Oi leipä. Leipää voisi kutsua miltei kansallisruoaksemme.
Tämä uunituore rieska on uskomattoman helppo valmistaa ja se on niin herkullinen, että syöt helposti koko pellillisen kerralla. Osalle leivän gluteeni saattaa aiheuttaa harmia erilaisin tavoin aina vatsanväänteistä turvotukseen ja väsymyksestä ihottumiin. Gluteenittoman version valmistat kätevästi vaihtamalla kaurahiutaleet gluteenittomaan kauraan. Kauran ja mantelimaidon lempeä yhdistelmä saa makean makuvivahteen hunajatilkasta. Täytä rieskaviipale lempi leivänpäällisillä ja anna aamiaisen hemmotella makunystyröitä.
KAURARIESKA
(Ohjeesta tulee yksi uunipellillinen tai 2 pyöreää rieskaa)
6 dl kaurahiutaleita
4 dl mantelimaitoa
1 luomu kananmuna
1 rkl hunajaa
1 rkl psylliumia
suolaa
VAIHE 1) Lisää kaikki aineet taikinakulhoon ja sekoita sähkövatkaimella huolellisesti. Maista taikinaa ja lisäile suolaa tai hunajaa tarvittaessa.
VAIHE 2) Levitä ohut kerros taikinaa leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja paista 250 asteessa, noin 20 minuuttia, kunnes rieskan pinta on saanut hieman väriä.
pohjavireenä on kiinnostus ja halu oppia ymmärtämään sellaisiakin ajatuksia, jotka eivät ehkä aluksi ole yhteneviä omien näkemysten kanssa.
Silmiini osui hiljattain Celeste Headleen erinomainen Ted-luento, jonka aiheena oli 10 keinoa parempaan keskusteluun. Se oli niin hyvin jäsennelty, että lainaan ensimmäiset 10 väliotsikkoa häneltä. Muu sisältö tässä on itse tuottamaani. Suosittelen lämpimästi katsomaan myös hänen luentovideonsa.
1. Ole läsnä
Keskittymällä keskustelukumppaneihimme ja heidän kertomaansa, osoitamme arvostavamme heitä ja olevamme kiinnostuneita heidän ajatuksistaan. Mikäli katseemme ja huomiomme harhailee käsillä olevissa esineissä tai ohikulkijoissa, viestitämme samalla kiinnostuksemme vähäisyydestä. Jos keskittymistämme häiritsee jokin keskeneräinen asia, on reilua todeta se ääneen ja vaikkapa ehdottaa keskusteluun palaamista parempana ajankohtana.
2. Älä saarnaa
Pelkkään omien mielipiteiden julistamiseen ei tarvita tasaveroista vuorovaikutusta. Jos olemme aidosti kiinnostuneita myös toisten mielipiteistä ja jopa valmiita muokkaamaan omiamme saadessamme uusia näkökulmia, julistamisen tarve hupenee.
3. Käytä avoimia kysymyksiä
Kysymällä toisten mielipiteitä ilman mustavalkoista joko-tai / puolesta-vastaan asetelmaa, keskustelulla on mahdollisuus edetä luovasti myös uusiin ideoihin ja ratkaisumalleihin. Aina hyviä avauksia ovat:
”Miltä sinusta tuntuu?”
”Miten sinä näkisit tämän?”
”Miltä tämä sinusta kuulostaa?”
4. Anna keskustelun virrata vapaasti
Päästämällä irti ennakko-oletuksista avaamme mahdollisuuden vuorovaikutuksessa avautuville mielenkiintoisille rönsyille ja sivupoluille, joilta saattaa löytyä aivan uusia oivalluksia.
5. Tunnusta tietämättömyytesi
Kukaan meistä ei ole asiantuntija kaikessa. Henkilö, joka suoraan myöntää tiedollisen rajallisuutensa, herättää rehellisyydellään luottamusta ja antaa esimerkillään muillekin rohkeutta olla epätietoisia. Jokainen meistä on joissakin asioissa erityisosaaja ja asiantuntija, ja monessa muussa täysi ummikko.
6. Älä vertaa keskustelussa omaa kokemustasi toisen kokemukseen
Tämä pätee erityisesti surun ja menetyksen tunteisiin. Jokaisen ihmisen elämäntilanne on kokemuksena ainutkertainen. Empaattinen ja ymmärtäväinen voi olla, sekä jakaa toisen iloja ja suruja. Emme silti voi koskaan varmuudella sanoa tietävämme miltä toisesta tuntuu. Sellaisen kommentin voi helposti kokea väheksyvänä. Brené Brownin sanoin:
”empatia on tunteiden tuntemista toisen kanssa, myötäelämistä ja rinnalla kulkemista.”
Jos lapsi kompastuu ja saa haavan polveensa, emme ensimmäisenä mene hänellekään kertomaan omista kompuroinneistamme ja näyttämään saamiamme arpia. Hetki ymmärrystä, tunteen jakamista ja puhallus polveen auttaa alkuun kummasti. Myöhemmin, tilanteen rauhoituttua voi sitten tulla tilaisuus myös omakohtaisesti koetun, samanvertaisena kerrotun tarinan jakamiselle.
7. Älä toista itseäsi
Asia jonka olemme kertaalleen kertoneet ei muutu merkityksellisemmäksi sitä jankkaamalla. Jos emme tulleet ensimmäisellä kerralla ymmärretyksi, voimme aina kysyä, mitä ajatuksia kertomamme herätti? Jatkokeskustelun pohjalta voi syntyä mahdollisuus ymmärtää toisiamme paremmin.
8. Karsi turhat rönsyt omasta ilmaisustasi
Normaalissa keskustelussa tilastojargon ja numeroilla argumentointi on vähemmän merkityksellistä kuin tunne jonka välitämme. Vilpitön puhe ja luottamuksellinen jakaminen koskettavat ihmisiä syvemmälle. Luennot voivat olla sitten asia erikseen.
9. Kuuntele
Tämä lienee koko listan tärkein kohta. Dalai Lama on sanonut viisaasti:
”Kun puhut, toistat vain sitä minkä jo tiedät. Jos kuuntelet, voit oppia jotain uutta.”
Tiedon- ja oppimisenhalu ovat voimavaroja, jotka saavat meidät jaksamaan ja innostumaan. Kohtaamalla uusia ihmisiä ja uudenlaisia mielipiteitä, voimme avartaa maailmankuvaamme ja ajatteluamme. Kaikki ihmiset haluavat tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Taitava kuuntelija voi rohkaista myös umpikujaan ajautuneita tai ujoja henkilöitä avamaan omaa kehäänsä.
10. Ole ytimekäs
Jäsentämällä oman puheemme tiiviiksi, saamme oman viestimme paremmin ymmärrettäväksi ja jätämme toisillekin tilaa kertoa ajatuksiaan. Vahvoja kokemuksia synnyttävät kohtaamiset, joissa on luontevaa olla hiljaakin yhdessä.
11. Puhu omasta kokemuksesta
Lausetta, joka alkaa sanoilla: ”Minusta tuntuu, että…”, on hankala kumota. Oma kokemus on tunnetasolla aina totta. Kun kunnoitamme toisen kokemusta, luomme samalla hyväksyvän ja avoimen ilmapiirin itseilmaisulle. Tällaiseen keskusteluun mahtuu myös erilaisia näkemyksiä ilman eripuraa.
12. Kohtaa samalla tasolla
Asettumalla emotionaalisesti ylä- tai alapuolelle, vuorovaikutukseen syntyy epäsuhta. Kun eri osapuolten mielipiteet saavat samanarvoisesti tilaa ja kiinnostusta, syntyy vapautunut ja hedelmällinen maaperä vuorovaikutukselle, joka vetää puoleensa ja jossa on helppo olla.
13. Ole armollinen
Emme koskaan voi tietää, minkälaisen polun keskustelukumppanimme on kulkenut. Ihmiset käyttäytyvät lähtökohtaisesti loogisesti ja oudoiltakin tuntuvat mielipiteet pohjautuvat heidän aiemmin kokemaansa. Suhtautumalla ymmärtäväisesti ihmiseen, vaikka hänen mielipidettään et ymmärtäisikään, saat todennäköisesti ymmärrystä myös itsellesi.
14. Suhtaudu itseesi lempeällä huumorilla
Kyky nauraa hyväntahtoisesti omille kömmähdyksille vapauttaa tunnelmaa ja auttaa muitakin rentoutumaan. Tavoitteellisen, kurinalaisen ja tuloksellisen tekemisen yhdistäminen leikkimieliseen asenteeseen on myös mahdollista. Rakentamalla systemaattisesti tällaista kommunikaatio- ja toimintakulttuuria tuemme toisiamme yhteisöllisesti.
”Älä koskaan katso toista alaspäin, ellei tarkoituksesi ole auttaa häntä ylös” Sir Winston Churchill
Etkö ole aamuisin nälkäinen? Vai ovatko aamut ehkä aivan liian kiireisiä aamupalan valmistamiseen? Uneliaan aamun virkistävämpi aamupala on kevyt makuduo makeaa mansikkaa ja raikasta limeä. Se virkistää takuulla uneliaimmankin olon. Mansikka on oivallinen raaka-aine senkin vuoksi, että saat lisättyä niiden avulla kuituja aamupalaasi varsin makeassa muodossa. Kahdessa desissä mansikoita on kuituja jopa ruisleipäviipaleen verran.Kiireisiä aamuja ennakoiden voit tehdä pirtelön jo edellisenä iltana jääkaappiin. Näin aamiaisen valmistaminen ei vie lainkaan aikaa aamurutiineistasi.
Lisää energiaa saat pirtelöösi vaikkapa kaurahiutaleilla ja hyvälaatuisilla öljyillä.
MANSIKKA-LIME-PIRTELÖ
250 g mansikoita
3 dl mantelimaitoa
1 puristettu limen mehu
(kaurahiutaleita)
(öljyä)
VAIHE 1) Yhdistä kaikki aineet tehosekoittimessa ja pyöräytä sekaisin.
Kävin jokunen viikko sitten 86-vuotiaan mummoni luona. Puheeksi tuli tammikuinen Balin-matkani, ja keskustelimme myös siskostani, joka oli samaan aikaan Havaijilla.
Kerroin, miten hienoa maailmalla oli. Siihen mummoni totesi: ”Niin kai sitten. Mutta vielä parempi olisi, kun ette matkustaisi minnekään, niin minun ei tarvitsisi pelätä teidän puolestanne.”
Hmph.
Elämää voi katsoa monesta vinkkelistä. Ymmärrän erinomaisen hyvin, että maailma näyttää toisenlaiselta minua melkein 50 vuotta vanhemman näkökulmasta. Aikoinaan lapset on kasvatettu hyvin erilaisiin uskomuksiin. Kun perustarpeet eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, sisäinen kasvu ja onnellisuus eivät myöskään olleet ykkösinä prioriteettilistalla.
Aivotkin tunnetusti tykkäävät siitä, mikä on tuttua. Meidät on rakennettu varmistelemaan, ettei nyt vaan sattuisi mitään. Silloin varmimmin säilyy hengissä. Jokaisella onkin tietysti lupa pysytellä juuri siinä missä haluaa. Ymmärrän heitä, jotka viihtyvät mukavuusalueellaan.
Mutta jos minä pysyn siinä, missä olen aina ollut, minusta tuntuu samalta kuin Anssi Kela kuvaa laulussa Musta tuntuu multa: ”Ja elämä on sitä et kuka kuolee pisimpään”.
Löydä elämän taika -kirjassa kirjoitin näin: ”Hengissä pysyminen ei kuitenkaan ole riittävä kriteeri onnelliselle elämälle. Pelkojen rajoittamana jäät kahleisiin mielesi vankilaan. Vaikka säilyisit hengissä, et ole aidosti elossa.”
Jos vain yritän säilyä turvassa, elämä todellakin tuntuu loppuvan. Jos teen ratkaisuni varmistellen, kaikki energiani kuluu huolehtimiseen. Lopulta näivetyn kokonaan pois enkä ole oikeastaan koskaan elänyt.
Maailmalla voi toki sattua mitä tahansa – mutta niin voi sattua kotonakin. Vaikka kuinka varmistelisin, ikinä en voi kontrolloida kaikkea.
Rakas mummo, ymmärrän pelkosi. Minäkin mietin monta kertaa vuodessa, miksi olen taas laittanut itseni tilanteeseen, joka jännittää ja pelottaa.
Mutta sieluni on täällä kasvamassa. Siksi en anna pelkojeni pitää minua paikallaan – päinvastoin, minä ammennan niistä voimaa.
Haluan oppia uutta, venyttää rajojani, kohdata pelkoni ja huomata, että niiden takaa löytyy enemmän voimaa ja rohkeutta kuin olisin koskaan uskonut. Enemmän minua.
Haluan peloista huolimatta kokea, luottaa ja rakastaa, ja nauttia kaikesta niin paljon kuin mahdollista.
Haluan tuntea, että elämä kannattelee minua uskomattomalla tavalla, ja nähdä, miten kauas se voikaan minut viedä.
Tämä on aikuisen naisen syntytarina. Uuden blogini kirjoitukset ovat yrityksiä ymmärtää maailmaa, joka kulkee sisälläni ja itseni vieressä. Nämä kaksi maailmaa kommunikoivat keskenään tarinoissa, jotka kirjoittavat itse itsensä unettomina öinä.
Haluan muistaa sen hetken, kun vanha ei enää päde.
Naiseuteen astuminen tuntui samalta kuin käärmeistä varmaan tuntuu vanhan nahan ollessa liian pieni ja tulee aika luoda uusi. Se tuntuu siltä että vanha todellisuus saattaa mennä muutoksessa hieman rikki, ja vaikka välillä haluaisikin laittaa tutun nuoruuden ylleen, ei se enää mahdu – se on vääränmuotoinen ja tuntuu aivan liian pieneltä. Sen mustavalkoinen väritys sattuu silmiin. Se tuoksuu ehdottomuudelle ja on epävarmuudessaan kaunis.
Mutta siitä on luovuttava.
Aluksi uusiin nahkoihinkaan ei meinaa löytää sisälle. Kunnes hyväksymisen ja kiitollisuuden kyyneleet auttavat solahtamaan muutokseen. Aikuisen naisen nahka alkaa hitaasti tuntua hyvältä. Sitä tarkastelee joka puolelta rakkaudella. Kovettumia kantapäissä ja sielussa. Pehmeyttä vatsassa ja sallivassa katseessa. Rypyt silmäkulmissa kertovat tarinaa valvotuista öistä ja ohimoille kasvavat harmaat ovat kuin lokikirja intohimon sekä surun vihlaisuista rinnassa. Kämmeniin tatuoidut elämänviivat yhdistyvät ja katkeilevat. Osa on jo mennyt ja toisten kanssa matka jatkuu.
Maa allani, taivas päälläni.
Ensimmäistä kertaa tunnen todella maan jalkojeni alla. Kun ystävä romahtaa syliin, voin ottaa hänet vastaan. Jos itse kaadun, en säikähdä kipua. Katson itseäni alasti. Vaikka olen väsyneemmän näköinen kuin koskaan, nautin itsestäni enemmän kuin aiemmin. Rinnat liikkuvat hengityksen tahdissa. Vasen polvi kääntyy sisäänpäin. Reidessä on suuri arpi. Oikea hartia on ylempänä kuin toinen. Pidän siitä mitä näen. Siitä miltä tunnun.
Juuri nyt mikään ei pelota. En ole hukassa, olen näissä nahoissa. Olen KokoNainen. Autenttinen nainen. Vapautunut nainen. Elämää valoineen ja varjoineen rakastava ja väkevä nainen. Itsensä tunteva ja jatkuvasti lisää tutustuva nainen.
Olen vaiheillut useasti muutoksen ja nykyisessä pysymisen välillä. Joskus on tosi vaikeaa tietää a) voisiko tuttu tilanne vielä antaa jotakin b) mitä muutoksesta seuraa c) mikä olisi viisainta. Mitä jos uusi ei kannakaan? Olisiko toisessa suhteessa tai sinkkuna oleminen rakkaudellisempaa? Mitä muuttaminen muuttaisi? Entä polkkatukan leikkauttaminen tai ammatin vaihtaminen? Sydämen kuunteleminen?
Olimme palaamassa erään poikaystäväni kanssa matkalta, joka oli ollut kokonaisuudessaan yhtä ankea kuin suhteemme yleisfiilis. Vasen käteni jäi lentokoneessa istuessani linttaan ja oli sen jälkeen täysin lötkö. Seuraavana aamunakaan en voinut liikuttaa kättä ranteesta alaspäin. Olin tolaltani kurjan matkan, parisuhteen ja käteni vuoksi. Lääkärissä minut tuikattiin välittömästi sydänfilmiin ja sieltä sairaalaan odottamaan magneettikuvauksia. Poikaystäväni ei halunnut vastaanotoille mukaan, sillä hän oli ostanut matkalta musiikkikoneen jota aikoi testailla. Iltamyöhällä sain lastan käteeni ja aivokirurgin epämääräisen diagnoosin: ei tiedetty, toipuisiko käteni ennalleen.
Lähdin sairauslomalle vanhempieni luokse. Itkeskelin parisuhdettani – tunsin olevani vierivä risupallo aavikon autiossa tuulessa. Äiti kysyi, voisiko vasurin hermovaurio ilmentää sitä sisäistä surua, ettei tärkeässä suhteessa käteeni tartuttu. Voisipa hyvinkin.
Tuo käsilinttaparisuhde ilmensi minulle kissan kokoisin kirjaimin, kuinka hyljeksin itseäni. Olin hakenut hyväksyntää pitkin elämääni uhrautumalla ja miellyttämällä. Sellaisessa tohinassa saattaa jossain vaiheessa käydä joko työssä, suhteissa tai aivan kaikessa niin, että tuntee itsensä palleroksi tuulessa. Toinen ihminen tai elämän skenet kyselevät joskus torjumalla, vähättelemällä, hylkäämällä ja hyväksikäyttämällä, voisinko ottaa vastuun siitä mitä minä haluan ja päättää itse arvostani. Se mitä tapahtuu, heijastaa sisäisyyttäni. Kaikki peilaa minulle, kuinka kohtelen itseäni ja toiveitani. Shittiä ei tule niskaan siksi, etten ole hyvän arvoinen vaan jottavoisin löytää sisäsyntyisen arvokkuuteni, rajani ja sydämeni halut.
Ei ollut poikaystäväni syy, että olin onneton. Suhde hänen kanssaan heijasteli minulle kuinka jätin tarttumatta siihen, mikä minusta tuntui oikealta. Oli repivää, etten osannut irtautua suhteesta vaikka näin sen sekopäisyyden. Viskasin itseni jatkuvasti aavikolle ja purin pahaa oloani vaatimalla muutoksia. Muutuinko tai kasvoinko suhteen aikana itse emotionaalisesti? Hyvin vähän. Lopulta meni hermo, kirjaimellisesti. Vasta suhteen päättäminen katapulttasi minut uuteen tilaan: rakastan itseäni niin paljon, että valitsen sitä mikä tuntuu hyvältä. Tuosta päätöksestä alkoi ihan erilaisten, rakkaudellisten ihmissuhteiden aika.
Muutokseen lähtemisen vaikeus on usein siinä, että omassa sisäisessä dynamiikassa on jäänyt varhaisen mallin tai trauman seurauksena päälle myrsky, jota tiedostamattaan yrittää siihen mätsääviin olosuhteisiin hakeutumalla tyynnyttää. Itselleen selittelee kaikenlaista ja menee eteenpäin asioiden imussa. Vaikka pahan olonsa tunnistaisi, siihen saattaa olla niin tottunut, ettei osaa suoda itselleen muunlaista elämää edes kuvitelmissaan.
Voimaantuminen kysyy rehellisyyttä itselleni.
Haluanko näitä tunteita ja olotiloja? Millaista elämää luon itselleni tekemällä valintoja joita toistuvasti teen? Uskonko, että valta elämääni ja fiiliksiini on jollakin muulla kuin minulla? Voisiko elämä olla jotakin muuta (hyvää), vaikka en vielä tiedä mitä? Onko sille mahdollisuuksia tässä tilanteessa? Uskon, että ihminen tuntee sydämessään, onko meneillään oleva tilanne kehityskelpoinen vai ei.
Emme kenties pelkää vanhan menettämistä niin paljon kuin uuteen sisäiseen ilmastoon kasvamista. Myös jääminen, eloon herääminen ja intohimon löytäminen kysyvät rohkeutta uudenlaiseen avutumiseen. Usein muutos ja kasvu haastavat ydinkipujemme kohtaamiseen, joka kenties on koko lähtemis- ja jäämispohdinnan pointti. Jos puntaroit, suo itsellesi aikaa ja tilaa luoda sisäistä turvaa. Pyydä apua.
Ehkä koet uupumusta etkä ole varma onko sinusta uuteen. Voima siihen löytyy ihmeellisin tavoin kun lähdet liikkeelle etkä peräänny ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Kun uskallat kuulla sisäistä tietoasi, elämä tukee tuota valintaa näyttämällä suuntaa ja selkeyttä. Olen kokenut sekä lähtemisen että syvempään sitoutumiseen liittyvinä aikoina valtavan taianomaista virtausta elämässäni. Kun valitset aueta sydämesi supatukselle – vaikka miten minimaalisin askelin – aukeaa myös elämääsi uudenlainen tila kasvulle ja rakkaudelle.
Rohkeudesta on tehty myytti. Ominaisuus, joka liitetään sankareihin – johtajiin ja menestyviin ihmisiin. Kuvitellaan, että ihmiset jotka ovat luonnostaan rohkeita, saavuttavat unelmansa.
Mutta rohkeus, sen paremmin kuin muukaan elämäntaito, ei ole synnynnäistä. Riittää, kun uskaltaa yrittää. Kun yrität, opit. Kukaan meistä ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä. Rohkeimmat ja menestyneimmät ovat yrittäneet eniten ja oppineet kovimmin. Epäonnistumisesta kertova arpikudos on todisteena yrittämisestä. Rohkeus siis syntyy matkalla pelkojen läpi.
Juha: Kun tyttäreni oli nelivuotias, opettelimme kiipeilemään puuhun. Yksi ensimmäisistä puista oli kotipihamme vieressä kasvanut lähes kymmenmetrinen kuusi, joka oli kuin luotu kiipeilypuuksi. Tyttäreni lähti nousemaan ja pidin hänestä kiinni kunnes hän oli noussut käsieni yläpuolella. Kun kysyin häneltä pelottaako korkeus, hän vastasi empimättä ei. Halusin kokoajan muistuttaa, että vain yksi raaja liikkuu kerrallaan, jotta kiipeileminen olisi mahdollisimman turvallista. Kannustin jatkamaan ja lähdin kiipeämään perään. Kuusen puolessa välissä oma pelkoni itseni ja tyttäreni puolesta oli jo ylittänyt mukavuusalueeni. Kun tyttäreni oli lähes latvan korkeudella sanoin, että nyt ollaan kiivetty niin ylös, että on aika palata alas. Hienointa oli, kun tyttäreni sanoi että ollaan tässä vielä hetki. Palasimme alas niin, että tyttäreni oli koko matkan sylini korkeudella ja pystyin varmistamaan jokaisen askelman omin käsin. Alhaalla pienen lapsen riemulla ei ollut rajaa, eikä isänkään hymy meinannut hyytyä koko päivänä. Mietin vieläkin, miten hienon kokemuksen saimme kokea yhdessä. Tyttäreni on kiivennyt tämän jälkeen kymmenissä puissa. Edellisellä lomallamme kiipesimme puuhun, josta tyttäreni tippui parin metrin korkeudelta. Selvisimme säikähdyksellä ja lyhyen lohduttamisen jälkeen tyttäreni oli jälleen nauttimassa kiipeilystä.
Mitä rohkeus sitten oikein on? Onko se sitä, että uskaltaa tehdä oikein? Uskaltaa seurata omia unelmiaan? Uskaltaa. Rohkeus ei siis ole perittyä tai synnynnäistä sen enempää kuin kirjoittaminenkaan. Uskaltaminen vaatii harjoittelua.
Kohtaamme jatkuvasti arjessa tilanteita, joissa on niin helppo valita raukkamaisesti. Olemme avaamatta suutamme sen pelossa, että toinen ei pidäkään kuulemastaan. Vaikeista asioista puhuminen vaatii uskallusta. Puhumatta jättämisestä seuraukset ovat huonommat. Avoimuus vaatii uskallusta. Vaikean paikan tullen valitsemme helposti toisin.
Jutta: Ihmissuhteissa kannattaa valita aina avoimuus. Kun ystävystyimme Juhan kanssa oli selvää, että kumpikaan ei esitä olevansa mitään muuta kuin on. Olen tälläinen kaikkine vikoineni. Ja sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, kaikkine puutteinesi. Miten helppoa onkaan toimia ilman minkäänlaista roolia ja olla juuri sellainen kuin aidosti on. Kun uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, ystävyydestä tulee syvää ja kestävää.
Luonto on yksi suurista opettajista, joka auttaa uskaltamaan. Uskallusta aistia. Uskallusta avata itsensä tuntemattomalle. Vaikka tuntematon herättää pelkoja, ei niiden pidä antaa tulla esteeksi. Me valitsemme itse minkä alueen itsestämme tai ympäristöstämme jätämme tutkimatta. Mark Twain sanoi rohkeuden olevan “pelon vastustamista ja hallintaa, ei pelon puuttumista”.
Juha: Kun olin ensimmäistä kertaa Lapissa koskenlaskureissulla ja kartan mukaan edessä oli merkitty koski, jossa on vain yksi reitti, jota kosken voi laskea turvallisesti. Veimme kajakit rantaan ja lähdimme tähystämään reittiä rannalta. Kävelimme, mittailimme. Jäin tuijottamaan haltioituneena voimakkaan kosken pauhua, sitä pysäyttämätöntä voimaa, jolla vesi virtaa kivien ja lohkareiden yli ja läpi. Sen läpi melominen pelotti. Mietimme vakavasti, että raahaisimme kajakit kosken ohi maata pitkin. Mutta muistan, että pelon tunnistaminen teki sen kohtaamisesta mahdollista. Pelko ei siis vain rajoita. Sen myötä tiedostaa riskit, tunnustaa ne, arvioi niitä vakavasti, mutta hyväksymällä sen, se myös ohjaa toimimaan. Kosken ottaessa kajakin otteeseensa, pelkoni piti aistit valppaana, tasapainon kunnossa ja lopulta melojankin turvassa.
Mutta onko oma ihmisluontomme meille sen tutumpi? Koska olemme uskaltaneet mennä itseemme pimeällä tai myrskyssä? Kuinka vaikeaa onkaan nähdä itsensä vihan ulkopuolella, kun pelkomme saa meidät raivon valtaan?
Entäpä unelmat. Osaamme selitellä itsellemme, että on niin monta seikkaa, jotka voivat mennä pieleen, jos lähdemme tavoittelemaan unelmaamme. Puhumme itsemme pois omalta polultamme, koska emme uskalla.
Jutta: Olen kaatunut suoraan turvalleni niin yksityis- kuin työelämässäkin monen monta kertaa. Jokaikinen kerta olen kammennut itseni pystyyn ja jatkanut matkaa, löytääkseni itseni taas kontallaan. Mutta sellaistahan elämä on. Haluan elää täysillä. Ja jotta se on mahdollista on uskallettava. Minä haluan tuntea olevanielossa silläkin uhalla, että välillä rytisee. Siksi unelma Kurun hyvinvointi-resortin rakentamisesta on jotain sellaista, mikä vaan täytyy tehdä! Ja todettakoon, että mitä vanhemmaksi tässä saa elää, sen viisaammaksi kuitenkin tulee. Koska samoja virheitä en toista kahta kertaa.
Erään aikakauden sankari, John Wayne, on sanonut rohkeudesta: “Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi, mutta nouset silti satulaan”.
Jos haluat eroon peloistasi, mieti kulunutta viikkoa:
1. Kirjoita ylös, mitä kaikkea viikossa on tapahtunut.
Poimi ne asiat, joissa pelkäsit, tai olisit voinut uskaltaa; ottaa jonkun asian puheeksi. Kertoa unelmastasi ystävällesi. Ottaa yhteyttä häneen. Aloittaa blogin. Kirjoita pelkosi ylös.
2. Mieti, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, jos tekisit sen mitä pelkäät.
Usein pelkoihimme liittyy liioiteltuja riskejä. Menemällä syvemmälle pelkoihimme ja kirjoittamalla ne auki, voi nähdä tunteen ja todellisuuden eron.
3. Mieti, pystyisitkö käsittelemään asian, jos pahin mahdollinen tapahtuisikin.
Olemalla rehellisiä itsellemme, näemme minkälaisiin vastoinkäymisiin olemme valmiita. Ja joka kerran, kun uskallamme vähän enemmän, muuttuvat entiset pelot pienemmiksi.
Miksi siis pitäisi uskaltaa? Ei kenenkään muun vuoksi kuin itsesi. Uskaltaminen on avain vapauteen ja kasvuun.
Entäs jos epäonnistun? Aivan varmasti epäonnistut. Yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta jokaisen epäonnistumisen palkintona on oppi. Ja oppimassahan täällä ollaan.
Joskus kaadut, joskus et. Ilman uskallusta jäät ilman palkintoa ja ilman oppia. Siksi pitää uskaltaa. Puhua. Kuunnella. Kokeilla. Kaatua.
Eräänä iltana jälleen uusia reseptejä ideoidessani tämä herkullinen tuorepuuro tupsahti keittiööni. Se yllätti ja sai suorastaan sukat pyörimään jaloissa. Raastetut omenasattumat ja kanelin lempeä mausteisuus ovat yhdessä ihastuttava makuyhdistelmä. Tätä terveellistä tuorepuuroa lusikoidessani tuntui kuin olisin syönyt syntisen herkullista kakkutaikinaa suoraan kulhosta. Voit lisätä puuron sekaan myös esimerkiksi pähkinöitä ja marjoja. Näin saat annoksestasi ruokaisamman.
VAIHE 1) Huuhtele omena huolellisesti ja raasta se raasteeksi.
VAIHE 2) Kaada mantelimaito, kaurahiutaleet, kaneli, hunaja ja suola tehosekoittimeen ja pyöräytä sekaisin. Maista seosta ja lisäile mausteita tarvittaessa.
VAIHE 3) Lusikoi puuromassa rasiaan ja sekoita lusikkaa apuna käyttäen raastettu omena joukkoon. Anna tekeytyä jääkaapissa seuraavaan päivään.
Muistan lapsuudesta paljon puhetta naisten oikeuksista ja tasa-arvosta. Muistan kuvia värikkäistä afrikkalaisista hameista ja huiveista. Meillä puhuttiin, että kehitysmaiden naisten pitää saada tehdä töitä ja tyttöjen käydä koulua. Naisten piti saada olla samassa asemassa kuin miesten.
Järjen tasolla olin samaa mieltä, mutta tuo tapa toimia naisten puolesta ei vedonnut minuun lainkaan. Minusta ei tullut naisasianaista eikä feministiä, päinvastoin – kasvoin maskuliiniseksi suorittajaksi. Pitkään pidin sukupuolta merkityksettömänä asiana, yksilön piirteet olivat minusta kiinnostavampia. Naisporukoissa toimiminen tuntui vieraalta ja naisten piirit suorastaan painajaisilta.
Viime vuosien elämänmuutokseni suorittamisesta iloon on kuitenkin tarkoittanut samalla sitä, että feminiininen energia on alkanut herätä minussa henkiin. Olen luopunut tavoittelusta ja puskemisesta ja alkanut luottaa suunnitelmien sijaan olemisen voimaan ja intuitioon. Ja vasta nyt oivallan, että tämä on uuden ajan naisenergiaa. Ehkä naisten voimaantuminen onkin jotain aivan muuta kuin olin lapsena oppinut.
Naisten todellinen voimaantuminen ei ole epätoivoista selviytymistä, jossa vain yritetään epätoivoisesti vaatia naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Se on sitä, että aletaan ymmärtää feminiinisen energian ainutlaatuisuutta ja luoda sille tilaa maskuliinisessa maailmassa.
Naisten todellinen voimaantuminen ei ole vain sen tunnustamista, että nainenkin voi olla pätevä diplomi-insinööri tai pörssiyrityksen johtaja, koska silloin nainen saa arvostusta vain miehisten ominaisuuksiensa kautta. Todellista voimaantumista on se, että naista arvostetaan myös viisaana hoitajana ja parantajana, luovana taitelijana, tarinankertojana ja opettajana, intuitiivisena näkijänä tai omistautuneena äitinä. Nämä taidot ovat selviytymisemme kannalta vähintään yhtä olennaisia tai jopa olennaisempia kuin monet maskuliinisen energian ilmentymät.
Naisten todellinen voimaantuminen ei ole sitä, että vaaditaan pakollinen jakkupukuinen nainen kabinettiin miesten sekaan. Sen sijaan uuden ajan naisenergialla aletaan rakentaa kabinetin ulkopuolelle kokonaan uusia tekemisen ja olemisen tapoja, jotka perustuvat pehmeisiin arvoihin, intuitiiviseen viisauteen ja inhimillisyyteen, eivätkä edes yritä kilpailla vanhan maailman kanssa.
Naisten todellinen voimaantuminen ei tarkoita sitä, että naiset odottavat arvostusta miehiltä, vaan sitä, että naiset antavat arvostusta ensin itse itselleen ja toisille naisille. Silloin mielestä puretaan ne turhat uskomukset, että pärjätäkseen tässä maailmassa pitäisi olla jotenkin toisenlainen: miehisempi, voimakkaampi, röyhkeämpi. Aletaan ymmärtää, että naiseus on suunnattoman suuri voimavara eikä rasite.
***
Tasa-arvon ihanteessa tuntuu itseisarvolta, että kuka tahansa pystyy mihin tahansa sukupuolesta riippumatta. Mutta kaikkien ei tarvitse pystyä kaikkiin samoihin asioihin, meillä kaikilla voi olla omat vahvuutemme. Sukupuoli määrittää osan niistä, mutta feminiininen energia ei ole vain sukupuolikysymys: sitä voivat hyödyntää myös miehet, kun he vain uskaltavat kohdata pehmeämmän puolensa. Meille kaikille on annosteltu sekä feminiinistä että maskuliinista energiaa. Molemmille on paikkansa sekä miesten että naisten elämässä, molemmista voi ammentaa paljon.
Vietin juuri 10-vuotispäivääni yrittäjänä. Ensimmäiset vuodet yritin väkevästi todistaa, että kyllä minä pärjään puurtamalla tässä näytelmässä niin kuin muutkin. Mutta nyt maskuliinisessa maailmassa menestyminen on menettänyt merkityksensä. Minun ei tarvitse voittaa ketään – ainoastaan avautua omaan koko potentiaaliini. Minun ei tarvitse valloittaa vanhoja piirejä, voin rakentaa kokonaan uusia.
Me uuden ajan naiset vapautamme valtavan määrän energiaa, kun päästämme irti väkisin yrittämisestä ja todistelusta ja antaudumme sille, mikä meissä luontaisesti on. Pysähdymme vaalimaan vahvuuksiamme sekä tunteiden, olemisen, luonnollisten rytmien ja intuition voimaa. Kun feminiininen energia otetaan käyttöön täydessä mitassaan, hyvinvointi heijastuu kaikille elämisen ja olemisen tasoille.
Viime vuosi tarjosi minulle ”syventäviä opintoja” elämän oppikoulussa ja minun piti vetää hiukan henkeä. Turpaan siis tuli. Kuten aina, koettelemukset ovat meille loppujen lopuksi lahjoja, vaikka ne siinä hetkessä tuntuvat riipaisevilta ja raskailta.
Minun kohdalleni näitä asioita osui useampia, ja avaan niitä ja niistä virinneitä oivalluksia vähitellen tässä vuoden aikana.
Henkireikä
Minun piti siis vetää henkeä. Siitä juontaa juurensa myös blogin nimi: Henkireikä. Henkireikä on kanava omaan sisäiseen rauhaan, oikeastaan kokonainen kanavanippu, jossa on monia mahdollisuuksia kytkeytyä meitä ympäröivään viisaampaan ulottuvuuteen. Se on myös keidas, jossa voi olla rauhassa ilman maallista hössötystä. Haluan tehdä tästä Henkireiästä sinulle taukopaikan, jossa voit pysähtyä kuuntelemaan itseäsi ja jossa voit oivaltaa jotain hyvinkin tärkeää omasta sisäisestä maailmastasi. Tervetuloa!
Crash
Olen ollut yrittäjänä jo yli kolmekymmentä vuotta ja aikoinaan olen panostanut firmaan aika paljon omia ja lainattujakin rahoja. En ole kuitenkaan päässyt ottamaan sijoituksiani takaisin yrityksestä, kun maailma on pyörittänyt asioita niin että kaikki tulokseen viittavakin on pitänyt investoida johonkin uuteen. Mulle on aina ollut tärkeintä luoda uutta firman toiminnan turvaamiseksi, vaikka sitten oman talouden kustannuksella.
Mammonaa
Näiden lainojen vakuudeksi kiinnitin aikoinaan myös omaa omaisuuttani, ja kun viime vuonna bisness oli todella hitaalla, en pysynyt oman lainani lyhennysohjelmassa. Samanaikaiset isot muutokset pankkini toiminnassa, mm. yhdistymiset, johdon vaihtuminen, ristiin kulkeneet viestit yms. johtivat siihen, että pankki otti ja sanoi henkilökohtaisen lainani irti.
Vaikka maksoin hyvin pian tuon jälkeen kaikki rästini pois ja ylikin, tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut ja sitä ei enää pystynyt peruuttamaan. Muistan hyvin, kuinka tyystin tuntematon, väliportaan pankinjohtaja soitti minulle ja sanoi, ettei asialle voi tehdä mitään muuta kuin laittaa omaisuuttani realisointiin.
Miltä se tuntui?
Sydän muljahti ja pala nousi kurkkuun. Saman tien alkoi pyörimään ajatusten kela siitä, mitä kaikkea se tulee aiheuttamaan ja mitä tunteita ja kommentteja se tulee herättämään ympäristössäni. Se oli vaikea hetki. Onneksi olen jo tähän mennessä oppinut yhtä sun toista tärkeää oman mielenrauhan säilyttämisestä ja jo hyvin pian pääsin hengittämään syvään ja rauhoittumaan. Tuossa hetkessä istahdin alas tyhjässä huoneessa ja vain hengitin syvään ja annoin kaiken virrata puuttumatta mitenkään prosessiin. Näin asioita, koin asioita mutta sain tarkkailla niitä ulkopuolisen silmin.
Samalla tunnekokemus alkoi rauhoittumaan ja pian istuin tyhjänä kuin tuo huone.
Hetken kuluttua havahduin tähän maailmaan ja oivalsin, että tässähän edelleen olen. Ehkä vähän piestynä mutta edelleen tässä. Oli todella vapauttavaa havahtua kysymykseen: Mikä tai kuka minut määrittelee? Ei ainakaan pankkien nykyiset toimintasäännöt.
Ennen katsottiin silmiin
Yritin tietenkin vielä löytää polun asian oikaisemiseksi ja kävin asiasta keskusteluja pankkini johdon kanssa, aina ylintä johtoa myöten. Johtaja sanoi kutakuinkin näin: ”Kuule Sampo, minä olen ollut pankinjohtajana noin kolmekymmentä vuotta ja ennen vanhaan olisimme katsoneet toisiamme silmiin, kätelleet ja jatkaneet hommassa eteenpäin kuten ennen. Nyt emme voi sitä tehdä koska pankkimme sisäisen tarkastuksen ohjeet ja EU:n pankkitarkastuksen säännöt estävät sen.” Asia selvä.
Suvun tuntemukset
Totta kai edessä oli ja on vielä tunneläikähdyksiä. Osa vanhemmiltani aikanaan ostamani maatilan maista pitää siis laittaa myyntiin ja tunnekokemukset, joita vanhempani ja sisarukseni kokevat asiassa, ovat tietenkin rikkana rokassa. Oma oletukseni tuomituksi tulemisesta ja epäonnistumisesta olivat suuri pelko. Vaikka en kaikkia heidän sisäisiä tuntojaan tarkalleen tiedäkään, eivät he ole minua hylänneet. Siitä olen todella kiitollinen ja iloinen.
Minä en kuitenkaan voi vaikuttaa heidän kokemuksiinsa, joten on hyvä päästää irti tuosta tunnetaakasta ja keskittyä oman taakan sulattamiseen. Meidän tunnekokemuksemme ovat aina omiamme ja on suorastaan älytöntä ottaa kaikkia lähipiirin tunnekokemuksia omille harteilleen. Asiallehan minä en voi kuitenkaan enää mitään ja ennemminkin voimme yhdessä purkaa tämän tilanteen aiheuttamia tuntemuksia ja ehkä löytää vielä enemmän yhteyttä välillämme.
Oman perheen tuntemukset
Olen pitänyt firman asiat hyvin pitkälle ominani, ja aikoinaan jo avioliittoa solmiessamme teimme avioehdon. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu ja kaikki voi muuttua hetkessä. Tämä homma tuli nyt todistettua. Tämä draaman vaihe laukaisi esiin myös joitakin muita käsittelemättömiä asioita, joiden on nyt aika tulla käsiteltäviksi. Omille lapsilleni olen sanonut, että olemalla rehellinen itselleen ja muille selviytyy maailmassa varmasti, vaikka välillä vähän koliseekin. Tietenkin asia oli harmillinen heillekin mutta kumpikin heistä on vähitellen rakentamassa omaa elämäänsä ja kummallekaan nämä maatilan tilukset eivät ole varmastikaan mikään kynnyskysymys onnellisuuteen. Ehkä jopa päinvastoin.
Miltä nyt tuntuu?
Ai että miten meni niinku omasta mielestäni? No, monta asiaa olisin voinut tehdä toisin. Päätökset tehdään kuitenkin aina kulloinkin käytössä olevalla tiedolla ja siksi niitä on turha märehtiä jälkeenpäin sen enempää. Minä en surkuttele tätä juttua yhtään enempää kuin on välttämätöntä ja kuten jo alussa totesin, tälläkin on varmasti jokin tärkeä tarkoitus omalla taipaleellani. Ämpäriä pitää tyhjentää jotta sinne voi laittaa uutta sisältöä. Kyllä tämä velkaisen elämä on jo katsottu ja koettu.
Jo tätä kirjoittaessani tuntuu huojentavalta ja uskon, että kokemuksestani on vielä hyötyä monelle vastaavassa tilanteessa tarpovalle. Siksi päätin myös tehdä Henkireikä-verkkovalmennuksen, joka antaa mahdollisuuden käydä läpi ja selvittää elämän mukanaan tuomia kokemuksia ja tuntemuksia. Se tuntuu tärkeältä ja jopa jonkinlaiselta elämäntehtävältä. Minä olen edelleen minä. Jopa enemmän minä kuin vuosi sitten.
Rakkaalla klassikollamme on monta nimeä. Kutsutpa sitä sitten vispi-, puolukka- tai marjapuuroksi ja jos tämä lapsuuden vaaleanpunainen puolukkaherkku kuuluu suosikkeihisi niin älä kulje onnesi ohi vaan laita tämä resepti talteen nyt!
Koska pakastimemme notkuu puolukoita, innostuin testaamaan perinteisen puolukkapuuron reseptiä chiasiemenistä. Lopputulos oli herkullinen ja makua ei juurikaan pysty erottamaan perinteisestä vispipuurosta. Tämä on todellinen superruoka, josta saat elimistöllesi paljon hyviä rakennusaineita. Puolukan terveellisyyttä tuskin tarvitsee juurikaan mainostaa, mutta lisää siitä voit halutessasi lukea täältä. Toisena pääraaka-aineena tässä puurossa perinteisen mannan korvaa ehkä maailman ravintorikkain siemen, chiasiemen.
Chia on ihmesiemen, jota Meksikon asteekit aikanaan käyttivät jopa rahavaluuttana. Se oli painoltaan kevyttä, mutta ravintoarvoltaan tuhtia ravintoa jota oli helppo kuljettaa mukana pitkiäkin matkoja ja olikin kovaa huutoa mm. viestin viejien keskuudessa. Chiasiemen sisältää runsaasti arvokkaita ravintoaineita, kuten hyviä omegarasvoja, kuitua, mangaania, kalsiumia, tryptofaania ja antioksidantteja. Tämän vuoksi se on erityisen suositeltava tuttavuus vegaaneille omega-3 -rasvojen, proteiinin sekä kalsiumin lähteenä. Koska chia sisältää myös paljon antioksidantteja, on sillä myönteisiä vaikutuksia ennenaikaisen ikääntymisen ja tulehduksellisten sairauksien ehkäisyssä. Sillä on myös verensokeria tasapainottava vaikutus. Eli se ehkäisee tehokkaasti napostelunhimoa ja on tämän vuoksi hyvä tuttavuus painoaan tarkkaileville.
Chiasta saa apua myös suoliston toimintaan. Se saa laiskemmankin suoliston toimimaan säännöllisesti, jos vain muistaa huolehtia riittävästä nesteen saannista sen nauttimisen jälkeen. Chian käytössä sääntö nro 1 on se, ettei sitä kannata nauttia sellaisenaan, vaan sen tulisi antaa reagoida aina nesteen kanssa. Näin siemenet eivät pääse kuivattamaan suolistoa nestettä imevän ominaisuutensa ansiosta. Anna chian reagoida nesteen kanssa vähintään 15 minuuttia, ennen kuin nautit sitä. Leivonnassa sitä voi toki käyttää sellaisenaan tehokkaana sidosaineena.
Minä käytin tässä reseptissä makeutusaineena steviaa. Käytän kokonaisesta steviakasvista uutettua steviauutetta (NutraMedix), jonka vaikutus on terapeuttinen ja maku todella paljon parempi kuin pelkkään makeutukseen tarkoitettu stevia. Makeutukseen tarkoitetuissa steviauutteissa on eristetty pelkät steviakasvin makeuttavat ainesosat ja niissä maku on mielestäni todella voimakas ja esanssinen. Jos sinulta ei NutraMedixin steviaa löydy, voit hyvin makeuttaa puuron myös esim. hunajalla, kookos- tai karppisokerilla tai vaikkapa tuoreilla taateleilla.
Samettinen vispipuuro chiasiemenistä
(1 annos)
2 rkl chiasimeniä
2 dl puolukoita
2,5 dl kasvmaitoa (esim. manteli-, soija- tai kauramaito)
1 rkl manteleita (mielellään yön yli liotettuna, mutta kuivanakin käy)
10 tippaa NutraMedicin steviauutetta. (Jos sinulla ei ole kyseistä tuotetta, voit makeuttaa puuron makusi mukaan, esim hunajalla, banaanilla, agavesiirapilla, taateleilla, kookos- tai karppisokerilla tms).
Laita kaikki ainekset tehokkaaseen blenderiin ja soseuta tasaiseksi, kuohkeaksi puuroksi.
Anna puuron paksuuntua vähintään 15 minuuttia ja nauti.
Vinkki! Voit hyvin tehdä puuron jääkaappiin valmiiksi jo illalla ja sinulla on aamulla mitä parhain aamupala odottamassa.
Olen viime aikoina törmännyt moniin kirjoituksiin työelämästä. Niissä kehotetaan työntekijöitä suorittamaan vähemmän ja olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä. Ohjeistus tuntuu olevan, että ei pidä pyrkiä täydelliseen suoritukseen, vaan keskivertoon. Kasin suoritus on nyt tavoiteltava, koska paineet vähenevät ja saamme aikaan enemmän.
Eräs kouluttaja ja työnohjaaja kuvasi asiaa Helsingin sanomissa näin: ”Se johtuu suorituspaineista. Täydellisyyteen pyrkijä on aina jännitteisessä tilassa, ja silloin virheitä tapahtuu todennäköisesti tavallista enemmän.” Milloin vanhemmuudessa aletaan puhua samoin?
Koska toteamme, että itse asiassa meidän vanhempien ei pitäisikään pyrkiä hyvään vanhemmuuteen, vaan riittävän hyvään, sellaiseen keskivertovanhemmuuteen?
Olen pohtinut hyvää vanhemmuutta paljon. Mitä enemmän asiaa olen miettinyt, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että suurin osa vanhemmista on kelpo vanhempia. Jonkun pitäisi vain sanoa heille, että relatkaa ja nauttikaa vanhemmuudesta.
Sen sijaan tuntuu, että media tuuttaa meille kasvatuksen ammattilaisten neuvoja, ohjeita ja vinkkejä niin, että sitä alkaa epäröidä ja tuntuu, että ollakseen hyvä vanhempi lapsilleen, pitäisi suorittaa tutkinto vanhemmuudesta. Usein tunnenkin suurta riittämättömyyttä. Keskustelin tarpeeksi hyvän vanhemmuuden kriteereistä oman 16-vuotiaani kanssa ja hän kysyi ”minkälaista te olette oikein yrittäneet musta kasvattaa?”. Kysymys on hyvä.
Jos me vanhemmat pyrimme täydelliseen suoritukseen ja olemaan parhaita mahdollisia vanhempia, tarkoittaako se, että odotamme samaa lapsiltamme? Kasvattavatko täydelliset vanhemmat täydellisiä lapsia joilla ei ole varaa epäonnistua ja olla keskinkertaisia?
Vierastan yleisiä ohjeita vanhemmuuteen. Ymmärrän tietyn perustason määrittelyn esimerkiksi lastensuojelussa – jotenkin on arvioitava lapsen edun mukaan hänen vanhempiensa vanhemmuutta. Toisinaan se on tarpeen. Mutta suurin osa meistä vanhemmista on ihan riittävän hyviä vanhempia sellaisenaan. Jokainen lapsi ja jokainen vanhempi on yksilö ja siksi myös vanhemmuus vaihtelee jopa perheen lasten välillä.
Minulle vanhemmuudessa on ennen kaikkea kyse rakkaudesta. Kun olin lapsi, omalla äidilläni oli tapana sanoa, että hän rakastaa minua vaikka tekisin mitä. Hämmästellen ja epäuskoisena saatoin kysyä, että silloinkin, jos tappaisin jonkun. Äitini vastasi aina järkähtämättä, että myös silloin. Muistan ihmetelleeni ja epäilleeni äidin sanoja – eihän kukaan voisi rakastaa murhaajaa.
Mutta omien lasten myötä olen alkanut ymmärtää, että juuri tästä vanhemmuudessa on kyse. Siitä, että rakastaa silloinkin, kun oma lapsi on tehnyt jotain todella kamalaa ja kaikki muut ovat valmiit kääntämään hänelle selkänsä. Juuri silloin vanhemman on rakastettava.
Jos minun pitäisi antaa vinkkejä vanhemmuuteen (onneksi kukaan ei niitä minulta kysy) kiteyttäisin neljään asiaan: rakasta ehdoitta, löydä oma tapasi olla vanhempi, nauti vanhemmuudesta ja ole laiska. Laiskuus on siitä hyvä neuvo, että se ohjaa meidät tekemään vain sen mikä on pakko. Kun emme yritä epätoivoisesti suorittaa vanhemmuutta täydellisesti, saatamme välttää muutaman virheen ja olla jopa parempia vanhempia.
