Usein ajattelemme, että työssä itse tekeminen on tärkeää. Ja lopputulos on todella tärkeää. Viime viikkoina olen kuitenkin saanut kokea tosi voimakkaasti, että sekä tekeminen että lopputulos ovat vain seurausta, ja niitä on edeltänyt jotain todella tärkeää!
Tiedättekö tunteen, kun on jonkun ihmisen kanssa ”samalla aaltopituudella”, jakaa saman ”vision”, liikkuu samaan suuntaan tai on ”samassa virrassa”? Sanavalinnalla ei ole väliä, kaikki sanonnat yrittävät kommunikoida sitä syvää yhteyttä, joka parhaimmillaan ihmisten välillä syntyy.
Yhteys syntyy siitä, että:
Jokainen sitoutuu sydämen tasolla yhteiseen asiaan. Suorittaminen ei tuo ihmisiä yhteen, se vie ihmisiä kauemmaksi toisistaan.
On auki itselleen, jolloin voi olla auki muille.
On rohkeus uskoa omia tuntemuksiaan ja kommunikoida sen informaation pohjalta muiden kanssa. Sillä oikea informaatio ei tule sanoista, vaan yhteisistä tuntemuksista. Tuntemus syntyy paljon ennen sanoja ja ajatuksia.
Hyödyntää omaa ammattitaitoaan ja tietoa, kun luodaan yhteistä tuntemusta todeksi. Jokainen tuo asiaan oman tärkeän palansa.
Tämä suuri oivallus syntyi, kun istuin palaveripöydässä, jossa oli viisi toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä. Kaikilla oli yhteinen tavoite, visio ja päämäärä. Jokaisella saattoi omassa päässä vilistä ennakkoon omia ajatuksia, mutta kun tulimme samaan tilaan yhteisen tavoitteen kanssa, yhteys välillämme aukeni. Yhtäkkiä jokainen vain tiesi, mitä olemme tekemässä.
Kun huomaa kommunikoivansa muiden kanssa samasta ”lähteestä”/”energiasta”/”tiedosta” käsin, kaikki on helppoa ja selvää. On syntynyt perusta yhteiselle tekemiselle ja sille, että lopputulos voidaan saavuttaa sutjakkaasti ja täyteläisesti. Tämä ja muutama muu kokemus viime kuukausilta on opettanut minulle, että yhteyden löytyminen on ihan ykkösjuttu myös työelämässä, jos halutaan helpottaa prosesseja ja löytää kevyempi ja antoisampi tie tekemiseen!
Väitän, että ihmisten välinen yhteys on kaiken pohja. Tekeminen ja lopputulos seuraavat sitä. Meidän ei pitäisi käyttää niin paljon aikaa tekemiseen ja lopputulokseen puskemiseen, vaan yhteyden löytymiseen.
Kirjoittaja Mervi Bergström on Englannissa asuva henkinen valmentaja, tunneterapeutti ja näkijä. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoositerapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.
”Tehtäväsi ei ole etsiä rakkautta, vaan etsiä ja löytää itsessäsi olevat esteet, jotka olet rakentanut sitä vastaan.” – Rumi
Toistuuko elämässäsi joku tietty kaava?
Kohtaatko kerta toisensa jälkeen ihmisiä, jotka hyväksikäyttävät, manipuloivat ja satuttavat sinua?
Oletko kysynyt itseltäsi miksi et pääse jonkun tilanteen, asian, ihmisen yli?
Mikä sinua ihan oikeasti estää olemasta onnellinen? Tasapainoinen?
Jos vastasit ylläoleviin kysymyksiin kyllä, haluan sanoa sinulle, että et ole viallinen. Sinussa ei ole mitään korjaamista. Persoonaasi ei tarvitse muuttaa. Sinun ei tarvitse seisoa peilin edessä todistellen itsellesi olevasi kaunis, rohkea ja universumin runsauden arvoinen. Et ole maanantaikappale.
Sen sijaan sinut pitää eheyttää. Laittaa kokoon. Löytää se kaipaamasi. Lukkiutuneena tuon lukon aiheuttamiin negatiivisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Pitäen sinua vankinaan saaden sinut ajattelemaan, uskomaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Estäen sinua olemasta yhteydessä sinussa jo olevaan rakkauteen. Olemasta onnellinen.
”Meidän pitää uskaltaa rakastaa itseämme niin paljon, että uskallamme mennä syvälle itseemme. Tutkia itseämme ja irtipäästää kaikki ne tukahdetut tunteet, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Meidän pitää uskaltaa antaa rakkauden tulla.” (Kirjasta: Höyhenet polullani)
Mitä, jos kaikki mitä olet koskaan oppinut ajatuksen voimasta on väärin? Mitä, jos ajatuksilla ei olekaan mitään voimaa elleivät ne ole kytkyssä tunteisiin? Mitä, jos ne ovatkin tunteesi, jotka luovat ajatuksesi eikä toisinpäin? Mitä, jos sinussa oleva arvottomuuden, hylätyksi tulemisen, rakkaudettomuuden tunne saa sinut uskomaan, että olet arvoton, hylätty, rakkaudelle kelpaamaton? Mitä, jos sillä ihan oikeasti ei olekaan mitään väliä miten paljon toistat positiitivisia affirmaatioita, koska vaikka ne muuttavatkin aivojesi sähkoimpulssien kulkuratoja, ne eivät kuitenkaan poista sinussa syvällä olevia patoutuneita tunteita?
Mitä, jos tunnelukko onkin hautautuneena johonkin kehosi energiakeskukseen, chakraan ja sen olemassaolo ei vain tuki energian virtaamisen kehossasi, vaan myös tukkii energian virtaamisen luoksesi? Mitä, jos sinulla on tukos, joka on syntynyt hylkäämisen tuloksena? Olet ehkä piilottanut paljon käsittelemätontä vihaenergiaa jonnekin kehoosi. Vihaa ei saa näyttää. Ei ole sivistynyttä antaa sen purkautua. Piilotat vihan. Siitä muodostuu tukos, joka vetää puoleensa ihmisiä, jotka myös ovat sisimmässään vihaisia. He tunnistavat sinussa tuon itselleen tutun tunteen. He myös ovat ihmisiä, jotka tuntevat itsensä arvottomiksi, hylätyiksi. Kohtaat itsesi peilikuvia, jotka eivät pysty sinulle antamaan rakkautta, koska hekään eivät rakasta itseään. Kohtaat itsesi peilikuvia.
Mitä, jos energiavirrassasi olevat tukokset ovat syynä myös fyysisiin oireisiisi? Mitä, jos käsittelemätön tunnetaakka kehossasi saa sinut voimaan pahoin? Aiheuttaa selittämättomän selkäkipusi? Saa pääsi särkemään? Aiheuttaa ahdistuksen tunnetta. Salpaa henkesi. Vie voimasi.
Mitä, jos oletkin tuonut tunnelukkosi tähän elämään edellisestä elämästäsi? Mitä, jos kehosi energia siirtyykin yhdestä elämästä toiseen elämään sieluna, joka sisältää kaiken sielunvaelluksen aikana tapahtuneen? Kaikki ne tunteet, jotka olet kokenut tai jättänyt kokematta. Mitä, jos elämässäsi vaikuttaakin karmallinen tunnelukko? Käsittelemätön tunne, jota et voinut käsitellä aikaisemmassa elämässäsi, koska et sitä jostain syystä voinut tehdä. Sielusi muistaa kyllä vaikka sinä olet unohtanut. Se muistuttaa sinua käsittelemättomistä tunteista. Se laittaa sinut etsimään vastauksia, koska se haluaa olla ehjä.
Mitä, jos sinussa asuukin rakkaus? Mitä, jos tuo rakkaus on hautautuneena kantamasi tunnetaakan alle. Mitä, jos tuo taakka on suurin este myös henkiselle kehityksellesi? Se ei vaan tuki yhteyttäsi sinun todelliseen olemukseesi, sieluusi, vaan se myös tukkii yhteytesi universumiin. Mitä, jos jo ihan oikeasti olet kaikki se rakkaus mitä olet etsinyt itsesi ulkopuolelta? Olet etsinyt sitä muista ihmisistä. Pyytänyt arvostusta, hyväksymistä, todistusta siitä, että olet rakkauden arvoinen. Mitä, jos sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin kääntyä katsomaan itseäsi. Tutkia itseäsi ja tuntea kaikki ne tunteet, joita et ole uskaltanut tuntea. Ne varjot. Ikävätkin asiat. Kaiken sen mikä pitää sinua kahlittuna negatiiviisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Mitä, jos ihan oikeasti sinä jo olet rakkaus?
Tunteillasi on sinulle asiaa. Mitä jos, antaisit itsellesi luvan tuntea itsesi ihmiseksi? Mitä, jos luet Höyhenet polullani -kirjani, jossa kerron sinulle miten kohtasin omat tunnelukkoni. Kirjani on henkisen etsijän tarina. Sen on näkijän tarina. Kirja sisältää runsaasti meditaatioita, joiden avulla voit lähteä tutkimusretkelle itseesi.
Merkitykselliset ihmissuhteet ovat yksi elämämme tärkeimmistä onnellisuuden lähteistä. Tähän on helppo nyökytellä ajateltaessa parisuhdetta, sukulaisuutta ja ystävyyttä. Yhtä tärkeitä ovat kuitenkin lämpimät ja keskinäiseen arvostukseen pohjautuvat ihmissuhteet työkuvioissammekin.
Onnellisuuteen ja elämämme merkitykselliseksi kokemiseen tarvitsemme myös hyödyksi olemisen tunnetta. Sitä, että pystymme tekemään hyvää toisille. Mutta hyvinvoiva ihminen antautuu myös omalle autetuksi tulemisen tarpeelleen.
Meillä on vahva tarve sekä omilla jaloillamme seisomiseen että lämpimään yhteyteen muiden kanssa. MINÄN ja MEIDÄN suhde on jatkuvaa aaltoliikettä.
Miten sitten selvitä aallokossa vastaan panematta ja luottaen? Juuttumatta kummankaan tarpeemme rantahiekkaan jäkittämään?
Suhde itseen on pohja muille ihmissuhteille
Itseen tutustuminen vaatii tahtoa, aikaa, pysähtymisiä ja rehellisyyttä eikä siinä tule valmiiksi koskaan. Mutta vaivannäkö kannattaa. Mitä paremmin olemme sinut itsemme kanssa, sitä terveemmällä pohjalla on suhteemme muihin. Meidän ei tarvitse yli- eikä alimitoittaa itseämme, mitkä kumpikin hankaloittavat sekä omaa elämäämme että muiden kanssa yhdessä olemista ja tekemistä.
Yli- ja alimitoitus ilmenevät ulospäin hyvinkin eri tavoin, mutta molemmat ovat loppujen lopuksi lähtöisin syvällä meissä asuvasta hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Molemmissa on myös kyse egomme rakentamista puolustusmekanismeista, joilla se yrittää estää meitä ottamasta vastuuta todelliseen minäämme tutustumisesta.
Itsen ylimitoitus ilmenee usein ylimielisyytenä, itsekeskeisyytenä, oikeassa olemisen tarpeena, puolustautumisena, syyttämisenä, toisten hyväksikäyttönä ja latistamisena sekä moninaisena todisteluna siitä, että on kehuttu ja pidetty.
Itsen alimitoitus voi näkyä itsen vähättelynä, ylikorostettuna miellyttämisen tarpeena ja kiltteytenä, marttyyriutena, uhriutumisena ja hyväksikäytölle alistumisena. Miellyttämisen tarve voi olla niin vahvaa ja vakavaa, että menettää otteen itsestään ja päätyy muiden tahdon mukaiseksi sätkynukeksi. Että sensuroi itsensä.
Itseään vähättelevä saattaa myös piiloutua valitsemattomuuden taakse – vetäytyä vastuusta. Hän antautuu uhriksi silloinkin, kun voisi ja ehdottomasti pitäisi vaikuttaa omaan elämäänsä.
Sekä ylimielisyys että itsensä vähättely voivat värähdellä myös ihmistä ympäröivänä negatiivisena energiana. Värähtelyssä on muiden vaikea suojella itseään tartunnalta, kutistumiselta ja ehtymiseltä. Negatiivisuuden tartuntavaara on vähintäänkin kymmenkertainen suhteessa myönteisyyden tartuntavaaraan.
Kannattaa siis miettiä, kenen kanssa on ja toimii.
Elämään, jota rakastaa
Näemme valtavasti vaivaa rakentaaksemme egomme vaateiden mukaisen persoonan. Persoonan, joka tuo meille epätoivoisesti kaipaamaamme hyväksyntää ja tunnustusta tai antaa meille syyn olla panematta itseämme likoon elääksemme elämää, jota rakastaisimme.
Jos ja kun näemme saman vaivan tutustuaksemme todelliseen itseemme, olemme immuuneja egon vaatimuksille. Tiedämme olevamme hyviä ja tärkeitä, ilman että sitä täytyy osoittaa suorittamalla. Meidän ei tarvitse tehdä vaikutusta eikä miellyttää. Meillä ei ole pakottavaa oikeassa olemisen tarvetta eikä tarvetta olla arvostettu, kunnioitettu tai merkittävä. Meillä ei ole tarvetta hyökätä.
Ego menettää mahtinsa. Emme enää tarvitse sitä, sillä meillä ei ole mitään puolustettavaa.
Kun meidän ei tarvitse piilotella aitoa itseämme, heikkouksiamme ja vahvuuksiamme, olemme vapaita kuulemaan sydäntämme ja tekemään valintoja, jotka johtavat sellaiseen elämään, jota todella haluamme elää. Rikkaaseen ja onnelliseen.
Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.
Suurin yksittäinen asia, jonka säännöllinen henkinen harjoitus elämääni on tuonut, on luottamus. (Sitoutuminen, tietoisemmaksi kasvaminen, intuition voimistuminen, tunteminen…tulevat vasta sen jälkeen.)
Joogaharjoittelu ei ole tehnyt elämästäni zeniä, minusta neutraalia tai taannut mielenrauhaa tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta luottamus elämää kohtaan antaa jokseenkin kaikelle merkityksen. Se kantaa vaikeampien hetkienkin yli, eivätkä vastoinkäymiset muserra. Osaan ja uskallan nousta ylös kaaduttuani.
Joskus pettymysten tai epäonnistumisten hetkellä ulos pulppuaakin nauru: näin minä pusken universumin tahtoa vastaan. Mikä minä olen universumin keinoja arvioimaan, tiedänkö muka paremmin? Mitä jos vain antautuisin ja ottaisin elämän kaikkine sävyineen vastaan?
Kaikkeudella on myös suurta huumorintajua.
Joskus tapahtuu juuri se, mitä eniten pelkään ja joudun taas harjoittelemaan kontrollista luopumista. Pienessä mittakaavassa vaikka silloin, kun myöhästyn bussista painavien kantamusten kanssa, seuraava kulkee tunnin päästä ja vaivalla suunniteltu lapsiperhelogistiikka menee uusiksi. On vain pakko istua alas, ottaa kuppi teetä tai itkeä tirauttaa. Tätäkin kokemusta minä jostakin syystä tarvitsin, mutta ei sitä sen enempää tarvitse analysoida ja yrittää ymmärtää kaikkia sen merkityksiä.
Toisinaan taas asiat järjestyvät ihan pyytämättä: naapuri tarjoaa palvelusta oikealla hetkellä, työasia selviää ennen kuin edes ennätän tarttua siihen, lastenhoito, raha-asiat tai parkkipaikka järjestyy juuri oikealla hetkellä.
~
Luottamus auttaa päästämään irti: se meni jo! Nyt on nyt. Minä olen tässä.
Luottamus tuo rauhaa: vaikka kaikki tuntuisi kaatuvan päälle, enkä mistään muuta mitään tietäsi, voin luottaa siihen, että keuhkot toimivat ja seuraava sisäänhengitys saapuu, voin luottaa siihen, että sydämeni lyö. (Jos näin ei kävisikään, nämä maalliset murheet olisivat ikään kuin toissijaisia.) Voin luottaa siihen, että Minä Olen.
Luottamus auttaa katsomaan elämää uteliaisuudella. Ja vaikka uteliaisuus vie välillä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei ole mukavaa, tuo luottamus rohkeutta. Jokin suurempi voima elää minussa. Elämä hengittää minua.
~
Luottamus elämään ei tarkoita fatalistista kohtalonuskoa, ettei elämäänsä voisi vaikuttaa. Päinvastoin, osana jotakin suurempaa minä nimenomaan voin vaikuttaa kokonaisuuteen ja päättää, mihin oman elämäni käytän. Pelkäänkö, surenko ja katkeroidunko maailmalle…vai osaanko elää nämäkin tunteet ja päästää niistä irti, kun niiden aika on mennä? Huomaanko myös ilon, riemun ja kauneuden?
Koska olemme kaikki osasia yhdessä suuressa universumissa, on meillä kaikilla myös valtaa siihen, mihin suuntaan se kehittyy. Jokaisella on rajaton valta omaan elämäänsä.
En olisi uskonut, että siteeraisin blogissani Timo Soinia, mutta näin tässä nyt on käymässä. Kesäkuun 2017 Kuukausiliitteessä Soini puhuu muun muassa katolisesta uskostaan ja kuolemanjälkeisestä elämästä:
”Olen hyvin onnekas, kun saan uskoa tällaiseen tarinaan. Ei se vie asioita pois, mutta auttaa joskus selviämään niistä.”
Objektiivisesti ajateltuna: olipa kaiken takana suurempi voima tai ei, olipa Ikuisuutta tai jumaluutta olemassa, olen onnekas, että olen löytänyt tällaisen luottamuksen. Se ei tee arjesta helpompaa, mutta se kantaa vaikeidenkin kohtien yli ja luo elämälle merkityksen – mikä ei ole aivan vähäinen juttu.
Viime päivinä on käyty paljon keskustelua siitä, voiko masennuksen määrää arvioida tarkkailemalla ihmistä ulkoapäin ja mitkä ovat masennuksen kriteerit? Keskustelu lähti Anna-Leena Härkösen kirjasta nimeltä Valomerkki, joka käsittelee masentunutta viisikymppistä naista. Helsingin Sanomien kriitikon Katri Kallionpään mielestä romaanihenkilö ei vaikuta masentuneelta, koska hän jumppaa, pörrää juhlissa ja hänellä on kavereita.
Minusta vaikuttaa, ettei Hesarin kriitikolla ei ole ollut omaa kokemusta masennuksesta, tai sitten hänen ajatuksensa masennuksesta on rajallinen. Näkökulmaa kritisoi myös Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskustoiminnan johtaja Outi Ruishalme. Myös Hesarin mielipidepalstalla otettiin kantaa aiheeseen.
Yksi lempilainauksistani on: ”Älä kadehdi toisen onnea, koska et tiedä hänen salaista suruaan.”
Syy siihen, miksi lause kolahtaa minuun hyvin on se, että olen ollut läpi elämäni hyvin taitava harhauttamaan ihmisiä oman vointini suhteen. Eikä aina ole ollut edes kysymys tietoisesti häivyttämisestä. Muistan, kuinka 21-vuotiaani hakeuduin mielenterveystoimistoon pahan ahdistuksen, masennuksen ja paniikkioireiden takia. Peilistä minua katsoi kuitenkin asiallinen, reipas ja nätti tyttö, joka jaksoi hymyillä, vaikka mieleen koski niin, ettei mistään enää tullut oikein mitään. Samaa palautetta sain myös opiskelukavereiltani, joille uskouduin tilanteessani. ”Ethän sä näytä siltä, että sulla olisi mielenterveysongelmia!”
Jokin aika sitten keskustelin hyvän ystäväni kanssa hänen vakavasta masennuksestaan ja syömishäiriöstään. Vaikka tilanne oli ollut hyvin huolestuttava jo pitkään, ei ulkoapäin olisi voinut mitenkään ajatella, että tuossa sitä kulkee ihminen, jonka sairaus on eristänyt kokonaan kaikesta siitä, joka joskus oli tärkeää. Ystäväni on maailmaan päin kaunis, kiltti, upea ja säteilevästi hymyilevä nainen. Sairaus on hänen sisäpuolellaan tahdittamassa jokaista ajatusta. Se on vallannut alun perin elämäntarkoitukselle varatun tilan. Keskustelin hänen kanssaan pitkään siitä, kuinka yhteiskuntamme masennusmaisemaan mahtuu vain tietynlainen kuvasto, joka rajaa ulkopuolelle kaikki ne masennuksesta kärsivät, joista et koskaan uskoisi.
Ystävääni lainaten: ”Ihmisen pitäisi maata kuopassa ja syödä multaa, jotta masennus olisi totta myös vieressä olijoille.”
Tietenkin osan masentuneista tunnistaa päällekin päin. Aivan samoin kuin osan alkoholisteista, paniikkihäiriöisistä ja pakko-oireisistakin. Mielen sairaus on kuitenkin aina ennen kaikkea mielen sairaus, ja osaan niistä kuuluu niin taitavaa normaaliuteen naamioitumista, ettei sitä voi välttämättä uskoa, ennen kuin pääsee sen itse kokemaan tai viereltä todistamaan. Älä siis tuomitse tai vähättele lähimmäistä, joka sinulle uskoutuu. Voi olla, ettei hän uskalla kääntyä puoleesi uudelleen.
Olen koonnut kolme tärkeää asiaa riippuvuuksista toipumiseen, hapuilevan jykevällä reilun kymmenen vuoden omakohtaisella kokemuksella. Sen jos minkä olen oppinut, että toipumisessa on vaiheita. Toipuminen ei tapahdu yhtenä kirkastumisen hetkenä, vaan se on enemmänkin pitkäjänteistä sitoutumista itseensä ja oman keskeneräisyyden sallimista. Itsensä hyväksymistä siellä missä oikeasti on, eikä siellä missä jo haluaisi olla.
Se on sitä kuuluisaa sipulin kuorintaa. Kerroksia on. Mitä lähemmäs ydintä mennään, sitä herkemmässä itku on. Mutta aiempien kerroksien läpi meno on myös vahvistanut ja herkistänyt. On voimaa ja herkkyyttä jatkaa, vaikka välillä olo voi tuntua ihan voimattomalta ja hauraalta.
1. Etsi turvallinen porukka, ryhmä tai ihminen, jolle voit jakaa tuntemuksiasi, tulematta tuomituksi.
Riippuvuudet saavat voimansa häpeästä ja piilottelusta. Niiden taas on vaikea elää siellä, missä on hyväksyntää. Olen pitänyt itseäni tyhmänä ja muita huonompana ja hävennyt haasteitani. On täytynyt altistaa itseäni hyväksytyksi tulolle. Kokemukselle, että olen tärkeä ja rakas vaikka olenkin riippuvainen. Niin. Tulla nähdyksi ja hyväksytyksi siellä missä on. Keskeneräisenä, epätäydellisenä ja riippuvaisena. Niin usein ajattelemme, että kelpaamme kunhan toivumme ja paranemme ensin. Mikä ansa. Sinä et ole tyhmä. Sinä et ole huonompi. Minun toipumisen tukena on ollut terapeutti, henkisen kasvun opettaja, kurssiporukka ja muutaman ystävän kanssa yhdessä luotu oma ”aa-Skype-ryhmä”. Oikeastaan oleellisinta on se, että on turvallista jakaa ilman että kukaan koittaa ratkaista, pelastaa, neuvoa tai tuomita.
2. Rehellinen mutta armollinen itsetutkiskelu
Mitä tunteita koitat välttää? Miltä koitat suojautua? Mitä haet?
Riippuvuuksissa on kyse kahdesta asiasta: Emotionaalisen kivun välttämisestä ja helpotuksen hakemisesta.
Olen koittanut hinnalla millä hyvänsä välttää arvostelua ja tuomintaa. Olin varma, etten kestäisi tunnetta että olen jonkun mielestä pettymys, huono tai vääränlainen. Olen koittanut hakea kontrollista helpotusta. Olen koittanut hakea virheettömyydestä ja miellyttämisestä suojaa. Sitten kelpaisin.
Näiden asioiden tiedostaminen on tärkeää, mutta se itsessään ei muuta käyttäytymistä. Omiin tunteisiin, tarpeisiin ja rajoihin perehtyminen taas mahdollistaa sisäisen turvan tunteen, joka on pohja pysyvälle muutokselle.
On ollut hyväksyttävä, että se mitä riippuvuuksista haen, ei ole mahdollista. Vaikka miten yrittää suojautua elämältä, sitä on kuitenkin tunteva olento. Omien tunteiden hyväksyminen kaikessa inhimillisyydessään ja tunteiden säätelytaitojen harjoittelu ovat toipumisen kannalta oleellisia. Kontrollin tarpeen takana on sisäinen turvattomuus. Lue aiheesta lisää täällä.
3. Mikä on seuraava realistinen askel?
Se on lopulta aina ainoa asia joka sinun tulee tietää. Eheytyminen ei ole täydellistä. Sitä ei voi suorittaa. Siihen ei ole oppikirjaa, jonka jokaisen luvun suorittaminen veisi autuaasti perille. Liian usein koitamme parantua äkkiä, koitamme ottaa 100 askelta kerralla.
Luota, että yksi askel riittää. Sinun ei tarvitse tietää 10 askelta eteenpäin. Aloita siitä yhdestä. Joskus se on pyytää apua. Joskus se on kokeilla jotain aiemmin ”kiellettyä”. Joskus se on jostakin addiktion säännöstä irroittamista. Joskus se on mennä tukiryhmään. Joskus se on kerätä tietoa. Joskus se on armollisuutta. Joskus se on jotain tosi konkreettista.
Saat suojata itseäsi triggereiltä, eli laukaisevilta tekijöiltä. Entisenä treeniaddiktina, minulla ei luultavasti koskaan tule olemaan sykemittaria. En tule osallistumaan detoxeille, enkä treenihaasteisiin. Itseään on viisasta suojata varsinkin toipumisen haavoittuvassa vaiheessa. Lähes aina toipumisen tiellä tulee takapakkeja. Silloin ei kannata todeta että ei tästä mitään tule, vaan ottaa siitä kohtaa seuraava askel: Palata toipumisen tielle.
Niistä pienistä askelista punoutuu polku, joka vahvistaa ja voimaannuttaa.
Ota mielummin hitaasti kuin hötkyillen. Pysy nöyränä, mutta älä alistuvana.
Mielestäni intuitio ja sydämen ääni eivät ole ihan sama asia, vaikka näillä termeillä tarkoitetaan samankaltaisia asioita.
Ajattelen, että intuition äänet, merkit ja ”yhteensattumat” ovat tienviittoja, jotka kuljettavat kohti sydämen valtatietä.
Sydämen valtatie on elämä, joka on sinulle syvästi totta.
Se ei ole aina sitä mitä luuli, se ei ole aina sitä mitä odotti. Se ei ole aina sitä mikä olisi ihanteellista. Sitä ei voi aina selittää järjellä.
Intuitio ei ole aina vain sitä mikä tuntuu kivalta ja kevyeltä, joskus se on myös se pieni hiljainen ääni jota ei ihan vielä uskaltaisi kuulla. Intuitio voi myös olla kevyttä, leikkisää ja kutkuttavaa. Mutta se ei ole sitä aina.
Intuitio voi ilmetä elämän synkroniteetteinä, eli toistuvina merkkeinä. Ehkä jokin kirja tulee eteesi useamman kerran. Ehkä jokin kappale soi lähes aina radiosta. Ehkä törmäät johonkin tiettyyn ihmiseen useamman kerran. Tai sitten sinulle tulee vain ”se tunne”.
Millä symboleilla elämä viestii sinulle? Kuuletko?
Synkroniaa on elämässä ihan jatkuvasti. Jos en itse havaitse arkipäivän synkroniaa, huomaan että en ole silloin oikein yhteydessä itseeni. Kuuntelen enemmänkin mieleni hölinää ja analysointia. Intuition kuuleminen kysyy tilaa kuulla. Se kysyy myös lopputuloksesta irtipäästämistä. Sitä että ei koita pakottaa elämää johonkin tiettyyn muottiin.
Intuitioon luottamus lisääntyy, kun saamme kokemuksia siitä että se on johtanut meille aidosti tärkeisiin asioihin. Se kasvattaa luottamusta elämään. Kaikki todella menee kuten kuuluu.
Jos sydämen valtatiellä kulkeminen olisi helppoa, kuuntelisimme sitä kaikki mennen tullen ja paluu matkalla. Näin ei kuitenkaan taida olla.
Usein sydämen valtatie on meille jollain tavalla pelottava. Niin kummallista kuin se onkin, saatamme pelätä myös sen rakkaudellisuutta. Saatamme pelätä sen hyvyyttä, syvyyttä ja syvää kauneutta.
Usein sydämen valtatielle löydämme kriisien kautta. Jokin siinä miten koimme elämää muuttuu radikaalisti. Monet meistä ovat kasvattaneet sydämentä suojaksi panssareita ja muureja. Niistä vapautuminen on hidas, avaava ja herkistävä matka, joka on kaikkea muuta kuin ylevää.
Minun sydämeni uskaltaa hellittää laulun kautta. Se avautuu kyynelistä, kosketuksesta ja aidosta välittämisestä. Siitä että koen, että minut nähdään minuna, ja se on ok juuri niin. Välillä koitan välttää tätä kaikkea, koska se on niin järisyttävän pelottavaa ja kaunista.
Tällä podcastilla jaan ajatuksiani ja kokemuksia intuition ja sydämen kuuntelusta sekä minkälaisia esteitä voi olla näihin luottamisen suhteen.
Mielemme on useimmilla meistä rakentunut tavoittelemaan mahdollisimman täydellistä onnellisuutta ja mukavuutta. Elämä silti tarjoaa meille aika ajoin myös kipua, kärsimystä ja monenlaisia kriisejä. Nekin siis kuuluvat elämään, vaikka emme niitä toivoisikaan kohdallemme.
Monesti kun kohtaamme isoja vastoinkäymisiä, sanomme jotakin tämän kaltaista: Elämäni on nyt täysin pilalla, ei ole enää mitään toivoa, haluaisin vanhan elämäni takaisin. Nämä ovat ajatuksia. Ajatukset kertovat ajattelijan uskomuksista ja arvomaailmasta. Ajatukset sytyttävät tunteita. Tässä välissä aivot ovat käyneet läpi tuhat ja yksi skenaariota miten tähän tilanteeseen pitäisi reagoida. Reagointitapa on sillä tavoin yksilöllinen, että se mitä mallia olemme elämässämme toistaneet, vahvistuu, ja oletettavasti tulee jatkossakin ainoaksi keinoksi reagoida.
Jotkut meistä lamaantuvat, toiset alkavat taistella vastaan tai syyttävät toisia omasta kärsimyksestään. Toiset pakenevat tilannetta eri tavoin kohtaamatta omia tunteitaan. Kaikki tavat ovat sillä hetkellä itselle ainoita mahdollisia selviytymiskeinoja, ja samalla ne estävät meitä elämästä juuri sillä hetkellä.
Kipu ja kärsimys eivät ole tulleet pilaamaan elämääsi.
Tämä voi äkkiseltään kuulostaa mahdottomalta ajatukselta, mutta tutki sitä tarkemmin.
Elämässä meille tapahtuu asioita. Kuka tai mikä nämä asiat havaitsee? Mitä havainnon jälkeen tapahtuu? Miten tulkinta tapahtuu? Onko se totta, että tilanne, hetki joka oli äsken olemassa ja jatkuu yhä (ajatuksissamme), on yhtä kuin kärsimys? Mikä aiheuttaa pysyvän kärsimyksen? Se, ettemme hyväksy sitä elämäämme?
Kun metsästämme itsellemme täydellistä ja tasapainoista elämää, tämä tavoite ei huomioi lainkaan elämää isolla E:llä. Tämä on yksi syy siihen, miksi kärsimys tuntuu niin hankalalta kohdata. Kun huomiomme on jatkuvasti jonkin asian, tunteen tai tavaran haluamisessa, emme itse asiassa silloin elä täyttä elämää. Täyteen elämään kuuluu kaikki, ihan kaikki, myös kärsimys ja kipu. Jatkuva onnen tavoittelu ei salli meidän olla täysiä itsejämme, elää elämää niin kuin se on ja tapahtuu.
”Elämä on, uskoimmepa tai emme. Tämä hetki on, vastustimmepa sitä miten paljon tahansa tai yritimmepä paeta sitä miten kovasti tahansa. Mutta mitään pakenemista ei tarvita. Tämä maailma on ongelma vain, kun sitä katsoo sellaisen erillisen yksilön näkökulmasta, joka haluaa saada elämässään jotakin aikaiseksi ennen kuolemaansa ja joka yrittää säilyttää turvallisuudentunteen, menestyä, etsiä merkitystä näennäisen merkityksettömästä maailmasta, löytää rakkautta, välttää tuskaa ja kärsimystä ja saavuttaa valaistumisen.”
Voisimmeko siis hyväksyä elämän niin kuin se on, päivästä ja hetkestä toiseen. Olla vapaita tietyn asian pakonomaisesta tavoittelusta, niin kuin elämämme olisi siitä kiinni. Olla vapaita kokemaan elämä. Kun olemme kivuissamme, silloin olemme kipu. Kun olemme kärsiviä, silloin olemme kärsimys. Kun rakastamme, silloin olemme rakkaus. Kun iloitsemme, silloin olemme ilo. Sinä itse asiassa olet jo nyt nämä kaikki ja paljon muutakin.
Voisiko olla niin, että eläimet ja pienet lapset ovat kaikkein taitavimpia elämisessä? Millä eri tavoin minä voisin tuntea sen, ihmettelynä, vapautena kokea, leikkinä, seikkailuna ihan tavallisessakin hetkessä? Elämä on ihme, taideteos kaikessa tavallisuudessaan, hienoudessan ja kamaluudessaan. Minä olen, hengitän, luon. Olen osa maailmankaikkeutta ja itse maailmankaikkeus yhtä aikaa. Minussa on tilaa, avaruutta juuri tälle hetkelle, otan tämän hetken vastaan sellaisena kuin se on. Tämä hetki on lahja.
”Kaikki on romahtanut takaisin hyvin tavalliseksi elämäksi. Jäljelle on jäänyt jonkinlainen levollisuus, ’suostuminen’ kaikkeen ilmenevään, syvä ja järkähtämätön varmuus siitä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin pitääkin – ja tämä sisältää niin kärsimyksen kuin mielihyvänkin, niin surun kuin ilonkin.” – Jeff Foster
Olen usein kysynyt otsikon kysymyksen koulutuksiini osallistuneilta ihmisiltä. Pysähdy sinäkin nyt hetkeksi arvioimaan, mikä määrä onnellisuutta olisi sinulle sopivasti, jos asteikko on 0-100%.
Yleensä vastaus tulee mieleen nopeasti, sen enempiä miettimättä. Onko se 70% tai kenties 85%? Koulutuksissani useinmiten vastaukset pyörivät tuolla välillä. Juuri kukaan ei kerro sopivaksi onnellisuuden määräksi 100%.
Miksi emme halua olla täysin onnellisia?
Usein kuulen, että sopivasti onnellisuutta on olla riittävästi onnellinen, muttei liian paljon. Niin että elämä tuntuisi suhteellisen mukavalta, mutta ei joutuisi pelkäämään onnellisuuden menettämistä. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut ja myös itse sanonut: Olen niin onnellinen, että ihan pelottaa.
Me pelkäämme olla todella, todella onnellisia. Koska pelkäämme onnellisuudesta pois tippumista. Pelkäämme pettymyksen tuomaa kipua niin paljon, että mieluummin rajoitamme mahdollisen onnellisuutemme määrää. Niin hassulta kun se kuulostaakin, olemme mieluummin vähemmän onnellisia koko ajan kuin silloin tällöin pettyneitä.
Sisällämme saattaa myös kummitella sääntö, ettei saa poiketa muista. Olla onnellisempi kuin muut. Itse tunnistan erittäin hyvin tuon solidaarisuuden vaatimuksen. Täysin onnellisena erottuu liikaa joukosta. Onnellisuus saattaa ärsyttää muita ihmisiä ja sen takia on turvallisempaa sulautua joukkoon.
Täydellisen onnellisuuden olettaminen saa myös sisäisen ankeuttajamme varoittelemaan ylimielisyydestä. Siihenhän ei saa sortua. Lienee protestanttisen kulttuurimme perintöä, että täydellisen onnellisuuden toivominenkin tuntuu röyhkeältä ja kiittämättömältä. Tunnistan mielessäni vilahtavan jopa ajatuksen synnistä.
Synnintunnossa sitten pelkäämme, että jotain pahaa tapahtuu, jos olemme liian onnellisia. Ikään kuin onnellisuutemme kutsuisi huonoa tuuria paikalle. Parempi siis tyytyä riittävään onnellisuuteen?
Vai onko sittenkin kyseessä oma riittämättömyyden tunne? Onko niin, että jonkin lujaan juurtuneen uskomuksen mukaan meidän täytyy olla riittävän hyviä tai riittävän ansioituneita ollaksemme täysin onnellisia? Täysin onnellinen voi olla vain täydellinen ihminen, saattaa mielemme ylituomari todeta. Ja tuskinpa kukaan meistä pystyy pitämään itseään täydellisenä.
Kaikkien onnellisuuttamme rajoittavien uskomusten ja pelkojen taustalla on egomme pelko hylätyksi tulemisesta. Historian hämärissä hylkääminen on tarkoittanut kuolemaa, jonka pelkääminen on ollut ihan aiheellista. Valitettavasti evoluution varrella tuo pelko on juurtunut niin syvälle, että yhä vieläkin se pitää meitä vallassaan, vaikka perusteet pelolle ovat jo hävinneet.
Tuosta pelostamme emme pääse eroon, koska se kuuluu olennaisena osana meidän jokaisen ego-minuuden rakenteeseen. Mutta kun tiedostamme tuon pelon ja hyväksymme sen olemassaolon osana ihmisyyttä, niin se lakkaa vaikuttamasta olotilaamme. Kun lohduttamme egoamme kuin pelkäävää lasta, niin koko pelko hiipuu pois.
Mitä tapahtuisi jos…?
Mitä tapahtuisi, jos lakkaisit pelkäämästä onnellisuutta? Mitä tapahtuisi, jos lakkaisit rajoittamasta omaa onnellisuuttasi? Mitä tapahtuisi, jos antaisit itsellesi luvan täydelliseen onnellisuuteen?
Olen ollut pitkiä aikoja hukassa. Viistänyt siipi maassa ja pala kurkussa, kun rahaa on ollut tosi vähän, rakkaus on ollut karmaisevaa, töissä piinaavaa tai meneillään on ollut jotain muuta raastavaa. Silloin on monesti tuntunut, että elämä on kamalan pientä ja puljaan kuin lastu laineilla, kaukana kaikesta haaveilemastani. Itsetuntoni on murustunut entisestään, kun olen vielä sättinyt itseäni eksyneisyydestä.
Jossain vaiheessa hiffasin, ettei hukassa ollessa olennaisin kysymys ole: ”mitähän hitsiä mä nyt tälle asialle teen?” vaan: ”kuinkahan voisin itseäni auttaa, kun olo on näin ankea?” Synkeyden suota syventää, jos itseään piiskaa siitä, että sydän on muussina tai ei tiedä jotain, mitä omasta mielestä pitäisi tietää.
Aiemmin uskoin tiukasti, että kun työstäisin itseäni tarpeeksi, avautuisin ja rakkaus tulisi elämääni ja asiat muuttuisivat. Vaadin itseltäni paljon vaikka olin jo valmiiksi pihalla. Olisin luultavasti voinut paremmin, jos olisin aiemmin hiffannut myötätunnon (itseäni kohtaan!) merkityksen. Asioita muuttaa eniten se, että sallii itselleen hyvää jo nyt, mistään riippumatta. Silloinkin – ja varsinkin silloin – kun voi kurjasti.
Hyvän salliminen itselleen on minimaalisten askeleiden ottamista hyvinvointinsa eteen. Kun ottaa miniaskeleita, voimautuu lopulta selkeyteen isommissakin jutuissa. Hyvän suominen itselle auttaa suhtautumaan omaan kärsimykseen empaattisesti. Jos on pitkään voinut huonosti, voisi auttaa, ettei yritä ratkaista mitään vaan kuulostelee, mikä jeesaisi olemaan siinä prosessissa jossa nyt on. Se on myötätuntoa in action.
Ristiriitahan on juuri siinä, että tuntuu niin kurjalta kokea olevansa hukassa. Haluaisi voida jo paremmin, perhana. Mutta ei tuska ole huono asia tai väärin. Kärvistely ei tarkoita, etteikö syvemmällä tasolla olisi jotain olennaista tapahtumassa. Masennus ja suru leimataan usein kielteisiksi, mutta entä jos ne ovatkin elämää aloilleen hiljentävä suoja, jonka sisällä sydän rakentaa itseään uudelleen? Elämän syklit näkyvät luonnossa: välillä jonkin meissä pitää hiipua ja kuolla, jotta uutta voi syntyä. Suru on olennainen vanhasta luopumisen vaihe, täysillä elämistä sekin. Jos surua vastaan taistelee, taistelee muutosta vastaan ja jumittaa paikallaan. Itse en olisi löytänyt voimaani ilman surua ja masista.
Sydämen voima (eli todellinen voima) ei ole sitä, että laiffi näyttää siltä kuin olisin ajatellut tai tekisi vaikutuksen toisiin. Egon voima on rajoittunutta puskemista, ulkoisiin saavutuksiin, numeroihin, statuksiin ja kulisseihin nojaamista. Egon voima ei tuo syvää elämisen iloa, vaan sen mielihyvän hetket haihtuvat vikkelästi. Aina pitää jahdata jotakin uutta osoittaakseen olevansa jonkin arvoinen. Kun menee huonosti, murskautuu jos uskoo, että elämän isossa kuvassa hyvinvointi on sitä, että jatkuvasti menee hyvin.
On olennaista ymmärtää olevansa arvokas myös silloin kun voi huonosti. Heikkoudesta, voimattomuudesta ja polvilleen putoamisesta voi kummuta valtavaa selkeyttä sen suhteen mihin haluamme kulkea ja mitä todella olemme kuoriemme alla. Jos pysyy kiinni ajatuksessa, että fattassa asioiminen on nöyryyttävää tai että arvoni on kiinni siitä onko minulla töitä tai parisuhde jota niin kaipaisin, kärsii valtavasti kun tilanne on, että tarvitsee toimeentulotukea tai rakkaussuhdetta ei kuulu. Kysyy kanttia tarkastella omia ajatuksiaan sen suhteen, millaisista asioista itsearvostus on kiinni.
Elämäni pohjamudat ovat aina asettaneet minut vastatusten uskomusteni kanssa. On ollut kaksi vaihtoehtoa: jäädä olosuhteiden uhrina nuolemaan haavojani ja uskomaan, että olen kurja ja siksi tapahtuu kurjuuksia. Toinen vaihtoehto on ollut valita itseäni kohtaan myötätuntoa, vaikka siipi on pahasti sutinut maata. Se on ollut haastavaa, mutta olen oppinut, että vaikeuksistani huolimatta saan tuntea mitä tunnenja arvostaa itseäni ihan vain elämisestä. Empatia avaa kiitollisuudelle ja voimauttaa tutkimaan elämää laajemmasta perspektiivistä.
Itsearvostus vaikeuksien keskellä kysyy etäisyyden ottamista ulkoisesta ja läheisyyden hakemista sisäisyyteen. Joskus se, ettei elämä mene ollenkaan niin kuin olisimme halunneet palvelee kaikkein kauneimmin syvemmän yhteyden löytämistä omaan sydämeen. Usein näkee vasta jälkikäteen, miten niin. Synkkyyteen suostuminen on ollut kenties tärkein osa valoni löytämisen prosessia.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
Nyt on hyvä aika puhdistaa omia elämänvarrella muodostuneita tunne-energioita. Asiat, joissa olemme onnistuneet ja elämämme hankaluuden vaikuttavat siihen, millaiseksi olotilamme ja mielenmaailmamme on muodostunut. Meissä on monta kerrosta erilaisia tunne-energioita, jotka ovat tietoiselta mieleltämme piilossa.
Läheisimmät ihmisemme tukkivat ja puhdistavat olotilaamme eniten.
On paljon helpommin sanottu kuin tehty lakata tarvitsemasta tai kaipaamasta ihmistä, johon on ollut riippuvuussuhteessa. Uusiakin rakkaita saamme hyvässä mielessä tarvita, ja jokainenhan arvostaa myös sitä, että on tarvittu, mutta sen ei tarvitse tapahtua epätoivoisesti.
Minun mielessäni muistot, jotka ennen ahdistivat, ovat vihdoin muuttuneet kevyemmiksi. Toissayönä koin tunteen siitä, että ihminen ja tilaisuudet, jotka olivat vuosia osin huomaamattani vieneet olotilaani alakuloisemmaksi, ahdistuneemmaksi ja keränneet tukosta energiani virtaukseen, muuttuivat mielessäni kauniiksi muistoiksi. Olinhan kuitenkin tehnyt asioita ja ollut yhteydessä kyseiseen ihmiseen hyvässä tarkoituksessa, mutta koska emme kohdanneet samalla tasolla, olin kuitenkin koko ajan hieman alavireinen ja kaipaava.
Nyt ymmärrys siitä, että elämääni oli tullut tilalle uusia läheisiä ihmisiä, jotka täyttävät kaikki tarpeeni ja enemmän, iski tajuntaani. Olin tiennyt muutoksen olevan menossa jo pitkään, mutta olotilan kevenemiseen meni aikaa. Minun ei ollut enää tarvinnut toistaa vanhaa kaavaa ja kun jotain sisälläni päästi irti, kaikki muistotkin kyseisiin tapahtumiin liittyen muuttuivat kauniimmiksi. Tuntuu, että minuun ja identiteettiini tuli samalla uutta varmuutta.
Hyväksyin tapahtumat myönteisessä mielessä osaksi elämäntarinaani ja tunsin hyvänolon huuhtelevan koko kehoani. Pystyn vihdoin katsomaan asiaa hyvillä mielin, tiedän noiden vuosien tapahtumien tehneen minusta viisaamman ja vahvemman ihmisen.
Ymmärrän, että vaikka kuinka olin yrittänyt tehdä irti päästämistä aiemmin ja olin ymmärtänyt, mistä on kyse, en kyennyt siihen, ilman uusien ihmisten ilmaantumista elämääni. Emme elä tyhjiössä, emme ole riippumattomia, emmekä mitään tarvitsemattomia.
Olemme inhimillisiä ihmisiä tarpeinemme.
Tarpeitamme ohjaavat aina myös vanhat tiedostamattomat kaavat ja energiat, ja niiden tunnistaminen helpottaa uuden elämänsuunnan löytämistä. Ensimmäiset päätökset irtaantua vanhasta ovat kipeimpiä ja siihen tarvitaan paljon tahdonvoimaa, koska olemme vielä kiinni vanhassa ilman näkemystä ja kokemusta uudesta.
