Nainen, älä ole vahva niin kuin mies – Ole vahva niin kuin NAINEN!

Kävin kesällä kokeilemassa parisalsaa. Jännitti. En ollut koskaan aiemmin ollut paritanssitunnilla. Osallistujia oli tunnilla paljon ja vaihdoimme paria muutaman minuutin välein. Ilmeisesti minua jännitti sen verran paljon, että yksi partnereistani neuvoi ystävällisesti: ”Älä purista mun kättä. Pidä kiinni ihan rennosti.” Eikä siinä vielä kaikki – sen lisäksi minun piti antaa miehen viedä! Siis minun, modernin naisen, joka on pärjännyt vallan mainiosti ilman miehen ohjausta tähänkin asti. Kiitos vaan, osaan minä pyörähdellä itsekin!

Ehkä en oppinut tuona päivänä vielä salsaamaan, mutta oivalsin hienon metaforan sukupuolirooleista. Toki paritanssi rinnastettuna parisuhteeseen on jo jonkinmoinen klisee, mutta tällaiselle aikoinaan ahkerasti yökerhoja kolunneelle ikisinkulle se oli avartava kokemus (tähän asti tanssiminen kun oli ollut lähinnä sitä, että olimme hytkyneet discoissa tyttöporukalla ringissä käsilaukkuasetelmamme ympärillä).

Parisalsakokemukseni oli hyvää jatkoa sille, mitä olin pohtinut jo tuoreessa Sinkun elämää -kirjassani: ovatko nykynaiset liian vahvoja? Me olemme itsenäisiä, emmekä enää samalla tavalla tarvitse miestä kuin ennen. Meillä on vapaus toteuttaa itseämme niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Etenkin työelämässä olemme raivanneet tiemme maskuliinisten arvojen kentällä ja tehneet tiettäväksi, että nainen pystyy siihen mihin mieskin. Työelämän kilpailun ja vaatimusten vuoksi naisen on ollut pakko olla vahva ja pärjätä.

Toisaalta siitä, mistä on etua töissä, ei välttämättä ole plussaa parisuhteessa. Ehkä olisikin syytä miettiä, mitä pidämme vahvuutena? Hyvin usein erehdymme luulemaan, että se on kovuutta, sillä vahvuus liitetään useimmiten maskuliinisiin ominaisuuksiin, kuten dynaamisuuteen, aktiivisuuteen, itsevarmuuteen ja päättäväisyyteen. Myöskään tasa-arvon ei pitäisi tarkoittaa sitä, että naisten tulisi olla samanlaisia kuin miehet. Minäkin luulin nuorempana, että vahvuutta ja tasa-arvoa olisi se, että nainen saa pokata miehiä baarista jos huvittaa, ja juoda vaikka miehet pöydän alle, koska myös meillä on siihen oikeus. Mutta se, mihin meillä on oikeus, ei välttämättä ole meille hyväksi.

Osaako nykynainen tunnistaa ja arvostaa omaa feminiinistä vahvuuttaan? Todellinen naisellinen vahvuus on nimittäin viisautta, lempeyttä, joustavuutta, hedelmällisyyttä ja aistillisuutta. Se ei ole pakottavaa voimaa, vaan uutta luovaa energiaa. Sitä suurin osa miehistäkin tuntuu kaipaavan naiselta. Etenkin jos mies on itse maskuliininen, hän ei halua maskuliinista naista. Silloin hänelle ei jää tilaa toteuttaa omaa miehisyyttään, sillä parisuhteeseen tarvitaan sopiva yhdistelmä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, jotta se toimii. Jos minäkin olisin päättänyt lähteä viemään salsapartneriani, niin siinä tanssissa olisi tullut kipeitä varpaita, venähdyksiä ja irronneita olkavarsia, kun me molemmat olisimme koettaneet riuhtoa toista omaan suuntaan. Tarvitaan vastapareja, yin ja yang. Jokaisessa ihmisessä itsessään on jo feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, yin ja yang. Missä suhteessa niitä on kussakin, on yksilökohtaista.

Uusien roolien etsimistä

On hienoa, että nykyisin sukupuoliroolit ovat joustavat, ja naiset saavat olla vahvempia ja miehet herkempiä verrattuna perinteisiin sukupolirooleihin. Kuitenkin, koska enää ei ole olemassa selviä ”sääntöjä”, tulee deittaillessakin eteen hämmentäviä tilanteita, kun emme ole varmoja esimerkiksi siitä, kuka maksaa treffeillä tai kenen kuuluu tehdä aloitteita. Kun haastattelin sinkkuja kirjaani varten, moni miehistä sekä myös naisista oli sitä mieltä, että sillä ei ole väliä. Itsekin olin aikoinaan ylpeä siitä, että sain maksaa oman osuuteni treffeillä, mutta nykyisin osaan arvostaa sitä, jos herrasmies haluaa tarjota ensimmäisellä kerralla jotain ja ylipäänsä osoittaa oma-aloitteisuutta. Yleensä kaikki naiset olivat samaa mieltä siitä, että jos jo viestittelyn alussa mies osoittaa, että naisen pitäisi lähteä viemään keskustelua eteenpäin, mielenkiinto lopahtaa.

Jotta nainen voisi olla feminiininen, miehen tulee vastaavasti olla riittävän maskuliininen. Jos taas mies ei pysty olemaan riittävän jämäkkä, täytyy naisen ottaa ohjat käsiinsä. Toki jokaiselle vakalle löytyy kantensa. On naisia, jotka mielellään olevat parisuhteessa dominoivampi osapuoli, ja he kyllä löytävät miehen, jolle se sopii. Mutta on myös naisia, jotka jossain vaiheessa kyllästyvät olemaan vahvoja ja jättävät miehen, josta ei ole riittävästi vastusta – ellei se tyssää jo treffailuvaiheeseen. Moni nainen kaipaa vähintään alitajuisesti miestä, joka vie. Jonka kädestä voi pitää hellästi kiinni, koska tähän voi luottaa, ja joka pyörittää itsevarmasti niin, että askeleet natsaavat keskenään. Molemmat hoitavat oman osuutensa vastapareina niin, että tulokseksi saadaan kaunista ja aistillista salsaa. Tai tangoa. Tai vaikka humppaa – jokaiselle oman maun mukaan.

Huomasin, että pitäessäni tanssipartnerini kädestä ihan rennosti kiinni, tanssi sujui helpommin. Ei ole kuitenkaan helppoa antautua ja päästää irti kontrollista, johon nykynaisena on tottunut. Parisuhteen kannalta kannattaakin miettiä, millainen nainen tai mies haluaa itse olla. Se määrittää sen, millaisen kumppanin todennäköisesti löytää rinnalleen. Kannattaa myös heittää romukoppaan se ajatus, että vaikka naisena näyttäisi itsestään pehmeämmän puolen, se olisi heikkoutta. Todellinen naiseus ei ole heikkoutta, vaan viisasta herkkyyttä ja tunneälyä. Ja vain vahvat uskaltavat näyttää herkkyytensä.

Häpeä ylläpitää erillisyyttä

Olen työskennellyt häpeän parissa vuosia – ensin työstänyt perusteellisesti omaa häpeääni, tehnyt siitä lopputyöni Holistic Counselor -koulutukseeni ja vetänyt lukuisia Häpeän Alkemia -työpajoja. Edelleenkin minulle avautuu uusia tasoja ja syvempää ymmärrystä siitä mistä oikein on kyse ja miten häpeä toimii.

Häpeätyöskentely on radikaalilla tavalla vapauttavaa. Koen, että häpeä on erityisesti meillä suomalaisilla ehkä se kaikkein voimakkain yksittäinen este, joka estää meitä rakastamasta, kukoistamasta ja toimimasta luontevasti yhdessä.

Kun puhun häpeästä, en puhu häpeästä terveenä tunteena silloin kun olemme ylimielisyydestämme tai kaikkivoipaisuudestamme käsin toimineet hetkellisesti arvojamme ja ihmisyyttä vastaan, vaan sisäistetystä häpeästä, jolloin ihminen ei häpeä sitä mitä hän on tehnyt vaan itseään ihmisenä. Voimme kutsua tätä häpeäidentiteetiksi, sisäistetyksi häpeäksi.

Kun meillä on häpeäidentiteetti, häpeämme itseämme jopa itseltämme. Sisällämme on musta aukko, ja koko elämämme pakenemme tätä mustaa aukkoa rakentamalla ja ylläpitämällä identiteettiä, jonka kuvittelemme olevan enemmän rakkauden arvoinen, enmmän hyväksytty. Enemmän oikeanlainen. Koska syvällä sisällä tunnemme olevamme jollakin omituisella, selittämättömällä tavalla vääränlainen.

Häpeästä kumpuaa myös uhrius, narsismi, syömishäiriöt. Addiktiot, työnarkomania, läheisriippuvuus… Koetamme puuduttaa ja täyttää ja kompensoida tätä sisäistä tyhjyyttä itsemme ulkopuoleta. Mutta mikään ei koskaan riitä, sillä olemme hylänneet itse itsemme. Ainoa tapa täyttää tämä aukko on kohdata se.

Häpeä on se verho, joka on syvimmän itsemme ja persoonamme välissä – ja itsemme ja toisten ihmisten välissä. Jos emme kohtaa syvää häpeäämme, olemme tuomittuja elämään erillisyydessä. Kuinka voimme aidosti kohdata ketään, kun olemme itsekin erillään itsestämme?

Se häpeä minkä me suomalaisetkin tunnemme liittyy vahvasti kristinuskoon (korostan että puhun uskonnosta ihmisen luomana järjestelmänä, en henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan), jossa Jumala nostettiin isänä taivaaseen ja ihmisestä tehtiin syntinen. Seksuaalisuudesta – joka on kaiken elämän ydinvoima – tehtiin syntiä. Ja samalla ihminen erillistettiin luonnosta jonkinlaiseksi luomakunnan kuninkaaksi.

Häpeän juuret juontuvatkin siihen, että ihminen – koko ihmiskunta – on erillistänyt itsensä luonnosta, omasta todellisesta luonnostaan ja pyhyydestään. Tämä on räikeästi elämän vastaista. 

Häpeän kanssa kannattaa siis työskennellä, ja tehokkainta työstäminen on ryhmässä. Kun ihmiset luottavaisessa ilmapiirissä uskaltavat avautua paljastamaan itsensä häpeänsä kanssa, tuoda esiin niitä asioita joista on vaiennut huomataankin että se, minkä on aina pelännyt eristävän itsensä lopullisesti muista, avaakin sen yhteyden mitä on aina kaivannut. Syvän, inhimillisen yhteyden joka kantaa ja jossa voi olla omana paljaan itsenään. Tämä kokemus on radikaali,  se muuttaa meidän koko uskomusjärjestelmäämme ja kokemusta itsestämme pysyvästi.

Matka erillisyydestä yhteyteen käy häpeän läpi.

Ihan kuin mummon tekemä marjapiirakka mutta gluteenittomasti ja ilman valkoista sokeria

Kotimaiset marjat ovat todellista superruokaa parhaimmillaan. Nyt kun sesonki on parhaimmillaan nauti marjat tuoreina, säilö pakastimeen tai käytä ruoanlaitossa.

Kotimaiset marjat ovat suorastaan vastustamattoman makeita ja ne sisältävät vain vähän energiaa. Ravitsemuksellisesti katseltuna marjoissa on myös upea määrä terveyshyötyjä, sillä ne sisältävät runsaasti kuituja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Säännöllinen marjojen nauttiminen edesauttaa myös muun muassa aivojen toimintaa ja pitää kolesteroliarvot kurissa.

Mikä voisikaan olla herkullisempi tuoksu kuin keittiöstä tupruava uunituore marjapiirakka. Tässä iloksesi entisajan marjapiirakkaohje gluteenittomasti ja ilman valkoista sokeria.

MARJAPIIRAKKAOHJE

(Ohjeesta tulee yksi uunivuoallinen)

 2 dl kaurajauhoja

2 dl perunajauhoja

2 dl tattarijauhoja

200g laktoositonta luomu voita

2,5 dl kookossokeria

2 tl soodaa

3 kananmunaa

2 dl laktoositonta luomu piimää

250g kotimaisia marjoja

 VAIHE 1) Yhdistä kaikki kuivat aineet ja lisää joukkoon voisula. Sekoita sähkövatkaimella, kunnes seos on murumaista. Ota muruseoksesta sivuun noin 2,5 dl.

VAIHE 2) Lisää jäljelle jääneeseen muruseokseen kananmunat sekä luomu piimä ja pyöräytä sekaisin. Maista taikinaa.

VAIHE 3) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunivuoan päälle ja ripottele pintaan marjasekoitusta ja lisää marjojen päälle jäljelle jäänyt muruseos.

VAIHE 4) Paista 200 asteessa noin 20 minuuttia.

Uuvummeko, kun tavoittelemme päämäärää, jota ei oikeasti ole olemassakaan?

Kirjoittaja Siiri on 14-vuotias nuori, jonka mielenkiinnon kohteisiin kuuluu jooginen elämäntapa, henkisyys ja kehon ja mielen hyvinvointi.


Ehkä sinäkin olet kuullut sadun jäniksestä ja kilpikonnasta. Jänis ajatteli päihittävänsä kilpikonnan juoksukilpailussa ja haastoi kilpikonnan kilpaan. Kun lähtömerkki oli annettu, jänis ampaisi matkaan kuin ohjus ja kilpikonna lähti hitaasti löntystämään kohti maalia. Jänis oli juossut jo jonkin aikaa ja katsoi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt, joten jänis päätti ottaa nokoset odotellessaan. Sillä välin kun jänis veteli hirsiä puun alla, kilpikonna löntysti ohitse. Jänis heräsi vasta, kun kilpikonna oli jo maalissa.

Tätä tarinaa voi verrata arkeen.

Nykymaailmassa me ihmiset teemme töitä toisensa jälkeen. Päivällä työpaikalla tai koulussa, illalla kotona. Yritämme edetä nimetöntä päämäärää kohden ja ponnistella, kunnes olemme saavuttaneet sen, minkä takia yhteinen ilta perheen kanssa jää ja tapaaminen ystävien kanssa on vaakalaudalla. Tavoittelemme päämäärää, jota ei ole olemassa. Olemme tottuneet siihen, että vain suoritusten kautta voi saavuttaa levollisen olotilan.

Arjessa jänis yrittää jatkuvalla kiirehtimisellä saavuttaa päämääränsä. Kilpikonna taas muistaa välillä hengähtää ja armahtaa itseään. Miten tarinassa kävi? Jänis väsähti kesken matkan, kilpikonna eteni tasaisen verkkaista tahtia maaliin. Jänis kuvaa meitä monia, jotka teemme jatkuvasti töitä jonkin saavuttamiseksi. Uuvumme työnteosta ja turhaudumme. Yritämme kahta kovemmin. Uuvumme, emme enää jaksa. Silloin huomaamme, miten tärkeää lepo ja hengähtäminen onkaan.

Minä olen monien muiden tavoin oppinut levon kantapään kautta. Kun on kokenut, mitä uupuminen ja loppuun palaminen on, ei halua kokea sitä enää toiste.

Mitä jos olisitkin kilpikonna?

Etenisit rauhallisesti ja varmasti, antaisit aikaa itselle, tekisit niitä asioita jotka saavat sinut onnelliseksi. Muistuttaisit itseäsi siitä, että elämä on tässä ja nyt. Laittaisit silmät kiinni, hengittäisit syvään ja rentoutuisit. Eikö kuulostakin houkuttelevalta?

Vaikka tässä tarinassa jänis häpesikin kiirehtimistään, siinä ei todellisuudessa ole mitään hävettävää. Uupuminen on merkki siitä, että sinun täytyy tehdä jotakin toisin. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on vaikeaa armahtaa itseään ja tehdä niitä asioita, jotka kokee hyväksi. Kun on rakentanut arjelle hyvän, tasaisen pohjan, jossa on sopivassa suhteessa työntekoa ja lepoa, on helpompi pitää kiinni arkirutiineista ja vastoinkäymiset pystyy käsittelemään paremmin.

Keho antaa varoitusmerkkejä ennen uupumista tai loppuun palamista. Yleisimpiä ovat jatkuva pääkipu, stressi ja asioiden ylianalysoiminen.

Miten siirtyä jäniksestä kilpikonnaksi?

Itselläni ensimmäinen askel oli päivittäinen, noin puoli tuntia kestävä lepo. Sen aikana en tehnyt mitään muuta kuin makasin ja annoin ajatusten virrata. Monta kertaa teki mieli nousta ylös, kun mieleen tuli jokin lukuisista keskeneräisistä projekteista tai asia, joka oli unohtunut tehdä. Tämän jälkeen aloitin säännöllisen meditoinnin. Se auttoi minua päästämään irti kaikesta sellaisesta, mikä hankaloitti päivittäistä rytmiäni. Aloin tekemään myös syvärentoutusharjoituksia ennen nukkumaan menoa. Näin sain rennon olotilan jo ennen nukahtamista.

Kaikki me olemme yksilöitä, eikä ole yhtä oikeaa tapaa rentoutua ja hengähtää. Se voi olla rauhallista kävelyä metsässä, lemmikin hellimistä, hyvän ruuan nauttimista tai esimerkiksi joogaa. Näin saamme arkeen hetkiä, jolloin tunnemme olevamme lomalla. ♥

Mikä mieltäsi kuohuttaa? Tai mistä löytyisi rauha? – Tunnista 3 erilaista minuuden tasoa

Kuinka monta kertaa olenkaan elämäni aikana pähkäillyt minuuttani, ihmetellyt omia reaktioitani tai pohtinut tunteitani. Välillä pääkoppani tuntuu täyttyvän erilaisista kysymyksistä: Miksi tämä tilanne loukkasi minua? Mistä kumpuaa tämä jäytävä velvollisuudentunne? Miksi vaadin itseltäni niin paljon?  Miten osaisin olla armollisempi itseäni kohtaan?

Yleensä yritämme ymmärtää mielessämme melskaavia ajatuksia ja tunteita analysoimalla aikaisempia kokemuksiamme tai etsimällä selitysmalleja lapsuudesta. Mutta usein juutumme vain syvemmälle suohon ja koemme yhä enemmän tuskaa. Albert Einstein onkin aikanaan sanonut, ettemme voi ratkaista ongelmia samanlaisella ajattelulla, jota olemme käyttäneet niiden luomiseen. Aivan samoin voimme todeta:

Emme pysty vapautumaan kärsimyksestä samalla tasolla, jolla se on syntynyt.  

Jotta voimme ymmärtää mielemme kuohuntaa, on tärkeää ymmärtää minuutemme eri tasot ja niiden roolit mielemme toiminnassa ja tunteiden säätelyssä.

Minuuden kolme tasoa

1. Toimiva minä eli ego-minä

Arkisissa puheissa mainitsemme egon usein vain silloin, kun paheksumme jotakuta itsekeskeistä tai paljon tilaa vievää henkilöä. Mutta meillä jokaisella on ego. Se on se toimiva minä, joka touhuaa, ajattelee ja tuntee. Tämä minuuden osa on meille se tutuin minä, koska aktiivisena se kaappaa yleensä täyden huomiomme. Elämme sen mukana 24/7. Sen takia meistä tuntuu, että kehomme, ajatuksemme ja tunteemme ovat osa minuuttamme.

Kaiken touhun ohessa egomme kertoo meille tarinaa itsestään ja määrittelee itseään, että tällainen minä olen. Ja me uskomme tuota tarinaa, nielemme sen kakistelematta. Egoomme samaistuminen on vankkumatonta. Uskomme, että egomme kertoma mielikuva itsestämme on ainoa totuus minuudestamme. Että juuri tuo ja tuollainen on minuuteni. Kunnes joku – yliminä tai toinen henkilö – sekoittaa mielikuvaa ja saa meidät epäilemään ja ihmettelemään itseämme. Ja päivittämään minäkuvaa taas uudella tarinalla.

2. Arvioiva minä eli yliminä

Tämän minuuden osan tunnistamme yleensä herkästi, sillä yliminä toimii mielemme äänekkäänä ylituomarina. Yliminä on elämämme todellinen latistaja tai ankeuttaja. Se kritisoi, arvostelee, pelottelee, vähättelee ja mitätöi ego-minäämme, joka harvoin onnistuu ylettymään yliminän vaatimusten tasolle.

Kuitenkin yliminän toiminnan pohjimmainen tarkoitus on hyvä. Se yrittää saada meidät kulkemaan kohti arvokkaina pitämiään päämääriään. Mutta koska sen toiminta perustuu pelkoon, että olemme huonoja tai epäkelpoja, sen toimintamenetelmät saavat useimmiten egomme vain kärsimään. Vaikka egomme kuinka yrittäisi parhaansa, niin usein yliminän arvioivan katseen alla se tuntee itsensä surkeaksi luuseriksi.

3. Hyväksyvä minä eli todellinen minuus

Kaikkien ego-minämme vaihtelevien tunteiden ja yliminän loppumattomasti lisääntyvien sääntöjen keskelläkin meillä syvällä sisällämme on tieto siitä, että todellinen minuus on jotain pysyvää. Se ei heilu mielialojemme mukaan tai vaihdu tilanteesta tai päivästä toiseen. Se on jotain vakaata ja seesteistä.

Hyväksyvä minuus jää usein meiltä huomaamatta, sillä se ei pidä ääntä itsestään. Se on kuin biologi, joka rauhallisesti tarkkailee muurahaisten toimintaa. Se ei arvostele tai moiti, vaan hyväksyen seuraa kaikkea, mitä ikinä muurahaiset tekevätkään. Ihan samoin hyväksyvä minuutemme lempeästi tarkkailee egon ja yliminä touhuja.

Hyväksyvä minuus ei arvioi eikä kärsi. Koska se elää vain tässä hetkessä eikä sille ole olemassa mitään muuta hetkeä. Niinpä se ei kanna mukanaan menneisyyden tunnetaakkoja tai tulevaisuuden huolia. Eikä siten sillä myöskään ole leimasinta hyvälle tai pahalle. Teimmepä mitä tahansa, se tietää, että todellinen minuutemme on aina eheä ja täydellinen.

Kun tiedostamme ja tunnistamme kolme erilaista minuutemme tasoa, meillä on mahdollisuus vapautua mielemme tavasta hallita elämäämme ja tunnetilojamme. Kun kytkeydymme hyväksyvään, todelliseen minuuteemme mielemme täyttää lempeä ja vakaa rauha.

Sillä todellinen minuutemme on tehty lempeästä hyväksynnästä, seesteisestä mielenrauhasta, suuresta viisaudesta sekä loputtomasta rakkaudesta ja onnellisuudesta.

Ja ollessamme yhteydessä todelliseen minuutemme ymmärrämme, että kaikki on hyvin. Juuri nyt. Ja aina. 

(Sama teksti on julkaistu myös Iloversumin sivuilla.)


Jos haluat oppia tiedostamaan minuutesi kolme erilaista tasoa ja vapauttaa itsesi egon ja yliminän onnellisuutta syövistä toimintatavoista ja avautua todelliselle, onnelliselle minuudellesi, niin olet lämpimästi tervetullut 5 viikkoa kestävälle OVI ONNELLISEEN MINUUTEEN -verkkokurssille, joka alkaa 3.10.2017. Lisätietoja kurssista löydät TÄÄLTÄ.

Mistä tiedät, mikä sinulle on tärkeää? (Sinä vain tiedät)

Viime keväänä sain kosketuksen todelliseen sydänyhteyteen. Joogakurssilla harjoitukset ohjasivat minut kaiken läpäisevään tunteeseen, jossa oli ihan kaikki. Tunsin, että kun minulla on yhteys sydämeeni, mitään muuta ei tarvita. Se on tärkeintä mitä voi olla.

Toki olin jo vuosien myötä oppinut, että meditaatio (ehkä voisi sanoa yksinkertaisemmin pelkkä oleminen) on avain kaikkiin kysymyksiini. Mitä tahansa kaipaan, ihmettelen, tarvitsen, pohdin – asiat  kirkastuvat, kun vain istun kysymykseni kanssa. Kunhan olen opetellut olemaan epätietoisuuden äärellä vastauksia vaatimatta, hämmennys on alkanut hälvetä. Vähitellen on alkanut kirkastua se, mikä minulle on totta ja mikä on minun viestini maailmalle.

Mistä tiedät vastauksen kysymykseesi? Sinä vain tiedät. Meissä kaikissa on olemassa ikiaikaista viisautta, joka vain on hukkunut arkisen hälyn alle. Mielellä on kiire järkeillä ja jäsentää, mutta sydämesi tietää jo. Sen vastaus on jotakin paljon mielen suunnitelmia suurempaa.

Kuuntele lisää sydänyhteydestä Taikaelämää-podcastista. Luvassa levollista pohdintaa:

Töissä tunteita vai tunteitta?

Anne Alarotu on viestinnän ammattilainen, joka pyrkii kertomaan tunteita herättäviä tarinoita ihmisistä ja teknologian hyödyistä. Kahden pojan äitinä hän arvostaa iloa arjessa, omaa aikaa tanssisalilla ja lenkkipolulla sekä pieniä onnistumisia mindfulness-aloittelijana.

 


Ymmärrän että sua ottaa päähän, se on ihan ok. En silti tykkää tavasta, jolla puhuit minulle.” Tuttua puhetta työpaikalla? No, ei välttämättä ainakaan minulle. Tämän keskustelun kävin arki-iltana poikani kanssa kotona. Kotona tunteiden ilmaiseminen on luonnollista, sallittua ja rohkaistavaa. Mutta työpaikoilla tunteet, nimenomaan ne kurjat fiilikset, voivat olla vähän hankalampia keskustelun aiheita.

Töissä on helppo ottaa vastaan muiden iloa ja onnea mutta hieman hämmennyn, kun kollega alkaa itkeä odottamatta. Pelästyn, kun johtaja yhtäkkiä huutaa. Kavahdan esimiehen laukaisemaa kirosanatulvaa. Kaikista vaikeinta ehkä on murjottava tiimiläinen. Tekisi mieli painaa pause-nappulaa ja kysyä, että mitä ihmettä tapahtuu?

Paitsi, että en ole aina uskaltanut. Olen mieluummin välttänyt konfliktia ja pitänyt pokerinaamani kuin alkanut vänkäämään huutajan kanssa tai moittimaan kiroajaa, puhumattakaan siitä, että olisin muina naisina tokaissut työkaverille, että ”eipä nyt tuntunut oikein kivalta”.

Kunnes vähitellen päätin, että ei. Ei minun tarvitse niellä omaa harmiani, jos joku purkaa omaansa minuun. Kyllä minua saa kiukuttaa se, jos minulle huudetaan. Samoin huutajaa saa harmittaa se, mikä ikinä harmittaakaan. Mutta meidän pitäisi pystyä puhumaan asiasta, eihän tästä muuten mitään tule. Yksi huutaa ja toinen vaikenee. On aika selvää, miten sen yhteistyön käy.

Tunteiden sanoittaminen, jota niin paljon saan lasteni kanssa harjoitella, voisi toimia töissä yhtä lailla kuin kotona. Kai me aikuisetkin haluamme tulla huomatuiksi, etenkin kun jokin pännii? Vaatii vaan aika lailla rohkeutta sanoa kipakalle kollegalle, että ”sua taitaa nyt vähän harmittaa” ja yhtä vaikeaa on joskus myöntää oma tappionsa ”sori, nyt mua hermostuttaa”. Tuo kuitenkin usein auttaa – kaikkia.

Töissä ei tarvitse olla tunteitta, siellä saa olla tunteita. Eri asia on, miten niitä ilmaisemme. Jos kiehahtaa yli ja huuto lipsahtaa suusta ulos, voisimmeko pysähtyä hetkeksi ja puhua siitä, mitä juuri tapahtui. Painaa ensin sitä pause-nappia ja ottaa sitten hidastuksella hetken: mistä purkaus johtui ja mitä se sai meissä aikaiseksi. Puhua ihan aikuisten oikeasti asiat selviksi, niin että ei tarvitse alkaa kerätä kaunaa, murjottaa tai pahimmassa tapauksessa välttää yhteistyötä.

Ikävistä tunteista on vaan niin paljon helpompaa puhua näin ruudulla kuin kasvotusten. Vielä helpompaa on vain jatkaa matkaa ja unohtaa kaikki kollegoiden, tai omat, ikävät tunnepurskeet. Olen päättänyt kuitenkin avata suuni ja katsoa, miten käy. Ehkä käy niin kuin kotona esiteinin kanssa. ”Joo, sori, ei ollut tarkoitus.” Sekin riittää alkuun.

Haastan seuraavaksi kirjoittajaksi Deloitten markkinointi- ja viestintäjohtaja Sanna Fäldtin.

Anne Alarotu
Communications Lead
Microsoft Oy

Mitä jos antaisit itsellesi lahjaksi vuoden?

Kirjoittaja Maaretta Tukiainen on tietokirjailija ja muutosvalmentaja, joka uskoo taiteen parantavaan voimaan. Koulutukseltaan hän on kasvatustieteen maisteri ja muotoilija. Hänen mottonsa on: Small wonders make a big difference. Maaretan viides kirja Hyvän mielen vuosi ilmestyi syyskuussa. 


Kun olin neljäntoista, sain äidiltäni lahjan, joka ylitti kaikki siihen asti saamani. Se ei ollut kimaltava, ei päälle puettava eikä ikätovereitten himoitsema. Se ei oikeastaan ollut edes valmis. Se piti itse luoda.

Lahja oli tyhjä kirja, jonka kanteen oli hopeisin kirjaimin painettu tuttu nimi: omani.

Täytin kirjan teksteillä. Kirjoitin siitä, mistä unelmoin ja mitä toivoin ja odotin. Kirjoitin myös peloista ja surusta ja avuttomuudesta sekä siitä, että vaikka miten ponnistelin, en voinut poistaa niiden kärsimystä, joita rakastin.

Ilossa ja surussa kirja kulki mukanani. Elin sen kanssa kokonaisen vuoden.

Kirja on omaa aikaa

Vuosia myöhemmin tutustuin yhteen poikaan. Pojalla oli ujo hymy, kihara tukka ja taivaansiniset silmät. Kun ensimmäisen kerran menin hänen luokseen, näin hyllyssä tutun kirjan. Hän oli saanut äidiltään saman lahjan!

Raotin kirjaa. Sivut pursuivat elämää. Auringonkukka rehotti, kauris livahti metsään ja albatrossi levitti siipensä ja sukelsi tummanpuhuviin pilviin.

Kirjaimiakin löytyi, mutta ne olivat suuria ja kiemurtelivat. Poika katsoi kaikkea piirtäjän silmin.

Rakastuin.

Tuosta hetkestä on nyt vuosia. Nuo kirjat ovat yhä tallessa. Ne sijaitsevat kylki kyljessä samalla hyllyllä vanhan puuhuvilan kirjastohuoneessa, siinä samassa, jossa alkunsa sai myös pian ilmestyvä uusi kirja. Kirja, jonka tyttö kirjoitti ja poika kuvitti. Ne samat tyttö ja poika.

Unelma saa toimimaan

Jo useamman vuoden ajan minulla on ollut unelma. Tuossa unelmassa Suomi on paikka, jossa myötätuntoa riittää jaettavaksi ja jokainen osaa tarpeen tullen laittaa yhteisen hyvän oman etunsa edelle. Paikka, jossa erilaisuus on voima, ei uhka, ja ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.

Tämä unelma on syy, miksi kirjoitan. Haluan, että jonain päivänä unelma on totta. Siihen tarvitaan toki myös kättä pidempää. Esimerkiksi kirja.

Toivo ylläpitää elämää

Kun ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi, hänessä herää toivo. Kun ihmisellä on toivoa, hän elää. Kun toivo lakkaa, lakkaa usein myös elämä.

Mutta pysyäkseen yllä arjessa toivo tarvitsee aikaa. Mitä jos antaisit itsellesi lahjaksi juuri sitä?

Anna ensin tunti, sitten päivä, sitten viikko. Aloita milloin tahdot ja tee mitä sydämesi syvimmiltään kaipaa. Anna itsellesi lahjaksi Hyvän mielen vuosi.

Tykkää Facebookissa https://www.facebook.com/hyvanmielenvuosi
#hyvänmielenvuosi

Seuraa Twitterissä: @Maaretta
Seuraa Instagramissa: @maaru
Lue lisää: www.maaretta.com

Minä riitän – ja enemmän! Mutta miksi sitä on niin vaikeaa muistaa?

Aiemmin tunsin kroonista riittämättömyyttä. Minulle on ollut haaste kasvaa ulos uskomuksista, joiden mukaan en saisi nauttia itsestäni tai olostani ilman suoriutumista, tekemisiä ja saavutuksia. Jos elämä on kovin orientoitunut paketin kasassa pitämiseen, töissä kelpaamiseen tai toisten miellyttämiseen, on melko varmasti usein riittämätön olo. Elämä ohjautuu sen kautta, mitä olen täällä muille antamassa. (Saadakseni hyväksyntää ja rakkautta). 

Havaitsin, että olen tiedostamattani uskonut olevani tässä elämässä palvelemassa toisia. Tuo uskomus vaikutti kaikkiin ihmissuhteisiini ja siihen mitä tein. Se näkyi niin, että asetin muut aina itseni edelle.

Uskomus siitä, että a) pitää olla hitsin hyvä tai b) on olemassa muita varten kumpuaa arvottomuudesta ja häpeästä. Puurtaminen ajaa usein lopulta ahdinkoon, kun emme riitä itsellemme. Luulemme, että kovasti duunia tekemällä, miellyttämällä, olemalla kiva, jaksava ja kaiken ymmärtävä kannattelija saamme vihdoin mitä tarvitsemme. Rakkautta ja tunnustusta, sitä lämmintä tunnetta, että olemme tulleet nähdyksi. Olo pysyy jotenkin kelvollisena, kun emme joudu kohtaamaan arvottomuuden pelkoa, mutta silloin myös syvä levollisuus on kateissa. Paradoksi on siinä, että emme tule nähdyiksi ennen kuin uskallamme kohdata myös arvottomuuden ja riittämättömyyden pelon. Pysähtymällä, päästämällä irti. Kuulostelemalla, että ehkä en olekaan täällä muita miellyttämässä ja sankaritekoja tekemässä, vaan olemassa levollisesti Minä. 

Tajusin sydämen läikähdyksenä, että olen olemassa ihan vain omaksi ilokseni, eikä minun tehtäväni ole palvella ketään. Huomasin, kuinka olin mennyt palvelusroolini ja kiltteyden taakse piiloon niin, ettei tarvitsisi kohdata joitakin kiperiä, syvällä olevia uskomuksia itsensä rakastamisesta, riittämisestä ja riittämättömyyden pelosta. Huomasin, että jokin minussa oli sitä mieltä, etten saisi asettaa itseäni läheisten edelle. Että minähän olen itsekäs, jos olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä omalla elämänvoimallani voin luoda ja kokea, kuin miten voin kannatella sillä muita. Luultavasti olet jo kuullutkin tämän ajatuksen: vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista. Silloin voin jeesata ilokseni enkä ”ansaitakseni” jotain – silloin en myöskään vaadi tai odota apuni johtavan mihinkään tiettyyn. Enkä hassaa arvokasta elämänvoimaani raatamiseen.

Hokasin, että minun pitää valita, haluanko tehdä kaiken megahyvin vai hyvin voiden. 

On ollut haaste sietää kasvukipua joka syntyy, kun opettelee katsomaan ja ilmaisemaan itseään uudella tavalla. Olen oppinut arvostamaan olemassaoloani enemmän kuin tekemisiäni. Olen opetellut puhuttelemaan itseäni kauniisti, etsiytymään ulos arvostelevista ajatuksista ja muita varten olemassa olemisesta. Jos joku ajattelee, että olen omahyväinen, olkoon niin. Olen oppinut arvostamaan itseäni inhimillisenä ja keskeneräisenä. Minun ei tarvitse varmistella, riitänkö. Kelpaan itselleni. Olen inhimillinen ja tunnen epävarmuutta, mutta arvoani eivät määritä tekemiseni eikä se, miellytänkö toisia vai en.

Vieläkin välillä sama vanha riittämättömyyden kela lähtee pyörimään ja vetää mielen matalaksi. Olen ”vähän” perfektionistinen ja hienoa kyllä, näen usein selkeästi kuinka asioita voisi kehittää. Mutta epävarmuus siitä, olisinko voinut tehdä jotakin toisin lymyilee usein nurkan takana. Olennainen pointti: kun myötämielisyys itseä kohtaan kasvaa, ei tapahdu niin, että vanhat, kiperät ajatuksesi ja haavasi katoavat. Mutta kykysi valita itsellesi hyvää ajatuksin ja teoin lisääntyy. Et toimi jatkuvan syyllisyyden ajamana tai lähde solvaavien ajatusten myllyyn kuin ne olisivat totuus sinusta. 

Jos mieleeni pulpahtaa ajatus, että jokin olisi pitänyt tehdä toisin tai että mitähän joku toinen tässä nyt minulta toivoisi, stoppaan kuulostelemaan, mikä minusta tuntuisi hyvältä. Ennen syyllisyyteni ohjasi minua toimimaan itseni sivuuttaen ja ajoi uupumukseen lukemattomia kertoja. Tein asioita enemmän velvollisuudentunnosta muita kohtaan kuin myötätunnosta itseäni kohtaan. Nyt huomaan epämukavan oloni ja kysyn itseltäni, mitä itse tarvitsen. Kehossa voi tuntua ahdistusta ja epämukavuutta, kun opettelee toimimaan uudella tavalla eikä syyllisyyttä tilkiten tai arvottomuuden tunteissa möyrien. Kun epämukavuus ja epävarmuus jylläävät, käännän kelkkaa 180 astetta. Teenkin sitä, mikä herättää levollisuutta sen sijaan, että puskisin eteenpäin. Soitan ystävälle, kirjoitan päiväkirjaa, joogaan, kävelen, pidän rentoutumishetken.

Käy niin, että ihmiset ja tilanteet ympärilläsi rauhoittuvat, kun uskallat valita itsesi ykköseksi. Puoliso ei hajoa etkä saa potkuja, jos opettelet huolehtimaan itsestäsi enemmän. Tai: jos saat potkut tai jotkut ihmissuhteet hiipuvat, eikö se ole hyvä asia? Jos jokin suhde tai tilanne ei alun perinkään edesauttanut sinun hyvinvointiasi, sen on kenties aika mennä. Näiden juttujen kohtaaminen on joskus tosi haastavaa, mutta elämän kokonaisuuden kannalta olennaista.

Uskallatko päästää irti muille kelpaamisesta ja kaikille kaikkea olemisesta?  Kannattaa kyllästyä olemaan hemmetin hyvä ja sellainen kuin muut toivoisivat. Kun alat löytää, mikä sinusta tuntuu hyvältä, alat riittää itse itsellesi. 

Kuva: Unsplash/Jonathan Fink

Näin elämä pyytää luottamaan – pieni tarina siitä, miten elämä muistuttaa kannattelustaan

Lähden viemään lapsia hoitoon junalla Helsingistä Kokkolaan. Minulla on 50 minuuttia aikaa olla Kokkolasta. Astun junasta ulos aurinkoiseen ja lämpimään syyspäivään. Ajattelen, että ehdin hakea kahvin paluujunaa odotellessa. Ajatuksen väliin kiilaa välähdys: ah, näen Inkerin.

Sen jälkeen kun toinen Kokkolassa asuvista ystävistäni kuoli, en ole käynyt Kokkolassa. Inkeriä olen kaivannut.

Ostan kahvin, ja jostain Inkeri huutaa ”Sanna!” Hän on poikkeuksellisesti siellä, muutoin ei juuri koskaan. Minä olen sillä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Kävelemme yhtä matkaa juna-asemalle, hänen autonsa on siinä ihan vieressä.

Tällaisina hetkinä elämä tarjoilee parastaan. Kun on itse luottamuksen tilassa – eikä aina järjestele, sovi ja pakota – tapahtuu ihmeitä. Kun huomaa, ettei tarvitse aina itse kontrolloida kaikkea, voi luottaa siihen, että elämä kannattelee silloin, kun ei ponnistele.

Elämän kannattelu tarkoittaa minulle luottamusta:

  • Luottamusta, etten putoa, vaikka en pidä kiinni.
  • Luottamusta, että hyviä asioita voi tulla elämääni, vaikka en niitä itse järjestä.
  • Luottamusta, että se, mikä on syvällä sydämessäni, ohjaa ja vaikuttaa enemmän kuin rationaalinen mieli antaa luvan uskoa.
  • Luottamusta, että minulla on yhteys muihin kaikkien sanojen ja toiminnan alla.
  • Luottamusta, että yksikään toive ei ole liian suuri, täytyy vain tehdä sille suuri tila kaiken suunnitelmallisen ja kontrolloidun elämän keskellä.

Toisinaan elämä vie kiireiden mukana ja ajatusrata kuvittelee olevansa elämän suurin täyttymys. Elämästä tulee vähän kylmää. Levollisena ymmärrämme, että meissä on enemmän syvyyttä, yhteyttä ja tietoa. Silloin elämä on kevyttä, lämmintä ja pehmeää. Silloin luotamme. Silloin rakastamme.


Tervetuloa lisäämään luottamusta ja yhteyttä Parisuhteen Unelmakarttakirja -verkkokurssille! Kurssilla pääsette kirjoittelemaan ja tekemään ihania juttua yhteiseen rakkauskirjaanne <3 Lue lisää TÄSTÄ.

Visbyn lomamuistot lämmittävät vielä talvipakkasillakin

Kapeat ruusujen reunustamat kujat, suolaisen merituulen tuoksu ja leppoisa ilmapiiri. Nämä kolme asiaa nousevat ensimmäisenä mieleen muistellessani kesäistä lomamatkaamme ruusujen saarelle Gotlantiin. Kesällä haaveet muuttuivat todeksi, kun toteutimme pitkään mielessä olleen Visbyn matkan yhdessä Ystäväpariskunnan kanssa. Hotelli Visbyn vanhassa kaupungissa osoittautui oikeaksi valinnaksi, sillä siitä oli lyhyt matka joka paikkaan. Visbyssä helppoa on, kun kaikki on lähellä ja kävelemällä pääsee joka paikkaan. Taukopaikkoja löytyy ihanista pienistä puutarhakahviloista 300 makuvaihtoehdon jäätelöbaariin.

Parin päivän kaupungissa kävelyn jälkeen tuntui siltä, että saarta voisi katsella vähän laajemmin ja päätimme vuokrata auton, mutta sesonkiaikana se ei ollutkaan ihan niin helppoa! Viimein pienen huoltoaseman yhteydestä löytyi myös vuokra-autoja ja yksi pieni punainen auto vapaana. Se oli kuin meille tarkoitettu, joten tuumasta toimeen, auto alle ja menoksi!

Ihan siinä nuoruusvuodet tulivat mieleen, kun me ”tytöt” nökötimme käsilaukkuinemme pikkuauton takapenkillä ja unelmiemme miehet edessä. Suunnaksi otimme saaren eteläosan. Jo muutaman kilometrin päässä Visbyn ulkopuolella pääsee kokemaan saaren tunnelman aidoimmillaan. Päivän aikana ehdimme käydä pienen kylän kesätapahtumassa, kalastajakylän kesäjuhlilla ja talviturkit heitettiin saaren eteläisimmässä kärjessä Itämereen.

Kalastajakylän kesäjuhlille jouduimme vähän vahingossa. Päätien varressa oli odotettu jäätelö – ja kahvikyltti. Takapenkiltä tuli tiukka vaatimus, että sinne on käännyttävä, koska kahvittelupaikkoja ei turhan tiheässä ollut. Ajettuamme jonkin matkaa hiekkatietä vastassa oli liikenteenohjaaja kirkkaassa huomioliivissään, joka ystävällisesti ohjasi meidät pysäköimään automme muiden perässä pellolle. Siinä sitten hieman ihmettelimme, että mihinköhän olemme menossa. Eihän sieltä heti pois kehdannut lähteä ja ne jäätelötkin poltteli mielessä. Niinpä menimme rohkeasti muiden perässä ja toivoimme, ettei nyt ainakaan mihinkään yksityistilaisuuteen päädyttäisi!

Lopulta päädyimme pienen idyllisen kalastajakylän rantaan, jossa oli täydessä vauhdissa olevat kesäjuhlat. Siellä me paikallisten mukana nautimme ihanasta kesäpäivästä ja myyntitiskien antimista. Aina ei voi tietää mihin joutuu ja siinä se matkustamisen viehätys onkin. Päivä oli mukava ja monta kaunista paikkaa saimme nähdä ja ihastella.

Neljä päivää oli sopivan pituinen loma, siinä ehti hyvin nähdä ja kokea. Seuraavaksi kerraksi jäi vielä saaren pohjoisosaan tutustuminen, jossa tippukiviluolat ja Raukit, eli kalkkikivimuodostelmat ovat varmasti näkemisen arvoisia. Matkustustavaksi valitsimme lentämisen, näin ei matkoihin kulunut turhan kauan ja perillä oloon jäi mukavasti aikaa. Lomakohteena Gotlanti täytti kaikki odotukset. Peppi Pitkätossun henkisiä pieniä kujia, hyvää ruokaa, ihania kahviloita ja ystävällisiä ihmisiä. Ihanaa lomaa ruusujen saarella on mukava muistella sitten syyspimeillä ja talvipakkasilla. Seuraavaa lomaa odotellessa, missä se sitten ikinä onkin.

”Mummi, sinä olet kyllä epämoderni!”

”Mummi, sinä olet kyllä epämoderni!”

Lapsen kommentti vie minut hetkessä ajatusten pyörremyrskyyn. Alkoipa pään sisällä tapahtua liikettä. Epämoderni. Maistelen tuota sanaa ja varsinkin sen käsitettä. Minä vanhanaikainen? Huomaan nolostuvani, sillä luulin olevani kovinkin moderni mummo.

Itsepuolustusvaihde menee päälle suorastaan naurettavan nopeasti. En kuitenkaan ala puhua ääneen, vaan sukellan ajatusten maailmaan.  Minäkäsitykseni vaatinee päivityksen, sillä ”lasten suusta…”  Sisäinen puolustuspuhe kuitenkin jatkuu: minähän pidän itsestäni huolta aamuisilla venyttely- ja joogatuokioilla, tanssin, pyrin syömään terveellisesti, kokeilen innoissani uusia ruokareseptejä, käytän nettiä keittokirjana, instailen kuvia ja videoitakin…

Äh. itsekehu ei kuulu vahvuuksiini, paitsi salaa, tietenkin. Siispä myönnän turvautuvani toisinaan jälkipolvien apuun tietokoneen ja älypuhelimen kanssa. Varsinkin uudet ohjelmaversiot tuovat eteen tilanteita, joista en omin avuin selviä. Tuollaiset tekniset ongelmat näyttävät sen tosiasian, että olen tapojeni ja tottumusteni sokeuttama. Ajat muuttuvat. En omassa lapsuudessani nähnyt untakaan tietokoneista saati kännyköistä. Tämän päivän lapset jopa alle kouluikäisinä käyttävät noita laitteita vaikeuksitta ja opastavat meitä vanhempiakin.

Vajoan taas muistoihin

Mieleeni tulee tapaus kansakouluajoilta. Taisin olla neljännellä luokalla, elettiin 50-luvun puoliväliä. Tunnilla lienee ollut puhetta radio-ohjelmista, kun eräs poika kertoi silmät loistaen isänsä luvanneen ostaa kotiin näköradion heti kun niitä saa. Koko luokka, opettajakin, rähähti nauramaan! Näköradio, haha! Poika näytti pettyneeltä luokan reaktioon, mutta sanoi isänsä lukeneen lehdestä, että Amerikassa niitä jo on. Emme silloin todellakaan tienneet näköradiosta, koko käsite tuntui tarulta. Emme aavistaneet, että jo seuraavalla vuosikymmenellä televisio alkaa olla yleinen myös täällä syrjäseudulla, kotikylälläni niitä oli ensin vain muutamassa kodissa.

Muistan vieläkin ensimmäisen näkemäni tv-ohjelman. Se sattui olemaan näytelmä vanhan miehen kuolemasta ja vaimon neuvokkuudesta saada miehen sielu – jonka hän oli ottanut paperipussiin – sisään taivaan portista. Tarina oli erikoisuudessaan oudon kiehtova, joten se jäi mieleen senkin vuoksi. Emma Väänänen ja Leevi Kuuranne olivat näytelmän pääosissa.

Mielenkiintoista olisi tietää, millaisia ovat tämän päivän lasten mieliinpainuneet kokemukset, kun he ikäihmisinä niitä muistelevat. Tiede ja tekniikka kehittyvät koko ajan huimaa vauhtia. Emme osaa nyt kuvitellakaan, mitä uutta on edessä, mikä mielikuvitukselliselta tuntuva saisi naurahtamaan?

Tovin kuluttua herään vihdoin todellisuuteen. Huomaan tuntevani kiitollisuutta lapsen kommentin aikaansaamasta ajatusten ravistelusta. Hiukan arastellen uskaltaudun kysymään, mitä hän mahtoi tarkoittaa sanomalla minua epämoderniksi.

Vastaus tulee nopeasti: ”No, kun sinä aina kerrot noita vanhoja juttuja!”

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image