elämäntyylisi luomiseen.

1. Työelämän muutokset

Työelämä on jatkuvassa murroksessa ja liikkeessä suuntaan, joka mahdollistaa lisää joustavuutta useille toimialoille. Etätyöt ovat arkipäivää ja työpaikkasidonnaisuus vähenee toimisto- ja tietotyön aloilla kovaa tahtia. Työtuntien laskemisesta ollaan siirtymässä työn tuloksien ja tuotosten laskemiseen ja niistä maksamiseen. Mahdollisuudet itsenäiseen ja paikkariippumattomaan työntekoon lisääntyvät kun fokus kiinnittyy enemmän aikaansaamiseen kuin työpaikalla vietetyn ajan varmistamiseen. Kommunikaatio ja yhteistyö toimii nykyisin hyvin myös verkossa.

Mahdollisuus: Voit neuvotella työnantajan kanssa lisääntyvästä etätyöstä, etäkuukausista vaikka kokonaisesta etävuodesta. Tai entä jos pyrkisit sopimaan tiettyjen aikaansaannosten, tuotteiden tai tuotosten myynnistä työnantajalle ostopalveluna kiinteiden viikkotuntien sijaan. Tällöin voit säädellä työntekoa ja työaikoja paremmin itse. Seuraus: lisää vapautta työntekemispaikan ja työaikojen suhteen.

2. Uuden ajan tieto-taito verkossa

Vaikka muodollinen ja läsnäoloon perustuva koulutus on edelleen voimissaan ovat etä- ja verkko-opiskelumahdollisuudet lisääntyneet räjähdysmäisesti. Eikä tänä päivänä tarvitse tyytyä pelkästään kotimaiseen ja ns. viralliseen koulutustarjontaan, vaan koko maailman kouluttautumis- ja oppimismahdollisuudet ovat käsiesi ulottuvilla verkossa. Monenlainen kansainvälinen huippuosaaminen on vain muutaman klikkauksen päässä. Voit täydentää osaamistasi tai hankkia kokonaan uudet ammattitaidot netissä.

Mahdollisuus: Voit valita osaavimmat ja innostavimmat kouluttajat sekä valmentajat juuri niiltä aloilta ja asioista, joita sinä tarvitset tukemaan elämänmuutostasi. Etenkin aiheissa, joita ei perinteinen koulutus vielä tarjoa tai edes tunnista verkko on ylivoimainen. Verkkokoulutukset, webinaarit ja podcastit (jo pelkästään youtube on mittava aarreaitta) mahdollistavat jokapäiväisen itseopiskelun, oman kasvun ja taitojen kehittämisen.

Räätälöi nettikurssien avulla osaamisesi vastaamaan tämänhetkisiä intressejäsi ja itseäsi. Voit opiskella silloin kun haluat, siellä missä haluat. Mitä taitoja tarvitset uuteen elämäntilanteeseen pääsemiseksi tai siellä pärjäämiseksi? Vastaus löytyy verkosta.

3. Oma osaaminen verkkoon

Teknologinen kehitys ja erilaiset verkkopalvelut ja -alustat mahdollistavat sen, että periaatteessa kuka tahansa voi myydä osaamistaan ja asiantuntijuuttaan verkossa, koko maailman ollessa markkinapaikkana. Tämä tarkoittaa, että sinäkin voit muuntaa osaamisesi, ammattitaitosi ja asiantuntijuutesi verkossa myytäviksi palveluiksi tai tuotteiksi. Kokemustaan, osaamistaan ja apuaan voit tarjota muiden iloksi toki ilmaiseksikin esim. bloggaamisen muodossa. Tiedon tuottaminen, soveltaminen ja jakaminen on palautumassa auktoriteeteilta takaisin kansalaisille, jolloin vaihtoehtoinen tietous ja elämäntavat nousevat paremmin esiin.

Mahdollisuus: Palkkatyön tympiessä tai stressin käydessä ahdistavaksi voit alkaa viritellä uutta uraa tuotteistamalla asiantuntijuuttasi tai kehittämällä mieleisestä harrastuksestasi palveluja tai tuotteita verkkoon. Hyvällä aiheella ja pitkäjänteisellä työllä voit alkaa saada toimeentuloa jostakin, mitä rakastat ja työskennellä omaehtoisesti mistäpäin maailmaa hyvänsä.

Teoriassa tämä tarkoittaa sitä, että vaikkapa Tohmajärven työväenopiston kuntopiirin ohjaajasta voi hyvässä lykyssä tulla kansainvälisen asiakaskunnan omaava personal trainer, joka ohjaa asiakkaita verkossa ja asuu Hawaijilla. Siis ainakin teoriassa. Jokatapauksessa aika ja teknologiset mahdollisuudet suosivat nyt luovia ja mielikuvituksellisia ratkaisuja ja tarjoavat väyliä ulos perinteisestä palkkatyöstä.

4. Matkustelun uudet muodot

Ennen jo pelkän lentolipun varaaminen oli monimutkainen prosessi ja hinnatkin laskettiin tarkkaan lentomailien mukaan. Nykyään erilaiset ohjelmistot ja hakupalvelut ovat tehneet matkojen suunnittelusta ja varailusta lasten leikkiä. Hintavertailuilla ja verkostoitumalla löytää parhaat tavat viettää kuukausia maailmalla jo 20-30 euron päiväbudjetilla tai halvemmalla. Yhteydenpito kotona oleviin ihmisiin ja lähes kaikki asioiden hoito sujuu netin kautta, joten sidonnaisuudet yhteen tiettyyn sijaintiin vähenevät koko ajan. Lasten koulunkäyntiin ja muuhun opiskeluun netti tarjoaa jo varsin kattavat palvelut.

Mahdollisuus: Monenlaiset järjestöt, organisaatiot ja palvelusivustot tarjoavat tapoja viettää pitkiäkin aikoja maailmalla tehden vaikkapa vapaaehtoistöitä sinulle tärkeän aiheen parissa. Tai voit hakeutua etävuosiohjelmaan, jossa tehdään työtä ja matkustellaan porukassa.

Tee kämppävaihtarit ja asu ilmaiseksi jossain lämpimässä tutustuen samalla uuteen kulttuuriin ja ympäristöön. Tarjoudu talo- ja lemmikkivahdiksi matkoillasi ja säästät merkittävästi reissukuluissa. Hakeudu diginomadien eli läppäriyrittäjien yhteistyötiloihin (co-working spaces) ja porukoihin reissuillasi ja et tiedäkään, mitä mahdollisuuksia sinulle voi verkostoissa avautua. Koko perhekin voi lähteä nyt aiempaa helpommin maailmalle, kun koulunkäynti ei ole enää este.

5. Innostavat esimerkit ja muuttuvat arvot

Ajan henki on muuttumassa. Vaikka perinteiset mallit elää ja toimia elämänkaaren eri vaiheissa pitävät sitkeästi pintansa ja toimivat vielä normeina, joihin vertaamme itseämme, on normista poikkeaminen yhä normaalimpaa. Ihmiset löytävät omia polkujaan, tekevät elämänmuutoksia ja ratkaisuja, joille entisaikaan olisi pudisteltu päätä tai pidetty tyhmänrohkeina. Työuraltaan ja materiakeskeisyydestä maalle omavaraistalouteen tai maailmantuuliin loikkaavia ei pidetä enää omituisuuksina, vaan rohkaisevina esimerkkeinä siitä, miten kukin voi luoda omaa elämäänsä itse ja ottaa vastuuta onnellisuudestaan.

Eikä tänä päivänä ainoa toimintamalli varallisuuden suhteen ole ”osta ja pidä, kunnes sinut peritään”, vaan yhä tavallisempaa on käyttää varallisuuttaan sijoittamalla sitä omaan elämänlaatuun, sopivaksi katsotussa elämänvaiheessa, eikä kerryttää varojaan vain jälkipolville säästellen.

Mahdollisuus: Paine normienmukaiseen elämään on aiempaa vähäisempi ja elämäntyylien kirjo yhä laajeneva. Inspiroivia esimerkkejä ja tarinoita siitä, miten elämänsä ja toimeentulonsa voi rakentaa mitä kiehtovimmilla tavoilla on saatavilla runsaslukuisesti pelkästään sosiaalisessa mediassa. Lue blogeja, hanki tietoa ja löydä vertaistukea. Unelmiaan toteuttavista ihmisistä ja heidän elämänmuutoksistaan voit saada innoitusta, käytännön toimintamalleja ja motivaatiota oman onnesi tavoittelun tiellä. Kenties se tie vie oravanpyörän ulkopuolelle, jonkin sinun oman kutsumuksesi johdattamana.

On siis hyvä havahtua huomaamaan, mitä mahdollisuuksia tässä ajassamme on. Uudet teknologiat ja nettipalvelut suorastaan kerjäävät meitä hyödyntämään niitä. Samalla asenneilmapiiri on suopeampi ja kannustavampi irtiottajia ja elämänmuutoksen tekijöitä kohtaan kuin aiemmin.

Mutta, vaikka nämä olosuhdetekijät ovatkin puolellamme, eivät ne poista sitä sisäisen työn tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä, joka muutoksenpohtijalle tulee tehtäväksi. Oman itsensä tunteminen ja kuunteleminen on kaiken lähtökohta. Jos päättää tuunata elämäänsä uuteen suuntaan, kannattaa hyödyntää näitä saatavilla olevia mahdollisuuksia ja vipuvoimia. Jos taas nykytilanteessasi on riittävän hyvä olla, tuskin mikään teknologinen innovaatio, ajanhengen muutos tai irtiottotarina saa sinua hinkumaan pois sieltä.

Rosita Juurinen

Rosita haluaa rohkaista ja auttaa muitakin irtiotosta haaveilevia mm. uuden e-kirjansa Toimistosta travelleriksi – Matkaopas vapaampaan elämään avulla.

Kuoleman äärellä mielipiteillä ei ole väliä – on vain syvä rakkaus

Paras ystäväni, toinen puoli minua, nukkui pois 36-vuotiaana.

Kuukausi ennen hänen kuolemaansa vietimme yhteisen illan hänen kotonaan. Muutaman tunnin aikana kävimme läpi elämän koko kirjon tunteita. Mutta ennen kaikkea minulle merkitsi se, että sain tuntea tuon niin tutun ja rakkaan ihmisen läsnäolon. Siinä hetkessä oli kaikki tieto, menneestä, tästä hetkestä ja siitä, mitä olimme yhdessä ja erikseen.

Tein ystävälleni energiahoitoa, sillä se tuntui hänestä hyvältä. Hoidon aikana kehon epävakaa lämmönsäätely tasaantui hetkeksi ja kehossa ja mielessä tuntui rauha. Näin hän kertoi. Energiahoito on sitä, että laitetaan kädet toisen keholle tai kehon lähelle, ja annetaan energian virrata. Kun toinen on vastaanottavainen, hän tuntee energian eri sävyjä. Ystäväni tunsi lämpöä, rauhaa ja näki värejä.

Myöhemmäksi illaksi olin järjestänyt meille yhteisen ”konsertin”. Ihana enkeliääninen nainen tuli laulamaan ystäväni lempparia Kaija Koota. Pääsimme vielä ”keikallekin” sairaalasängystä käsin. Tuo enkeli oli tullut uskoon ja kysyi keikan päätteeksi, saako rukoilla ystäväni puolesta.

Istuin ystäväni vieressä, pää hänen sylissään, ja tuo ihana enkeli teki rukouksensa. Hän puhui Jumalasta ja Jeesuksesta, ja muista asioista kristillisin käsittein. Kun hän laittoi kädet ystäväni harteille ja alkoi tehdä rukousta, aloin tuntea lämpöä ja keveyttä. Tuota samaa, mitä hetki aiemmin energiahoidossa.

Kuoleman äärellä ei kiinnosta millä käsittein asioista puhutaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä, kenen usko on oikea tai kenen erilainen. Kuoleman lähestyessä elämästä tulee entistä tiiviimpi jalokivi, jota katselee kuin ihmettä. Silloin ei kysytä sanoja, silloin tunnustellaan sitä täyteläisyyttä, joka syntyy ihmisten välisestä kohtaamisesta, ja siitä, kun rakkaus on kaikkialla, kaikissa.

Se, mitä energiahoidossa tai siunatessa tapahtui, on sanallisesti täysin merkityksetöntä. Se, millainen vakaumus tai usko kenelläkin on, on täysin merkityksetöntä. Merkityksellistä on vain se, kun kaikki tuntevat samaa, on yhteistä tietoa, kokemusta siitä, että kaikki on.

Kuoleman äärellä voi päästää irti kaikesta, mitä luulee tietävänsä tai mihin uskoo. Ainoa mikä merkitsee, on hetki. Ja kun se on ohi, siitä tulee lempeä tunnemuisto.

Tunnen ystäväni vierelläni. Tiedän miltä hän tuntuu, tunnen, mitä on olla yhdessä hänen kanssaan. Kun tekee kipeää, palaan tuohon tunteeseen. Rakkauteen.

Hyvää matkaa rakas ystävä <3

Puhutaan Rumia: rakastetulle

Jalāl ad-Dīn Muhammad Balkhī, joka tunnetaan paremmin nimellä Rumi, oli 1200-luvulla elänyt persialainen runoilija ja sufimystikko. Hänet tunnetaan erityisesti monitulkintaisista, kaunosanaisista, symbolisista runoistaan, jotka käsittelevät etsimistä, totuutta ja rakkautta.

Rumin runoissa kuvataan rakkautta, sen herättämiä tunteita sekä suhdetta rakastettuun välillä liki ylitsepursuavasti, välillä timantintarkasti, välillä hienovaraisen herkin sanavalinnoin. Hänen kuolemattomat säkeensä koskettavat sydämiä vielä tänäkin päivänä.

♥ ♥ ♥

Minulla oli joskus tuhat halua. Mutta halussani tuntea sinut kaikki muut sulivat pois.

Näin kuolisin siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen: niin kuin pilven palat haihtuvat auringonvalossa.

Kun olen kanssasi, valvomme koko yön. Kun et ole täällä, en voi nukkua. Ylistys Jumalalle näistä kahdesta unettomuudesta ja niiden erosta.

Kuiskailen salaisuuksia korvaasi – nyökkää vain ja ole hiljaa.

Olen sinun. Älä anna itseäni takaisin minulle.

Aion odottaa tässä, kunnes hiljaisuutesi murtuu, sielusi järisee, rakkautesi herää.

Rakkaus on kokonaisuus. Me olemme vain sen palaset.

Jos rakastan itseäni, rakastan sinua. Jos rakastan sinua, rakastan itseäni.

Etäisyyden päästä näet ainoastaan valoni… tule lähemmäs ja tiedä, että olen sinä.

Jos et löydä minua sisältäsi, et koskaan löydä minua. Koska olen ollut kanssasi olemassaoloni alusta asti.

Haluan nähdä sinut. Tuntea äänesi. Tunnistaa sinut, kun ensimmäistä kertaa tulet kulman takaa. Aistia tuoksusi, kun tulen huoneeseen, josta olet juuri lähtenyt. Tuntea kantapääsi nousun, jalkasi liu’un. Tutustua siihen, miten mutristat huuliasi ja sitten annat niiden avautua, vain hieman, kun kumarrun lähellesi ja suutelen sinua. Haluan tuntea sen ilon, miten kuiskaat ”lisää”.

Valossasi opin, miten rakastaa. Kauneudessasi, miten kirjoittaa runoja. Tanssit rintani sisällä, missä sinua ei näe kukaan, paitsi joskus minä, ja siitä näystä syntyy tämä taide.

Hyvästit ovat vain niille, jotka rakastavat silmillään. Koska heille, jotka rakastavat sydämellä ja sielulla, ei erossa olemista ole olemassa.

♥ ♥ ♥

Lähteet: Elephant Journal, Collective Evolution

Uupuneena huomasin, että elämässäni ei ollut enää tilaa minulle

Kun aikoinaan havahduin uupumukseeni, huomasin samalla, että elämäni tuntui olevan totaalisen tukossa.

Vuosien varrella kuorma oli vähitellen hiipinyt nurkan takaa iholleni. Koti oli tulvillaan tavaraa, kalenteri täynnä ohjelmaa, muiden ihmisten pyynnöt ja toiveet tunkivat puhelimen ja sähköpostin kautta suoraan stressaantuneeseen mieleeni ilman minkäänlaisia rajoja.

Kaikki oli niin lähellä, että minun oli vaikea hengittää. En enää erottanut, mikä oli minua, mikä oli muita.

Kun ulkopuolelta kaikki kaatuu syliin, oma sydämen ääni vaimenee. Rajat itsen ja ulkomaailman välillä hämärtyvät. Yhteys sisimpään katoaa kiireen ja arkisten ajatusten alle.

Aika ajoin onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään muutama kysymys ja selvittää, onko elämässäsi tilaa sinulle.

1) Onko elämässäsi tilaa tunteillesi? Onko arjessasi aika, paikka ja kanava tunteiden ilmaisuun ja rakentavaan käsittelyyn? Onko sinulla ihmistä, jonka seurassa sinulla on lupa purkaa sisältäsi mitä haluat – ja oletko sellainen ihminen edes itse itsellesi? Onko sinulla lupa ja oikeus tunteisiisi, itseltäsi ja muilta?

2) Onko elämässäsi tilaa tarpeillesi? Onko arjessasi sopivassa suhteessa tilaa liikunnalle ja levolle – tai edes toiselle? Ehditkö toipua ja palautua työn, lastenhoidon, harrastusten ja kotitöiden tuomista rasituksista? Saatko olla riittävästi yksin, kun sitä kaipaat, tai hyvässä seurassa, kun olet ystävää vailla?

3) Onko elämässäsi tilaa tärkeimmille toiveillesi? Onko sinulla aikaa ja rauhaa kuunnella sydäntäsi? Tiedätkö, mitä aidosti ja oikeasti elämältä kaipaat? Vai ovatko salaiset haaveesi niin salaisia, että ne ovat jääneet sinulta itseltäsikin piiloon?

Tilan ottaminen voi alkaa tapahtua pikku hiljaa – voit aloittaa siitä, että silloin tällöin sanot ei jollekin tekemiselle tai ulkoa tulevalle vaatimukselle, ja varaat pienen hetken ainoastaan itseäsi varten.

Kysymysten kysyminen ei aina ole helppoa eivätkä vastaukset välttämättä nouse esiin heti, mutta rehellisyys itseään kohtaan on lopulta suunnattoman vapauttavaa. Se antaa mahdollisuuden ottaa ensimmäiset askeleet kohti sydämen ohjaamaa elämää. Joko sinä olet lähtenyt liikkeelle?

Kun elämä antoi uuden mahdollisuuden

Kirjoittaja Sami Pääkkönen on 33-vuotias bloggaava pohjoiskarjalalainen, joka pitkän huumeriippuvuuden jälkeen sai elämänsyrjästä kiinni ja on sitten toteuttanut elämässään suuria unelmia.

Se oli alkuvuotta 2011, viimeinen kosketukseni huumeisiin. Ja sitten se alkoi. Hieman itsestään, vailla mitään uskoa tai toivoa, että tästä selvitään. Minä vain päätin. Nyt riittää. Muuten kevääseen mennessä kuolen joka tapauksessa näihin paskoihin. Olin edellisenä syksynä jo ajanut 120km/h vierelle ajaneen rekan alle. Mietin sitä paljon. Mietin, että huh, se oli lähellä ja kysyin itseltäni kysymyksen: Jaksanko ja riittääkö minun voimat taistella irti huumeista vielä toisen kerran?

En luvannut itselleni mitään vaan päätin, että katsotaan. Eihän siinä mitään menetäkään, ei varsinkaan siinä tilanteessa, kun kaikki oli mennyttä. Tai ainakin se kaikista tärkein, terveys. Olin erittäin heikossa kunnossa. Ja jälkeenpäin mietittynä oli kummallista, ettei sitä edes kukaan huomannut. Tai ei siitä ainakaan kukaan minulle sanonut. Ei kukaan.

Asuin tuolloin mutsin luona, ajatuksena oli punkata siinä sen aikaa, että saan oman asunnon. Mutsi alkoi jo hermoilemaan, että eikö sitä asuntoa jo ala löytyä. Menin Nurmekseen rauhoittumaan ja miettimään, että mitä tässä tapahtuu. Soitin Joensuun kaupungille, olisiko sitä asuntoa nyt millään saatavilla. Lupasivat palata asiaan. Seuraavana päivänä sain tekstarin: sinulle olisi asunto tarjolla ja muuttaa voisi jo tosi pian. Luonnollisesti siitä olin iloinen, siis sen verran sain ehkä hymyiltyä mitä sen surkeuden keskellä pystyin, eli vähän.

Muutin omaan asuntoon parissa viikossa. Silloin oli aika tosissaan alkaa selviytymään. Olin tuossa vaiheessa ollut ilman kamaa 1,5kk. Pahimmat vieroitusoireet taisi silloin vielä olla päällä. Ja sitten olisi pitänyt hoitaa kaikki itse, kuten vaikkapa niinkin perusasia kuin kaupassa käydä. Teki muuten tosi kipeetä.

Aloin syrjäytymään. Verhot oli kiinni, koko ajan. Kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta. Ihan sama oliko aamu, päivä, ilta tai yö, verhot pysyi kiinni.

Aika kului ja kului, mutta niin hitaasti, ettei mitään rajaa. Olin ne ensimmäiset 9 tai 10 kuukautta sisätiloissa ja vain silloin menin pihalle, kun kaupassa piti käydä. Pakkohan se oli sinne mennä vaikka jumalaton kuristusote oli koko ajan kaulalla koko sen kauppareissun ajan. Hyvä etten juossut himaan, kun sieltä pihalle selvisin. Kaupassa kävin noin kerran viikkoon, koska mitä vähemmän siellä kävin, sitä helpompaa mulla oli.

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. En muista miten sinne älysin mennä, mutta se oli mun pelastus. Alkuun siellä käynnit ahdisti. Oikeastaan en halunnut mennä sinne, sillä en halunnut puhua kaikesta siitä pahasta, mikä minun sisällä majaili. Ensimmäinen vuosi miekkarissa oli kauheaa. Mulla oli koko ajan äärimmäisen paha olla. Sitten tapahtui se seuraava nytkähdys, eteenpäin.

Minulle vaihdettiin vanha lääke takaisin, sillä se mitä silloin söin, ei auttanut harhaluuloisuuksiin. Kävin juttelemassa noin kahden kolmen viikon välein ja koko ajan ahdisti. Te tiedätte sen tunteen, kun ei saa happea. Ahdistus on niin kova, että sieraimetkin menee tukkoon ja tuntuu, ettei osaa edes hengittää. Tai en minä tiedä, tiedättekö, mutta kuitenkin. Noin kuukausi lääkkeen vaihdon jälkeen alkoi helpottamaan. Ne hullut luulot, kuumotukset ja harhat alkoivat saada pienempää roolia mun pään sisällä. Se helpotti kaikkeen. Tässä vaiheessa olin ollut ilman huumeita 1,5v enkä todellakaan tiennyt, niin kuin en tiedä tänä päivänäkään, että miten minä kaikesta huolimatta onnistuin. Se on täysi mysteeri minulle.

Joskus siinä 2012/2013 taitteessa aloin jo saada happea normaalisti. Kaupassa käynnit alkoivat sujua ja koska sen tuossa vaiheessa jopa tiedostin, aloin tekemään erinäisiä asioita helpottaakseni elämääni. Aloin ensinnäkin lenkkeilemään. Alkuun siinä meni vajaa 10 minuuttia siinä kävelyssä – mutta se oli sen vajaat 10min enemmän kuin aikaisemmin. Paino tippui viitisen kiloa todella nopeasti, noin kuukaudessa. Samalla tein tahallani sellaisia pikku juttuja, että en ostanutkaan esim. maitoa kahta litraa vaan litran. Tämä siksi, että joutuisin parin päivän jälkeen uudestaan kauppaan.

Tuolloin en käyttänyt maitoa muuhun kuin kahviin, sillä ei ollut varaa juoda maitoa lasillistakaan ruoan yhteydessä. Ja koska näin tein, siedätyin kaupassa käynnille ja se alkoi näkymään omassa voinnissa. Sen lisäksi, että fyysinen kunto parani koko ajan, henkinen puoli parani myös. Tuohon aikaan oli jo kiva käydä miekkarissa ja oikein odotin sitä, että pääsisi juttelemaan. Tässä vaiheessa huumeettomia vuosia oli vyöllä jo kaksi.

Keväällä, vappuviikolla se todellinen nousu ihmisten ilmoille tapahtui. Menin kuntouttavaan työtoimintaan Jokikadun pajalle. Aluksi kaksi kertaa viikossa ja hyvin äkkiä huomasin, että tämä tosissaan auttaa mua. Niinpä päätin haastaa itseäni lisää. Lisäsin päivän, kun olin ollut pajalla kuukauden. Siitä 1,5kk eteenpäin eli heinäkuussa 2013 sitten vaihdoin puupuolelta ATK-apuohjaajaksi ja päiviä tuli jälleen yksi lisää. Ja näillä sitten mentiin. Kävin maanantaista keskiviikkoon päivät ATK-puolella ja sen torstain olin sellaisessa seikkailuryhmässä. Käytiin joka kerta eri paikassa kuin viimeksi, aina jotain pientä tekemässä. Ja tämä nimenomainen seikkaluryhmä oli todellinen kultakaivos minun hyvinvoinnille.

Syksyllä 2013 sain kuin ihmeen kautta Joensuun Siniristille ohjaajan paikan, palkkatuella. Olin yhtäkkiä kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja. Siis vain hetkeä aikaisemmin olin itse kuntouttavassa työtoiminnassa kuntoutumassa, ja nyt sitten se homma kääntyi päälaelleen. Se oli vähintään skitsotilanne alkuun ja siinä menikin parisen kuukautta ennenkuin sisäistin sen kunnolla. Siinä meni vuosi enkä ollut päivääkään poissa. En edes silloin, kun oli pakkaskelit tammikuussa 2014, joka aamu lähes -30C helotti mittarissa, pyörästä etukumi rikki, niin sitten kävelin. Eihän matka pitkä ollut, mutta aika äkkiä minulla meni nilkat siinä kävelyssä, koska kenkiäni ei ole suunniteltu mitenkään pitkiä kävelymatkoja varten. Matkaa siis oli ehkä 4,5km, minulle iski penikkataudin molempiin nilkkoihin ja pakkanen huurutti naamaa -25 – -30C asteen verran parisen viikkoa. Menin silti, joka päivä töihin. Kävelin lumihangessa, kun työkaveri viiletti vierellä. On siinä voinut autoilijat hieman katsoa sitä touhua, että miksi tuo kävelee hangessa, kun vieressä aurattu kävelytie 🙂

Noihin aikoihin aloin seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Näinä päivinä kaksi vuotta sitten. Ja jo keväällä 2014 muutettiin saman katon alle. Syksyllä sitten tuli päätökseensä Siniristillä työskentely. Vuoden kun sai vain olla. Olisin varmasti halunnut olla pidempäänkin, mutta laki on laki. Siinä se alkoi sekin vuosi olla taputeltu. Marraskuun viimeinen viikko vietettiin Kanariansaarilla, joka tiesi yhden unelman toteutumista: unelma siitä, että pääsisi lentokoneeseen ja kohteena olisi joku lämmin paikka. Tästä haavelin varmaan parikytävuotta tai jotain.

Vaihtui vuosi ja 01.01.2015 aamulla kello 08:00 kuulin kuiskauksen korvissani; ”Sami, sinusta tulee isä”. Elämäni hienoin lause ikinä mikä on minulle sanottu. Sitten siinä seuraavan viikon aikana myin hätäpäissäni kohtuu kalliin puhelimeni, koska halusin kihlata kumppanini ja ostaa kunnolliset sormukset. Niinpä sitten teinkin ja sain myytyä luurin, mentiin kultaliikkeeseen valkkaamaan sormukset ja 8.1.2015 mentiin kihloihin.

Syksyllä 8.9. sitten syntyi minun esikoinen ja avopuolison kolmas lapsi. Terve tytär.

Tammikuun 8:s oli viisivuotispäivä. Merkkipäivä siitä, että olen ollut nyt 5 vuotta kuivilla huumeista. Viisi vuotta. 1825 päivää. Voitte miettiä, olisinko uskonut pystyväni tähän. Ja voin sen heti tunnustaa, en olisi, en ikinä. Mutta niin vain tässä sitä ollaan eletty jo viisi vuotta ilman huumeita. Vaikka se eka 2,5v oli ”aika” tuskainen ja hidas ajankulun suhteen, on sen jälkeen jälkimmäinen 2,5v mennyt kuin siivillä. Jos jotain asiasta voin olla oikeasti tyytyväinen itseeni, niin tästä. Tein melkoisen työn päästäkseni siitä päihdepirusta eroon. Tai onhan se mörkö minun päässä hautaan saakka, mutta se ei ole enää aktiivinen. Se on kuihtunut lähes olemattomiin. Mutta on kuitenkin päässä muistuttamassa siitä, että kertakin, niin hän vie minut mukanaan. Ja sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen eli nykyiseen tilanteeseeni. Vaan aivan varma kuolema.

Mutta onneksi minun ei tarvitse miettiä huumeita eikä ne päässä siinä mielessä pyörikään enää ollenkaan. Toki huumeista puhun ja kirjoitan, mutta mielitekoja niihin ei enää ole. Pystyn puhumaan ja kirjoittamaan huumeista ilman mitään ahdistusta tai mitään sellaista, että alkaisi tekemään mieli. Kun ei tee mieli, niin ei tee, ja se jos mikä on hyvä ja melkoisen työmaan lopputulos. Enää ei huumeet minua saa.

Kiitän tästä kaikesta ja tämän kaiken mahdollistamisesta seuraavia ihmisiä/tahoja:
Kiitos Joensuun kaupungin työntekijät, kuten TYP, mielenterveystoimisto ja sosiaalihuolto. Kiitos Jokikadun paja! Kaikki te siellä, Much Luv! Kiitos Joensuun Siniristi ry, huh ilman sitä paikkaan, niin en tiedä! Kiitos kaikki taustahenkilöt näiden asioiden järjestämisessä ja siitä, ettei minun kohdalla pidetty mitään kiirettä. Aika auttoi eniten, joten kiitos siitä, kun sitä aikaa annoitte minulle!

Kiitos isä, kiitos äiti! Ilman apuanne olisin ollut liian heikko taistelemaan huumepirua vastaan. Kiitos sisko, kiitos veljet! Autoitte jokainen omalla tavallanne. Kiitos kaikki työkaverit Siniristin aikaan, pelkkää rakkautta teitä jokaista kohtaan! Ja sitten viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, kiitos rakas avopuolisoni! Kiitos siitä, ettet ole hylännyt minua niinä aikoina, kun on tehnyt heikkoa. Varaukseton tukesi, läsnäolosi ja rakkautesi, apusi on ollut täysin korvaamatonta! Sinun kaltaista ihmistä ei ole toista enkä olisi koskaan voinut parempaa naista elämääni saada. Kävi järjetön tsägä, sellaisella kummeliäänellä sanottuna 🙂

– Sami