Paniikkikohtaus.

Vasta se oli riittävän raju kehon hätämerkki tunkeutumaan Katri Syvärisen tietoisuuteen tuoden viestin siitä, että nyt ihan oikeasti riittää. Kun katsoo valoisasti hymyilevää ja vapautuneesti puhuvaa Katria, on vaikea tästä hetkestä käsin enää nähdä, miten tämä joogaohjaajana, kouluttajana ja henkisenä valmentajana toimiva nainen on muutamaa vuotta aiemmin ollut syvällä suorittamisen suossa.

Katri oli lukiovuosista asti tottunut tekemään paljon töitä asioiden eteen. Hän suoritti yliopisto-opintonsa ”kiltisti ja kunnolla”, ja valmistui unelmalta tuntuvaan toimittajan työhön. Muutaman vuoden päästä hän kuitenkin tunsi jonkin olevan pielessä. Vuonna 2007 hän vaihtoi vakituisesta toimittajan työstä yrittäjäksi. Työnsä rinnalla Katri koitti koko ajan selvittää, mitä oikeasti tahtoisi tehdä, mutta vastausta ei tuntunut heti löytyvän.

Itseä kehittävän kirjallisuuden opiskelun ohella hän lähti vuonna 2010 NLP-kurssille. ”Sieltä bongasin ne ajatukset, jotka tukivat omaa tarvetta mennä aina eteenpäin ja olla parempi. Poimin oppeja tavoitteiden asettamiseen tai nopeampaan oppimiseen. Katsoin maailmaa näiden linssien läpi: miten tulla paremmaksi ja saavuttaa haluamani”, Katri kuvailee.

Opit siivittivät Katria tekemään entistä enemmän itselleen tärkeitä asioita. Muutaman vuoden sisään hän toteutti unelmansa hevosen omistamisesta ja sillä kilpailemisesta, kirjoitti kolme kirjaa, opiskeli lisää NLP:tä ja alkoi rakentaa siitä uutta uraa. Työn määrä ei koskaan helpottanut.

”Saatoin aloittaa työt seitsemältä aamulla, lopettaa seitsemältä illalla, lähteä tallille, tulla kotiin puoli kahdeltatoista, laittaa ruokaa ja sen jälkeen kesti vielä, että pääsin nukkumaan. Nukahdin yhden jälkeen, ja seitsemältä aloitin saman. Tahti oli aika hurja.”

Käännekohdan kevät

”Tunnistin pitkään olevani väsynyt, mutta kun sammutti tulipalon ja lepäsi yhden illan, se meni ohi. Parin kuukauden päästä huomasin taas, että on menossa överiksi, ja lepäsin yhden illan, mutta eihän se riittänyt. Olin aika tietoinen arvoistani ja siitä, mikä on minulle tärkeää. Olin siirtymässä toiselle uralle ja ajattelin elämän olevan koko ajan parempaa. Sitä vain en tajunnut, että sitä parempaa oli aivan helvetin paljon liikaa siihen nähden, mitä vuorokaudessa on tunteja”, Katrin nauru helähtää.

Kriittinen piste koitti vuonna 2012. ”Sain yhden paniikkikohtauksen, joka oli minulle merkki, että NYT homma on aivan överi”, Katri kertoo. ”Se oli ensimmäinen vuosi, kun koulutin työkseni, minkä lisäksi viimeistelin kolmatta kirjaani, käynnistin kollegan kanssa toista yritystä, valmensin ryhmiä ja tein vanhan ammatin töitä, kaikkea yhtä aikaa. Muistan siltä keväältä – juuri ja juuri – miten koulutusreissuilla minun piti aina varmistaa ryhmän edessä seisoessani, että takanani on jotain, mihin nojata. Olin niin väsynyt, että pelkäsin voivani romahtaa millä hetkellä hyvänsä. Se oli tosi syvä sekä fyysinen että henkinen uupumus”, hän luonnehtii silloista olotilaansa.

Alkaessaan ymmärtää tilansa vakavuuden Katri myi hevosensa vuoden 2012 alussa. Kuitenkin sen korvikkeeksi hän aloitti salitreenin. ”Aina pitää olla joku projekti”, hän nauraa hersyvästi. ”Kävin 3–4 kertaa viikossa salilla. Tein ihan överitreenejä. Tavallaan ne olivat sen uupumuskevään henkireikä, mutta ne myös vetivät minut fyysisesti lopullisesti paskaksi.”

”Vasta tekemisen kautta olen arvokas”

Paniikkikohtauksen hätämerkin jälkeen Katri hoiti pakolliset velvollisuutensa ja alkoi sitten purkaa tilannettaan. Toipumislomalla Thaimaassa hän kävi parantajan hoidossa, jossa esille nousi riittämättömyyden tunne. ”Ensin se ei tuntunut yhtään tutulta, kunnes tajusin sen hallinneen kaikkea: vasta suorittamisen kautta olen ’ollut jotakin’. Uskoin, että elämä menee hukkaan, jos en koko ajan mene eteenpäin ja saavuta enemmän”, Katri kuvailee.

 ”Minulle on opetettu sellaista mallia, että vasta kun jotain hyödyllistä on tehty, päivä on kelvollinen ja voi olla tyytyväinen itseensä. Lupaa ’hyödyttömyyteen’ ei ole kauheasti ollut, ja sitä sain opetella pitkään.”

Katrin onkin täytynyt opetella, että lepo voi olla hyvä asia. ”Jos vaikka haluaisin ottaa torkut, tarvitsen edelleen oikeasti sellaista heittäytymistä, että annan itselleni luvan nukahtaa, koska helposti tulee mieleen, että ’jos nyt vaan nousisin ja ryhdyn tekemään, niin ehkä tämä väsymys menee ohi’. Kyllä niitäkin hetkiä on, että näille ajatusmalleille voi nauraa. Se on yksi tapa muuttua, kun tajuaa, että nämä ajatuksethan ovat ihan älyttömiä”, Katri naurahtaa.

Pois suorittamisen suosta – väkisin puskemisesta sallimiseen ja iloon

Uupumuksen tärkein opetus on Katrin sanojen mukaan ”ärsyttävän kliseinen klassikko”: vähemmän on enemmän. ”Takavuosina en ymmärtänyt tätä ollenkaan, ihmettelin vain, miten se muka voi olla mahdollista. Minun mottoni oli todellakin, että enemmän on enemmän!”, nauraa Katri heleästi.

”Paljon hoetaan, että kaikki on mahdollista ja voit tehdä mitä vain, mutta olen tajunnut, että en mä voi. Ei voi tehdä kaikkia asioita yhtä aikaa. Aika on rajallista, ja kehoni jaksaminen on rajallista. Minulla ne rajat tuli konkreettisesti vastaan: enää en pysty, tai kroppani prakaa.”

Katri puhuu ja kirjoittaa uupumuksesta paljon. ”Jos joku voi herätä kokemukseni kautta, se on tosi hyvä. Mutta minun ei tarvitse tuputtaa omaa kokemustani kenellekään”, hän toteaa. ”Kaikilla on oma prosessinsa. Kun ihminen itse kysyy aiheesta, silloin hän on valmis myös kuulemaan ja ottamaan apua vastaan.”

”Kuka tahansa voi järjellä ymmärtää, että ihminen voi uupua ja että tekemisessä pitää olla joku järki”, Katri jatkaa, ”mutta monien pitää juosta pää edellä kallioon, että sen oikeasti sisäistää. Niin moni sanoo, että ei tämä koske minua – niinhän minäkin sanoin, että ei tulisi mieleenkään uupua. Siksi juuri se tapahtuu, kun sitä mahdollisuutta ei näe.”

Valoisa hymy välähtää Katrin kasvoilla, kun hän kuvailee tilannettaan nyt. ”Minun ei tarvitse elämässäni niin paljon väkisin rakentaa uutta, vaan kaikki uusi tapahtuu itsestään, kun vanhat turhat uskomukset ja esteet on raivattu tieltä pois.” Tätä vapautuneen oloista naista katsoessa on helppo uskoa, että vaikka prosessi parempien tapojen vakiinnuttamiseksi onkin kestänyt monta vuotta, paniikkikohtauksen uusimisesta ei liene pelkoa. Sen hätämerkin Katri otti tosissaan.

Kuvat Katri Syvärisen kirjasta Löydä elämän taika, kuvaajana Paula Ojansuu.