Sivu 283 – Hidasta elämää

Kiltin tytön syndroomaa parantamassa – kehu ja kannusta tulisia tyttöjä!

Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.

Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!

Ärsytyshän on lahja, jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englanninopettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikinopettaja taisi oikeasti vihata minua.

Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.

Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän on!

”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”

Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”

Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain, mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.

Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.

Ensimmäisen syklin aikana, 0–7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa.

Toisen elämän syklin aikana, 7–14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7–14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.

Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenlaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä?

Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa?

Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta. Siksi muilta tulevat kommentit – kannustavat ja latistavat – pääsevät syvälle.

Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Sano muutama sana ja huomaa – kuten olisit toivonut, että sinut huomataan.

Kannusta ja kehu, niin parannat samalla omaa sisäistä lastasi.

Retriiteilläni yksi voimallisimmista harjoituksista on ollut kohtaaminen sisäisen lapsen kanssa. Kun on rentoutuneena silmät kiinni, voi muistella ja nähdä kuvaa itsestään tietyn ikäisenä. Mitä tuolle lapselle haluaisi sanoa ja mitä hän haluaisi sanoa sinulle? Harjoitukselle pitää antaa aikaa, sillä se lapsi on syvällä, odottaa rauhassa.

Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun olet niitä valmis vapauttamaan.

Tunteita ei kannata yrittää kontrolloida, mutta tunteiden säätelytaidoista on paljon hyötyä

En usko, että tunteita voisi kontrolloida. Tai sanotaan suoraan: niitä ei voi kontrolloida. Yritetty on.

Jos tunteita yrittää kontrolloida, joutuu käyttämään usein tosi kurjalta tuntuvia selviytymiskeinoja, kuten suorittamista, perfektionismia, addiktioita, miellyttämistä tai vetäytymistä. Ja näistäkään keinoista huolimatta tunne ei katoa.

Kaikki selviytymiskeinot ovat yllättävän loogisia, kun tutkii tarkemmin ihmisen taustaa ja elämän historiaa. Joltain kipeältä tunteelta on oikeasti täytynyt suojautua, kun ei ole ollut muita keinoja. Se taas luo mieleen uskomuksen: ”Selviän, kunhan XXXX”.

Osa inhimillistä elämää on se, että se sisältää kaikki tunteet. Ihan jokaiselle meistä.

Ja koska myös voimakkaat tunteet hallitsemattomina saattavat saada meidät reagoimaan tavoilla, jotka myöhemmin harmittaa ja tuo vaan lisää haasteita, on viisasta harjoitella tunteiden säätelytaitoja. Tunteiden säätely on tunteiden hallintaa. Emme voi kontrolloida, mitä meissä nousee, mutta voimme hallita, mitä valitsemme tehdä tunteen noustessa.

Hallinta ei siis suinkaan tarkoita sitä, että tunteet voisi tai pitäisi blokata pois. Minulle tunteiden hallinta tarkoittaa tunteiden hyväksymistä ja reaktiivisuuden sijaan terveempien ja itselle parempien selviytymiskeinojen käyttämistä ja niiden harjoittelua. (Ja vaikka ”paasaan” asiasta, harjoittelen tätä itse ihan yhtälailla edelleen!)

Useinkaan haaste ei ole itse tunteessa, vaan siinä mitä tunnemme tunteesta.

Saatamme tuomita itsemme vihan tunteesta.

Saatamme hävetä epävarmuuttamme.

Saattaa olla, että kun olemme peloissamme ja huolissamme, suojaudumme hyökkäämälllä.

Joskus taas arvostelua ja konfliktia pelätessämme vetäydymme ja menemme omaan kuoreemme.

Emme voi kontrolloida tunteitamme mutta reaktioitamme voimme opetella kohtaamaan inhimillisesti ja myötätuntoisesti. Siihen hyviä esimerkkejä on mm. meditaatio, hengitysharjoitukset, kirjoittaminen tai esim. terapiassa tai jossain muussa ohjauksessa tunnesäätelyn harjoittelu.

Kuuntele lisää tunteiden säätelytaidoista podcastilta, jolla käsitellään mm. seuraavia teemoja:

Mistä on kyse, jos helposti räjähtelee puolisolleen
Mustasukkaisuuden kohtaaminen inhimillisesti
Mitä sitten, jos ei uskalla puhua puolisolleen tarpeistaan ja toiveistaan
Miten voi harjoitella ”istumaan tunteiden kanssa”
Miten lähteä harjoittelemaan ymmärrystä reaktioiden sijaan

Nyt otetaan paukku luulientä energiavajeeseen

Pari viikkoa sitten vietimme ystävien kanssa kekriä. Jätimme kesälle hyvästejä herkkupöydän ääressä, tanssien, laulaen, nauraen ja ehkäpä hieman ylensyöden ja juoden…

Ilta jatkui pikkutunneille eikä uni tohtinut tulla heti silloinkaan, sillä nauru ja tanssi energisoivat niin paljon. Aamulla maistui C-vitamiini, alfalipoiinihappo ja NAC. Oikeastaan olisin kaivannut zumia eli sitruunalla terästettyä luulientä, mutta sitä ei huushollissamme ollut.

Keväällä nautimme ystävyyden ilosta Kreetalla. Keskustelimme paikallisen ystävämme kanssa siitä kuinka tietyt paikalliset tavernat ovat auki aamuyöhön, jotta tanssi-illoista palaavat voivat käydä tankkaamassa zumia eli sitruunalla terästettyä luulientä. Paukku on tarpeen rakittelun ja järjettömän transsimaisen tanssimisen jälkeen kun keho tarvitsee hyvin imeytyvää energiaa, antioksidantteja ja ravinteita.

Luuliemi on nyt niin in ja monet terveystietoiset keittelevät herkkua oman hyvinvointinsa parantamiseksi. Hullun lehmän taudin eli BSE:n kurjimuksen nähneenä terveystoimittajana neuvon keittelemään tuota palauttavaa juomaa mieluummin luomueläimen tai riistaeläinten luista. Luomuliha, riista (hirvi ja poro) ja luomuluut ovat eettisempiä valintoja. Ja loppupeleissä myös turvallisempia.

Muistatko BSE:n?

Asuin 1990-luvulla viisi vuotta Lontoossa ja silloin BSE eli hullun lehmän tauti alkoi vyöryä jokaisen tietoisuuteen. Tauti levisi eläimiin ihmisen manipuloinnin ja ahneuden kautta. Luontaisesti kasviksia syöville eläimille, lehmille eli märehtijöille, syötettiin eläinperäistä raaka-ainetta eli lihaluujauhoa. Raha ratkaisi ja ahneus sairastutti noin 200 000 eläintä niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Iso-Britanniassa sairastuneita nautoja oli eniten eli 185 000. Suomessa löydettiin yksi tautitapaus vuonna 2001.

Kuvat riehuvista, vapisevista, hermostuneista ja vimmaisista naudoista levisivät uutisten välityksellä ympäri maailmaa. Hullun lehmän tauti on nimensä veroinen, se syö naudan aivot ja aiheuttaa edetessään kummallista käyttäymistä: riehumisesta, vapinaan ja pakkoliikkeisiin.

Yhä edelleen muistan otsikot ja uutisoinnit, joissa kokonaisten tilojen nautoja poltettiin, jotta epidemian tavoin levinneestä taudista päästäisiin eroon. Muistikuvissani roihuavat valtavat navetat ja karja palaa kuin toisen maailman sodan kurjimuksessa.

Laatu ratkaisee ja luo turvaa

Muistan myös tavallisen kansan kauhun kun kävi ilmi, että saastunut liha saattaa sairastuttaa myös ihmisen. Naudanlihan kulutus romahti ja ihmiset olivat peloissaan. Vaara vaani lautasella ja moni todellakin pelkästi sairastuvansa aivoja syövään ja tappavaan Creutzfeldt-Jakobin taudin muunnokseen.

Tilanne oli päällä pitkään ja moni entinen naudanlihan syöjä, joka muistaa BSE:n, valitsee edelleen lautaselleen mieluummin muuta eläintä kuin nautaa. Tai sitten nauta on luomua. Laatu on hyvää ja laatu voi olla turvallisempaa.

Tuontilihaluujauhon käyttäminen märehtijöiden ruokinnassa kiellettiin Suomessa vuonna 1990 eikä kotimaisellakaan lihaluujauholla ole saanut ruokkia märehtijöitä vuoden 1995 jälkeen. Euroopan Unionin asetus vuoden 2001 alusta ulotti lihaluujauhon käyttökiellon myös siipikarjan ja sikojen rehuihin.

Jo vanha kansa tiesi hyödyt

Naudanlihaa, possua tai broileria en syö ollenkaan oman terveyteni ja eläinten asiattoman ja epäeettisen kohtelun tähden. Ruokavalioni on kasvipainotteinen mutta syön kalaa ja riistaa pienessä määrin.

Mutta joisinko zumia, sitruunalla terästettyä luulientä? Joisin, ja olen juonutkin. Eläin, jonka luista se on keitetty, on kasvanut Kreetan vuoristossa vapaana, syönyt luonnosta kaikenlaista vihreää ja myös yrttejä. Eläin on elänyt hyvän elämän eikä sitä ole pakkoruokittu sille luontaisesti kuulumattomalla rehulla. Ja se sitruuna, jolla luulientä on terästetty, on myös paikallista lähiruokaa. Usein tavernanpitäjän omasta pihasta ja sukulaisen tontilta poimittu. Laatu maistuu ja laatu ratkaisee!

Luuliemen voimaan siis uskon, ja vanha kansakin on tiennyt sekä luuliemen että kalaliemen puhtia antavan voiman. Luuliemellä on vahvistettu väsähtänyttä oloa, hoidettu iho-ongelmia, kohennettu yleiskuntoa sairauden jälkeen ja kunnostettu etenkin kolottavia niveliä.

Itse en jaksa luulientä keitellä, joten minua ilahduttaa markkinoille tullut poronluista valmistettu luuliemi, jota voi hankkia kotiin jääpaloina eli sopivina annoksina esimerkiksi kaamoksen karkoittajaksi. Luuliemi antaa virtaa ja hellii aivoja ja niveliä. Omaa annostani terästän tuhattaituri siankärsämöllä ja luomusitruunalla. Kippis!

Lue lisää luuliemestä täältä.

”Eiks se oo parempi, että sanoo suoraan?” – Miksi tyly ja hallitsematon tunteenpurkaus ei ole rehellisyyttä

Kiihkeiden nettikeskustelujen aikana tuntuu siltä, että mitä tahansa tolkutonta tunnepurkausta puolustellaan rehellisyydellä. ”Kato mä nyt vaan halusin olla avoin.” ”Eiks se oo parempi että sanoo suoraan?”

Tavallaan on – mutta aina suoruudessa ei ole kyse rehellisyydestä. Päällimmäisten tunteiden oksentaminen ärsytyksen aiheen päälle ei yleensä ole rehellisyyttä lainkaan vaan puolustusmekanismien ylikorostunutta toimintaa. Puolustautumalla paikataan kyvyttömyyttä ja haluttomuutta kohdata se, mikä itseä pohjimmiltaan harmittaa, pelottaa tai surettaa.

Kaikkein suurinta rehellisyyttä olisi kurkistaa peiliin ja kysyä itseltään, mitä en tässä asiassa uskalla itselleni tunnustaa. Mitä minä kaikkein eniten juuri nyt kaipaisin?

Tällä hetkellä moni avaa omia tunnelukkojaan. Mutta samaan aikaan on menossa myös laajempi, kollektiivinen kehitys. Meidän henkiset blokkimme eivät ole vain meidän, vaan niissä on mukana vuosisatojen taakka.

Kuorma on peräisin ajoilta, jolloin itsensä ilmaiseminen ja avoimena oleminen ei ollut vaihtoehto. Mutta nyt olemme suuren asian äärellä, kun harjoittelemme tunnetaitoja, kukin omalla tahollaan, samaan aikaan kaikki yhdessä. Ja se ei aina ole ihan helppoa.

Lisää Katri Syvärisen pohdintaa rehellisyydestä ja myötätunnosta itseä kohtaan Taikaelämää-podcastin kolmannessa jaksossa:

Sapattivapaa luo tilan elämänmuutokselle

Kirjoittaja Rosita Juurinen on reissaava läppäriyrittäjä, matkabloggaava ”vapausmentori”, joka on tehnyt oman elämänmuutoksen burn out kynnykseltä voidakseen elää omannäköisempää ja riippumattomampaa elämää.

Suloinen rauha laskeutuu sieluun ja olemukseen. Kiireen tuntu hellittää ja läsnäolo palaa. Yhtäkkiä voikin vain olla, hengitellä rauhassa, tehdä asioita hötkyilemättä. Pysähtyä katsomaan ja näkemään. Haahuilla, jos haahuiluttaa.

Tahtoisiko vaihtaa maisemaa, aloittaa jotain uutta kiehtovaa, ehkä jatkaa sitä vanhaa projektia, joka on hautautunut alituisen kiireen alle? Toteuttaa tietty pitkään mielessä pyörinyt haave? Vai ihan vain ladata akkuja? Nyt kun siihen on aikaa.

Työhönpaluu häämöttää riittävän kaukana niin, että se ei oikein edes kosketa. Ei ainakaan häiritse sitä levollisuutta, joka on läsnä juuri tässä ja nyt.

Puhun siis tietenkin irtiotosta. Sapatista tai vuorotteluvapaasta, ehkä ferrissläisestä ”minieläkkeestä”. Muutamasta kuukaudesta vuoteen kestävästä tauosta työelämään. Tilasta ja tilaisuudesta pysähtymisen myötä olla ja oivaltaa. Tilasta, jossa voi löytää itsensä ja kutsumuksensa uudestaan.

Jos kuormitus ja kiire ovat jo pitkään nakertaneet elinvoimaa ja arjen oravanpyörästä on tullut hyvinvointia heikentävä tekijä on selvää, että pysähtyminen voi tarjota hyödyllisen uudelleenarvioinnin tilan. Tässä tilassa saattaa käynnistyä kehityskulkuja ja ilmetä sivuvaikutuksia, jotka muuttavat ihmistä ja tämän elämää tavoilla, joita ei ole osannut aavistaakaan.

En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat ihan ennallaan tällaisen vapaajakson jälkeen. Itsekin olen yksi heistä.

Tauko suorittamisesta kasvun ja muutoksen alustana

Hektinen elämä muuttuu helposti autopilotilla pyöriväksi suoritteiden sarjaksi. Teemme mitä meiltä odotetaan, reagoimme erilaisiin ympäristön tarpeisiin ja vaatimuksiin. Yritämme olla parempia, nopeampia ja aikaansaavempia. Säntäilemme sinne tänne. Koska meidän pitää tehdä, pitää hoitaa, pitää mennä. Ja kiiruusti mielellään.

Tästä kiireisestä sarjasuorittamisesta tulee kuin vaivihkaa normaalia elämää, puurtamista, josta voi jossain vaiheessa alkaa kadota ilo. Positiivisen ja inspiraation johtaman tekemisen sijaan huomaakin vetävänsä perässään pakkojen painavaa kivirekeä vuodesta toiseen.

Kun sitten viheltää pelin poikki lopulta aikalisän merkiksi, niin sumu alkaa hälvetä ja asioita voi nähdä ja kokea uudessa valossa. Pysähtyminen antaa erinomaisen mahdollisuuden tarkastella omaa elämää ja työtä. Mitä kaikkea sitä tekeekään vain tavan ja velvollisuuden takia? Tai tuttuuden ja helppouden vuoksi? Siitäkin huolimatta, että into ja ilo olisivat olleet tekemisestä jo pitkään tipotiessään. Entä vastaako oma elämä sitä, kuka tällä hetkellä olet? Viekö se siihen suuntaan, jonne haluat mennä?

Maantieteellinen etäisyys antaa vielä oman erilaisen horisontin elämän tarkasteluun. Onko se oma elämä nykypuitteissaan tai nykysijainnissaan paras tapa elää jatkossakin? Vai pitäisikö harkita korjausliikkeitä? Itse sain sapattivapaallani kipinän yhä pidempiin oleskeluihin ulkomailla eikä siltä tieltä ole ollut enää takaisin kääntymistä.

Tauko säntäilyelämästä voi olla yksi parhaita oivalluttajia ja suunnanmuutoksen mahdollistajia. Et ehkä edes ajatellut etsiväsi mitään uutta suuntaa, mutta hidastamisen myötä huomaatkin ohjautuvasi jollekin uudelle kiehtovalle polulle, jonka päässä vilahtelee uusia innostavia määränpäitä. Ja voi mahdoton miten hyvältä se tuntuukaan!

Mitä enemmän ihminen pysähtyy havainnoimaan elämäänsä, itseään, heräten ohjautumaan omista syvemmistä tarpeista käsin, sitä todennäköisemmin hän, hänen elämänsä ja olonsa alkaa muuttua. Sapattivapaalla näille muutosta edistäville oivalluksille muodostuu ihan erityinen, otollinen tilansa.

Ehtii eri tavoin kuulostella sitä, mikä tuntuu oikeasti itsestä hyvältä ja inspiroivalta tässä hetkessä. Kuulostella, mikä mahdollisuus tai tulevaisuuden visio saa isoimman perhosparven lehahtamaan vatsassa ja mikä innostuksen säihkeen syttymään silmiin. On nimittäin varsin todennäköistä, että luovuus ja ideat alkavat virrata, kun kiireen häly omassa pääkopassa vaimenee.

Fyysisiä ja henkisiä hyötyjä

Fyysisellä puolella stressitasojen lasku voi vaikuttaa olotilaan ja olemukseen piankin, kun ihminen alkaa todennäköisesti syödä, juoda ja nukkua toisin kuin stressin ja kiireen täyteisessä elämässä. Mitä kuormittuneemmassa tilassa ihminen on ollut, sitä suurempia muutokset ja olotilan kohennukset luonnollisesti voivat olla.

Muutokset käynnistyvät, kun keho alkaa pyytää ja saada ravintoa sekä lepoa ihan eri lähtökohdista kuin stressaantuneena. Se ei yhtäkkiä kaipaakaan kiireissä ahmittuja valmis- tai pikaruokia, lohtu- tai palkitsemisherkkuja. Ei ole välttämättä tarvetta rentouttaville drinksuille, ainakaan kovin usein. Unta riittää ja stressin aiheisiin heräilyt jäävät pois.

Mitä parempaan tasapainoon keho ja mieli stressin hälvetessä pääsevät, sitä vähemmän ihminen kaipaa huonompaan tilaan vieviä aineita tai tapoja. Ja pikemminkin suunta on aivan päinvastainen. Hyvästä olosta käsin ihminen pääsee helpommin miellyttäviin flow-tiloihin, joissa asiat etenevät vähemmillä ponnisteluilla ja uudet innostavat ideat alkavat ryöpsähdellä.

Tässä vielä yhteenvetolistaa vapaajakson hyötynäkökohdista, joita olen omakohtaisesti havainnut ja joista myös muut ovat raportoineet.

Stressin ja sen aiheuttamien oireiden lievittyminen
Keskittyminen ja elämänhallinnan tunteet lisääntyvät
Läsnäolo paranee
Fyysinen kunto ja mieliala kohenee, paino voi pudota
Uusien mahdollisuuksien näkeminen, houkuttelevien suuntien avautuminen
Arjesta poikkeavien asioiden ja elämäntyylin kokeilun mahdollisuudet
Rohkeuden lisääntyminen ja kynnys uskaltaa uusia asioita madaltuu
Energia, luovuus ja innostus palaavat
Ideoiden ja oivallusten virtaus
Mahdollisuus käyttää aikaa johonkin itselle tärkeään
Tärkeysjärjestys kirkastuu
Tilaisuus ja perustelu ”kerran elämässä” -kokemuksille
”Mitä minä oikeasti haluan” -kysymys voi saada päivitetyn vastauksen

Mihin kaikkeen nämä hyödylliset muutokset voivat sitten lopulta johtaa, on toki yksilöllistä. Mutta varmaa on, että oman minän uudistuessa perusta mahdolliselle suuremmallekin muutokselle tulee valetuksi.

Elämänrikkaus investointikohteena

Joku saattaa miettiä uralle aiheutuvaa riskiä, menetettyjä ansioita tai pitkän ajan säästöjen hupenemista sapattivapaaseen. Mutta onko se luopumista ja tuhlaamista, jos säästöilleen saa hyvän vastineen, ehkä korkojen kanssa? Voiko vapaajaksolla saatuja kokemuksia, oivalluksia, oman hyvinvoinnin kohentumista edes mitata rahassa?

Nähdäkseni vapaan eteen tehty työ ja siihen käytetty raha ovat mainioita vaihtokauppoja ja merkittäviä investointeja omaan (ja mahdollisesti läheisten) hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Onko rahalle ja ajalle lopulta näitä parempia sijoituskohteita?

Silloin kun viralliseen vuorotteluvapaaseen ei ole ole oikeutta tai mahdollisuutta vapaajakson järjestäminen vaatii tiettyjä ponnisteluja, käytännön järjestelyjä, sopivan talousstrategian etsimistä ja sen toteuttamista. Toteutus voi viedä muutaman vuodenkin, mutta mahdollisuuksia löytyy. Riittävän innostava päämäärä takaa, että matkanteostakin voi nauttia.

Oletko jäänyt koukkuun kärsimykseen?

Auts. Ei ole ehkä kovin ihailtavaa myöntää, että on taipuvainen addiktoitumaan kärsimykseen. Niin minulle on kuitenkin käynyt.

Kärsimykseen addiktoituminen EI ole sitä että kohtaa ja tunnistaa inhimillisiä kipuja, pelkoja ja arkoja kohtiaan. Se on itseasiassa kivulias keino välttää kohtaamasta herkempiä, syvempiä tunteita.

Minulle kärsimysaddiktio on sitä, että odotan rankaisua, kulman takana odottavaa pettymystä ja torjutuksi tuloa lähes jatkuvasti. Se on myös sitä, että ylianalysoin sen sijaan, että yksinkertaisesti myöntäisin että ”Nyt koskee.”

Taipumus nähdä asiat kärsimyksen silmin on totuttu ja kovin inhimillinen tapa. Se ei ole ihmisen heikkous, eikä siitä kannata ketään tuomita tai arvostella.

Ihminen, joka addiktoituu kärsimykseen, on usein kokenut suurta tunnetason kipua. Kipu on silloin tuttua. Jos kipua ei ole nähty rakastavin silmin tai sitä ei ole ollut keinoja käsitellä myötätuntoisesti, jokin ihmisessä jää huutamaan näkyväksi tuloa.

Kärsimysaddiktin maailmaa ohjaa alitajuinen uskomus: Jos varaudun kipuun, se ei satu niin paljon. Terveisin, oman elämänsä asiantuntija aiheen tiimoilta.

Kärsimyksen väheksyminen harvoin, jos koskaan, auttaa. Kokemus tuntuu ihmiselle aina todelta, vaikka ulkopuolisena näkisikin myös kaiken sen hyvän ja kaikki ne mahdollisuudet jotka toiselle ovat auki. Jos hän vaan itse näkisi.

Erään retriitin aikana, jolloin olin kaksi päivää itkenyt silmiä päästäni, kolmantena päivänä nauroin sydänjuuriani myöten sitä, että ”Ei mun elämä oo yhtään niin vaikeaa ja dramaattista, kun mä olen luullut!”

Ehkä tälle oivallukselle tuli tilaa, kun olin ensin saanut surra pois suremattomia suruja.

Miksi kärsimykseen sitten addiktoituu?

Alla muutama esimerkki:

Se on tuttua. Tavallisuus ja tasaisuus voi pelottaa.
Se on totuttua. Elämässä on ollut kipua, ja mieli ajattelee että jos kokoajan on varuillaan, ei sitten satu isosti.
Siihen on saattanut identifioitua. Kärsimys voi tuoda tunteen omasta tarkoituksesta.
Se voi palvella jotain tarvetta. Sillä ehkä saa huomiota, myötätuntoa tai huolenpitoa.

Kärsimysaddiktion vastakohta ei ole positiivinen ajattelu. Positiivinen ajattelu voi olla pakonomaisena saman kolikon kääntöpuoli. Taustalla on pelko ja epävarmuus. Keinot maskeerata pelko ja kipu vaan ovat toisenlaisia.

Toinen välttää kohtaamasta haavoittuvuuttaan kärsimykseen addiktoitumalla, toinen taas pakonomaisella positiivisuudella. Kumpikin tapa pitää sisäistä levottomuutta yllä.

Ja kummassakaan tavassa ei ole mitään väärää tai häpeällistä, sellaisia me ihmiset usein olemme. Koitamme keinoillamme selvitä.

Usein vasta silloin, kun oma selviytymiskeinomme satuttaa enemmän kuin antaa, olemme valmiita laskeutumaan herkkyytemme. Herkkyyteen laskeutuminen on sitä, että antaa sen tuntua mikä tuntuu. Se ei ole ihan helppoa.

Eikä aina edes mahdollista, jos meillä ei ole terveitä tunteiden säätelykeinoja, joiden avulla voimme luottaa, että selviämme vaikeistakin tunteista.

Kun kärsimysaddikti minussa nostaa päätään, koitan tehdä ns. todellisuustarkistuksen. Todellisuustarkistus erottaa ajatukseni ja tunteeni siitä, mitä ihan oikeasti on käynyt. Se tuo tähän hetkeen.

Todellisuustarkistuksen voi tehdä vaikka seuraavilla kysymyksillä:

Mitä tunnen?
Minkä tulkinnan olen tehnyt?
Mitä ihan oikeasti tapahtui?
Mikä on tässä totta?
Mitä muita mahdollisia tapoja on nähdä asia?
Entä jos kaikki menee ihan hyvin?

Negatiivisuuden tai ylitöpositiivisuuden sijaan voi harjoitella herkkää ja vilpitöntä toiveikkuutta.

Se on herkkää ja epävarmaakin avoimuutta sille, että kaikki saattaa mennä ihan hyvin kuitenkin. Ei täydellisesti, mutta ihan riittävän hyvin. Inhimillisesti.

Kasvu ei ole kaikille samanlaista. Jollekin on oikeasti kasvua uskaltautua myöntämään, että omassa elämässä on myös kipua. Sitä että on itsekin inhimillinen, tunteva ihminen. Jollekin kasvua on taas hyväksyä kipuilu JA suostua katsomaan mikä on tässä ja nyt hyvää, tavallista, kannattelevaa ja läsnä.

Eevin Ole itsellesi armollinen verkkokurssi on nyt tarjouksessa 29€ hintaan maaliskuun ajan.

Verkkokurssi sopii sinulle joka:

Tunnistat vaativasti itseltäsi kohtuuttomasti
Koet usein riittämättömyyden ja/tai viallisuuden tunteita
Olet taipuvainen suorittamaan ja ”vetämään överiksi” – ehkä olet useamman kerran havahtunut toistavasi samanlaisia kaavoja
Tunnistat että pinnan alla on käsittelemättömiä asioita
Haluat opetella suhtautumaan itseesi armollisemmin ja hyväksyvämmin

Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

https://hidastaelamaa.fi/2021/02/ole-itsellesi-armollinen-verkkokurssi/#369f2eb4

Mikä mättää? Miksi kärsimme huonosta itsetunnosta?

Sinäkin varmaan olet ollut tilanteissa, joissa olet kärsinyt huonosta itsetunnosta. Kun olet tuntenut olevasi surkea ja riittämätön? Tai kun olet moittinut ja kritisoinut itseäsi, miten taas mokasit? Kun olet toivonut, että joku kertoisi sinun olevan hyvä ja arvokas? Juuri tuollaisissa tilanteissa toivomme olevamme rohkeampia ja varmempia – ja kaipaamme parempaa itsetuntoa.

Lapsena minusta tuntui, että äitini oli aina niin varma, hän osasi toimia jokaisessa tilanteessa ja häneltä löytyi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Kuvittelin, että aikuisuus on nimenomaan tuota varmuutta. Mutta vuosien karttuessa olen ymmärtänyt, ettei tuollaista varmaa aikuisuutta ole olemassakaan.

Lopullista ja kaikkeen pystyvää itsetuntoa emme koskaan saavuta. Koska oikeasti emme edes tarvitse itsetuntoa, jonka uskomme olevan ikuista varmuutta ja luottamusta omiin kykyihin.

Sen sijaan tarvitsemme itsetuntoa, joka tarkoittaa itsemme tuntemista. Sen ymmärtämistä, että mielessämme pauhaavat äänet eivät aina kerro todellisesta minuudestamme.

Vain ego-minämme on epävarma

Huono itsetunto on ego-minämme tuntemus. Kirjassaan Be happy Robert Holden on osuvasti todennut, että sana EGO tulee sanoista Everything Good is Outside. Eli kaikki hyvä tulee itsemme ulkopuoleltamme. Egomme siis uskoo jo lähtökohtaisesti, että itsemme sisällä olemme huonoja ja kelpaamattomia.

Samalla ego vetää selvän rajan sisäpuolen ja ulkopuolen välille. Egon mielestä olemme olemassa erillisinä ja irrallisina muista. Näin se saa meidät juoksemaan ulkoisen hyvän perässä ja etsimään itsemme ulkopuolelta sitä ”jokua”, joka ymmärtäisi, lohduttaisi ja rakastaisi meitä. Ja kohottaisi meidän itsetuntoamme.

Mielemme ylituomarin vaativuus

Mielessämme vaikuttaa myös mielen ylituomarina toimiva superego eli yliminä. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä meistä parempia ihmisiä. Ja sitähän egommekin haluaisi. Valitettavasti superegon toimintatapana useinmiten on arvosteleminen, paheksuminen, vähätteleminen ja pelotteleminen, mikä saa egomme kärsimään.

Kun olemme väsyneitä ja stressaantuneita, superegomme valtaa mielemme ja tunteemme kokonaan. Silloin sen kanssa on turha neuvotella tai väitellä, koska se löytää aina sattuvimmat vastaväitteet. Vaikka kuinka piipitämme ja hoemme itsellemme olevamme hyviä ja arvokkaita, niin superegomme ei usko, vaan heittää lisää löylyä tuskamme kiukaalle. Ja käkättää päälle.

Hylätyksi tulemisen pelko

Superegomme on ankara, vaativa ja kriittinen, koska se pelkää kuollakseen. Sen toiminnan taustalla on syvä hylkäämisen pelko. Superegomme päähuolenaihe on, kelpaanko minä noille ihmisille. Se seuraa koko ajan, mitä muut ajattelevat minusta? Hyväksyvätkö he minut? Entä jos en riitäkään? Jätetäänkö minut yksin?

Vaikka päällepäin saatamme vaikuttaa hyvinkin varmoilta, niin jokaisen ihmisen sisältä löytyy tuo sama peruspelko. Hylätyksi tulemisen pelko kuuluu erottamattomana osana ihmisyyteen. Olemme perineet tuon pelon geeneissämme esi-isiltämme, jolloin laumasta hylkääminen merkitsi kuolemaa. Vaikka nykyisin kuolemanvaaraa ei samassa tilanteessa enää ole, tuo pelko vaikuttaa yhä meihin. Huonon itsetuntomme takaa löytyy aina peruspelkomme.

Onneksi sydämessämme tiedämme toisin

Kun tunnistamme egomme ja superegomme toimintatavat, näemme onneksi myös niiden lävitse. Kun seuraamme lempeydellä ja rakkaudella niiden toimia, vaatimuksia ja pelkoja, ne menettävät painoarvonsa. Koska sydämemme rakkaudessa elävä todellinen minuutemme ei pelkää, niinpä se ei koe epävarmuuttakaan.

Todellinen minuutemme tietää, että oikeasti emme edes tarvitse hyvää itsetuntoa. Aito, todellinen minuutemme on aina riittävä, hyvä ja arvokas. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa. Olemme täydellisiä.

Jos haluat oppia tiedostamaan minuutesi kolme erilaista tasoa, vapauttaa itsesi egon ja yliminän onnellisuutta syövistä toimintatavoista ja avautua todelliselle, onnelliselle minuudellesi, niin olet lämpimästi tervetullut 5 viikkoa kestävälle OVI ONNELLISEEN MINUUTEEN -verkkokurssille, joka alkaa 3.10.2017. Lisätietoja kurssista löydät TÄÄLTÄ.

8 syytä, miksi emme uskalla olla täysin onnellisia

Jokainen meistä haluaa olla onnellinen. Mutta harva meistä antaa itsellensä luvan olla täysin onnellinen. Olemme todella tottuneita alitajuisesti rajoittamaan onnellisuuttamme. Saatat tuntea sisälläsi jo häivähdyksen epäilyä ja vastustusta, kun vain mainitsenkin mahdollisuudestasi olla täydellisen onnellinen.

Pelkäämme olla onnellisia, koska kulttuurimme on täynnä erilaisia onnellisuutta rajoittavia uskomuksia. Lisäksi meillä voi olla omista kokemuksistamme tai historiastamme nousevia onnellisuuspelkoja. Mutta kun tunnistamme pelkomme, pystymme myös vapautumaan niistä.

8 onnellisuutta rajoittavaa uskomusta

1. Kärsimys on arvokkaampaa kuin onnellisuus

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat! Tuttu lause, jonka olen nähnyt jopa huoneentauluna. Kärsimystä on pidetty – ja pidetään yhä – hyvinkin arvokkaana kulttuurissamme. Paljon kärsineitä ihmisiä yleensä kunnioitetaan. Niinpä uskomme, että kärsimyksellä saavutamme jotain hyvää ja arvostettua. Siksi pelkäämme, että onnellisina menettäisimme kärsimyksellä saavutetun huomion, säälin tai erityisyyden tunteen.

Tosiasiassa onnelliset ihmiset rentoina ja hyväntuulisina vetävät muita ihmisiä puoleensa. Onnellisuus antaa meille ilmaiseksi sen huomion, rakkauden ja arvostuksen, mitä kärsimyksellä pyrimme hankkimaan.

2. Onnellisuus on itsekästä

Onnellisten ihmisten usein epäillään olevan itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Muista piittaamattomia narsisteja. Eikä meistä kukaan halua olla sellainen. Olen usein itsekin kysynyt itseltäni, onko minulla oikeus olla onnellinen, jos läheinen ihminen kärsii ja on surullinen.

Tosiasiassa onnellisuus ei tarkoita pinkkiä superpalloa tai keep smiling -tarraa. Aidosti onnellinen ihminen kohdannut omat sisäiset kipupisteensä ja sen takia pystyy syvästi ymmärtämään toisen kipua. Aito myönteisyys, jossa rehellisesti ja aidosti kohdataan toisen ihmisen kipu silti luottaen tulevaan, on hyvin lohduttavaa ja voimaannuttavaa kärsivälle ihmiselle.

Onnellisina olemme oikeasti avuliaampia ja myötätuntoisempia ja muut paremmin huomioon ottavia, kun taas alakuloisina keskitymme enemmän omaan olotilaamme.

3. Onnellisuus aiheuttaa kateutta

Kateuden pelon takia uskomme sanontaa: Kell onni on, se onnen kätkeköön. Mutta mitä silloin oikeasti pelkäämme? Pelkäämmekö menettävämme ystävämme, jos olemme onnellisia tai onnekkaita? Vai pelkäämmekö, että joku tulee ja tuhoaa onnellisuutemme?

Tämän uskomuksen taustalla on virheellinen käsitys, että onnellisuutta on vain rajallinen määrä. Jos joku ottaa siitä isomman siivun, niin se on muilta pois. Joten sallimme onnellisuutta yhtä vähän itsellemme kuin muillekin. Tuota onnellisuuskakkua jaettaessa olemme itsekin saattaneet tuntea kateuden riipaisun, kun ystäväämme on kohdannut odottamaton onni. Ja sen takia pelkäämme muilta tulevaa kateutta.

Tosiasiassa vain ego-minämme pelkää onnellisuuden rikkoutumista ja muiden pahoja sanoja. Todellinen minuutemme tietää, että aitoa onnellisuutta ei voi menettää eikä sitä voi tuhota. Vaikka meillä kaikilla on elämässämme kipua ja haasteita, aito onnellisuus ei katoa.

Siksi aidosti onnellisina osaamme suhtautua myötätuntoisesti ja hyväksyvästi kadehtivaa ystäväämme kohtaan. Koska hän ei vielä tiedä, että hänenkin todellinen minuus on aina onnellinen.

4. Onnellisuus on pinnallista

Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. On siis rajoitettava liiallista iloisuutta ja onnellisuutta, jotta olisimme vakuuttavia ja järkeviä aikuisia. Saatamme alitajuisesti jopa uskoa, että vain tuska on aitoa. Tämä näkyy hyvin selvästi nykyisin esimerkiksi mediassa, jossa kyynisyyttä on ruvettu pitämään älykkyytenä ja iloa ja onnellisuutta tyhmyytenä.

Tämän pinnallisuus-uskomuksen taustalta löytyy käsitys, että onnellisuutta on vain mielihyvä ja hetkelliset nautinnot.

Todellinen onnellisuus on hyvin monimuotoista niin luonteeltaan kuin onnellisuuden lähteiltäänkin.
Ja kyynisyys on vain pelkoa, onnellisuuden pelkoa.

5. Ikuinen onnellisuus on tylsää

Olemme niin tottuneita elämän draamaan, että saatamme pelätä onnellisuuden olevan tylsää, ilman vivahteita tai sävyjä. Silti kukaan ei onnellisena huokaa, ettei tylsyyden takia jaksa olla onnellinen yhtään kauempaa.

Tosiasiassa todellinen onnellisuus on läsnäoloa ja hetkessä elämistä, johon liittyy innostavaa spontaaniutta, silmien ja mielen avoinna pitämistä ja uusille tilanteille antautumista.

6. Onnellisuudesta joutuu aina maksamaan

Pelkäämme, että onnellisuudesta tippuu korkealta ja kovaa. Uskomme, että onnellisuus ei kuitenkaan kestä ja lopulta joudumme maksamaan onnellisuudesta: Itku pitkästä ilosta. Siksipä suojaamme itseämme ja rajoitamme onnellisuuttamme. Pelokkaina toteamme, että pessimisti ei koskaan pety. Tosiasiassa maksamme kovan hinnan siitä, että emme uskalla luopua pettymyksen pelostamme.

Kun olemme kahlittuna pettymyksen pelkoon, menetämme kaiken sen, mitä todellinen onnellisuus on: vapautta, myötätuntoa, lempeyttä, hyväksyntää, armollisuutta, yhteyden kokemista, rakkautta…

7. Onnellisuus on elämän loppupiste

Onnellisuus saattaa tuntua myös kuoleman esisoitolta, jos uskomme, että onnellisuus on elämän täyttymys ja korkein olomuoto. Se lopullinen maaliviiva, jota tavoitellaan. Silloin perille saapuminen on sama kuin tarinamme loppu. Sen takia luulemme, että on parempi jahdata loputtomasti onnellisuutta, kuin saavuttaa se.

Tosiasiassa kaikki ihmiset kuolevat 100 %:lla varmuudella, mutta kukaan ei ole kuollut onnellisuuteen.

8. Onnellisuus on syntiä

Meillä saattaa olla käsitys, että on ylimielistä kuvitella olevansa onnellinen tai ansaitsevansa onnellisuuden. Saatamme uskoa, että onnelliset ihmiset ylentävät itsensä muiden yläpuolelle. Ja itsensä ylentäminen on syntiä, josta seuraa rangaistus. Itse asiassa tässä varoittelijana toimii meidän oma sisäinen kriitikkomme, ikuinen latistajamme superego, joka elää pelosta.

Siksi on hyvä tietää, että

todelliseen minuuteemme ei mahdu pelkoa, sillä se on tehty rakkaudesta ja onnellisuudesta.
Jokaisella meistä on oma onnellinen minuutensa, vaikka sitä ei vielä tiedostaisikaan. Meistä jokainen on aina kaunis, ehjä ja onnellinen. Siispä sinun onnellisuutesi ei ole koskaan keneltäkään pois.

Lähteenä on osassa uskomuksista käytetty Robert Holdenin kirjaa Be happy.

Anna itsellesi lupa hyvään ja onnellisuudelle mahdollisuus. Lue lisää uutuuskirjastani Olet kaiken hyvän arvoinen, joka löytyy nyt Hidasta elämää -verkkopuodista.

Onko hyvä ihmisten johtaminen kyökkipsykologiaa?

”Selvää kyökkipsykologiaa!” huudahti eräs keskustellessamme siitä, kuinka johtajan on tärkeää tuntea ihmismielen lainalaisuuksia. ”Kuinka johtajat voivat käsitellä tällaisia teemoja – eiväthän he ole psykologeja!”

Johtaminen on tavoitteellista sosiaalista toimintaa. Johtamisella ohjataan ihmisten toimintaa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Ihminen on alati muuttuva, orgaaninen kokonaisuus tunteineen ja tarpeineen. Hyvä johtaja ymmärtää, mitkä ovat ihmisten voimavarat ja miten niitä voi tukea. Hän tiedostaa mistä ihminen motivoituu ja innostuu ja osaa rikastaa organisaation ajattelua sekä tukea oppimista ja innovatiivisuutta. Ihmismieltä tunteva johtaja ymmärtää edes yrittää juurruttaa strategian niin, että ihmiset ottaisivat sen toteuttamisen sydämen asiakseen. Hän tiedostaa myös, miten tunteet vaikuttavat organisaatioissa, miksi ihminen uupuu sekä kuinka ruokkia myönteisiä asiakaskokemuksia. Hän osaa johtaa itseään ja auttaa muita jaksamaan työelämässä eläkeikään asti. Kaikki tämä on johtamisen ydintä ja edellyttää psykologisten perusteiden tuntemusta.

Johtajan ei tarvitse ei tarvitse olla taloustieteilijä johtaakseen talousasioita tai juristi huomioidakseen työaikalainsäädännön säädökset. Mutta hänen tulee tietää riittävästi talouden toimintaperiaatteista ja juridiikasta pystyäkseen johtamaan näitä asioita.

Yhtä lailla ei tarvitse olla psykologi johtaakseen ihmisiä. Mutta johtaakseen menestyksellisesti ihmisiä johtajan ja esimiehen tulee ainakin jossain määrin olla kiinnostunut ihmisistä ja tuntea ihmismielen toimintaa.

Ihmismielen tunteminen ei tarkoita, että johtaja ryhtyy tiiminsä terapeutiksi. Psykologisten reunaehtojen tunteminen tarkoittaa, että johtaja osaa toiminnassaan ottaa huomioon ihmisyyden vahvuudet ja sudenkuopat. Hyvä johtaja tunnistaa myös sen, milloin on aika ohjata työntekijä tai hakeutua itse ammattiauttajan vastaanotolle.

Emme tarvitse erottelua voittajiin ja häviäjiin – vaan ihmiset yhdistävää luottamusta

Suomalaiset voivat aineellisesti paremmin kuin koskaan. Ennennäkemättömästä materiaalisesta vauraudesta huolimatta dystooppiset tulevaisuuskuvat valtaavat alaa. Näkymä vetovoimaisen viehättävästä tulevaisuudesta puuttuu.

Aivan ilmeisesti ratkaisujen tunnistamiseksi tarvitaan radikaalia uusiksi ajattelua. Kykyä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Ja voimaa muuttaa väistämättömältä vaikuttavan kehityksen suunta – sen kehityksen, joka vähentää tulevaisuuden toivoa.

Keskitymme nopeuteen, mutta suunnasta ei juuri keskustella. Emme erota mikä on oleellista ja mikä epäoleellista hyvän elämän elämiseksi.

Auttaisi jos saisimme selville missä ja millainen on se parempi, jonka vuoksi on jatkuva kiire?

Useimmat suomalaiset ovat sitä mieltä, että elämän hienoimmat hetket liittyvät ihmisiin eivätkä tavaroihin. Jokin vie meiltä kuitenkin ajan ihmissuhteilta. Mikä se jokin on? Miksi ei ole aikaa pysähtyä tutustumaan edes itseen?

Elämän tarkoituksena on oppia tietämään ja tuntemaan kuka on, mistä tulee ja mihin on menossa.

Jokainen ihminen tekee joka päivä satoja pieniä ja suuria valintoja. Valinnat liittävät meidät osaksi globaalia vaikutusten ketjua. Minut tekoni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat muihin ihmisiin, luontoon ja talouteen lähellä ja kaukana. Niillä valinnoilla rakennetaan huomista.

Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on kannanotto jonkinlaisen tulevaisuuden puolesta: ”Vähän tätä lisää, kiitos!” tai ”Ei enää tätä, kiitos!” Millaisia tapahtumien ketjuja tuen esimerkiksi silloin kun näppään virran kahvinkeittimeeni?

Pienellä teolla on merkitystä teon suunnan vuoksi. Pienikin liike oikeaan suuntaan on ratkaisuksi asettumista.

Tyhjyyden tunnetta voimistaa se, että haluamme jatkuvasti uutta ja enemmän vaikka samalla hyvin tiedämme, että jaamme rajallisen maapallon yhä useamman ihmisen kesken nyt ja tulevaisuudessa.

Sivistynyt ihminen ei voi loppujen lopuksi tavoitella vähempää kuin sitä, että hyvässä elämässä tarvittavaa riittäisi tarpeeksi kaikille ja ikuisesti. Se on paljon, mutta riittääkö vähemmän?

Suorituksiin perustuva menestymisihanne ja äärimmilleen viritetty kilpailu jokailtaisine ”pudottamisohjelmineen” muokkaa mieltä.

Kilpailussa valitaan voittaja ja häviäjä. Jos kokee olevansa häviäjä lähes kaikissa jokapäiväisen elämän peleissä, uhkaa elämänpalo sammua. Sitä kokemusta kestää ihminen jonkinaikaa, mutta sitten sitä murtuu.

Kilpailullinen ilmapiiri estää kohtaavaa läsnäoloa, jossa voi olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Mutta yksinäisyyttä ja osattomuutta ei ole sellaisessa yhteisössä, jossa aktiivisesti vaalitaan erilaisten ihmisten välistä yhteyttä, luottamusta ja kohtaamista.

Elämän yksilökeskeistyminen sulkee kuplaan, jossa ajatuksiin hiipi harhainen käsitys siitä, että kaikilla muilla elämä kulkee, mutta minulla se tökkii. Kaikissa meissä kuitenkin on heikkoutta ja vahvuutta. Haurautta ja voimaa.

Jos mittaisimme elämän rikkautta mahdollisuuksina jakaa elämän iloja ja suruja toistemme kanssa, olisimme jo voittaneet yksinäisyyden ja osattomuuden. Kokisimme kuuluvamme johonkin, jolla on merkitystä.

Osattomuutta tuottaa se, että kohtelemme toisiamme objekteina emmekä subjekteina. Täysivaltainen ihmisyys kapenee hyödykkeeksi – välineeksi jonkin paremman saavuttamiseksi. Silloin riittämättömyyden tunne valtaa alaa. Se lannistaa ja tukahduttaa. Minun pitää opetella näkemään sinua minussa?

Toimiva yhteiskunta perustuu erilaisiin ihmisiin, joilla on toisiaan täydentävät roolit. Minun tehtävänäni on huolehtia, että sinä pystyt olemaan entistä vahvempi ja parempi siinä sinun jutussasi. Se ei ole minulta pois vaan vahvistaa myös minua. Kilpailuasetelmaa ei synny, sillä erinomaisuutemme ovat eri kohdissa.

Nostamme toisemme ylös elämän tarkoituksettomuudesta.

Osallistavamman yhteiskunnan rakentaminen on kaikkien edun mukaista. Huomionarvoista on, että jakavampi suhtautuminen on myös tulevaisuuden toivoa tuottavan talouden järjestäytymisperiaate. Elämme nimittäin maailmassa, jossa voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi kasvattaa kuilua rikkaan ja köyhän välille. Silloin ihmisten välinen luottamus rapautuu.

Viehättävin tulevaisuus on kiteytettävissä köyhän ja rikkaan yhteensaattamiseen?

Tanssin avulla löysin rakkauden itsestäni

Sain kunnian astua Ted lavalle puhumaan elokuussa. Pääsin kertomaan tarinani teemalla ”Tanssin avulla löysin rakkauden itsestäni”.

Tässä muutama tiivistys puheesta, jonka voit katsoa tekstin lopuksi.

Minulle tanssi ja liike on mahdollistanut monta asiaa. Se on pakottanut astumaan epämukavuus alueelle, joka on tuonut itsevarmuutta omaan kehoon. Tanssi ja liike on ollut minun siltani kehotietoisuuteen, heittäytymiseen ja ennen kaikkea yhteiseen jakamiseen ”heimon” kanssa.

Tanssi on myös opettanut heittäytymään, nauttimaan liikkeen euforiasta, ilmentämään tunteita ja väitän että se on opettanut myös ymmärtämään omia puolia itsestä joita vähemmän vielä puhutaan. Oman näkemyksen mukaan se on opettanut minua näkemään feminiinisiä ja maskuliiinisia puolia itsessäni, joita sitten olen paremmin oppinut ilmentämään kaikessa muussakin elämässäni.

Nykyään teen työtä ihmisten kanssa, pyrkien antamaan työkaluja luonnolliseen versioon sinusta. Tanssi ja liike on ollut mahtava pohja oman luonnollisen version esille tuomiseen ja näitä kokemuksia pyrin tuomaan myös muille, muistuttaen siitä ihmeestä joka meillä kaikilla on, kehomme.

Kuinka usein kritisoimme itseämme mielessämme?

Keho, mieli ja syvemmät puolet meistä kaipaavat lämpöä, hyväksyntää ja rakkautta.

Kuinka usein käy niin, että menemme peilin eteen ja alamme kyseenalaistamaan omaa kehoamme? Menemme peilin eteen ja heti alkaa se rumba päässä. Pylly näyttää liian isolta, tissit roikkuu, on liian pienet, suipot tai liian lättänät. Maha lörpöttää eikä näytä yhtään niin kuin mainoksissa ja tv:n fantasia hahmoilla.

Helposti käy niin, että emme itse anna hyväksyntää itsellemme. Pidämme korkeita ihanteita päässämme ja kuvittelemme, että liikkumalla enemmän, syömällä terveellisemmin tai kurittamalla itseä, löydämme jonkun hyväksynnän sisältämme. Tämä ei valitettavasti toimi, ei ainakaan minulla toiminut.

Mielen rakenteiden muuttaminen ei tapahdu päivässä, mutta voimme työskennellä sen kanssa päivittäin. Tee työtä, koska sillä on merkitys myös sinun ulkopuolellesi. Minun intohimoni on löytää ihmissuhteisiin enemmän rakkautta ja omaan elämään intohimoa, sekä itselleni että asiakkailleni. Ja kuten te jo tiedät, niin me vaikutetaan valtavasti myös toisiin ihmisiin. Niinpä se mitä työtä teet itsesi kanssa, kantaa myös kaikista läheisimpiin ihmissuhteisiimme.

Puheen tärkein pointti:

Ole itsellesi lempeä, rakasta omaa kehoasi, olemustasi sekä koko persoonaasi. Vain sillä tavalla voit antaa itsestäsi suurimman lahjan sinun omalle heimollesi. Työkalu voi olla tanssi, läsnäoloharjoitukset tai merkityksellinen työ jota teet. Työkalulla ei ole väliä vaan sillä, että annat itsesi loistaa juuri sellaisena kuin olet. Koko heimollesi.

Katso koko puhe tästä.

Nainen, älä ole vahva niin kuin mies – Ole vahva niin kuin NAINEN!

Kävin kesällä kokeilemassa parisalsaa. Jännitti. En ollut koskaan aiemmin ollut paritanssitunnilla. Osallistujia oli tunnilla paljon ja vaihdoimme paria muutaman minuutin välein. Ilmeisesti minua jännitti sen verran paljon, että yksi partnereistani neuvoi ystävällisesti: ”Älä purista mun kättä. Pidä kiinni ihan rennosti.” Eikä siinä vielä kaikki – sen lisäksi minun piti antaa miehen viedä! Siis minun, modernin naisen, joka on pärjännyt vallan mainiosti ilman miehen ohjausta tähänkin asti. Kiitos vaan, osaan minä pyörähdellä itsekin!

Ehkä en oppinut tuona päivänä vielä salsaamaan, mutta oivalsin hienon metaforan sukupuolirooleista. Toki paritanssi rinnastettuna parisuhteeseen on jo jonkinmoinen klisee, mutta tällaiselle aikoinaan ahkerasti yökerhoja kolunneelle ikisinkulle se oli avartava kokemus (tähän asti tanssiminen kun oli ollut lähinnä sitä, että olimme hytkyneet discoissa tyttöporukalla ringissä käsilaukkuasetelmamme ympärillä).

Parisalsakokemukseni oli hyvää jatkoa sille, mitä olin pohtinut jo tuoreessa Sinkun elämää -kirjassani: ovatko nykynaiset liian vahvoja? Me olemme itsenäisiä, emmekä enää samalla tavalla tarvitse miestä kuin ennen. Meillä on vapaus toteuttaa itseämme niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Etenkin työelämässä olemme raivanneet tiemme maskuliinisten arvojen kentällä ja tehneet tiettäväksi, että nainen pystyy siihen mihin mieskin. Työelämän kilpailun ja vaatimusten vuoksi naisen on ollut pakko olla vahva ja pärjätä.

Toisaalta siitä, mistä on etua töissä, ei välttämättä ole plussaa parisuhteessa. Ehkä olisikin syytä miettiä, mitä pidämme vahvuutena? Hyvin usein erehdymme luulemaan, että se on kovuutta, sillä vahvuus liitetään useimmiten maskuliinisiin ominaisuuksiin, kuten dynaamisuuteen, aktiivisuuteen, itsevarmuuteen ja päättäväisyyteen. Myöskään tasa-arvon ei pitäisi tarkoittaa sitä, että naisten tulisi olla samanlaisia kuin miehet. Minäkin luulin nuorempana, että vahvuutta ja tasa-arvoa olisi se, että nainen saa pokata miehiä baarista jos huvittaa, ja juoda vaikka miehet pöydän alle, koska myös meillä on siihen oikeus. Mutta se, mihin meillä on oikeus, ei välttämättä ole meille hyväksi.

Osaako nykynainen tunnistaa ja arvostaa omaa feminiinistä vahvuuttaan? Todellinen naisellinen vahvuus on nimittäin viisautta, lempeyttä, joustavuutta, hedelmällisyyttä ja aistillisuutta. Se ei ole pakottavaa voimaa, vaan uutta luovaa energiaa. Sitä suurin osa miehistäkin tuntuu kaipaavan naiselta. Etenkin jos mies on itse maskuliininen, hän ei halua maskuliinista naista. Silloin hänelle ei jää tilaa toteuttaa omaa miehisyyttään, sillä parisuhteeseen tarvitaan sopiva yhdistelmä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, jotta se toimii. Jos minäkin olisin päättänyt lähteä viemään salsapartneriani, niin siinä tanssissa olisi tullut kipeitä varpaita, venähdyksiä ja irronneita olkavarsia, kun me molemmat olisimme koettaneet riuhtoa toista omaan suuntaan. Tarvitaan vastapareja, yin ja yang. Jokaisessa ihmisessä itsessään on jo feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, yin ja yang. Missä suhteessa niitä on kussakin, on yksilökohtaista.

Uusien roolien etsimistä

On hienoa, että nykyisin sukupuoliroolit ovat joustavat, ja naiset saavat olla vahvempia ja miehet herkempiä verrattuna perinteisiin sukupolirooleihin. Kuitenkin, koska enää ei ole olemassa selviä ”sääntöjä”, tulee deittaillessakin eteen hämmentäviä tilanteita, kun emme ole varmoja esimerkiksi siitä, kuka maksaa treffeillä tai kenen kuuluu tehdä aloitteita. Kun haastattelin sinkkuja kirjaani varten, moni miehistä sekä myös naisista oli sitä mieltä, että sillä ei ole väliä. Itsekin olin aikoinaan ylpeä siitä, että sain maksaa oman osuuteni treffeillä, mutta nykyisin osaan arvostaa sitä, jos herrasmies haluaa tarjota ensimmäisellä kerralla jotain ja ylipäänsä osoittaa oma-aloitteisuutta. Yleensä kaikki naiset olivat samaa mieltä siitä, että jos jo viestittelyn alussa mies osoittaa, että naisen pitäisi lähteä viemään keskustelua eteenpäin, mielenkiinto lopahtaa.

Jotta nainen voisi olla feminiininen, miehen tulee vastaavasti olla riittävän maskuliininen. Jos taas mies ei pysty olemaan riittävän jämäkkä, täytyy naisen ottaa ohjat käsiinsä. Toki jokaiselle vakalle löytyy kantensa. On naisia, jotka mielellään olevat parisuhteessa dominoivampi osapuoli, ja he kyllä löytävät miehen, jolle se sopii. Mutta on myös naisia, jotka jossain vaiheessa kyllästyvät olemaan vahvoja ja jättävät miehen, josta ei ole riittävästi vastusta – ellei se tyssää jo treffailuvaiheeseen. Moni nainen kaipaa vähintään alitajuisesti miestä, joka vie. Jonka kädestä voi pitää hellästi kiinni, koska tähän voi luottaa, ja joka pyörittää itsevarmasti niin, että askeleet natsaavat keskenään. Molemmat hoitavat oman osuutensa vastapareina niin, että tulokseksi saadaan kaunista ja aistillista salsaa. Tai tangoa. Tai vaikka humppaa – jokaiselle oman maun mukaan.

Huomasin, että pitäessäni tanssipartnerini kädestä ihan rennosti kiinni, tanssi sujui helpommin. Ei ole kuitenkaan helppoa antautua ja päästää irti kontrollista, johon nykynaisena on tottunut. Parisuhteen kannalta kannattaakin miettiä, millainen nainen tai mies haluaa itse olla. Se määrittää sen, millaisen kumppanin todennäköisesti löytää rinnalleen. Kannattaa myös heittää romukoppaan se ajatus, että vaikka naisena näyttäisi itsestään pehmeämmän puolen, se olisi heikkoutta. Todellinen naiseus ei ole heikkoutta, vaan viisasta herkkyyttä ja tunneälyä. Ja vain vahvat uskaltavat näyttää herkkyytensä.